Helsinkiin - 1

HELSINKIIN
Kirj.
Juhani Aho

WSOY, Porvoo, 1920.


I.

Kuopion rannassa soivat lähtevien laivain kellot jo toiseen kertaan.
»Elias Lönnrot» oli isoin ja komein laiva, joka vei matkustajia etelään
päin, Helsinkiin ja muuanne, ja sen kello aloitti ensiksi. Sen soidessa
yhtyivät soimaan pienempäin laivain kellot, ja ne helistivät yht'aikaa,
kilvan keskenään.
Oli sunnuntai-aamu, jolloin joutilas väki vartavasten tulee rantaan
katsomaan, ketä lähtee. He tulevat kiireissään yli satamatorin, ovat
hommassa, niinkuin olisi heillä pelko myöhästymisestä. Laivasillalle
tultua katsellaan tuikeasti ja terävästi, niinkuin olisi asia jotain
tavata. Mutta sitten rauhoitutaan ja asetutaan vähän taammaksi
tarkastamaan niitä, jotka ovat lähtevän näköisiä.
Antti oli ylioppilas. Hän oli suorittanut tutkintonsa mennä kevännä ja
oli nyt lähdössä ensi lukukaudekseen Helsinkiin lukemaan. Hän seisoi
laivasillalla lähellä kulkulautaa. Päässä oli valkoinen rutistumaton,
sisarien puhtaaksi pesemä ylioppilaslakki ja kaulassa riippui nahkainen
matkalaukku, hiukan takana päin vasemman lanteen käänteessä. Palttoo
oli nähtävästi uusi, eilen räätälistä saatu, samettikauluksinen, ja
pienestä rintataskusta piipotti punaraitainen nenäliina, joka juuri
kotoa lähdettäessä oli siihen siististi ja varovasti hypistetty.
--Kuule, Antti, eiköhän sinun jo pitäisi nousta laivaan ... se saattaa
lähteä, ja sinä ehkä jäät ... jos ne ottavat pois laudan...
Se oli hänen äitinsä, joka häntä laivaan kiirehti. Koko perhe oli
tietysti saattamassa, nimittäin isä, äiti, kaksi sisarta ja muutamia
sukulaisia ja tuttavia. He seisoivat ahtaassa ryhmässä Antin ympärillä
ja odottivat vain kellon kolmatta kalahdusta, joka aina tuntui viipyvän
niin kauhean kauan.
Antti oli nähtävästi pahalla tuulella. Otsa rypyssä ja olkapäitään
hermostuneesti kohotellen seisoi hän äitinsä vieressä syrjittäin
häneen. Äiti oli pieni, matala ja hento eikä ylettynyt poikaansa kuin
parahiksi kainaloon. Levottomana ja huolekkaana koetti hän kuitenkin
saavuttaa häntä edes silmiin näkemään. Mutta ne harhailivat sinne tänne
yli väkijoukon, eikä äiti tahtonut saada pojan huomiota puoleensa,
jonka olisi viimeisellä eron hetkellä halunnut kokonaan omistaa.
--Ketä sinä, Antti, katselet? Onko sinulla siellä joku, jota tahdot
tavata?
--Ei ole.
Antti käänsi kasvonsa toisaanne päin haihduttaakseen noita, jotka
seurasivat jokaista hänen liikettään ja kasvojensa värettä. Mutta vähän
ajan päästä kiintyi hänen huomionsa kuitenkin taas sinne, missä oli
väkeä kokoontunut toiselle laivasillalle »Ilman» lähtöön.
--Muistitko, Antti, ottaa kalvokkaat käteesi?--Eihän sinulla niitä
olekaan!
--Kuinka minä niitä nyt käteeni?
--Minkä tähden et ... järvellä tuulee niin kylmästi avonaiseen
hihaan ... vaan ehkä sinä oletkin salongissa ... olekin vaan
salongissa, Antti!
--Kyllä, kyllä!
--Miksi sinä, Antti, olet niin kärsimätön? sanoi äiti vähän
loukkaantuneena.
--Mutta minkä tähden et sinäkään anna sen olla rauhassa? murahti siihen
isä, joka seisoi toisella puolen Anttia ja oli tyytymätön siitä, ettei
odotus loppunut.--Tottahan tuollainen iso poika jo katsoo itsensä ...
etkähän sinä sen perässä enää kuitenkaan saata sen pitemmälle hypätä.
Äidin leuka alkoi yhä tiheämmin vavahdella, ja hän koki turhaan niellä
itkuaan. Sisarienkin silmät rupesivat kostumaan, eikä nenäliinoja enää
pantu taskuun. Anttia tämä hellyys hävetti, eikä hän tuntenut
vähintäkään sääliä äitiänsä kohtaan, pikemmin harmia. Hän olisi jo
mennyt laivaan, ellei äiti olisi tarttunut hihaan ja pidellyt sitä kuin
pihtien välissä.
