Haaksirikkoiset - 5

Rovasti askarteli taas piirongin sisällä, josta alkoi kuulua tasainen:
pui, pui, pui, pui ... mikä Heikin korvissa soi kuin ihanin musiikki.
Vaikka Heikki yhä tuijotti lattiaan, näki hän kuitenkin, kuinka rovasti
kääntyi päin, kädessään iso pikari täynnä rommia, josta ihana tuoksu
levisi ovensuuhun asti ja synnytti Heikin sisällä suloisen kutinan.
Rovasti ei kuitenkaan tarjonnut pikaria suoraan Heikille, vaan asetti
sen toisessa ovenpielessä olevan pesukaapin kannelle.
Sen jälkeen käveli hän pari kertaa lattian yli, pysähtyi sitten
syrjittäin Heikin eteen ja pesukaappia kohti viitaten sanoi koko joukon
lauhemmalla äänellä:
-- Niele tuo kurkkuus! Kai se sinulle hyvää tekee.
Kurkkuaan karauttaen siirtyi Heikki pesukaapin luo, tarttui pikariin
molemmin käsin, ettei vain yhtään pisaraa maahan läikähtäisi, ja
tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.
-- Äh-häh, -- pääsi häneltä kuin helpotuksen huokaus ja samalla vilahti
rovastin kasvoilla pikainen hymy.
-- Kiitoksia, -- sanoi Heikki pikaria pois pannessaan ja uskalsi nyt
ensi kerran katsoa mulauttaa rovastia silmiin.
Ja rovastinkin ääni oli nyt kokonaan lauhtunut, kun hän sanoi:
-- Mene ja ole kuin ennenkin!
Hetkistä myöhemmin seisoi rovasti ikkunassa ja tyytyväisesti hymyillen
katsoi, kuinka Heikki taas jalkansa tukevasti maahan polkien ja savuja
tuprutellen asteli renkijoukon etunenässä työmaalle.
Viikon työ ja lauvantai-illan ankara sauna haihduttivat sitten Heikin
ruumiista kaikki viinan ja kohmelon jälet, niin että hän seuraavana
sunnuntaina istui Hipon ohjaksissa yhtä tyynenä ja juurevana kuin
ennenkin. Tyytyväisenä ja sirosti juoksi Hippo, tyytyväisenä istui
rovasti ja tyytyväisenä seurasi kirkkoväki silmillään heidän
lähenemistään. Ja kun jumalanpalvelus alkoi, sanoivat kanttorin
virsikirjan hakaset tyytyväisesti: nip, nap! ja täytenä ja voimakkaana
täytti kanttorin mahtava ääni kirkonholvit. Hippo torkkui rauhallisesti
päiväpaisteessa kirkkoveräjän pielessä, Heikki istui kirkon ovipenkissä
leuka tuettuna päälletysten asetettuihin nyrkkeihin ja kuunteli
hartaudella sanaa, jota hänen oma rovastinsa saarnastuolin korkeudesta
voimallisesti julisti. Ja niin oli seurakunnan elämään palannut taas
entinen, tukevasti lutherilainen meno.
* * * * *
Koko rovastin elinkauden palveli Heikki pappilassa isäntärenkinä. Joka
syksy elonleikkuun jälkeen ja välistä muinakin vuodenaikoina
uudistuivat tosin ylläkerrotunlaiset epäsoinnut, sillä pitemmän aikaa
raskaassa työssä raadettuaan väitti Heikki terveytensä välttämättä
vaativan perusteellista viinakuuria. Mutta aina noiden harharetkien
jälkeen palasi elämä sentään onnellisesti säännölliseen uomaansa.
Ja välttämätön oli Heikki rovastille laajan talouden hoidossa ja mikäli
mahdollista piti hänen aina olla rovastin lähettyvillä. Kun rovasti
vanhemmuuden ei lihavuuden takia uskaltanut yksin mennä uimaan, täytyi
Heikin olla hänellä toverina. Niinpä huusi rovasti aina jokirantaan
mennessään läheisellä pellolla työskentelevälle isäntärengilleen:
-- Heikki, tule minua uittamaan!
Silloin jätti Heikki työaseensa, kiiruhti rantaan ja riisuutui yhdessä
isäntänsä kanssa uimaan. Kun hän sitten kaulaa myöten vedessä
seisoessaan piteli pulikoivaa herraansa ojennetuilla käsivarsillaan,
tapahtui se yhtä tyynesti ja totisesti kuin olisi hän istunut ajurin
penkillä sunnuntaina kirkkoon ajettaessa.
Ja kun kevättalvisin tuli loisia ja mökkiläisiä pappilaan lainaamaan
jyviä kesätyötä vastaan, tuli Heikin suorittaa jyvien mittaus.
Lainanhakijat saivat kuitenkin ensinnä rovastin puolelta kestää ankaran
"suolaamisen".
