Kiljusen herrasväki satumaassa - 4

näkymättömät kädet antavat selkään niin että paukkuu.
Vaikka isä Kiljunen olikin hyvin vakuuttavasti kertonut kaikesta, niin
kyläläiset eivät sittenkään uskoneet kaikkea. Varsinkin se, mikä koski
hiljaisuuden maata, oli heille aivan käsittämätöntä.
-- Satumaa on paljasta lorua, sanoivat monet.
-- Jos sinne päästäkseen täytyy olla aivan hyvä ja kaikinpuolin
mallikelpoinen, niin kuka sinne viitsii yrittää, sanoivat toiset.
Esko sanoi silloin:
-- Mutta satumaassa voi ihminen tulla myöskin hyväksi ja voi kadottaa
kaiken halun pahaan.
Kyläläiset vakuuttivat silloin, että Esko oli paljoa hauskempi poika
silloin, kun hän teki kaikenlaista koirankuria, kuin nyt, kun hän oli
aivan siivo.
Ja kyläläisissä tuli epäilys viimein niin suureksi, että he eivät
laisinkaan uskoneet sitäkään, että isä ja äiti Kiljunen olivat isä ja
äiti Kiljunen.
-- Ette te niitä ole, vaikka niin väitätte, sanoivat he. -- He pitävät
aina pahaa ääntä ja meluavat ja heillä on kaksi poikaa, jotka ovat aina
ja kaikessa riehumassa.
-- Tässähän Mökö ja Luru ovat, sanoivat isä ja äiti Kiljunen.
-- Eivät ne ole mitään Kiljusen poikia, sanoivat kyläläiset. --
Eiväthän nuo edes huudakaan.
-- Ne eivät sitä enää tee, kun ovat nukkeja, selittivät isä ja äiti.
-- Eiväthän ne ole nukkeja, vaan aivan sellaisia kuin mekin olemme,
sanoivat kyläläiset. -- Ja elleivät ne huuda, niin miksi ette huuda te?
Isä ja äiti Kiljunen päättivät näyttää, että he ainakin olivat oikeita
Kiljusia ja hurrasivat. Mutta hiljaisuuden maassa olikin heidän äänensä
pitkän vaitiolon tähden niin heikontunut, että heidän hurraahuutonsa
oli heikkoa piipitystä. Sen kuullessaan koko kylänväki purskahti
nauruun.
-- Mikä Kiljusen herrasväki se on, joka ei kiljua osaa? sanoivat
kaikki. -- Siitähän he ovat nimensäkin saaneet.
Ja kyläläiset läksivät omille teilleen, jättäen kuopan kaivamisen,
aivan varmoina siitä, ettei satumaata ollut olemassakaan, että ukkeli
oli puhunut joutavia kertoessaan siitä ja että sellaista herrasväkeä ei
ollutkaan kuin Kiljusen herrasväki.
Kiljuset jäivät kylään asumaan. Heistä ei enää huomattu mitään
erikoista, sillä heillä ei koskaan enää ollut mitään kiirettä eivätkä
he milloinkaan melunneet. Mökö ja Luru olivat niin kilttejä, että äidit
osoittivat heitä omille lapsilleen ja käskivät heitä olemaan poikien
kaltaisia.
Kaikki palasivat entisiin toimiinsa ja valittivat, että elämä oli
ikävää ja ilotonta.
Hanna sai usein kuulla toisilta pilkkaa, sillä hän yhä vielä väitti,
että satumaa oli olemassa. Hän etsi Eskon turvaa, mutta tämäkin alkoi
toisten vaikutuksesta uskoa, että hän ei ollutkaan käynyt satumaassa,
vaan oli kaiken nähnyt unissaan. Hanna kyllä koetti Eskolle vakuuttaa,
että niin ei ollut asian laita, mutta Esko ei sittenkään uskonut.
Vähitellen alkoi Eskosta kadota kaikki se hyvä, mikä hänessä ennen oli
ollut. Alussa hän oli tehnyt kaiken sen, mitä suinkin oli luvannut
toisille, varsinkin Hannalle, mutta nyt hän alkoi lyödä lupauksensa
laimin, lupaili yhä uudelleen ja uudelleen ja petti taas sanansa.
