Kiljusen herrasväki satumaassa - 2

  välittamassa, että siinä kahviseurassa, jonka hän oli tuonut
  lorumaahan, ei enää osattu puhua mistään. Mestari Tuuliviiri, entinen
  sanomalehtimies, oli äskettäin joutunut aivan epätoivoon, kun ei enää
  ollut mitään sellaista asiaa, jonka hän ensimmäisenä olisi tietänyt. Ja
  valtakunnan ministeri Prutahemppeli ihmetteli yhtä päätä, mitä nykyajan
  ministerit tekevät, kun eivät osaa hankkia sellaista, josta voisi puhua
  ja antaa sitten kaikkien ihmisten sekoittaa asiat.
  Kylläpä syntyi kova kiire, kun koirapuhelin ja kissalennätin
  ilmoittivat, että jotain odottamatonta oli tulossa. Täti Hölppähuuli
  alkoi silloin kiireimmän kautta soittaa katosta riippuvia juorukelloja,
  jotta lorumaan asukkaat tietäisivät tulla koolle.
  Ja kylläpä niitä tulikin oikein runsaasti koolle. He kokoontuivat
  kaikki salin vieressä olevalle parvekkeelle nähdäkseen, mitä tapahtui.
  Ja silloin tuo suuri kello, jonka kielestä ukkeli seuralaisineen
  roikkui, alkoi lähetä heiluen korkealla ilmassa.
  Esko, joka piteli kiinni isä Kiljusen koivista, ei jaksanutkaan enää
  sitä tehdä, sillä hänen voimansa alkoivat väsyä. Hänen kätensä
  kirposivat ja hän putosi ilman halki. Kaikeksi onneksi olivat lorumaan
  asukkaat aivan alla ja ottivat hänet vastaan.
  Ja nyt alkoivat kaikki puhua aivan yhtäaikaa ja tiedustella Eskolta,
  kuka ja mikä hän oli. Esko oli ihan ymmällä, sillä hän ei saanut
  mistään selkoa, kun kaikki löpisivät ja lärpättivät. Viimein sai
  ministeri Prutahemppeli toiset sen verran vaikenemaan, että hän yksin
  saattoi kysellä.
  -- Kuka sinä olet?
  -- Esko.
  -- Mistä sinä tulet?
  -- Kellosta.
  -- Yksinkö sinä siellä olit?
  -- Siellä on myös ukkeli, Hanna ja Kiljusen herrasväki.
  Lorumaan asukkaitten riemu oli aivan rajaton. Kiljusen herrasväki oli
  tulossa! Sehän oli aivan ihmeellistä! Kyllähän he olivat kuulleet
  Kiljusista ja heidän seikkailuistaan ja arvasivat, että tämä herrasväki
  voi lorumaassa panna toimeen vaikka millaisen mylläkän, josta taas
  riittäisi puhumista pitkäksi aikaa.
  Ja kun niin kuuluisa herrasväki tuli vieraaksi, niin he tahtoivat ottaa
  heidät oikein juhlallisesti vastaan. Kaikki hankkivat itselleen
  paperikukkasia, sillä eihän heillä oikeita ollut, ja he muistivat, että
  maan päälläkin kaikki hupsut ihmiset koristelevat juhlissa kaiken
  paperikukkasilla.
  Kun kello laskeutui alas, touhusi ja rehki koko lorumaan kansa niin
  tavattomasti, että Kiljuset, jotka aina muualla olivat tottuneet
  siihen, että he eniten hummasivat, joutuivat hiukan ymmälle.
  Kaikki hurrasivat. Ja kun Kiljuset olivat tottuneet aina hurraamaan,
  niin hurrasivat hekin itselleen. Hannan mielestä tämä oli kovasti
  hullua. Hän sanoikin ukkelille:
  -- Sopiiko se, että joku hurraa itselleen?
  -- Kyllä tässä maassa sopii, vastasi ukkeli, -- sillä täällä ajattelee
  jokainen vain itseään.
  Kiljuset olivat kovasti ylpeitä siitä, että he olivat näin tunnettuja
  ja kuuluisia. Juuri kun he olivat aikeissa ruveta kiittelemään itseään,
  vei ukkeli heidät syrjään ja sanoi:
  -- Ellette tahdo tähän maahan ainiaaksi jäädä, niin olkaa puhumatta
  sanaakaan toisista.
  -- Mitä me toisista puhumme, vastasi isä Kiljunen, -- me puhumme
  mieluummin itsestämme.
  -- Mutta täällä ei saa puhua itsestäänkään, lausui ukkeli.
  -- Eikö itsestään? ihmetteli äiti Kiljunen. -- Mistä täällä sitten saa
  puua?
  -- Asioista, vastasi ukkeli.
  -- Mutta eihän kukaan tahdo asioista kuulla puhuttavan, vaan toisista
  tai itsestään, sanoi isä Kiljunen.
