Kertomuksia Suomen historiasta I - 5

pitivät linnaa ja kaupunkia hallussaan. Sielläkin vastattiin, ettei
ollut minkäänlaista kanteen syytä.
Mutta Sturen vihamiehet eivät kuitenkaan heittäneet, ja viimeinkin
heidän onnistui saada kuninkaan epäluulot hereille. Hannu rupesi
arvelemaan, että Sture todella oli kovin mahtava. Sentähden täytyi
tämän v. 1499 suostua lääneistään maksamaan 2,000 markkaa vuotuista
veroa. Ja samana vuonna vielä, kesäkuussa, otti kuningas häneltä
tärkeät Turun, Viipurin ja Savon linnat, joiden sijaan kuitenkin hän
antoi muutamia pienempiä läänejä Ruotsissa. Sture ei tämän jälkeen
tietysti ollut aivan tyytyväinen, ja muutenkin alettiin Hannun
hallitukseen suuttua. Sillä kuningas ei pitänyt muillekaan antamiansa
lupauksia, ja hänen voutinsa rasittivat kansaa, niinkuin muukalaiset
aina olivat tehneet. V. 1500 oli Hannu yrittänyt kukistaa
ditmarskilaisia, pientä talonpoikaiskansaa, joka asui Tanskan
mannermaan rannoilla. Vaan Ditmarskin uljaat urhot olivat kirveillään
kaataneet taikka soihinsa upottaneet Hannun rautaiset ritarit. Tästä
nyt karttui ruotsalaistenkin rohkeus ja kapinan tuumat levisivät
leviämistänsä. Tapahtuipa sitten seikka, joka viritti kytevät kapinan
tuumat ilmivalkeaan.
Me muistamme, että Hannun tekemä liitto ja yllytykset etupäässä olivat
viekoittaneet venäläiset Suomeen. Nytpä tuli v. 1501 suuriruhtinaan
lähettiläitä Tukholmaan, juuri kun kuningas varustausi pitämään
herrainpäiviä Ruotsin säätyjen kanssa. Nämät lähettiläät tulivat Hannun
eteen ja esittivät Ruotsin valtaneuvosten kuullen seuraavat ruhtinaansa
valitukset. Ensiksi he kysyivät, oliko Hannu peräti unohtanut
lupauksensa, minkä hän liittoa Ruotsia vastaan tehdessään oli ristiä
suutelemalla antanut, että nimittäin Äyräpään, Jääsken ja Savon
kihlakunnat annettaisiin takaisin Venäjän suuriruhtinaalle, niiden muka
oikealle herralle, jolta ne väärin olivat valloitetut Ruotsin kruunun
omaksi. Myöskin suuriruhtinas suuresti kummeksui, millä syyllä Hannu
vaati vapaiksi ne ruotsalaiset vangit, jotka olivat joutuneet hänen
käsiinsä. Hannun yllytyksestähän, arveli suuriruhtinas, oli Ruotsi
tullutkin heidän molempien viholliseksi, ja mitä väkeä ruotsalaiset
tässä sodassa kadottivat, se, veli pyhä, tapahtui teidän tähtenne.
Mikä lienee Hannun mieli ollut, kun näin hänen tuumansa paljastettiin
Ruotsin herroille, ei ole vaikea arvata. Ja ruotsalaiset puolestaan
nousivat vimmoissaan nyt ilmikapinaan. Sten Sture teki alun Taalain
vuorilla, häneen yhtyi sitten Svante Sture ja vihdoin koko Ruotsi.
Lopulla vuotta oli Sture taaskin valittu valtionhoitajaksi, ja alussa
vuotta 1502 antausi Tukholmankin linna. Keväällä läksi sitten Sture
Suomeen, missä useat linnat olivatkin jo hänen väkensä hallussa. Turun
linna, missä Maunu Frille hallitsi, oli väkisin valloitettava.
Piiritystä kesti kaksi kuukautta, heinäkuusta syyskuuhun saakka, ja
linna joutui vihdoin Sturen valtaan sen johdosta, että Frillen palkattu
sotaväki nosti kapinan. He näet tahtoivat ryöstää kuninkaan raha-arkut
saaliiksensa ja aukaisivat sentähden portit Sturelle. Sen jälkeen
Viipurinkin isäntä, Eerikki Tuurenpoika Bjelke, luopui kuninkaan
puolelta ja avasi linnansa portit.


SVANTE STUREN AIKA.