Ei kukaan puhunut pitkään aikaan. Ympärillä vain kuhisi ja kihisi
ihmisiä, jotka yhtämittaa survivat milloin selkään milloin kylkeen.
Joutilaita kokoontui yhä enemmän, ne jäivät seisomaan siihen
kerroksittain tukkien tien toisilta, joilla oli asiaa mennä ja tulla.
Ajurien kärryt kolisivat, hevosten kaviot kalkkoivat kiviseen
tantereeseen, ja yhä uusia ajoi kaupungista. Kapsäkeillä, kirstuilla,
kohverteilla ja kaikenlaisilla kapineilla sälytetyitä kärryjä
peruutettiin aivan laivasillan reunalle, ja siitä tavarat mätettiin
laivaan. Kapteeni hääri edestakaisin ja huusi ja komensi heikonlaisella
suomenkielellä. Ja laiva puhkui malttamattomuudesta. Piipuista ja
kupeessaan olevasta reiästä puhalsi se valkoista höyryä, joka peitti
peräpuolen sakeaan pilveen. Konekin jo hiljaa käydä jyskytteli,
koetteli voimiaan, ja köydet olivat pingollaan kuin juoksuhaluisen
syöttilään ohjakset, jota ajaja ei päästä menemään, mutta joka
hirnahtelee ja kuolaimiaan pureskellen jalkojaan nostelee.
Sitä katselivat siinä Antti, hänen isänsä ja sisaret, ajattelematta,
mitä katselivat. Mutta äiti vain katseli Anttia.
Isä oli pienenlainen, vähän kumarahartiainen mies, ja hänen palttoonsa
kaulus oli pystyssä. Kädessään oli hänellä päästään koukistettu meren
ruoko. Sisaria oli kaksi, jotenkin yhdennäköisiä. Molemmat he olivat
puetut aivan samanlaisiin vaatteisiin. Vanhempi oli vähän vakavamman ja
kuivemman näköinen. Nuoremmassa sitä vastoin näkyi vielä tuota
notkeutta ja mehua, joka on ominaista kaksikymmenvuotiaalle, mutta joka
pikkukaupungeissa tavallisesti niin pian haihtuu.
Yhdessä kohden seisominen kävi hänelle ikäväksi ja hän kääntyi
puhelemaan erään »hyvän ystävänsä» kanssa.
--Sinun veljesi menee Helsinkiin? kuuli Antti ystävän sopottavan.
--Niin hän menee.
--Tuleeko hän jouluksi kotiin?
--Kyllä hän tulee.
--No, onko sinulla ikävä häntä?
--Kyllä tuntuu tyhjältä, kun hän on poissa.
--Eikös sinulla ole muitakin ikävä...?
--Ketä muita?
--Pekkahan menee kanssa tässä laivassa ... missä hän on, kun ei häntä
vielä näy?
--Voi, voi, en minä tiedä, ja laiva kohta lähtee!
--Tuolla hän jo juoksee!
Pekka, joka sieltä tuli, oli näet Antin nuoremman sisaren sulhanen.
Eivät he kuitenkaan vielä julkikihloissa olleet. Ainoastaan
sukulaisille oli sanottu asiasta, jota ei tahdottu ilmaista ennen kuin
Pekka oli suorittanut papintutkintonsa, joka tapahtui jouluksi. Oli
Anna kertonut siitä myöskin joillekuille parhaille ystävilleen suurena
salaisuutena. Ja muuten tiesi sen sitä paitsi koko kaupunki.
Yhtäkaikki tervehti Pekka yhtä kylmästi ja kohteliaasti morsiantaan
kuin kaikkia muitakin, sillä hän osasi käyttäytyä ja taisi hillitä
tunteensa. Hän tuli kapsäkkiään kantaen, rynnisti leveillä hartioillaan
seisovia syrjään ja teki tervehdyksensä itsetietoisen tyytyväisesti.
Kun hän oli kaikkia tervehtinyt ja antanut kättä kaikille, ryhtyi hän
vilkkaasti puhelemaan ja selittämään, minkä tähden oli viipynyt. Ei
ollut saanut ajuria j.n.e. Suurella uteliaisuudella sitä sisaret
kuuntelivat ja kaikki sukulaisystävät, sillä Pekka oli aina ollut
tätien lemmikki. Hän oli siivo poika, kuului raittiusseuraan, ei
tupakoinut, joi ainoastaan kahvia, teetä ja vesiä, luki ahkeraan ja
jutteli kovin mielellään.
