Heränneitä: Kuvauksia herännäisyyden ajoilta - 4

hevonen valjastettiin takapihalla ja kärryihin noustiin vasta kujan
päässä maantiellä.
Olin liika vähäinen ymmärtääkseni jo silloin, mikä oli tämän niin
vaikeasti toimeensaatavan matkan oikea tarkoitus. Sen vaan käsitin
heidän puheistaan, joita heidän jalkainsa juuressa pienellä jakkaralla
istuessani sain tarpeekseni kuunnella, että P.-järven pastori ja
hänen rouvansa täti Augusta olivat heidän nuoruuden ystäviään ja että
tädeillä oli jotain hyvin tärkeää puhuttavaa, jota eivät voineet puhua
kenenkään muun kanssa kuin sen, jonka luo mentiin. Kuulin myöskin
heidän usein puhelevan siitä suuresta muutoksesta, joka heissä oli
tapahtunut heidän nuoruutensa aikana ja että se oli tapahtunut sen
johdosta, mitä pastori oli heille saarnannut eräissä häissä, joissa he
olivat tanssineet ja olleet hyvin koreihin vaatteihin puetut
Kaikki vastusten tuottamat ikävyydet olivat kuitenkin unhotetut samassa
kuin vihdoinkin oli päästy kärryihin nousemaan ja alettiin hiljalleen
ajaa tietä pitkin pohjoseen päin.
Hyvän mielen synnyttämä hellyys suunnattiin minuun ja hevoseen, liina
sain syödä nisuja ja piparkakkuja niin paljon kuin jaksoin ja ruuna
sai levätä joka mäen alla ja palkkioksi vaivoistaan sai hän suurempien
törmien päälle päästyään palasensa hänkin. Ei pidetty kiirettä ja
viivyttiin tuntikausia syöttöpaikoissa, jotka kaikki olivat heränneitä
taloja ja joissa kaikissa asui tuttavia, niiltä ajoilta jolloin tädit,
jotka molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta, olivat näitä taipalia
nuoruudessaan matkustelleet. Kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä
tiheämmin poikettiin syöttämään ja sitä aikaisemmin asetuttiin yöksi
lukemaan, veisaamaan ja puhelemaan.
Kaikkien puheiden aineena oli P.-järven pastori. Kyseltiin ja
kerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja
miten sille ja sille vastannut. Ja jokaiselle oli hän osannut antaa
oikean neuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli
sattunut kuin naulalleen. Jokapaikasta lähetettiin hänelle terveisiä
ja käskettiin pyytämään, ett'ei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos
sattui etelään päin tätä tietä ajamaan. -- "Se on lapsillekin hyvin
ystävällinen", sanoivat he minulle, "eikä sinulle siellä perillä tule
ollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?" -- "Ei toki
ollenkaan." -- "Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan
jo perillä." Eilen oli sanottu: "ylihuomenna näillä ajoin", sanottu
omituisella haikean mielen hartaudella.
Viimeinen syöttöpaikka oli vaan peninkulman matkan päässä
määräpaikasta. Siellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona,
ja siellä puhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin,
kärryt siivottiin, hevonen suittiin ja tädit sitoivat uusien huiviensa
päälle valkeat nenäliinat,
P.-järven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin
sen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut
niin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi
ja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät
näyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jälellä
ja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yhtäkkiä tultiin maantieportille. --
"Nyt ollaan pappilan maalla!" huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä
suuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: "Tuolla on
kirkko ja tuolla pappila!" Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen
meidän kirkon rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan
koivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän
pappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat
melkein hätäyksissään ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun
pysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.
Ja kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni ystävällinen rouva, joka lensi
heidän syliinsä ensin toisen ja sitten toisen ja lopuksi teivi heitä
kumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta vuoron
itkemään, vuoron nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja odotin siinä,
suitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten pitäisi tekemän.
-- "Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan!" virkkoi
silloin joku rappusilta.
He eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään,
ja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta
hän komenti heidät huoneeseen ja sanoi: -- "Kyllä me tämän nuoren
miehen kanssa itsekin hevosemme hoidamme."
