Heränneitä: Kuvauksia herännäisyyden ajoilta - 5

heidän sanojaan, pitävät niitä kuin itseään varten sanottuina ja joille
ne tavallisesti sanotaankin. Hän oli noita hiljaisimmista hiljaisimpia,
jotka kuuntelevat vaan kurkalta ja elävät niistä muruista, joita
rikkaiden pöydältä putoilee.
Kun niin monet muut etupenkillä istuessaan puhuivat siitä suuresta
tapahtumasta, miten muutos heissä oli syntynyt, kyyhötti Tiina kuin
pelästynyt peltopyy ovensuussa lattialla tai pirtin pimeimpään
karsinanurkkaan painautuneena. Tai kun ne rohkeammat ja taivaan
valtakunnasta varmemmat tyyninä kesäöinä alahangoilla tai keskellä
venettä soutaessaan kertoivat toisilleen sielunsa tilasta, uskonsa
asteettaisesta kehittymisestä, kiusauksistaan ja voitoistaan, kiskoi
hän uupumatta, sanaakaan sanomatta ja kuin joukkoon huveten raskasta
airoaan kokkatuhdolla. Ja hän oli mielestään niin mitätön, niin
vähäpätöinen ja tyhmä, eikä olisi hän osannut, jos kuka olisi sitä
ihmeeksi kysynytkin, mitään kertoa taisteluistaan ja kokemuksistaan.
Ei olisi ollut hänellä rohkeutta, niinkuin näki olevan niin monella
muulla, pyrkiä rovastin puheille kahdenkeskiseen sananvaihtoon, ei edes
niiden talonpoikaisten miestenkään, jotka johtivat seuroja silloin
kuin rovasti ei ollut saapuvilla. Ei hän muuta pyytänyt kuin että sai
olla mukana, sai silloin tällöin yhtyä toisten alottamaan virteen ja
sen loputtua kuulla vähänkään siitä, mitä muut puhuivat ja kätkeä
siitä mieleensä sen minkä kuuli, sillä ne olivat häntä paremmat,
täydellisemmät ja uskossaan lujemmat eikä hänestä ollut heidän
vertaisekseen.
Hän asui kaukana sydänmaalla, pienessä mökissä, suuri lapsilauma
hoidettavanaan. Mies ei ollut herännyt ja maailman mielisiä olivat
kaikki muutkin sillä perukalla. Surettihan se häntäkin tuo toisten
suruttomuus, niinkuin se surettaa kaikkia muitakin heränneitä, ja
rukoilihan hänkin, että Herra heidän mielensä muuttaisi. Mutta ei
hän koskaan uskaltanut sitä ääneensä ilmaista, ett'eivät olisi
ruvenneet ivaamaan hänen haluaan osoittautua muita paremmaksi. Ei
milloinkaan oltu hänen kuultu uskoaan toisille tyrkyttävän eikä
milloinkaan rohjennut hän heidän tähtensä kutsua ystäviä taloonsa sanaa
harjoittamaan. Ja tuskin uskalsi hän sitä itsekseenkään harjoittaa.
Kun tutki kirjaa, niin tutki sitä toisten nukkuessa ja kun tuli halu
veisuuseen hyrähtää, pistihe ulos tai odotti, kunnes muu väki oli
poistunut pihasalta. Eikä häntä olisi muistettu pitää seuraväkeen
kuuluvanakaan, ell'ei hän silloin tällöin, pari kolme kertaa vuodessa,
suurten juhlapyhäin lähetessä, olisi laittanut taloaan reilaan, hakenut
naapurin vaimoa sijaisekseen, pukenut tumman sinistä körttipukua ylleen
ja kadonnut.
Mutta silloin ei häntä olisi mikään voima maailmassa saanut pidätetyksi
lähtemästä.
Viikkojen ja kuukausien kuluessa oli kaikki se, minkä hän oli mieleensä
kätkenyt, kulunut siitä pois ja unohtunut. Ensi aikoina seuroista
palattuaan muisti hän aina niin kirkkaasti kaikki mitä oli puhuttu,
mitä veisattu, muisteli ystäväin ja opettajain sanoja, kertoili niitä
mielessään ja ravitsi niillä sielunsa. Mutta ajan ollen ne laimenivat,
vaalenivat, aatteet irtautuivat yhteydestään, mieli harhaili kaukana
autuuden asioista eikä uskosta tuntunut olevan kuin katkelmia jälellä,
joita ei saanut omin voimin toisiinsa liitetyiksi. Silloin tuli hänelle
hätä ja kammottava tyhjyyden tunne, hänen täytyi saada sisältöä
sielulleen ja silloin hän lähti.
