Kertomuksia Suomen historiasta I - 1

KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA I
Unionin aika

Kirj.
JULIUS KROHN

Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.

SISÄLLYS:
Alkusanat
Piispa Maunu Tavast
1. Maunu Tavast piispana ja ihmisenä
2. Naantalin naisluostari
3. Turun tuomiokirkko
4. Maunun valtiotoimet Eerikki kuninkaan aikana
5. Maunu piispa ja Kaarle Knuutinpoika
6. Koululaitokset ja oppi Suomessa katolisena aikakautena
Kaarle Knuutinpoika Bonde
1. Kaarle Knuutinpoika Viipurissa
2. Kaarle Knuutinpoika kuninkaana
Sten Sture vanhempi ja pitkä viha
1. Sten Sture valtionhoitajana
2. Pitkän vihan alkuvuodet
3. Viipurin piiritys v. 1495
4. Viipurin pamaus
5. Suuren venäläissodan loppuvuodet
6. Sten Sture ja Hannu kuningas
Svante Sturen aika
1. Svante Sture tulee valtionhoitajaksi
2. Eerikki Tuurenpoika Bjelke
3. Tanskan merirosvojen hävitykset Suomessa
Sten Sture nuorempi ja Kristiern tyranni
1. Ruotsi ja Suomi joutuvat Tanskan vallan alle
2. Kristiernin verilöylyt
Kristian tyranni ja Kustaa Vaasa
1. Kustaa Vaasa vapauttaa Ruotsin
2. Ensimäinen sota Suomessa
3. Tuomas junkkarin loppu
4. Tanskan vallan kukistus Suomessa
Viiteselitykset.


Alkusanat.

Kun Hilda Käkikosken Suomen historia nuorisolle tekijänsä kuoleman
johdosta keskeytyi, eikä teoksen jatkajaa sen suunnitelman mukaan,
minkä hän sille oli laatinut, ollut tiedossa, on Kansanvalistusseura
päättänyt varhaisemman aikomuksensa mukaisesti ryhtyä jatkoksi
mainitulle teokselle julkaisemaan Julius Krohnin "Kertomuksia Suomen
historiasta". Tämä esitystapansa puolesta kirjallisuutemme
mestariteoksiin luettava Suomen historia, jonka nyt professori _Kustavi
Grotenfelt_ on tarkastanut historiallisen sisällyksen puolesta ja
kirjailija _Helmi Krohn_ kielellisesti korjannut, sikäli kuin se
nykyisen kielenkäytön kannalta on ollut tarpeellista, täyttää useampia
tarpeita. Se soveltuu historiallista valistusta harrastavalle suurelle
yleisölle ja myös historianopetuksessa käytettäväksi oppikirjan
täydennyksenä; viime aikoina virinneissä itseopinnoissa se myös saanee
suuren käytön. Näitä tarkoituksia varten kirja julaistaan pienempinä
osina koulujen oppilaskirjastoihin hankittavaksi.
"Kertomuksien" jatkamisesta 17:nnen vuosisadan puolivälistä eteenpäin,
mihin Krohnin teos päättyy, on neuvotteluja vireillä, mutta lopullisiin
sopimuksiin ei niissä ole vielä päästy.
Kustantaja.


PIISPA MAUNU TAVAST.

1. Maunu Tavast piispana ja ihmisenä.
Kolmentoista virstan päässä Turusta on peninkulman pitkä ja puolen
leveä saari nimeltä _Kuusisto_. Sen itä-kulmalla on kumpuinen niemi,
joka muinoin oli luotona, ja kummulla on kaksi muurin rauniota pystyssä
ynnä suuri joukko lohkareita hajallansa maassa. Nämä muurit ja
lohkareet ovat ainoat jäännökset Suomen katolisten piispojen mainiosta
asunnosta, _Kuusiston linnasta_, missä he muinoin elivät mahtavina ja
loistavina, ja jonka muurit heillä monta kertaa olivat turvana,
veristen venäläisten tai julmien juuttien hävitellessä maata. --
Kuusistossa oli Turun piispoilla ollut kartano aina 1200 luvun lopulta
asti, vaan itse kivilinna tornineen muurineen rakennettiin vasta v.
