Kertomuksia Suomen historiasta I - 4

miehistä oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjois-Suomen
laamanni Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä
monta muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaan
harjaantuneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähtiessään
jättänyt Viipuriin 60 parasta huoviansa. Paitsi tätä varsinaista
sotaväkeä oli sinne jo saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta,
ja toisia oli tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun
lääniläisten sotalipun, jonka jälkeen hän lähetti heidät itäänpäin
marssimaan. -- Kyminjoen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu
vartiaväkeä Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä
Herman Flemingin, Louhisaaren herran, johdon alle. Niiden piti siellä
suojella rajaa, jos joku vihollisparvi Viipurin ohitse luikahtaisi.
Näin varustettuna odottivat suomalaiset pelotonna, vaikk'ei huoletonna,
verisien vihollistensa tuloa.
Syysk. 24 p. levisi venäläisten leiri "alle Viipurin vihannan". Kolmen
peninkulman laajalta näkyi venäläisten majoja ja varustusvalleja;
tuhansittain kihisi vihollisten väkeä joka paikassa. Kolmeen
ensimäiseen viikkoon eivät he kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia kaikin
puolin saarretuksi, niin että apuväkeä ja muita tarpeita saattoi yhä
vielä tulla lisää. Viipurin kaupunki on näet rakennettu pitkälännän,
kapean niemikaistaleen päähän, joka viettää idästä länteenpäin.
Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo saarella.
Etelään päin leviää avara selkä, josta Uuraansalmen kautta päästään
ulos merelle. Pohjoisessa polvittelee Suomenvedenpohja 7 km luoteeseen
päin. Tämän jotenkin leveän selän yli venäläiset eivät voineet päästä;
sillä kaikki suuremmat alukset oli kaupungin väki epäilemättä korjannut
pois heidän käsistään. Voidaksensa Viipurin läntistäkin puolta
ahdistaa, ei heillä sentähden ollut muuta neuvoa, kuin kiertää
ylt'ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän luoteiseen pohjukkaan
juoksi Juustilanjoki, joka nyt on Saimaan kanavan suuna. Sekin oli
siksi syvä ja leveä, ettei siitä aluksetta olisi päässyt yli. Täytyi
kulkea vieläkin pari kilometriä ylemmäksi, missä Vatikiven koskessa (se
on kanavaa kaivaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli kahlauspaikka.
Siitä oli venäläisten ennenkin ollut tapana samota Viipurin linnan
sivuitse.
Estääksensä vihollisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin yöllä
lokak. 12 p. vasten Viipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100
aatelispalvelijaa l. huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä.
Päälliköksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs
saksalainen, nimeltä Vinholt. He soutivat venheinensä Lavolaan, joka on
Juustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi
huhu, että nyt venäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoikaparat, jotka
eivät ennen olleet sotaa käyneet, säikähtyivät tuosta niin
pahanpäiväisesti, että he juoksivat minkä käpälät kerkesivät takaisin
venheisiinsä. Niihin kun sitten rupesivat kiireissään tunkeutumaan,
niin upposi puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin
olivat miehuullisesti torjuneet vihollisen päältään ja vihdoin
ajaneetkin hänet pakoon. Tuosta myös talonpojat rohkenivat ja alkoivat
uudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan, ja ajamaan vettä
ulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kun toinen suurempi vihollisparvi
karkasi päälle. Niitä eivät aatelispalvelijat kyenneet vastustamaan,
vaan alkoivat tapellen peräytyä rannan puolelle. Sen kun talonpojat
huomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin; työntävät venheet
rannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Siten rohkeat
aatelispalvelijat joutuivat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä
vihollinen teloitti tantereelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden
joukossa olivat retken päällikötkin, paitsi Vinholt, joka veteen
hypäten kaappasi veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin
pelasti henkensä. Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa,
muun muassa kuusi Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista.
Talonpoika-nahjuksia oli hukkunut noin 100 miestä. Viipurissa oltiin
kovasti vihoissaan näille uusmaalaisille, jotka pelkuriudellansa olivat
tehneet koko retken tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata
sotakumppalia surman suuhun. Itse Posse lausui pilkaten, että jos 400
uusmaalaista sattuu kuulemaan kahden venäläisen äänenkin, niin he jo
kohta kiitävät käpälämäkeen.