Hän kulki alkumatkasta kiivakasti, melkein juoksujalassa, matkan määrä
mielessä autuaasti kangastellen. Ei joutanut taloihin poikkeamaan, ei
yösydännäkään levähtämään, tuskin tiepuolessa ruokailemaankaan. Yhtä
menoa painoi hän kengät käsivarrella sinne, missä tiesi ystäväin olevan
koolla. Jokainen niistä johtui mieleen, jokaisen hän näki edessään,
kuvaili heidän tulevan häntä vastaan ja hänen kaulaansa kavahtavan. Nyt
hän vihdoinkin haastaa heille mielialansa, alottaa ennen muita jonkun
virren, menee rovastin puheille ja kertoo hänelle asiansa kahden kesken!
Mutta kuta lähemmä hän tulee seurapaikkaa, sitä aremmaksi hän käy.
Väkeä istuskelee pirtin portailla, seisoskelee aitovarsilla ja liikkuu
pihamaalla, Hän pysähtyy metsän rantaan, jää sinne, suorii pukuaan,
aikoo mennä, mutta ei uskalla, ja vasta kun rovasti ja johtavat
miehet ovat menneet pihanpäästä pirttiin ja väkikin vetäytynyt heidän
mukanaan, hiipii hän porstuaan, vetäytyy siitä tupaan ja nyykähtää oven
suuhun kyykylleen.
Virsi alotetaan virren perästä, mutta aina ennen kuin hän oli ehtinyt
alottaa sen, jota oli ajatellut Kuluu se yö ja seuraava päivä, mutta ei
hän pääse kenenkään kanssa pitempiin puheisiin. Ja kun hänen mielestään
on tullut hänen vuoronsa mennä rovastin puheille, laittaa se jo
lähtöään ja muut laittavat kanssa.
Häntä tuskin huomattiin silloin kuin hän oli saapuvilla eikä koskaan
kaivattu silloin kuin hän oli poissa. Yhtä hiljaa kuin hän toisten
lomitse oli tullut seurapaikkaan, yhtä näkymättä hän sieltä hävisi.
Kun juhlapyhäin päätyttyä tuli eronhetki ja saman puolelaiset hakivat
toisiaan, en koskaan kuullut Tiinaa kenenkään kysyvän. Mutta kun oli
joku matka metsätietä myöten taivallettu, ilmaantui hän joukkoon,
lyöttäytyi seuraan ja erosi siitä taas yhtä salaa ja ainoastaan
vierimmäisilleen hyvästit heittäen, kun tuli hänen tiehaaransa.
Mutta kerran -- kesää ennen sitä kuin hän syystalvesta kuoli --
ilmaantui hän yhtäkkiä keskellä viikkoa pappilaan, tuli suoraan
suuresta portista pihaan ja pyrki rovastin puheille.
Mutta siellä hän hätääntyi, punoi esiliinaansa, tapaili sanojaan ja
sai vasta pitkän nyyhkytyksen perästä esille sen, mitä hänellä oli
mielessään.
Hän sanoi olevansa kokonaan kelvoton tulemaan Jumalan armosta
osalliseksi, hän oli paadutettu, pimitetty, epäuskoinen, hän oli
vihoittanut Vapahtajansa, hän oli kaikkia muita kehnompi, hän oli --
suurin syntinen maailmassa!
-- "Minkätähden se Tiina nyt niin luulee? Mitkä syntinsä se nyt niin
suurina pitää?" kysyi rovasti.
Kaiken maailman synnit ne hänen hartijoitaan painavat eivätkä anna
hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Ylpeyden synti, sillä hän on
pitänyt itseään muita parempana tai pyrkinyt heidän vertaisekseen;
-- ahneuden synti, sillä hän on aina pitänyt mielensä tavarassa
kiinni ja surrut viikkokaudet lehmiään ja lampaitaan, kun sattuivat
kuolemaan; -- oman vanhurskauden synti, kun on luullut omin voimineen
autuaaksi tulevansa. Ja aina teki hänen mielensä pitämään itseään yhtä
hyvänä heränneenä kuin muutkin, vaikka ei ole rohjennut edes todistaa
hänen nimestään niille, jotka sitä halveksivat, ja vaikk'ei ole
osannut neuvoa omaa miestäänkään oikealle tielle, eikä ollut hänestä
lastensakaan opastajaksi. Hän oli ollut maailmaan mieltynyt, elänyt
ystävyydessä jumalattomien kanssa, ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut
mitään tarvetta valaista mieltään, ei osannut veisata, ei lukea eikä
rukoilla .,.
