Heränneitä: Kuvauksia herännäisyyden ajoilta - 2

väistyessä, ulos rappusille, jossa lyykähdin istualleni.
Minun annettiin siinä olla kenenkään minua häiritsemättä. Kaikki väki
oli vetäytynyt taas pirttiin, josta alkoi kuulua veisuu, kuolinvirren
veisuu vainajalle, joka ehkä jo seisoi Jumalan kasvojen edessä minua
syyttämässä. Ja minä purskahdin katkeraan itkuun.
Ikkuna oli auki tupaan. Virren lakattua rupesi siellä joku lukemaan,
Samassa laski joku kätensä olkapäälleni ja virkkoi:
-- "Lähdetäänkö jo?"
Se oli hakumieheni.
-- "Ei", sanoin minä, yhä itkun kanssa taistellen. "Jääkäämme yöksi
tänne, antakaa minun kuunnella, mitä teillä on sanomista".
-- "Tehkää niinkuin tahdotte, minä olen valmis lähtemään milloin herra
maisteri tahtoo."
-- "Minä olen pahasti rikkonut, enkä voi koskaan saada rikostani
anteeksi".
-- "Herra on armollinen", sanoi hän. "Et usko Häneen, jos epäilet
että Hän kerran sinullekin anteeksi antaa. Totta lie katsonut sinun
tätä kuritusta tarvitsevan. Olet saanut ensimmäisen nuhteesi, pidä se
mielessäsi eläkä itseäsi uudelleen paaduta".
Nöyränä kuulijana otin minä, oven suussa istuen, osaa heidän
seuroihinsa, joita äsken olin saarnatuolistani solvannut ja ylpeästi
tuominnut He veisasivat, lukivat kaiken yötä ja kyytimieheni selitti
sitä mitä oli luettu. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän
sen tien, joka viepi elämään, puhui omasta vanhurskaudesta ja sen
voittamisesta, ja neuvoi, miten olisi saavutettava se vanhurskaus, joka
Jumalan tykönä jotain merkitsee. Ne olivat minulle kaikki uusia asioita
ja kuitenkin olivat ne kuin minua varten puhutut ja minuun sopivat.
Kuinka mehuttomilta ja ontoilta tuntuivat saarnani, kuinka hataralta se
autuuden oppi, jota olin julistanut! Oma tähänastinen elämäni, se oli
vaan ollut syntiä, ylpeyttä, paatumusta ja sokeutta. Sitä samaa olin
muihinkin istuttanut he ottivat sen mielihyvällä vastaan ja siitä minua
kiittelivät, siksi tietysti, että minä heidän heikkouksiaan kiittelin.
Kuinka monta sielua Olinkaan mahtanut kadotukseen syöstä, kuinka
monelle kuolevaiselle antaa väärää lohdutusta!
Aamupuoleen yötä lähdin matkalle samain saattomiesten kanssa. Toisen
veljen nyreys ja kovuus näytti kadonneen. He puhuttelivat minua
lempeästi ja ystävällisesti, olivat kuin ottaneet minut isälliseen
huostaansa, jota sitten kestikin kaiken elämäni.
Kun venheemme oli tullut vähän matkaa rannasta, nousi aurinko
ja maailma ja elämä valkesi minulle tästä aamusta alkaen uuteen
kirkkaampaan päivään.


ÄITIEN MUISTOKSI

Nykyaikana, kun naiset ovat niin itsenäisiä ja niin urhokkaasti
asettuvat kaikkea vanhaa väärää vastaan ja ottavat niin
myötätuntoisesti omikseen kaiken uuden ja hyvän, nyt, kun jo meilläkin
on muodostumaisillaan erityinen luokka itsenäisiä naisia, jotka
sisällisen innostuksen ajamina ovat uskaltaneet murtaa kaikista
sitkeimmät siteet: tavan, tottumuksen ja ympäristönsä yleisen
mielipiteen -- kuullaan useinkin sanottavan, että nyt vasta, nyt ihan
viimeisinä vuosina, nainen on oikeastaan _herännyt_, että hän tähän
saakka on kulkenut, mihin muut ovat häntä vieneet, että hänellä ei ole
ollut omia mielipiteitään, ja jos olisi vähän ollutkin, ei ainakaan
rohkeutta niiden edestä taistelemaan ja uhrautumaan.
