Helsinkiin - 3

ikkunain läpi kuulleet iloista mellakkaa kadulta huoneisiinsa, kun
myöhään yöhön istuivat lukemassa tumman kynttilän ääressä. Ja vettä
myllyyn lisäsi vielä se, että opettajat tunnin kuluessa kohtelivat
pidoissa olleita hellävaroen ja tekivät kysymyksensä niin helposti
tajuttaviksi kuin suinkin, jopa suorastaan auttoivatkin. Tai karttoivat
kokonaan kysyä heiltä ja kysyivät sen sijaan »suomalaisilta», joilla
silloin aina oli kovempi päivä.
Oli kuitenkin aikoja, jolloin ruotsalaisten täytyi kokonaan nöyrtyä ja
jolloin heidän kaikilla ulkonaisilla eduillaan ei ollut mitään
merkitystä. Tutkintojen ja koekirjoitusten aikana tarvitsivat he
taitavampien toveriensa apua, ja silloin oli _näiden_ vuoro näkyä.
Niinkuin pöydän alle heitetyitä paloja nakkelivat he hätääntyneille
murusia matematiikasta ja latinasta. Ja niin tapahtui vielä
ylioppilaskirjoituksissakin. Useimmat »ruotsalaisista» pääsivät
ylioppilaiksi, »suomalaisten» armosta. Näinä aikoina nähtiin molempain
puolueiden miehiä enemmän yhdessä. »Suomalaisia» saatettiin joskus
kutsua »ruotsalaisten» perheisiinkin ja köyhemmille annettiin
sunnuntaipäivällisiä ilmaiseksi. Voutila, toinen noista tuolla
kannella, oli esimerkiksi koko viimeisen vuoden syönyt Antin kotona ja
saanut ilman vuokraa asua pienessä huoneessa toisella puolen kamreerin
pihan, seinäkkäin renkikamarin kanssa. Palkkioksi oli hän opettanut
Antille matematiikkaa ja auttanut häntä ylioppilaskirjoituksissa.
»Suomalaisilla» oli myöskin »isänmaallisia harrastuksia», joihin
»ruotsalaisilla» ei juuri ollut taipumusta. Lupa-aikoina keräsivät he
satuja ja muinaisesineitä, pitivät kukin paikkakunnallaan
kansantajuisia luennoita ja panivat kesillä toimeen kansanjuhlia.
»Ruotsalaiset» koettivat kyllä »harrastaa» hekin, mutta kaikki jäi
keskentekoiseksi. Antti esimerkiksi, joka luettiin »ruotsalaisiin», oli
kerran päättänyt kerätä sananlaskuja kansan suusta. Siitä oli ollut
kotona suuri homma ja puhuminen, ja sisaret ompelivat hänelle erityisen
vihkon sitä varten. Saipa hän vielä teettää varsinaisen matkapuvunkin,
johon kuului pitkävartiset lapikkaat. Mutta kun hän oli joitakuita
päiviä kierrellyt isänsä maatilan naapuritaloissa, alkoi uusi outo
kenkä hangata kantapäätä. Hän kyllästyi puuhaan, palasi kotiin, ja
saadut sananlaskut huomattiin jo ennen julaistuiksi.
Huolimatta »suomalaisten» jalommista harrastuksista, huolimatta heidän
paremmista todistuksistaan ja heille tutkinnoissa puhutuista kauniista
sanoista, joita saivat kuulla paraatipuvussa saapuville tulleen
kuvernöörinkin suusta, olivat »ruotsalaiset» kuitenkin joka paikassa
päällä päin, tutkintotilaisuuksissakin. Heihin, joilla oli tuttavia
kaikkialla kaupungissa, kiintyivät useimmat silmät todistuksia
jaettaessa. Helsinkiin lähdettäessä keväällä oli kyllä »suomalaisille»
arpajaisilla koottu matkarahat, mutta noiden toisten rintoihin
kiinnitettiin rannasta lähtiessä kukkaskimput. Sisaria, äitejä,
serkkuja ja muita naistuttavia seisoi kehänä heitä piirittämässä
laivasillalla, _heille_ toivotettiin onnet matkalle ja _heidän_
jälkeensä liehuivat nenäliinat. »Suomalaiset» seisoivat synkkinä
loitommalla, kaikilla kiitollisuudenvelka mieltä painamassa. Ja monella
syrjään jätetyn katkera tunne sydämessä. Tuolla toisten kanssa
liehakoivat ne, joita monen vuoden kuluessa oli kaukaisella ihailulla
seurannut, uskaltamatta koskaan lähestyä ja pääsemättä kertaakaan
toivotun kanssa sanaa vaihtamaan.
