Haaksirikkoiset - 1

HAAKSIRIKKOISET
Kirj.
Kyösti Wilkuna

WSOY, Porvoo, 1912.

SISÄLLYS:
I.
Haaksirikkoiset.
Lakki.
Kova kovaa vastaan.
Hätäkello.
Omaa saarnaansa kuulemassa.
Leipä.
II.
Rovasti ja renki.
Vanhan häviö.
Susi.
Vaarallisella retkellä.
III.
Tulevaisuuden mies.
Puolue-elämää.
IV.
Hallusinatsioneja.
Oikea syyllinen.
Rikottu kontrahti.



I.


HAAKSIRIKKOISET.

Ukko Halinen, konkurssintehnyt entinen liikemies, istui eräänä
syyspäivänä pienen asuntonsa ainoassa suuremmassa huoneessa ja
tirkisteli sanomalehteä. Hänen vaimonsa, harmaatukkainen nainen, jonka
kasvoihin hiljaa kalvavat kärsimykset olivat jättäneet selvät jälkensä,
istui miestään vastapäätä kuluneella sohvalla ja parsi sukkaa. Pitkät,
harmaat vuodet olivat kuin huomaamatta liukuneet ohi, heidän joka
iltapäivä istuessa näin vastakkain ja odottaessa postikonttorista
tytärtään.
Rouva laski sukan helmaansa, huokasi hiljaa ja jäi katselemaan
miestään, joka silmälasit punertavalla nenällään luki edelleen. Hänen
harvatukkainen jäkäläpartainen päänsä tutisi hiljaa, mutta sen asento
jyrkillä olkapäillä oli vielä pysty ja osotti, ettei vararikko ollut
kyennyt hänen henkeään kokonaan lannistamaan.
Rouva tiesi liiankin hyvin, mitä hänen miehensä sanomalehdestä etsi ja
ettei hän koskaan tulisi löytämään sitä mitä etsi, nimittäin uutista
siitä, että heidän ainoa poikansa, Reino, olisi suorittanut
insinööritutkinnon polyteknillisessä opistossa.
Reino oli ollut kolmatta vuotta ylioppilaana, kun isä joutui
vararikkoon. Isä oli aikoinaan vähästä alkanut, mutta erinomaisella
liikemieskyvyllään, älyllään ja tarmollaan kohonnut varsin huomattavaan
asemaan. Hänen tehdaslaitoksensa edistyi nopeasti ja yhtämittaa
laajensi hän liikuntapiiriään maailmassa. Mutta sitten tuli kriisi ja
lisäksi sarja kaikenlaisia onnettomuuksia. Viikkokausia vaappui kaikki
hiuskarvan varassa ja herra Halisen tukka harmaantui huomattavasti.
Sitten luhistui vuosikausien tarmokkaalla työllä pystytetty rakennus.
Tämän jälkeen seurasi tuo tavallinen näytelmä: ystävät ja kylänmiehet
käänsivät selkänsä, entiset luotonantajat ja sukulaiset kylmenivät
vennonvieraiksi, ja paikkakunnan ennen huomatuin perhe sai hiipiä
syrjäiseen ja tuiki vaatimattomaan asuntoon. Rahalähetykset Reinolle
katkesivat kerrassaan ja vanhukset jäivät kokonaan Anna-neidin
niskoille, joka pian sen jälkeen onnistui saamaan postinhoitajan toimen
paikkakunnalla.
Ensi iskun jälkeen sairastui herra Halinen ankarasti ja hänelle jäi
ainaiseksi vaikea sydänvika. Mutta uusia suunnitelmia alkoi liikkua
hänen päässään. Itse hän ei tietysti voinut mihinkään ryhtyä, mutta
olihan hänellä poika. Hän alkoi esittää suunnitelmiaan Reinolle,
joka oli lahjakas ja vilkas nuorukainen. Reinon piti muuttaa
polyteknilliseen opistoon ja suorittaa insinööritutkinto. Sen saatuaan
hänen ei pitäisi olla vaikeata hankkia luottoa ja panna isän liike
käyntiin uudella ja paremmalla onnella. Hänessä heräsi entinen
vallotushimo, jolle hän tahtoi poikansa kautta hankkia tyydytystä.
Hän avasi poikansa eteen laajoja näköaloja, kertoi tälle
liikeperiaatteistaan ja toteutumatta jääneistä suunnitelmistaan sekä
niistä menestymismahdollisuuksista, joista hän yksinään kokemustensa
nojalla oli selvillä ja jotka hän nyt siirtäisi poikansa omaisuudeksi.