Minä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä tuota miestä, josta olin
kuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä,
mitä tädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle
puhua. Hän saavutti hetikohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen,
suurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja päällä
sarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut
tallin ylisille heiniä heittämään, sillaikaa kuin itse laittoi
apetta. Ja sitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin ja hän
kysyi leikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai
jokohan mentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja
minua kun vaan nauratti, sanoi hän: -- "No, tulehan nyt sitten tästä
herrasovesta."
Vasta huoneeseen tultuaan hän meitä kaikkia oikein tervehtimällä
tervehti. Hän tarttui tätejä kumpaankin käteen, piti niistä kauvan
kiinni ja sanoi sydämmestään iloitsevansa, että he kuitenkin olivat
tulleet. Oli lohdullista nähdä, että oli vielä vanhoja uskollisia
ystäviä, jotka häntäkin muistavat täällä sydänmaassa ja muistuttavat
entisistä ihanista ajoista.
Ja siitä alkoi niiden vanhain aikain muistelu. Hän istutti heidät
sohvaan ja istui itse keinutuoliin. Tätien piti kummankin kertoa
oloistaan ja elannoistaan ja sen he tekivät onnesta ja mielihyvästä
säteilevin silmin, aina lopettaen puheensa siihen, että "tottapa se on
ollut hyväksi sekin vastoinkäyminen ja tottapa Herra tietää, mitä teitä
hän meitä kulettaa".
Kun he olivat puhuneet, alkoi hän. Se oli jumalansanaa ja minä en siitä
paljoa käsittänyt. Mutta vaikk'en isosti ymmärtänytkään, ei minun
kuitenkaan tullut ikävä istua tuolillani oven suussa eikä minulla ollut
halua lähteä pois niinkuin kotona, kun meitä pakotettiin saarnan lukua
sunnuntaisin kuuntelemaan. Kai siihen vaikutti hänen puhetapansa. Se
oli vilkasta ja eloisaa ja niin kansantajuista ja selvää, että silloin
tällöin tarttui lauseita lapsenkin mieleen.
-- "Ei sitä pisimpiä ja vaikeimpia taipalia ajeta juhlavaljailla,
ei suurilla komeilla syöttiläillä eikä ylpeillä vaunuilla," sanoi
hän muutamakseenkin. "Ne ovat raskaita suurissa termissä, joita tie
taivaan valtakuntaankin on täynnä, ja pian hevoset hengästyvät tai
särkyvät valjaat ja täytyy kääntyä takaisin. Vaan valjasta sinä sitkeä
työhevonen, joka on kaikki kovat kokenut, yksinkertaisten rattaittesi
eteen, aja hänellä hiljaista, mutta uupumatonta kulkua, niin perille
tulet ja sijasi sinua siellä odottaa." Tätien huulet hymähtelivät ja
he käsittivät sen kuin heille itselleen sanotuksi. Monella muulla
samanlaisella esimerkillä hän puhui, antoi heille uskallusta ja
rohkeutta toivomaan ja tyytymään ja se oli kai se, joka oli tehnyt,
että he, samoinkuin niin monet muutkin "hiljaiset" olivat häneen niin
ihastuneet ja hakivat hänet käsiinsä hankalimpienkin matkojen takaa.
Olin minäkin häneen ihastunut, vaikka omista syistäni. Sillä silloin
kuin ei hän istunut tätien kanssa oli hän minulle leikkitoverina.
Me laittelimme kaarnaveneitä koskeen, joka juoksi pappilan alatse,
kävimme aina aamuisin kokemassa lohipatoa ja minäkin sain haavia,
ruokimme yhdessä hevosta ja haastelimme siitä. Sunnuntaina vei hän
minut kirkkoon, sanoi minua "pikku apulaisekseen" ja kun papin kelloja
soitettiin, sanoi hän niitä soitettavan minullekin. Sakastissa
näytteli hän minulle sitten kirkon kalleudet ja lupasi minun mennä
papin penkkiin istumaan, joka oli kuorissa muista penkeistä erillään.
Siitä minä katselin kirkkoa ja ihmisiä. Ihmiset olivat melkein
kaikki kortteihin puettuja eikä näkynyt yhtään koreata huivia
naisten puolella. Saarna-aikana istuivat ne hiljaa ja liikkumatta ja
kuuntelivat hartaalla huomaavaisuudella. Hän ei saarnannut, vaan puhui,
puhui kirkossa niinkuin kotonaankin. Uupumatta jaksoin minä kuunnella
häntä loppuun saakka. Ja yhdessä me taas astelimme kirkosta pappilaan.