1431.
Silloin oli Turun hiipan kantajana _Maunu Olavinpoika Tavast_, kaikista
Suomen katolisista piispoista kuuluisin; eräs muinainen historioitsija
mainitsee hänen olleen _jalon_ (magnus) ei ainoastaan nimeltä, vaan
myös teoiltaan. -- Maunu oli syntynyt v. 1357 Alasjoen (nyk.
Tavastilan) kartanossa Mynämäen pitäjässä. Hän oli siis suomalainen
syntyisin, niinkuin kaikki muutkin Turun piispat aina 14:nnen
vuosisadan lopulta 16:nnen keskipaikoille asti. Samaten hän oli,
niinkuin nimestä sopii päättää, oman maamme kasvattamaa sukua. Tavastit
olivat Suomen vanhimpia aatelissukuja ja siihen aikaan kaikkein
mahtavimpia ja rikkaimpia.
Suurisukuisella nuorukaisella oli silloin kaksi tietä tarjona: joko
ruveta ritariksi tai sotaherraksi, tai antaa päänsä keritä ja vihkiä
itsensä papiksi. Kumpikin tie taisi saattaa mainioksi ja mahtavaksi.
Vaikka ei katsottukaan oikein sopivaksi, että korkeavirkainen
pappismies tavoittelisi sankarin nimeä sotatantereella, niin oli hän
kuitenkin kuninkaan neuvoskunnassa ritarin veroinen, ja hän saattoi
hengellisellä voimallansa saada ylpeimmänkin herran niskat nöyrtymään.
Maunu Tavast valitsi jälkimäisen tien. Käytyään koulua kotimaassa, hän
läksi ulkomaille oppiansa lisäämään ja sai maisterin arvon silloin
maailman mainiossa Pragin yliopistossa Bööminmaalla. Sitten oli hän
jonkun aikaa silloisen Tanskan, Norjan ja Ruotsin yhteisen kuninkaan,
Eerikki Pommerilaisen kanslerina[1] ja saavutti hänen suuren suosionsa,
jossa hän aina edelleenkin pysyi. Sieltä hän kutsuttiin arkkiteiniksi
Turkuun, jossa virassa hän oli jo v. 1410, jollei ennenkin, vaikkei
siitä ole varmaa tietoa. V. 1412 kuoli Turussa piispa _Bero Balk_, ja
hänen jälkeensä valitsi nyt Turun tuomiokapituli piispaksi
arkkiteininsä Maunu Tavastin. Hän läksi, niinkuin tapana oli, Roomaan
paavilta vahvistusta vaaliin saadakseen ja viipyi paluumatkallaan koko
talven Parisissa, ja kävi sitten Tanskassa suosijansa Eerikki kuninkaan
luona, joka otti hänet suurella kunnioituksella vastaan ja lahjoitti
hänelle runsaita armonosoitteita.
Piispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkkopaimenen
esikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkain piispat ja muut
kirkko-ylimykset tavoiltaan turmeltuneita. Suurilla tuloillansa he
elivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röyhkeitä,
vallanhimoisia ja käyttivät väärin hengellistä valtaansa maallisten
etujensa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa vietti ihan toisellaista
elämää. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä
hän ei suvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja
puutteenalaisten hyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri
joukko köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin perustettiin
hänen aikanansa Turkuun sairaala niitä onnettomia varten, jotka
sairastivat spitalitautia. -- Valtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt
omaksi hyödykseen, vaan koetti sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja
varsinkin omaa kansaansa, jolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä,
monasti hankki helpoitusta raskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja
polkemista vastaan. Papistonsa tavoista ja toimista hän piti myöskin
tarkan vaarin ja kävi itse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa
piispankäräjiä pitämässä. Näillä matkoillaan hän koki monta vaivaa ja
vaaraa; sillä tiet, missä niitä sattui olemaan, olivat enimmiten vain
ratsain kuljettavia polkuja. Sentähden kuljettiin, missä vain oli
mahdollista, järviä ja jokia pitkin, jolloin koskipaikoissa ja
kannaksissa kannettiin venettä maata myöten, tai säästettiin matkat
talveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä. Suur-Savosta (nykyisestä
Mikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi piispan kerta viettää yönsä
salolla, taivaan kannen alla, sillä koko sillä välillä ei vielä ollut
yhtään ainoata taloa. Mutta sitten rakennutti piispa sille paikalle,
Vahvajärven rannalle, nykyiseen Hirvensalmen pitäjään, uudistalon,
vastaisten matkustajien suojaksi.