Satumaasta tultuaan hän oli ollut ahkera, mutta Hanna huomasi, miten
Esko alkoi käydä veltoksi ja miten työnteko hänelle oli vastenmielistä.
Joka toinen päivä oli Esko alussa luvannut käydä Hannan luona, jolloin
he yhdessä puhelivat satumaasta, mutta hän löi tämän yhä enemmän ja
enemmän laimin. Hanna tuli hyvin murheelliseksi, sillä hän ei jaksanut
uskoa satumaahan, ellei saanut siitä toisen kanssa yhä uudestaan ja
uudestaan puhua. Ukkelikin oli matkustanut pitkäksi aikaa pois, jotenka
Hanna tunsi itsensä aivan avuttomaksi.
Eräänä päivänä, kun Hanna oli tavattoman murheellinen, hän muisti äkkiä
satumaasta saamansa kristallipullon. Hän otti sen, avasi ja joi
muutaman pisaran. Jälleen loistivat hänen silmänsä, jälleen oli kaikki
hänen ympärillään kaunista ja kirkasta. Kaikki sai uuden merkityksen ja
sisällön.
Riemuissaan hän silloin etsi Eskon, joka juuri oli menossa tekemään
jotain pahaa. Hän pyysi Eskoa maistamaan pullosta. Ja kun Esko sen oli
tehnyt, niin hän tuli äkkiä jälleen hyväksi ja iloiseksi pojaksi.
-- Satumaa on sittenkin olemassa, huusi hän. -- Nyt minä sen aivan
selvästi muistan.
-- Ja nyt meitä on kaksi sitä uskomassa, sanoi Hanna. -- Nyt täytyy
toistenkin uskoa.
Juuri silloin sattuivat Mökö ja Luru kulkemaan tietä pitkin. He olivat
kävelyllä, sillä heidän vanhempansa olivat painaneet siihen nappulaan,
josta tuli "siivo kävely".
Hanna riensi heitä vastaan, antoi heidänkin maistaa pullosta.
Ja kylläpä nyt tuli poikiin elämää. He hyppäsivät ensin korkealle
ilmaan ja kiljaisivat sellaisella voimalla, että kaikki harakat ja
varikset säikähtyivät. Ja sitten he alkoivat riemuissaan heittää
kuperkeikkoja.
Hanna ja Esko nauroivat sydämestään heidän elämälleen.
Juuri kun Mökö ja Luru mukkelivat, sattui tietä pitkin tulemaan kaksi
sikaa. Nämä jäivät ihmeissään katsomaan sellaisia olentoja, joista ei
aina tiennyt, missä kädet, missä jalat olivat, kun pojat menivät
sellaista vauhtia ympäri.
-- Röh, sanoi toinen sika toiselle.
-- Uih, vastasi toinen.
Ja yhdessä he menivät hiukan lähemmäksi katsomaan.
Mutta silloin Mökö ja Luru pyörähtivät niin, että joutuivat istumaan
sikojen selkään.
Tulipa siitä nyt vauhti, kun siat alkoivat ravata tietä eteenpäin ja
Mökö ja Luru istuivat niiden selässä kiljuen ilosta ja pitäen sikojen
selkäharjaksista kiinni.
Tomupilvenä he kiisivät eteenpäin kylää kohden.
Talojen pihoilla olevat ihmiset purskahtivat nauruun tätä menoa
katsellessaan ja riensivät jäljestä nähdäkseen, kuinka kaikki tämä
päättyisi.
Isä ja äiti Kiljunen olivat juuri paraillaan loikomassa nurmella, kun
kuulivat tieltä metakan. Ja silloin heissäkin äkkiä sai vallan entinen
kiire. He hyppäsivät pystyyn ja hekin juoksivat pitkin maantietä niin,
että pää oli kolmantena jalkana.
Erään talon pihalla siat ja pojat niiden selässä alkoivat kiertää
pihamaata. Tänne kerääntyi paljon väkeä katsomaan, kuinka tämä
uudenaikainen ratsuväki kiisi. Ja kaikki nauroivat niin, että pitelivät
vatsaansa.