  -- Sellaiset joutuvatkin tänne viimein, sanoi ukkeli. -- Olkaa siis
  varuillanne.
  Kiljuset tiesivät, että ukkeli ei koskaan turhaan varoittanut, ja
  päättivät sen vuoksi hillitä kieltään mahdollisimman paljon.
  -- Älkää olko ajattelemattomia, oli viimeinen varoitus, minkä ukkeli
  antoi lähtiessään.
  Ukkeli jätti lorumaalaiset ja meni heidän vankilaansa. Lorumaassa oli
  hiljattain tapahtunut vallankumous, sen kuningas oli syösty
  valtaistuimelta ja pantu vankilaan. Tämä oli johtunut siitä, että
  kuningas oli tullut vakavaksi ja harvasanaiseksi ja oli ruvennut
  miettimään elämän tarkoitusta. Eiväthän lorumaalaiset sellaisen
  kuninkaan kanssa tulleet toimeen, vaan ottivat hänet kiinni ja pistivät
  tyrmään. Tänne ukkeli meni kuninkaan kanssa puhelemaan.
  Sillä välin lorumaalaiset alkoivat tiedustella Kiljusilta yhtä ja
  toista. Nämä olivat varuillaan ja koettivat olla puhumatta itsestään ja
  toisista. Mutta silloin lorumaan asukkaat alkoivat itse kertoilla
  Kiljusen herrasväen seikkailuja.
  Ja kylläpä olivat kaikki tapaukset tulleet toisenlaatuisiksi! Kiljuset
  eivät tahtoneet niitä enää ollenkaan tuntea omikseen. Mökön ja Lurun
  syntymäpäivä oli aivan hirveästi muuttunut. Kahdeksan sadan
  seitsemänkymmenen kuuden kissan sijasta oli tullut tuhannen kuusi
  sataa. Kiljusia aivan suututti se, etteivät ihmiset pysyneet
  totuudessa, vaan kertoivat asiat väärin, mutta he purivat hampaansa
  yhteen ja päättivät olla puhumatta mitään.
  Mutta kun Pullasta oli tullut lehmä, niin silloin Mökö jo tiuskaisi ja
  sanoi:
  -- Villakoira se on!
  Ja nyt kaikki aivan välttämättä tahtoivat kuulla, millainen villakoira
  se oli. Siinä lorumaan asukkaat nyt kilvan kyselivät kaikkea,
  sekoittivat syntymäpäivän tapaukset niin perin pohjin, että missään ei
  ollut enää mitään tolkkua. Kyllähän se oli hirveää, kun niin
  yksinkertainen juttu, kuin Mökön ja Lurun syntymäpäivä, tehtiin aivan
  mahdottomaksi. Mutta kun viimein eräs lorumaalainen väitti, että
  viimeksi oli jäänyt eräs suuri kissarontti, jonka nimi oli Auruura ja
  että se sitten paistettiin ja syötiin, niin eivät Kiljuset enää
  voineetkaan hillitä itseään, vaan kertoivat koko jutun alusta alkaen.
  Nytpä lorumaassa vasta ilo syntyi. Kiljuset vietiin kaikkein
  arvokkaimpaan lorumaan saliin, jonka nimi oli eduskunta ja jonne he
  aina silloin tällöin kokoontuivat keskustelemaan asioista, joista ei
  tahdottukaan mitään tolkkua saada. Täällä pantiin herrasväki
  kunniapaikalle ja he saivat vuoron perään kertoa seikkailuistaan. Ja
  joka kertomuksen jälkeen taputtivat kaikki käsiään, heille ojennettiin
  kukkakimppuja, laakeriseppeleitä, ja sanomalehtimiehet, jotka ovat
  kaikissa istunnoissa tottuneet kirjoittamaan muistiin jokaisen sanan,
  kirjoittivat hyvin ahkerasti.
  Esko ei ollut uskaltanut mennä laisinkaan tähän saliin, sillä kuultuaan
  ukkelin varoituksen ja nähtyään, miten Kiljuset yhtä kaikki olivat
  ruvenneet puhumaan itsestään, alkoi hän kovasti pelätä, että kaikki
  asiat menevät hullusti. Hanna huomasi, että tästä voi vielä johtua se,
  että Kiljuset ainiaaksi jäävät lorumaahan, ja se häntä alkoi surettaa.
  Hän riensi sen vuoksi kiireimmän kautta etsimään ukkelia avuksi.
  Katsellessaan Kiljusia ja nähdessään lorumaan asukkaiden ihastuksen
  heihin, heräsi ministeri Prutahemppelissä uusi ajatus.
  -- Lorumaassa ei ole kuningasta, ajatteli hän. -- Kuka olisi
  kuninkaaksi sopivin? Tietysti isä Kiljunen. Ja mistä saisikaan sen
  sopivampaa kuningatarta kuin äiti Kiljunen oli? Ja Mököstä ja Lurusta
  tulisi aivan ihmeellisen sopivat prinssit.