Vaan nyt keskeytti hänet Antin äiti. Hän pyysi Pekkaa, joka oli
vanhempi ja kokeneempi, pitämään huolta Antista ja neuvomaan häntä kuin
nuorempaa veljeään. Ja Antin piti kuulla ja ottaa vaaria siitä, mitä
Pekka hänelle sanoi.
Antti kohotti kärsimättömästi olkapäitään, sillä hän ei voinut sietää
Pekkaa. Sellainen sileänaamainen esimerkki, josta hänen alinomaa
käskettiin vaaria ottamaan. Hän ei suinkaan ollut mikään lapsi enää,
joka ei olisi kyennyt toisten taluttamatta kävelemään. Hän oli
täysikasvuinen mies ja kokenut enemmän kuin moni muu nuori mies hänen
iällään. Johan hän oli ollut onnettomasti rakastunutkin, ja oli
parhaallaan.
Pekka vastasi äidin kehoitukseen ainoastaan epämääräisellä hymyilyllä,
sillä sisaren sulhasena hän tahtoi olla hyvissä väleissä veljen kanssa,
jota kaikki kotona ihailivat.
--Minä saan sanoa terveisiä sisareltani ... minä juuri saatoin hänet
»Ilmaan» ... hän olisi tullut hyvästille tänne, mutta pelkäsi, että jos
laiva jättää.
Molemmat sisaret tietysti voivottelemaan sitä, kun eivät saaneet sanoa
Almalle hyvästiä. Jos ehtisi vielä mennä! Mutta ei nyt enää ehdi.
Kun Antti kuuli Almasta puhuttavan, tuli hänen katseensa epävarmaksi,
ja hän tunsi punastuvansa.
Pekalla oli kapsäkkinsä koko ajan kädessään, ja sisaret kehoittivat
häntä viemään sen laivaan ja tulemaan sitten takaisin vielä
juttelemaan.
Mutta silloin katsoi isä kelloaan ja ilmoitti miltei vihaisesti, ettei
ole aikaa jälellä kuin puolitoista minuuttia. Joka menee, niin sen on
parasta heittää hyvästinsä ja jäädä laivaan samalla.
Äiti tarttui Anttia napinläpeen ja veti hänet muista vähän erilleen.
--Pane sinä palttoosi kiinni, Antti ... nyt tuulee niin kylmästi... Jos
laivassa nouset kannelle, niin ota turkki hartioillesi. Mutta missä on
sinun kaulaliinasi?
--Siellä se on jossain ... en minä tiedä.
--Ja kirjoita sinä ainakin kerta viikossa, jos et joka postissa ennätä.
--Kyllä minä kirjoitan.
--Ja koeta nyt, Antti, elää niin säästäväisesti kuin mahdollista, kun
pappa tahtoo niin tarkkaa tiliä... Sinun on ehkä vaikea panna kirjaan
kaikkia pikkumenoja, niin tässä on sinulle vähän käsirahaa, joita minä
olen säästänyt ... jos sattuu mielesi tekemään leivoksia tai jos
tarvitset jonkun rusetin tai jonkun...
Mutta silloin lyödä kalahti kieli kellon laitaan kolmannen kerran, ja
kiireesti sai äiti pistetyksi paperikäärön Antin käteen.
Sitten sulki hän Antin hellään syliinsä. Ripustautui hänen kaulaansa ja
puristi, tahtomatta koskaan heittää. Hän olisi melkein tahtonut pitää
häntä kiinni niin kauan, että laiva olisi ehtinyt jättää... Nyt hän
menee, lähtee ulos suureen maailmaan, kuka tiesi minkälaisia kohtaloita
kokemaan! Ja äiti tavoitti suutelemaan poikaansa, kohosi varpailleen ja
koki kurkottautua hänen huulilleen. Mutta poika vältti. Hän piti
itseään jo liian suurena suudellakseen äitiään näin kaikkien nähden. Ja
pudisti sentähden vain hätäisesti sekä hänen kättään että muiden käsiä
ja kiiruhti huojuvaa kulkulautaa myöten laivaan.
Pekka heitti hellemmät jäähyväiset heille kaikille, kiitti ja kumarsi
matkalle toivotetusta onnesta ja koki pusertaa harmaista,
matalapohjaisista silmistään syviä silmäyksiä jokaiseen, jonka kättä
hän puristi.
--Otta landgongi pois! huusi kapteeni, ja se kiskaistiin laivasillalle
melkein Pekan jalkain alta.