Miten Maunu piispa rakensi ja koristi kirkkoja sekä enensi
jumalanpalveluksen loistoa, siitä tulee toisessa luvussa puhe. Mutta
nyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista ansioista, jotka
olivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja uskolaistensa silmissä.
Katolinuskon mukaan piti määrätyt päivät joka viikko ja väliin koko
viikkokaudet yhtä mittaa paastota, s.o. olla lihaa ja muuta rasvaista
ruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan sekä vihanneksiin.
Aika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin vain vettä ja leipää.
Paitsi sitä kiduttivat uskovaiset itseään jouhista kudotuilla
paidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin, johon
tarkoitukseen käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua
ruoskaa. Tuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa tarkoin
täytti näitä uskonharjoituksia, vaikkei siitä meille erikseen ole
jäänyt tietoa. Sitä vastoin häntä nimenomaan kiitetään siitä, että hän
oli ahkera ja harras uskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa.
Katolinuskoisen oli näet joka päivä luettava säädetty määrä rukouksia.
Sitä varten oli heillä helminauha suurempine ja pienempine helmineen,
joista toiset merkitsivät Isämeidän rukousta, toiset Ave Mariaa (rukous
neitsyt Maarialle) y.m., joita rukoillessa joka rukouksen jälkeen
siirrettiin aina yksi helmi sormien lomitse, jotta tiedettäisiin,
milloin säädetty määrä tuli täyteen. -- Paitsi yksityisiä rukouksiansa
Maunu piispa kaikkialla, minne hän tuli, itse veisasi julkista messua
kerran aamulla, toisen illalla ja kolmannen kerran vielä sillä välillä.
Kaikkien näiden jumalisten töiden lisäksi hän 64-vuotisena vielä kävi
Palestinassa, sillä pyhäin miesten ja varsinkin Vapahtajan haudalle
vaeltamista pidettiin Jumalalle erinomaisen otollisena työnä.
Tässä lueteltujen ansioiden sekä myöskin suuren sukunsa ja
mahtavuutensa vuoksi papisto häntä rakasti ja piti suuressa arvossa,
niin että hän v. 1421 tuli yksimielisesti valituksi Upsalan
arkkipiispaksi. Mutta ihmeellistä kyllä hänen suosijansa, Eerikki
kuningas, ei suostunut tähän vaaliin. Sitä vastoin olisi Maunu
kuoltuansa epäilemättä päässyt pyhien miesten joukkoon, jollei
uskonpuhdistus sitä ennen olisi karkoittanut koko katolinuskoa
menoineen kaikkineen Suomen maasta.

2. Naantalin naisluostari.
Edellisessä luvussa jo mainittiin, että Maunu Tavast piti harrasta
huolta kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin
puheeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu
piispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli
hellimmällä rakkaudella.