1. Svante Sture tulee valtionhoitajaksi.
Sten Sture kuoli v. 1503. Hänen kuolinvuoteensa vieressä ei seisonut
monta Ruotsin herraa, mutta olipa siinä yksi innokas mies ja harras
ruotsalainen, tohtori _Hemming Gad_. Tämä tiesi hyvin, että jos
tanskanmieliset herrat saisivat aikaa juonitella, ennenkuin uudella
valtionhoitajalla olisi hallituksen ohjakset käsissään, niin voisi
Hannu kuningas helposti päästä takaisin Ruotsiin. Sentähden pidettiin
Sten Sturen kuolemaa vielä salassa, ja tieto siitä lähetettiin
ainoastaan Svante Sturelle. Tämä kutsui kokoon herrainpäivät
Tukholmaan, ja siinä kun asia äkkiä ilmoitettiin, eivät vastustajat
kerinneetkään mitään sanoa, vaan Svante Sture valittiin Sten vainajan
sijaan. Se oli tammikuussa v. 1504.
Mutta suomalaisten mieltä ei vielä oltu kuulusteltu, ja vähän
epäiltävältä näytti, mitä he siihen sanoisivat. Varsinkin pelättiin,
että Viipurin linnan isäntä, tuo mahtava ritari _Eerikki Bjelke_, ei
suostuisi tähän vaaliin. Sillä Hannun hallitessa oli Bjelke ollut hänen
suuressa suosiossaan ja muita myöhemmin hän oli luopunut kuninkaasta.
Sentähden Svante Sture kohta toimitti Turkuun tiedon vaalistansa,
pyytäen että siihen suostuttaisiin, ja Viipuriin lähetettiin heti
kirje, jossa Svante vakuutteli olevansa Bjelken ystävä ynnä pyysi häntä
puheillensa Raseporin linnaan. Hän näet ei kyllin luottanut
kirjeittensä vaikutukseen, vaan aikoi itse mennä Suomeen, sen suuren ja
tärkeän maakunnan mieltä puoleensa taivuttelemaan.
Kauan ei Svanten tarvinnutkaan olla epäilyksissään; Turusta tuli pian
se hyvä sanoma, että piispa _Lauri Suurpää_ ynnä Pohjois-Suomen
laamanni _Henrik Eerikinpoika Bitz_ ja Etelä-Suomen laamanni _Klaus
Henrikinpoika Horn_ olivat kutsuneet kokoon Turun läänin aateliset ja
talonpojat sekä Turun kaupungin porvarit. Nämät olivat kokoontuneet
Turun torille ja raatihuoneen balkongilta oli heille luettu uuden
valtionhoitajan ja valtaneuvoston lähettämä kirje vaalista. Kun sitten
oli kysytty, tahtoivatko hekin heidän päätökseensä yhtyä, olivat he
yksimielisesti kohottaneet kätensä suostumukseksi. He olivat myöskin
kirjeessänsä lisänneet: "me emme tahdo Ruotsin valtakunnasta nytkään
erota, yhtä vähän kuin esivanhempamme entisinä aikoina ovat tehneet,
vaan tahdomme siinä olla, missä tekin, eläen ja kuollen, kärsien ja
kokien teidän kanssanne, niinkuin meitä oikeus ja kunnia vaatii
tekemään." -- Pianpa siltäkin Svante Sturen mieheltä, jonka hän oli
lähettänyt Viipurissa käymään, tuli kirjallinen vakuutus, että Bjelke
kaikin puolin oli myöntynyt.
Mutta sittenkin Svante Sture tahtoi omin silmin nähdä, miten laita oli
Suomessa. Hän tuli Suomeen heinäkuussa ja piti Turussa kokouksen Suomen
miesten, aatelisherrojen, pappien, porvarien ja talonpoikien kanssa.
Eerikki Bjelke ei joutanut tulla Raaseporin linnaan, jossa häntä Sture
kauan odotti, mutta vakuutti pysyvänsä hänelle uskollisena. Sentähden
Svante Sture, neuvoteltuansa Suomen herrojen ja niiden ruotsalaisten
kanssa, jotka olivat hänen seurassansa, asetti Bjelken koko Suomen
päämaaherraksi, joka valtionhoitajan poissa ollessa saisi maassa
vallita ja hallita, miten paraimmaksi näkisi. Häntä piti Suomen
kaikkien virkamiesten ynnä muidenkin asukkaiden totella, aivan kuin
itse valtionhoitajaa. Hänen huoleensa uskottiin varsinkin Venäjän
asiat, sekä rauhan hierominen että rajojen varjeleminen.
Näin saatuansa asiat vakavalle kannalle, palasi Svante Ruotsiin
syyskuun keskipaikoilla. Hän oli Suomeen tullut levottomana, mutta
lähtiessänsä sieltä oli hänen sydämensä rauhallinen ja iloinen.

2. Eerikki Tuurenpoika Bjelke.
Ritari Eerikki Tuurenpoika Bjelke, jolle nyt Suomen hallitus oli
uskottu ja joka monta vuotta väsymättömällä huolella valvoi maamme
etua, ansaitsee hyvin laveampaa mainetta. Hän oli sukuansa
ruotsalainen. Hänen isänsä, ritari, valtaneuvos ja marski Tuure
Tuurenpoika Bjelke, Kråkerumin ja Räfvelstadin herra, oli aikanansa
ollut mahtava mies; äiti Inkeri Körning oli suurta tanskalaista sukua.