Heränneitä ja itsenäisiä naisia, oppositsioonin ja uusien aatteiden
naisia, sellaisia, jotka uskalsivat verrattain enemmän ja kenties
vaikuttivatkin aikanaan enemmän kuin monet tätä nykyä, niistä löytyy
kuitenkin vielä monta edustajaa hiljaisissa maaseuduissa. Heistä
ei ole juuri totuttu sanomaan, että he ovat "itsenäisiä", vielä
vähemmän "emansipeerattuja", mutta "heränneiden" nimellä heitä kenties
vähän tunnetaan. Aikanaan olisi heitä kuitenkin voinut sanoa sekä
itsenäisiksi että emansipeeratuiksikin, jos niitä nimiä olisi siihen
aikaan tunnettu.
Sillä se uskonnollinen herännäisyys, joka suurimmassa osassa maatamme
elää vielä nytkin hengellisen elämän sisältönä, joka on painanut
harmaan ja synkän-sinisen totisuutensa ei ainoastaan pukuihin ja
tapoihin, vaan myös mieliin ja katsantotapoihin ja johon vasta viime
vuosikymmenien lahkolaisuus ja maailmanmielisyys on alkanut sekoittaa
iloisempia värejä, se oli aikoinaan samanlaista uutta oppositsioonia ja
sitä kohdeltiin samanlaisena yhteiskunnalle ja kirkolle vaarallisena
ilmiönä kuin monia uuden ajan henkisiä pyrinnöttä tätä nykyäkin. Ja
siihen ottivat osaa ja sen puolesta taistelivat naisetkin.
Se oppi on nyt vanhentunut, se on saanut tunnustuksensa ja se on
kaavoihinsa kangistunut tai pukeutunut toisiin muotoihin siellä, missä
se ei ole jo kokonaan kuollut Samaten ovat senaikaisen edistyksen
edustajatkin nyt pinttyneitä vanhoillisia ja kenties kieltävätkin
he sitä vapautta puhtaasti uskonnollisellakin alalla, joka heille
käsittämättömänä pyrkii oikeuksiinsa. Mutta se on niin inhimillistä
se, ja se ei estä myötätuntoisuudella, jopa ihailullakin muistelemasta
niitä omituisia -- usein hyvin hienojakin -- persoonallisuuksia, joita
tämä liike aikoinaan synnytti. Varsinkin kuin välilliset seuraukset
siitä ovat kansamme kehitykselle olleet niin suuriarvoiset.
Ajatelkaamme vaan yhtä ainoata tyyppiä uskonnollisen herätyksemme
ajoilta alku- ja keskipaikoilla tätä vuosisataa. Kuvailkaamme
sivistyneessä herraskodissa elävää nuorta naista, joka yhtäkkiä heräsi
ja liittyi tähän liikkeeseen.
* * * * *
Huoletonna ja iloisena tyttönä vietti hän elämäänsä varakkaassa
aatelis- tai virkamieskodissaan, jossa häneltä ei mitään puuttunut
Hän oli saanut sen sivistyksen, mikä naiselle siihen aikaan voitiin
antaa. Hän taisi kieliä, hänelle oli opetettu soittoa, tanssia ja
ennen kaikkia tuota arvokasta, hienoa käytöstapaa, joka perintönä
vanhan emämaan loisto-ajoilta oli levinnyt etäisiinkin maaseutuihin.
Sivistynyt sääty ei ollut suuri, mutta se oli mahtava ja hallitseva
ja nautti etuja, joita ei ollut tarvis kaikkien kanssa jakaa.