-- Mistä minulla on teille jyviä antaa. Miksette itse kokoa ja säästä
pahan päivän varalle? Laiskottelette ja kahvina juotte tienestinne. Ja
kun te edes muistaisitte tulla työhön!
-- Kyllä minä varmasti tulen Jaakonpäiväviikoksi niittytyöhön, --
yrittää silloin lainanhakija.
-- Niin te kaikki sanotte, mutta kuinkahan moni teistä on pysynyt
sanassaan.
Sen jälkeen astelee rovasti hetken pitkin lattiaa ja sanoo sitte:
-- Mene ja käske Heikki tänne!
Heikki tulee ja asettuu hajasäärin isäntänsä eteen, joka kysyy:
-- Onko niitä jyvänkahuja siellä enää yhdenkään hinkalon nurkassa?
-- He, he, on kai siellä ainakin parikymmentä tynnyriä rukiita ja saman
verran ohria, -- vastaa Heikki leveästi.
-- Hä, en minä usko! Mutta menehän ja mittaa tuolle Antille kaksi
nelikkoa puoleksi kumpiakin.
Tyytyväisenä ja hyvillä mielin lähtee Antti Heikin perässä aittaan,
mutta rovasti huutaa hänelle vielä jälkeen:
-- Muistakin ilmestyä Jaakonpäiväviikolla niittytyöhön.
* * * * *
Kun rovasti sitten elämänsä ehtoolla kallistui sairasvuoteelle, hoiteli
häntä aluksi yksi ja toinen naisihminen. Mutta lopulta hän tuskastui
heihin kaikkiin ja sanoi:
-- Ei teistä ole minua hoitamaan. Käskekää Heikki tänne!
Ja niin vietti Heikki rovastin viimeiset elinviikot hänen vuoteensa
ääressä, käänteli häntä tarvittaessa, auttoi istualleen tai tarjosi
lääkkeitä sekä muita virvokkeita ja istui väliajat tuolilla vuoteen
jalkopäässä kädet polviin tuettuina ja katsellen sairasta isäntäänsä.
Ja kun sitten rovastin nukahdettua viimeiseen uneensa soitettiin
viikonpäivät ruumiskelloja, kihahti Heikillä samoinkuin monella
seurakuntalaisellakin kellon äänen kuullessa silmiin katkerat vedet. --
Vanhan rovastin seuraajiin ei Heikki ole voinut perehtyä. Ne ovat
järjestelleet raamatunselityksiä ja raittiusseuroja, mutta olleet
laimeasanaisia saarnamiehiä sekä huonoja talonasukkaita, ja niin on
Heikki vieraantunut kokonaan pappilasta. Pitäjällä hän kiertelee
työmiehenä ja muistelee ikätoveriensa kanssa vanhan rovastin aikaa,
joka tänä eripuraisuuden ja velttouden kautena kangastelee heidän
mielessään kultaisena ajanjaksona.
(1909.)


VANHAN HÄVIÖ.

Talon nuoret miehet olivat panneet vireille kysymyksen saunarakennuksen
uusimisesta. Heti alunpitäin asettuivat vanha isäntä ja Eljas-ukko
vastustavalle kannalle. Ensin he puhuivat pilkaten ja pisteliäästi
koko puuhasta, jossa he eivät nähneet muuta kuin nuoren polven
turhamaisuutta ja loistonhalua. Mutta kun pilkka ei tehonnut, yritti
vanha isäntä tappaa koko kysymyksen kiivaalla isäntä-sanallaan,
Eljas-ukon häntä säestäessä muutamilla mojovilla sanoilla.
Asia oli vallankin Eljas-ukolle arka. Hän oli emännän isäpuoli ja ollut
talossa aluksi rengin nimellisenä, sittemmin vähitellen juurtunut
vakinaiseksi talon vaariksi, joka teki työtä vanhasta tottumuksesta,
teki työtä työn eikä palkan vuoksi. Hän asui omassa kamarissaan pihan
perällä ja paitsi väkevätä kahvia oli saunaaminen hänen, ei ainoastaan
välttämättömimpiä, vaan samalla korkeimpia mahdollisia nautintojaan. Ja
tärkeimpänä tekijänä oli saunaamisessa kuuma löyly -- peseminen ja
puhdistaminen olivat vähäpätöisiä sivuasioita, jonka näki siitäkin,
että ukon selkäpuolella paistoi tavallisesti hänen saunasta tullessaan
valtavia nokilautumia. Mutta niin piti ukon mielestä ollakin, ne
kuuluivat tarpeellisina lisinä hänen saunamenoihinsa.