Minä vuonna Eerikki Tuurenpoika oli syntynyt, siitä ei ole yhtään
tietoa, vaan luultavasti tapahtui se 15:nnen vuosisadan keskipaikoilla.
Ei ole tietoa meillä siitäkään, milloin hän ensin alkoi kotimaatamme
palvella, mutta syytä on arvella sen olleen vuosisadan seitsemännellä
kymmenellä. Vanhemman Sten Sturen aikana oli jo Eerikillä ollut useat
kerrat milloin mikin linna hallussansa. Hän oli Hannu kuninkaan
erinomaisessa suosiossa, niinkuin jo mainittiin, ritarin kultakannukset
ja valtaneuvoksen arvo hänelle taisi tulla jo osaksi Hannun
kruunausjuhlassa. Pian hän myöskin nähtiin isäntänä Viipurin tärkeässä
linnassa. Sentähden pysyi Bjelke kuninkaalle uskollisena kauemmin kuin
kukaan muu, ja lähetti vasta 1502 luopumuskirjeen Hannulle. Siitä
saakka hän yhtä lujasti pysyi Sturein puolella, ja turhaan Hannu v.
1505 yritti häntä puolelleen houkutella. Bjelke heti lähetti kuninkaan
kirjeen Ruotsiin Svante Sturelle, kysyen, mitä hänen piti siihen
vastata.
Suomen ylimaaherrana ei Bjelke saanut paljon lepoa nauttia. Sillä
kahtaalta uhkaili silloin vaara Suomennientä. Mannermaan rajalta
venäläinen yhä ahdisteli, ja Tanskan meriväki hävitti rantamaita.
Lähellä Venäjän rajaa asuen, Bjelke aina piti tarkasti silmällä
levottomien naapuriensa hankkeita. Hän lähetteli vakoojia heidän
maahansa tiedustelemaan, hän sovitteli rajalaisten riitoja, hänen
lähettiläitään kävi alinomaa rajalinnojen pajarien puheilla, jopa
toisinansa tulivat itse suuriruhtinaankin eteen. Näin onnistui Bjelken
aina saada venäläiset hillityksi, joka kerta kun he Tanskan
yllytyksistä kiihtyen uudestaan nostivat riitaa rajoista. V. 1504 oli
kyllä, niinkuin tiedämme, sovittu välirauhasta; vaan v. 1506 sai jo
Hannu kuningas uuden liiton toimeen uuden suuriruhtinaan, Vasili IV
Iivananpojan kanssa. Pariin vuoteen ei tästä kuitenkaan vielä ollut
mitään hätää, koska Venäjä samaan aikaan kävi sotaa tatarilaisten sekä
puolalaisten kanssa, ja jälkimäiset raatelivat pahasti heitä useassa
tappelussa. Mutta tehtyään rauhan näiden kanssa suuriruhtinas v. 1509
alkoi kiivaammin varustautua Suomea vastaan ja yltyi yhä kopeammaksi
vaatimuksissansa. Hänen piti muka saada koko maamme omakseen taikka
ainakin 15 peninkulmaa pitkä ja 14 leveä rajareunus Viipurin ja
Savonlinnan lääniä. Sittenkin Bjelke sai hänet jälleen hillityksi, ja
v. 1510 päätettiin uusi välirauha. Kolmen vuoden perästä piti
kummaltakin puolin tultaman kokoon Vuoksen tienoille. Silloin tuo
riidanalainen raja oli yksin neuvoin käytävä ja tehdyn sovinnon tuli
nyt pysyä 60 vuotta edelleen.
Itäisen rajan varjeleminen, joka Bjelkelle tuotti niin paljon huolta,
oli myös epäilemättä aiheena erääseen hänen yritykseensä, joka todistaa
hänen suurta älyänsä. Molempien rajalinnojen, Viipurin ja Savonlinnan,
etäisyys toisistaan sekä vaikeat kulkuneuvot tekivät vaikeaksi, usein
mahdottomaksi ennättää hyvissä ajoin toisesta toiseen avuksi. Sentähden
päätti Bjelke kaivannolla yhdistää Suomenvedenpohjan ja Saimaan vedet
niin, että alukset pääsisivät koko välin kulkemaan. Kaivanto pantiinkin
alulle, vaan työ jäi pian kesken, luultavasti rahan ja työvoimien
puutteesta sekä rajan rauhattomuuden tähden. Parasta se muuten taisikin
olla. Silloin näet ei vielä osattu sulkuja rakentaa niinkuin tätä
nykyä. Kun kaivanto olisi rantaharjanteen puhkaissut, olisivat siis
Saimaan vedet estämättä päässeet tulvailemaan Viipurin rantamaiden yli
ja luultavasti upottaneet sen peräti. Bjelken yrityksen jälkiä on
nytkin vielä nähtävänä lähellä Saimaan kanavan alkua.