Kantta kävellessä vaikutti Anttiin yhä vielä se raskas suhde, joka oli
koulussa toverien kesken vallinnut. Mutta lähin syy siihen, miksi hän
äsken oli poikennut syrjään ja miksi hänessä ei pitkään aikaan ollut
menijää toverejansa tervehtimään, oli eräs tapaus, joka viime kesänä
oli kangistanut hänen välinsä Voutilaan. Antin isän maatila oli
Rautalammilla, ja he viettivät siellä kesäänsä. Pitäjän »suomalaiset»,
etupäässä Voutila, olivat toimeenpanneet kansanjuhlan. Tanssittaessa
juhlakentällä oli eräs talonpoika tullut pyytämään Antin vanhempaa
sisarta. Tämä oli kieltäytynyt. Kertomuksessa paikkakunnan lehteen
kuvattiin tapaus »osoitteena siitä, millaista ylenkatsetta kansaa
kohtaan vielä tapaa niissä, jotka haluavat nimittää itseään parempain
ihmisten lapsiksi. Heidän naisensa ovat kyllä olevinaan
kansallismielisiä, mutta kotikielenään he käyttävät ruotsia ja koko
heidän kansallismielisyytensä on vain siinä, että he ompelevat
itselleen kansallispuvut ja pukeutuvat niihin joskus huviretkiä
tehdessään. Mutta annas olla, kun talonpoika tulee puhuttelemaan,
silloin on nenä kureissa, ja tämä hieno neiti kääntää selkänsä kansan
lapselle. Häpeä meidän herrasväellemme moisesta sääty-ylpeydestä!»
Kirjoitus synnytti suurta suuttumusta ja jakoi pitäjän kahteen
puolueeseen. Sen tekijäksi merkittiin Voutila. Hän oli muka käyttänyt
tilaisuutta kostaakseen Antin sisarelle, johon hän oli turhaan
ihastunut. Antti oli moittijain puolella ja kiivastui kerran muiden
seurassa Voutilaa soimaamaan. Voutila suuttui, puhui paljon herrasväen
ylpeydestä ja epäkansallisuudesta ja lopetti sillä, että olisi parempi
olla vaiti sen, joka vielä istuisi koulun penkillä, elleivät muutamat
olisi olleet niin jalomielisiä, että he... Hän ei päättänyt lausettaan,
mutta Antti ymmärsi tarkoituksen, ja sen jälkeen eivät he olleet
toisiaan tavanneet ennen kuin tuossa äsken.
Kauan ajatteli Antti, laskeutuisiko vai eikö alas peräkannelle. Hän
tunsi itsensä jotenkin turvattomaksi yksin näiden kahden kanssa.
Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä.
--Ka, täälläkö tekin olette? Te tulitte Leppävirroilta? Minä en
ollenkaan huomannut... On vähän kylmä, niin että puistattaa ... brr...
Vai niin, te matkustatte kai myöskin Helsinkiin...
He olivat jäykkiä, melkein arvokkaita ja huulilla oli tuo hiukan
itserakas hymyily, jonka usein tapaa etevillä talonpojilla. He
tarkastivat Anttia kiireestä kantapäähän, ja Antista oli, kuin olisi
häntä kylmällä kädellä vetäisty kasvojen yli. Hän oli koettanut asettua
yläpuolelle. Mutta nyt hän tuli hätiköiväksi ja meni hiukan
hengästyksiinsä.
--Sinnehän minäkin! Joko teillä on asunto Helsingissä? Minä en tiedä
vielä ollenkaan, mihin tulen asumaan. Kai täytyy ajaa johonkin
hotelliin ensimmäiseksi yöksi.
--Ei ole meilläkään vielä tiedossa asuntoa.
He jatkoivat keskusteluaan kaksikantaan ja laiminlöivät kokonaan Antin.
Hän sai istua, ojennettuna eteenpäin, kaula kurkalla, ja kuunnella
valmista, kun ei voinut heti tultuaan poiskaan lähteä. Heillä oli
tulevista luvuistaan puhe. Olivat jo päättäneet, mitä luennoita
kuuntelevat. Professorien nimetkin oli heillä tiedossaan. Kuullessaan
luennoista ja professoreista, joita hän ei vielä ollut oikein
ajatellutkaan, tuli Antti itsensä suhteen hiukan epävarmaksi. Nuo ne
olivat ihan selvillä kaikesta, mitä he aikoivat tehdä. He tiesivät jo
vuodetkin määrätä, milloin valmistuvat. Köyhäin talonpoikain pojat
saattavat välistä kohota hyvinkin korkealle, oli hän usein kuullut
vakuutettavan ja esimerkkeinä mainittavan meidän suuria miehiämme,
joista melkein kaikki olivat syntyneet matalissa majoissa. Jota vastoin
varakkaiden vanhempain lapset usein menevät hukkaan. Ei heistä ainakaan
koskaan tule mitään suurta. Hänen ratansa oli kuitenkin jo määrätty. Se
oli jo useat kerrat valmiiksi keskusteltu isän ja koko perheen
läsnäollessa. Ja hän vartioi vain tilaisuutta päästäkseen selittämään
tovereilleen tulevaisuutensa ohjelmaa.
