Helsinkiin - 5

sairaalle. Sitten kasteli hän käsiliinan kylmässä vedessä ja hautoi
sillä Antin ohimoita. Sillä lailla tahtoi hän istuttaa Anttiin
sellaisen muiston, että juovuksissaolo on oikeastaan sairautta; mikä
oli näyttäytynyt tehokkaaksi keinoksi ensikertalaisia vastaan. Antti
antoi hoitaa itseään kuin siivo lapsi. Sanaakaan sanomatta tuijotti hän
kattoon, silmät kankeasti yhteen kohtaan ojennettuina. Pekka ajatteli
tilaisuuden soveliaaksi varoitus- ja nuhdepuheen pitämiseen. Mutta
ennenkuin hän ennätti päästä alkuunkaan, oli Antti jo nukkunut. Pekka
jätti hänet siihen nukkumaan ja painoi oven varovasti kiinni.
Hänellä itsellään oli kokkasalongissa makuusijansa. Sinne oli hän
hilannut eväsvakkansakin. Se oli hänen ja Antin yhteinen, ja sitä
olivat olleet laittamassa Antin sisaret. Kuinka kaikki oli asetettu
sopivasti ja maukkaasti! Oli muistettu panna pienet servietitkin
mukaan. Ja makeisia lomaan. Nuo sydämenmuotoiset piparikakut oli
varmaankin pantu tarkoituksella. Pekka söi hitaasti, sillä se oli
terveellistä. Syödessään hän ryyppäsi vettä ja ajatteli ryypätessään:
kyllä tämä kirkas vesi on sentään terveellistä. Sitä kun juo joka aamu
ja ilta, niin pysyy ruuansulatus kunnossa ja mies elää vanhaksi. Monet
suuret miehet eivät ole juoneet muuta kuin vettä ja saavuttaneet
korkean iän. Olut, jonka voi lukea alkoholijuomiin, kuluttaa voimia.--
Tuossa Antissa näkyy olevan taipumusta antautumaan viekoitusten
vietäväksi. Sen olen tänään huomannut. Mutta muuten minä en ymmärrä,
mitä varten ne häntä siellä kotonaan niin ihailevat, Annakin. Hän on
perheen ainoa poika ja liiaksi hemmoteltu. Semmoiset usein joutuvat
turmiolle. Aina on häntä sanottu hyväpäiseksi, mutta en minä sitä ole
niin erittäin huomannut. Se näkyy vasta siitä, miten luvut ja tutkinnot
Helsingissä alkavat sujua. Minä pahoin pelkään niiden menevän hitaasti.
Mutta mikäs niillä semmoisilla hätänä, joilla on varoja. Hän voi viipyä
vaikka kymmenkunnan vuotta Helsingissä. Vasta sitten, kun on elänyt
mielestään tarpeeksi ja tyhjentänyt nautintojen maljan pohjaan saakka,
alkaa hän todenteolla harrastaa toimeentuloaan. Kaikki käy yhtä
helposti kuin sitäkin ennen. Kohoaa vähitellen puoltolauseiden avulla,
kun on isällä tuttavuuksia, saa helppotöisen viran ja elelee vain.
Pekka oli lopettanut syöntinsä ja alkoi riisuutua.
Tiloja oli useampia. Hän valitsi parhaimman lähellä pesukaappia. Sen
päälle hän asetti vaatteensa hyvään järjestykseen. Tarkasti
kaulustintaan, jota ei vielä huomenna tarvinnut muuttaa ... vältti se
näin matkalla, ja pesu on kallista Helsingissä. Veti varovasti kellonsa
ja sijoitti sen niin, ettei se suinkaan putoaisi. Housut, joiden
taskussa oli rahakukkaro, pantiin pään pohjiin.
Kynttilän sammutettuaan hän laski velkansa. Hän oli köyhä ja hänen oli
täytynyt tehdä velkoja. Oli niitä kolmatta tuhatta. Mutta hän suorittaa
tutkinnon syksyllä. Kolmen neljän vuoden päästä on ehkä oma palkka.
Täytynee Annankin tuoda sen verran pesään, että pääsee veloista. Ukko
kuuluu panevan pankkiin joka vuosi kolme tuhatta palkastaan. Helposti
hän oli saanutkin Annan, vaikka sen ympärillä liehakoi muitakin. Siinä
seuranäytelmässä oli hän jo huomannut varmat merkit. Rekiretkellä se
sitten ratkaistiin. On se pulska tyttö.--Hohhoi! Kunpa saisi nyt hyvän
ja halvan asunnon Helsingissä. Parasta taitaisi olla asettua
maaseudulle rautatien varteen. Ja niin hän tekeekin.
Vähän päästä alkoi hänen nurkastaan kuulua pientä pihinätä, ja hetken
kuluttua kuorsasi Pekka.