Nyt oli venäläisillä vapaa pääsy Viipurin läntiselle puolelle, ja pian
ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle,
vihollisjoukko, jossa oli 450 ratsumiestä ja jalkaväkeä sen mukaan. --
Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia
vastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuja, pitkiä kankia ja
tikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko,
kahden lipun kera, tunkeutui tuohon rantasolukkaan meren ja muurin
välille, joka oli Mustainveljesten luostarin edustalla (nykyään siinä
on kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta puolen ahdistaa muuria, siksi
että kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa
oli venäläisten ryntääminen; säikähtämättä Suomen väki syöksi heidät
takaisin, ja vihdoin täytyi vihollisen tyhjin toimin palata leiriin.
Tämmöiseen rynnäkköön ei venäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä
uudestaan. Hän sen sijaan
pani pyssyt paukkumahan,
umpiputket ulvomahan,
avokurkut ammomahan,
jalot joutset joikumahan,
alla Viipurin vihannan,
alla suuren Suomen linnan.
Ampui kerran, ampui toisen,
ampui kerran noin alatse,
ampui toisen, niin ylitse,
ampui kolmannen kohalle.
Jopa liikkui linnan tornit,
räystähät rämähtelivät,
patsahat pamahtelivat,
kivet linnan kiikahteli,
tornit maahan torkahteli.
Näin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo
seuraavalla tavalla: Venäläisillä oli muiden muassa kuusi suunnatonta
tykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he
ampuivat kaksi tornia maahan, ja muurikin niiden välillä alkoi mureta.
Pian kaatui kolmaskin torni, ja se kaatui niin pahasti, että siihen
kohtaan muuria aukeni rikko, mistä mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain
sisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut
millänsäkään. Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon
suuren rikonkin eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimin
kului viikko viikon perästä, marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä
eikä Viipuri vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen,
pakkasinensa, jolloin piiritystyötä oli vaikea jatkaa, miltei
mahdotonta. Siitä syystä päätettiin venäläisten leirissä uudestaan
rynnätä kaupunkia vastaan. Maksoi mitä maksoi, sisään täytyi päästä,
koska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnan suojelijoita.

4. Viipurin pamaus.
Tuskin alkoi Antinpäivä, marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat
vartiamiehet Viipurin torneista, että vihollinen marssi muuria kohti.
Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja monta
tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan pitkät keihäät
kädessä tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki
kaupunkiin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi
joukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin
kaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipunkantajana reipasteli
rivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäsi aukon kautta; kiipesi sieltä
muurin päälle ja muu joukko perässä. -- Sillä välin olivat muutkin
parvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille
ja niitä myöten myöskin päässeet ylös.
Nyt näytti Viipurin häviön hetki tulleen. Venäläisiä kihisi muurilla;
kolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden
pasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä
joukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin
otellen oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Venäläiset jo alkoivat vetää
tikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle, tullaksensa
niitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä tärisytti maata kauhea
pamaus. Yksi torni, joka oli täynnä venäläisiä, syttyi tuleen ja
pirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli näet
ruutia paljon, ja Posse oli sen saanut syttymään. Samassa ryntäsi
kaupungin väki rohkeammin esiin ja rupesi tempaamaan venäläisten
tikapuita maahan. Paljon hukkui tällä tavoin venäläisiltä väkeä, kun he
juuri parhaillaan kapuilivat tikapuita myöten alas. Ja muut, jotka
vielä olivat muurin päällä, joutuivat äkillisen huumauksen valtaan.
Heidän keskessään nousi hirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin
ulkopuolelle jääneille tikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeutua
alas. Mutta kun he tietysti eivät voineet päästä kaikki yhtä aikaa,
niin syntyi muurin päällä julma tungos. Taempana olijat hädissänsä
eivät malttaneet odottaa siksi, kunnes toiset heidän edestään olisivat
kerinneet alas. He rupesivat tungettelemaan ja sysimään, niin että
väkeä muurin reunalta romahteli satamäärin alas. Tällä tavalla sai
monta tuhatta venäläistä surmansa, ja mitkä siitä pääsivät eheinä,
pakenivat leiriinsä takaisin.