Siihen kuuluminen oli naisellekin varmana takeena siitä, että hänen
tulevaisuutensa oli turvattu. Eläen vuoron maalla vuoron kaupungissa
ja rikkaamman isän tyttärenä saaden joskus tehdä huvimatkan
iloiseen Tukholmaankin, ei hänellä juuri voinut olla mitä kaivata
ja mitä toivoa, kun hän lisäksi vielä oli kaunis ja soma. Sopiva
kosijakin, vanhempien tarkoin valitsema, ilmaantui aikanaan ja
täydensi ne vaatimukset, mitkä hänellä yleensä voi olla elämästä ja
maallisesta onnesta. Ja niin oli hän valmis edelleen kehittämään sitä
säätylaitosta, minkä ylimpään luokkaan hän kuului ja joka luokka
kielensä ja elämäntapojensa kautta erosi alemmasta, minkä huolista ja
harrastuksista se ei ollut tottunut suuresti tietämään eikä itselleen
selkoa tekemään. Herrat olivat herroja ja talonpojat talonpoikia
-- sekin katsantotapa kuului hänen kasvatukseensa. Se oli maailman
luonnollista menoa ja omantunnon vaivoitta olisi hän voinut, niinkuin
hänen isänsä, äitinsä ja veljensäkin, tyytyväisenä elää sitä samaa
"surutonta" elämää huvituksissa ja hyvinvoinnissa, jota hekin elivät.
Mutta hänen luonteessaan oli kuitenkin jotain, joka jäi tyydyttämättä.
Oliko se suomalaisen synnynnäistä haikeaa kaukomielisyyttä, joka
idätti tuota hämärää kaipausta jonkunlaisen eetillisen ihanteen
toteuttamiseen, mikä aika ajoittain ilmaantuu meihin jokaiseen jostain
kuka sen tietää mistä. Kenties heräsi se jonkun persoonallisen
vastoinkäymisen tai satunnaisen pettymisen ja surun johdosta. Mutta
ajan hengessä se myöskin oli tuo sielujen sisällinen rauhattomuus ja
kyllästys kuivaan henkiseen ravintoon, koska se niin monella haaralla
yhtäkkiä näyttihe. Isänmaa ja sen palvelukseen antautuminen ei ollut
siihen aikaan vielä selvillä, ei ainakaan nuorille naisille, ja muista
"harrastuksista" tiedettiin vielä vähemmin. Ulospäin ei tarmokas tunne
päässyt vaikuttamaan, ja silloin se suunnattiin omaan itseensä.
Saattoi tapahtua, että hänen kotipitäjässään oli syntynyt voimallinen
herätys ja että kuului puhuttavan, kuinka miehiä ja naisia joukottain
kääntyi siihen "uuteen uskoon", joka kokonaan muutti ihmisten
ulkonaisen elämän. He lakkasivat tansseista ja muista huvituksista,
he yhtyivät lukemaan, veisaamaan ja rukoilemaan, he pukeutuivat
outokuosiseen, vanhaan vaateparteen. Heille naurettiin ensin, heidän
murheellista ulkomuotoaan ja kallellapäin-kulkemistaan pilkattiin,
sitten tuomittiin heitä hourupäisiksi noita horrostilaan lankeavia
ja kielillä puhuvia naisia ja lopulta vedettiin heitä oikeuteenkin
luvattomien kokouksien pitämisestä ja yleisen järjestyksen ja rauhan
rikkomisesta.
Mutta kerran voi sitten sattua, että joku noista maallikkopapeista
ja kansan yllyttäjistä joutui keskusteluun isän kanssa, joka oli
esimerkiksi pitäjän rovasti tai muu mahtava virkamies. Tytär istui
salissa virkkauksensa ääressä ja kuunteli, mitä tuolla toisessa
huoneessa puhuttiin.
Hän kuuli vieraan miehen puolustavan itseään ja uskolaisiaan. Yhteinen
kansa oli huomannut synnillisen tilansa ja tullut suureen hätään
sielunsa tilasta ja ijankaikkisesta autuudestaan. Kirkon oppi oli
kuollutta tietoa. Papit eivät osanneet antaa lohdutusta janoaville
sieluille eivätkä neuvoa tietä taivaan valtakuntaan. He olivat maailman
lapsia, huvittelivat, pelasivat korttia ja kävivät tanssipaikoissa.
Sentähden olivat he ominpäinsä alkaneet kokoontua seuroihinsa
rukoilemaan, veisaamaan ja hädissään Jumalan pyhää sanaa tutkimaan.
Ja monet heistä olivat saaneet rauhan, olivat palanneet pois pahalta
tieltään ja alkaneet uuden elämän.
Isä kiivastui, syytti heitä ulkokultaisuudesta, tekopyhyydestä,
siitä, että ylensivät itseänsä yli muista ja ylenkatsoivat kaikkia
muita. He yllyttivät kansaa papistoa ja esivaltaa vastaan, kylvivät
riitaa ja eripuraisuutta perheisiin ja viettelivät joutilaisuuteen ja
työttömyyteen.