  Hän läksi sen vuoksi panemaan toimeen valmistuksia kruunausta varten.
  Matkalla hän kohtasi Eskon ja sanoi tälle:
  -- Kiljusista tehdään tähän maahan kuninkaallisia.
  Esko säikähtyi.
  -- He jäävät siis tänne? kysyi hän.
  -- Tietysti jäävät. Täältä onkin hyvin vaikeaa päästä pois.
  Esko ajatteli kauhulla sitä, että hänenkin ehkä täytyisi jäädä sinne,
  ja kysyi sen vuoksi:
  -- Eikö täältä millään keinolla pääse pois?
  -- Aivan sopimattomia ihmisiä olemme kyllä ampuneet kanuunalla maata
  ympäröivien vuorten yli, vastasi ministeri Prutahemppeli.
  Ministeri katseli Eskoa ja kun huomasi tämän hyvin murheellisen
  näköiseksi, sanoi hänelle:
  -- Sinä et ole laisinkaan sopiva jäämään tähän maahan. Sinut minä
  voinkin käyttää juuri nyt, kun meillä ei ole täällä muita kelvottomia.
  -- Millä tavalla? kysyi Esko.
  -- Me tarvitsemme kruunajaisten tähden kanuunanlaukauksen, vastasi
  ministeri. -- Minä lataan kanuunan sinulla, niin voimme yhdellä kertaa
  tehdä kaksi hyvää asiaa, pääsen sinusta ja saan oikein kovan latingin.
  Kyllähän Eskoa kovasti peloitti joutua kanuunankuulaksi, mutta
  mieluummin hän siihenkin meni, kun jäi lorumaahan, jonka asukkaitten
  suut kävivät aivan yhtä päätä.
  Ministerin kanssa he yhdessä vetivät palatsin parvekkeelle puolettoman
  suuren kanuunan. Sen piippu oli niin suuri, että sinne saattoi varsin
  hyvin monta ihmistä mahtua yhdellä kertaa. Esko sai toimekseen panna
  kanuunan kuntoon sillä aikaa, kuin ministeri kävi hakemassa kruunut ja
  valtikat Kiljusten kruunaamista varten.
  Hanna löysi viimein ukkelin ja hätääntyneenä kertoi tälle, miten
  Kiljusten oli käynyt. Ukkeli riensi heti auttamaan.
  He kohtasivat Eskon silloin, kun hän paraillaan ajoi hirveän paljon
  ruutia kanuunaan. Eskolta ukkeli sai kuulla, että Kiljusista aiottiin
  tehdä kuninkaallisia, ja siitä hän heti arvasi, että nämä olivat
  puhuneet aivan kaikki juttunsa.
  -- Heidän täytyy jäädä tänne ainiaaksi, sanoi hän.
  -- Ainiaaksiko? lausui Hanna. -- Sehän on ihan hirveätä, sillä kuka
  silloin lapsia huvittaa?
  -- Tämä on Kiljusten oma syy, lausui ukkeli. -- Satumaassa täytyy
  jokaisen ottaa vastaan se rangaistus, minkä hän on ansainnut. Minä
  pääsen täältä kyllä pois, samoin sinä, Hanna, joka olet ollut kiltti,
  mutta Kiljusten on tänne jääminen.
  Hanna alkoi itkeä ajatellessaan, että Kiljusten oli käynyt näin
  pahasti.
  Tällä välin oli ministeri tullut eduskunnan kokoukseen ja ehdottanut,
  että Kiljuset valitaan kuninkaallisiksi. Ehdotus herätti tavattoman
  suurta riemua. Kiljusia pyydettiin poistumaan siksi aikaa, kun
  eduskunta teki päätöksensä tästä asiasta.
  Mutta nyt Kiljusetkin huomasivat, että heidän käy hullusti. He läksivät
  juoksemaan pakoon. Ja kyllä Kiljuset aina juosta jaksoivat.
  Aivan läähättäen he saapuivat siihen saliin, missä ukkeli paraillaan
  puheli Hannan ja Eskon kera.
  Kiljuset rukoilivat ukkelia pelastamaan heidät ja lupasivat, etteivät
  enää koskaan kerro itsestään mitään. Mutta ukkeli sanoi, ettei hän voi
  heitä millään keinolla pelastaa.
  Esko silloin keksi keinon.
  -- Minä pistän heidätkin kanuunaan ja annan lorumaan asukkaitten ampua
  meidät kaikki vuorten yli, sanoi hän.
  Kyllähän keino ensin Kiljusia kovin miellytti, mutta sitten he
  huomasivat, että eksyisivät sillä tavalla ukkelista, eivätkä koskaan
  enää ehkä pääsisi satumaasta pois. Kun Hanna sen kuuli, niin hän
  ehdotti, että ukkeli ja hänkin menevät kanuunaan, jotta sitten yhdessä
  pääsevät täältä pois.