Illalla oli seurat ja paljon kansaa koolla. Kun olivat muutamia virsiä
veisanneet, meni pastori pirttiin postilla kainalossa ja luki ensin
ja selitti sitten. Tädit istuivat hänen oikealla kädellään suuren
pöydän takana. Juoksenneltuani jonkun aikaa kosken rannalla, menin
minäkin oven suuhun istumaan, Hän oli juuri loppurukousta pitämässä
ja kaikki istuivat pää käsien varaan painettuina. -- "Rukoilkaamme
niidenkin puolesta, jotka pitkäin matkain päästä ovat saapuneet meitä
tervehtimään, vahvistumaan uskossansa ja meitä muitakin vahvistamaan
meidän uskossamme. Suokoon Kaikkivaltias Herra, etteivät he antaisi
tylyn maailman itseänsä masentaa, vaan kärsivällisyydellä odottaisivat
sen päivän valkenemista, joka on Hänen tulemisensa päivä. Ja lopuksi
rukoilkaamme lastenkin puolesta, että he kaiken elinaikansa saisivat
lapsellisen mielensä säilyttää ja Herran valtakunnan laajentamiseksi
aikanansa vaikuttaa".
Useat itkivät ja minullekin tuli niinkuin olisi tullut sääli itseäni,
tätejä ja koko maailmaa, ja minäkin itkin.
Huomenna oli lähdön päivä ja minun ikäväni oli yhtä haikea kuin
tätienkin. Itkettynein silmin istuimme varhaisen aamiaispöydän ääressä,
pastorikin oli totinen ja liikutetun näköinen eikä kukaan osannut
virkkaa sanaakaan. Kun hyvästit oli heitetty ja tädit kääntyivät
poispäin kyyneliään kuivatakseen virkkoi pastori taputtaen heidän
vavahtelevia hartioitaan: "Elämä on pimeyden laakso, kaikki vaellamme
me täällä sen läpi yhtä sokeina ja tietämättöminä, mutta kukkuloilla
paistaa Herran päivä ja sinne on Hän meidät kerran johdattava. Näkemiin
asti, jos on Hänen tahtonsa, että me siellä toisemme tavotamme."
Hän valjasti itse meidän hevosemme, auttoi tätejä rattaille, nosti
minut heidän syliinsä ja antoi minulle ohjakset sanoen: "Pidä lapsi
sinäkin Herra edessäsi ja anna Hänen kasvattaa omatuntosi niin
herkäksi, että pahateko tuntuu siinä niinkuin rikka silmässäsi."
Hitaasti ja vastenmielisesti lähti hevonen liikkeelle. Sillä oli ollut
hyvät päivänsä silläkin. Vitkalleen alettiin pitkää paluumatkaa. Eikä
ollut kellään halua sananvaihtoon. Jälkeenpäin on täti Kristiina
kertonut, että hänestä niinä päivinä kuin pyrittiin poispäin P.-järven
pappilasta tuntui siltä kuin olisi hän joka virstalla painautunut yhä
synkkenevään korpeen, jonne muistot siitä mitä oli puhuttu ja saatu
kuulla, soivat hänen mielessään kuin yhä heikkenevät äänet asutuilta
mailta ja viimein ikäänkuin kokonaan vaikenivat. Alkumatkasta, kun
ensimmäinen raskasmielisyys oli hiukan keventynyt, he muistelivat
pastorin sanoja sekä keskenään että varsinkin syöttöpaikoissa. Mutta
kuta lähemmä kotipuolta tultiin, sitä harvemmassa oli heränneitä taloja
ja sitä suruttomampia ja välinpitämättömämpiä olivat ihmiset. Ja kun
oli tultu meille kotiin ja täti Amandasta oli erottava, ei ollut
ainoatakaan toveria eikä ystävää ja niin oli kuin olisi Jumalakin
hylännyt.
Ero täti Amandasta, kun hän meiltä sitten lähti, oli minunkin
nähdäkseni sitä surua, joka sanatonta ollen on vanhemmille ihmisille
niin ylen raskasta kantaa. He antoivat hänen hevosensa, joka oli
huonokuntoinen vuokra hevonen, lähteä edeltäpäin ajamaan ja kävelivät
itse pitkän matkaa sen jälestä maantietä myöten saadakseen vielä vähän
aikaa olla toistensa seurassa. Vasta myöhään illalla palasi täti
Kristiina kotiin ja ryhtyi äänetönnä raskaihin tehtäviinsä.