--Minä aion juristiksi, ilmoitti hän sopivaan puheen lomaan ja selitti
yhdessä henkäyksessä kaikki aikeensa. Hän suorittaa oikeustutkinnon,
seuraa tuomaria käräjillä siksi, että saa varatuomarin arvonimen,
praktiseeraa lääninhallituksessa, jossa tutkinnon suorittaneilla
nykyään on etuoikeus, ja sitten voi hän helposti saada hyviä virkoja.
Hänen puheensa ei tehnyt toivottua vaikutusta. Toverit kuuntelivat
häntä, ja kun hän oli lopettanut, kysyi Voutila, silmät pilkallisina,
mutta muuten hyvin viattomalla äänellä:
--Kun et sinä, Antti, ruvennut matematiikkaa lukemaan?
Antti tunsi pistoksen kärjen. Mutta silloin sattui mukava tilaisuus
poistua. Kapteeni kulki ohitse ja kääntyi Antin puoleen näyttäen
hänelle muutamata kiveä, johon eräs toinen laiva oli äskettäin
törmännyt. Puhuessaan Antille katsahti hän noihin toisiin
arvostelevalla syrjäsilmällä, ikäänkuin olisi tahtonut Antilta kysyä,
että »ketähän nuokin ovat?»
Katse tarkoitti nähtävästi heidän pukuaan, ja seisoessaan ulompana
kapteenin kanssa tuli Antti tämän luulonsa johdosta vertailleeksi
toveriensa vaateasua omaansa. Molemmilla heillä oli sarkainen
päällystakki, ja ylioppilaslakki oli päällystetty palttinalla. Takin
kaulus oli sametista ja arvatenkin koko puku jonkun maaräätälin tekemä,
joka oli koettanut saada aikaan muodin mukaista työtä, vaikka huonolla
onnella. Niskasta longistui kaulus toisella alas, niin että koko
kaulustin, aika tavalla jo käytetty, kojotti näkyä ja sen takana
rusetin nauha ja niskanappi. Mansetit eivät nekään olleet aivan
puhtaat. Housujen lahkeet olivat lyhyet ja ahtaat, jalat isot ja kengät
yhtä mukaa, sekä lisäksi kiilloittamattomat.
Jota vastoin hän ... hän oli kaikin puolin virheetön ja hieno. Silmäys
sääriin näytti, että housut niiden päällä istuivat kuin valetut. Kaulus
seurasi kaulalinjaa ja pisti pikkuisen vain valkoista raitaansa esille.
Kaikki oli parhaassa kunnossa. Hän puheli toimessaan kapteenin kanssa
ja istuutui tämän mentyä penkille vastapäätä ja alkoi vihellellä.
Sattui sitten vielä pieni tapaus, joka kerrassaan nosti hänet entisten
koulutoveriensa yläpuolelle.
He nousivat ja menivät kahvia juomaan ruokasalonkiin. Mutta heidän ovea
avatessaan aikoivat siitä samassa ulos neitoset. Molemmin puolin
seisotuttiin ja jäätiin odottamaan, kumpiko ensiksi astuisi kynnyksen
yli. Neitoset jo ottivat askeleen, mutta peräytyivät, kun ylioppilaat
samassa myöskin uhkasivat tulla. Silloin jäivät ylioppilaat odottamaan.
Mutta juuri kun neitosten taas piti astua ulos, töyttäsivät myöskin
ylioppilaat esiin, ja ovessa tapahtui pieni yhteentörmäys olkapäillä.
Neitoset katsahtivat ylenkatseellisesti jälkeensä, kun ovi oli
sulkeutunut, ja tuo kauniimpi koetteli kädellään olkapäätään, johon
nähtävästi hiukan koski.
--Ush, semmoisia moukkia! sanoi hän hienosti irvistäen, ja se silmäys,
jonka Antti samassa sai häneltä, näytti tahtovan vetää häntäkin samaan
mielipiteeseen osalliseksi.
Innolla Antti siitä tulikin osalliseksi--samalla tavoin silmäten ja
kohottamalla hänkin olkapäitään.