3. Tanskan merirosvojen hävitykset Suomessa.
Sten Sturen kuoltua oli Hannu taaskin hieronut sovintoa ruotsalaisten
kanssa, vaan pian hän oli nähnyt, ettei hän hyvällä saisi heitä
suostumaan. Siitä syystä oli hän taaskin ruvennut sotakeinoihin. Me
olemme nähneet, kuinka hän venäläisiä yllytti Suomeen hyökkäämään. Hän
itse puolestansa kävi sotaa Ruotsin etelärajoilla ja lähetti joka kesä
Itämerelle suuria laivaparvia. Nämät Hannun laivat harjoittivat mitä
julmimpia merirosvojen töitä. Uljaitten ja armottomien päällikköjensä,
Jöns Holgerinpoika Ulfstandin, Otto Ruudin ja Severin Norrbyn johdolla
he purjehtivat merta ristin rastin, ryöstäen kaikki laivat, jotka
Ruotsin tai Suomen rannoilta uskalsivat ulota. Kaukaisemmille
matkoille, Lybeckiin tai muihin Saksan kaupunkeihin, ei Suomen
laivurien tietysti ollut lähtemistäkään. He vain välistä kiiruhtivat
meren yli Ruotsiin tai Vironmaalle, suolaa ja muita tarpeellisimpia
tavaroita noutamaan. Mutta siinäkin oli pujahtaminen surman suun
sivuitse, sillä Naissaaren takana, Räävelin edustalla, oli aina
vihollinen väijymässä. Kun nämät merirosvot olivat jonkun laivan
saaneet käsiinsä, he tavallisesti tappoivat enimmän osan väkeä. Eikä
siinä kyllä että tappoivat, vaan he kiduttivat heitä myöskin hirveällä
tavalla. Kädet, jalat vangeilta ensin silvottiin ja sitten vasta
heitettiin miesparat meren pohjaan. Harvat heidän kynsistänsä pääsivät
niin eheinä kuin kerran muutamat raumalaiset.
Oli näet kuusi Rauman laivaa joutunut merirosvojen käsiin. Nämät
sulloivat kaikista aluksista parhaat tavarat yhteen laivaan ja panivat
viisi omaa miestänsä ynnä kolme Rauman porvaria sitä Gotlantiin
viemään. Gotlanti kuului silloin Tanskan vallan alle ja oli
merirosvojen paras pesäpaikka. Jo alkoi laiva perille lähestyä, ja
Visbyn linna tuli näkyviin; silloinpa muuan rosvoista piloillansa
osoitti sormellaan yhtä tornia. "Kas tuossa", irvisteli hän vangeille,
"saatte monta pirun yötä kokea!" Tästä silmittömästi tuskastuen, vangit
äkkiä karkasivat rosvojen kimppuun. Heidän onnistui päästä
tanskalaisten ja sen paikan väliin, missä aseita talletettiin. Näin
joutuivat aseettomat rosvot pian tappiolle; kolmelta pää halkaistiin ja
kaksi heittäytyi mereen, maalle uidakseen. Mutta pelastuneet
raumalaiset käänsivät riemuiten laivan kokan kotiinpäin, ja perille he
pääsivät onnellisesti, tuoden paljon kalliimman lastin laivassaan, kuin
mitä heillä lähtiessä oli ollut.
Näitä Tanskan rosvoja ei aina ollutkaan kovin suuret joukot, mutta
Suomen herrojen velttous oli syynä siihen, että he kuitenkin saivat
paljon vahinkoa aikaan. Bjelke kyllä oli valpas tässä niinkuin
muissakin toimissaan. Hänen sota-aluksensa saattoivat aina Suomen
kauppalaivoja, taikka jos missä vahinkoa oli tehty, ne karkoittivat
merirosvot ja ryöstivät usein saaliit heidän käsistään. Niin säilyivät,
niinkuin hän itse kirjeessä mainitsee, hänen lääninsä, Viipurin rannat
ja laivat jotenkin eheinä. Mutta joka paikkaan eivät Bjelken laivat
kerinneet, ja muut Suomen herrat olivat kovin hitaita auttamaan.