Vieras viittasi Vapahtajan esimerkkiin, joka käski luopumaan kaikesta
ja seuraamaan häntä.
Mutta he erosivat epäsovussa ja toisiaan ymmärtämättä, ja isä kutsui
heitä haaveilijoiksi.
Vaan kuuntelija oli tullut utelijaaksi, hän ajatteli noita asioita
yksinäisyydessään eikä tiennyt, kumpiko oli ollut oikeassa ja kumpiko
väärässä. Ja kun oli lähitalossa seurat, niin pistäytyi hän sinne.
Suuri pirtti oli väkeä täynnä. Penkeillä, uunin pankolla, kynnyksellä
ja lattialla, ja mikä ei pirttiin sopinut, se porstuassa, rappusilla
ja ulkona ikkunain alla he istuivat totisina ja huolekkaina avopäin
kuin kirkossa ja veisasivat vuoron ja vuoron kuuntelivat hartaasti
saarnamiestä. Hän oli tavallinen talonpoika, -- mutta hän puhui
paremmin kuin hän oli koskaan kuullut papin kirkossa puhuvan. --
"Luuletkos tulevasi autuaaksi, jos tällä hetkellä kuolisit?" kuuli hän
kysyttävän ja se kysymys säpsähdytti häntä, sillä ei hän ollut sitä
koskaan ennen tullut ajatelleeksi. Henkeään pidätellen kuunteli hän
miehen puhetta. Se kuvasi ihmisen huoletonta tilaa, sitä suruttomuutta
ja pimeyttä, jossa he vaeltavat kadotuksen partaalla, niinkuin olisi
joka päivä viimeinen päivä ja niinkuin ei toista elämää olisikaan. Se
meni luihin ja ytimiin, mitä hän puhui. Kaikkia ei hän ymmärtänyt,
mutta se häneen jäi, että heillä oli tosi hätä. Hän tunsi jotain
samansuuntaista kuin rippikouluajallaan ja ensi kerran ripille
mennessään. Silloinkin oli hänet vallannut yhtäkkinen ahdistus siitä,
mitä hänestä sitten tulisi, kun tämä elämä päättyisi ja hän tulisi
tuomioistuimen eteen viimeisenä päivänä. -- "Minä olen tie, totuus ja
elämä; ei kukaan tule autuaaksi kuin minun kauttani." -- Ne olivat
raamatun sanoja, hän oli kuullut ne ennenkin. Mutta sitä, mitä ne
sisältivät, sitä ei hän ollut ennen kuullut sillä tavalla selitettävän.
Ei ollut siinä kylliksi, että käytiin säännöllisesti kirkossa ja
tehtiin ulkonaiset tavanmukaiset temput Elävää alituista ikävöimistä,
jokapäiväistä synnin tuntoa, katumusta ja uudistusta vaadittiin. Oma
huolettomuutensa häntä varsinkin löi, ja totisena palasi hän kotiinsa.
Vakavat sanat, virren harras nuotti ja polvilleen langenneitten palavat
rukoukset -- kaikki niin toisellaiset kuin kirkossa -- kaikuivat
monta päivää hänen korvissaan. Hänestä tuntui väärältä, että heitä
pilkattiin noita. Mutta heitä pilkattiin kotona, kylässä, kaikkialla,
ja kun hän heitä yritti puolustamaan, niin pilkattiin häntäkin. Häntä
kiellettiin menemästä sinne, mutta häntä veti sinne vastustamaton halu.
Ja joka kerta kuin hän sieltä palasi, oli hän yhä rauhattomampi, yhä
miettiväisempi ja valvoi unettomia öitä. Kun kerran on elämä kuoleman
jälkeen, kun toisia otetaan taivaaseen ja toisia heitetään helvettiin
ja kun Jumala on antanut armon ajan -- ja senhän ne muutkin myönsivät
-- niin tottahan täytyi jotain tehdä. Eihän voinut palvella kahta
herraa yhtaikaa, Jumalaa ja mammonaa. Olihan hyviä tekoja ja pahoja,
joita toisia täytyi tehdä ja toisia välttää. Mutta mitkä ne olivat
mitäkin? Hän tarkasti itseään, omaa elämäänsä ja omia tekojaan. Ei se
ainakaan voinut kaikki kelvata, siinä oli niin paljon tyhjää, niin
sisällötöntä, niin turhamaista ja tarkoituksetonta.
