Kertomuksia Suomen historiasta I - 3

Total number of words is 3481
Total number of unique words is 1985
21.6 of words are in the 2000 most common words
32.2 of words are in the 5000 most common words
38.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Ruotsin valtakunnassa. Myöskin on mainittu, että hän kaivatti sinne
lammikoita, joissa hän kasvatti hyvänmakuisia ja kalliita kourukaloja.
Kuinka hän muuten aikaansa vietti ja millä tavalla Viipurin linna hänen
aikanaan oli koristettu, siitä ei ole sen enempää tietoa. Mutta
kuitenkin voimme saada siitä käsitystä, jos otamme huomioon, mitä
historioitsijat tietävät sen ajan aatelisten elämästä yleensä ja
etenkin mitä Olaus Magnus kertoo Pohjoismaiden herroista erikseen.
Suurien herrojen asunnot eivät siihen aikaan olleet yhtään niin tilavat
ja mukavat kuin nykyaikoina. Varsinkin olivat ikkunat hyvin pienet ja
kapeat, jotta vihollisen olisi vaikeampi ampua sisään. Sisäänpäin ne
kuitenkin levenivät, ja koska seinät olivat hyvin paksut, syntyi sillä
tavoin joka ikkunan eteen suuri komero, jossa saattoi istua ja katsella
ulos maailmaan. Tapeteista ei vielä mitään tiedetty; mutta
ripustettiinpa kuitenkin seiniin rouvien ja aatelisneitojen ompelemia
verhoja, jopa välistä suurina juhlina silkkikankaitakin. Miesten
huoneitten seinille ripustettiin myöskin rautapaitoja, kypärejä,
rautakintaita, keihäitä, kilpiä, rautajousia ynnä isännän vaakunoita.
Aatelisherrojen tärkein toimi näinä rauhattomina aikoina oli _sota_.
Läänitysmaansa kaikkine kruununveroineen he saivat kuninkaalta sillä
ehdolla, että he sodan syttyessä aina olisivat valmiit avustamaan häntä
määrätyn sotamiesparven kera. Siitä syystä heitä lapsuudesta asti
opetettiin sotatemppuihin ja aikamiestenkin harjoitukset sekä toimet
rauhan aikana olivat sodan valmistusta.
Pienet aatelispojat lähetettiin tavallisesti seitsen-vuotisina pois
kotoa jonkun mainion ritarin luo kasvatettaviksi. He palvelivat
_hovipoikina_ sekä herraa että rouvaa ja harjaantuivat ratsastamiseen
ja aseitten käyttämiseen. Ratsastamaan oppiessaan heidän täytyi istua
hevosen selässä, suuri rautakypärä päässä ja pitkä keihäs kädessä.
Sillä tavoin tottuivat he jo pienestä alkaen siihen raskaaseen
rautapukuun, johon senaikuiset sotaherrat olivat kiireestä kantapäähän
puetut.
Kun hovipoika oli täyttänyt 14 vuotta ja oppinut aseita käyttämään,
tehtiin hänestä _knaapi_. Nyt sai hän toimekseen pitää isäntänsä aseet
puhtaina ja hoitaa hevosta; hän sai seurata hänen kanssaan sotaankin
hevosmiehenä, yllään rautapaita, kypärä ja lyhyt miekka.
Useampia vuosia uskollisesti palveltuaan ja urhoollisuuttaan
osoitettuaan, pääsi knaapi viimein _ritariksi_. Vähintäin
hänen kuitenkin piti olla 21 vuoden vanha. _Ritariksilyönti_
tapahtui hyvin juhlallisella tavalla. Knaapi valmistausi siihen
rukoilemisella, paastolla ja ripilläkäynnillä, ja sitten hänet vietiin
valkeihin vaatteisiin puettuna suurella saattojoukolla kirkkoon.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli päivälliset, joissa ritariksi pyrkijä
istui eri nurkkapöydässään saamatta nauraa, puhua tahi mitään
nauttiakaan. Illalla hänet vietiin taas kirkkoon, jossa hänen tuli
valvoa koko yökausi aseittensa ääressä. Seuraavana päivänä pidettiin
taas jumalanpalvelus, knaapin miekka siunattiin, ja hän itse vannoi
pyhän valan, joka näillä Pohjanmailla kuului seuraavalla tavalla: Niin
auttakoon minua Jumala ja Pyhä Neitsyt ja pyhä Eerikki, sillä tahdon
kaikin voimin hengellä ja tavaralla suojella katolista uskoa ja pyhää
evankeliumia ynnä sen pappeja sekä heidän vapauksiaan ja etujaan ja
vastustaa kaikkea vääryyttä, vahvistaa oikeutta sekä rauhaa, turvata
orpoja, neitoja, leskiä ja köyhiä, olla uskollinen kuninkaalle sekä
kotimaalleni ja käyttää aseitani Jumalan kunniaksi viimeisiin voimiini
saakka. -- Sen jälkeen lankesi knaapi polvilleen, ja kuningas, jolla
yksin oli siihen oikeus, löi häntä kolmasti miekan lappealla selkään.