Korkeamman teknillisen sivistyksen hankittuaan ei pojan pitäisi olla
mikään mahdottomuus saattaa ensin kaikki ennalleen ja sitten toteuttaa
se mikä isällä jäi vain unelmaksi.
Vilkkaana ja vastaanottavaisena, kuten aina, innostui Reino isän
tuumiin ja siirtyi seuraavana syksynä polyteknikumiin. Ensi kurssin
suoritti hän hyvin ja pääsi kesäksi praktiseeraamaan erääseen
tehtaaseen. Isä oli tyytyväinen ja voitonvarma ja odotti lujalla
luottamuksella sitä hetkeä, jolloin hänen entinen tehtaansa rupeaa
pojan johdolla käymään. Silloin saavat selkänsä kääntäneet ystävät ja
ne, jotka kielsivät apunsa silloin kun kaikki riippui hiuskarvasta,
hämmästyksekseen nähdä, että vanha kanto onkin ruvennut vesomaan.
Mutta äiti ja Anna sisko tiesivät, että tämä isän viimeinen unelma oli
ainiaaksi sammunut. Ensimäisinä ylioppilasvuosina oli Reino viettänyt
iloista toverielämää ja polyteknikumin toisella kurssilla se oli
uudelleen niellyt hänet pyörteisiinsä. Anna sisko siitä oli ensin erään
Helsingissä olevan ystävättärensä välityksellä saanut vihiä ja kertonut
äidille. Mutta isälle he olivat siitä vaienneet. Sitten viime talvena,
jolloin ukon laskujen mukaan Reinon olisi pitänyt alkaa erotutkintoon
valmistautua, oli tullut onneton viesti: Reino oli tehnyt muutamia
väärennyksiä ja tuomittu vankeuteen.
Anna oli postikonttorissa ensiksi nähnyt uutisen sanomalehdessä ja
pahimmasta typerryksestä toinnuttuaan päättänyt lujasti tehdä
kaikkensa, ettei asia tulisi vanhusten tietoon. Hän raappi nimen
sanomalehdestä epäselväksi ja koetti kotona miten kuten näytellä
rauhallista mieltä. Mutta pian huomasi hän mahdottomaksi kauemmin
molemmilta asiaa salata. Hän paljasti onnettoman tietonsa vähitellen
äidille ja yhdessä päättivät he kaikin keinoin varjella isää tuolta
tiedolta, sillä he olivat varmoja, että sen tiedoksi tuleminen olisi
yhtä kuin sydänvikaisen isän kuolema. Heillä ei käynyt juuri ketään
vieraita ja isä puolestaan ei käynyt missään ja jos silloin tällöin
jouduttiinkin vieraiden ihmisten kanssa tekemisiin, oli äiti aina
isän parissa ja saattoi ehkäistä keskustelun heidän poikaansa
luiskahtamasta. Anna taas sensuroitsi postikonttorissa isälle tulevat
harvat kirjeet ja sanomalehdet.
Reinolta tuli kohta sen jälkeen pitkä, itseään syyttävä, kyyneleinen,
anteeksianova ja elämänparannusta lupaava kirje. Sitä ei annettu
isälle, äiti ja tytär sen eräänä yön hetkenä kahden lukivat, itkien ja
toisiaan syleillen kuin kaksi vilussa värjöttävää lasta. Mutta isä
alkoi pian käydä rauhattomaksi, kun Reinosta ei kuulunut mitään. Ja
niin täytyi isän petkuttamisessa mennä askelta pitemmälle. Eräänä
päivänä pani Anna postikonttorissa, jäljitellen tarkoin veljensä
käsialaa, kokoon kirjeen, missä Reino muka kertoi, että hänen
tutkintonsa siirtyykin syksyyn, ja hyvä jos hän silloinkaan valmistuu,
ja että kesäksi hän menee taas samalle tehtaalle joutamatta ollenkaan
kotona käymään jne. Kirjeen varusti hän leimauksilla ja vanhoilla
postimerkeillä sekä toi isälle. Ja samaa temppua oli sitten pakko
uudistaa pitkin kesää.
Mikä tuska vihloikaan molempia naisia nähdessään isän tyytyväisyyden,
kun hän sai noita valhekirjeitä! Jos kukaan, niin kyllä he itse
käsittivät aseman vaaranalaisuuden ja luonnottomuuden ja tuskassaan
monestikin katuivat, etteivät heti ilmaisseet isälle asian oikeata
laitaa. Sillä eihän mitenkään voinut ajatella sen säilyvän salassa isän
kuolemaan saakka. Toiselta puolen pitivät he aivan varmana, että
totuuden kuuleminen tappaisi raihnaisen isän ja tietoisuus siitä esti
heitä salaisuuttaan paljastamasta, jota paitsi se kävi yhä vaikeammaksi
mitä vanhemmaksi asia ehti. Ja niin kalvoi heitä lakkaamaton tuska ja
he tunsivat elävänsä kuin joka hetki räjähtämään valmiin ruutimiinan
päällä.