Antti nousi komentosillalle ja koetti seisoa siellä niin, että hänen
asentonsa näyttäisi siltä, kuin hän olisi aikuinen mies. Äidin
liiallinen hellyys, isän vakavuus ja varmuus ja sisarien suojelevat
silmäykset, ne olivat tähän saakka estäneet hänen rinnassaan asuvia
aikamiehen tunteita oikein vaikuttamasta. Mutta nyt seisoivat holhoojat
tuolla alhaalla pieninä ja voimattomina. Hän seisoi täällä, ylempänä
heitä, lähtemässä, itsenäisen miehen merkki otsassa. Vasen käsi oli
taskussa ja oikea poveen pistettynä. Nenäliinan nurkka yhä piipotti
rintataskusta esille.
Laivaa siirrettiin ulommas, ja juopa laidan ja laivasillan välillä
suureni yhä.
Alhaalta kuului vielä ääni huutavan:
--Antti, muista nyt, mitä olen sanonut!--Hyvästi Antti! Hyvästi,
Antti!--jota seurasi melkein epätoivoisen kiihkeä nenäliinan huiskutus.
Pekka raivosi vastaan omalla nenäliinallaan, juoksi kantta pitkin,
nosteli lakkiaan ja nyökytteli päätään. Antti ei tehnyt yhtään mitään.
Hän pysyi liikkumatonna perämiehen vieressä ja koskettihan vain pari
kertaa lakkinsa lippaa.
--Huiskuta sinäkin, Antti, etkö näe, kuinka kaikki muut huiskuttavat!
Silloin täytyi Antinkin vetää nenäliinansa esille. Vitkaan kohotti hän
sitä pari kolme kertaa ja pisti sitten taas taskuunsa.
»Ilma» oli lähtenyt laituristaan samaan aikaan ja mennä suhkasi jo
täyttä vauhtia suuremman ja hitaamman laivan keulan editse.
--Hyvästi Pekka ja Antti! huudahti yht'äkkiä sulava naisääni »Ilmasta».
Alma, Pekan sisar, seisoi siellä solakkana »Ilman» perässä, piteli
viiritangosta ja liehutti hänkin toisella kädellä valkoista liinaa.
Pekka alkoi heti kohta riehua sinnepäin; mutta Antti koetti kohottaa
lakkiaan niin kohteliaasti kuin suinkin.
Alma oli se, johon hän oli ollut onnettomasti rakastunut ja oli
vieläkin. Se oli ikävä, surullinen juttu, siksi oli hän nyt jäykkä
kaikille, siksi hän ei voinut olla hellä omaisilleenkaan, sentähden
halusi hän päästä vapauteen, ja sentähden »halveksi hän koko maailmaa.»
Nyt poistui hän tuonne pohjoiseen, Antti lähti etelää kohti. Heidän
tiensä erosivat, erosivat ikuisesti. Ja kun valkoinen höyrypilvi
yht'äkkiä laski »Ilman» piipusta ja peitti vaippaansa koko peräpuolen
laivaa ja Almakin sinne katosi, niin olisi Antin tehnyt mieli levittää
kätensä ja huudahtaa katkera »haa!» Mutta kun kapteeni samassa komensi
koneen täyteen työhön ja kun propelli perän alla särpäisi vettä
rintansa täydeltä ja laiva nytkähtäen ojensihe menemään, niin vaihtui
mieliala samassa niinkuin sen, jota yht'äkkiä pudistetaan hereille
pahasta painajaisesta. Antin rinnassa hyppäsi riemun tunne päällepäin,
riippumattomuus riipaisi mukaansa ja tuntui siltä, kuin elämä nyt vasta
olisi oikein irtautunut luistamaan.
--Nyt se meni, huokaisi äiti rannalla, josta ei lähtenyt, ennenkuin
laiva katosi Väinölänniemen taa. Valkoista höyryä näkyi vielä hetkinen
puiden yli, ja sitä hän astuessaan rantatoria piti vielä silmällä,
kunnes sekin katosi.
Äänetönnä poistui perhe rannasta. Isä astui edellä, kalkutellen
rautapääkepillään katukiviin. Vähän jälempänä kulki nuorempi sisar,
mutta vanhempi odotti äitiä ja käveli hänen kanssaan rinnan. Ei kukaan
virkkanut sanaakaan. Isä ei tavallisesti juuri milloinkaan puhunut,
nuoremmalla sisarella oli omat syynsä äänettömyyteen, ja vanhempi sisar
oli vaiti siksi, että äitikin oli vaiti.
Sillä tavalla palasivat he asuntoonsa. Pääovi oli kiinni, ja isä ja
Anna jäivät odottamaan, että tultaisiin avaamaan. Odottaessaan piirteli
Anna hajamielisesti kuvioita pihahiekkaan päivävarjonsa kärellä, ja
isä, joka oli hyvin järjestystä rakastava, määräsi, että havut rappujen
edessä ovat uudistettavat. Äiti meni vanhemman sisaren kanssa keittiön
ovesta ja lähetti piian päästämään kamreeria ja neitiä.