  Ukkeli suostui tähän. Ja nyt alkoi Esko ladata kanuunaa. Ensin pantiin
  Hanna pohjimmaiseksi, sitten pistettiin ukkeli piipusta sisään. Sen
  jälkeen tuli isä ja äiti Kiljusen vuoro ja heidän jäljestään kömpivät
  pojat piippuun. Esko meni viimeiseksi.
  Kun hän jo oli piipussa, tuli hän ajatelleeksi, että kanuunan lauetessa
  hän ensimmäiseksi lentää sieltä ulos ja sitten toiset tulevat hänen
  päälleen. Toisten oli kyllä hyvä olla, mutta hänen paha, kun hän voi
  pudota vaikka kovaa kalliota vastaan. Hän keksi siihen pian keinon,
  otti suuren patjan ja veti sen viimeisenä kanuunan piipusta sisään.
  No, nyt oli kanuuna ladattu aivan täyteen!
  Lorumaan asukkaat läksivät etsimään Kiljusia pannakseen kruunauksen
  toimeen. Juhlakulkueessa he vaelsivat palatsin läpi ja tulivat viimein
  parvekkeelle, missä kanuuna oli.
  Ministeri päätti silloin laukaista kanuunan. Hän katsoi piippuun, näki
  patjan, otti sen pois. Esko pisti päänsä esiin ja sanoi:
  -- Tui, tui, minä täällä olen!
  -- Ladattu! sanoi ministeri ja tuppasi patjan piippuun uudelleen
  sisään.
  Ja nyt hän tarttui sytyttimeen ja vei sen ruutireikään.
  Ja silloin kanuuna paukahti! Se oli sellainen jyrähdys, että lorumaan
  asukkaat vähäksi aikaa jäivät suut auki seisomaan.
  Mutta kylläpä kohta kuului kauhea huuto, kun he huomasivat Kiljusten
  lentävän kanuunasta ilman halki vuorten toiselle puolelle.
  
  
  Sadun kasvistomaassa
  
  Ilma vinkui ukkelin ja hänen seuralaistensa korvissa, kun he lensivät
  ilman halki sadun kasvistomaata kohden.
  Tässä maassa on suuri huone, joka on puoliksi luola, puoliksi
  pylvässali. Siinä ei ole ainoatakaan ikkunaa, vaan valo tulee katossa
  olevasta aukosta. Salissa on monta ihmeellistä laitosta. Siellä on
  kasviprässi, joka on muuten aivan samanlaatuinen kuin koululaisilla on,
  paitsi että se on hirveän suuri, tavallisen mankelin kokoinen. Tämä on
  sijoitettu salin seinän viereen. Toisella seinällä on tavattoman korkea
  kirja pystyssä. Sen lehdet ovat niin suuret, että ne ovat pitkää miestä
  korkeammat. Tietysti on lehtien leveys samassa suhteessa. Kolmannella
  seinällä on kuoru, joka pistäytyy ulos seinästä ja päättyy suureen
  koriin. Tämä kuoru on niin leveä, että tavallinen ihminen mahtuu siinä
  aivan hyvin olemaan. Seinän kohdalla se voidaan sulkea luukulla, joka
  saadaan liikkumaan painamalla erästä vipua. Neljännellä seinällä on
  vuoteen pituinen ja levyinen laatikko, joka on peitetty valkoisella
  kankaalla. Tästä laatikosta nousee aina kankaan läpi höyryä.
  Salissa elää ja toimii kaksi pikkuruikkuista äijää, joiden nimet ovat
  Pupu ja Papu. Jos kaikki salissa on hirveän suurta, niin ovat he sen
  sijaan tavattoman pikkuisia. Ja hyvin vanhoja he ovat, niin vanhoja,
  ettei kukaan heidän iästään tiedäkään. Heillä on lempeä ääni ja
  ystävällinen tapa kohdella kaikkia.
  Heille on määrätty hyvin tärkeä tehtävä. Jos joku ihminen on tehnyt
  rikoksen, kuinka suuren tai kuinka pienen tahansa, niin hän joutuu
  tänne.
  Ihmiset vierivät saliin tuota suurta kuorua pitkin. Kun ne ulkoa osuvat
  luukun kohdalle, alkaa suuri sähkökello soida. Siitä Papu, joka
  karkeamman työn saa tehdä, tietää, että joku on tulossa. Hän painaa
  vipua, luukku aukenee ja ihminen kierii kuorua pitkin suureen koriin.
