Kiljusen herrasväki satumaassa - 1

KILJUSEN HERRASVÄKI SATUMAASSA
Kirj.
JALMARI FINNE



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.


SISÄLLYS:
Ukkeli vie Hannan ja Kiljusen herrasväen satumaahan
Sadun marjamaassa
Sadun lorumaassa
Sadun kasvistomaassa
Sadun lentomaassa
Sadun hiljaisuuden maassa
Jälleen kotona


Ukkeli vie Hannan ja Kiljusen herrasväen satumaahan

Oli kerran köyhä kalastaja, joka asui yksinäisessä mökissään järven
rannalla. Mikä hänen nimensä oli, sitä ei kukaan tiennyt, tai ehkä ei
enää muistanut, vaan kaikki kutsuivat häntä ukkeliksi. Hän oli jo hyvin
vanha, hänen valkoinen partansa ulottui pitkälle alas rinnalle ja hänen
tukkansa oli myös aivan valkoinen.
Vaikka ukkeli olikin hyvä ja herttainen mies, niin kyläläiset tekivät
hänestä pilkkaa hänen kuuroutensa vuoksi. Ukkeli nimittäin ei kuullut
heidän puhettaan. Mutta aivan kuuro hän ei sentään ollut, sillä lasten
puhetta hän kuuli aina. Sitäpaitsi ukkeli väitti kuulevansa kaiken,
mitä satumaassa puhuttiin. Tänne hän sanoi usein menevänsä ja sanoi
olevansakin siellä oikein huomattu ihminen.
Kyllähän kyläläiset olivat joskus kuulleet satumaasta puhuttavan, mutta
kukaan ei uskonut sen todellisuudessa olevankaan, siksi he ukkelin
puheille nauroivat ja pilkkasivat häntä. Mutta kun ukkeli ei heidän
puhettaan kuullut, niin ei hän välittänyt vähääkään siitä, mitä
aikuiset hänelle sanoivat. Mutta kaikki lapsetkaan eivät uskoneet
satumaan olevan olemassa ja se kovasti ukkelia suretti.
Olipa ukkelilla kuitenkin muuan pikkuinen ystävä, joka varmasti luotti
siihen, että satumaa on olemassa ja että sinne ukkeli usein meni. Tämä
oli pikkuinen tyttö, jonka nimi oli Hanna.
Ukkelin kanssa Hanna usein keskusteli satumaasta ja viimein pyysi
hartaasti, että hänkin sinne saisi lähteä.
-- Ihmisen täytyy olla oikein hyvä ja kiltti, ennenkuin hän satumaassa
tulee toimeen, sanoi siihen ukkeli.
-- Minä lupaan olla kiltti, lausui Hanna.
-- Lupaus ei riitä, vastasi ukkeli. -- Sinun täytyy todistaakin se.
-- Millä minä sen todistan, kysyi Hanna.
-- Sillä, että kaksi viikkoa olet niin hyvä, ettei äidilläsi ole
moitteen sanaa sinusta sanottavana. Jos niin käy, niin vien sinut
satumaahan, vieläpä lupaan, että saat ottaa mukaasi kaikki ne ystäväsi,
jotka vain tahdot.
Tästä Hanna kovasti riemastui. Hän oli aivan varma siitä, että oikein
ponnistamalla voimiaan hän kyllä voi olla sellainen, ettei äidillä ole
moitteen sanaa hänestä sanottavana.
Ja Hanna yritti parastaan. Hän teki kaiken, minkä hänen äitinsä käski,
jopa usein sellaistakin, mitä äiti ei suorastaan vaatinut, mutta minkä
Hanna tiesi hänelle olevan mieluista. Ja toinen päivä kului toisensa
jälkeen ja joka ilta ennen levolle menoa sanoi äiti:
-- Tänään sinä taas olet ollut niin kiltti, ettei toista niin kilttiä
tyttöä olekaan koko maailmassa.
Ja kun Hanna sen kuuli, niin hän yhä enemmän ponnisti voimiaan,
täyttääkseen kaikessa äitinsä tahdon ja toivomukset.
Kun kaksi viikkoa alkoi kulua umpeen ja äiti jälleen oli vakuuttanut,
että Hanna oli maailman parhain tyttö, alkoi Hanna valmistautua
matkalle.
Hän oli saanut luvan ottaa ystäviä mukaansa. Koko kylässä ei ollut
ketään sellaista, jonka Hanna mielellään olisi seurakseen valinnut,
sillä toiset lapset olivat pahoja eikä kukaan heistä uskonut satumaata
olevankaan.
Mutta Hanna oli kuullut puhuttavan eräistä ihmisistä, joiden hän uskoi
mielellään tulevan satumaahan. Heitä oli neljä, isä, äiti ja kaksi
poikaa. Ja heitä kutsuttiin Kiljusen herrasväeksi.