Ruokasalissa istuivat myöhään yöhön Kalle ja Nieminen. Siellä oli saatu
toimeen uusi whisti kahvin ja liköörin ääressä. He olivat aikoja sitten
unohtaneet Antin, joka hervotonna makasi selällään hytissään.


VI.

Aamulla heräsi Antti siitä, että laiva yht'äkkiä hiljensi kulkuansa ja
kone alkoi käydä hitaammin. Hän kohotti päätään, ja ensimmäinen tunne
herätessä oli ankara kipu aivoissa, joita särki samassa tahdissa, kuin
laivan kone liikahteli. Ja kun laiva äkkipikaa alkoi tutista vimmatusti
takaisin, pisteli päätä kuin tuhannen tulineulan kärjellä, ja silmä
syyti säkeniä.
Tuntien polttavaa janoa ahmaisi hän vettä kuivaan kurkkuunsa ja koetti
nukkua uudelleen. Mutta uni oli jo paennut, ja kannella kolistiin ja
käveltiin. Vaivoin hän sai mielessään esille edellisen illan
tapahtumat, sillä joka kerta kun hän koetti ajatella jotain, vihlaisi
otsaluuta kuin veitsellä. Ensin hän ei muistanut mitään, mitä oli
tapahtunut ja kuinka oli tullut tänne hyttiinsä maata. Mutta kun sitten
sattui silmään pesukaapilla oleva tyhjä seltteripullo, puoleksi
kuivunut pyyhinliina ja surkeassa kunnossa olevat vaatteet, selvisi
kaikki: miten Pekka oli häntä hoitanut kuin sairasta, ja kuinka hän oli
ollut niin vetelä, ettei itse saanut kenkiä jalastaan. Se kaikki
suututti häntä niin, että hän heti kohta laittautui nousemaan ja
pukeutumaan. Sitä tehdessä täytyi hänen kuitenkin tuon tuostakin
hammasta purren kirota päänsärkyä, joka oli selälleen kaataa joka
kerta, kun, hänen mielestään aivan tahallaan, sylen täysi halkoja aina
romahutettiin kannelle juuri hänen hyttinsä kohdalla.
Kun hän kohosi kannelle, häikäisi silmiä kirkas päivänpaiste. Ilma oli
läpikuultavan puhdas. Raitis aamutuuli puhalteli suurelta Saimaalta.
Taivas oli sininen ja järvi oli sininen ja maat läheltä ja kaukaa
kangastivat korkealle, kirjavina kellastuvista lehdistä. Laineen liike
oli virkeätä kuin hyvästi maanneen ja vasta nousseen. Rivakasti ajoi
aalto aaltoa, laiva keinui vähän niiden varassa, ja tuon tuostakin
räiskähti vaahtoa ja vettä kimmahtaen laivan kupeesta ylös ilmaan,
josta tuuli kantoi sakean sateen hienontuneita pisaroita aina ylös
komentokannelle, Anttikin sai siitä pärskäyksen poskelleen astuessaan
ulos salongin ovesta, jonka tuuli repäisi hänen kädestään ja paiskasi
selälleen auki.
Koko luonto oli terve ja raitis, ja sen rinnalla tunsi Antti itsensä
sairaaksi, voimattomaksi ja miltei kurjaksikin. Ympäristön raittius
ihan kuin ivasi häntä. Oli niin paha olla kuin rikoksen tehtyä, josta
ei ole pelastusta eikä anteeksiantoa toivottavanakaan. Hän koetti istua
hiljaa kannella ja haihduttaa myrkyllisiä usvia päästään antamalla
tuulen sitä valtoineen huuhdella. Mutta särky ei lakannut, pikemmin
vain kiihtyi, ja silmissä tanssi taivaanranta kahtena päällekkäin.
Turvattomana kyyrötti hän käppyrässä, väristen vähän ja kädet hihoihin
pistettyinä. Hän oli epätoivossa itsestään ja tulevaisuudestaan.
Hänestä on jo ehkä tullut renttu, juoppo ja epäsiveellinen eläjä, joka
tuottaa surua suvulleen ja josta ei ole itselleenkään iloa. Tämä oli
kosto hänen epäsiveellisistä ajatuksistaan eilen. Sillä ne olivat
epäsiveellisiä, ne bufettineidistä, ja kaikki, mitä Kalle oli puhunut.