  Tästä Papu sitten ottaa hänet ja vie tuohon suureen kasviprässiin,
  panee hänet lautojen väliin ja vääntää ruuvit kiinni ja ruuvaa niin
  lujaan, että ihminen tulee aivan litteäksi. Papu onkin aikojen kuluessa
  tullut erinomaisen taitavaksi tässä toimessa. Hän prässää ihmiset
  sileiksi kuin kukkaset koululaisten kasvistossa. Toisinaan hän panee
  ihmisen selälleen, toisinaan kyljelleen. Ja jos ihminen siinä potkii ja
  sätkii, niin oikoo Papu sen jäsenet, jotta ihminen prässättynä olisi
  oikein kaunis.
  Tällaisen lituskaisen ihmisen Pupu sitten kiinnittää tuohon suureen
  kirjaan paperiliuskoilla, aivan samoin kuin kasvit kiinnitetään
  paperille. Ja jokaisen tällaisen prässätyn ihmisen alapuolelle
  kirjoittaa Pupu suurella hanhenkynällä hänen nimensä ja sen rikoksen,
  mistä hän on saanut rangaistuksensa.
  Tässä kirjassa saavat ihmiset sitten olla siihen asti, kunnes väri
  heistä haalistuu. Näitä kirjoja on salissa hirveän paljon, sillä
  maailmassa on tavattoman paljon rikollisia, eikä niistä väri tahdo
  helpolla haalistua.
  Mutta viimein jokaisen väri katoo, ja silloin Papu irroittaa prässätyn
  ihmisen kirjasta ja vie sen salin toiselle puolelle. Täällä hän pistää
  hänet tuohon suureen höyryävään laatikkoon valkoisen vaatteen alle ja
  antaa hänen olla siellä jonkin aikaa. Ja viimein kohoaa vaate ja
  ihminen tulee entisellään esiin. Hän on aivan samanlaatuinen kuin ennen
  prässiin joutumistaan, se eroituksena kuitenkin, ettei hän enää tee
  mitään rikosta.
  Pupu, joka on hyvin runollinen ihminen, kutsuu tuota kuorua tuomion
  kuoruksi, prässiä omantunnonprässiksi, kirjaa tilinteon kirjaksi ja
  hautomalaitosta rakkauden liedeksi.
  Pupu oli juuri parhaillaan liimaamassa erästä hevosvarasta kirjaan ja
  kiitteli sitä suurta taitavuutta, jolla Papu sen oli prässännyt, kun
  kuorun yläpuolella oleva kello alkoi tavattomalla voimalla soida.
  -- Sieltä tulee kai oikein kokonainen kuorma, sanoi Papu.
  Hän painoi vipua, luukku aukeni ja Esko tuli ensin patjoineen kuorua
  pitkin ja muksahti koriin. Sitten kierivät Mökö ja Luru toisissaan
  kiinni yhtenä keränä. Äiti Kiljunen tuli mukkelismakkelis. Isä Kiljunen
  heitteli tullessaan oikein komeita kuperkeikkoja. Ukkeli liukui
  istuallaan kuorua pitkin. Ja viimein tuli Hanna pää edellä ja putosi
  ukkelin syliin.
  Nyt olikin koko kori aivan täynnä ihmisiä. Se kaatui kumoon ja koko
  herrasväki vieri permannolle. Olihan siinä suuri joukko, mutta Papu ei
  vähääkään säikähtänyt, sillä hän oli tottunut siihen, että toisinaan
  sai prässätä oikein kasottain ihmisiä yhteen kyytiin.
  Hän tarttui lähinnä olevan niskaan kiinni ja nosti hänet pystyyn.
  -- Sehän onkin ukkeli! huudahti hän. -- Mitä sinä tätä tietä tulet?
  Kyllähän Papu ja Pupu ukkelin tunsivat, joka usein kävi satumaassa, ja
  oikein hyviä ystäviä he olivatkin.
  Ukkeli nauroi ja selitti, kuinka hän oli ollut lorumaassa ja kuinka
  hänen oli täytynyt mennä kanuunaan, kun ei tahtonut luopua
  matkaseurastaan.
  -- Mikä on tämä sinun seurasi? kysyi Pupu.
  -- Ensin on täällä pikku Hanna, joka on minun lemmikkini, sanoi ukkeli.
  -- Hän on oikein kiltti tyttö, joka on tahtonut päästä satumaata
  näkemään.
  Pupu ja Papu, jotka aina saivat nähdä vain pahoja ihmisiä, tulivat
  kovin iloisiksi kuultuaan, että Hanna oli hyvä tyttö.
  -- Mutta mikä on tuo poikaroikale, jolla on patja sylissään, sanoi Pupu
  osoittaen Eskoa.
  -- Hän on muuan viikari, joka tuppautui matkalle ja on tähän asti
  jokseenkin onnellisesti suoriutunut kaikista vastuksista. Hän se tämän
  kanuunalla ampumisenkin järjesti.
  Samassa olivat Kiljuset päässeet jalkeilleen ja hyppäsivät ylös. He
  eivät juuri olleet tottuneet kaatumaan, vielä vähemmän kierielemään,
  sen vuoksi he tunsivat päänsä menneen sekaisin ja hyppelivät, jotta
  kaikki menisi jälleen paikoilleen heidän ruumiissaan.