Ja sillä nopeudella, niillä täydelliseen antaumiseen synnynnäisillä
taipumuksilla, jotka ovat voimakkaille ja innokkaille naisluonteille
omituiset, oli hän piankin valinnut valittavansa ja tehnyt sen
täydellisesti.
Hän luopui pois entisestä seurapiiristään, ei ottanut osaa heidän
iloihinsa, oleskeli enimmäkseen itsekseen, luki raamattua ja muita
hengellisiä kirjoja. Kun hän seurusteli, niin seurusteli hän
talonpoikain kanssa ja kävi heidän kokouksissaan. Entiset herrasväen
vaatteet katosivat, puku silisi ja synkistyi, hatun sijaan tuli huivi
ja pitsillä koristetun liivin sijaan suora nuttu.
"Riisti ristit rinnoiltansa,
kullat kulmilta karisti."
Siihen aikaan oli se vaikea tehtävä ja vaati lujuutta, jota ei tähän
aikaan enää niin suurena pidettäisi. Sillä ennakkoluulot olivat
sitkeämmät, säätyrajoitus suurempi, ja askel herrasluokasta kansaan
pitempi. Sukuarvosta oltiin arempia ja tämä oli kuin häväistys koko
perheelle. Sitäpaitse oli muutos itsestäänkin jo omaisten, sukulaisten
ja tuttavien kritiikkiä. Entisistä tavoista ja käsityksistä luopuminen
oli niiden tapojen ja käsitysten vääränä pitämistä, jotka niitä
noudattivat ja tunnustivat. -- Tahtooko hän sanoa, että isä ja äiti
ovat väärässä? -- Ei hän sitä ole sanonut. -- Niin, mutta hän kuitenkin
niin ajattelee. -- Hän rukoilee Jumalaa, että hän kääntäisi heidän
sydämmensä. -- Siis hän kuitenkin katsoo, että he eivät tee oikein,
hän pitää itseään heitä parempana, hän ei kunnioita vanhempiansa, --
Jumalaa täytyy kuulla enempi kuin ihmisiä,
Ne olivat kireitä, ristiriitaisia suhteita ja saattoivat valkeihin
kohtauksiin ja ankariin ja ikäviin yhteentörmäyksiin. Nykyaikana
murtuvat nuoret ja vanhat kylläkin ankarasti toisiinsa, aatteet
kuitenkin enemmän kuin henkilöt. Mutta siihen aikaan oli taistelu
mieskohtaisempaa, sillä usko ja oppi olivat samat molemmilla, kysymys
oli vaan niiden sovittamisesta elämään, ja erimielisyys persoonallista
kritiikkiä toisen teoista. Mitä perhedraamoja kodin seinäin sisällä se
mahtoi synnyttää! Ja mikä epäedullinen asema yksinäiselle henkilölle,
joka lisäksi oli nuori nainen ja asettui kaikkia traditsiooneja vastaan!
* * * * *
Montahan lienee ollut, jotka epätasaisessa taistelussa taipuivat ja
palasivat pois harhateiltä. Jotkut harvat saivat kenties ajan hengen
avukseen ja vaikuttivat herättävästi ympäristöönsä. Mutta suurin osa
sai varmaankin jäädä yksin ja luopua isästään ja äidistään.
Mutta sillä tavalla kasvoikin heistä itsenäisiä ja voimakkaita
luonteita, jotka kokemusten ja sekä sisällisten että ulkonaisten
"kilvoitusten koulussa" kehittyneinä olivat edellä muista sisaristaan
ei ainoastaan luonteen lujuudessa ja sen puhtaudessa, mutta myöskin
maallisessa ymmärryksessä. Monessa perheessä tapaakin heitä vielä
noita älykkään näköisiä vanhoja heränneitä tätejä johtamassa
sisarien tai veljien suurta taloutta ja heidän lapsiansa hoitamassa
niinkuin omiaan, vaatimatta siitä itselleen mitään palkkaa tai edes
kiitostakaan. Ja ne heistä, jotka joutuivat avioliittoon jonkun
samanmielisen nuoren mielien kanssa, ne ovat taas tulleet kantaäideiksi
uudelle sivistyneelle sukupolvelle joka nyt seisoo kansallisena
säätyläisluokkana herran ja talonpojan välillä ja josta ovat lähteneet
useimmat meidän itsenäisimmistä ja vaikuttavimmista miehistämme. Sillä
totiset, etevät ja itsenäiset äidit kasvattavat totisia, eteviä ja
itsenäisiä poikia.