Jos hän kirjoittaisi äidille kaikesta ja saisi anteeksi ja tekisi
lupauksen, ettei enää koskaan mitään maista.--Pthyi, kuinka suu oli
pahanmakuinen.--Helsinki oli kadottanut kaiken viehätyksensä. Se
peloitti ja kammotti. Kun laiva kääntyisi takaisin tai särkyisi, niin
että voisi palata kotiin. Hän kuuli Kallen ja Niemisen äänet salongin
katossa olevan aukinaisen ikkunan läpi, josta kohosi konjakin haju. Se
käänti mieltä niin, että oli tulla ylen. Bufettineiti, joka kulki
peräkannella, inhoitti häntä.
Pekka tuli kannelle, posket vielä kankeina nukunnan jäleltä. Antti
kääntyi poispäin, mutta Pekka kiersi eteen ja istuutui hänen viereensä.
--Huomenta! sanoi hän äänellä, joka osoitti Antille, että Pekka
ajatteli eilistä tapahtumaa. Muuta hän ei kuitenkaan virkkanut, katseli
vain. Mutta se kävi Antille niin sietämättömäksi, että hän lähti alas
salonkiin.
Kalle ja Nieminen olivat jo täydessä käynnissään aamuryyppyjä
nakkelemassa. Avosylin ottivat he hänet vastaan, ja Kalle kaatoi kohta
konjakkia hänellekin. Antti esteli ottamasta ja valitti kohmeloaan.
Mutta Kalle osasi vallata hänet pian, selitellen, että ne kohmelot ne
on niitä miesten tauteja ja että tämä on parasta lääkettä, mitä olla
taitaa.
--Usko pois, Antti! Saat nähdä, jos vain tottelet minua! No, elä
puistattele! Pohjaan vain yht'äkkiä irvistelemättä ... koko pikari!
--Recognandi causa! lisäsi Nieminen, ja he kumosivat ryypyn kaikki
kolme. Pekka tuli juuri sisään, ja Antti korotti vielä uhalla
äänensäkin.
--No, terve mieheen sitten! Tämä on kuin voita leivän päälle!--Ääh!
Merkillisen makealle se nyt maistuikin. Ei ollut ollenkaan karvaalle.
Niitä olisi jo saattanut ottaa vaikka kuinka monta. Jos se tuo Pekka
luulee, että tässä hänen happamista naamoistaan välitetään, niin
erehtyy hän suuresti. Ja ensimmäistä rohtoryyppyä seurasi toinen ja
kolmas. Joka kerta ottaessaan katsahti hän ilkkuvalla syrjäsilmällä
Pekkaan, joka oli istuutunut toiseen päähän pöytää ja oli selailevinaan
ilmoituskalenteria.
He joivat itsensä hienoiseen, silmiä hiukan hämärtävään aamuhumalaan,
ja Antilla punoittivat posket kuin keuhkotautisen.
--Kyllä sinusta mies tehdään, vakuutti Kalle.--Eikös ne ala sepät
päässäsi takomasta tauota?
Ne takoivat vielä, mutta takoivat kuin puuvasaroilla pehmoiseen
pumpuliin.
--Ei pakota enää!
--Ihmetteletkö sitä? Sanoinhan ma sen! Ja kun nyt syöt hiukan ja panet
pitkäksesi vähäksi aikaa, niin olet terve kuin pukki nousemaan junaan
Lappeenrannassa.
Oli yhtä huminaa Lappeenrantaan tulo, tavarain kärryihin kanto ja
kiivas ajo kaupungin läpi ylös seurahuoneelle. Antti oli Kallen ja
Niemisen vietävänä, ja Pekka sai tulla perästä, jos tahtoi. Miettinen
ja Voutila olivat jo aikoja sitten unohtuneet, kun Antti, rantatietä
ajaessaan, yht'äkkiä näki heidän suurta kirstua kantaen väistyvän
tiepuoleen, minne pyörä heitti kuraa heidän vaatteilleen ohi
kiitäessään.

Kävellessään vähän ennen junan lähtöä Lappeenrannan asemasillalla oli
Antti jo kokonaan toinen mies kuin Kuopiosta lähtiessään. Nämä pari
matkapäivää olivat kypsyttäneet häntä silmääntuntuvasti. Liikkeet
olivat jo paljoa huolettomammat ja käynti rennompaa. Hattu oli solunut
alas takaraivolle, palttoo oli auki, eikä nenäliinan kulma enää
piipottanut niin arasti ja viattomasti rintataskusta esille. Edellisen
illan juonnista oli jo kaikki katumus haihtunut. Antti muisteli sitä
nyt ilmeisellä mielihyvällä. Sillä nukuttua useita tunteja
seurahuoneella oli jälellä ainoastaan miellyttävän suloinen hermojen
väsymystila. Ääni oli karkea ja miehekäs ja tuli rinnasta. Silmäys
odotussalin suureen peiliin näytti vähän velton ja välinpitämättömän
katseen, ja silmän pohja oli tumma ja syvä. Asemasillalla parveili
ihmisiä, ja he kulkivat Kallen kanssa milloin minkin ryhmän mukana
tehden havainnoitaan. Naisia he varsinkin tarkastivat. Erillään muista
käveli siinä hitaasti ja joutilaan näköisenä muuan tummaverinen ja
komeavartaloinen nainen. Häntä he seurasivat, kulkivat ohitse ja
kiersivät vastaan. Kalle kuiskasi Antille jotain korvaan, jota Antti ei
ottanut uskoakseen.