  -- Mikä joukko tuo pomppaileva väki on? kysyi Papu.
  -- Mikäkö se on? sanoi ukkeli. -- Se on Kiljusen herrasväki!
  -- Vai siinä se nyt on, sanoi Pupu. -- Olen kuullut heistä puhuttavan,
  sillä hehän ovat surkean kuuluisia meluamisestaan ja rähisemisestään.
  Tänne on tullut toisinaan lapsia prässättäväksi, on niitä nytkin
  joitakuita kirjassani, ja he aina sanovat, että ovat oppineet Kiljusen
  herrasväestä pahoja tapoja. Ovatko he täällä tullakseen prässätyiksi?
  -- Eivät, kyllä he ovat ainoastaan huvimatkalla satumaassa, vastasi
  ukkeli.
  -- Jos niin on asian laita, sanoi Pupu, -- niin täytyy heille sitten
  näytellä paikan merkillisyyksiä.
  Ja Pupu selitteli Kiljusille kaikkia salissa olevia koneita. Kylläpä
  Kiljuset olivat ihmeissään tästä kaikesta. He eivät koskaan olleet
  voineet kuvitellakaan, että ihmisiä prässättäisiin. Pupu näytteli
  heille kirjasta kaikenlaisia äijiä, muijia, miehiä, naisia ja lapsia.
  Kun Kiljuset eivät osanneet olla aivan rauhallisia, sillä sehän oli
  heille kerrassaan mahdotonta, kun he aina olivat tottuneet kovasti
  puuhaamaan ja touhuamaan, niin vei Pupu ukkelin syrjään ja sanoi:
  -- Vaikka sinä oletkin luotettava ihminen, niin voithan erehtyä niistä,
  jotka tuot tänne mukanasi. Minun täytyy ensin panna heidät kaikki
  koetukselle, nähdäkseni, voinko heidän antaa täällä olla.
  -- Tee se, tee se, sanoi siihen ukkeli.
  Pupu otti silloin taskustaan kultarahoja ja siroitteli niitä pitkin
  salia. Hanna löysi sellaisen ensiksi, toi sen ja sanoi:
  -- Setä on pudottanut kultarahan.
  -- Kiitos, lapseni, sanoi Pupu.
  Isä Kiljunen löysi sitten rahan ja toi sen sanoen:
  -- Tässäkin on kultaraha. Ei pitäisi pidellä näitä näin
  huolimattomasti.
  Pupu kiitti ja otti rahan vastaan. Äiti Kiljunen oli löytänyt myös
  rahan, piti sitä kädessään piilossa ja kysyi:
  -- Onko teillä paljonkin kultarahoja, koska niitä lattialla on?
  -- Niitä on niin paljon, ettei niitä koskaan voi laskeakaan, vastasi
  Pupu.
  Isä Kiljunen oli huomannut, että äiti löysi rahan. Hän arvasi äidin
  aikovan pitää sen. Ja kun se ei olisi ollut oikein, meni hän äidin luo
  ja kuiskasi oikein vihaisesti hänen korvaansa:
  -- Anna heti pois se kultaraha.
  Ja äiti antoi.
  Mökö ja Luru löysivät myöskin rahoja ja, kun isä kovasti komensi,
  antoivat ne pois.
  Mutta Esko oli päättänyt pitää rahan. Hän pisti kätensä, jossa se oli,
  taskuunsa ja seisoi aivan kuin ei hän mitään olisikaan löytänyt.
  Pupu tuli hänen luokseen ja kysyi:
  -- Etkö sinä löytänyt?
  -- En, vastasi Esko.
  -- Etkö todellakaan löytänyt? kysyi Pupu.
  -- Johan minä sanoin, etten löytänyt, intti Esko.
  -- Sinä siis et ole löytänyt kultarahaa? kysyi Pupu taas.
  -- Kuinka monta kertaa teille täytyy samaa sanoa? lausui Esko.
  Mutta samassa hän parkaisi aivan kauheasti ja veti kätensä taskustaan
  maalle. Kultaraha oli alkanut polttaa hänen kättään eikä lähtenyt
  sormista irti.
  -- Sinä olet sekä varas että valehtelija, sanoi Pupu ankarasti.
  Hän jatkoi:
  -- Papu, pane poika prässiin!
  Papu tarttui Eskoa niskasta kiinni. Esko pyristeli hirveästi vastaan,
  mutta vaikka Papu oli pikkuinen, oli hän tavattoman väkevä. Hän laahasi
  Eskon prässin luo, pisti hänet lautojen väliin ja alkoi ruuvata ruuveja
  kiinni. Ja Esko potki ja huusi lautojen välissä. Mutta Papu ruuvasi yhä
  lujempaan, laudat painuivat yhä lähemmäksi ja vähän ajan päästä ei
  kuulunut enää mitään ääntä, sillä Esko oli tullut prässätyksi aivan
  sileäksi.