Näin oli Viipuri nyt pelastettu surman suusta. Kummastuksella
katselivat sankarit, jotka sitä olivat suojelleet, tätä tekoansa,
eivätkä oikein uskoneet itsekään, että ilman erinäistä ihmettä olivat
kyenneet torjumaan päältään niin summattomat laumat. He arvelivat
nähneensä ilmassa pyhän Anteruksen ristin kaupungin yläpuolella, ja
raastuvan katolla olivat muka liehuneet Pyhän Olavin ja Eerikin liput,
säikähytellen venäläisten sydämiä.
Barbaran yönä vasten jouluk. 4 p:ää läksi osa venäläisiä matkalle, ja
ennen jouluk. 15 p:ää, Annan juhlaa, oli heidän leirinsä aivan tyhjänä.
Leiri kaikkine laitteineen jäi suomalaisten käsiin: siinä oli 34
suunnatonta tykkikiveä ja puujalat, joiden päällä tykit olivat
seisoneet. Tieto piirityksen lakkaamisesta kerkesi Turkuun joulu-yönä,
juuri kun tuomiokirkossa alettiin veisata kiitosvirttä: Te Deumia.
Viipurista oli kirje tullut Kymijoen vartijoille ja ne sen heti
toimittivat Turkuun.
Viipurin piirityksen aikana oli venäläisjoukko käynyt Savoakin ynnä sen
uutta linnaa ahdistelemassa. Mutta linnan isäntä, urhoollinen Pietari
Niilonpoika Kylliäinen ajoi heidät takaisin, ennenkuin he vielä olivat
kerinneet tehdä suurta vahinkoa. Heidän jäljissänsä hän samosi yli
rajankin ja poltti 800 taloa.
Näin olivat venäläisten yritykset joka paikassa kääntyneet turhaksi.
Mutta rajaseuduilla, missä he olivat kulkeneet, oli kuitenkin kaikki
hävitetty: talot poltetut, vilja ja karja ryöstetty ja paljon asukkaita
tapettu tai viety Venäjälle. Nekin, jotka heidän käsistänsä pakenivat
metsiin ja korpiin, olivat pakkasesta ja nälästä turmeltuneet
pahanpäiväisiksi; silmät olivat paisuneet nyrkinkokoisiksi ja moni,
lämpimään tultuansa tai ruokaa saatuaan, kaatui kuoliaana maahan.
Kansan muistissa on "Viipurin pamaus" säilynyt näihin päiviin saakka,
ja kummia tarinoita siitä sekä Knuutti Possestakin on kulkenut suusta
suuhun, polvesta polveen. Possen arvelee kansa olleen taitavan
tietäjän, jonka ei tarvinnut muuta kuin sauvallansa piirtää laivan
kuvan rannan hietikköön, niin siihen heti syntyi laiva mastoinensa, ja
pussista pudistella höyheniä, niin muuttui joka höyhen ratsumieheksi
täysissä aseissa. Milloin hänen teki mielensä käydä Sten Sturen
puheilla Ruotsissa, hän Viipurin muurille nousten vain heilutti
suitsia; samassa ilmaantui hevonen, joka hänet vei ilman kautta perille
ja jälleen takaisin vuorokauden kuluessa. Jo seuraavan vuosisadan
keskellä kertoo myös Ruotsin historioitsija Olaus Magnus täytenä totena
kummallisen tarinan Viipurin pamauksesta. Viipurin lähistöllä, sanoo
hän, on maanalainen luola; siihen kun jotain heitetään, niin kuuluu
samassa kauhea pamaus, ja kaikki lähellä olijat menevät pyörryksiin,
niin etteivät taida puhua, kuulla eikä pystyssä pysyä. Tätä keinoa
käytetään venäläisten päälle rynnätessä, ja siinä kaatuu paljoa
suuremmat joukot kuin suurimmasta tykinluodista ikinä. Näiltä
pyörtyneiltä vihollisilta linnan väki ryöstää aseet, vaan ei viitsi
tappaa heitä. Sillä toinnuttuansa he kiireimmiten pötkivät pakoon,
eivätkä uskalla koskaan palata takaisin. Mutta rauhan aikana
vartioidaan tätä luolaa tarkasti, ettei siihen oman väen vahingoksi
putoaisi mitään. Toinen tarina Viipurin pamauksesta tietää, että Posse
suuressa kattilassa puolen vuorokautta keitti sammakoita, käärmeitä,
elohopeaa, lipiää ja kalkkia. Sitten hän oli kätkenyt oman väkensä maan
rakoihin, kellareihin sekä patjojen alle, ja antanut vanhan ukon
laukaista sekoituksen tuleen. Vihollisia oli siitä kaatunut
tuhansittain, vaan olipa kaatunut Possen omaakin väkeä, jotka eivät
hänen käskynsä mukaan olleet piiloon menneet. Tätä kattilaa oli muka
kauan aikaa pidetty tallella Viipurin linnassa.