Vähän sen jälkeen he söivät aamiaisensa, jotenkin ääneti senkin. Ei
kuulunut muuta kuin: »saanko voita?» Ja »tahtooko pappa vielä maitoa?»
Ja sitten alkoi tavallinen jokapäiväinen elämä. Isä istui
työhuoneessaan kirjoitellen, ja muuttautui sieltä virastoonsa
kirjoittelemaan. Sisaret asettuivat kamariinsa, jonka ikkunat antoivat
torille, ja kutoivat nenänvarsi suorana pitsiään kumpikin. Silloin
tällöin katsahdettiin kadulta heihin ja he katsahtivat kadulle, rihmaa
kerältä vetäessään.
Äiti oli vähän aikaa edeltä puolenpäivän makuukamarissaan. Kun hän
sieltä tuli puolipäiväkahvia laittamaan, olivat hänen silmänsä
itkettyneet, ja hän huokasi silloin tällöin syvästi. Koko perheessä
vallitsi sinä päivänä tavallista syvempi totisuus, kunnes vähitellen
totuttiin siihen niin, ettei sitä enää niin huomattu.


II.

Sill'aikaa oli Antti laivallaan jo aloittanut uuden elämän. Hän oli
täydessä menossa Helsinkiin.
Jo keväällä oli hän päättänyt aloittaa uuden elämänsä. Hänen toverinsa
olivat vakuuttaneet, että niin pian kuin saavat valkolakin päähänsä,
alkavat he oitis elää uutta elämää. Ylioppilaaksi päästessä tapahtuu
käännekohta heidän elämässään.
Koko kesän oli Antti odottanut sitä käännekohtaa. Mutta ei sitä
kuulunut. Perheessä ei häntä kohtaan tapahtunut mitään muutosta. Äiti
ja sisaret kohtelivat häntä niinkuin ennenkin, ja isä tahtoi ihan kuin
tahallaan osoittaa, ettei hän pitänyt häntä sen suurempana herrana kuin
ennenkään. Siinä suhteessa ei siis ollut mitään käännekohtaa
huomattavana.
Oli se kuitenkin toisella tavalla tulemaisillaan. Näihin aikoihin hän
rakastui »totisesti ja vakavasti» Almaan,
Jo koulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut, mutta ei vielä
»totisesti ja vakavasti.»
Ensi kerran tapasi rakkaus hänet viidennellä luokalla ollessa. Viides
luokka vastasi entisen kimnaasin ensimmäistä luokkaa. Kimnasisteista
kävi koululaisten kesken kertomuksia, että heistä melkein jokainen oli
ollut kihloissa. Siitä puhuttiin ihmetyksellä ja kummastuksella. Antti
joutui vertailemaan itseään ja heitä, eikä tahtonut viidennelle
luokalle tultuaan saada rauhaa siltä ajatukselta, että hän, vaikka jo
sai käydä arpajaisissa ja iltahuveissa, ei ollut edes rakastunut. Olisi
hän suonut olevansa kihloissakin. Mutta mitäs nykyajan naiset! Ne
tietysti vain laskevat vuosia, milloin pääsevät rouviksi. Uskollista,
uhraavaa, odottavaa rakkautta ei enää ole olemassa, sitten kun kimnaasi
muuttui lyseoksi. Sen sai Antti kokeakin, kun hän rakastui kaupungin
kauneimpaan tyttöön, joka usein kävi sisarien luona. Vaikka hän käveli
joka päivä rakastettunsa ikkunan alaitse, vaikka pyysi häntä joka
tanssiaisissa toiseen franseesiin eikä sitten koko iltana tanssinut
muiden kuin sisariensa kanssa, tai jos tanssi, niin jonkun kaikkein
rumimman kanssa ja sillä välin pihtipielen takaa tuijotti, ei hän
kuitenkaan saavuttanut vastarakkautta.
Välistä hän kyllä luuli, että ihanne oli häneen ihastunut, välistä
hän oli siitä aivan varmakin, sillä ihanne kuunteli häntä hyvin
ystävällisesti, kun hän kertoi kouluoloistaan. Ja niistä hän
tavallisesti aina kertoi. Mutta sitten saattoi tyttö yht'äkkiä
tulla hajamieliseksi, katsella aivan toisaanne päin ja kysyä
huolettomasti, mitä se olikaan kuin herra Ljungberg oli kertonut ...
suokoon anteeksi ... mutta hän ei kuullut. Antti uudelleen kertomaan
kiltisti ja sydän solmulla samaa asiaa, vaikka ymmärsi, ettei se ollut
ollenkaan mitään erinomaista ja vaikka kertoessa kyllä huomasi, että
tyttö seurasi silmillään erästä nuorta tanssivaa maisteria. Ne
kertoivat, että maisteri oli rakastunut tyttöön ja tyttö maisteriin,
mutta sitä ei hän uskonut. Hän oli vihoissaan ihmisille, jotka eivät
osanneet muuta kuin juoruta ja panetella.