Nyt toiset herrat ja naisetkin tulivat pukemaan uutta ritaria
rautapukuun, vyöttivät hänelle miekan vyölle, kiinnittivät
kultakannukset ritariuden merkiksi jalkoihin ja antoivat käteen keihään
sekä kilven. Nyt oli hän kaikkien muiden herrojen vertainen ja
ainoastaan kuningas oli häntä korkeampi.
Leikit ja huvituksetkin, joita sotaharjoitusten loma-aikoina pidettiin
ritarien linnoissa, olivat sitä laatua, että ne voimistivat ruumista ja
rohkaisivat mieltä. Hovipoikaset juoksivat kilpaa tai nakkelivat kiviä.
Knaapeilla ja huoveilla, s.o. ritarien palkatulla sotaväellä, oli
toisellaiset leikit. Kesällä esim. heitä kävi aina kaksi miestä yhteen
veneeseen, toinen soutajaksi, toinen seisomaan etukokkaan, pitkä,
sommalla varustettu seiväs kädessä. Näin soudettiin kaksi venettä
täyttä vauhtia vastakkain ja etukokassa seisojat koettivat seipäillään
sysätä toisiansa veteen. Vyöhön oli heillä sidottu nuora, josta heidät
veteen loiskahdettuansa jälleen hinattiin veneeseen. -- Toista leikkiä
pidettiin talvella suuren nuotiotulen ääressä, joka linnan pihassa
paloi kaiken yötä vartiaväkeä varten. Tämän valkean ympärillä tanssivat
miehet piirissä, toisiansa kädestä kiinni pidellen. Kesken vauhtia
heittivät he sitten irti, jolloin tavallisesti joku kaatui röykkiölle.
Hänen täytyi sitten rangaistukseksi, kun muka oli tulen saastuttanut,
tyhjentää pohjaa myöten suuri oluthaarikka. Tämä rangaistus ei
kuitenkaan kuulu juuri peloittaneen miehiä, vaan päinvastoin heidän
sanotaan tahallaan heittäytyneen röykkiölle. Väliin myöskin heitettiin
arpaa, kenen piti valkean yli hypätä.
Ritarit puolestansa harjoittivat metsästystä huvituksenaan. Lintuja ja
jäniksiä pyydettäessä usein käytettiin kesytettyjä ja siihen opetettuja
haukkoja. Metsään lähtiessä pidettiin kädessä kaikella tavoin
koristettua haukkaa, jonka pää oli pienellä myssyllä peitetty, mutta
heti kun saalis ilmautui, päästettiin haukka irti ja se kiiti nuolen
nopeudella jälestä; eikä aikaakaan niin se tarttui saaliiseen kiinni ja
toi sen herrallensa, josta se sai sisukset palkakseen. Tämmöisillä
retkillä naisetkin olivat mukana, istuen tasaiseen juoksuun opetettujen
ratsujen selässä. -- Hauskempi oli kuitenkin miesten lähteä hirviä
ampumaan, jota jaloa eläintä silloin vielä oli runsaasti Suomen
metsissä. Mutta kaikkein paras oli kontioiden kimppuun käydä, joita
tätä nykyäkin vielä joskus kaadetaan Pohjois- ja Itä-Suomessa.
Karhunpyynti ei nykyäänkään ole aivan vaaraton, mutta siihen aikaan,
jolloin pyssyillä ampuminen vasta oli alullaan ja mesikämmenen rinta
oli keihäällä lävistettävä, se vielä vähemmän oli lapsenleikkiä. Sitä
suurempi oli ilo ja kunnia voittajalle.
Peijaisia ei karhulta suinkaan puuttunut; sillä sen ajan miehet olivat
vahvat juomisessa jos muissakin töissä. Juomingeissa käytettiin
monellaisia juoma-astioita. Lasi- ja savi-astioita ei paljon nähty;
tavalliset astiat olivat vaskesta, tinasta tai raudasta. Käytettiinpä
myöskin leveitä hopeamaljoja, suuria juomasarvia sekä Länsi-Götinmaalla
sorvattuja ja vernissalla kiilloitettuja pikareita koivun visasta.
Näitä viimeksimainituita vieraat juotuansa nakkelivat rikki lattiaan.
Mutta Suomessa aivan omituinen juoma-astia oli _kousa_ nimeltään. Se
oli kuusenjuuresta tehty iso haarikka, sisältä ontoksi näverretty ja
ulkopuolelta monenlaisilla, kähäräksi vuolluilla lastuilla koristettu.