Vanha sauna oli kivenheiton matkalla pihasta. Se oli kookas isontalon
sauna, jossa sopi kerralla kymmenen miestä lauteille. Alhaalla oli
pienoinen neliskulmainen akkuna, mutta ylhäällä lauteiden kohdalla oli
vain nyrkin mentävä luukku, josta pahinta tikuraa sopi laskea pois.
Eljas-ukon ollessa lauteilla sitä ei kuitenkaan uskallettu pitää auki,
joten lauteilla aina silloin oli melkein täyspimeä, jonka keskestä
alhaalla nokisen kiukaan kupeella kyyröttävän saunapiian silmiin
vilkkui paljaita ja kovin punottavia ruumiinosia ja kuului veden
solinaa, voimakasta ähkinää ja huumaava vihdanläiske.
Eljas-ukolla oli parin vuosikymmenen kuluessa ollut oma vakinainen
paikkansa lauteiden pimeimmässä sopessa, johon löyly kaikista kuumimmin
vastasi. Tuntuikin aina kuin löyly olisi rauhatonna kierrellyt kaikki
saunan sopet, ylenkatseellisesti sivuuttaen muut kylpijät ja vasta
Eljas-ukon nurkkaan osuessaan rauhottuneena kietoutunut hänen
ympärilleen kuumana utupilvenä, jonka sisästä kuului tasainen vihdan
rapsutus ja mielihyvän aiheuttamaa ähkimistä.
Siinä samalla tilalla, jossa kiiltävän nokiseen penkkiin oli jo aikoja
sitten huomattava syvennys muodostunut, oli ukko parin vuosikymmenen
mennessä tottunut talvisin kaksi kertaa viikossa ja kesin joka ilta
saman saunatunnelmansa uudistamaan. Eihän siis ollut kumma, että
kysymys vanhan saunan hävittämisestä sai tuossa tyynessä ja
harvasanaisessa ukossa sisällisen ihmisen täydelliseen kapinaan. Hän ei
voinut mitenkään kuvitella elämäänsä ilman tuota vanhaa, nokista
saunaa, jonka suuren kiukaan hän itse aikoinaan oli suurella huolella
rakentanut ja sitten vuosien mennen monet kerrat korjannut ja uusinut
ja jossa oli häntä varten erityinen kotoisa soppi, mikä hänen
mielikuvituksessaan oli käynyt melkein pyhäksi ja loukkaamattomaksi
paikaksi.
Olihan ukko kyllä silloin tällöin matkalla tai kylässä ollessaan
muissakin saunoissa kylpenyt, mutta ei niissä missään saanut syntymään
sitä oikeata ja totista saunatunnelmaa, joka ukolle oli kaikki
kaikessa. Vieraat lauteet, vieras haju ja outo löylyn tikura niissä
häiritsi saunahartautta. Jo lauteille johtavat portaatkin niissä kylän
saunoissa olivat tylysti vieraat, milloin liian jyrkät, milloin
horjuvat ja toisin vuoroin taas kovin kiusallisen kapeat porraslaudat.
Mutta kotona vanhassa saunassa ne olivat niin mukavalleen vinossa,
ettei huomannutkaan, kun niitä myöten lauteille pyörähti.
Kaikkenahan se saunan uudistaminen olisi vielä ukon mielestä mennyt,
jos uudesta olisi tahdottu tehdä visusti entisen kaltainen, johon ukko
olisi saanut kiukaan rakentaa. Mutta nuorilla miehillä olikin mielessä
aivan uudenaikainen sauna, uloslämpiävä, sellainen kuin kirkonkylällä
oli joku aika sitten poliisille ja kauppiaalle rakennettu.
Ukko halveksi sydämensä syvyydestä sellaisia saunoja. Hän kadotti
kokonaan tavallisen tyyneytensä ja puhui katkera sävy äänessään:
-- Eihän ne ... mitä saunoja ne semmoiset on! Savua sitä pitää saunassa
olla, sisäänlämpiviä niiden olla pitää, jos mieli oikeata löylyä saada!
Herroille ja lapsille ne ovat omiaan sellaiset uloslämpiävät...!
Vanha isäntä oli täydellisesti yhtä mieltä ja vaikka hän koettikin
voimasanalla tukehuttaa koko tuuman, näytti se sittenkin pyrkivän
toteutumaan. Hänen sanansa oli kadottanut entisen teränsä ja nuoret
miehet toimivat enemmän kuin puhuivat. He vetivät hirsiä omin päinsä ja
alkoivat rakentaa. Kasvavalla huolella näki Eljas-ukko hirsikerroksen
toisensa jälkeen kohoavan ja tuuman toteutumista ei siis ollut enää
epäileminen.
Mutta ne rakensivat uuden saunan eri paikkaan, lähemmäs pihaa kaivon
viereen. Ehkä vanha sauna saikin jäädä koskemattomaksi paikoilleen?