Reino, joka oli koko kesän ollut vankilassa, ei tiennyt kotona
vallitsevasta asemasta mitään. Mitä painavammaksi elämä kotona kävi,
sitä enemmän juurtui Annaan katkeruus ennen ihailemaansa veljeä kohtaan
ja niin häneltä oli jäänyt kirjottamatta riviäkään veljelleen.
-- Merkillisen kauan se Reinon tutkinto viipyy, -- lausui Halinen,
hieno tyytymättömyyden väre äänessään, ja laski sanomalehden pöydälle
sekä riisui silmälasit nenältään.
Rouva, joka tuska sydämessään oli tarkannut odottavaa ilmettä miehensä
kasvoilla, ei voinut pidättyä kuuluvasti huokaamasta. Hän oli usein
tuosta huokailemisestaan saanut kiivaita moitteita mieheltään, joita ne
omituisesti kiusasivat, ja nytkin tämä loi tuikean katseen vaimoonsa,
mutta ei ehtinyt mitään sanoa, kun etehisestä kuului askelia ja Anna
astui sisään.
Puolisoiden kasvoilla kuvastui tyttären tullessa aivan vastakkaiset
ilmeet: isän toivovaa odotusta ja äidin pelonsekaista jännitystä.
Anna pudisti päätään ja koetti välttää isän katsetta. Äitiin hän
pikimmältään silmäsi ja tämä luki tyttärensä katseesta, että jokin uusi
onneton käänne oli taas uhkaamassa.
-- Mikä poikaa vaivaa, kun ei edes kirjotakaan? -- murahti isä.
Kun illallinen oli melkein ääneti syöty, virkkoi isä makuuhuoneeseen
mennessään iloisesti kuin olisi päässyt selville jostakin rasittavasta
arvotuksesta:
-- Kunhan poika veitikka ei vain olisikin päättänyt yllättää meidät.
Suorittaa tutkinnon ja putoaa sitten kuin taivaasta eteemme. Hm, hm,
jotain sellaista se tuo äänettömyys tietää.
Tyytyväisenä mennä köpitti hän makuuhuoneeseen ja vasta kun hän oli
ehtinyt uneen, uskalsivat naiset käydä käsiksi tuohon kipeään
perhevammaan.
-- Sieltä on siis taas kuulunut jotain? -- kuiskasi äiti jännityksestä
kalpeana.
Anna purskahti itkuun.
-- Hän kirjottaa tulevansa kotiin. Hän on vasta päässyt vankilasta ja
ilmottaa joidenkin entisten toverien avulla saaneensa matkarahat
Amerikaan.
-- Amerikaan! -- keskeytti äiti tuskaisesti.
-- Niin, ja eikö se hänelle parasta olekin... Hän ihmettelee vain,
ettei täältä ole hänen kirjeisiinsä sanaakaan vastattu. Ei sano
voivansa lähteä tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, saamatta rohkeutta
meidän anteeksiannostamme.
Anna oli sillä välin ottanut taskustaan pieneksi taitetun kirjeen ja
kehiteltyään sen auki rupesi, kyyneleet kuivattuaan, sitä lukemaan.
Vaikka Anna olikin kertonut jo kirjeen sisällön, tahtoi äiti sen silti
kuulla. Näillä öisillä kirjeenlukemisilla oli noille kahdelle naiselle
samantapainen viehätys kuin salaisilla ja vaaranalaisilla
hartauskokouksilla. Vaikka ne pusertivatkin yhä uusia kyynelvirtoja
heidän silmistään, luettiin ne aina siitä huolimatta, jopa toisinaan
kahteenkin kertaan. Nuo hetket olivat kuin suruinen muistojäännös
niiltä ajoin, jolloin Reinolta saapuneet kirjeet valmistivat koko
perheelle pienen juhlahetken.
-- Voi hyvä Jumala! -- huokasi äiti, kun Anna oli lukemisen päättänyt
--, miten isän käy, sillä nyt sitä ei enää voi välttää?
Anna istui hetken ääneti ja sanoi sitten alakuloisesti:
-- En minä ymmärrä muuta kuin että meidän täytyy valmistaa isää siihen.
Olisin kirjottanut Reinolle ja ilmottanut miten täällä on asiat, mutta
hän ei mainitse mitään osotetta, jotapaitsi hän voi olla jo matkalla.