Päältäpäin oli kaksi juurenhaaraa punottu yhteen kaarenmuotoiseksi
sangaksi. Siitä se on tainnut tullakin _haarikka_ sana. Kun palvelijat
astuivat saliin, tämmöiset haarikat kädessä, niin näytti siltä, sanoo
Olaus Magnus, kuin olisi hirvilauma lähestynyt. -- Juomana oli
tavallisesti olut, jota Suomessa erinomaisen taitavasti osattiin panna.
Mutta suurilla herroilla oli myöskin kaukaa ulkomailta tuotuja viinejä.
Usein juotiin kilpaa, ken kerrassaan tai kahdella, kolmella yrittämällä
sai sarven tai haarikan tyhjäksi; osa vieraita lopuksi kaatuikin pöydän
alle, mutta ken humalassaan riitaa nosti, se rangaistiin sillä tavalla,
että pantiin nuorakiikkuun istumaan laudan terävälle laidalle ja
hinattiin ylös lakeen. -- Pidoissa ja muissa tilaisuuksissa pelattiin
myöskin korttia, sakkia ja heitettiin nappulaa.
Mutta komein ja loistavin kaikista ritarien huvituksista oli turnaus.
Sitä varten ympäröitiin kenttä matalalla aidalla, jonka takana
katselijat istuivat ja seisoivat. Aitauksen sisään kokoontuivat
taisteluun halukkaat ritarit, sekä he itse että heidän ratsunsa
täydessä rautapuvussa. Merkin annettua ajaa karahutti aina kaksi
kerrassaan vastakkain, yrittäen pitkillä, kärjettömillä peitsillään
työntää toisensa hevosen selästä. Tavallisesti lensikin toinen
taistelijoista maahan, mutta välistä, kun molemmat olivat taitavia,
peitset vain taittuivat pirstaleiksi, ratsumiesten horjahtamatta
satulasta. Ken useimmat muut oli voittanut, sai palkinnokseen kalliit
aseet, seppeleen tai muuta sellaista. Ja vielä suuremmaksi kunniaksensa
sai hän nämät lahjat kauneimman rouvan tai neidon kädestä. Lopuksi aina
pidettiin suuret tanssit.
Kaarle Knuutinpojan hovissa tämmöistä turnausta tuskin lienee pidetty,
sillä siihen aikaan ne olivat muuallakin Euroopassa häviämäisillään.
Mutta tansseja ei suinkaan puuttunut. Niissä miehet väliin tanssivat
yksinään, väliin naisten kanssa. Suuren paaston edellisellä viikolla
esim. tanssivat nuorukaiset, paljastetut miekat kädessä, joita he
vuoroin ojensivat suoraan eteensä, vuoroin ylös. Lopuksi he asettuivat
kuusikulmaan. Samallaista tanssia tanssittiin vanteillakin, kulkuset
polvissa. Tanssittaessa laulettiin lauluja esivanhempien urhotöistä.
Vaan olipa kuitenkin soittoniekkojakin eli _leikareita_ apuna, jotka
soittivat rumpua, torvea ja huilua tai muulla tavalla huvittelivat
vieraita; ne olivat melkein aina ulkomaalaisia, sillä Pohjan kansat
pitivät tätä virkaa häpeällisenä. -- Naisten kanssa enimmiten
tanssittiin piiritansseja, joissa myöskin laulettiin vanhanaikuisia
lauluja.
Naiset muuten, korkeasukuisetkin, toimittivat emännän virkaa,
kehräilivät ja ompelivat, leipoivat ja panivat olutta palvelijoittensa
kanssa. Mutta paitsi sitä osasivat he hienompaakin työtä tehdä; heidän
ompelemansa olivat kalliit verhot, joita seinille ripustettiin, ja
monasti tuli heidän hyppystensä työ kirkkojen alttareiden koristeeksi.
Myöskin harjoittelivat he harpun soittoa, ja jos paitsi pappia talossa
oli joku lukutaitoinen, niin se tavallisesti oli rouva ja hänen
tyttärensä.
Lopuksi tämänaikuisten aatelisten puvusta pari sanaa. Aatelisnaiset
käyttivät ruumiinmukaisia liivejä, joissa oli kapeat hiat; vyöllä
kultasäikeistä kudottu leveä vyö taikka kahden sormen levyinen
hopea- tai kultakisko; hameet olivat niin pitkäliepeiset, että rouvan
astuessa palvelustyttö tai hovipoika tuskin jaksoi kantaa sitä
jäljessä. Vaatteet usein olivat silkistä, sametista ja kultakankaasta,
kärpän- tai sopulin nahkoilla reunustetut. Päässä oli kultainen,
kalleilla kivillä koristettu seppele ja sen päällä hieno, ulkomaalta
tuotu liinanen. Miehet, niinkuin jo mainittiin, olivat sodassa kokonaan
raudalla peitetyt. Mutta kotona oli heillä kalleista kankaista tehdyt
lyhyet nutut ja ahtaat housut, päässä pikkuinen lakki, tavallisesti
sulkasella koristettu. Kumpaisillakin, sekä miehillä että naisilla, oli
kummalliset, pitkään suippuun päättyvät kengät.