Käyköön, miten käykin, päätti Antti yksinäisillä kävelyillään
kuutamoisina öinä, kun valo loisti hänen ikkunastaan. Kun minä pääsen
kuudennelle luokalle, niin minä kosin. Minä olen silloin kuudentoista
vanha, ja hän täyttää yhdeksäntoista. Kolmen vuoden päästä ylioppilas,
se on 19 ja 22. Silloin julkaisemme kihlauksemme. Neljän vuoden
kuluttua maisteri, se on 23 ja 26 vuotta. Ei hän silloin ole liian
vanha minulle.
Mutta ennenkuin Antti ennätti kosia, kosi maisteri tutkintoluvalla, sai
tytön ja vei hänet vanhempainsa luokse maalle. Antti kulki muutaman
päivän hattu takaraivolla ja ylenkatsoi, halveksi äärettömästi koko
maailmaa. Silloin hän oli ensi kerran juovuksissa ja aloitti samalla
tupakanpolton. Erään kumppaninsa kanssa he ostivat pullon punssia ja
nousivat Kotkankallion paviljonkiin. Antti puhui eräästä suuresta
surusta, joka hänellä oli, ja lausui ulkomuistista säkeitä Runebergin
runosta »Svartsjukans nätter:»
Hvems är den stämma, som med ugglans låten
till en förvirrad harmoni sig parar,
beskrattande med återbrutna ljud din frid,
din stillhet, dina vallmodofter?
Det är den sorgsnes klagan, milda natt,
det ar den olycksaliges förtviflan.
[Kelt' ääni, huuhkajan mi huutoin kera
käy sopusointuun sekasortoiseen
sävelin särkynein sun naurain rauhaas
ja hiljaisuuttas, valmuntuoksujas?
Se valitus on kurjan, lauha yö,
oi, onnen-orvon on se epätoivo.]
Toveri tarjosi pullon suuta ja lausui vuorostaan:
Pois huolemme kaikki jo poistukohon
vain riemua varten tää maailma on.
Niin paljon, niin paljon on riemuja maan;
ken hullu siis huolista huolisikaan?
Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon
ja juokoon; jo pullomme puolillaan on.
Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa,
kun siksi vain juoda ja riemuita saa.
Kyll' lienevät kuivia Tuonelan maat,
ja viiniä turhaan ehk' etsiä saat;
mut muistaa jos voinee: nyt ne muisna juo!
Ja muistosi sielläkin riemuja luo.
Antti joi ja veti henkeensä savua, niin että rintaa kirveli. Mutta
seuraavana päivänä hän oli sairas. Äiti oli varma siitä, että hän oli
vilustunut. Ja siitä lähtien piti Antin ruveta käyttämään villapaitaa.
Kesällä haihtui tämä rakkaus, kun Antti sai pyssyn. Ja toista vuotta
piti väliä, ennenkuin uudelleen otti. Mutta silloin se ottikin
»totisesti ja vakavasti.»
Sillä Pekan sisar Alma oli totinen ja vakava. Hänen sinisissä
silmissään oli jotain äidillistä kiiltoa ja hänen koko olennossaan
pehmoista, lämmintä hellyyttä. Hänellä oli pitkä, vaalea palmikko, joka
valui alapuolelle notkahtelevia vyötäisiä ja taipui siellä niin
miellyttävästi. Häneen rakastui Antti eräänä iltana, kun pidettiin
puhdetta uunin hiiltyessä ja Alma soitteli salongissa. Hän soitteli
pianoa ja lauloi samalla: »Kultaisessa kartanossa elää Ahti syvällä
aalloissa.» Silloin tunne jo avasi silmiään, mutta heräsi vasta vähän
jälkeenpäin. Antti oli sisarineen Pekan luona, jolle Alma oli taloutta
pitämässä. Siellä oli lapsineen eräs nuori rouva. Kaikki tytöt
hellyttelivät lasta sylissään, mutta ei kukaan osannut niin kuin Alma.
Hän kietoi voimakkaat pyöreät käsivartensa lapsen ympäri ja syleili ja
suuteli sitä niin varmasti ja taitavasti, kuin olisi itse ollut äiti.