"lsien muistoksi" on niin monta kertaa kirjoitettu ja puhuttu. Olkoon
tämä kerran puhuttu niiden "äitien muistoksi", joita aina ollaan niin
taipuvaiset unohtamaan.


ARKA OMATUNTO

Hän oli hiljaisen näköinen vanhan puoleinen mies. Vaalennut tukka oli
kammattu kahden puolen sileää, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea,
vähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen.
Hän oli yksi noita hiljaisia maassa, jotka vähän puhuvat ja paljon
miettivät He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin
itsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten
huomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut
heränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä
pukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vaan sarkanen
suora nuttu ilman körttiä ja kaksinappiset mustat liivit pystykauluksen
kanssa. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän oli
uskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä
asioista ja kauvan kesti, ennenkun sain keskustelun kääntymään vanhan
herännäisyyden aikoihin.
Itsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotain
siitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen
elämässään.
"Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut", -- sanoi hän
kuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen elämästään
-- "eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivat suuretkin. Minä olen
papin poika ja isäni oli kappalaisena tässä samassa seurakunnassa,
jossa minä nyt olen lasten opettajana. Minutkin pantiin kouluun ja
kävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi keskeyttää, kun
ei terveys sietänyt istumista."
"Olinkohan neljän-, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin
joululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat
yhdessä matkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli
päästy irti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä,
että ajettiin suurella melulla ja paljolla huudolla talojen ohi ja
heitettiin kompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sitä sen lisäksi
vielä mellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet
matka-eväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun
oli hupainen nähdä meidän humaltumista ja kujeitamme.
Olin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljoko sitä siihen aikaan
tarvitsikaan joutuakseen pois järjestään. Minä hihkuin ja hyppelin
kievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin
tasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni
hevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle:
"hyvä, hyvä!" ... "se on oikein!" ... "onpahan katajassakin tervaa!" --
sillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.
Sillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä
tuli heinämies vastaan ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin
läimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä
piiskallani. Mies kirosi ja minä kirosin vastaan.
Mutta salmen poikki ajettua tultiin taas maantielle. Siellä oli
pienonen talo tien vieressä ja talon koira oli puhaltaunut maantielle
eilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillanen villakoiran
pentu, joka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti
lumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät
osuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin sen tulla ihan
likelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin minä sitä olkani takaa
kaikista voimistani, Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen
kaulan ympärille. Surkeasti liikahtaen, yhden ainoan kerran vaan,
tuikkasi se suulleen lumihankeen ja siihen se jäi.
-- "Kepertyipäs!" huusin minä ja heilutin voiton riemuisena piiskaani
pääni päällä.
Koko joululuvan kaikui tuo koiran penikan surkea ulvahdus korvissani.
Minä koetin sitä haihdutella, minä en ollut kuulevinani sisällistä
ääntä, joka tuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.
Mutta kun palasimme taas juhlain jälestä kouluun, ajoi isä vainajani,
joka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään.
Isäntä istuu kammarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten
hänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.
-- "Mitäs sitä Heikille kuuluu?" kysyi isäni.
-- "Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä", kehoittelee isäntä.
Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen surustaan:
-- "Kuuluuhan tälle paljokin, se kuu on nämä joulunpyhät itkenyt paraan
ystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiran pennun hoitaakseen,
niin se kuoli tässä joulun eilusviikolla tapaturmaisesti."
-- "Mitenkä se kuoli?" kysyi isäni.
-- "Matkustavaiset sen tappoivat Se oli mennyt tiellä kulkevia
haukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan
iskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen
eikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan."
-- "Kuoliko se?" kysyin minä ehdottomasti.