--Sinä panet omiasi! Tuoko hieno nainen, joka astuu kuin ylimys?
--No saat olla varma, etten minä erehdy. Etkö luule minun häntä
tuntevan! Hän oli Helsingissä keväällä ja on nyt täällä luultavasti
vain läpimatkalla Pietariin. Tiedä sinä, että täällä suuressa
maailmassa on niin, että kuta hienompi, sitä--
Sen jälkeen, mitä hän nyt kuuli ja mitä Kalle vast'ikään seurahuoneella
oli kertonut seikkailuistaan bufettineidin kanssa viime yönä,--oli
Antti valmis uskomaan mitä hyvänsä ja kenestä hyvänsä. Ja sillä
silmällä alkoi hän katsella kaikkia ohikulkevia. Sillä yksi ainoa
ajatus hallitsi häntä yhä voimakkaammin. Ajatus tuosta salaperäisestä,
omituisesta, tähän saakka saavuttamattomasta, mutta kukaties tuossa
tuokiossa luo tulevasta. Jonka hän ei ollut perillä vielä eikä tiennyt,
missä se oli, mitä se oli ja kuka se oli, mutta jota lähenevänsä hän
tunsi. Hän tunsi lähenevänsä uutta, entisestä ihan eroavaa ilmapiiriä,
johon jostain leviää outo, hurmaava tuoksu, mutta sellainen, jota voi
hyvin hengittää ja jossa tuntee tulevansa hyvin viihtymään. Ja melkein
huumaukseen saattoi hänet se, kun hän ajatteli, ettei ole estämässä
enää mikään, että kohta on ulottuva ottamaan ja saava syliinsä sulkea--
niin pian kuin vain kätensä ojentaa ja tarttuu kiinni.
Ja lupaus siitä oli jo jokaisessa veturin kiihkeässä vihellyksessä ja
junan kiivaassa kulussa ja nopeasti jälelle jäävissä asemissa, mikä
kaikki tiesi sitä, että matka lyhenee joka hetki ja sen määrä,
Helsinki, lähenemistään lähenee. Helsinki! johon kiidetään yhä
kiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto
ja aina vain ahnaammin itseänsä kohti nielee.
Joka paikassa, pitkin koko matkaa, oli outouden ja uusien
tuntemattomain ihmisten viehätys. Kaipiaisissa syötiin päivällinen ja
juotiin mahtavasti viiniä päälle. Vastapäätä istui hienoja
urheilupukuisia ulkomaalaisia, joista muutamalla oli punainen
turkkilainen tupsuniekka fetsi päässä. Toisilta asemilta tuli
rikkaannäköisiä naisia ja herroja, jotka ajoivat kiiltävillä
ajopeleillä ja korskuvilla hevosilla, kuskit ja lakeijat mukana. Ne
nousivat kaikki toisen luokan vaunuihin, eikä Antti saanut nähdä heitä
muulloin kuin junan seistessä asemilla. Silloin hän meni ulos
kävelemään, kulki ikkunasta ikkunaan ja tarkasteli uteliaalla
ihmetyksellä noita, jotka nojasivat välinpitämättömästi sohvain
selustimiin ja katselivat huolettomasti ulos. Mitähän ne mahtoivat
hänestä ajatella? Olikohan hän heidän mielestään hyvin maaseutulaisen
näköinen? Voisiko hän koskaan tulla oikein hienoksi herraksi ja istua
noin kauniin naisen vieressä ja puhella hänen kanssaan noin hauskasti,
kuin tuo näytti tekevän.
Joka asemalla tuli lisäväkeä junaan. Riihimäellä oli niitä jo
odottamassa silta mustanaan. Juna seisoi siinä jonkun aikaa, ja
ihmisjoukko käveli eloisasti edestakaisin valaistussa katoksessa, jonka
seinät hohtivat kirjavina jos johonkin väriin välkkävistä
ilmoitustauluista. Odotettiin toista junaa vastaan tulevaksi. Se läheni
kohisten kuin ukkospilvi, loistavat lyhdyt otsassa, ja puhalsi
vastustamattomalla voimalla eteenpäin, kiidättäen pitkän jonon uusia
vaunuja sillan sivuun ja pelmahuttaen huoneet täyteen uusia
matkustajia.