Tällaista elämää lienee Kaarle Knuutinpoikakin viettänyt kaukaisessa
linnassaan. Mutta tulipa hänelle v. 1448 sanoma Kristoffer kuninkaan
kuolemasta, ja silloin hän paikalla 800 ritarin ja huovin kera purjehti
Tukholmaan. Entisestä jo tiedämme, että hänen puolueensa siellä pääsi
voitolle ja hän valittiin kuninkaaksi.

2. Kaarle Knuutinpoika kuninkaana.
Monessa suhteessa Kaarle VIII olikin kuninkaaksi hyvin sovelias.
Vartaloltansa hän oli pitkä ja vahva, kasvojen piirteet kauniit ja
jalot. Sanojansa hän osasi sulosti ja taitavasti ladella, ja hänen
äänensä oli niin voimakas, että se suurimmassakin miesjoukossa selvään
kuului taaimmaisille asti. Hänen älynsä oli luonnostaan terävä ja
huolellisesti tiedoilla harjoitettu. Kaarlella oli paljon enemmän oppia
kuin muilla sen ajan herroilla; latinaakin hän puhui selvästi niinkuin
paras munkki. Mielenlaadultaan hän oli iloinen ja lempeä eikä hän
koskaan säästänyt varojansa, kun hän niillä saattoi ilahuttaa
ystäviänsä ja palvelijoitansa. Siitä syystä oli hänen hovijoukkonsa
aina sangen suuri, sillä mielellään jokainen rupesi näin anteliaan
herran palvelukseen.
Mutta sittenkään ei Kaarle saanut rauhassa kantaa kruunua elämänsä
loppuun asti. Siihen oli kaksi syytä, toinen johtui olosuhteista,
toinen hänestä itsestään. Muut aatelisherrat näet kadehtivat entistä
vertaistansa, joka nyt oli heidän hallitsijaksensa kohonnut.
Kertomuksessa piispa Maunu Tavastista olemme jo nähneet, kuinka he heti
alussa virittivät kuninkaalle ansoja ja pitivät yhtä maan vihollisten,
tanskalaisten kanssa. Ja pahaksi onneksi oli Kaarlessa se vika, että
hän ei uskaltanut julkisesti ja miehuullisesti vastustaa vihamiehiänsä,
vaan mielistellen odotti tilaisuutta, jolloin hänen onnistuisi
salajuonilla heidät kietoa. Ilmipettäjät saivat edelleenkin virkansa
pitää; siitä syystä kävi sota tanskalaisia vastaan nurinpäin ja Ruotsin
maakunnat ryöstettiin, hävitettiin. Tästä vihdoin suuttuivat
talonpojat, joissa oli Kaarlen paras tuki ollut; he kyllästyivät
kuninkaaseen, joka ei voinut heitä turvata. Sen lisäksi Kaarle nyt
suututti papistoakin sillä, että hän tahtoi ottaa takaisin kaikki ne
lukemattomat maatilat, jotka vastoin Ruotsin lakia oli lahjoitettu
kirkkojen ja luostarien omaksi, ja joista kruunu ei sitten enää saanut
veroa. Näin yhtyivät kaikki säädyt kapinaan, jonka arkkipiispa Jöns
Pentinpoika (Oxenstjerna) nosti v. 1457; Kaarle suljettiin Tukholman
kaupunkiin ja, kun ei sielläkään ollut porvareihin luottamista, hän
pakeni laivalla Danzigiin Preussinmaalle.
Arkkipiispa pyysi nyt Tanskan kuningasta, Kristiernia, saapumaan maahan
ja kutsui herrainpäivät Tukholmaan kokoon. Mutta Suomenmaan kaikki
linnat olivat Kaarlen miesten hallussa, ja piispa Olavi Maununpoikakin
piti hänen puoltaan. Sentähden lähetettiin sinne ritari Eerikki
Akselinpoika Tott, joka sai sekä piispan että monta muuta herraa
suostumaan uuteen kuninkaanvaaliin. Samana päivänä kuin Kristiern
valittiin Tukholmassa, kokoontui siis Varsinais-Suomen aatelismiehiä,
pappeja ja talonpoikia ynnä Turun kaupungin pormestari, raati ja
porvaristo pyhän Gertrudin veljistön tupaan Turkuun. Siellä Ruotsin
lähettiläät esittivät asiansa, ja piispa Olavi Maununpoika, laamannit
Henrikki Bitz ja Henrikki Djekn ynnä 12 miestä kummastakin Suomen
laamannikunnasta valitsivat kuninkaaksi Tanskan Kristiernin. Tämä
valitsijain päätös julistettiin sitten muille kokoontuneille, jotka
kaikki antoivat siihen suostumuksensa. Sen jälkeen läksi herra Eerikki
Akselinpoika Tott valloittamaan Suomen linnoja, jotka jonkun ajan
perästä antautuivat hänelle kaikki tyyni. Kaikkein lujinta vastarintaa
tehtiin hänelle Viipurissa, joka oli Kaarle Knuutinpojan vanha
pesäpaikka ja jota hän kuninkaanakin aina oli suosiolla muistanut.