-- "Kuolihan se ... mahtoi kuolla säikäyksestä vai liekö lyöntiäkin
kuollut... ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut"
-- "No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun meneppäs pientä pentua
lyömään", sanoi isäni.
Minusta tuntui kuin olisin -- murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin
koiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa
vuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka
sanoo, että "sen minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette
te myös minulle", ja syntihän se on luontokappaleenkin tappaminen, kun
sen tuolla lailla tekee.
Sellainen tapaus se _minut_ herätti, sillä siitä jäi omalle tunnolleni
velka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista
ajattelemaan.


SAAKO PAPPI PELATA KORTTIA?

-- Niin, niin, nuoret virkaveljeni -- sanoi se vanha harmaapää rovasti,
kun eräänä sunnuntaina oli pappilassa syöty päivällinen ja istuttiin
piippua poltellen rovastin kammarissa -- saattaahan se olla hyväkin,
että te vastustelette sitä "Päivälehteä" ja niitä muita nykyajan
lehtiä, että varoitatte niistä sakastissa ja saarnatuolissa, ett'ette
itse tilaa ja kiellätte muitakin niitä tilaamasta. En ole minä heitä
niin seurannut, että osaisin sanoa sinne taikka tänne. Mutta kun veli
Marttinen tänä päivänä puhui siitä, kuinka ne papistoa panettelevat
ja kuinka ne meistä levittävät perättömiä juttuja ja että kansan ei
sentähden pitäisi niitä kannattaa, niin muistui mieleeni eräs vanha
tapaus apulaisajoiltani, jolloin sitä tätä samaa asetta heilutettiin
yhtä suurella innolla kuin nytkin.
Se oli siihen aikaan kuin se valtava, suuri herännäisyys alkoi
tunkea joka pitäjääseen, joka taloon. Se vaati elävämpää uskoa,
kristillisempää elämätä ja kävi ankaralla kiivaudella kiinni niihin
tapoihin, joita se piti pahoina. Sen arvostelu oli säälimätöntä
ja purevaa ja se ei katsonut, kenehen se koski. Pappejakin se
kohtasi ja kenties vielä säälimättömämmin kuin muita. Eikä moitittu
ainoastaan meidän velttoa oppiamme, meidän laimeuttamme virassamme
ja kykenemättömyyttämme johtajatoimessamme. Meidän yksityinen
elämämmekin otettiin tarkastettavaksi. Kummiksemme saimme me kuulla,
että tanssiminen on meille sopimatonta, että kestit ja pidot ruokineen
ja juomineen ovat aineellisuuden epäjumalan palvelemista, että
kaikellaiset huvitukset: laulut, näytelmät, pelit y.m.s. ovat omansa
pahennusta herättämään.
Me kohotimme olkapäitämme, me haimme raamatun paikkoja tueksemme, me
merkitsimme koko liikkeen ohimeneväksi hurmahenkisyydeksi ja sanoimme
sen vaatimuksia farisealaiseksi tekopyhyydeksi. Meillä nuorilla
papeilla oli niin hyvänä tukena vielä se, että ne olivat esimiehemme
vanhat papit -- piispoista rovasteihin saakka - jotka enin tätä uutta
liikettä vastustivat. Heränneet eivät arvosteluillaan meitä alussa
siitäkään syystä suuresti huolestuttaneet, kun he olivat suureksi
osaksi talonpoikia ja kun luulimme tietävämme, että sivistyneen
maailman mielipide oli meidän puolellamme.
Mutta liike sai lyhyen ajan kuluessa hämmästyttävän vauhdin. Se
tuli, mikä ensiksi oli kytenyt sarkaisessa sammalessa, se alkoi yhä
enemmän lähetä jalonkin metsän rantaa ja jopa kuului kertomuksia,
että se oli kurahtanut muutamain korkeiden kuusienkin latvaan.
Savossa ja Pohjanmaalla sanottiin löytyvän pappeja, jotka olivat
omistaneet itselleen herännäisyyden aatteet, alkaneet levittää niitä
saarnatuolistakin ja antautuneet körttitakkien johtajiksi.
Ja heidän kauttaan ja toimestaan tulivat asiat puheeksi senaikaisessa
sanomalehdistössäkin.
Julkisuuden arvosteluun oli siihen aikaan totuttu vähemmän kuin nyt.