5. Suuren Venäläissodan loppuvuodet.
Ruotsin valtionhoitajalle, Sten Sturelle, oli jo hyvissä ajoin tullut
tieto venäläisten aiotusta retkestä. Mutta hän ja muut Ruotsin herrat
olivat paraillaan sovittelupuuhissa Tanskan kanssa, eivätkä joutaneet
heti muistaa niin syrjäisen maakunnan hätähuutoja. Keskipaikoilla
marraskuuta vasta he huoveinensa kokoontuivat Tukholmaan. Sinne tuotiin
myöskin Upsalasta Pyhän Eerikin sotalippu, jonka suojassa toivottiin
voitavan voimallisemmin tapella uskon vihollisia vastaan. Sitä
kanneskeltiin juhlallisin menoin pitkin Tukholman katuja ja asetettiin
viimein Pyhän Yrjänän alttarille Klaran-kirkkoon.
Katrinanpäivänä, marrask. 25 p., astui Sten Sture laivoihinsa
Kohaminassa. Näin myöhään syksyllä on laivakulku Ahvenanmaalle aina
vaivalloinen, vaan aikainen talventulo teki sen sillä kertaa vieläkin
vaarallisemmaksi. Ankara koillistuuli, joka Suomeen purjehtijoille oli
laitavastainen, läikytti jäisiä aaltoja aluksiin ja ajoi silmät umpeen
lumiräntää. Viidentenä päivänä eli juuri sinä mainiona Antinpäivänä,
jolloin Viipuri niin ihmeellisellä tavalla pelastui vihollisen
väkirynnäköstä, pääsi vihdoinkin Sten Sture Ahvenanmaan mantereelle.
Mutta niistä 900 miehestä, jotka matkalle lähtiessä häntä seurasivat,
oli nyt vain puolet jäljellä. Myrsky oli laivaston hajoittanut;
neljäsataa miestä oli se ajanut takaisin Ruotsin rannikolle, toisia oli
vienyt Uudellemaalle. Kaksi laivaa oli aaltojen kourissa särkynyt, ja
väki pääsi kyllä hengissä saareen, vaan siinä oli kylmä ja nälkä monta
näännyttänyt kuoliaaksi, ja henkiin jääneiltäkin oli pakkanen turmellut
kädet sekä jalat pahanpäiväisiksi. Ahvenanmaan rannoille jäätyivät nyt
kaikki laivat kiinni ja sinne täytyi ne jättää muonavaroineen
kaikkineen. Itse väki marssi suurella vaivalla jäätä myöten Turkuun.
Siellä Sten Sturea kohtasi iloinen sanoma Viipurin pelastuksesta ja
venäläisten lähdöstä omille mailleen. Sentähden hän hajoitti väkensä
talvimajoihin eri haaroille. Suuren osan asetti hän Satakunnan
kuninkaankartanoon; taalalaiset ynnä joukko pestattua väkeä lähetettiin
Viipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlenpojan johdolla läksi Savonlinnan
väen lisäksi. Kun viimeksimainitut helmik. 2 p. pääsivät perille, niin
he hämmästykseksensä havaitsivat, että siellä oli jo suuria
venäläisparvia linnaa piirittämässä. Nämät heti hyökkäsivät taajoin
joukoin heitä vastaan, ja töin tuskin pelastui kahakasta 7-8 miestä
hengissä.