Niinpä hän oli esim. omalla kustannuksellansa laitattanut Viipurin
kirkkoon kolme uutta alttaria. Viipurilaiset pysyivät sentähden hänelle
uskollisina ja uhkasivat ennemmin antautuvansa Venäjän vallan alle kuin
uuden kuninkaan alamaisiksi. Vasta silloin heidän miehuutensa kukistui,
kun vihollinen sai kaupungin sytyksiin ammutuksi, jotta suurin osa
paloi tuhaksi.
Vaan ei Kristiern kuningaskaan kauan pysynyt sovinnossa Ruotsin
herrojen kanssa. Hän oli hirmuisen rahanahnas; hän kiskoi talonpojilta
äärettömiä veroja ja lainasi herroilta suuria rahasummia, joita hän ei
maksanut koskaan takaisin. Viimein puhkesi viha kapinaksi, kun
Kristiern panetti vankeuteen entisen ystävänsä, arkkipiispan. Kaarle
Knuutinpoika kutsuttiin maahan takaisin v. 1464 ja tuli jälleen
kuninkaaksi. Mutta vielä samana vuonna sopivat herrat uudestaan
Kristiernin kanssa sillä ehdolla, että hän päästäisi arkkipiispan
vapaaksi, ja luopuivat Kaarlesta. Tämä tuli pian niin ahtaalle, että
hänen täytyi v. 1465 luopua kruunusta ja mennä Suomeen, jossa hänelle
oli Raaseporin linna luvattu. Mutta se oli Turun piispan, Konrad Bitzin
(Olavi Maununpojan jälkeläisen) hallussa, ja tämä, joka alusta alkaen
oli ollut Kaarlen vihamies ja v. 1463 auttanut arkkipiispan kapinaa
rahalla ja sotaväellä, ei ruvennutkaan luovuttamaan linnaa hänelle.
Kauan aikaa sai Kaarle parka pysytellä Turussa Mustainveljesten
luostarissa, ennenkuin luvatun linnan portit viimeinkin aukesivat
hänelle Ruotsin mahtavain käskystä. Ruotsissa oli nyt Kristiern nimeksi
kuninkaana, vaan todellinen valta oli muutamien herrojen käsissä, jotka
lopulta riitautuivat keskenään ja rupesivat sotaan toisiansa vastaan.
Tästä tuskastuneena alkoi kansa jälleen ikävöidä Kaarlea takaisin,
ja saatuansa mahtavan Iivari Akselinpojan vävyksensä sekä
puolenpitäjäksensä, pääsikin tämä v. 1467 kolmannen kerran kuninkaaksi.
Suomen, joka piispa Konradin välityksellä pysyi Kristiernille
uskollisena, valloitti hän seuraavana vuonna. Nyt pysyi hän kuninkaana
kuolemaansa asti, joka v. 1470 teki lopun hänen monivaiheisesta
elämästänsä.


STEN STURE VANHEMPI JA PITKÄ VIHA.

1. Sten Sture valtionhoitajana.
Kaarle kuninkaan uskollisimpia ystäviä ja paraita sotapäälliköitä oli
ollut ritari Sten Sture. Sentähden määräsikin Kaarle kuollessansa hänet
valtionhoitajaksi ja uskoi hänen haltuunsa Tukholman linnan avaimet.
Mutta tehdessään sen hän samalla kovin varoitti Sturea tavoittamasta
kuninkaan nimeä ja arvoa. "Tavoittaessani sitä", vakuutti kuoleva
kuningas, "on minun onneni sortunut ja olen joutunut ennen aikojani
hautaan".
Tämän viisaan neuvon Sture hyvin kätki mieleensä; hän tyytyi aina
valtionhoitajan nimeen, mutta piti kuitenkin täyden kuninkaallisen
vallan käsissään. Valtionhoitajan virkaan, jonka kuningasvainaja oli
uskonut hänelle, sai hän myös säädyiltä vahvistuksen Arbogan
valtiopäivillä. Varsinkin puolustivat häntä kiihkeästi porvarit ja
talonpojat, jotka aina kipeämmin kuin aatelisherrat ja papit, olivat
saaneet kärsiä vieraasta vallasta. Nämät alhaisemmat säädyt olivat
vastakin aina Sturen turvana ja tukena, jonka vuoksi hän puolestansa
heitä suosi ja auttoi. Viime kuluneina vuosisatoina olivat muinaiset
kansankäräjät kokonaan muuttaneet luonnettansa ja tulleet
herrainpäiviksi, missä vain aatelisilla ja papeilla oli sananvaltaa.