Äiti huokasi ja sanaa vaihtamatta kumpikin ymmärsi, mihin tukalaan
umpikujaan he olivat joutuneet salatessaan isältä totuuden. Valmistaa
häntä siihen oli nyt kahta vaikeampaa kuin alussa. Mutta se täytyi
sittenkin tehdä, ja uudelleen huoaten nousi äiti ja lähti
makuuhuoneeseen, luvaten aamulla ryhtyä isän kanssa puheisiin.
* * * * *
Reino oli kirjeen lähetettyään lähtenyt heti seuraavassa junassa
matkalle. Seuraava päivä sen jälkeen kun äiti ja Anna olivat hänen
kirjeensä johdosta neuvotelleet, oli sunnuntai, ja silloin ani varhain
aamulla saapui Reino kotiasemalle. Hän oli vartavasten jouduttaunut
täksi päiväksi, sillä sunnuntaina nukkuivat ihmiset myöhempään ja hän
saattoi kenellekään näyttäytymättä tulla omaistensa luo. Kun hän saapui
kotiin, nukkuivat molemmat naiset vielä, ainoastaan isä, joka aamuyöt
tavallisesti valvoi, oli jo ylhäällä ja käveli Reinon saapuessa
pihalla. Nähdessään poikansa odottamatta edessään, pysähtyi hän
iloisesti hämmästyneenä, siristi silmiään ja virkkoi näppiä lyöden:
-- No tuotahan minä juuri illalla sanoin, -- ja hän levitti sylinsä
pojalleen.
Reino joutui hämilleen tästä isän iloisuudesta ja läheni häntä
epäröiden. Mutta isä ei huomannut pojassaan ilmenevää arkuutta paremmin
kuin hänen vaiteliaisuuttaankaan. Taputtaen hartioille työnsi hän häntä
edellään sisälle ja puhui iloisesti:
-- Juuri illalla makuulle mennessämme oli sinusta puhetta ja minä
sanoin, että nähdäänpä vain, niin mies ilmestyy kuin taivaasta pudoten
eteemme. He, he, oikeassapa olin, niinkuin ainakin. -- No, käyhän
sisään, äitisi ja Anna vielä nukkuvat, mutta antaa heidän saada suuret
silmät, tarinoidaan me sillä aikaa...
* * * * *
Sisälle tultuaan katsoi Reino pitkistään isäänsä, hänen silmänsä
kostuivat ja hän kysyi aralla äänellä:
-- Te olette siis antanut minulle anteeksi, isä?
Isän tuuheat, harmaat kulmakarvat kohosivat ylös ja hänen katseensa
jäykistyi tuijotukseksi.
-- Anteeksi ... mitä anteeksi? -- änkytti hän ja vasta nyt huomasi hän
poikansa arkuuden ja riutuneen kalpeuden.
Kipeä ilme silmissään tuijotti poika isäänsä.
-- Ettekö sitte tiedäkään...?
-- Mitä tiedä ... etkö ole tutkintoa suorittanutkaan? -- ja isän ääni
värisi.
-- Tutkintoa?... Kuinka, ettekö tiedä? ... minähän olen ollut
väärennyk...
Hänen äänensä kävi yhä ontommaksi ikäänkuin sanat eivät olisi päässeet
kuivien huulten yli. Viimeinen sana sammui kesken ja hän tuijotti isää
suoraa silmiin. Tuo hänen katseensa ikäänkuin syöpyi isän aivoihin ja
palautti kuin äkillisen valaistuksen selventäminä tämän mieleen äidin
ja tyttären huokaukset, salaiset silmäykset ja kyynelilmeet, joita he
eivät aina olleet onnistuneet häneltä salaamaan. Vaikkei hän
täydellisesti käsittänytkään asian oikeata laitaa, tunsi hän kuitenkin
jonkun musertavan pettymyksen yllättäneen itsensä. Hän liikutti
huuliaan, mutta mitään sanoja ei kuulunut, ainoastaan joitakin
epämääräisiä ääniä, teki kädellään kuin torjuvan liikkeen, horjahti ja
tarttuen tuolin selkään kaatui sen kanssa lattiaan.
Makuuhuoneesta kuului vihlova parkaus. Äiti oli herännyt isän ja pojan
sisälle tullessa ja kauhusta jäykistyneenä seurannut heidän
keskusteluaan, tuntien jotakin hirveää olevan kuin päälle romahtamassa.
Hänellä ei ollut kuitenkaan voimaa liikkua sängystä ja vasta kun hän
kuuli isän romahtaen kaatuvan lattiaan, karkasi hän ylös ja riensi
paikalle. Myöskin Anna heräsi äidin huudosta ja syöksähti huoneeseen,
käsittäen ensi silmäyksellä mitä täällä oli tapahtunut.