Vetureja, joissa vaski ja teräs kilvan kiiltelivät, vaihdettiin, ja ne
kiitivät kuin vallattomat pääskyset sivuraiteita myöten toistensa
ohitse ja toisiansa vastaan päästäen mennessään kimakan, virkeän
sävelen.
Se oli uutta Antista kaikki tämä ja pakotti veren hänen suonissaan
virkeämpään liikkeeseen. Joka asemalla, missä oli ravintola, hän nautti
jotain, milloin hedelmän, milloin lasin viiniä, milloin Kallen
ehdotuksesta konjakkarin tai olutta. Junassa hän ei kauan voinut pysyä
paikoillaan. Hän kulki vaunusta vaunuun, niin että ovet rämähtelivät,
istui vain vähän aikaa kussakin ja seisoskeli ulkopuolella vaunujen
välissä. Juna kiiti joskus niin päätä huimaavaa vauhtia, että täytyi
pitää kaiteesta kiinni. Se ryntäsi rasahtaen pienten rautasiltojen
poikki, syöksyi hihkaisten kallion keskeen, ja seinät kalahtivat kuin
kahleiden kaikua. Kone huohotti ja tuhutti kuin jättiläinen suurista
keuhkoistaan. Kirpoellen lennähtivät kipunat mustaan metsään kuin
ukkosen salamat, ja oli kuin olisi koko tässä menossa ollut jotain
intohimoista hehkua ja silmäin tulista säihkettä. Ja ilma oli lämmin ja
kesäinen ja vihreys vielä vallalla puissa, joiden lähimpiä lehtiä
lyhdyt veturista ja valo vaunujen ikkunoista valaisivat, jättäen
tummiksi taampana olevat.
Matka läheni loppuaan. Lähdettiin Malmin asemalta, ja konduktööri
ilmoitti seuraavaksi asemaksi Helsingin.
Nukkuneet hypähtivät ylös ja alkoivat suoriutua jättämään junan.
Samanseuralaiset, jotka olivat matkan varrella hajaantuneet eri
vaunuihin, hakivat toisensa ja järjestivät tavaransa. Väsymys, joka
loppumatkalla oli laskeutunut kuin pöly päälle, tylsentänyt kasvojen
piirteet ja laimentanut liikkeet, oli kadonnut.
Loppumatkalla oli Anttikin alkanut uupua ja mieli ruveta raukeamaan.
Hän oli painautunut istumaan yksinäiselle kapealle penkille vaunun
nurkkaan. Kun hän äkkiarvaamatta kuuli Helsingin nimen mainittavan
äänellä, joka oli hänestä melkein uhkaava, niin häntä yht'äkkiä rupesi
epäilyttämään. Kaikki se, mitä hän äsken oli halunnut saavuttaa, rupesi
häntä peloittamaan. Häntä peloitti se, mitä hänelle oli matkalla
kerrottu ja mitä hän oli kokenut. Eniten kaikesta hänen omat
aikomuksensa ja toiveensa tuosta uudesta elämästä, jota hän niin
kiihkeästi oli haaveksinut elääksensä ja joka oli tuossa tuokiossa
alkava. Eikä sitä voinut enää lykätä toistaiseksi tuonnemmaksi. Sillä
juna karkasi eteenpäin kuin ohjaton, hurjistunut hevonen alamäkeä, niin
että joka hetki luuli pyöräin radalta hyppäävän ja suistuvan suinpäin
tiepuoleen. Se kammotti vasten tahtoakin, ja veturillakin tuntui olevan
tieto jostain vaarasta, koska se yhtämittaa vihelsi ja välistä niin
valittavasti ja surkealla soinnulla, kuin olisi ollut hätä ihan jalkain
alla. Miksi oli Pekkakin poissa? Hän oli jäänyt jollekin pienelle
asemalle eikä aikonut tulla Helsinkiin ennen kuin tenttimään. Olisi hän
voinut tulla perille saakka. Minne hän osaisi yöksi yksin? Kallen ja
Niemisen kanssa ei hän enää milloinkaan ... ne olivat tulleet hänelle
jotenkuten vastenmielisiksi.
Kalle tuli toisesta vaunusta ja näytti olevan virkeimmillään. Hän oli
junassa tavannut tuttavia ylioppilaita ja saanut heidän kauttaan
joitakuita uusiakin. Riihimäeltä saakka oli heitä istunut seurue
korttia lyömässä, sitten kun oli konduktööri saatu hommaamaan mukava
pelilauta polvien päälle. Antti ilmoitti, että hän aikoo ajaa yöksi
Villensaunalle.
--Ajetaan ensin Kappeliin, niinkuin on ollut puhe pitkin matkaa.
--Kyllä minä mieluummin hakisin yösijan nyt kohta.