Mutta Sture alkoi niihin jälleen kutsua porvareita ja talonpoikia, joka
tapa sitten on kestänyt meidän aikoihimme asti. Paitsi sitä teki hän
toisenkin mainittavan hyvän Ruotsin porvareille. Kaikissa Ruotsin ja
Suomen kaupungeissa asui näet paljon saksalaisia porvareina ja
kauppamiehinä. Nämät saksalaiset olivat entisinä aikoina hankkineet
itsellensä kaikellaisia etuja, joiden nojalla polkivat ja sortivat maan
omia kansalaisia. Olipa Tukholmassa ollut aikoja, jolloin saksalaiset
porvarit oikein tappamalla ja teloittamalla koettivat hävittää
ruotsalaisia ammattiveljiänsä. Suurin ja haitallisin etu, mikä näille
saksalaisille oli suotu, oli se, että puolet kaupungin raatimiehistä
oli valittava heidän joukostansa. Sen nyt Sture hävitti säätäen, ettei
vast'edes kaupungin hallituksessa saisi olla muita kuin maan omia
miehiä. -- Että tämä uusi sääntö Suomessakin teki tehtävänsä, näemme
selvään siitä, että sen jälkeen raatimiesten ja pormestarien
luetteloihin vähä väliä ilmaantuu puhtaita suomalaisia nimiä.
Kaarlen kuoltua oli Tanskan kuningas Kristiern uudestaan pyytänyt saada
Ruotsin kruunun päähänsä, ja kun ruotsalaiset eivät siihen hyvällä
taipuneet, tuli hän suuren ja hyvin varustetun sotajoukon kanssa
Tukholmaan. Kaupungin pohjoispuolella oli silloin mäki, nimeltä
Brunkeberg, joka nyt on tasoitettuna tantereena ja torina keskellä
kaupunkia. Tällä mäellä olivat ruotsalaiset Kristiernia vastassa ja
saivat täydellisen voiton. Se oli vuonna 1471. Kristiernin täytyi
kiireimmiten pötkiä pakoon, ja toista kertaa hän ei yrittänytkään tulla
onneansa koittelemaan. Hän kuoli v. 1481.
Hänen poikansa ja perillisensä, _Hannu eli Juhana_ kuningas, rupesi nyt
vuorostansa pyrkimään isänsä entiseen valtakuntaan. Ruotsin herrojen
parissa olikin niitä, jotka häneen olisivat suostuneet, mutta Sture
teki taitavalla ja viisaalla menettelyllään kaikki heidän vehkeensä
turhiksi. Vihdoin keksi Hannu kuningas toisen keinon, jolla hän toivoi
saavansa ruotsalaiset pakotetuksi hänen turviinsa pakenemaan. Hän teki
v. 1493 liiton Ruotsin itäisen naapurin, Venäjän kanssa. Siinä liitossa
sovittiin yhteisestä sodasta Ruotsia vastaan, ja Hannu kuningas lupasi,
niinpian kuin hän olisi saanut Ruotsin valtikkansa alle, antaa
venäläisille sota-avun palkinnoksi sen osan Suomenmaata, minkä he
vakuuttivat vanhastaan olleen heidän omansa. Tämä osa Suomea oli
Länsi-Karjala eli Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat, Torkel
Knuutinpojan sotasaalis. Liitto oli tehty syvimmässä salaisuudessa,
niin että se vasta monta vuotta myöhemmin tuli ruotsalaisten tietoon.
Mutta sen hirveitä hedelmiä sai Suomi raukka pian kokea, kun venäläinen
alkoi entistä kauheammin hävittää maata.

2. Pitkän vihan alkuvuodet.
Suurempaa sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä ei ollutkaan sen perästä
ollut, kun Maunu Eerikinpoika kävi Inkerinmaata käännyttämässä. Siitä
oli nyt jo kulunut toista sataa vuotta. Tällä rauhan ajallakin kävivät
kyllä kummanpuoliset raja-asukkaat vähä väliä naapuriensa luona
ryöstämässä sekä tappamassa, ja rikkoivatpa myös rajalinnain isännät
toisinaan rauhaa, käyden pienillä sotaretkillä toisen valtakunnan
alueella. Mutta näistä tapauksista ei ollut kuitenkaan syttynyt
varsinaista sotaa, ja tuon tuostakin koeteltiin sammuttaa vainon
kyteviä kipinöitä, rakentamalla taas välirauhaa muutamiksi vuosiksi.