Hän oleskeli kannella, kunnes hopeatiuku helisti päivälliselle. Ovessa
tulivat häntä vastaan hänen toverinsa, pois salongista. Heillä ei ollut
varaa syödä laivan kalliita ruokia. Ohimennessään kysyi Antti heiltä
keveästi ja hiukan teeskennellyn reippaasti:
--No, poisko te tulettekin? Ettekö jääkään päivällistä syömään?
He ottivat tahalliseksi loukkaukseksi Antin kysymyksen. Sointu kysyjän
äänessä oli veriin saakka vihlaissut köyhäin miesten arkatuntoisuutta.
Eivät he kumpikaan vastanneet, mutta se katse, joka ampui heidän
kulmainsa alta, oli terävä, salavihainen ja kylmä kuin teräksisen
tikarin tumma välähdys. Se oli huonompiosaisten äänetön sodanjulistus
niitä vastaan, joiden edut ovat paremmat. Antti oli elinajakseen saanut
heistä salaiset vihamiehet.
--Syöhän sinä nyt siellä ... vielä sitä syömme mekin...
He menivät kokkapuolelle laivaa, purren hammasta niin, että posket
siitä jäykkenivät.


IV.

Päivällistä syödessä sattui Antti asettumaan niin, että bufettineiti
muille tarjotessaan tuli yhtämittaa kumartumaan hänen ylitsensä. Hänen
täytyi melkein tämän kainalon suojassa odottaa siksi, kunnes vastapäätä
istuva oli täyttänyt lautasensa. Neiti oli pukeutunut harmaaseen
villahameeseen ja punaiseen ruumiinmukaiseen trikooliiviin, joka jo
ulommaksikin vaikutti lämpöisesti ja kiihoittavasti. Koko päivällisen
ajan oli Antti tämän bufettineidin läheisyydestä lähtevän vaikutuksen
alainen, ja hänen äskeiset neitosensa olivat jo unohdetut.
--Herra Ljungberg kai tuntee nuo kaksi ylioppilasta, jotka tulivat
Leppävirroilta laivaan? kysyi kapteeni Antilta.
--Heidän nimensä ovat Miettinen ja Voutila.
--Siis talonpoikaisylioppilaita, niinkuin minä arvasinkin.
Ja otettuaan ryypyn jatkoi kapteeni, että se on merkillistä, kuinka
nykyaikana yhä useammin alkaa kuulla suomalaisia nimiä ylioppilailla.
Hän tahtoo olla tuomittu, jos ei viidelläkymmenellä prosentilla niistä
ylioppilaista, joille hän on tänäkin kesänä piletin kirjoittanut, ole
ollut suomalainen nimi.
Ja siitä syntyi yleinen keskustelu liikanaisesta antaumisesta
oppineelle uralle. Sanomalehdissä oli ollut kirjoituksia »sivistyneestä
köyhälistöstä», joka muissa maissa uhkaa suurilla yhteiskunnallisilla
vaaroilla ja joka meilläkin on tuleva »päivän polttavaksi
kysymykseksi», jos vain ylioppilaiden lukumäärä saa enetä sillä
nopeudella, jolla viime vuosina.
Kapteeni se enimmästään puheli, tunnusteltuaan ensin mielipiteitä
ympärillään, jotka tuntuivat soveltuvan hänen omiinsa. Keskusteluun
ottivat myöskin osaa tuo Antille tuntematon herra ja eräs hovioikeuden
asessori, joka matkusti kesälomalta takaisin virkapaikkaansa. Hän oli
tullut Leppävirroilta ja saanut sijan kapteenin vieressä; mutta hänen
vieressään istui Antti.
--Sanotaan tosin, että neroja menisi hukkaan ja isänmaa tulisi
kärsimään, jos ei kaikilla olisi vapaa pääsö ylöspäin, puheli
kapteeni. Mutta jos minä saan sanoa mielipiteeni, niin nämä
talonpoikaisylioppilaat kyllä saattavat koulussa uida pinnalla, mutta
anna heidän tulla yliopistoon, niin he katoavat hyvin pian
horisontista. Harvoista heistä tulee edes etevämpää virkamiestä. Vai
onko herroista kukaan nähnyt ketään varsinaista n.k. kansanlasta
korkeammassa ja tärkeämmässä virassa?
Kapteenin huomio oli asessorin mielestä sikäli korjattava, että hänen
tietääkseen ei ole yhtä ainoatakaan korkeampaa ja tärkeämpää asemaa,
jossa olisi varsinaisesta kansasta lähtenyt mies. Valtiokalenteri
tarjoaa siinä kohden ainoastaan ruotsalaisia nimiä.