--Joko sinä alat jänistää? Elä sinä ollenkaan, tule vain mukaan ...
meitä tulee täältä hauska seura iloisia poikia.
--Minnekä me Kappelista?
--Luota sinä vain minuun! Me pidämme hiiden hauskaa tänä yönä!
--Entäs tavarat?
--Ne noudamme huomenna asemalta.
Antti koetti kyllä rohkaista mieltänsä ja kohentautua entiselleen.
Mutta ei hän enää oikein tahtonut päästä jaloilleen. Hän kallistui
ikkunaa kohti ja koetti tunkeutua pimeän läpi. Ei hän sieltä kuitenkaan
nähnyt muuta kuin omat kalpeat kasvonsa ja vaunun sisuksen. Mutta
samassa välähti ihan ikkunan alla jonkun vartiatuvan lyhty niin
vihaisella vauhdilla, että oli silmän reväistä mennessään. Ylempänä
kallioiden huipuilla ja etäämpänä metsän sisässä tuikki huvilain tulia.
Alppilan huvimajassa lähellä rataa oli valaistua, ja sieltä näkyi
soittokunnan keltaiset torvet ja tanssivia päitä. Luultavasti oli
siellä jotkut huvit. Siinä, missä rata katkaisee ajotien, oli portti
suljettu ja portin nojassa ihmisiä. Ajureja odotti taampana, ja heidän
lyhdyillä varustetuilla rattaillaan istui herroja, jotka huiskuttivat
junalle lakkejaan. Mutta kohta paikalla rynnättiin taas pilkkoisen
pimeän kallion sisään. Ja yht'äkkiä tunkee korvaan veturin pitkä,
soikulainen tulovihellys. Siis ollaan tuossa tuokiossa perillä! Antti
kiiruhti ulos vaunusta. Juna juoksi hiukan hiljennettyä vauhtia tyynen
Töölönlahden poikki. Kahden puolen kuvasti siinä tulia monesta
kerroksesta. Ne ovat siis Helsingin tulia! Edessäpäin loimotti taivas
punaisena kuin tulipalossa. Se on Helsingin valaistus! Nyt näkyi
Kaisaniemen ravintola ja ihmisiä sen parvekkeilla. Keilihuoneen
avatuissa ikkunoissa oli herroja paitahihasillaan. Vaunu nytkähteli
vaihteissa. Ihan kohta seisahtuu se Helsingin asemahuoneelle! Anttia
vapisutti hermostuttavasti kylmyydestä, joka lähti rinnan pohjasta,
värisytti olkapäitä ja löi hampaita yhteen.
Kun juna seisahtui lasisen katoksen alle ja piti astua ulos vaunusta,
ei hän ollut päästä paikaltaan. Polvinivelet olivat niin vetreät,
etteivät tahtoneet kantaa. Hän oli taas kadottanut Kallen näkyvistään
ja häntä haikaellessaan vei hänet väkivirta mukanaan huoneesta
huoneeseen, joissa oli kahden puolen seisovana pylvästönä odottavia ja
katselevia. Niiden joukosta--Antti tunsi ja huomasi sen--iskettiin
häneen tummia, tavoittelevia silmiä, jotka otsatukan alta lähettivät
häneen houkuttelevat katseensa ja etsivät liittolaista hänen
silmäyksistään. Vaan hän vältti niihin vastata, ne häntä arkiuttivat ja
peloittivat, ja hän kiiruhti pois. Ja kun Kalle tapasi häntä palttoon
helmasta, niin hän hätäisesti pyysi uudelleen, että mentäisiin pian ...
mentäisiin pian pois johonkin hotelliin ja etsittäisiin yösija.
Vaan Kalle ei ollut sillä korvalla kuulevinaankaan. Hän tarttui lujasti
Antin käsipuoleen ja veti hänet jälessään joukon läpi, joka tunki
päälle joka taholta. Antti antautui puoleksi väkisin tämän anastuksen
alaiseksi, samalla kuin se kuitenkin oli mieleen ja teki turvallisen
vaikutuksen.
Odotussalissa oli vastaanottamassa koko joukko vanhoja tuttavia. Ne
olivat ylioppilaita, Kuopion lyseon läpikäyneitä. Ne tulivat nyt kuin
toverit ja ottivat heti haltuunsa, vaikka olivat olleet
yläluokkalaisia. Ennen oli heihin suurella kunnioituksella katseltu ja
vastaan tultaessa lakkiakin nostettu. Mutta nyt asettuivat he
vertaisiksi ja tarjosivat apuansa. Heidän ehdotuksensa oli sama kuin
Kallen, ja yksimielisesti päätettiin ajaa Kappeliin.