Vaikka näet venäläisten retki Viipuria vastaan oli niin onnettomasti
loppunut, niin ei heittänyt suuriruhtinas kuitenkaan vielä
valloitustuumiansa. Hän asettui itse Novgorodiin asumaan, likemmältä
valvoaksensa sodan menoa; suuret joukot kerättiin kaikista Venäjän
maista sotaan, ja keskipaikoilla tammikuuta läksi jo uusi parvi
Suomeen. Päällikköinä sitä johdattivat ruhtinaat Vasili Kosoi sekä
Andrei Tsheljadnin, joille oli se käsky annettu, että he tällä kertaa
karttaisivat Viipuria ja samoisivat sen sivuitse Suomen sydänmaita
ryöstämään. Tämä parvi se olikin, jonka Knuutti Kaarlenpoika
huoveinensa pahaksi onneksi oli kohdannut. Savonlinnan edustalla he
eivät viipyneet kauan, vaan kun he eivät sitä heti saaneet valtaansa,
niin he riensivät sen sivuitse yhä edelleen. Tuskin oli Hämeeseen
alkanut saapua kalpeita, säikähtyneitä pakolaisia Savosta, niin jo
ilmoittivat kylien ja kirkkojen tulet vihollisenkin tuloa. Pian ennätti
myös Turkuun hätäsanoma, että venäläinen jo on Hämeenlinnan edustalla,
ryöstää Hattulan kirkon kuvat ja ristit ja seisoo jo kahden päivämatkan
päässä itse Turun kaupungista.
Tästäkös nyt Sturellekin tuli kiire. Arpakapula pantiin kulkemaan
ympäri Suomenmaata, käskien miehen joka talosta aseisiin. Eikä
aikaakaan, niin oli jommoinenkin joukko koolla Turussa Sturen johdossa.
Ruotsin riimikronika, luultavasti vähän liioitellen, sanoo siinä olleen
enemmän kuin 40,000 miestä. Niissä oli 900 huovia eli ratsumiestä, ja
luotipyssyjä kiilsi 500:n miehen olalla; pieniä tykkejä eli
skerpentinejä oli 103. Matinpäivänä, helmik. 24 p., läksi tämä uhkea
joukko liikkeelle Turusta, uhaten hävittää venäläisistä joka kynnen.
Mutta ei vihollisia enää missään tavattukaan, joille olisi voitu kostaa
tehdyt vahingot. Jos saamme uskoa Ruotsin riimikronikan sanoja, niin:
Mitä nyt auttoi enää kaikki puuha ja huoli!
Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli,
niissä ei kuulunut yhtään ihmissanaa,
eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa!
Venäläinen oli tehtävänsä tehnyt; hän ei sentähden ruvennutkaan
odottamaan Sturen suuria varustushankkeita, vaan oli lähtenyt takaisin
omille mailleen. Maalisk. 6 p. oli jo parvi Novgorodissa jälleen,
tuoden summattoman saaliin ja paljon vankeja mukanaan. Sten Sture ei
huolinut nyt talvisydännä lähteä rajan taakse heitä ajamaan takaa. Hän
laski taas nostoväen hajalle ja majoitti huovinsa enimmiten
pappiloihin. Ainoastaan Tukholman pestatun väen hän jätti rajalle
Savonlinnan miesten avuksi. Niinpian kuin sitten meri jälleen suli,
läksi valtionhoitaja takaisin Ruotsiin, josta jo kuukauden päästä
lupasi tulla suuren apujoukon kanssa. Suomen väen päälliköksi asetti
hän urhokkaan Svante Sturen, joka ei kuitenkaan ollut hänen sukuaan,
vaikka heillä oli sama nimi.
Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat, kesä kerkesi mennä ohitse, eikä
vielä kuulunut valtionhoitajaa eikä noita luvatuita apujoukkoja. Suomen
väki näitä odottaen istui joutilaana ja kulutteli vain ruokavarojansa.
Niin eivät venäläiset tehneet. He sinä kesänä hävittivät uudestaan
Juvan pitäjää, joka silloin käsitti koko koillispuolen Savoa. Samaan
aikaan tulvasi toinen vihollisvirta Lapin tuntureilta alas
Pohjanmaalle. Iivana oli keräyttänyt paljon väkeä Vienan seuduilta,
Äänisjärven rannoilta ja Ustjugin korvista asti, ja antanut ne kahden
veljen, ruhtinasten Iivana ja Pietari Ushatin johtoon. Tämä joukko
kiersi pitkin Jäämeren rantaa ja tuli sitten Lapin tuntureita myöten
Perä-Pohjan rannalle eli Venäjän kronikan sanojen mukaan "kymmenen
virran maalle". Siinä sitten hävittelivät niin hirmuisella tavalla,
että asukkaat tuskissansa viimein lupasivat antautua Venäjän vallan
alle. Koska venäläiset syksympänä palasivat Moskovaan, oli heillä
mukanaan lähettiläitä Limingan pitäjästä, joka käsitti silloin koko
Kajaanin kulmankin; niiden piti tarjoutua Suuriruhtinaan alamaisiksi.