Ensiksi siat kiersivät kehässä pihamaata, mutta sitten ne alkoivat
tehdä koukeroita, hypellä sinne ja tänne. Ja kaikki ihmiset saivat
silloin hypellä ylös, jotta eivät kaatuisi kumoon.
Oli siinä hyppimistä. Vanhat äijät ja ämmätkin hyppivät niin että
töyssyi, eivätkä suinkaan tahtoneet mennä pakoon, vaan oikein huusivat
ilosta joka kerta, kun sika tuli lähelle ja heidän siis oli taas
hypättävä ilmaan.
Isä ja äiti Kiljunen seisoivat pihamaan keskellä ja komensivat, milloin
oli hypättävä, jos joku ei sattuisi huomaamaan, milloin sika taas tuli
lähelle.
Kyllä ihmiset olisivat jaksaneet tätä iloa pitää vaikka kuinka kauan,
mutta siat alkoivat jo siihen väsyä.
Äkkiä ne tekivät koko käännöksen ja kiisivät pihan veräjästä tielle ja
taas mentiin eteenpäin niin, että tomu pöllysi.
Mutta nyt olivat jo kaikki kylän koirat kokoontuneet tätä iloa
katsomaan. Ensin ne haukkuivat, mutta nyt niidenkin jo teki mieli
juosta ja hyppiä. Ne tahtoivat nähdä, miten tämä hirveä kilpa-ajo
viimein päättyy. Hevoset laitumella lähtivät kiireimmän kautta nekin
yhteen iloon. Ja vanhat lehmätkin, jotka ensin olivat koettaneet
hillitä itseään ja olla arvokkaita, nostivat häntänsä pystyyn ja
juoksivat niin, että keikkuivat ja jalat menivät ristiin rastiin
kovassa kiireessä.
Pian oli koko kylä juoksemassa, sekä ihmiset että eläimet. Ja
kaikkialta kuului iloisia huutoja, naurua ja kirkunaa.
Kylän vieressä oli matala järvi, sinne menivät siat suoraa päätä. Ja
kun sika on hyvä uimaan, niin eivät ne pelänneet, vaan menivät yhä
eteenpäin. Ja Mökö ja Luru istuivat niiden selässä.
Vesi oikein kuohui heidän mennessään. Ja niin suuri oli kyläläisissä ja
eläimissä vauhti, että eivät voineet hillitä itseään, vaan menivät
kaikki jäljestä veteen. Ja kun vesi oli matalaa, niin ei kenenkään
tarvinnut uida. Sen sijaan kaikki juoksivat vedessä, jotta se räiskyi
korkealle.
Viimein siat väsyivät ja lakkasivat uimasta. Ne olisivat ehkä uponneet,
elleivät pojat olisi pudonneet niiden selästä.
Kyläläiset olivat niin riemuissaan, että ottivat siat syliinsä ja
kantoivat ne riemukulussa maihin. Ja kun sika huutaa aivan hirveästi,
kun sen vain ottaa syliin, niin huusivat nämäkin. Ja joka kerta kuin ne
päästivät oikein kimeän äänen, niin kirkuivat ihmisetkin ilosta.
Kerrotaan, että sen kylän lehmät oppivat sinä päivänä aivan uudella
tavalla ammumaan, jota sitten kutsuttiin lehmän nauruksi.
Kun viimein kaikki olivat päässeet aloilleen, niin naurettiin oikein
makeasti ja hurrattiin Kiljusille, jotka olivat tämän hauskan päivän
kyläläisille hankkineet. Ja kun naurun jälkeen kaikki palasivat jälleen
työhönsä, niin se tuntui entistä helpommalta.
Kun Hanna sinä päivänä kulki pitkin kylän tietä, niin nyökkäsivät
kaikki hänelle hyvin ystävällisesti ja sanoivat:
-- Kyllä me nyt uskomme, että satumaa on olemassa ja Kiljusen
herrasväki myös. Satumaa on ainakin täällä ellei muualla, koska olemme
voineet nauraa oikein makeasti. Ja Kiljusia taidamme olla me kaikki,
kun oikein hyvälle tuulelle tullaan.