Antilla ei nyt enää ollut juuri mitään sitä vastaan. Äskeinen arkuus ja
vavistus vähenivät vähenemistään, kun yksi vastaantulijoista otti hänet
huolekseen, tarttui lujasti käsipuoleen ja kuljetti ulos
asemahuoneesta. Tungeskellessaan he joutuivat pakkautumaan kahden
naisen editse, joille Antti huomasi toverin salaa hymyilevän ja iskevän
silmää.
Astuttaessa ulos asemahuoneen avarasta ovesta, näytti Helsinki ottavan
tulijoita vastaan kuin kunniavieraita. Oli kuin olisi ollut juhla
tulossa. Rautatietori oli ympäriinsä tulitettu. Korkeissa,
moninkertaisissa rakennuksissa oli ikkuna ikkunan vieressä valaistuna.
Ylinnä muita loisti Ateneum sähkötulien valossa, ja toisella puolen
toria jonkun hotellin portin päällä liekehti suuri pyöreä sähkölamppu,
himmentäen ympärillään kaikki muut valot. Asemahuoneen edustalla oli
pitkässä mustassa jonossa odottavia ajurien rattaita ja suurten
ravintolain komeita vaunuja, joiden edessä ja takana istui
merkkipukuihin puettuja palvelijoita. Huudettiin ristiin rastiin
numeroita, ja ajurit vastasivat korkealla äänellä: »Täällä on!»
Kannettiin tavaroita, nostettiin rattaille ja lähdettiin ajamaan yli
Rautatietorin, josta toisia riensi vastaan. Melulta ja huminalta ei
tahtonut omaa ääntään kuulla. Ja tämä ei kuitenkaan ollut juhla mikään.
Antti tiesi, että se oli tavallinen Helsingin arkipäivä, päivä niinkuin
joku toinenkin. Mutta hänestä oli sillä kuitenkin juhlan luonto, ja se
tulisi aina kestämään tämä tämmöinen juhla!
--Kappeliin!
Vaunujen pyörät, joiden päälle he selkäkenoon heittäytyivät, olivat
kumilla päällystetyt eikä ajaessa kuulunut muuta kuin hevosen
rautakenkäisten kavioiden kalke kiviseen katuun. Eikä tuntunut istuessa
täristystä mitään, ainoastaan pehmoinen pudistus ruumiissa.
He ajoivat viistoon torin yli, poikkesivat Mikonkadulle ja siitä
taitavalla, ruumista ulospäin painavalla vierrähdyksellä leveälle,
pitkälle Esplanaadille, jonka toisessa päässä lyhtyrivi puristautui
kaitaiseksi kiinnimeneväksi kärjeksi. Kasvoja vastaan tuoksahti lämmin
ilma, niin lämmin kuin kesällä. Puodit olivat jo suljetut ja koko
alakerta suurissa korkeissa kivirakennuksissa pimeä, synkkä ja hiukan
kammottava, niinkuin järveen putoavan vuorenjyrkänteen vesiraja.
Ainoastaan ravintolan ikkunoista loisti salaperäinen valo laskettujen
uutimien takaa, joissa näkyi suuria, muodottomia varjoja sisässä
liikkuvista päistä. Tupakkapuotien ovet, joiden otsassa paloi punaisia
lyhtyjä, olivat vielä auki, ja muutamasta pullahti kadulle joukko
meluavia ja nauravia valkolakkeja.
--Tuossa on Runebergin patsas, huomautti toveri. Siinä se seisoi,
pääpuoli pimeässä. Patsaan jalkojen juuressa parveili joutilasta
iltayleisöä, naiset ja miehet käsikkäin.
--Lemmen iltahetki! Näetkö tuolla ylioppilaita kaartilaisten kanssa
yhdessä mylläkässä?
Siellä näkyi todellakin valkeita lakkeja vilkkaassa liikkeessä,
suikkelehdellen kuin salakat virtaisessa vedessä.
Soittoa kuului sieltä päin, minne ajettiin. Joku kovempi sävel tunki
läpi kavionkalkkeen ja Kappeli-esplanaadin tuuheitten lehvien.
Seisahduttiin Kappelin edustalle, laskeuttiin alas vaunuista ja
jatkettiin käsi kädessä matkaa. Oli vaikea päästä lävitse taajaan
sulloutuneen väkijoukon. Miehiä ja naisia oli sekaisin. Toiset naiset
olivat jo saaneet saattajansa ja kulkivat niiden kanssa. Toisilla ei
niitä vielä ollut. Ne sivuuttivat aivan läheltä, ulontivat
kyynäspäitään, ja Antti kuuli ohi mentäessä sanottavan: »Iltaa!» Kun
hän kääntyi katsoakseen taakseen, kohtasi hän hymyileviä kasvoja ja
viekoittelevia silmiä.