Lievinkin moite virkakuntia vastaan oli anteeksi antamaton loukkaus
emmekä me papit olleet silloin paksunahkaisempia kuin nytkään,
"Helsingfors Morgonblad," jota siihen aikaan toimitti Johan Ludvig
Runeberg ja johon sen ajan parhaat kynämiehet kirjoittivat, löytyi joka
pappilassa ja suurella halulla sitä luettiin. Iloisena poutaperhosena
liihoitteli se talosta taloon, kädestä käteen. Mutta kerran valmisti se
meille katkeran maljan juodaksemme. Tapaus on kuusikymmen vuotias ja
tahdon mainita sen etupäässä ajan kuvana.
Posti oli tullut juuri näin kuin nytkin. Yhtäkkiä murahti esimieheni,
jonka etuoikeutena oli avata laukku ja ensiksi valita ne lehdet
luettavakseen, jotka häntä parhaiten huvittivat, murahti pöytänsä
takaa: "Hva' fan ä' de' här första'?" Ja suuttuneena heitti hän lehden
luotaan lattialle.
(Vanha rovasti oli puhellessaan kaivellut kirjahyllyään, löytänyt
sieltä erään tomuisen nidoksen ja asettanut silmälasit nenälleen).
Jos sallitte, niin luen minä sen kirjoituksen, joka näin kokonaan
sai ukko-rovastin mielen pois ladultaan. Se löytyy tässä vanhan
Morgonbladetin vuosikerrassa 1832 sen 26 n:rossa ja on näin kuuluva:
"_Saako pappi pelata korttia_?" -- Se on kysymys, johon kristikunnan
vanhimpina aikoina olisi vastattu: ei! -- ja niin pitäisi siihen kai
vieläkin vastattaman. Mutta uudet ajat ovat tuoneet uusia tapoja,
on poistettu n.k. vanhoja ennakkoluuloja, joiden iestä on katsottu
epämukavaksi kantaa ja kaikissa suhteissa siihen määrin kristillistä
vapautta laajennettu, ett'ei sillä nyt enää mitään rajoja olekaan.
Se, mitä ennen muinoin katsottiin häpeälliseksi ja hengellisen miehen
käytöstapaa vastaan sotivaksi, pidetään nyt luvallisena ja mieltä
huvittavana virkineenä, jonka laiminlyönti olisi turhaa tarkkuutta.
Näiden rakastettujen ja valittujen henkisten nautintojen joukossa on
epäilemättä ensi sijaan asetettava korttipeli, joka muka kohottaa
ihmishenkeä kauvas yläpuolelle järjettömiä eläimiä, ja kuinka iloinen
onkaan keskusteluaineita vailla oleva ja ymmärrykseltään köyhä isäntä,
kun hän pelipöydän ympärille voi sijoittaa samanhenkiset vieraansa.
Paavalin sanat hänen epistolassaan Kolossilaisten tykö: "opettakaat
ja neuvokaat teitänne keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja
hengellisillä lauluilla -- -- ja kaikki mitä te teette puheella eli
työllä, niin tehkää kaikki Herran Jesuksen nimeen", olivat kuitenkin
kauvan hengelliseen säätyyn kuuluvain miesten tiellä, koska oli vaikea
lukea korttipeliä niiden ajanviettojen joukkoon, joita apostoli tässä
tarkoittaa. Mutta kuinka lieneekin asiata viime aikoina selitetty,
niin ei nyt kuitenkaan enää mikään näy estävän uskonnonopettajia
sunnuntai-iltoinakin ylimmäisinä korttipöytäin ääressä istumasta.
Kaikki eivät tosin noin tehne, mutta todistaa ei tarvitse sitäkään,
että monet kortinpelaajat säätyä vaivaavat. Vastatkoon heidän
menettelynsä kysymykseen, saako eli eikö saa pappi pelata korttia.
Niitä on näet kahtalaisia. Osa korttia pelaavia pappeja (jotka
varmaankaan eivät tunne raamattuaan paremmin kuin Kolmen miehen peliä
ja Bostonia y.m.), eivät tahdo talonpoikaisten sanankuulijainsa
silmissä näyttäytyä kortinlyöjiltä, jonka vuoksi tämä jäännös heidän