Mutta muutamien päivien kuluttua näytti hän muistavan, että olinhan
minäkin ollut tuolla ikimuistettavalla retkellä. Olinhan minä nähnyt
P.-järven pastorin ja kuullut hänen puhuvan. Hän alkoi kysellä minulta,
muistinko sitä ja sitä sanaa ja kun minä muistin sen ja muistin
lisääkin, tuli meillä useinkin puhe noista kaukaisista ystävistämme. Me
muistelimme matkaamme, perillä oloamme, kukin omalta kannaltamme niistä
iloiten.
Jonkunlainen ystävyys syntyi siitä välillämme, meillä oli salaisuuksia,
joista eivät muut tienneet eivätkä päässeet osallisiksi. Ja yhteisistä
muistoistamme syntyi yhteisiä toiveita, toiveita siitä, että jos
eletään niin ensi kesänä tehdään samanlainen retki uudelleen.
Muistot hälvenivät kuitenkin minun puoleltani pian eivätkä toiveetkaan
toteutuneet Minä jouduin kouluun, sitten muutimme pois toiseen pitäjään
ja täti jäi asumaan pieneen kammariinsa kirkonkylässä, jäi tuollaiseksi
yksinäiseksi "vanhaksi heränneeksi", joita vielä tapaa siellä täällä
niinkuin korpeen eksyneitä lampaita, ja jotka eivät uusia paimenia
heidän äänestään tunne.


USKONTUNNUSTUS

Vanha herännyt pappi kertoi minulle kerran, ajaessamme yksinäistä
taivalta ja keskustellessamme heräyksen ajoista:
Koska nyt on kerran tullut puheeksi nämä asiat, sanoi hän, niin kerron
sinulle, miten se minussa alkoi.
Se alkoi, omituista ajatella, valheella.
Minä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme
harjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin,
kun sattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin
opetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut Ehkä siihen
osaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin
koetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä
kiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta
kuumaan tupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli
kai siinä, että minä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi
päästyäni irtauduin entisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa
uskottomuutta ja vapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta
tuli ensin, epäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut
"järjellistä", en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää
kuoleman jälkeen, en Jumalanpoikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikk'en
siitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen
välimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä
ei ainakaan minulle ole olemassa.
Siihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, ett'en minä
ylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni
tällaisista asioista. Vaan vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne
kuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt
kirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi,
vaan tutkin filosofiiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun
täytyi pitää vakuutukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä
ijällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja
voittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon
olisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä vielä voinut käsittää
minut, ja sen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut
minua lukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan
olleet mieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi
ihmiseksi maailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofiia
oli jo semmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. "Sinä
filosoofi! sinä antikristus!" olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta
hän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki,
että olin "suruton" ja "maailmallismielinen", mutta toivoi sentään,
että muuttuisin. Ei hän kuitenkaan _sitä_ aavistanut, että olin
"jumalatonkin".
Kuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä.
Enhän ollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen
korviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne
ovat ne heränneiden lapset.
Sain tietää sen vasta kauvan sen jälkeen kuin se oli tapahtunut
En ollut mennyt kesäksi kotiini kauvas Pohjanmaalle, vaan jäänyt
tutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vaan silloin
tällöin. Ne olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla
muistutuksilla elämään niin, ett'ei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua.
"Miten lie sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä
rauhaasi tulee" j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella kesää isältä
lyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että
hän taitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää
minullekin jäähyväisensä.
Ihminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys
siitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan ylös
Pohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä
sitäpaitse olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten
heitto kuolevalle on sellaista "vanhaa" hentomielisvyttä. Mutta kun
mietin yön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.
Kun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.
Sairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.
-- "Tulithan sinä", sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut
mitään, katseli vaan minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin
äänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli
jotain sanottavaa, jota ei hän tahtonut saada esille.
-- "Oletteko te hyvin sairas?" kysyin minä viimein.
-- "Olenhan minä", sanoi hän. "Enkö tuota kuollekin tähän tautiini.
Joudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi..." ja
hänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.
-- "Elkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina ... ja
ehkä tekin vielä paranette."
-- "En minä enää... mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten
käy?" sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.
-- "Eihän sitä kukaan tiedä", vastasin minä vältellen.
-- "Mutta sinä et usko, että on Jumala?"
En virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin,
-- "Ne ovat sanoneet minulle, ett'et sinä usko sitäkään, että on elämää
kuoleman jälkeen."
"Kuka sitä on sanonut?"
-- "Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut Minä olen kysynyt
isältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä
usko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle."
-- "Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?"
-- "Sitä, että uskotko sinä?"
-- "Mitäs minä en uskoisi?" koetin yhä vältellä.
-- "Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota
ilman ei voi tulla autuaaksi?"
Mitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja
uskonnollisen kantani, vakuutustani kieltämättä! Hänen silmänsä
tuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä.
Mutta jotainhan minun täytyisi virkkaa. Vaan voisinko sanoa totuuden?
En. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli
lähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen,
rehellisesti ja suoraan. Vaan sitä ei hän kestäisi. Vaikka en häneen
katsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat minua.
-- "Totta se siis on", huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä
särkevällä äänellä.
Mutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku
korkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos
sen hänelle tunnustaisin.
-- "Uskonhan minä", kiiruhdin sanomaan, "että on Jumala, joka maailmaa
hallitsee."
"Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?"
Hänen mielensä oli liikutettu, hän alkoi rykiä, oli menehtyä ja minun
täytyi auttaa hänet laihtuneista, kuivettuneista hartioista tyynyjen
varaan istumaan. Hellyin, kaduin. Enhän voi häntä surmata. Ennen otan
vaikka itse tuomion päälleni! Tuomion? Siitäkö, että tunnustan uskovani
Jumalan pojan ja ijankaikkisen elämän? Se kuuluu nyt niin oudolta ja
nurinperäiseltä. Mutta sillä kertaa tuntui kuin olisin ollut aikeessa
tehdä suurimman syntini, niinkuin olisin ollut elämäni suurimmassa
ristikohdassa ja mennyt kieltämään herraani ja mestariani -- juuri
silloin kuin hänet tunnustin. En voinut seista kiusausta vastaan, ja
minä -- lankesin!
-- "Uskonhan minä, äiti, uskon kaikki!" sanoin hänelle, kun kohtaus oli
mennyt ohitse.
-- "Ja uskot, että on elämä kuoleman jälkeen?"
-- "Uskon."
Kun katsoin häneen, näin että hän oli rauhoittunut. Hän oli niin
heikko, ett'ei voinut pitää auki silmiään eikä mitään virkkaa, mutta
puristi hän kuitenkin kättäni kuin kiitokseksi. En saanut oikaista
uskontunnustustani niinkuin olin aikonut, jos hän paranisi. Äitini
kuoli kohta sen jälkeen.
Teinkö minä oikein vai väärin?
Kauvan taisteli minussa tämä kysymys. Puolustihan minua se, että olin
tehnyt sen äitini vuoksi. Mutta eikö valhe ole aina valhe? Ja eikö se
ole sitä suurempi kuta suuremmassa elämän kysymyksessä se on tehty? Ja
jos on Jumala, mitä hän sellaisesta valhetunnustuksesta on ajatteleva?
Mutta tutkimattomat ovat Hänen tiensä, kummalliset ne polut, joita
myöten hän meitä kulettaa luokseen. Omantuntoni minua alituisesti
vainotessa ja minun näitä asioita sen johdosta lakkaamatta
ajatellessani aukenivat vähitellen silmäni. Ja minä sain ilokseni
nähdä, että vaikka en ollutkaan _omaa_ vakuutustani tunnustanut, minä
kuitenkin olin tunnustanut _ijankaikkisen_ totuuden. Vasta sitten
selvisin ja sain rauhan. Ell'ei se tätä tietä olisi tapahtunut, ei se
kenties olisi ollenkaan tapahtunut.