Rosvot eivät muuten tehneetkään tuhoa ainoastaan merellä; vähä väliä he
kävivät rantojakin hävittelemässä, ja niitä oli vielä paljon vaikeampi
varjella kuin laivoja. Äkkipäätä he laskivat laivoillansa johonkuhun
rantaan, ryöstivät, polttivat likimpiä kyliä, ja olivat tavallisesti jo
pitkän matkan päässä, ennenkuin linnoista joutui sotaväkeä apuun tai
seudun talonpojat kerkesivät paikalle suurin joukoin. Olipa kuitenkin
rannan talonpojilla kaikellaisia keinoja, joilla he rosvoilta kokivat
varjella itseänsä. Salmien suuhun he upottivat kiviä tai löivät
seipäitä, jotta vihollisten laivat tarttuisivat niihin kiinni. Tai kun
ulkosaariin asetetut vartijat ilmoittivat rosvojen tulevan,
kokoontuivat talonpojat rannan äyräille. Sieltä he ampuivat nuolensa
vihollista vastaan ja vierittivät veneitten päälle suuria kiviä.
Myöskin kerrotaan heidän sahanneen rannasta kyliin johtavien teitten
varsilla puut tyvestä poikki, jotta ne töin tuskin pysyivät pystyssä,
mutta sivukulkijain tärinästä romahtivat päälle. Ulkosaarissa taas,
missä vihollisen tiedettiin käyvän puita hakkaamassa, viritettiin
pehkuihin jousia, jotka miehen astuessa päälle lennättivät nuolen
jänteestään. Myöskin olivat ahdistetun kylän miehet välistä
pakenevinansa eri haaroille, ja kun vihollinen hajosi heitä takaa
ajamaan, he salateitä myöten kokoontuivat jälleen yhteen ja tappoivat
rosvot yksitellen.
Varsinkin kerrotaan kahdesta tanskalaisten retkestä, jotka olivat kovin
tuhoisia Suomelle. Toinen oli käynti Ahvenanmaalla v. 1507, toinen
Turun kaupungin hävitys v. 1509.
Ahvenanmaalla olivat rosvot käyneet jo kerran ennenkin, vaan silloin,
v. 1505, oli Kastelholman isäntä, Eerikki Juhananpoika Vaasa,
varustanut heille niin tuliset tervetuliaiset, että he kiireimmiten
karkasivat laivoihinsa takaisin.
Mutta toisin kävi v. 1507. Suuret laivaparvet olivat jo kesän alussa
saapuneet Suomen vesille, ja Bjelke oli kauan kehoitellut Suomen
herroja varustamaan voimiansa, jotta miehissä karkoitettaisiin
viholliset, jotka väijyivät Räävelin edustalla. Mutta toimesta ei
tullut tekoa, ja niin kerkesi vihollinen kenenkään estämättä saada
työnsä tehdyksi. Keskellä heinäkuuta tulivat he Ahvenanmaalle,
polttivat siellä Kastelholman poroksi ja ryöstivät maakuntaa sillä
tavalla, että viimein talonpojat sekä papit heille suorittivat suuren
polttoveron, jotta he eivät peräti hävittäisi heitä. Lunnaat saatuansa
läksivät rosvot jälleen matkoihinsa, vieden laivoissansa summattomat
saaliit ynnä Eerikki Bjelken veljenkin, Sten Bjelken, joka oli linnassa
ollut isäntänä. Rosvojen lähdettyä saapui sinne vihdoin apuväkeä
Suomesta. Siinä oli piispa Juhana Olavinpojan huoveja viisikymmentä ja
saman verran valtionhoitajan omaa väkeä; Eerikki Bjelke oli lähettänyt
30 ja Inkeri rouva, vanhemman Sten Sturen leski, oli Hämeenlinnasta
pannut parveen 24 miestä. Suomen apuväen lipussa oli Sturen vaakuna
joka kulmassa ja keskellä paistoi punainen risti. Jos tämä joukko olisi
ajoissa tullut avuksi, niin tanskalaiset olisivat palanneet senkin
kerran tyhjinä. Vaan nyt suomalaiset löysivät linnan raunioina ja koko
Ahvenanmaan melkein autioksi hävitettynä.