--Aivan niin! Ja niin tulee olemaan pitkät ajat eteenpäin. Varallisuus
on jaettu vielä sillä lailla, että sivistyneitten lapset ovat kuin
itseoikeutetut oppineella uralla hallitsemaan. Jota vastoin
talonpoikain pojat jäävät joko pahaisiksi maapapeiksi tai kanslisteiksi
ja nurkkakirjureiksi, joiden varain puutteessa tai nääntyneinä suurten
velkakuormain alle on täytynyt lakkauttaa lukunsa.
Kun asessori kuuli veloista puhuttavan, niin tuli hänen otsansa hyvin
huolestuneeksi ja hän lausui mielipiteenään, että ylioppilasten
kevytmielinen velkaantuminen alkaa olla yksi meidän kansallisia
paheitamme. Se on isänmaanystävälle sitä surullisempi huomio, kun
käsikädessä sen kanssa kulkee yhä höllentyvä moraali. Sillä taholla ei
katsota miksikään häpeäksi tehdä velkoja ja jättää ne takausmiesten
maksettaviksi. Minä luulen, että usealla meistä on joku vähäinen
kokemusta siinä suhteessa.
--Sellaisesta velkaantumisesta kuin täällä Suomessa ei kuule missään
suurissa sivistysmaissa, puuttui puhumaan tuntematon herra. Hän oli
oleskellut suuren osan ikäänsä ulkomailla ja tullut huomaamaan, että
siellä oppineelle ja virkamiesuralle poikkeavat vain ne, joilla on
varoja siihen. Muut antautuvat käytännön miehiksi.
Siitä innostui kapteeni sanomaan, että juuri niin pitäisi meilläkin
oleman. Jos mitään, niin tarvittaisiin meillä kasvattaa käytännön
miehiä. Mutta meillä on päinvastoin. Meillä perustetaan vain
klassillisia kouluja, toinen toisensa perästä, joista suomalaiselle
kansalle ei ole mitään hyötyä.
--Valitettavasti on kapteeni oikeassa. Yksi fennomaanisen agitatsionin
varjopuolia on kiihko klassillisten lyseoiden perustamiseen ja realisen
kasvatuksen laiminlyömiseen.
Kapteeni uskalsi puhua suunsa puhtaaksi.
--Saattaa kuulua paradoksilta, sanoi hän, mutta minä menen väitteessäni
niinkin pitkälle, että klassilliset koulut, joissa etupäässä
valmistetaan virkamiehiä, olisivat saaneet jäädä vielä pitkäksi aikaa
ruotsinkielisiksi. Ruotsinkielisiä virkakouluja, suomenkielisiä
ammattikouluja! Se olisi minun valtiollinen ohjelmani. Silloin ei olisi
houkuttelemassa huonoja purjehtijoita tuo kruunun kannikan kangastus,
joka pakenee varattoman tieltä sitä etemmä, kuta lähemmä hän sitä
luulee tulevansa. Ja silloin välttyisi se kilpailu, joka nyt päättyy
varakkaampien eduksi ja synnyttää toisissa katkeruutta. Sillä varakkaan
miehen poika ajaa aina edelle köyhemmästä toveristaan ja sieppaa viran
hänen nenänsä alta. Hänellä on tilaisuus lukea lakkaamatta, eikä hänen
asioissaan merkitse mitään, jos hän hiukan elääkin mukana ja nauttii
nuoruudestaan. Minä olen sielusta ja sydämestä demokraatti, ja eläköön
vain vapaa kilpailu, silloin kun se on hyödyksi! Mutta muiden maiden
esimerkit ovat varoittavia. Minun ehdottamani keino on ehkä huono,
keksikööt muut parempia. Mutta minä puhun kokemuksestani. Isäni
koulutti minua neljännelle luokalle, mutta kun hän oli viisas ja
käytännöllinen mies, otti hän minut pois, kun olin saanut hiukan
alkeita päähäni, ja lähetti merille. Nyt olen velaton mies, eikä
isänmaa ole kadottanut kaupassa enempää kuin minäkään. Se on, luulenma,
vain voittanut sen, että sillä on yhtä velkaantunutta virkamiestä
vähemmän.
Tultiin siihen yksimieliseen päätökseen, että meidän johtavien
miestemme hallituksessa ja yliopistossa olisi jollakin tavalla
rakennettava esteitä liikanaiselle ylioppilastulvalle ja siitä
seuraavalle kiihkolle nousta alhaalta ylöspäin. Ehkä se voisi parhaiten
tapahtua joko koulumaksuja korottamalla taikka vaatimuksia koventamalla
ylioppilastutkinnoissa.