Iivana otti nämät lähettiläät suosiolla vastaan ja päästi lahjoilla
takaisin omaan kotiinsa.
Seuratessaan näitä venäläisten hirmutekoja, eivät Suomen herrat enää
malttaneetkaan joutilaina odotella, vaan päättivät Sten Sturen
avuttakin omin voimin kostaa viholliselle. Svante Sture kulutti omat
rahansa ja lainasi suuria summia lisäksi, joilla sitten varusti 70
laivaa. Niillä hän purjehti elok. 15 p. Knuutti Possen ja 2,000 miehen
kanssa Narvajoen suuhun. Tämä joki oli rajana Liivin ritarien ja
venäläisten välillä. Viron puolella seisoi vanhastansa Narvan kaupunki;
vaan omalle eli Inkerin puolelle olivat venäläiset viisi vuotta
takaperin rakentaneet uuden linnan ja panneet sille nimeksi Ivangorod.
Tätä Ivangorodia eli suomalaisten puheenparren mukaan Joanan linnaa oli
Svante Sture tullut ahdistelemaan. Linnassa oli 3,000 miestä ja
likiseuduilla seisoi vielä toisiakin joukkoja. Vaan linnan isäntä, Juri
Babitsh, oli pelkuri ja karkasi heti vihollisen tultua. Kuusi tuntia
teki päälliköttä jäänyt väki vastarintaa, vaan sitten pääsi Svante
Sture rynnäköllä linnaan. Siinä saivat voittajat summattomat saaliit.
Kirstuttain kannettiin laivoihin kultaa ja hopeaa, vahaa ja hunajaa
sekä kalleita nahkoja. Vankejakin saatiin noin kolme sataa. Mutta
tarkoin Sture keräsikin kaiken saaliin, niin että yksin linnan
rautaportitkin saranoineen kuljetti myötänsä. Linnaa ei ruotsalaisten
sopinut pitää itsellään, koska se oli kovin kaukana ja aivan erillään
Ruotsin muista maista. Sentähden he tarjosivat sen liittolaiselleen,
Liivin maamestarille. Mutta koska ei tämäkään, venäläisten kostoa
peläten, uskaltanut sitä ottaa vastaan, niin jättivät sen ruotsalaiset
autioksi ja purjehtivat omalle maallensa takaisin. Heidän lähdettyään
palasivat siihen venäläiset paikalla, varustivat sen entistä
vahvemmaksi ja ampuivat sitten pilkoillaan yli joen Narvan kaupunkia,
niin ettei siellä kukaan voinut kävellä kaduilla.