Vuonna 1508 olivat suomalaiset suuressa pelossa ja varustivat
vastarintaa kaikin voimin, sillä huhu oli levinnyt, että kuningas itse
aikoi kesällä tulla suuren sotajoukon kanssa Suomeen. Mutta kesä kului
rauhassa; ainoastaan kova nälkä rasitteli silloin maatamme. Sitä
verisempi oli sitten kesä 1509. Suuri Tanskan laivasto ilmaantui
jälleen Suomenlahdelle. Sen päällikkönä oli _Otto Ruud_, joka ei
tuntenut pelkoa, vaan ei myöskään sääliä eikä armoa. Tanskalaiset
taaskin valloittivat Ahvenanmaan ja karkasivat sitten yöllä elokuun
2:ta päivää vasten Turkuun. Helppo on arvata, miten säikähtyneinä Turun
porvarit kavahtivat vuoteiltaan, kun heitä ei herättänyt päivän
kultainen koite, vaan palavien talojen leimu; kun heidän korviinsa
eivät soineet laitumelle lähtevien lehmien kellot, vaan sotatorven
toitotukset ja poloisten veljiensä parku. Julmasti menetteli vihollinen
Turussa. Tuomiokirkosta ryöstettiin kalkit, pyhäin kuvat, piispan
sauvat ja messupuvut ynnä kaikki muut kalliit tavarat. Porvareilta
riistettiin kaikki, mitä vaan hengen takana oli. Monta pormestaria,
raatimiestä, pappia ja muuta väkeä surmattiin surkealla tavalla, ja
rikkaimmat, joista oli toivo saada suuret lunnaat, vietiin laivoihin
vangeiksi. Ne, jotka olivat päässeet pakoon tätä verisaunaa, piilivät
sitten pitkät ajat mailla, eivätkä uskaltaneet palata entisille
asuinsijoilleen. Kauan, rosvojen lähdettyäkin, seisoivat puotien ovet
ja talojen portit seposelällään ja koko kaupunki oli tyhjänä ja
autiona.
Pari viikkoa pysyivät tanskalaiset Turussa ja alkoivat linnaakin jo
piiritellä. Vaan sitä he eivät kyenneetkään valloittamaan, ja
syvemmälle maahan tunkeutumasta estivät heitä piispa Juhana Olavinpojan
vankat varustukset. Kun näin aika kului ja suomalaisten joukko
karttumistaan karttui, päättivät viholliset viimein lähteä. Heidän
laivansa kulkivat alas Aurajokea ja siis aivan linnan tykkien suitse,
vaan monta miestä ei heiltä siinä kuulu hukkuneen, sillä linnassa ei
sattunut olemaan taitavata tykkimestaria. Kokonaan ei vihollinen
kuitenkaan lähtenytkään pois, vaan siirtyi ainoasti Hankoniemen
edustalle. Siellä se vielä vähän aikaa viipyi, vaatien polttoverona
Turun kaupungilta ja lääniltä 12,000 markkaa sekä saman verran piispan
puolesta. Sillä ehdolla hän lupasi hävityksistänsä lakata. Lieköhän ne
rahat saanut vai ei, siitä ei ole tietoa, vaan viikkoa myöhemmin oli
laivasto lähtenyt. Ainoastaan kuusi pientä laivaa oli jäänyt jäljelle,
jotka ryöstelivät Uudenmaan rantoja ja estivät Suomen laivoja
pääsemästä Vironmaalle. Lähtiessään olivat rosvot uhanneet tulla
takaisin Mikonpäiväksi taikka ainakin seuraavana keväänä. Silloin oli
muka Suomi valloitettava kokonaan tai ainakin hävitettävä aivan
autioksi. Hädissään pyysi nyt piispa apua Ruotsista, lisäten että
muuten rahvas tuskissaan antautuisi viholliselle. Niin oli nytkin
toisin paikoin tapahtunut ja toisin paikoin oli sitä vain väkisin saatu
estetyksi.
Vuosi 1510 ei tuonut kuitenkaan sitä tuhoa mukanaan, mitä oli uhattu ja
pelätty. Päinvastoin lakkasi nyt sota muutamiksi vuosiksi. Kun se
uudestaan leimahti rajummin riehumaan, oli jo Svante Sture monta vuotta
maannut haudassansa ja niin myös Hannu, hänen vihamiehensä.


STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIERN TYRANNI.

1. Ruotsi ja Suomi joutuvat Tanskan vallan alle.
Svante Sturen sijaan valittiin v. 1512 valtionhoitajaksi hänen poikansa
Sten Sture, lempeä ja kansanmielinen mies, ja Tanskan kruunu jäi v.
1513 perinnöksi Hannun pojalle Kristiernille. Alussa vallitsi nyt
muutamia vuosia välirauha Ruotsin ja Tanskan välillä, mutta pian syttyi
sota uudestaan. Sten Sture riitautui Upsalan mahtavan ja
pahanluontoisen arkkipiispan, Kustaa Trollen kanssa, ja nyt toivoi
Kristiern saavansa eripuraisen Ruotsin valloitetuksi. Hän jo syksyllä
1516, ennenkuin välirauha oli loppunutkaan, ryöstätti yhden Ruotsin
aluksen ja yritti seuraavana kahtena kesänä sotavoimalla päästä
Ruotsiin. Mutta tyhjäksi kävivät nämät hänen retkensä, sillä Sten Sture
ruotsalaisineen piti urhoollisesti puoltansa. Suomessa hävittelivät
näinä vuosina venäläiset, jotka Kristiern oli yllyttänyt rauhaa
rikkomaan, ja v. 1517 tanskalaiset merirosvot ryöstivät rannikoita.
Rauhassa vieri vuosi 1519; sillä Kristiern varusteli nyt kaikkia
voimiaan, jotta hänen ei kolmattakin kertaa täytyisi häpeällä peräytyä.