Reino seisoi entisellä paikallaan ja hänen silmissään oli ilme kuin ei
hän olisi mitään nähnyt. Hän tajusi hämärästi, että äiti ja sisko
olivat salanneet isältä hänen tilansa ja vasta nyt selveni hänelle
täydelleen, minkä arvoisena häntä ja hänen menestystään
haaksirikkoutunut isä oli pitänyt.
Nähdessään molemmat yöpukuiset naiset hajalla hiuksin isän jäykistyvän
ruumiin ääressä polvillaan valittavan, laskeusi hänen päälleen hirveä
paino ikäänkuin maa olisi tahtonut hänetkin vetää tuonne isän rinnalle.
Konemaisesti painui hän istumaan lähimmälle tuolille, nojasi kyynärpäät
polviin ja painoi päänsä käsiin.
-- Se on minun syyni, kun en ajoissa siihen isää valmistanut, --
vaikeroi äiti.
-- Minähän sen salaamistuuman alkuun panin, -- nyyhkytti Anna.
Hekö siis syyllisiä, nuo avuttomat naispoloiset! Kuin tulinen rauta
vihloivat heidän sanansa pojan sydäntä. Sinä hetkenä tunsi hän olevansa
äärettömän kaukana entisistä tovereistaan ja vallattomasta pääkaupungin
elämästä, aivankuin toisella taivaankappaleella. Nopeina unelmasarjoina
kulkivat hänen sielunsilmäinsä ohi remuiset juomingit, varieteet ja
bordellit. Vankikopin yksinäisyydessä mietiskellessään hän oli luullut
jo tulleensa niin alas kuin myötämäkeä liukujalle saattoi mahdollista
olla. Mutta ei, tämä seikka riippui vielä siinä syiden ja seurausten
ketjussa, joka siellä vankilassa oli alkanut hänelle selvitä. Nyt vasta
hän täydelleen tunsi elämän raudankovat lait. Vai tunsiko nytkään,
sillä olihan vielä ylämäki nousematta, sama josta hän oli niin
kevytmielisesti alas laskenut.
Kykenisikö hän siihen?
Hän nousi ponnistaen seisomaan. Kun elämässä joskus joutuu
läpäsemättömään pimeyteen, ettei tiedä mihin päin askeleensa ohjata,
aukeneekin tuossa pimeydessä yhtäkkiä pieni eteenpäinmenon
mahdollisuus, tai kun raskaan painon alla tuntee olevansa avuton ja
yksinäinen, kohoaa sydämeen jostakin salaisista syvyyksistä elähyttävä
voima, joka antaa uskon edelleen elämisen mahdollisuuteen, uuteen
kohoamiseen ja uusiin voittoihin. Jotakin sellaista tunsi Reino tuona
hetkenä.
Hän läheni hiljaa äitiään ja siskoaan.
Ikäänkuin tuntien tarvetta kietoutua uuden miehisen tukipylvään
ympärille, kun entinen oli kaatunut, nousi äiti ylös ja kallistui
itkien poikansa syliin.
Reino liikutti kauan huuliaan ja sai vihdoin väristen kuiskatuksi:
-- Te siis voitte antaa minulle anteeksi, äiti?
-- Annan, annan...
Nämä äidin esiin nyyhkimät sanat pikemmin lisäsivät kuin huojensivat
Reinon taakkaa.
-- Äiti, uskotteko että minä vielä voin nousta?
-- Uskon, uskon...
Reino irtausi hiljaa äidin syleilystä ja läheni sisartaan. Mutta Anna
ei kohottanut katsettaan isästä eikä Reino uskaltanut virkkaa hänelle
mitään. Sen sijaan kokosi hän viimeiset voimansa, kumartui ja nosti
isän jäykistyvän ruumiin käsivarsilleen sekä kantoi vuoteelle
makuukamariin.
-- Hän ei ehtinyt saada täyttä selkoa minun tilastani, ei myöskään
minulle anteeksi antaa. Mutta kai sen piti niin oleman! -- lausui hän
hiljaa ja synkästi.
Naisten luo palattuaan seisoi hän hetken aikaa alallaan ja kädet
riipuksissa tuijotti eteensä. Sitten hän vavahti ja vilkaisten äitiin
ja sisareen lausui hätäisesti:
-- Minä en saa viipyä! Maa polttaa jalkaini alla ja minun täytyy päästä
koettamaan, kykenenkö minä nousemaan vai täytyykö minun...
Äidin katse sai hänet keskeyttämään lauseensa ja hän läheni horjuen
ovea.
-- Mutta minne sinä, hyvä lapsi ... -- hätääntyi äiti ja tarttui häntä
käsivarresta.