Siihen aikaan näet arveltiin sen ihmisen elämän olevan pyhimmän ja
Jumalalle otollisimman, joka kaikista maallisista töistä ja askareista
luopuen vietti aikaansa alinomaisessa rukoilemisessa, virsien
veisaamisessa ja jumalisten asioiden miettimisessä. Tämmöisiä maailman
toimista eronneita ihmisiä sanottiin erakoiksi, jos he elivät
itseksensä korvessa, ja _munkeiksi_ (miehiä) ja _nunniksi_ (naisia),
jos he asuivat yhdessä yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkien ja
nunnien asuntoja nimitettiin _luostareiksi_. Tämmöisiä luostareita oli
kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljon ja monta monituista laatua,
joilla kullakin oli omat sääntönsä ja asetuksensa, ja Suomessakin oli
ennen Maunu piispan aikaa neljä, kaikki munkkeja varten varatut. Vanhin
niistä oli dominikaani- eli mustainveljesten luostari Turun lähellä;
paitsi tätä oli sittemmin vielä syntynyt dominikaaniluostari Viipuriin
ynnä fransiskaani eli harmainveljesten luostari Viipuriin ja toinen
Kökarin pitäjään Ahvenanmaalle. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä 1441
uuden fransiskaaniluostarin Raumalle. Mutta nämät viisi eivät
suomalaisten mielestä vielä riittäneet; he olivat, niinkuin Naantalin
luostarin perustuskirjassa sanotaan, jo kauan halunneet saada myös
nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkien ja nunnien pyhän
elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi
ei ainoastaan heille itselleen, vaan koko heidän kansalleen, vieläpä
tuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko sille maalle, missä he
asuivat.
Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä
asiaa varten. Ensiksi aiottiin perustaa tämä luostari Pyhän Annan
nunnakunnan sääntöjen mukaan ja rakentaa se likelle Turun kaupunkia.
Mutta siitä ei tullut mitään ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi
Maunu piispa esiin toisen ehdoituksen. Hän anoi lupaa ja apua Birgitan
luostarin perustamiseen sekä nunnia että munkkeja varten, joka hänen
mielestänsä oli hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja
aneitten (synnin anteeksi-antokirjojen) jakamisen suhteen", kuin
yksinomaan naisluostari. Tähän ehdoitukseen suostuttiin herrainpäivillä
ja sitä varten luovutettiin eräs kruununtalo Maskun pitäjässä. Siihen
haetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Vadstenan
luostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian huomattiin paikka
sopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään
_Ailoisten_ eli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika
Djäkn sekä hänen rouvansa Lucia Olavintytär Skelge olivat lahjoittaneet
sitä varten.
Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle
Johannes Kastajalle, Pyhälle Birgitalle ja Pyhälle Annalle ja joka
nimeksensä sai _Vallis Gratiae_ (Armon laakso), ruotsiksi Nådendal
(Naantali) rakennettiin nyt v. 1443 suurella uutteruudella ja innolla.
Maunu Tavast laitatti siihen omalla kustannuksellansa korkean kuorin
sekä sakariston ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä
sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan
perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä
pyhiinvaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kaupungista paisui
Naantalin kaupunki, joka nykyään on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan
oli niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa ei
auttanut perustamaansa luostaria ainoastaan sen rakentamisen aikana,
vaan jäljestäpäinkin hän yhä lahjoitteli sille omilla tai kirkon
varoilla ostamiaan taloja ja väsymättä kehoitti muita samankaltaiseen
anteliaisuuteen.
Naantalin luostarille, niinkuin muillekin, karttui suuria tuloja
testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille
annettavaksi, jotta heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia ja
messuja; myöskin maksettiin suuria summia hautasijoista luostarin
kirkossa tai hautausmaalla, sillä siten toivottiin pikemmin päästävän
taivaaseen. Myöskin oli kaikkien munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden
suoritettava pääsyraha, joka vastasi vuoden elatusta luostarissa; useat
antoivat paljon enemmänkin. Paitsi sitä oli monta, jotka antautumatta
luostarin ankarien sääntöjen alaisiksi pyrkivät vain luostarin muurien
sisälle, saadakseen viettää ulkonaisten eli maallikko-veljien
ja -sisarten nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa; nekin
antoivat tullessaan runsaita lahjoja luostarille. Sen lisäksi lankesi
luostarille kaikki sakot rikoksista, joita oli tehty sen asukkaita
taikka alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli aneitten
myömisestä. Papisto oli näet ruvennut sille uskottua virkaa, syntien
anteeksiantamisen julistusta katuville sillä tavoin väärinkäyttämään,
että se alkoi rahasta jakaa anteeksianto- eli anekirjeitä, joissa muka
oli suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit
anteeksi, aina sitä myöten kuinka paljon pahantekijä halusi maksaa.