Hän vaati suuria veroja kaikilta säädyiltä Tanskassa sekä Norjassa; hän
peri langoltaan, Saksan keisarilta Kaarle V:nneltä, puolisonsa
perinnön; hän keräsi sotajoukot omista maistansa ja palkkasi lisäksi
sotaan harjaantunutta väkeä Skotlannista sekä Saksanmaalta. Hänen
liittolaisensa, Ranskan kuningas Frans I lähetti 2,000 oivaa miestä
taitavien päällikköjen johdolla. Sen kaiken lisäksi hän toimi siten,
että paavi määräsi hänet toimeenpanemaan sitä pannaa, joka oli
julistettu Ruotsia vastaan, koska arkkipiispa säätyjen toimesta oli
pantu viralta.
Näin maallisilla ja hengellisillä aseilla varustettuna, marssi
Kristiern tammikuussa 1520 Ruotsin eteläisen rajan yli.[6] Åsunden
järven jäällä, liki Bogesundin kaupunkia Länsi-götinmaalla, oli hänellä
Sten Sture vastassa 10,000 talonpojan kanssa. Kukaties olisi tässä
voitu vastarintaa tehdä, mutta heti tappelun alussa sai Sture
tykinluodin reiteensä, ja hänen väkensä hämmästyksissään hajosi pian
pakosalle. Sten Sture vietiin Tukholmaan, mutta hän kuoli jo ennen
sinne pääsyänsä. Nyt sai Kristiern melkein miekan lyömättä Ruotsin
valtaansa. Sturen kuolema oli ruotsalaisten rohkeuden lamauttanut, ja
missä vähänkin yritettiin vastustella, siinä saattoi aatelisherrojen
petos tanskalaiset voitolle. Viimein ei ollut koko Ruotsissa muuta
paikkaa valloittamatta kuin Tukholman kaupunki linnoineen. Siinä
hallitsi Sturen jalo leski _Kristina Gyllenstjerna_, ja hänen
ympärilleen olivat kokoontuneet kaikki Ruotsin vapautta rakastavat,
rohkeat miehet. Väkisen ei olisi siis ollut helppo sitä saada, mutta
kavaluutta sekään ei kestänyt kauan. Kristiern lähetti linnalaisten
puheille tohtori Hemming Gadin, joka ennen oli uskollinen ruotsalainen;
mutta nyt oli miehen mieli peräti muuttunut. Hän vakuutti Kristinalle,
ettei tämä muka kuitenkaan kauan aikaa jaksaisi puolustaa Tukholmaa;
sentähden olisi parempi hyvällä luopua siitä, jolloin voisi tinkiä
itselleen hyvät ehdot. Gadin neuvosta Kristina antoikin alussa
syyskuuta Kristiernille Tukholman avaimet, ja tämä lupasi puolestaan,
että Kristina ja kaikki hänen miehensä saisivat pitää hengen sekä
tavaransa. Kristinalle päälle päätteeksi luvattiin Hämeenlinna ja
Kokemäen kartano. Hänen miestensä joukkoon olivat tässä sovinnossa myös
Suomen herrat luetut, jotka eivät vielä olleet suostuneet Tanskan
valtaan.
Suomen herroja oli Kristiern jo kesäkuussa kutsunut luokseen tulemaan.
Kutsukirjeessä olivat mainitut: Turun piispa _Arvi Kurki, Åke
Yrjänänpoika Tott_, Hämeenlinnan haltija, _Tönne Eerikinpoika Tott_,
Viipurin isäntä, _Klaus Henrikinpoika Horn_, Etelä-Suomen, ja _Henrikki
Steninpoika Renhufvud_, Pohjois-Suomen laamanni, ynnä myös Satakunnan
laamanni _Knuutti Eerikinpoika Kurki_. Mutta nämät herrat eivät
huolineet, eivätkä tohtineetkaan noudattaa kutsumusta. Poissa he
pysyivät sittenkin, kun Kristiern kutsui heidät kruunaukseensa.
Sillä välin oli kuningas, Tukholmaan päästyänsä, lähettänyt Suomeen
Hemming Gadin sotajoukkoineen. Kristiern tiesi, että Gad Suomessa oli
vanhastaan hyvin tuttu ja siis paremmin kuin kukaan muu voisi saada
Suomen miehet suostumaan uuteen valtaan. Tässä toivossa Kristiern ei
pettynytkään; Gad piti puheita, ja Suomen herrat itsekin näkivät
vastustuksen turhaksi. Niin onnistui Kristiernin ennen vuoden loppua
saada kaikki Suomen linnat haltuunsa. Niistä eroitettiin entiset
isännät ja sijaan pantiin Tanskan tai Saksan miehiä, joista on
suurimman maineen saanut Turun linnan isäntä, ritari _Tuomas Wulff von
Grevensdorp_, paremmin tunnettu _Tuomas junkkarin_ nimellä.