Eräänä päivänä, kun kaksi viikkoa oli kulunut umpeen siitä, jona ukkeli
oli lupauksensa antanut, kirjoitti Hanna kirjeen Kiljusen herrasväelle
ja pyysi heitä tulemaan seurakseen satumaahan. Eihän Hanna heidän
osoitettaan tiennyt, mutta hän luotti siihen, että postilaitos kyllä
ottaa siitä selon.
Ja postilaitos otti siitä selon. Eräänä päivänä saapui Hannalle kirje,
missä itse isä Kiljunen kiitti omasta ja perheensä puolesta ja
vakuutti, että he suurella ilolla lähtevät katsomaan satumaata, koska
eivät vielä koskaan sitä ennen olleet sitä nähneet. He lupasivat heti
paikalla lähteä matkalle Hannan luo.
Kiireimmän kautta Hanna silloin meni ukkelia tapaamaan. Hän saapui
tämän mökille ja kolkutti ovelle, mutta mitään vastausta ei
kuulunutkaan. Hanna huusi, mutta sittenkään ei näkynyt mitään ukkelia.
Hannan tässä odotellessa tuli mökille muuan Esko niminen poikaviikari.
Kyllähän Hanna Eskon tunsi, tunsi vallan hyvin, sillä tämä oli hänelle
usein tehnyt kiusaa. Esko kalasteli aikansa kuluksi ja oli tullut
ukkelilta ostamaan ongenkoukkuja. Kuullessaan Hannan huutelevan
ukkelia, sanoi hän:
-- Älä suotta huuda, eihän kuuro ihminen sitä kuule.
-- Ei ukkeli ole kuuro, sanoi Hanna, -- sillä hän kuulee aina kaiken,
mitä minä sanon.
-- Loruja, vastasi siihen Esko.
-- Ukkeli kuulee oikein hyvin, vakuutti Hanna, -- hän ei vain tahdo
kuulla kaikenlaisten pahojen ihmisten puheita. Hän kuulee lasten puheet
ja kuulee kaiken satumaassa.
-- Vai satumaassa? lausui Esko. -- Eihän satumaata olekaan olemassa.
-- Onpas, vakuutti Hanna. -- Satumaa on olemassa ja minä lähden sinne
tänään ukkelin ja Kiljusen herrasväen seurassa.
-- Nyt sinä taas puhut tyhmyyksiä, sanoi Esko nauraen. -- Eihän
Kiljusen herrasväkeäkään ole olemassa.
-- Etteikö heitä olisi olemassa? huudahti Hanna. -- Kyllä minä tiedän,
että isä ja äiti Kiljunen sekä Mökö ja Luru ovat olemassa ja heillä on
vielä pikkuinen pyöreä villakoirakin, jonka nimi on Pulla.
-- Se on paljasta juttua, sanoi Esko.
-- Saat nähdä, onko juttua, vakuutti Hanna. -- He ovat kirjoittaneetkin
minulle ja ovat luvanneet tänä iltana tulla tänne.
Esko ei sittenkään uskonut Hannan puheita.
Hannalla oli jo kiire päästä satumaahan ja hän kaipasi kovasti ukkelia.
Miettiessään, millä keinolla hän tämän tapaisi, muisti Hanna ukkelin
kertoneen, että jos lyö yhteen kahta kiveä, jotka ovat hänen mökkinsä
oven edessä, niin jokainen hyvä ihminen kuulee kolmannella kerralla
ilmassa kirkkaan soinnun, sellaisen, joka kutsuu ukkelin saapuville, on
hän vaikka kuinka kaukana tahansa. Mutta ellei ollut hyvä, niin voi
kivien yhteen lyömisestä olla vaaraa. Missään tapauksessa ei niitä
saisi lyödä kolmea kertaa enempää yhteen. Tätä ennen Hanna ei ollut
uskaltanut niihin kajota, sillä hän ei koskaan vielä ollut mielestään
ollut oikein hyvä, mutta nyt hän siitä oli varma, siksi hän uskalsi
koettaa tätä keinoa, kutsuakseen ukkelin saapuville.
Kyllä Esko nauroi, kun Hanna tämän hänelle kertoi, sillä tuo paha
poikaviikari ei koskaan uskonut mitään, joka erosi tavallisuudesta.
Hanna löi kiviä yhteen, ja aivan oikein, kolmannella kerralla hän kuuli
ilmassa kirkkaan säveleen, ja siitä Hanna kovasti riemastui, sillä nyt
hän tiesi olleensa todella hyvä ja pääsevänsä satumaahan.
-- Minä kuulin, minä kuulin soinnun! sanoi hän hypellen iloissaan.