VAPAUTETTU

Se oli tulos nuoruuteni hullutuksista ja turhamaisesta
kunnianhimostani. Minä olin saanut siihen aatteen pääkaupungissa
ollessani, jossa kaikki siihen aikaan kirjallisuutta harrastivat ja
sitä viljelivät. Olin näyttänyt alun teoksestani kaikkien meidän
ystävällemme vanhalle runoilijalle, hän luki sen, oli mieltynyt
siihen ja kehoitti sitä kaikin mokomin jatkamaan. Antoipa minulle
vielä toiveita siitäkin, että kun se valmistuisi, hän painattaisi sen
lehtensä novelliosastoon.
Matkustin maalle, enoni luo, joka oli pappina Pohjanmaalla ja jonka
kotona minä, jäätyäni jo nuorena orvoksi tytöksi, olin elänyt kuin
talon omana lapsena.
Jo oli minulla työn edistyessä ollut tunnon vaivoja siitä, mihin olin
ryhtynyt Hyödytinkö minä ketään sillä mitä tein? Enkö päinvastoin
vahingoittanut itseäni ja muita? Enkö sen kautta kylvänyt pahennusta
maailmaan vielä kuolemanikin jälkeen? Niin ne olivat vakuuttaneet,
enoni ja muut, joita rakastin ja kunnioitin. Ja samaa, sanoivat he,
olisi äitinikin ajatellut...
En kuitenkaan voinut voittaa itseäni, en kukistaa haluani tuoda
itsestäni julki niitä aatteita, joita mielessäni liekehti ja paloi,
niitä kuvia, joita silmieni edessä loisti. Herkesin kuuroksi
varoituksille ja viittauksille, sulkeuduin yökausiksi huoneeseeni
ja kätkin käsikirjoitukseni huolellisesti kaikkien silmiltä. Mutta
kuta kiihkeämpi minä olin ollut öillä työssäni, sitä levottomampi
olin päivillä. Eikö ollut väärin, että tein sitä salaa, eikö se ollut
valhettelemista ja pettämistä, niiden pettämistä, jotka olivat minua
hoitaneet ja pitäneet kuin omanaan?
Kaikista huolimatta valmistui kuitenkin teokseni valmistumistaan.
Puuttui vaan loppusanat ja ne minä kirjoittaisin tänään ja lähettäisin
sen huomenna vanhalle runoilijalle. Se oli lauvantai-ilta, suuren
juhlapäivän aatto.
Eivät tahtoneet loppusanat sointua niinkuin olisin tahtonut Eivät
ruvenneet lauseet liittymään toisiinsa. Hiivin ulos huoneestani, menin
maantielle kävelemään. Sieltä olin aina saanut uusia aatteita ja siellä
olivat vanhat selvinneet. Oli ollut suvi-ilma eilen, oli tullut kylmä
ja puitten oksat jäätyneet. Tuuli humisi kirkkomaan koivuissa voimatta
niitä liikuttaa. Ne olivat kuin seisoalleen jäätyneitä ruumiita. Minua
alkoi kammottaa ja minä pakenin alas pappilaan.
Siellä istuivat kaikki hämärätä pitäen enoni huoneessa. Sanoivat
aikovansa koko perhe huomenna ripille ja kysyivät enkö minäkin tulisi.
En tiennyt, tulisinko, ja vetäydyin huoneeseni.
Tuli oli pantu takkaan ja minä istuuduin sen eteen.
Ripille? Minäkö? Näinkö valmistumatta? Nyt juuri, kun en ajatellut
muuta kuin romaaniani.
Ne alkoivat veisata siellä ja enoni kuului pitävän tavallisen
iltarukouksensa. Näin heidät istumassa enoni pöydän päässä, muut
pitkin salin seinämiä ja palvelijat oven suussa. Minä yksin olin
täällä, osatonna heidän rauhastaan, osatonna kaikesta rauhasta, suuren
rauhan juhlan aattona, heitettynä kuin oven ulkopuolelle, pois heidän
piiristään.
Mitä oli minun tekeminen? Mikä oli oikein, mikä väärin? Eikö kukaan
voinut sanoa sitä minulle? Mutta väärinhän se oli, eihän siitä ollut
epäilemistäkään, koskapa kerran en sen vuoksi uskaltanut ripille mennä,
koska omatuntoni oli kipeä, koska en saanut siltä rauhaa.
Minä jätän sen, luovun siitä, panen sen piiloon, hautaan sen
hiljaisuudessa, tutkin itseäni ja päätän toiste. Mutta eikö se ole
viekkautta, enkö aio vaan tehdä sitä omaatuntoa pettääkseni, ja sitten
kun se on rauhoittunut ja vaiennut, jatkaakseni työtäni?