Ne olivat viisaita miehiä nuo. Antti kuuli tätä puhetta kuin oman
äänensä sointua. Juuri näin oli hänkin ajatellut, vaikkei yhtä
selvästi. Hän oli oikea mies oikeutetulla paikallaan. Jota vastoin nuo
toiset tunkivat alalle, joka ei heille soveltunut. Mitä auttoi heitä
heidän etevyytensä, kun kuitenkin täytyi tehdä velkoja ja nääntyä
niiden alle!
Hänen ei tietysti tarvitsisi koskaan tehdä velkoja. Kuinkahan paljon
mahtaa jo Voutilalla ollakaan, joka koko kouluaikansa oli lukenut
velalla? Aina tulevat ne häntä rasittamaan. Mutta oma syynsä! Kuka
käski ponnistaa yli voimiensa! Säälihän häntä tietysti on, mutta eihän
voi vaatia, että häntä muutkaan aina auttavat. Ja mikä oli kiitos
auttamisesta? Huonosti oli Voutila sanomalehtikirjoituksellaan
palkinnut sen, että isä oli häntä koulussa ollessa tukenut.
Kernaastihan soisi, että hänellä olisi huoleton toimeentulo. Mutta
maailman meno on semmoinen. Jos hän saisi antaa hyvän neuvon, niin
eiköhän vielä olisi aika Voutilankin poikkeutua jollekin
käytännölliselle uralle. Sieltä voisi hän löytää onnensa paljon
pikemmin. Mutta mitäs hyödyttää puhua! Meillä pyrkivät kaikki vain
yliopistoon, virkamiehiksi...
Antti ei huomannut, että hänen ajatuksensa jo kauan olivat kulkeneet
ennen avattua uraa. Ihmeen huolettomasti ja rauhallisin mielin oli hän
päivällisen jälkeen heittäytynyt sikari hampaissa samettiselle sohvalle
loikomaan, nousten ainoastaan silloin tällöin maistamaan likööriä ja
kahvia, jotka oli asetettu hänen eteensä pöydälle.
Poskia lämmitti, ja jäsenet kävivät suloisen raukeiksi. Oli mahdottoman
mukavaa tällä tavalla puhallella hienoa sikarinsavua ylös kattoon ja
katsella, kuinka sen sitten avonainen ikkuna yhdellä henkäyksellä
riipaisi pyöreään kitaansa...
... Hän on merenkulkija maailman aavalla valtamerellä. Hän on ja elää,
nauttii nuoruudestaan eikä mistään huoli. Ei sillä väliä, mihin laiva
laskee. Aina niitä on keulan edessä päinvänpaisteisia rantoja. Ja vähät
siitä, vaikka karillekin kurahtaisi ja laiva hajoaisi pieniksi
pirstaleiksi. Tottahan löytyisi joku tyhjä tynnyri hänellekin, jonka
päällä kulkea kelluttelisi, mihin myötäinen tuuli puhaltelisi. Ihmisten
pitäisi jo nuorina antautua onnensa ohjattaviksi! Mennä vain! Huilata
huolimatta mistään!--
Laiva kulki tasaista kulkuaan, jyskyttäen hieman. Suuri selkä oli
taivallettavana, ja kaikki matkustajat olivat vetäytyneet hytteihinsä
ja alasalonkeihin. Antti yksin viipyi ruokasalongissa...
Kas vettä tuolla peilin alla karahvissa, kuinka se välkähtelee sen
mukaan, miten kone jyskyttää. Ja samassa tahdissa alkoi kahvikupin
reuna kilistää liköörilasia vasten...
Mitähän ne nyt siellä kotona, johtui hänen mieleensä. Isä ... niin, hän
on luultavasti lukinnut oven jälkeensä ja pannut ruokalevolle. Tunnin
kuluttua vie piika hänelle kahvia. Miksei ne juo siellä kotona kahvia
heti ruuan päälle? Kun minä tulen kotiin, niin järjestän minä sen sillä
tavalla... Sisaret kai kävelevät päivällisen syötyä salin lattiata
edestakaisin, kädet toistensa selän takana. Äiti hän vielä ruokasalissa
laittelee...
Bufettineiti tuli sisään ja vei ajatukset toisaanne. Hän otti pois
kahvikupit, levitti liinat pöydille ja asetti tuhka-astiat paikoilleen.
Yhden hän siirsi Antin eteen.
--Olkaa hyvä! sanoi hän.
Antti huomasi taas sikarinsa sammuneeksi.
--Saisinko luvan pyytää tulta?
Neiti toi tikkuja, raapaisi tulta tottuneella kädellä ja tarjosi sitä
Antille.
--Olkaa hyvä! sanoi hän taaskin ja katsoi Anttia silmiin.
Miksi hän sanoi: »olkaa hyvä» ja katsoi noin omituisesti? Olisiko hän
tahtonut puhutella? Aikoiko hän tehdä tuttavuutta?