  Hanna katseli tätä aivan kauhuissaan ja rukoili ukkelilta, että hän
  saisi mennä Eskon sijasta prässiin, mutta ukkeli vakuutti, että täällä
  täytyi jokaisen itse kärsiä rangaistuksensa.
  Papu avasi prässin ja otti aivan litteän Eskon esiin. Hanna rupesi
  itkemään nähdessään hänet sellaisena.
  -- Milloin Esko tulee jälleen entiselleen? kysyi hän.
  -- Silloin, kun väri hänessä haalistuu, vastasi Pupu.
  -- Eikö ole mitään muuta keinoa? jatkoi Hanna.
  -- Ei ole mitään muuta keinoa, vakuutti Pupu.
  Kun oli vieraita saapuvilla, niin päätti Pupu jättää Eskon kirjaan
  liimaamisen toistaiseksi ja laski hänet sen vuoksi maahan prässin
  viereen.
  Toisten huomaamatta kyyristyi Hanna silloin Eskon viereen ja alkoi
  kynsillään raapia hänestä väriä pois.
  Isä Kiljunen oli kuullut selityksen haalistumisesta ja sai nyt
  tietää, että sen jälkeen ihminen joutuu hautomalaitokseen. Tämä oli
  Kiljusille uutta. Kyllähän isä ja äiti Kiljunen olivat nähneet niitä
  hautomalaitoksia, joissa kananmunista haudotaan kananpoikasia, mutta
  sellainen, jossa prässätty ihminen haudotaan tavalliseksi, oli
  ihmeellistä.
  Mökö ja Luru olivat selailleet tuota suurta kirjaa ja siellä nähneet
  hyvin kummallisen, hirveän suuren kukkasen. Siinä oli keskellä viisi
  pyörylää kehässä, sitten viisi aivan kuin lehteä ja näistä läksi
  ulospäin parittain kummallisia suikuloita. Pyörylöitten välissä oli
  myös parittain tuollaisia suikuloita, vaikka lyhempiä.
  -- Mikä hirmuisen suuri kukkanen tämä on? kysyivät he.
  -- Ei se ole mikään kukkanen, selitti Pupu. -- Oli kerran viisi tyttöä,
  jotka olivat tehneet pahaa sokealle miehelle. He joutuivat tänne. Papu
  tahtoi prässätä jotain erikoista ja prässäsi heidät ylhäältä alaspäin.
  Sillä tavalla tuo kukkanen on syntynyt.
  Pupu tarkasti sitä, ja kun hän huomasi siinä värien haalistuneen,
  irrotti hän sen lehdestä, pannakseen sen hautomalaitokseen ja
  näyttääkseen sen avulla Kiljusille, miten tämä laitos toimi.
  Tuo suuri kukkanen pantiin valkoisen peitteen alle. Vähän ajan päästä
  se alkoi liikkua ja sitten kohota. Viimein näkyi aivan selvästi sen
  alta viiden pienen tytön päät. Ja kun peite otettiin pois, niin hyppäsi
  viisi tyttöä esiin. Ja nyt he vakuuttivat, etteivät he koskaan enää tee
  kellekään pahaa.
  Pupu kutsui Hannaa leikkimään pikku tyttöjen kanssa, mutta Hanna
  vastasi:
  -- En minä jouda!
  -- Mitä sinä siellä teet? kysyi Pupu.
  -- Minä koetan ottaa väriä Eskosta pois, vastasi Hanna.
  Tästä Pupu tuli liikutetuksi. Hän meni noutamaan oikein kovan ja suuren
  harjan, antoi sen Hannalle ja käski sillä harjaamaan.
  Ja Hanna harjasi niin, että väri Eskosta lensi oikein korkealle.
  -- Katsokaa, kuinka minä olen väkevä, huusi Hanna.
  -- Niin, sinä olet väkevä, sillä olet lapsi, lausui Pupu aivan
  heltyneenä.
  Ja Hanna harjasi prässättyä Eskoa oikein täyttä voimaa, harjasi niin,
  että siitä väri läksi niin tarkoin, ettei jäljelle jäänyt enää mitään
  muuta kuin selvät pohjapiirteet.
  Silloin Pupu otti Eskon ja pani sen hautomakoneeseen, eikä kestänyt
  kauaakaan, ennenkuin Esko tuli sieltä maalle. Ja kun hän Hannan näki,
  niin hän nosti tämän sylissään korkealle ilmaan.
  -- Tunsitko, kuinka minä harjasin? kysyi Hanna.
  -- Tunsin, vastasi Esko. -- Kipeää se teki, kovasti kipeää, mutta hyvää
  se teki samalla, sillä minusta on tullut varmasti nyt uusi ja parempi
  olento.