Svante Sturen palatessa retkeltään, oli viimein valtionhoitajakin
saapunut Suomeen. Ympäri koko Ruotsia oli hän kerännyt raskaan
sotaveron ja nostanut sotaan joka viidennen miehen. Tämän nostoväkensä
kanssa hän nyt majaili Santahaminassa, missä nykyään Helsingin kaupunki
sijaitsee. Hän aikoi 130:lla laivalla lähteä sotaan venäläisten omille
rannoille ja käski nyt Svanteakin kanssansa tulemaan. Mutta tämä sanoi,
ettei hän jaksanut kauemmin olla sodassa, koska hän koko kesän oli
yksinään saanut taistella venäläistä vastaan ja sen lisäksi oli
takertunut suuriin velkoihin, kun valtionhoitaja ei ollut lähettänyt
ruokaa eikä palkkaa väelle. Sten Sture haukkui tämän johdosta Svante
herraa maanpettäjäksi, ja tämä läksi heti Ruotsiin 700 huovin kera. Nyt
ei pysynyt talonpoikainen väkikään enää valtionhoitajan leirissä, sillä
se oli kovasti saanut kärsiä nälkää ja janoa ja heidän vaatteensa
olivat kuluneet aivan repaleiksi. Sten Sture itsekin laski suurimman
osan väkeään kotiin menemään. Sen vähäisen joukon kanssa, mikä hänellä
vielä oli, hän läksi rajalle päin. Lähtiessänsä hän oli ottanut Turun
piispalta 30 sälytystä eli lästiä rukiita[5] ja tyhjentänyt Pyhän
Henrikin uhriaarteet; mutta hän ei sittenkään saanut muuta toimeen,
kuin että hän jätti lisäväkeä Viipurin ja Savon linnoihin sekä
hakkautti murroksia Pernajan pitäjästä alkaen Hämeen rajaa pitkin. --
Kovasti suutuksissaan tästä Sturen toimettomuudesta oli Maunu piispa ja
samoin muutkin suomalaiset yleensä. Vielä pahemmaksi kävi heidän
mielensä, kun he saivat kuulla Sten Sturen ehdoitelleen
valtaneuvoskunnalle, että rauhan vuoksi heitettäisiin tuo riidanalainen
rajareunus venäläisille. Sen lisäksi tuli vielä, että valtionhoitaja
rupesi tekemään lähtöä Ruotsiin, koska hän pelkäsi Svante Sturen siellä
nostavan kapinan. Tuskissaan kirjoitti nyt Maunu piispa Ruotsiin
kirjeen toisensa perästä, valittaen että Sturen lähdettyä tämä "kotimaa
parka" jäisi aivan turvatonna alttiiksi venäläisille. Sitten ei olisi
muu tarjona kuin tuho ja marttyyrikuolema. Hartaasti rukoili hän itse
Stureakin, ettei tämä Suomenmaata jättäisi, ja Ruotsista annettiin
lujat vakuutukset, ettei siellä ollut minkäänlaisia kapinan hankkeita.
Mutta turhaa oli kaikki. Sten Sture ei huolinut pyynnöistä eikä
vakuutuksista, vaan läksi kun läksikin meren yli Ruotsiin.
Suomen onneksi taipuivat venäläiset juuri silloin sovintotuumiin.
Tammikuussa 1497 oli Maunu piispalla kokous Porvoossa muiden Suomen
herrain kanssa; siellä päätettiin lähettää lähettiläitä Moskovaan, ja
maalisk. 3 p. oli jo välirauha kuudeksi vuodeksi jälleen sovittu.
Näiden vuosien kuluttua ruvettiin varsinaiseen rauhan tekoon, joka
vihdoin tuli toimeen Novgorodissa v. 1504 syysk. 14 p:nä. Kaiken piti
pysyä entisellään, niinkuin Maunu Eerikinpojan aikana oli sovittu.
Rajat vain olivat vasta tarkemmin määrättävät kummankin puolin. Näin
loppui Iso Venäläissota, joka oli uhannut eroittaa Suomen
Ruotsinvallasta taikka ainakin supistaa maamme rajat paljoa
ahtaammalle.

6. Sten Sture ja Hannu kuningas.
Sten Sturen veltot toimet Suomessa olivat Ruotsissakin nostaneet
kaikkien mielet häntä vastaan. Talonpojat ja porvaritkin, joissa
hänellä tähän asti oli ollut paras tuki, kääntyivät nyt nurjamielisiksi
häntä vastaan. Tästä saaden rohkeutta nousivat hänen aateliset
vihamiehensä, Upsalan arkkipiispan Jaakon johtamina, viimein kapinaan
ja kutsuivat maahan Hannu kuninkaan Tanskasta. Syyksi luopumiseensa
julistivat herrat sen, että Sture tarpeettomalla sekautumisellaan
Liivin asioihin oli yllyttänyt venäläiset sotaan, ja sitäpaitsi niin
toimettomasti johtanut tätä sotaa, että suuri osa Suomea oli tullut
venäläisten kynsissä raadelluksi. Kolmannenkin syyn vetivät herrat
esiin luopumuskirjeessään, joka kuitenkin on pikemmin luettava Sturelle
ansioksi, nimittäin että hän talonpojille oli antanut sananvaltaa
valtiopäivillä.