Reino loi pikimmältään silmänsä Annaan ja tämän katseesta luki hän
selvän käskyn lähteä heti kiipeämään sitä pitkää vastamäkeä, jonka
päällä hän vasta täydellisen sovituksen saavuttaisi. Hän irrotti hiljaa
itsensä äidistä, yritti sanomaan jotakin, mutta sanat kuoleusivat
kurkkuun ja ääneti pyörähti hän ovesta ulos.
Kun he, jotka jälleen olivat kahden suruaan kantamassa, lähenivät
akkunaa ja äänettömien kyyneltensä läpi katsoivat tielle, jolla
syystuuli lennätteli kellastuneita lehtiä, näkivät he Reinon kumarana
ja taakseen katsomatta kulkevan tietä eteenpäin kuin raskasta taakkaa
kantava vaeltaja, jonka matkan määrä on vielä suunnattomien
etäisyyksien takana. Äiti huokasi raskaasti ja alkoi uudelleen nyyhkiä,
mutta tytär kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kumpikin he raskaan
tuskansa keskellä tunsivat, että he nyt vihdoinkin olivat sivuuttaneet
syvimmän kohdan siinä ristiaallokossa, jossa heidän perheonnensa oli
haaksirikon kärsinyt.


LAKKI.

-- No, lapset, olkaapas nyt... Huomenaamulla sitten saatte jokainen
pullan. Huomennahan se vasta juhannus on, sitä ennen pitää vielä yksi
yö nukkua... Antti, etkö sinä saa pidetyksi siitä käsiäsi erillään vai
pitääkö äidin ottaa vitsa!
Miina nosteli juuri uunista pieniä nisupullia, joita karttui pöydälle
hyvä joukko toistakymmentä kappaletta. Uteliaina ja mieloilevina
kiehtoili hänen ympärillään kokonaista kaksitoista pienokaista, joiden
keskellä äiti hääri leivoksineen kuin huolehtiva ja kaakerteleva kana.
Kun lapsista oli kolme paria kaksosia, oli vanhin, Heino niminen poika,
ehtinyt vasta kymmenen vuoden ikään. Mitä pöydältä ja kahdelta leveältä
sängyltä jäi tilaa Rinteen torpan matalaan tupaan, sen täytti visusti
tuo lapsiliuta, niin että isä Ulrikki sopi nipin napin sivuikkunan
pieleen, mihin hän oli asettunut partaansa ajamaan,
Ulrikki oli kaksi viikkoa sitten palannut Amerikasta, jonne hän
nuorimman lapsensa synnyttyä oli lähtenyt. Vaikka hän olikin viipynyt
siellä vain parisen vuotta, oli hän ehtinyt sentään ansaita kaikki
velkansa kuitiksi ja pienoisen summan säästöönkin. Hän oli tullut aivan
odottamatta kotiin ja siitä johtunut tavaton ilo piti vielä nytkin,
kahden viikon kuluttua, vallassaan Miinaa ja lapsia.
Tänään, juhannusaattona, piti hänen Miinan kanssa lähteä kyläretkelle
jälkimäisen kotimökkiin, joka oli naapuripitäjän rajalla kaukana
sydänmaalla. Kodinkaitsijaksi odottivat he erästä lähiseudulla asuvaa
kehruumuoria. Ulrikki sovitti pienen, samealasisen peilin ikkunasta
tulevan valon mukaan, pingotti oikean poskensa ja alkoi raaputtaa sillä
vihottavaa karkeata parransänkeä. Lapset peuhasivat äidin ympärillä ja
Heino kiipesi omia aikojaan sängyn päälaudan varaan ja otti naulasta
sinisen, kiiltolippaisen pyhälakkinsa, jonka isä oli hänelle Amerikasta
palatessaan tuonut. Hän oli saanut pitää sitä päässään vain isän
tulopäivänä sekä viime sunnuntaisella kirkkoretkellä. Muulloin se oli
saanut olla naulassa siellä lähellä katonrajaa. Tuoksuvat nisupullat ja
lähellä oleva juhannusjuhla huumasivat vilkkaan Heino-pojan niin, että
hän kiipesi omin lupinsa lakkia kurkottamaan, vaikka hänen olikin määrä
saada se vasta huomenna päähänsä.