Vaan näiden sotaleikkien sijaan piti nyt tulla täysi tosi. Viimeisenä
parina vuosikymmenenä oli yhä paksumpia pilviä alkanut nousta Suomen
itäisille rajoille, ja rajalaisten välinen kiihkeä viha sekä yhä
tihenevät hävitysretket olivat jo kauan ennustelleet ankarampaa
ottelua.
Vuonna 1475 lähetettiin Viipurin linnan ja läänin haltijaksi Ruotsin
ritari _Eerikki Akselinpoika Tott_. Tämä heti ryhtyi kaikellaisiin
toimiin, saadaksensa hänelle uskotun maakunnan paremmin suojelluksi
vihollisten retkiä vastaan. Viipurin kaupungin suojaksi hän rakensi
vahvat muurit. Ja koska pohjoinen puoli hänen lääniänsä, Savon
kihlakunta, oli aivan turvaton, alkoi hän heti maahan tultuansa
rakennuttaa sinne uutta linnaa. Se rakennettiin saarelle keskelle sitä
salmea, joka johtaa Haukiveden ja sen kautta koko Pohjois-Savon vedet
Pihlajaveden kautta Saimaaseen. Linnallensa hän pani nimeksi
_Olavinlinna_, vaan nykyään me sanomme sitä suomenkielellä
_Savonlinnaksi_, ja sen ruotsalainen nimi on _Nyslott_ (Uusilinna).
Tott oli sen ensin rakentanut puusta, niinkuin useimmat pienet linnat
siihen aikaan olivat. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin, v. 1477,
>rakennettiin se uudestaan kivestä. Se oli neliskulmaan rakennettu,
torni joka kulmassa; mutta nykyään on vain kolme tornia jäljellä;
neljäs on jossakussa sodassa räjähytetty ilmaan. Tätä uutta linnoitusta
Tott ei saanutkaan rakennella rauhassa; yhtenänsä kävivät venäläiset
ahdistamassa hänen työväkeänsä. Eräässä kirjeessänsä kertoo hän siitä:
kun työmiehiä lähetettiin soimilla (aluksilla) hiekkaa, kiviä ja
kalkkia hakemaan, täytyi aina niiden suojaksi panna mukaan joukko
sotamiehiä ynnä 12-14 Tottin omaa palvelijaa, kaikki rautapaidoissa ja
miekat vyöllä.
Näissä autioissa erämaissa, missä siihen aikaan ei vielä ollut
asukkaita paljon yhtään, oli näet raja valtakuntien välillä hyvin
epävarma. Ruotsalaiset sanoivat rakentaneensa Savonlinnan omalle
puolellensa rajaa, vaan venäläiset sitä vastoin väittivät sen jo heidän
alueellaan seisovan. Samaten oli Pohjanmaallakin kova riita rajoista:
Ruotsin kruunu omisti itsellensä maat Oulunjärven takamaille asti;
venäläiset puolestansa inttivät rajansa käyvän Pohjanlahden rannikkoon
Pyhäjokea myöten vaatien siten omaksensa koko Perä-Pohjan eli
pohjoispuolen Pohjanmaata.
Tästä syystä, peläten kovempia hyökkäyksiä venäläisten puolelta, kävi
Tott vielä v. 1477 Turun tuomiorovastin, Maunu Niilonpoika Särkilahden
kanssa Ruotsissa apua pyytämässä. Sillä kertaa he eivät saaneet muuta
kuin sota-aseita ja muita tarpeita; mutta v. 1479 lähetettiin väkeäkin
suomalaisten avuksi, ja Tott kävi näiden kanssa 20-30 peninkulmaa
Venäjän rajan toisella puolella hirmuisesti hävitellen vihollisten
maata. Sen aikuinen tieto kertoo tapetun monta tuhatta ihmistä ja
eläintä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. -- Seuraavana vuonna
kuoli Tott, ja hänen kuoltuansa laimeni sota muutamaksi ajaksi.
Vihdoinpa rakennettiin v. 1487 uusi välirauha, jonka piti kestää viisi
vuotta.
Tämä oli loppunut juuri vähää ennen kuin Hannu kuningas teki liittonsa
venäläisten kanssa. Ja olivatpa venäläiset sen kestäessäkin tehneet
hirveän hävitysretken Peräpohjaan. Syytä oli siis muutenkin pelätä,
että sota syttyisi uudestaan. Ja sen lisäksi oli täysi syy pelätä,
että tämä uhkaava hyökkäys tulisi monta vertaa kovemmaksi ja
vaarallisemmaksi, kuin mikään venäläisten retki sitä ennen. Venäjän
maalla oli näet tapahtunut suuria muutoksia. Moskovan suuriruhtinaaksi
oli v. 1462 tullut nuori ja innokas hallitsija, Iivana III
Vasilinpoika. Tämä oli vähitellen kukistanut Venäjän monilukuiset
pienet ruhtinaat ja yhdistänyt niiden aluskunnat oman valtikkansa alle.