Eikä siinä kyllin, että jo tehdyistä synneistä kaupittiin
anteeksiantoa, saipas sitä myös edeltäkäsin ostaa vasta-aiotuista,
tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen helppo päästökeino synneistä
viehätti tietysti suuresti sen ajan raakaa, oppimatonta kansaa, ja
äärettömät summat virtailivat sillä tavoin munkkien arkkuihin.
Luostarille usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä
osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikojen kuluessa
karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turun lähipitäjissä:
Nummella, Räntämäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa, Liedossa,
Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa, Lemussa, Rymättylässä,
Taivassalossa, Sauvossa, Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Vehmaalla,
Laitilassa ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen
maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan,
Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakunnassa,
Janakkalassa Hämeessä, Pohjan, Karjan ja Porvoon pitäjissä
Uudellamaalla ynnä Viipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös
muutamia Ruotsinmaalla. -- Itse luostarissa oli runsaasti kaikellaisia,
kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja kalkkeja,
pyhäinkuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja. Näin rikas
oli aikanansa Naantalin luostari.
Luostarin rakennuksista ei enää ole jäljellä muuta kuin kirkko ja
vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin
vielä onnistuttu saamaan jokseenkin selvä käsitys siitä, kuinka avara
ja minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin
kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta on hyvin ihana
näköala. Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta kirkon
eteläpuolella olevaan ulkopihaan, jonka muurissa oli asuntoja
ulkoisille eli maallikkoveljille ja -sisarille ynnä vieraille. Keskellä
pihaa taisi seisoa aurinkokello ja vaivaistukki. Kirkon lounaisen
kolkan sivuitse tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa
kylkeä ympäröivät munkkien asuntohuoneet, kirjasto y.m. Siitä vei taas
aina lukossa pidetty portti sisimpään eli nunnien pihaan, joka
sijaitsi pohjoispuolella kirkkoa. Sen ympärillä asuivat nunnat
kaksikerroksisessa rakennuksessa; munkkien asunto oli vain
yksikerroksinen. Nunnien pihaan ei ollut kenenkään miespuolen lupa
päästä, paitsi piispan, kun hän kävi luostaria tarkastamassa, ja
häntäkin sisäänpäästettäessä oli pitkät mutkat ja temput tehtävät.
Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä luostarin
asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään
ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset
koristukset ovat aikoja sitten ryöstetyt, on komea rakennus paksuine
muurineen, jonka kaksi patsasriviä jakaa sisältä kolmeen eri osaan. Sen
läntisessä päässä oli korkea kuori (nykyään kellotornin jalkana), missä
nunnat juhlapäivinä pitivät jumalanpalvelustaan; munkeilla oli
alttarinsa itäpäässä, missä nytkin on tallella senaikuinen
alttarikaappi puuhunveistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta
pitäessään istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli
parvella kirkon pohjoispuolella, mihin ovi johti suoraan nunnien
asunnon ylikerrasta; munkkien ja nunnien näet piti kirkossakin olla
erillään.
Näiden muurien sisäpuolella kului munkkien ja nunnien elämä
jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin
muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän
määrä-ajan kuluttua pysyi päätöksessään, niin häneltä leikattiin
hiukset, hänet puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen
jälkeen hän ei enää saanut luostarista erota. Birgitan sääntöjen mukaan
ei saanut koeteltava olla 18 vuotta nuorempi ja varsinaiseksi nunnaksi
ei voinut päästä, ennenkuin 25 vuoden iässä.