Esko, joka oli paha poika, ei tietysti ollut kuullut mitään. Hänessä
heräsi kuitenkin uteliaisuus ja hänkin tahtoi koiruuksissaan lyödä
kiviä yhteen.
Hän teki sen.
-- Ei kuulu mitään, sanoi hän.
Hän löi toisen kerran.
-- Ei kuulu mitään, sanoi hän taas.
Hän löi kolmannen kerran.
-- Ei kuulu mitään, lausui hän jälleen.
Hän löi neljännen kerran, vaikka Hanna kovasti siitä varoitti.
-- Ei kuulu mitään, sanoi hän.
Samassa Hanna purskahti helakasti nauramaan.
-- Ei kuulukaan, mutta näkyy, sanoi hän.
Hän nauroi aivan katketakseen, sillä Eskon selkään oli äkkiä kasvanut
ketunhäntä. Esko ei tätä itse huomannut ja löi viidennen kerran kiviä
yhteen.
-- Ei kuulu mitään, sanoi hän taas.
-- Mutta näkyy yhä enemmän, lausui Hanna nauraen niin että oli
läkähtyä.
Eskon päähän ilmestyi nimittäin jäniksen korvat. Esko ei tätäkään
huomannut, vaan löi kuudennen kerran. Ja silloin hän löi kivellä
pahasti sormilleen. Ja siitäpä hän alkoi hirveästi huutaa.
-- Eikö nyt kuulu? sanoi Hanna. -- Sinähän huudat aivan yhtä kovaa kuin
Kiljuset.
Mutta huomasipa Esko jo, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän säikähtyi
aivan pahanpäiväisesti ja koetti nyhtäistä häntää irti, mutta se
istuikin aivan kovassa, samoin korvat. Ja silloin hän alkoi parkua
oikein täyttä kurkkua.
Samassa tuli ukkeli mökilleen, ja hänet nähdessään Esko säikähtyi niin,
että läksi juoksemaan täyttä laukkaa kylään.
Vaikka Hanna olikin nauranut nähdessään, mitä Eskolle oli tapahtunut,
niin hänessä heräsi sääli hänen ajatellessaan, että Esko tällaisena
hännällisenä ja pitkäkorvallisena olentona voi tulla kaikkien pilkan
esineeksi. Sen vuoksi hän kysyi ukkelilta:
-- Jääkö Esko ainiaaksi sellaiseksi kuin hän nyt on, ketunhännälliseksi
ja jäniksenkorvalliseksi?
Ukkeli hymyili ja vastasi:
-- Kyllä ne merkit katoavat hänestä heti, kun hän tulee toisten
ihmisten seuraan. Täällä satumaan portilla ainoastaan ilmaantuu
sellaisia merkkejä, jotka osoittavat, millainen kunkin luonne on.
Jokaisessa ihmisessä on eläinten ominaisuuksia, ja täällä tulevat
tunnusmerkit aivan selvästi näkyviin.
Hanna oli rauhallinen kuullessaan, että Esko toisten seurassa olisi
jälleen ihmisen näköinen.
Nyt Hanna ja ukkeli alkoivat puhella satumaahan lähdöstä. Olihan ukkeli
kyllä kuullut puhuttavan Kiljusista, mutta ei hän ollut aivan selvillä
siitä, millaisia nämä olivat. Mutta kun Hanna vakuutti niiden kyllä
sopivan satumaahan, niin ukkeli luotti siihen.
Heidän keskustellessaan saapui koko kylän väki Eskon yllyttämänä sinne.
Esko oli aivan vimmoissaan ja huusi:
-- Ukkeli on loihtija ja hänet on sen vuoksi tapettava! Hän on
loihtija, sillä hän on loihtinut minutkin.
-- Millä tavalla hän sinut on loihtinut? kysyivät kyläläiset.
-- Hän on loihtinut minulle ketun hännän ja jäniksen korvat, sanoi
Esko.
Kyläläiset alkoivat nauraa.
-- Emme me sinulla sellaisia näe, sanoivat he.
-- No, eikö se sitten ole loihtua, ettei minulla niitä olekaan, vaikka
minulla pitäisi olla, sanoi Esko.
Taas kyläläiset nauroivat.
-- Kyllä me tiedämme, että sinä olet viekas kuin kettu ja pelkuri kuin
jänis, vaikka sinulla ei olekaan ketun häntää eikä jäniksen korvia,
sanoivat kyläläiset.
Mutta niin vimmoissaan Esko oli tästä kuitenkin, että hän varmasti
olisi tehnyt ukkelille jotain pahaa, ellei samassa olisi kuulunut
kaukaa tavattoman suurta huutoa.
Kiljusethan siellä olivat tulossa ja hurrasivat jo matkalla!