Tuo korea lakki oli kaikkien sisarusten ihailun esine ja uteliaina
pysähtyivät he seuraamaan vanhimman veljensä yritystä. Silloin tarttui
Anttiinkin, Heinoa nuorempaan, vallaton juhannustuuli, ja kun Heino
laskeusi saaliineen alas, tempasi Antti häneltä lakin, asetti sen omaan
päähänsä ja lähti livistämään ulos. Vihaisesti huudahtaen karkasi Heino
hänen jälkeensä, mutta kaatoi samalla nurin nuorimman siskonsa, joka
alkoi täyttä kurkkua parkua. Hämmästyneenä ja neuvotonna pysähtyi Heino
ovelle, ja isä, joka juuri raapusteli korvalehden alla olevaa sänkeä,
säpsähti ja sai poskeensa pienen haavan.
-- Häts s-siinä! -- äsähti hän ja alkoi suuttumistaan suuttua. Hän
laski partaveitsen ikkunalle ja läheni uhkaavana Heinoa, joka
hätäisesti pälyi ympärilleen.
-- Peuhaatte siinä, ettei tässä saa partaansa ... -- murahti hän
käheästi, pyöräytti Heinoa tukasta ja löi sitten korvalle, niin että
pää kolahti ovenpieleen.
-- Ja mitä sinä sillä lakilla! -- tiuskasi hän Antille, joka oli nolona
palannut ovelle ja peloissaan katsoi veljensä kuritusta.
Hän otti lakin Antilta, käänteli sitä hetken käsissään ja murisi:
-- Tuommoiset miehet eivät lakkia tarvitse! Panen sen niin, ettei...
Hän vaikeni ja etsi paikkaa, mihin kätkisi lakin. Huomattuaan korkealla
katonrajassa olevan nurkkakaapin, pisti hän sen sinne, lukitsi oven ja
palasi parranajoa jatkamaan.
Kun Ulrikki ja Miina olivat pukeutumistoimessa, saapui Maija-muori, ja
Miina rupesi antamaan hänelle ohjeita. Lopuksi lapsista puhuessaan
sanoi hän:
-- Kun noita mukuloita on niin paljon ja kaikki melkein saman kokoisia,
niin ei kaikiste satu pitkään aikaan huomaamaan, jos niistä joku olisi
poissakin. Siitä asti kun tuo Antti-poika Rikun Amerikassa ollessa
eksyi metsään, on minulla ollut tapana joka ilta lukea ne, kun asetan
niitä makuulle.
Hän kertoi sen hymyillen ja muorikin naurahti, että kylläpähän sen
tuollaisen lauman saa hyvinkin lukea, jos mieli saada se koossa
pysymään.
Kun Ulrikki ja Miina olivat jo ulkona taipaleelle lähdössä, kuului
nurkan takaa Heinon ääni surkeana:
-- Isä-ä, antakaa se lakki! Minä vain huomenna pitäisin sitä päässäni.
Ulrikki pysähtyi ja katsahti taaksensa, mutta sanoi sitten matkaansa
jatkaen:
-- Joutaapa olla siellä lukon takana, että opit ihmisiksi olemaan.
-- Isä-ä, antakaa nyt! -- kuului vielä Heinon itkuksi hiukeneva ääni,
kun Ulrikki ja Miina katosivat jo puiden taakse.
Mutta kun Maija-muori hoputteli vanhempia lapsia hakemaan metsästä
koivun ja pihlajan lehviä, joilla koristettaisiin tuvan seinät
juhannukseksi, tempasi Heinon juhannustuuli uudelleen valtoihinsa ja
hän unohti lakkihuolensa.
Ennen lehvien seinille ripustamista rupesi muori pesemään tuvan lattiaa
ja siksi aikaa hääti hän lapset pihalle. Siellä telmiessään osuivat he
navetan luona olevalle kaivolle ja silloin pälkähti Heinon päähän
ruveta kaivon syvyyttä mittaamaan. Hän nousi kannelle, työnsi luukun
syrjään ja painoi alas vesikiulun, joka oli kiinnitetty pitkän varren
päähän. Kun kiulu kohtisuoraa alas painuessaan äkkiä täyttyi vedellä,
tempautui se alaspäin aivankuin joku siellä veden alla olisi sitä
nykäissyt. Heino uudisti useita kertoja saman tempun ja se oli hänestä
kovin hauskaa ja jännittävää.
Anttikin tahtoi koettaa samaa, mutta hän oli varomattomampi ja päästi
varren kädestään. Se painui kannen alle ja kallistui sitte nojalleen
kaivonpuitetta vasten. Samalla tuli muori vettä hakemaan, ajoi lapset
pois ja huomatessaan kuinka kiulun oli käynyt, pauhasi ja paapatti hän
kovin, sillä nyt täytyi hänen lähteä talon kaivosta vettä hakemaan.