Rovasti antaa Tiinan puhua keskeyttämättä, myhähtelee vähän itsekseen,
neuvoo hänet istumaan ja alkaa sitten puhua hänelle lempeästi kuin
lapselle.
-- "Syntejähän ne ovat nämätkin synnit, sanoo hän, mutta ehkä
kaikkivaltias Isä ne kuitenkin antaa anteeksi sille, joka ne
katuvaisena kantaa hänen eteensä ja nöyryttää itsensä."
Tiina oli saanut tyhjentää täyden sydämmensä, keventää monivuotiset
taakkansa; -- rovasti puhuu hänelle niin alentavasti kuin parhaalle
heränneelle, se ei pidä häntä huonompana kuin muitakaan... kyllä,
kyllähän hän nöyrtyy ja katuu ... ja hänen nyyhkytyksensä harvenevat
ja kyyneleet kuivuvat. Hän nousee, menee nopeasti lattian yli rovastin
keinutuolin luo, ojentaa kätensä hyvästiksi ja poistuu sanaakaan
sanomatta, mieli riemuisena niin kuin olisi saanut lohdutusta kaikeksi
elämäkseen.
Ja kaikeksi elämäkseen hän sen saikin. Sillä ennen joulua hän kuoli ja
tuotiin joulunpyhinä hautaan.
Silloin oli seuraväkeä paljon koolla pappilassa ja rovasti toimitti
niin, että Tiinan ruumiille veisattiin lähtövirsi pappilan rappujen
edessä.
"Herra on heikoissa väkevä", sanoi hän sitten puheensa lopuksi, jonka
illalla piti ystävilleen Tiinasta ja hänen synnintunnustuksestaan ja
lisäsi:
-- "Jospa olisi meillä kaikilla yhtä vähän ulkonaisia syntejä omalla
tunnollamme ja jospa olisi omatuntomme kuitenkin yhtä arka kuin hänen,
ei olisi hätääkään astua Hänen tuomioistuimensa eteen, joka kaikki
tietää ja kaikki näkee."
Muut myönnyttelivät, mutta ei kukaan kyennyt puhetta jatkamaan, sillä
paljo oli joukossa niitä, jotka tänään kuulivat Tiinasta puhuttavan
vasta ensi kerran -- ja joiden mielestä hänen muistonsa yhtä pian
hälveni.


LEGENDA

Eli ennen vanhaan kaukaisilla Savon salomailla tyttö, joka luuli
itsensä hylätyksi Jumalalta ja ihmisiltä. Kotonaan häntä soimattiin
typeräksi ja kaikkeen kykenemättömäksi, ja hän tekikin kaikki nurin
päin: kun laitettiin lehmiä lypsämään, kaatoi hän maidon kiulusta
maahan ja kun pantiin paimeneen, unohtui hän itse aholle istumaan
ja antoi karjan eksyä korpeen karhun raadeltavaksi, eikä hän
muistanut saunaakaan lämmittää, vaikka oli käsketty. Isänsä häntä
torui, äitinsä nuhteli alin omaa, kylän lapset pitivät pilkkanaan
ja papit häpäsivät häntä kinkerillä, sillä ei hän osannut lukea
eikä tiennyt mitään vastata, kun kysyttiin. Rangaistukseksi ei
hänelle aina annettu ruokaakaan niinkuin muille, niin että hän pysyi
kalpeana ja heikkovoimaisena, näki näkyjä ja haasteli usein itsekseen
metsää kulkiessaan ja meni välistä tainnoksiin, josta ei herännyt
herättämälläkään. Eikä häntä päästetty kirkkoonkaan, kun joskus sinne
pyrki.
Usein hän itki yksinään sitä että ihmiset häntä ylenkatsoivat, mutta
uskoi että hän oli semmoinen, miksi muut häntä sanoivat. Kun hän kuuli
veisattavan, ei hän uskaltanut siihen yhtyä ja kun kuuli Jumalan
armosta ja laupeudesta puhuttavan, ei hän tohtinut sitä itselleen
omistaa.