2. Kristiernin verilöylyt.
Kuningas Kristiern oli säälimätön ja julma luonteeltaan. Hän oli isänsä
vielä eläessä ollut varakuninkaana Norjassa ja häntä vastaan nostetun
kapinan rangaistukseksi mestauttanut niin monta sen maan aatelisista,
ettei sen ajan jälkeen Norjassa ole enää aatelisia ollut muuta kuin
nimeksi. Nyt hän oli päättänyt Ruotsissakin tehdä samaten. Sillä
tavoin, toivoi hän, tulisivat päällikköjen puutteessa kaikki kapinat
mahdottomiksi ja Ruotsi voitaisiin alentaa Tanskan maakunnaksi,
niinkuin Norja jo oli ollut jonkun aikaa. Tätä tuumaa toimeenpannessaan
oli Kristiern menetellyt viekkaasti ja varovaisesti. Hän oli ollut
unohtavinaan, mitä Ruotsin miehet häntä vastaan olivat tehneet, ja
suosivinansa heitä niinkuin omaa kansaansa. Siten hän viihdytti Ruotsin
herrojen pelon, ja he saapuivat kaikki kuninkaan käskystä kruunaukseen.
Tämä vietettiin Tukholmassa marraskuun 6 p:nä 1520.
Seuraavana päivänä käskettiin parhaat Ruotsin miehet linnaan kuninkaan
puheille. Sielläpä he kohta havaitsivat joutuneensa satimeen. Kun
tulivat sisään, portit paiskattiin heti kiinni ja sitten ruvettiin
heitä vastaan oikeutta pitämään. Heitä syytettiin siitä, että he olivat
panneet arkkipiispan viralta ja rikkoneet sillä kirkkoa ja uskoa
vastaan. Tästä rikoksesta heidät kaikki tuomittiin hengiltä. Marraskuun
8 p:nä vangitut herrat vietiin Tukholman Isolle Torille ja siellä
heidät mestattiin toinen toisensa jälkeen. Siinä sai nyt surmansa kaksi
piispaa, kolmetoista ritaria ja valtaneuvosta, kaupungin kolme
pormestaria ja viisitoista etevintä porvaria. Seuraavana päivänä tätä
teurastusta vielä jatkettiin ja joukoittain ripustettiin mestattujen
herrojen palvelijoitakin hirsipuihin. Tästä eivät päässeet itse maansa
pettäjätkään, jotka tanskalaisia olivat auttaneet, sillä Kristiern
tahtoi perinjuurin musertaa Ruotsin aatelin. Lampena seisoi veri Isolla
Torilla ja kolmatta päivää makasivat runnellut ruumiit maassa,
ennenkuin ne vietiin pois ja poltettiin tuhaksi. Se oli _Tukholman
verilöyly_, jonka historia on säilyttänyt kauheimpien muistojen
joukossa.
Pienempiä verilöylyjä pantiin sitten toimeen useissa Ruotsin
kaupungeissa ja pian tuli vuoro myös Suomen herroille. He eivät olleet
saapuneet kruunaukseen ja siten olivat säilyneet verilöylystä
Tukholmassa. Mutta Suomenkin linnojen isännille oli Kristiern
lähettänyt surmakäskyt. Niin mestattiin vielä marraskuussa Åke
Yrjänänpoika Tott samassa Hämeenlinnassa, jonka haltiana hän vähää
ennen oli ollut, ja joulukuussa saivat Raaseporin edustalla laskea
kaulansa pölkylle Niilo Eskilinpoika Baner ja itse Tanskan ystäväkin
Hemming Gad. -- Muita Suomen herroja silloin vielä säästettiin ja
varsinkin näkyi nyt piispa Arvi Kurki päässeen Kristiernin erinomaiseen
suosioon. Kuningas hänelle kirjoitti hyvin ystävällisesti, suoden
hänelle milloin minkin edun; ja Kurkikin puolestansa oli olevinaan
kuninkaalle hyvin uskollinen. Mikä Kristiernillä mahtoi olla syynä, kun
hän näin säästi ja suosi yhtä Sturen hartainta ystävää, se on ja
pysynee iäti salaisuutena. Kentiesi hän oli jo niin varma vallastaan,
kun enin osa Ruotsin herroja makasi haudassa, ettei luullut
tarvitsevansa tappaa tähteitä, vaan mietti, miten ne suosiolla vetäisi
puoleensa.


KRISTIAN TYRANNI JA KUSTAA VAASA.

Iäksi päiviksi näytti nyt Ruotsin vapaus olevan veriin hukutettu; mutta
päinvastoin tämä veri olikin vain ikäänkuin virvoittava sade vapauden