--Kiitoksia, vastasi Antti, mutta ei voinut keksiä, mitä muuta hän
virkkaisi. Hänen sitä miettiessään meni neiti keikutellen ulos.
Antti laskihe entiseen asemaansa. Hän koetti muistella, mitä äsken oli
ajatellut, ennenkuin neiti tuli sisään, mutta ei päässyt säikeen
päähän. Sikari tuntui kovin väkevältä, ja päätä huimenti. Hän heitti
pois sen, haki tukea päänsä alle ja pani pitkäkseen.
Hän nukahti ja näki unta. Äiti oli kävelevinään tuossa lattialla, mutta
kun se istuutui suruisen näköisenä toiselle puolelle huonetta, olikin
se Alma. Sieltä se nousi ylös, tuli aivan Antin jalkapohjiin, kosketti
niitä ja tarjosi kahvia ja olikin heidän palvelijansa. Mutta kun
Antti rupesi tavoittamaan häntä kädellään, niin muuttui tyttö
bufettineidiksi. Hän tuli likelle, istuutui sängyn laidalle ja raapaisi
tulta aivan silmäin alla.
Antti heräsi ja huomasi, että lamppuja sytytettiin salongissa.
Bufettineiti seisoi pöydällä polvillaan ja sovitti lasia liekin päälle.
Anttiin syöksähti vastustamaton halu mennä ottamaan neitiä molemmista
käsistä kiinni, puristamaan kalvosista ja suutelemaan väkisin, niinkuin
oli kotona tehnyt palvelustytölle. Mutta hän pelkäsi neidin suuttuvan.
Hän odotti, että neiti laskeutuisi pöydältä pois. Mutta neiti laskeutui
niin siististi, ettei Antti rohjennut häneen ryhtyä. Vielä oli kaksi
lamppua sytytettävänä, yksi aivan Antin pään päällä, siinä missä hän
istui. Silloin hän ehkä...
Mutta ennenkuin neiti joutui sinne, alkoivat matkustajat taas kokoontua
salonkiin. Useimmat olivat he nukkuneet ja näyttivät unisilta.
Merikapteeni pyysi saada juodakseen ja Anttikin teki samalla lailla.
Molemmat kapteenit rupesivat puuhaamaan whistiä.
Kolmanneksi mieheksi saatiin muuan maakauppias. Mutta neljäs puuttui
vielä.
--Pelaako herra Ljungberg whistiä?
Antin täytyi tunnustaa, ettei hän, ikävä kyllä, taida whistiä.
Ainoastaan knorria hän...
--Knorria! purskahtivat kapteenit nauramaan. Teidän kasvatuksenne on
vielä alussa, nuori herra!
Anttia suututti sanomattomasti tämä hänen taitamattomuutensa. Hänestä
tuntui todellakin siltä, kuin hän olisi vielä ollut koulupoika.
Kapteenit tuumivat sinne tänne. Whisti oli saatava välttämättömästi
toimeen. Silloin tuli Pekka sisään, tukka epäjärjestyksessä, sillä hän
oli taaskin nukkunut kielioppinsa ääreen. Pekka taisi pelata whistiä ja
kapteenit olivat pelastetut. Hän tosin oli teologi, mutta ei vielä
vihitty papiksi. Sentähden ei hänen vielä tarvinnut tuntea
omantunnonvaivoja korttipelistä.
Antti jäi pahalle tuulelle. Miksei hän taitanut pelata whistiä? Miksei
hän ollut sitä kotona opetellut? Kun hän tulee Helsinkiin, täytyy hänen
ryhtyä siihenkin. Olisi ollut niin mahtavaa istua tuossa kapteenin
kanssa, sikari suupielessä savuamassa, niin että täytyi silmää siristää
pieneksi, nakata kortti huolettomasti pöydälle tai sanoa:
»grandissimo.»
Vähän aikaa hän katseli pelin kulkua. Hän koetti ymmärtää sitä, teki
johtopäätöksiään ja luuli jo arvaavansa aatteen ja olevansa hiukan
selvillä. Mutta sitten haihtui hän kerrassaan kaikilta jäliltä ja lähti
ulos kannelle. Sinne jäi hän vähäksi aikaa seisomaan kaidetta vasten,
kädet housuntaskuissa.
Ilta jo pimeni, ja sää oli kirkas ja kylmä. Se tarttui ahnaasti
hartioihin ja pudisti kovakätisesti. Antti lähti alas hyttiinsä. Se oli
kokanpuolella, ja etukannella istui talonpoikaisia matkustajia,
turkeissa ja rukkasissa. Etäämpänä olevia ei tiennyt oleviksi muusta
kuin heidän palavista piipuistaan tai hehkuvista sikarin tulista.