Nunnia piti Birgitan luostareissa sääntöjen mukaan olla 60 ynnä sen
lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku
vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee
kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täysi; mutta ettei
luostarimme kuitenkaan ollut kovin köyhä asukkaista, näkyy siitä, että
kerran 35 henkeä kuoli siellä ruttoon eikä sittenkään mainita sen
jääneen autioksi. Luostarin päänä oli _abbedissa_; munkeilla oli sen
lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin _yliripittäjäksi_ (confessor
generalis). Näiden virkojen ensimäisinä hoitajina olivat muutamat
Ruotsista Naantaliin tulleet luostarin asukkaat, mutta pian
suomalaisetkin niihin arvoihin pääsivät; viimeisestä abbedissasta tulee
vielä vasta puhetta. -- Nunnien pukuna oli sarkainen paita, päällyshame
oli myöskin harmaasta sarasta, samaten miehustakin, jonka hihat olivat
niin pitkät, että sormien päätkin peittyivät. Tämän puvun päällä
käytettiin päällysviittaa, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla;
se pantiin rinnan yli puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli
myssyn peitossa, joka niskasta kiinnitettiin neulalla kiinni. Sen
päällä oli musta palttinainen huntu, joka kiinnitettiin neulalla otsaan
sekä kummankin korvan kohdalle; huntuun kiinnitettiin vielä neulalla
valkea liinavaate. Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä rinnan vasemmalle
puolelle kaapuun ommeltu punainen risti ja sen sisässä pieni valkoinen
risti; diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä neljä tulikielen
tapaista punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.
Birgitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi aikova
vannoi pyhällä valalla elävänsä naimatonna sekä olevansa nöyrä ja
köyhä. Ei kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa
yksityistä omaisuutta, eikä hän saanut sormin edes koskea kultaan ja
hopeaan muuten kuin jumalanpalveluksessa ja ommellessaan koruompeluja.
Aamusella noustua piti nunnien olla aivan ääneti, kunnes suuri messu
oli pidetty, ja illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa.
Paasto oli kova: yksi paasto kesti adventista jouluun asti, toinen
alkoi perjantaina ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi
pääsiäisenä; sitten taas Pyhänristin päivästä Mikonpäivään ja
Pyhäinmiestenpäivästä adventtiin. Päivä ennen Maarian päiviä,
apostolien päiviä ja muutamia muita juhlia paastottiin vedellä ja
leivällä. Paastottomina aikoina syötiin sunnuntaina, maanantaina,
tiistaina ja torstaina lihaa päivällisellä, vaan silloinkaan ei
illalliseksi annettu muuta kuin maitoa ja kalaa. -- Rukouksia pidettiin
ja virsiä veisattiin kaiken päivää vähä väliä Neitsyt Maarian
kunniaksi. Jotta nunnilla alituisesti olisi kuolema mielessä, oli
kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta, jonka partaalla abbedissa
sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa heittämässä, virsiä
veisaamassa ja rukoilemassa. Kirkon ovella seisoivat ruumispaarit,
joilla oli multaa, ja niiden sivuitse kulkiessa tuli jokaisen lukea:
"maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman". --
Nunnilla oli kullakin pienoinen kamarissa, jossa he makasivat
olkivuoteella, hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten yhteydessä
ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi työssä.
Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarukset neuloivat, kutoivat sukkia,
ompelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs Naantalissa
käytetty lääkärikirja on vieläkin tallella) ja viljelivät puutarhaa.
Munkeillakin oli eri puutarhansa ja paitsi sen viljelystä ynnä
sairasten hoitoa he myöskin harjoittivat opintoja. Mainioin Naantalin
oppineista munkeista oli 15:nnen vuosisadan loppupuolella _Johannes
Budde l. Reek_, joka käänsi useampia kappaleita raamatusta ruotsiksi ja
kirjoitti useitten Ruotsin pyhien naisten elämäkertoja y.m.
Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, tavallisesti oli
kouluja, joissa ympäristön lapsia opetettiin.