Kylläpä Eskon silmät lensivät selkoselälleen nähdessään Kiljuset. Hän
ei ollut koskaan uskonut niiden olevan olemassakaan, ja nyt hän näki
heidät juuri sellaisina, kuin oli kuullut puhuttavan. Juoksujalkaa he
tulivat, lyhyt, kaljupäinen ja mulkosilmäinen isä, pitkä, laiha,
terävänenäinen ja tihrusilmäinen äiti, sekä isänsä näköinen Mökö ja
äitinsä näköinen Luru. Ainoa, joka puuttui, oli Pulla, sillä sitä eivät
Kiljuset olleet uskaltaneet ottaa satumaahan, siellä kun epäilemättä
oli paljon merkillistä nähtävää ja Pullalla oli, niinkuin muillakin
koirilla, tapana haukkua kaikkea, joka oli hiukankaan kummallista.
Kiljusilla oli aina kiire ja kiire oli heillä nytkin päästä heti
paikalla satumaahan. He eivät vähääkään epäilleet sitä, että se oli
olemassa ja että ukkeli voisi viedä heidät sinne.
Olihan ukkeli valmis heti paikalla lähtemään. Hän käski Kiljusia ja
Hannaa tarttumaan hänen vyötäröihinsä, jotta eivät eksyisi matkalla.
Nämä tietysti tekivät ukkelin määräyksen mukaan.
Mutta kun Esko oli nähnyt, että Kiljuset olivat todellakin olemassa ja
kun hänelle itselleenkin oli tapahtunut kaikenlaista sellaista, mikä ei
tapahdu tavallisessa elämässä, niin hän alkoi uskoa, että satumaakin
mahdollisesti on olemassa, ja hänen teki kovasti mielensä päästä sitä
katsomaan.
Hän tarttui toisten keralla ukkelin vyötäröihin kiinni. Mutta Hanna ei
mitenkään olisi huolinut Eskoa matkalle ja sanoi sen vuoksi:
-- Sinä olet paha poika, et sinä pääse.
Isä Kiljunen potki Eskoa pois.
Samassa ukkeli teki kummallisen liikkeen ja hän alkoi vaipua maan
sisään.
Esko tarrasi samassa isä Kiljusen takinliepeeseen ja piti siitä oikein
lujasti kiinni. Pian olivat ukkeli, Kiljuset, Hanna ja Esko kadonneet
maan sisään. Kyläläiset töllistelivät vain sille kohtaa, minne he
olivat kadonneet, tutkivat maata nähdäkseen, oliko siinä jokin ovi.
Mutta eihän siinä ollut mitään ovea, vaan maa oli mennyt jälleen aivan
umpeen.
Ja silloin moni alkoi uskoa, että ukkelin puheissa sittenkin oli jotain
järkeä, että satumaa oli olemassa ja että ukkeli oli sinne mennyt
toisten seurassa.


Sadun marjamaassa

Ukkeli saapui seuralaisineen sadun marjamaahan. Se on ihmeellisen
kaunis puutarha, jossa on kaikkialla hedelmäpuita ja hedelmäpensaita.
Kaikkialla on tavattoman paljon ihmeen ihania ja loistavia hedelmiä,
kaikenkokoisia ja kaikenvärisiä. Ja siellä on marjoja niin paljon, että
niitä on kaikkialla maassakin. Siellä ei koskaan ole yötä, vaan
ainainen rusohohteinen päivä.
Kylläpä ukkeli oli vihainen, kun näki Eskonkin tulleen heidän
seurassaan, sillä luvatta ei kukaan saa tulla satumaahan. Mutta Esko
pyyteli niin kauniisti saada jäädä satumaata katsomaan, että Hannan
mieli heltyi. Ja kun Esko vielä oli luvannut, että hän kaikessa
noudattaa määräyksiä ja on siivolla, niin ukkeli suostui Hannan
pyynnöstä viimein siihen, että Esko saisi tulla heidän kerallaan.
Kiljuset olivat aina tottuneet tekemään sen, mitä halusivat, ja
aikoivat nytkin rynnätä maistamaan puiston kauniita hedelmiä. Mutta
ukkeli sanoi aivan jyrkästi, että niitä ei saa syödä, koska siitä voi
seurata kaikenlaista pahaa.
Kiljuset tyytyivät sen vuoksi ainoastaan katselemaan ympärilleen. Ja
kyllä olikin siellä katseltavaa. Niin kaunista puistoa he eivät vielä
koskaan olleet nähneet. Kovasti he ihmettelivät nähdessään parven
loistavia, hyvin pitkäpyrstöisiä lintuja lentävän.
-- Mitä kanoja nuo ovat? kysyi isä Kiljunen.
-- Ne ovat paratiisinlintuja, vastasi ukkeli.