Suihkulähde puhalsi sähkötulien valossa kimmeltävää vettä korkeuteen ja
sen edessä oli kupukattoinen, lasinen soittolava, josta rämisi torvet
ja rummut. Ja sitä vastapäätä oli itse Kappeli, Se oli täynnä istuvia
ja käveleviä. Edestakaisin hääri, juoksi ja kiiti siellä mustiin
frakkeihin puettuja kyyppareja, valkeat liinat kainalossa ja
tarjottimia kädessä tai pään päällä ylhäällä ilmassa. Antti ei
ymmärtänyt, kuinka voisi päästä esille ja sisään. Mutta toveri toi
häntä varmalla kädellä ja vei pöytien ja penkkien lomitse, joiden
ääressä istui herroja ja naisia ja jotka olivat katetut mitkä soikeilla
olutseideleillä, mitkä totitarjottimilla, mitkä punaisilla viini- ja
kellahtavilla punssipulloilla. Juuri kun he astuivat ensimmäiselle
rapulle, livahti sivuitse suuri tarjotin, johon oli sälytetty
kokonainen illallinen ja jota kyyppari viedä keikutti kuin tyhjää
lautasta.
Huumauksissaan kuin kosken kuohusta alas tullut istui Antti hetken
päästä pehmoisella sohvalla, vihreässä huoneessa, jonka katossa paloi
monivaloinen kristallikruunu ja jonka seinällä oli maalauksia ja suuri
peili. Se oli kuin sihisevä suvanto, johon hän oli seisahtunut. Mutta
ei levon suvanto, vaan vaahtoisen pyörteen, joka hetken päästä heittää
uuteen koskeen, yhä alemma, eikä tietoakaan pysähtymisestä. Se tuntui
pyörittävän ja se tuntui pyörryttävän, se nosti veren päähän ja
haihdutti silmistä oikean suunnan. Eikä Antti muutamaan hetkeen oikein
käsittänyt, mistä oli tullut ja minne oli menevä.
Ovesta hän vain näki tuolla toisessa huoneessa, siinä, minkä läpi oli
tultu, bufettitiskin ja sen takana pitkässä rivissä aina puolikattoon
saakka pulloja pullojen vieressä, pikareja ja monivärisiä laseja
epälukuisin. Kyyppareja tuiskahteli hengästyneen näköisinä ovesta
sisään ja ovesta ulos. Tiskin takana liikkui pieni mies, nopea kuin
kärppä ja äkäinen kuin kissa. Häneltä sateli määräyksiä kaikille
tahoille, hän komensi kyyppareja, soitti heitä kellollaan luokseen,
lähetti menemään milloin oikeaan, milloin vasempaan ja huusi luukun
läpi kiivaita käskyjä keittiöön. Ja yhtämittaa helähtelivät rahat hänen
sormiensa lomitse laatikkoon, jonka lukko meni kilisten kiinni.
Mutta pian istui heitä yksi pöytä täynnä, kohta oli toinenkin otettu ja
he valtasivat vähitellen sen puolen ravintolaa kokonaan itselleen.
Antti esitettiin uusille, tuntemattomille ylioppilaille, jotka
tervehtivät häntä erittäin ystävällisesti ja pudistivat kättä.
Keskusteltiin siitä, mikä olisi illan juoma- ja ruokaohjelma, ja
Antinkin puoleen käännyttiin suurella huomaavaisuudella. Kolkutettiin
kepillä marmoripöydän laitaan ja annettiin koukussa kuuntelevalle
kyypparille määräyksiä, joita hän juoksujalassa riensi täyttämään.
Kutsuttiin tuutingit ja tilattiin portsionit päälle.
Toverien vapaa, ystävällinen käytös ja heidän tottunut, varma tapansa
asettua olemaan tempasi heti kohta Antinkin samanlaiseen mielentilaan.
Hän oli vielä vähän arka istuessaan näiden vanhojen helsinkiläisten
keskessä, hän pelkäsi puhua ja punnitsi tarkkaan sanansa, ennenkuin
mitään virkkoi. Mutta he pitivät huolen siitä, että hän kodistuisi. He
kilistivät hänen kanssaan sivulta ja yli pöydän ja nostivat toisestakin
pöydästä lasiaan, sanoen: »Terve tulemaan Helsinkiin, herra Ljungberg!»
Eikä aikaakaan, niin esitteli lähinnä istuva, se, jonka kanssa hän oli
asemalta ajanut, veljenmaljan ja muut seurasivat esimerkkiä. Kun Antti
oli muutamia kertoja lasistaan maistanut, hurmasi häntä niin, ettei
milloinkaan ennen sillä tavalla. Hän tunsi itseään kuin siivillä
kannettavan. Oli ihan autuaallista olla. Nyt vasta hän ymmärsi, mitä on