Vaan eräänä sunnuntaina, kun kaikki muut olivat menneet kirkkoon, lähti
hän itsekseen metsätietä myöten vaeltamaan. Hänen mielensä kaipasi
lohdutusta ja hän tahtoi vaeltaa niin kauvan kuin hän sen löytäisi.
Mutta hän eksyi sydänmaalle eikä enää tiennyt, mistä oli tullut ja
minne oli menevä. Vaan kun se oli tapahtunut monta kertaa ennenkin,
ei hän hätäytynyt, kulki yhä eteenpäin, vieri soita, vieri maita ja
hyräili virttä, minkä oli ulkomuistista oppinut Näin hän hyräili:
Ah, Jumala, riennä auttamaan,
Sielun' on kahleiss' ahtaiss',
En löydä täällä,
Maan kaiken päällä,
Yhtään ken auttaa taitais,
Jos etsin siell'
Tai etsin tääll',
Ain' maailman ääriin saakka,
En löydä armon, en turvan paikkaa.
Kun hän tätä virttä hyräili, näki hän yhtäkkiä kirkkaan tähden
edessään pyörivän. Oli hän nähnyt sen välistä ennenkin, mutta aina
oli se kadonnut niinkuin jäniksen poika, joka tien poikki pensaikkoon
hypähtää. Mutta nyt se ei kadonnut, ja hän alkoi kulkea sen jälestä.
Se toi. hänet metsästä suolle, suolta aholle ja ahon päässä lähti
se tietä myöten pyörimään. Ja kun tuli tiehaaroja, niin poikkesi se
aina oikealle ja pyöri ja pyöri. Tuli veräjä eteen ja se pistihe
veräjäpuiden välitse haka-aituuseen. Tuli toinen veräjä ja se teki
samalla lailla. Alkoi näkyä talon kattoja ja se johdatti taloa kohti,
mutta kun oli tullut kujalle, niin se katosi ja tyttö arvasi, että se
oli tahtonut hänet taloon menemään. Talosta kuului virren veisuu ja hän
pelkäsi sinne mennäkseen, sillä hän pelkäsi ihmisiä. Mutta silloin oli
niinkuin olisi joku häntä hartioista kahdella kädellä työntänyt -- "Se
käskee minun menemään," ajatteli hän ja meni pirttiin.
Pirtti oli väkeä täynnä, mutta näistä ei kukaan noussut häntä
soimaamaan, sillä kaikki kuuntelivat miestä, joka seisoi pöydän takana
sanaa selittämässä. Hän puhui heille Jumalan suuresta armosta ja hänen
laupeudestaan kaikkia syntisiä kohtaan. Kuta kurjempi, hylätympi,
vähäisempi ja halveksitumpi olet, sitä kalliimmasti ovat syntisi
lunastetut, puhui hän. Kuta enemmän sinua vaivataan ja pilkataan, sitä
hellemmin hän katsoo puoleesi. Ei koskaan ollut hän sitä miestä ennen
nähnyt, vaikka oli kuullut hänestä puhuttavan ja vaikka oli halunnut
häntä tavata, sillä unessa oli hänelle sanottu, että hän siltä saisi
kevennystä raskaalle mielelleen. Nyt näytti se häntä katselevan,
hänelle puhuvan ja häntä tarkoittavan. Suloinen tunne täytti hänen
sielunsa, oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan tai
niinkuin olisi raskas kivi vierähtänyt maahan hänen helmastaan. Hän
sai rohkeutta ja uskalsi jo yhtyä virteenkin, jonka mies pöydän päästä
puheensa lopetettuaan alotti:
Katso tämmöinen mä olen,
Jeesu, tällä hetkell' taas,
Tämän häijyn, pahan puoleen
Katsot kuitenk' armollas'.
Vaan kuta kauvemmin hän veisasi, sitä ihanammalle hänestä alkoi tuntua.
Tuntui kuin ei kukaan häntä enää soimaisi eikä olisi koskaan soimannut
ja niinkuin kaikki hänen syntinsä ja pahat tekonsa olisivat hänelle
anteeksi annetut.
Olen köyhä, vaivanen,
Omas' aina Jeesuinen,
Anna koittaa päivän sen,
Kun pääsen luokses' taivaasen.