Ja silloin Kiljuset hurrasivat niin kovaa kuin ainoastaan Kiljuset
voivat huutaa.
Kylläpä he ällistyivät katsellessaan ympärilleen. Kaikki ne marjat,
jotka olivat maassa, alkoivatkin liikkua. Eivät ne olleetkaan mitään
marjoja, vaan aivan pieniä lapsia, jotka olivat nurmella nukkuneet.
-- Mitä penskoja nuo ovat? kysyi äiti Kiljunen.
-- Ne ovat niitä marjoja, jotka ovat pudonneet puista, selitti ukkeli.
-- Täällä on suuri joukko erilaisia puita ja pensaita, joilla on
erilainen voima ja vaikutus. Nämä ovat niiden puiden hedelmiä, joista
lapset tulevat. Täältä ne sitten tulevat maailmaan.
-- Olenko minäkin siis kerran ollut täällä? kysyi Hanna.
-- Olet varmasti, vastasi ukkeli. -- Olet sinäkin ollut tuollainen
pikkuinen marjalapsi, vaikka elämään tultuasi et sitä sitten enää
muistakaan.
Mutta kun marjalapset ukkelin näkivät, niin he riemastuivat aivan
tavattomasti. Kävihän ukkeli usein satumaassa ja kaikki lapset tunsivat
hänet. He hyppivät ja tanssivat hänen ympärillään. Kun he näkivät
Hannan, heissä syntyi oikein suuri ilo, sillä nythän he saivat uuden
leikkitoverin. Hanna otti niitä oikein monta syliinsä ja puheli niiden
kanssa. Näin kauniita nukkeja hän ei koskaan ollut ennen nähnyt, ja
nämä sitäpaitsi vielä liikkuivat ja puhuivatkin.
Marjalapset tahtoivat näyttää uutta leikkitoveriaan toisille
marjalapsille ja veivät Hannan mukanaan syvemmälle puistoon. Ukkeli
läksi heidän seurassaan. Mutta ennen lähtöään hän hyvin ankarasti
varoitti Kiljusia maistelemasta hedelmiä.
-- Emme me niitä syö, vakuutti isä Kiljunen. -- Eihän tässä tiedä,
milloin söisi lapsia. Emmekä me toki lapsia syö!
He jäivät Eskon seurassa sinne, missä olivat, sillä kun noita pieniä
lapsia oikein vilisi maassa, pelkäsivät he tallaavansa muutamia, kun
eivät koskaan olleet tottuneet hiljalleen ja varovasti astumaan. Esko
ei rakastanut pikkulapsia, sen vuoksi ei häntä haluttanut vähääkään
lähteä syvemmälle puistoon.
Jäätyään Eskon seuraan alkoivat Kiljuset ihailla jälleen puiston
kauneutta. Äkkiä he näkivät kuinka Esko tarttui erääseen pensaaseen ja
aikoi poimia siitä marjoja.
-- Mitä sinä, hullu nulikka, teet? huusi isä Kiljunen. -- Ei saa
marjoihin koskea!
-- Teitä kiellettiin, mutta ei minua, vastasi Esko.
Nyt Kiljuset suuttuivat.
-- Mene pois meidän seurastamme, sanoi isä Kiljunen. -- Me emme tahdo
enää olla sinun kanssasi vähääkään, sillä sinä voit tuottaa meille
ikävyyksiä.
Ja he ajoivat Eskon luotaan pois. Tämä meni syvemmälle puistoon ja
katosi piankin tuuheitten pensaitten suojaan.
Eiväthän Kiljusen Mökö ja Luru olleet mitään arkoja poikia, sillä he
olivat uskaltaneet mennä minne tahansa ja nähdä mitä tahansa, mutta
kyllä he pahasti parkaisivat nähdessään pensaitten välistä tulevan
hirveän pitkän vaaleanpunaisen käärmeen. Nytkähdellen se luikerteli
eteenpäin. Isä Kiljunen ei kadottanut mielenmalttiaan.
-- Me poljemme sen murskaksi! sanoi hän.
Hän komensi koko perheensä riviin, käski kaikkia nostamaan oikean
jalkansa ylös ja yhtaikaa polkaisemaan käärmettä. Juuri kun he aikoivat
tämän tehdä, kuului pensaikosta surkea ääni:
-- Ei saa, ei saa, se on minun nenäni!
Se oli Eskon ääni.
Mentyään pensaikkoon ei Esko ollut voinutkaan hillitä itseään, vaan oli
maistanut siitä pensaasta, josta nenä kasvaa. Hän oli syönyt marjoja
niin runsaasti, että oli saanut viisi metriä pitkän nenän! Ja tätä hän
nyt koetti edessään kuljettaa, aivastellen aina tuon tuostakin, sillä
nenää syyhytti kovasti, kun se raapi maata.