Harhailin näin taistellen huoneesta huoneeseen, ja palasin taas takkani
ääreen. Vaivauduin yhä enemmän, tulin yhä levottomammaksi.
Silloin aukeni ovi hiljalleen ja enoni pistihe kammariini. Hän
oli ollut minulle kuin isä ennen kuin jouduin maailmalle, hän oli
antanut minulle ensimmäiset opetukset Jumalasta ja maailmasta. Hänen
vakavat hitaiset sanansa ja korkea paljas otsansa ja suuret, totiset
silmänsä olivat seuranneet minua sinnekin, missä hänen mielipiteensä
eivät ollenkaan sopineet siihen ympäristöön missä elin. Minä kumosin
itsessäni hänen mielipiteensä, mutta hänen kuvaansa en saanut
haihdutetuksi. Yhtäkkiä ilmestyi se aina eteeni, milloin teaatterissa,
milloin tanssisalissa. Ja noin kuin hän nyt tuli ovesta sisään, oli hän
tullut melkein joka yö, minun näin istuessani käsikirjoitukseni ääressä.
Nopeasti heitin minä imupaperini käsikirjoitukseni päälle ja hypähdin
ylös säikähdyksissäni. Mutta minä näin, että hän oli sen jo huomannut
Hän istuutui viereeni tuolille ja kysyi, enkö siis todellakaan aikonut
tulia heidän kanssaan huomenna ehtoolliselle.
-- "En minä voi, en minä saa ... se on aivan mahdotonta, minä en voi",
vastasin minä itkuun purskahtamaisillani.
-- "Miks'et voi?"
Kun en osannut vastata, osoitti hän käsikirjoitustani:
-- "Tämänkö tähden sinä et voi?"
Hän oli arvannut ajatukseni, hän tiesi heikkouteni ja turvautuen häneen
niinkuin entisinäkin aikoina, jolloin minä kannoin kaikki huoleni hänen
jalkojensa juureen, tunnustin minä hänelle kaikki, kerroin epäilykseni
ja tuntoni vaivat.
Hetken mietittyään virkkoi hän:
-- "Sinulla on epäjumalasi ja niin kauvan kuin häntä palvelet, et voi
oikeata Jumalata palvella".
-- "Mutta mitä minun pitää tekemän? Neuvo minua, eno, opeta minua
niinkuin ennen opetit!"
-- "Sinä et enää välitä minun opetuksistani, olet siellä maailmassa
saanut opettajia, joita tottelet enemmän kuin minua."
-- "Et saa sanoa niin, eno, minä tahdon totella sinua ja minä tottelen!"
-- "Se on se romaanisi, tuo tuossa ... anna se tänne!"
Minä tempasin sen hänen kädestään ja kätkin sen selkäni taa.
Päättävä, ankara ilme leimahti hänen silmissään ja hänen äsken
surkutteleva ja säälivä katseensa oli muuttunut käskeväksi.
-- "Etkö tiedä että minä olen opettajasi, johtajasi ja holhoojasi? Ja
apostoli sanoo: olkaat teidän opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa
heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, jotka tilin
niistä tekemän pitää. Anna tänne se!"
Vastustukseni oli poissa, minusta tuntui kuin olisi korkeampi voima
tarttunut käsivarteeni ja minä ojensin hänelle teokseni.
Hän otti sen, heitti leimuavaan takkatuleen, ja virkkoi juhlallisen
jylhästi:
-- "Noin pitää meidän uhrata epäjumalamme, jotka estävät meitä kunnian
kruunua voittamasta."
Minä purskahdin surkeaan, katkeraan itkuun, niinkuin olisi minulta
jäsen leikattu ruumiistani.
Minä itkin koko sen illan ja koko sen yön.
Mutta aamulla herätessäni olin kuin vapautettu ja tunsin itseni
valmistuneeksi käymään Hänen eteensä, joka oli kuollut syntieni edestä.
Kiitos olkoon hänelle, joka oli minut vapauttanut!


MAAILMAN SUURIN SYNTINEN

Hän ei ollut noita eturivin heränneitä, jotka toistensa kilvalla
tunkeilevat opettajainsa jalkojen juuressa, jotka säestävät kaikkia