Luostarit ovat nyt Suomesta hävinneet ja meidän aikamme ei
suvaitsisikaan niiden perustuksena olevaa tekopyhyyttä; mutta aikanansa
ovat ne kuitenkin olleet hyödyksi; niissä viljeltiin opintoja kaikessa
rauhassa noina levottomina aikoina; niissä harjoitettiin myöskin
kaikellaisia askareita ja taitoja, joita Suomen kansa vasta niiden
kautta oppi tuntemaan. Rauman pitsit, Naantalin uuttera sukkienkudonta
sekä varsinais-suomalaisten taipumus puutarhanhoitoon ovat
muistomerkkinä luostarien asukasten muinaisista toimista.

3. Turun tuomiokirkko.
Meillä ei ole paljon muistomerkkejä katolisuuden aikakaudelta: ompa
kuitenkin nuot iät kaikki kestävät kivikirkot maamme vanhemmissa
rantapitäjissä ja varsinkin Turun tuomiokirkko, jaloin ja komein
kaikista.
Sen rakentamista alettiin jo Tuomas piispan aikoina, luultavasti pian
sen jälkeen, kun piispanistuin muutettiin Räntämäeltä Turkuun.
Ensimäisen suomensukuisen piispamme, Maunun, aikana valmistui Turun
kirkko v. 1300. Mutta silloin se ei ollut tämän nykyisen kirkon
kokoinen eikä muotoinen. Itäänpäin se ei ulottunut kauemmaksi kuin
nykyiseen ristikäytävään, laki oli paljon matalampi eikä sivukappeleita
ollut yhtään. _Unikankaria_, jolle se on rakennettu, ympäröi luja,
osaksi tiilistä, osaksi harmaasta kivestä tehty muuri, jossa oli
ampumareikiä suojana vihollisten rynnäkköjä vastaan. Portteja muurissa
oli kuusi, joista eteläinen ja itäinen holvattuja; näiden yläpuolella
oli huoneita, joissa aneita kaupattiin.
Tuon tuostakin tätä alkurakennusta sitten jatkettiin, ja lisättiin nuo
pienet kuorit sen kylkeen. Maunu Tavastin tullessa piispaksi kirkko jo
ulottui pituudeltaan nykyiseen korkeaankuoriin asti ja sivukappeleja
oli seitsemän. Vaan hänen toimestansa kirkko vasta oikein komeaksi
kasvoi. Hän kohotti katon nykyiseen korkeuteensa ja hankki vielä
seitsemän uutta sivukappelia. Entiset kuorit olivat pyhitetyt Pyhälle
Neitsyelle, Pyhälle Yrjänälle, Pyhälle Siprille, Pyhälle Katarinalle,
Pyhälle Pärttylille, Pyhälle Henrikille ja Eerikille, sekä
Pyhälle Laurille. Nytpä rakennettiin lisään Pyhän Ruumiin, Pyhän
Kolminaisuuden, Pyhän Johanneksen, Sielun, Pyhän Paavalin ja Pietarin,
Pyhän Annan ja Andreaksen, Pyhän Rouvan (eli Pappien) ja Kolmen Itämaan
kuninkaan kuorit. Muut kaikki olivat muiden kustantamat Maunu piispan
kehoituksesta ja neuvosta, mutta Pyhän Ruumiin kuorin oli piispa itse
rakennuttanut omilla varoillaan ja varustanut sen hyvin komeilla
koristuksilla. Alttari oli peitetty kalleilla vaatteilla, sen päällä
seisoi kalleissa lippaissa pyhien luita ynnä muita kalleita kaluja,
mutta kaikkein parhaana koristuksena oli sangen suuri ja kallisarvoinen
monstransi.[2] Tässä kuorissa piti piispan asetuksen mukaan luettaman
messuja joka päivä; messupapin elatukseksi oli piispa lahjoittanut
useampia taloja ja rakentanut kivirakennuksenkin hänelle asuttavaksi.