Kun Kiljuset näkivät Eskon hemputtavan nenäänsä, tahtoivat he häntä
jollain tavalla auttaa sitä kuljettamaan.
-- Koetahan panna se kainaloosi, neuvoi isä Kiljunen.
Esko pani nenän kainaloonsa, mutta eihän siitä ollut suurtakaan apua,
sillä se roikkui hirveän pitkällä.
-- Koetahan keriä sitä, neuvoi äiti Kiljunen.
Esko koetti keriä nenäänsä, mutta sitä varten se oli aivan liian paksu.
Kun Eskon nenä jälleen roikkui maassa pitkänä, niin sattui isä Kiljunen
kompastumaan siihen. Ja silloin hän, joka muuten oli hyvin lempeä
ihminen, suuttui ja huusi:
-- Mitä sinä nenääsi joka paikkaan tuppaat!
Hän aikoi antaa Eskolle selkään, mutta aina kun tämä väisti, niin nenä
heilahti pahasti ja löi Kiljusia. Oli keksittävä jokin keino, jotta
Eskon nenä pysyisi alallaan siksi, kunnes ukkeli tulisi ja jollain
tavalla auttaisi poikaa tästä pulasta. Isä Kiljunen tämän keinon keksi.
Hän asetti Eskon istumaan eräälle kivipenkille, pisti nenänpään pieneen
kuoppaan, joka oli penkin edessä, jotta nenä ei pääsisi hemppumaan
sinne ja tänne. Ja Esko istui ja itki surkeasti, jolloin kyyneleet
valuivat pitkin hänen pitkää nenäänsä.
Äkkiä hän alkoi nauraa.
-- Mitä sinä nyt virskut? kysyivät Kiljuset.
-- Kun kuopassa on aivan kuin joku, joka kutittaa.
-- Mitä kutittaa?
-- Nenänpäätä, sanoi Esko.
Mutta pian hänen naurunsa lakkasi ja hän alkoi kauhusta parkua, sillä
hänen nenänsä alkoi mennä maan sisään aivan kuin suuri liero.
Kiljuset tarrasivat nenään kiinni, Esko kiljui, niin kipeää se teki,
mutta nenä painui vain yhä syvemmälle. Hätääntyneinä tarttuivat
Kiljuset silloin Eskon harteisiin kiinni. Nenä painui yhä syvemmälle ja
kohta oli Eskon naama aivan maata vastaan.
-- Se menee kokonaan maan sisään! huusivat Kiljuset.
He tarttuivat kaikki neljä yhdessä Eskon kinttuihin kiinni ja
kiskaisivat oikein rajusti. Kuului Eskon suusta hirveä parahdus. Hän
pääsi irti, mutta nenä oli myös revennyt ja vienyt vielä osan Eskon
entisestäkin nenästä.
Kyllä Esko nyt vakuutti, ettei hän marjamaassa enää syö ainoatakaan
hedelmää.
Nähtyään, miten Eskolle oli käynyt, alkoi Kiljusia jo peloittaa
marjamaassa olonsa. He päättivät odottaa siksi, kunnes ukkeli tulee.
Isä ja äiti Kiljunen menivät istumaan kivipenkille. Mökön ja Lurun he
asettivat viereensä ja Eskon eteensä istumaan.
Penkin takana kasvoi pensas, jossa oli hyvin ihania, hohtavia hedelmiä.
Äiti näitä ensiksi alkoi ihailla.
-- Aijai, kuinka on kauniita marjoja, sanoi hän.
Hän käski isä Kiljustakin katsomaan. Ja tämä katsoi.
Sitten äiti haistoi marjoja ja huomasi niiden hajun hyvin suloiseksi.
Hän käski isääkin haistamaan ja tämä haistoi.
Sitten äiti nuolaisi marjoja, ja kun niiden maku tuntui hyvältä,
kehoitti hän isääkin nuolaisemaan. Ja isä nuolaisi.
Nyt ei äiti enää malttanutkaan hillitä itseään, vaan puraisi marjasta.
Ja kun se maistui kovasti makealta, käski hän isääkin puraisemaan. Ja
tämä puraisi.
Sekä isä että äiti Kiljunen tunsivat nyt, kuinka he alkoivat kohota
ilmaan. Ja tämä tunne oli niin suloinen, että he oikein ahneesti söivät
lisää marjoja.
Pojat ensiksi huomasivat, mitä heidän vanhemmilleen oli tapahtunut, ja
kiljaisivat kauhusta. Isä ja äiti Kiljunen olivat todellakin alkaneet
kohota ilmaan, mutta sillä tavalla, että heidän jalkansa olivat
kasvaneet oikein peloittavassa määrässä. Vartalo oli pienenä nuppina
ilmassa ja siitä läksi sitten jalat, hirveän pitkät jalat.