Muutamista, joiden ohitse Antti kulki, tuoksahti märkä sarka ja
kastuneen sinisen vaatteen haju. Joitakuita loikoi penkeillä ja toisia
oli kyyristynyt lämmittelemään kuuman savutorven juureen. Niiden
joukossa oli Antti näkevinään koulu-toveriensa valkoiset lakit.
Hän oli kompastua muutaman jalkoihin, joka oli pannut pitkäkseen
kannelle. Vihaisesti hän tiuskaisi, miksei hänelle annettu tietä, ja
sanoi »moukaksi» miestä, joka makasi. Talonpojat väistyivät eivätkä
vastanneet mitään. Mutta astuessaan alas salonkiin kuuli hän heidän
tekevän hänestä pilkkaa.
Hytissään hän koetti houkutella unta silmiinsä, mutta kun se ei
onnistunut, nousi hän polvilleen sohvalle, väänsi auki pyöreän ikkunan
ja pisti päänsä ulos.
Tähdet jo tuikkivat, ja kuun sakara kiuvotti alakuloisena tummalla
taivaalla luoden laihan, kaitaisen juovan veteen. Vesi kohisi
yksitoikkoisesti laivan kokassa, ja kipunat lentivät piipusta pitkänä
palavana häntänä, pudoten veteen.
Antti kävi kovin surulliseksi, ja hänen mielensä masentui. Hän muisti
mennyttä ja ajatteli tulevaisuutta, eikä hänen asemansa molempain
vaiheilla enää tuntunutkaan niin varmalta kuin taanoin. Työtähän
tietysti pitäisi hänenkin tehdä, kurssit olivat pitkät ja ikävät, ja
elämä yleensä yksitoikkoista. Ja mitenkä hän siellä Helsingissäkään
oikein ymmärtäisi kaikki asettaa?
Oli niin turvatonta täällä laivassa, melkein yksin. Ei kukaan hänestä
oikeastaan välittänyt. Olisi ollut suloista olla vielä kotona. Kun ei
kukaan kotoisista tullut edes mukaan...
Juuret, jotka Antti jo oli luullut kokonaan irti revityiksi, rupesivat
tuntumaan taas ja kangertelemaan sydämessä... Miksi oli Alma hänen
rakkautensa hyljännyt, hänen suuren rakkautensa?' Kuinka hän oli voinut
työntää luotaan niin syvän tunteen? Hän olisi saanut, tuo
valkotukkainen, sinisilmäinen olento koko hänen sydämensä, koko hänen
sielunsa.
Ilta yhä pimeni. Kipunat tulivat suuremmiksi, kuun tie kirkastui
kirkastumistaan, ja vesi näytti mustemmalta. Antti katseli sitä,
kuunteli laivan laineiden yhtämittaista kohinaa, ja hänen mielialansa
aleni alenemistaan.
Kun alkoi tulla kovin kylmä, veti hän päänsä ikkunasta, sulki sen ja
panihe pitkäkseen. Saadakseen mukavampaa potkaisi hän kengät jalastaan
ja päästi pois kauluksensa. Siinä hän sitten loikoi selällään kauan
aikaa.
Yht'äkkiä kuului käytävässä liikettä ja sopottavia ääniä:
--Ai, antakaa olla ... ei saa...
--Tule nyt ... ei täällä ole ketään...
--Ei... E-ei ... joku voi tulla ... odottakaa! Antin hytin ovi revähti
auki ja joku nainen pisti siitä päänsä sisään. Antista se näytti olevan
bufettineiti. Samassa temmattiin pää takaisin, ovi paiskattiin kiinni,
ja kuului kiirettä juoksua läpi korridoorin ja lyhyissä askelissa
rappuja myöten ylös kannelle.
Veri oli kuohahtanut Antin suonissa. Hän oli kimmonnut istualleen ja
kivettynyt eteenpäin ojennettuun kuuntelevaan asentoon. Mutta hän ei
kuullut sen enempää. Hänen korvissaan vain soi ja suhisi, ja sydän
jyskytti kuuluvammin kuin laivan kone. Hän aavisti ja tunsi jotain,
joka oli lamauttaa hänet siihen paikkaan. Se veti viehättaen kuin
syväyksen reuna, ja samassa hirvitti, niin että joka jäsentä pudisti ja
hengitys oli kesken katketa.
Kun hän oli vähän rauhoittunut, veti hän kengät jalkaansa ja kiinnitti
kauluksen nappiin. Sitten hän lähti kannelle. Hän tahtoi saada selkoa
siitä, oliko se ollut bufettineiti.


V.