Hannu kuningas, kutsun saatuansa, ei viivyskellyt kauan, vaan saapui
heti Ruotsiin sotajoukkoineen. Sture, nähdessään ylt'ympärillänsä
pettureita ja tultuaan tappelussa voitetuksi, lakkasi pian turhasta
vastustuksestaan. Hannu kuningas, joka luonteeltansa oli hyvänsävyinen,
otti Sturen lempeästi vastaan. Sovinnossa hän lupasi unohtaa kaikki,
mitä Sture valtionhoitajana oli tehnyt ja lisäksi soi hänelle lääniksi
koko Suomenmaan sekä Viipurin, Savon, Hämeen, Raaseporin ja Korsholman
linnat, ynnä vielä muitakin läänejä Ruotsissa. Näistä piti Sturen
kuoltuakin Hämeenlinnan ja läänin jäädä Inkeri rouvalle, hänen
leskelleen.
Kun sitten kuningas ja valtionhoitaja käsikkäin astuivat sisään
Tukholman linnan portista, kysyi kuningas leikillänsä: "No, olettekohan
valmistanut kylliksi ruokaa ja olutta minua varten sekä vierasten
iloksi?" Siihen vastaten osoitti Sture vain piispoja ja virkkoi:
"Kysykää noilta; nehän ne ovat tämän kaiken leiponeet ja keittäneet,
saattanevat Teidän Armollennekin tehdä samaten, kun vaan voimat
karttuvat." Sitten kun kuningas linnassa tiedusteli Sturelta
hallitusasioita, niin kuuluu hän vielä hänelle sanoneen: "Pahan
perinnönpä te, Sture herra, minulle olette jättänyt tässä Ruotsissa,
kun olette tehnyt herroiksi talonpojat, jotka Jumala on orjiksi
luonut." Tämä kuninkaan moite oli suurin kiitos, minkä Sturen
hallituksesta olisi voitu antaa.
Hannu kruunattiin sitten Upsalassa ja siinä tilaisuudessa lyötiin monta
Ruotsin miestä ritariksi. Tätä arvoa ei voinut kukaan muu antaa kuin
kuningas itse. Sentähden arveleekin Ruotsin riimikronika, että tämä
seikka auttoi Hannun pääsemistä Ruotsiin, sillä suuret aatelisnaiset
halusivat kiihkeästi rouvan nimeä. Siihen aikaan näet ei muita kuin
ritareja ja heidän puolisojansa sanottu _herroiksi ja rouviksi_.
Sturen vihamiehet olisivat mielellään suoneet näkevänsä hänen päänsä
pölkyllä. Mutta kuningas pysyi lujasti siinä, minkä Sturelle oli
luvannut. Sääsipä lähtiessään Sturen yhdeksi niistä neljästä
valtaneuvoksesta, joille kuninkaan poissa ollessa uskottiin Ruotsin
hallitus. Kadehtijat ja vihamiehet olivat tästä vimmoissaan ja
ponnistivat kaikin voimin saattaaksensa Sturen häviöön. He syyttivät
jälleen Sturea hänen toimettomuudestaan Suomen sodassa, ja vakuuttivat,
että Viipurin lääniläiset halusivat päästä venäläisten turviin, koska
Ruotsin valta ei heitä paremmin suojellut. Näistä kovista kanteista
puhdistuaksensa kirjoitti nyt Sture Maunu piispalle Turkuun ja pyysi,
että hän hankkisi hänelle puolustuskirjeitä suomalaisilta. Jalo Maunu
Stjernkors ei silloin enää muistanutkaan sitä eripuraisuutta, mikä
heidän välillään oli ollut Venäjän sodan aikana, vaan lähetti kohta
kirjeen Viipurin linnan isännälle ja väelle, kaupungin pormestarille ja
raadille ynnä maapapeille, käskien heidän kutsua talonpojat kokoon ja
kysyä, oliko heillä mitään valittamista Sture herraa vastaan. Kirjeensä
lopussa hän niin selvään osoitti, minkälaista vastausta hän toivoi,
että tuskin tarvinnee epäillä sieltä tulleen täyttä puhdistusta
Sturelle. Samana vuonna, 1498, kutsui Sture itsekin Suomessa käydessään
Turun porvariston kokoon raastupaan. Sinne hän sitten tuli itse, piispa
ja muita Suomen herroja seurassaan, ja kysyi, oliko porvareilla mitään
syytä valittaa niiden voutien toimenpiteistä, jotka hänen puolestaan