Jos tuo olisi vaimoni ja tuo lapseni, ajatteli Antti, niin kuinka
sanomattoman onnellinen voisin olla! Ja hän päätti lukea, tehdä työtä
ja pian suorittaa tutkintonsa saadakseen sanoa häntä »vaimokseen»
muutamain vuosien perästä. Ennen oli hän haaveksinut outoja seikkailuja
rakastetun olennon kanssa, oli ollut haaksirikossa ja joutunut halon
varassa autiolle saarelle, jonka rotkoissa lepäsi yönsä sen naisen
rinnalla, jonka oli saman halon päällä pelastanut. Mutta nyt hän ihaili
hiljaista kotielämää. Hän oli David Copperfield ja Alma oli Agnes.
Hän alkoi ottaa tunteja latinan kirjoituksessa Pekan luona, joka oli
väliaikainen opettaja lyseossa. Kun he olivat lopettaneet tuntinsa,
tuli Alma tavallisesti aina kahvia tuoden ja istuutui toiselle puolen
pöytää. Heistä tuli hyvät »ystävät.» Antti jutteli Almalle kaikki
asiansa ja kertoi varsinkin mielellään edellisestä rakkaudestaan, mutta
vakuutti aina samalla, että se oli ollutta ja mennyttä. Kun Almalta
pääsi herkästi nauru tulemaan, oli Antin helppo olla sukkela. Usein
saattoi tapahtua, että hän kertoi saman asian muille, mutta heihin ei
se tehnyt mitään vaikutusta. Sentähden oli Alma Antin mielestä
ymmärtäväisempi ja viisaampi kaikkia muita. Ja se nauru, mimmoiset
pyöreät kuopposet se kaivoi pehmoiseen, pulleahkoon poskeen!
Vaikka Antti olikin niin rakastunut, ei sitä kuitenkaan kukaan
huomannut, ei Almakaan. Kun iällä oli väliä kuusi vuotta, ei kukaan
tullut epäilleeksi. Mutta Antti oli jo siinä suhteessa muodostanut
varman mielipiteen ja ajatteli itsenäisesti: »Mitä muutamien vuosien
ero iässä tekee ... monessa romaanissa joutuu vanhempi nainen nuoren
miehen kanssa naimisiin, ja he voivat elää onnellisesti kaiken ikänsä.»
Ylioppilastutkinnon suoritettuaan, kun hän palajaa kotiin valkoinen
lakki päässä, oli hänen aikomus ilmoittaa rakkautensa. Keväällä
Helsinkiin lähtiessä oli jo tulla suusta tunnustuksen sana. Lähdön
edellisenä päivänä oli hän asettunut alakuloisena istumaan
kiikkulaudalle. Alma tuli noutamaan sisaria jonnekin ulos ja kysyi
kohta, mikä häntä vaivasi.
--En minä sano...
--Mikset sano?
--En voi sanoa milloinkaan.
--Etkö milloinkaan?
--Ehkä milloinkaan, mutta en nyt. Laivarannassa lähtiessään ensi kerran
Helsinkiin sai hän Almalta ruusun rintaansa, ja Helsingissä oli Alma
hänen ajatuksiensa perustus ja pohja. Se säilytti häntä pääkaupungin
viettelyksistä, joiden avatusta sylistä hän pudistuksella vetihe pois.
Sen pitää olla puhdas nuorukainen, jonka hän Almalle tarjoo... Mutta
mahtaa se kaupunki käydä ihmeisiinsä, kun kuulee hänen kihlauksensa.
Sitäkin hän mietti, olisivatko he kauan salakihloissa vai
julkaisisivatko kohta. Kihlakortteja oli hän nähnyt mielestään erittäin
sieviä kirjakaupan ikkunassa Helsingissä. Somimmat olivat sellaiset,
missä kyyhkynen kuletti suussaan kahta sormusta, joista toiseen oli
piirretty »Alma», toiseen »Antti.» Ka niin, heidän nimensähän alkavat
samoilla kirjaimilla!
Kesällä oltiin isän maatilalla, ja Almakin oli kutsuttu sinne. Eräänä
iltana elokuussa, vähää ennen Alman lähtöä, olivat he soutelemassa
Alman kanssa. »Nyt jos koskaan»! päätti Antti. Hän seisautti aironsa,
tuijotti synkästi veteen, mutta sitten hän taas alkoi soutaa ja souti
raivoisasti. Hänen täytyi se sanoa nyt! Mutta ei hän uskaltanut
aloittaa. Eikä tiennyt, miten aloittaisi. Silloin Alma käänsi rantaa
kohti. Antti pyysi, että soudeltaisiin vielä, kun oli niin kaunista.
--Mitä varten?