Isä ja äiti kuulivat poikien huudon ja huomasivat miten heille oli
käynyt. Heidän kauhuaan ei voi sanoin kuvata.
-- Hyvänen aika, huusi äiti Kiljunen. -- Mikä minusta on tullut? Olenko
minä hämähäkki vai haikara?
-- Minä en enää tiedä, mitä minä olen, sanoi isä, -- mutta kinttuja ja
koipia on minulla niin pitkältä, että näillä ei uskalla edes liikkua.
Eivätkä he todellakaan uskaltaneet liikkua, vaan seisoivat aivan
avuttomina siinä ja leksuttivat pitkiä koipiaan. Ja he huusivat apua!
He huusivat niin, että koko puisto kaikui.
Hanna kuuli sen ja saapui erään marjatytön seurassa. Kun tämä näki,
millaisiksi isä ja äiti Kiljunen olivat venyneet, niin hän sanoi:
-- He ovat syöneet siitä pensaasta, josta kasvaa.
-- Eikö ole sellaista pensasta, jonka marjoista pienenee? kysyi Hanna.
-- On kyllä, vastasi marjatyttö.
Hän osoitti erästä aivan lähellä olevaa pensasta.
-- Tuokaa meille pian niitä marjoja, huusivat isä ja äiti Kiljunen
korkealta ilmasta.
Hanna poimi marjoja. Mutta nyt oli suuri kysymys, millä ne saataisiin
ojennetuiksi isälle ja äidille, kun he olivat niin korkealla. Esko
ehdotti, että pojat kiipeisivät vanhempiensa kinttuja pitkin. Mutta
siihen eivät isä ja äiti millään tavalla suostuneet, sillä he
pelkäsivät kaatuvansa, kun muutenkin heidän jo oli vaikea pysyä
hoikilla säärillään pystyssä.
Esko löysi erään pitkän kepin, sen nenään pantiin marjat ja ojennettiin
isä ja äiti Kiljuselle. Nämä söivät marjoja oikein ahneesti. Pian he
alkoivat pienetä ja lyhetä yhä enemmän ja enemmän. He näyttivät aivan
harmoninoilta jotka menevät kokoon. Ja he yhä pienenivät ja lyhenivät.
Jo he olivat entisen kokoisia, mutta he pienenivät vielä siitäkin.
Vähän ajan päästä oli heidän sijassaan kaksi aivan pikkuruikkuista
olentoa, joita ei olisi mitenkään tuntenut isä ja äiti Kiljuseksi,
ellei isällä olisi ollut kaljua päätään ja äidillä terävää nenäänsä ja
elleivät heidän vaatteensa olisi ilmaisseet heitä, sillä ne eivät
marjojen vaikutuksesta olleet pienentyneet, vaan leksottivat heidän
ympärillään.
Säikähtyisihän jokainen lapsi, jos äkkiä näkisi vanhempansa aivan
pikkuruikkuisina. Ja kyllä Mökö ja Lurukin säikähtyivät. He läksivät
juoksemaan pakoon. Ja pikku isä Kiljunen ja pikku äiti Kiljunen
juoksivat heidän jäljestään, kompastuivat väljiin vaatteisiinsa ja
huusivat piipittävällä äänellä:
-- Älkää jättäkö, rakkaat lapset, älkää jättäkö!
Mutta ukkelikin oli kuullut Kiljusten hätähuudon ja riensi katsomaan.
Hanna selitti hänelle pian, mitä oli tapahtunut. Hän oli aivan onneton
siitä, että Kiljuset tällä tavalla ainaiseksi tulisivat kadottamaan
entisen muotonsa. Mutta ukkeli lohdutti häntä. Hän katseli, minnepäin
Kiljuset olivat menneet ja lausui:
-- Kyllä he pian tulevat entiselleen. He juoksevat iankaikkisuuden puun
ympäri. Ja jokainen kierros, minkä he tekevät päivän nousun suuntaan,
merkitsee yhtä vuotta lisää.
-- Sepä on hauskaa, sanoi Hanna, -- että he pääsevät jälleen
entiselleen.
Mutta samassa hän huudahti kauhusta, sillä hän näki, miten isä ja äiti
Kiljusen tullessa suuremmiksi, Mökö ja Luru myös tulivat suuremmiksi.
Ja jos Kiljuset äskeisessä muodossaan olivat merkillisiä, niin olivat
pojat tässä vielä merkillisempiä, oikein peloittavia. Mökö ja Luru
olivat nimittäin kasvaneet samalla kuin isänsäkin ja äitinsä ja tulivat
pian aikamiehiksi. Heidän täytyi viimein tauota juoksemasta, sillä
vaatteet eivät tietystikään kasvaneet ja heidän pikkupoikain-vaatteensa
olivat joka paikasta niin piukat ja kireät, että pelkäsi niiden milloin
tahansa repeävän.