V. 1478 oli hän viimein valloittanut myös mahtavan ja suuren Novgorodin
vapaakaupungin, joka tähän asti, yksinänsä taistellen Ruotsia vastaan,
oli varjellut venäläisten valtaa Suomen heimokuntien maassa.
Mongoleille[4] oli ennen Iivanan aikoja aina suoritettu veroja Venäjän
maista. Mutta hän heitti ne rohkeasti maksamatta, ja hävitti v. 1480
koko Mongolien vallan Euroopassa. Juuri näinä aikoina, v. 1492, oli hän
näistä syistä omistanut itsellensä uuden kopean arvonimen, nimittäen
itseään _koko Venäjänmaan itsevaltiaaksi_. Saatuaan toimeen kaikki muut
tehtävänsä, oli hän nyt alkanut kääntää silmänsä ulkopuolellekin
venäläisten varsinaista rajaa; hän tahtoi valtikkansa alle palauttaa
nekin suomensukuiset kansat, joita Saksan ritarit ja Ruotsin kuninkaat
hallitsivat, vaan joiden arveltiin, Venäjän valtaa perustettaessa,
kuuluneen Rurikin alamaisten joukkoon. Nämät kansat olivat virolaiset
Virossa sekä Liivinmaalla ja Suomen niemellä läntisin osa karjalaisten
heimoa.
Koska siis sota syttyi uudestaan, ei Suomen miesten niinkuin ennen
täytynyt kestää ainoastaan Novgorodin voimaa vastaan, vaan heitä uhkasi
nyt koko avara Venäjä luvuttomin laumoinensa. Ja mikä pahempi, heidän
oli aivan omin voimin ponnistettava pahinta hyökkäystä vastaan. Ennen
oli kahdesti, vv. 1488 ja 1492 solmittu liitto Liivin ritarien kanssa
Venäjää vastaan; vaan nyt näillä oli kylläksi tekemistä oman maansa
varjelemisessa ja keskinäisten riitojensa ratkaisemisessa. Eikä tullut
Ruotsistakaan apua silloin, kuin olisi ollut kipein tarve.

3. Viipurin piiritys v. 1495.
Ensimäinen tieto venäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä
Vironmaalta. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle
Maunu Stjernkorsille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut
sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireellistä apua. Itse puolestansa
oli Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa.
Hän kävi Viipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Venäjän
joukkojen tulosta ja paljoudesta, hän lähetti arpakapulat kulkemaan
ympäri Suomen nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen, ken vain
oli täyttänyt viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun
tätä nostoväkeänsä järjestämään.
Vihollinen samosi maahan Rajajoen yli syysk. 21 p. eli Matinpäivänä
1495. Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johti
ruhtinas Danilo Vasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda
(sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Vasili Feodorinpoika
Shuiski, toinen johdattaen Novgorodin miehiä, toinen väkeä Pihkovan
alueelta. Venäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritys-aseita,
muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, joista muutamat olivat 24
jalkaa pitkät. Viholliset lähenivät murhaten ja polttaen, ja uhkasivat
seisahtuvansa vasta sitten, kun itse Tukholmakin olisi tuhkana.
Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Viipurin kaupunki linnoineen
ikäänkuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki
kiskottavat, jos venäläinen täysin turvin tahtoi lähteä lännemmäksi.
Mutta suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Viipurin suojaksi
tuoneet urhoollisimmat päällikkönsä sekä parhaiten varustetun väkensä.
Isäntänä linnassa oli rohkea Ruotsin ritari _Knuutti Posse_, ja Suomen
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kertomuksia Suomen historiasta I - 4
  • Parts
  • Kertomuksia Suomen historiasta I - 1
    Total number of words is 3375
    Total number of unique words is 1938
    20.2 of words are in the 2000 most common words
    29.4 of words are in the 5000 most common words
    34.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia Suomen historiasta I - 2
    Total number of words is 3416
    Total number of unique words is 1840
    23.8 of words are in the 2000 most common words
    35.0 of words are in the 5000 most common words
    41.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia Suomen historiasta I - 3
    Total number of words is 3481
    Total number of unique words is 1985
    21.6 of words are in the 2000 most common words
    32.2 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia Suomen historiasta I - 4
    Total number of words is 3538
    Total number of unique words is 1944
    22.8 of words are in the 2000 most common words
    33.7 of words are in the 5000 most common words
    39.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia Suomen historiasta I - 5
    Total number of words is 3530
    Total number of unique words is 1845
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    34.7 of words are in the 5000 most common words
    40.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia Suomen historiasta I - 6
    Total number of words is 2443
    Total number of unique words is 1368
    25.0 of words are in the 2000 most common words
    37.5 of words are in the 5000 most common words
    43.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.