--Soudellaan nyt, minä pyydän.
Kun Alma suostui, niin tunsi Antti, että nyt se oli ratkaistu, että nyt
hän heittäytyi ummessa silmin kohtalonsa varaan. Samassa hän keksi,
mistä aloittaisi.
--Muistatko, Alma, sitä, kun minä keväällä puhuin asiasta, jota en
milloinkaan ilmoittaisi?
--Mutta lupasithan sinä joskus sanoa.
--Taisin luvata.
--Etkö nyt voi sanoa?
--Tahdotkos sinä sen kuulla?
--Niin no, sano nyt vain.
--Se on sitä, että minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta
ihmistä koko maailmassa...
Antti oli miettinyt ihan toisella lailla sanoakseen tämän asian. Ei
näin typerästi ja värittömästi. Nyt se meni hänestä kuin littuun koko
asia.
Alma oli vaiti. Hän katsoi sivulleen, pitkin melan vartta, jonka kärki
piirteli vettä. Vei sen sitten taaksepäin ja alkoi kääntää venettä
rantaan.
--Kuinka sinä voit Antti noin tehdä? Ole hyvä ja päästä minut maalle.
Vene rasahti rantahiedalle. Kun Alma nousi maihin, tarjosi Antti
kätensä häntä auttaakseen. Mutta Alma ei ottanut sitä vastaan.
--Etkö vastaa mitään, Alma?
--Sinä olet vielä liian nuori ja kokematon, Antti. Kyllä sinä vielä
löydät sen, joka sinulle sopii. Minä en voi olla sinulle muuta kuin
vanhempi sisar.
Hän nousi edeltäpäin pihaan, ja Antti jäi jälempänä tulemaan. Kuin
unessa veti hän veneen maihin, kalkutti tapin auki ja kuuli veden siitä
puskevan ulos.
Ei siis siitäkään tullut sitä käännekohtaa, jota hän oli toivonut.
Mutta nyt se oli tullut!
Kuopion valkoinen kirkko kaukeni kaukenemistaan. Laiva kääntyi niemen
taa, ja kirkko katosi kokonaan. Puijo vain vielä köyristi selkäänsä
muun metsän yli.
Antti käveli vinhakasti edestakaisin kantta pitkin ja käännähteli
tiukasti. Oli kuin olisi joka käänteessä joku palanen entistä elämää
hänestä karissut pois. Mitäpä hän niistä enää muistelee! Mennyt on
mennyttä, eikä tässä ole se poika, joka suree! Ja hän hujautti
kädellään ja ikäänkuin nakkasi menneisyyttä menemään taaksepäin.
Hänet valtasi voimakas tunne vapautta ja riippumattomuutta. Hyvästä
mielestä oli herahtaa vesi silmään. Alma oli sanonut hänelle: »Sinä
olet vielä nuori ja kokematon ... ja kyllä sinä vielä löydät sen, joka
sinulle sopii.» Mutta hän tahtoo näyttää, ettei hän ole nuori eikä
kokematon. Hän on jo mies. Hän suorittaa uhalla tutkintonsa ainoastaan
sen vuoksi, että Alma näkisi, mikä mies hän on. Äkkiä saa hän viran
lääninhallituksessa ja kohoaa sieltä kruununvoudiksi. Mutta vaikka
hänestä tulee varakas mies ja hänellä on pankissakin rahoja, ei hän
mene naimisiin. Alma saa nähdä, että hänen tunteensa olivat syvät ja
todelliset. Ei häntä kuitenkaan kukaan saa nähdä alakuloisena ja
kärsivänä. Kaikissa seuroissa hän esiintyy hienona Helsingin herrana,
hansikkaissa ja litistettävässä knallissa. Mutta ei tanssi kenenkään
kanssa; istuu ja puhuttelee ainoastaan rouvia Suomalaisessa Seurassa ja
silloin tällöin silmäilee pince-nez'nsä läpi jotakuta tanssivaa
neitosta.
Hän oli ihan varma siitä, että näin hän tekee. Ja hänestä alkoi tuntua,
että hän jo nyt on semmoinen hieno herra. Ja mitäs! Onhan hänellä jo
täysi vapaus olla ja elää, niinkuin itse tahtoo. Ei ole mikään
estämässä mistään. Saa kehittyä vapaasti ja itsenäisesti. Ei sitä
sellaisessa kodin saarroksessa voikaan kehittyä itsenäiseksi mieheksi.
Tästä hän tuli yht'äkkiä selville laskeutuessaan kannelta alas
ruokasalonkiin. Se oli hänen mielestään uusi itsenäinen ajatus, ja sitä
seurasi kohta paikalla toinen: kihloissa oleminen olisi ollut hänelle