Samaan kuoriin on Maunu piispa myös haudattu.
Hänen aikanansa kohtasi tuomiokirkkoa suuri vahinko, sillä se paloi v.
1429. Mutta piispa korjautti sen niin suurella kiireellä, että se ennen
hänen kuolematansa jälleen oli valmiina, ehompana entistänsä.
Palestinassa käydessään teetti hän Venetsiassa uudet kalliit
messupuvut, jotka hän toi tuomisina mukanansa. Muutenkin hän osti
kirkkoon kaikellaista, joka teki jumalanpalveluksen loistavammaksi tai
josta muuten papeilla oli hyötyä. Hän hankki koko joukon kirjoja,
muiden muassa kauniisti kirjoitetut ja kullalla sekä hopealla
koristetut evankeliumi- ja epistolakirjat, hän silautti Pyhän Henrikin
pääkallon ja käsivarret hopealla, osti kultaisen kalkin, öylättimaljan
ja kaulakoristeen ynnä ison, kalliin, hopeisen ristiinnaulitun-kuvan.
Mitä koristeita sitäpaitsi vielä oli tuomiokirkossa, ei ole Maunu
piispan elämäkerrassa mainittu. Mutta me voimme päättää sen siitä,
miten katolisissa kirkoissa yleiseen oli tapana. Seinät olivat
epäilemättä täynnä pyhien muotokuvia ja raamatun kuvauksia. Semmoisia
onkin vielä muutamia tallella sakaristossa; ne ovat puusta, mutta
maalatut ja hopealla sekä kullalla silanut. Samassa paikassa on myöskin
nähtävänä alttarikaappi, johon on kuvattu Pyhä Henrikki tallaten
jalallaan murhaajansa Lallin päätä. Patsaista muuten kerrotaan
riippuneen lamppuja, joissa paloi vahakynttilöitä. Korkean alttarin
sanotaan olleen kullatun ja ikkunoissa koreita maalauksia. Lattiana oli
hautakiviä, sillä kirkossa lepäävän sielun luultiin pikemmin pääsevän
kiirastulesta[3] taivaalliseen autuuteen, ja sen vuoksi maksettiin
suuret summat kirkon permannon alla olevasta hautasijasta.
Tässä tuomiokirkossa pidettiin jumalanpalvelusta mitä komeimmilla
menoilla. Säännön mukaan oli joka päivä seitsemän messua pidettävä
kirkossa; mutta Maunu piispa määräsi kaikiksi välitunneiksikin messuja,
niin että aamusta varhain sydänyöhön asti ei vaiennut virrenveisuu eikä
haihtunut pyhänsavun suitsutus kirkossa. Pappeja tietysti piti sen
tähden olla suuri joukko. Ennestään olikin tuomiokirkolla jo kuusi
kanunkipappia (canonici) ja saman verran messupappeja (chorales);
näiden lisäksi määräsi nyt Maunu neljä kumpaistakin lajia.
Jumalanpalvelus oli enimmäkseen veisaamista; virsien sanat ja, mitä
papit muuten lausuivat, olivat kaikki latinaa. Maunun aikana säädettiin
kuitenkin Ruotsissa pidetyssä pappienkokouksessa, että pappien piti
pyhinä lukea Isämeidän ja Pyhän Neitsyen rukous sekä uskontunnustus
kansan kielellä.

4. Maunun valtiotoimet Eerikki kuninkaan aikana.
Siihen aikaan eivät piispat hoidelleet ainoastaan kirkon ja uskon
asioita, vaan ottivat myöskin osaa valtiotoimiin. Heillä oli sija
kuningasten neuvoskunnassa, heilläkin, niinkuin maallisilla herroilla,
oli linnansa ja huovinsa (sotamiehensä), joilla he varjelivat maata
vihollisilta, ja usein he itsekin olivat miekka kädessä mukana
tuimimmassa tappelussa.
Maunu Tavastin rauhallinen mieli ei ollut sotaleikkeihin taipuva. Mutta