Kiljuset olivat aivan sekaisin säikähdyksestä, nähdessään, miten heidän
oli käynyt, kun Mökö ja Luru olivat vanhempiaan vanhemmat. Ukkeli
rauhoitti heitä kuitenkin ja lähetti pojat juoksemaan iankaikkisuuden
puun ympäri auringon laskun suuntaan, jolloin he joka kierroksella
tulivat vuotta nuoremmiksi. Ja näin he pääsivät entiselleen taas.
Mutta nyt pelkäsivät Kiljuset jo marjamaassa oloaan. He rukoilemalla
pyysivät, että ukkeli veisi heidät jonnekin muualle.
Ukkeli viittasi silloin, ja ilmasta tuli suuri kirkonkello, laskeutui
heiluen ilman halki ja pysähtyi heidän päänsä kohdalle.
-- Tarttukaa kellon kieleen, sanoi ukkeli, niin menemme toiseen maahan.
Eskosta emme enää huoli, koska hän on matkalle tullut kutsumatta. Hän
saa jäädä tänne.
Mutta Esko ei mistään hinnasta tahtonut jäädä marjamaahan, sillä häntä
alkoi peloittaa. Hän koetti päästä kellon kielestä riippumaan, mutta
toiset tyrkkivät häntä pois.
Hädissään hän tarrasi silloin isä Kiljusen jalkoihin kiinni.
-- Mikä krapu siellä on? huusi isä Kiljunen.
-- Esko se on, eikä mikään krapu, vastasi Esko.
Samassa antoi ukkeli merkin. Kello nousi ilmaan, heilui oikealle ja
vasemmalle ja kohosi korkeuksiin.


Sadun lorumaassa

Kello heilui ilmassa ja lähestyi sadun lorumaata. Tämä on suuri palatsi
keskellä aivan kallioista seutua. Tänne joutuu paljon sellaisia
ihmisiä, jotka liikaa loruavat ja lavertelevat. Sinne tulevat ne, jotka
puhuvat liian paljon hyvää itsestään ja liian paljon pahaa toisista.
Siellä on suuri joukko kaikenlaisia tätejä ja mustereita. Siellä on
kokonaisia kahviseuroja, sillä niissä puhutaan usein pahaa toisista.
Onpa siellä paljon taiteilijoitakin, sillä ne eivät tahdo puhua muusta
kuin itsestään. Ja melkein kaikki sanomalehtimiehet tulevat sinne,
koska he aivan aina kirjoittavat toisten ihmisten asioista ja
kirjoittavat usein aivan perättömiä.
Palatsin ympärillä ei kasva puuta, ei pensasta, ei kukkaa, ei
ruohonkorttakaan, vaan kaikki on aivan alastonta. Tämä johtuu siitä,
että lorumaan asukkaat eivät aina jaksaneet kuulla toistensa puhuvan,
vaan menivät silloin puhelemaan puille ja kukkasille. Nämä eivät sitä
kestäneet, vaan kuolivat kaikki tyyni. Luonto ei nimittäin pidä siitä,
että sen kanssa hupsitaan. Luontoa täytyy rakastaa.
Palatsin keskellä on suuri sali, jonka katto on aivan täynnä eri
kokoisia kelloja. Niiden kielistä riippuu nauhoja niin matalalla, että
niihin helposti voi tarttua ja soittaa kelloja. Näitä kelloja kutsutaan
juorukelloiksi.
Tässä salissa on myös aivan uudenaikainen puhelin ja lennätin, sillä
tässä maassa on kaikki toisenlaista kuin maan päällä. Puhelin on
koneellinen rakkikoira, joka istuu pylvään päässä. Kun tapahtuu jotain
merkillistä, niin se nostaa ensin häntänsä pystyyn ja sitten se alkaa
haukkua. Lennätin on pylvään päässä oleva koneellinen kissa, joka,
tahtoessaan ilmoittaa jotain erikoista tapahtuvan, nostaa sekin ensin
häntänsä pystyyn ja sitten naukuu. Salissa istuu aina joku
lorumaalainen vahtivuorossa, ilmoittaakseen toisille, että nyt tulee
jotain sellaista, josta taas saa puheenaihetta.
Tässä salissa oli täti Hölppähuuli paraillaan vahtivuorossaan ja
ihmetteli kovasti, miksei maailmassa tapahdu mitään sellaista, josta
voisi loruta, sillä hän oli jo puhunut kaikki asiat viiteenkymmeneen
kuuteen kertaan. Täti Liirunlaaru oli äskettäin käynyt hänelle