  Pupun silmissä välkkyi suuret kyyneleet, ilon kyyneleet, kun hän
  osoitti Hannaa ja Eskoa toisille ja lausui:
  -- Katsokaa, kuinka lapsen suuri ja puhdas rakkaus täällä on saanut
  aikaan nuoressa miehessä täydellisen muutoksen. Näin lapsen harras ja
  horjumaton usko voi paatuneen mielen muuttaa. Iloitkaamme, koska näemme
  täällä rakkauden aikaansaaman suuren ihmeen.
  Mökö ja Luru tahtoivat myöskin jollain tavalla tehdä ihmeitä. Toisten
  katsellessa Hannaa ja Eskoa he menivät suuren kirjan luo, ottivat sen,
  kantoivat hautomalaitoksen luo ja äkkiä pudottivat sen sinne sisään.
  Sieltä alkoi piankin kuulua hirveätä pihinää ja puhinaa, pauketta ja
  ryskettä.
  Papu huomasi sen ensimmäiseksi ja sanoi:
  -- Mikä ihme hautomakoneeseen on tullut, kun se tuolla tavalla pihisee?
  -- Me heitimme sinne koko tuon suuren kirjan! huusivat pojat.
  Ja että sinne todellakin oli heitetty kokonainen ihmiskasvisto, näkyi
  piankin, sillä valkoinen vaate lensi syrjään ja hautomakoneesta alkoi
  hypätä esiin kaikenlaisia peloittavia olentoja, rosvoja ja ryöväreitä.
  Ja kun ne eivät olleet kirjassa ensin laisinkaan haalistuneet, niin ne
  olivat aivan vimmaisia ja halusivat päästä tekemään jälleen pahoja
  tekoja. Niin peloittavia ne olivat, että Pupu ja Papu veivät kaikki
  toiset kasviprässin taakse piiloon. Sieltä he nyt kurkistivat, kuinka
  nämä hirveät ihmiset mekastivat salissa etsiessään tietä ulos. Tiesi,
  miten olisi käynyt, ellei Papu olisi pistänyt päätään kasviprässin
  reunan yli ja huutanut:
  -- Tuolla salin perällä on ovi, josta pääsee kyllä pois!
  Meluten, räyhäten, keskenään tapellen ja toisiaan tyrkkien he
  ryntäsivät sinne ja katosivat salista.
  Kun kaikki jälleen oli hiljaista, uskalsivat prässin taakse
  piiloutuneet tulla esiin.
  -- Sehän on aivan hirveää, sanoi ukkeli, -- kun nuo roistot pääsevät
  maailmaan takaisin tekemään pahoja töitään, ennenkuin ovat ensin
  haalistuneet.
  -- Kyllä he pian palaavat tänne takaisin, lohdutti Pupu häntä.
  -- Palaavatko he todellakin? kysyi ukkeli.
  -- Jokainen ihminen joutuu kerran kuitenkin prässiin, sanoi Pupu. --
  Jokainen tulee kirjaan ja saa olla siellä siksi, kunnes väri hänessä
  haalistuu. Monet vasta viimeisellä hetkellään ovat valmiita joutumaan
  hautomalaitokseen. Jos nuo nyt pääsivätkin liian varhain pois, niin he
  palaavat kyllä takaisin, siitä olen varma.
  Mutta sitten loi Pupu ankaran katseen Mököön ja Luruun.
  -- Mitä näihin poikiin tulee, sanoi hän, -- niin he ovat tehneet
  itsensä hyvin syyllisiksi. Ota, Papu, heidät kiinni ja pane heidät
  prässiin.
  Kylläpä nyt syntyi metakka. Mökö ja Luru läksivät karkuun ja Papu ja
  Pupu heidän jäljestään. Pojat hyppelivät heidän käsistään vapaaksi tuon
  tuostakin, koettivat päästä ovesta pakoon, mutta Papu sai suljetuksi
  sen ja pisti avaimen taskuunsa. Viimein saatiin Mökö ja Luru kiinni, ja
  vaikka he kuinka kovasti tahansa sätkivät, potkivat ja kiljuivat, niin
  pistivät Papu ja Pupu heidät viimein prässiin ja ruuvit väännettiin
  lujaan.
  Isä ja äiti Kiljunen huusivat aivan täyttä kurkkua tätä katsellessaan.
  Oli siinä sellainen metakka, että tuskin tässä salissa milloinkaan on
  ollut. Mutta silloin vasta isä ja äiti Kiljunen päästivätkin oikein
  hirveän kiljahduksen, kun pojat otettiin prässistä esiin.
  Mökö oli aivan lattea ja Luru ihan litteä.
  -- Ne ovat ihan pliiskana! sanoi isä Kiljunen. -- Tuleekohan näistä
  enää koskaan entisiä?
  -- Tulee kai, sanoi äiti Kiljunen, -- ainakin silloin kun väri heistä
  haalistuu.