Kun tupa oli juhannusasussa: lattia pestynä, lehvät seinillä ja
ikkunain pielissä, ja kun aurinko paistoi jo hyvin vinosti, niin että
soikulaiseksi venynyt peräikkunan kuva ulottui halki lattian aina
kynnykseen saakka, silloin alkoi muori hätistellä yölevolle huostaansa
uskottua levotonta lapsilaumaa. Ovinurkassa oli laaja, seinään kiinni
tehty sänky, jossa kaikki kaksitoista lasta nukkuivat yhdessä rivissä,
jalat lattiaan päin.
-- No, yöpuulle siinä joka sorkka ... kyllä se on jo aikakin! --
komenteli muori ja auttoi vaatteita nuorempien päältä.
Niin sai hän heidät vihdoin riviin asetetuksi ja levitti yhteisen
peitteen heidän ylleen. Itse rupesi hän laittamaan tulelle
juustokeittoa, jonka tuli kiehua koko yö ja olla aamulla valmis. Mutta
tuon tuostakin vaati hänen huomiotaan puoleensa vuoteessa vallitseva
vilkas elämä, kuiskutus, telmeily ja häädetyt naurunpurkaukset.
-- So, siunatkaapas nyt koreasti ja nukkukaa hyvän sään aikana, taikka
minä ... -- ja uhkaustaan julki lausumatta kävi muori oikomaan
peitettä, joka siinä pienten jalkain vilskeessä liikehti ja poimuili
kuin levoton vedenpinta.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin lapset rivin nuoremmasta päästä lukien
alkoivat toinen toisensa jälkeen haukotella pitkään ja syvästi sekä
tavotella punaposkiselle päälleen mieluisata nukkuma-asentoa hiestä
lämminneellä tyynyllä. Viimeksi olivat valveella rivin viimeiset, Antti
ja Heino. Nenään saakka vedetyn peitteen reunan alta seurasivat he
nauravin silmin lihavan ja kankeajalkaisen kaitsijansa kömpelöitä
liikkeitä ja vetäen peitettä silmilleen purskahtivat tuon tuostakin
vallattomaan yhteisnauruun.
-- Vai te siinä koko yöksi rupeatte kuhertelemaan! Kyllä minä
teidät ... -- ja muori haki loukosta koivunoksan, riipi siitä lehdet
pois ja pisti sen muurin rakoon antamaan suurempaa pontta hänen
uhkauksilleen.
Mutta se oli pikku veljeksistä kovin jännittävää ja peitteen alta
kuuluva hihitys todisti, etteivät he muorin uhkaavia varusteluja
ottaneet kovinkaan vakavalta kannalta. Silloin rupesi muori jo
sydäntymään.
-- Sepä nyt ... herätätte siinä vielä ne pienemmätkin! Malttakaahan,
huomenna ette saa kumpikaan nisupullaa. Sen kiulunkin toimititte sinne
kaivoon, vallattomat! Vielä näille sitten nisupullat, ehei, siitä ei
tule mitään!
Muori oli epäilemättä osunut oikeaan kohtaan, sillä molemmat pojat
vaikenivat heti ikäänkuin koettaen värähtämättömällä äänettömyydellä
pelastaa edes heikonkaan mahdollisuuden nisupullien saantiin. Tuo
jännittynyt hiljaisuus uuvutti Antin pian uneen, mutta Heino valvoi
vielä ja mietti sitä surullista seikkaa, että hänen juhannusilonsa
uhkasivat toinen toisensa jälkeen kaikki raueta tyhjiin. Surumielisesti
silmäsi hän puisevaa ja mustunutta nurkkakaappia, joka tylysti kätki
itseensä hänen ylpeytensä esineen. Ja tuo lieden luona kuukkaileva
vieras muori uhkasi olla nisupullaa antamatta!
Seinille sovitetut lehvät levittivät tupaan tuoretta, kesäistä tuoksua.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, viimeinen haikeamielinen punerrus,
peräikkunasta tullen, viivähti vielä oviseinällä, sängyn yläpuolella.
Auki olevasta ovesta virtasi sisään illan raikas viileys ja takassa
juustokeittopadan alla räiskyi tuli tasaisesti ja kodikkaasti.
Silmät suurina ja valppaina makasi Heino liikahtamatta paikallaan ja
mietti. Lakkia hän ei nyt kerta kaikkiaan voinut huomiseksi saada,
mutta eiköhän muorin sentään voisi lepyttää, ettei nisupullakin jäisi
lukkojen taakse. Jos koettaisi sen kiulun onkia kaivosta ylös...
Näyttihän se päivällä siltä, että varrenpäähän voisi ulottua kun hiukan
kurkottaisi ja samalla varaisi toisella kädellä luukun reunaan.
Muori oli kumartunut karsinaloukkoon ja pesi siellä kuppeja. Heino