Tupa näytti valkenevan hänen silmissään, seinät kävivät kullan
kiiltäviksi, ja ihmiset hohtivat kuin enkelit kirkkaissa valkoisissa
vaatteissaan. Ja hänkin oli heidän joukossaan, hänkin oli samassa
taivaassa kuin he. Hänen päätään viipotti, hänen sydänalaansa huimasi
ja hiljalleen vaipui hän seinäviereen lattialle kasvot taivaaseen
käännettyinä.
Vaan kun tuvassa olijat kuulivat vaikeroimista seinäviereltä,
lakkasivat lie veisaamasta ja riensivät hänen luokseen. He luulivat
hänen pyörtyneen ja kantoivat hänet vuoteelle ja pitelivät häntä
kiinni, kun hän huitoi käsillään ja heitteli ruumistaan. Mutta hän
riuhtasihe irti ja huusi korkealla äänellä: -- "Autuaat, autuaat,
autuaat!... taivaassa, taivaassa, karitsan verellä lunastetut ...
kaikki, kaikki ... vapahdetut, pelastetut... armosta ja laupeudesta."
Luullen hänen hourailevan, heittivät he kylmää vettä hänen silmilleen,
että hän heräisi. Mutta hän ei herännyt eikä näkynyt tietävän mitään
siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Silloin virkkoi se mies, joka
äsken oli heille puhunut:
-- "Vaietkaamme ja kuunnelkaamme häntä!" Ne lakkasivat heittämästä
vettä hänen silmilleen ja hän puhui heille outoja sanoja ja vieraita
kieliä, joita ei kukaan ymmärtänyt. Mutta kohta korotti hän taas
äänensä ja julisti palavin silmin ja ilosta hehkuvin kasvoin näkevänsä
avonaisen taivaan ja autuaitten asunnot ja nimitteli nimeltään niitä,
joita siellä näki ja jotka olivat niitä, mitkä seisoivat hänen
vuoteensa ääressä. Suuri riemu täytti silloin heidän sydämmensä ja
ilosta itkien syleilivät he toisiaan, sillä he ymmärsivät, että Herra
oli tahtonut heidän raskaat mielensä keventää.
Mutta kun oli niitä, jotka ihmettelivät, mistä hän oli, tuo halpanen
tyttö, nuo salatut asiat tietää saanut, sanoi se mies, sillä hän tunsi
henget: -- "Hänen puheensa on Herrasta, joka on meille sen palvelijansa
kautta julistanut"
Vaan kun hän heräsi, ei hän muistanut mitään siitä, mitä oli
tapahtunut, ja pelästyen ihmisten paljoutta ympärillään, lähti hän
metsään pakenemaan. Mutta ne eivät häntä päästäneet, kun näkivät hänet
heikoksi ja voimattomaksi, ja hoitivat häntä kuin omaansa. Ja kun he
seuraavana päivänä olivat kokoontuneet lukemaan ja veisaamaan, kaatui
hän taaskin heidän keskelleen ja puhui kauvan ja keskeyttämättä outoja
sanoja ja vieraita kieliä sekä semmoista, jota kaikki ymmärsivät,
neuvoen kaikkia ihmisiä parannusta tekemään ja Herran tykö tulemaan.
Ja niin tapahtui monena yönä peräkkäin ja siitä lähtien joka ilta
niinkauvan kuin hän eli.
Paljon tuli kansaa monista pitäjistä ja kaukaisista maan ääristä häntä
kuulemaan, joista monet heräsivät syntinsä tuntoon ja kääntyivät pois
pahoilta teiltään. Tuli pappeja ja piispojakin häntä tutkimaan, vaan
vaikkeivät saaneetkaan häntä syyhyn siitä, että hän olisi väärää
oppia saarnannut .eikä niinkuin sanassa sanottiin, kielsivät he häntä
puhumasta luullen hänen sitä omaksi kunniakseen tekevän. Mutta ei hän
voinut lakata, sillä ei hän itsestään puhunut vaan siitä hengestä,
joka hänelle annettu oli, eikä tullut ylpeäksi niistä lahjoista,
jotka saanut oli, niinkuin monet muut, jotka siihen aikaan horroksiin
lankesivat ja kielillä puhuivat. Kohta kutsui Herra hänet kuitenkin
pois ja vielä kuolinvuoteellaankin todisti hän Vapahtajastaan ja
virkkoi niille, jotka surevina seisoivat hänen ympärillään: "Kaikki,
kaikki ... ei Herra ketään kadota, jotka turvaavat Häneen ja Hänen
päällensä uskovat, amen!"