Siltä se melkein näytti ja ukko tunsi toivonkipinän viriävän
sydämeensä. Hänen teki monasti mieli kysyä sitä seikkaa, mutta ei
oikein uskaltanut. Parempi odottaa ja katsoa syrjästä. Jos se saisi
paikalleen jäädä, niin eihän hänellä mitään hätää, hän kylpisi vanhan
isännän kanssa edelleenkin siinä eivätkä uudesta olisi tietääkseenkään.
Pilkallisina ja katkerina he vanhan isännän kanssa pysyivät yhä
edelleenkin uuden saunan rakennuspuuhaa kohtaan.
-- Eiköhän siinä pojillakin vain tule vielä turvaaminen vanhaan
saunaan, kun ei uudessa rupea löyly vetelemäänkään! -- toisteli
Eljas-ukko kuin sillä salaista huoltaan suistaakseen ja samoista syistä
liitti vanha isäntä perään:
-- Kunhan vain ei niin kävisikin!
Mutta kohtalo oli määrännyt vanhan saunan tyyten häviämään. Talon
suoviljelyksille tarvittiin majapirttiä kesäistä työväkeä varten ja
nuoret miehet ehdottivat vanhan saunan siirrettäväksi sinne. Kiusaus
oli vanhalle isännälle liian suuri. Kun nyt kerran kuitenkin uusi sauna
oli syntymässä, niin olihan hyvä, että vanha saunakin oli vielä
joksikin hyödyksi, kun ei sitä kylpemiseenkään enää välttämättä
tarvittu. Hänellä ei ollut sitä samaa järkähtämätöntä uskoa vanhan
savusaunan ehdottomaan etevämmyyteen kuin Eljas-ukolla ja niin saivat
nuoret miehet tahtonsa täytetyksi. Mutta Eljas-ukolta sammui
viimeinenkin riutuen kytenyt toivonkipinä.
Kun uusi sauna oli valmistumassa, oli määrä ryhtyä vanhaa hajottamaan,
jotta se viimeisillä kevätkelillä ehdittäisiin siirrellä suopellolle.
Ja niin tuli lauantai-ilta, jolloin Eljas-ukko viimeisen kerran kylpi
tutulla sijallaan vanhassa saunassa. Mutta hän oli katkeralla mielin
eikä saanutkaan kiinni entisestä tunnelmasta. Ensinnä istui hän pitkän
tuokion silmät ummessa nurkassaan, mielessä sydäntä ahdistava
tietoisuus, että hän ei samassa paikassa saa enää koskaan istua, että
viikon kuluttua sitä tuttua paikkaa ei ole enää olemassakaan. Mutta
sitten kun muita kiipesi lauteille, alkoi hän ottaa löylyä. Äkeällä
äänellä komensi hän saunottajaa yhä lisäämään ja lisäämään löylyä, niin
että aremmat parkuen pakenivat lauteilta ja sietävämmätkin seurasivat
pahasti ähkyen perässä. Mutta ukko otti yhä lisää ja heilutti vihtaa
hartiovoimin kuin olisi hän kerta kaikkiaan aikonut kuitata loppuikänsä
saunahalut. Ja kun hän sitten viimeinkin laskeusi alas ja hänen
haahmonsa tuli sankean höyrypilven keskeltä näkyviin, oli hänen
ruumiinsa tulenhohtava ja ankara kuumuus oli kihonnut päähän, niin että
hän ulos mennessään kolhasi otsansa ovenpieleen.
Niin kylpi ukko viimeisen kerran vanhassa saunassa.
Maanantaina alettiin sitä hajottaa ja keskiviikkona kylvettiin ensi
kerran uudessa saunassa. Se lämmitettiin lattian alta, jonne oli
erikoinen ovi sivuseinässä. Savu meni pellillä varustetusta,
varsinaisen saunan läpi kulkevasta tornista ulos ja löylyvesi lyötiin
uunintapaisesta aukosta sisälle. Lauteita ei ollut, penkit vain
seinustoilla ja kahdessa vastakkaisessa seinässä suurehkot akkunat.
Punaiseksi maalattuna, lautaeteisineen, tornineen ja akkunoineen näytti
se Eljas-ukosta kovin oudolta ja hänestä tuntui tuiki mahdottomalta
nimittää sellaista saunaksi.
Viime kerran vanhassa saunassa kylvettyään oli hän päätellyt
mielessään, ettei hän uuteen saunaan jalkaansa astu. Jos milloin
saunaamishalu kävisi kovin sietämättömäksi, niin kävisi hän naapurissa
kylpemässä, siellä kun oli vielä sauna vanhaa mallia.
Mutta kun hän sitten keskiviikkoiltana näki väen vaeltavan uuteen
saunaan, alkoi ukko tuntea ruumiissaan sietämätöntä löylynkaipuuta. Hän
koetti olla sitä ajattelematta, mutta ihossa kutisi kuin kiusaa tehden
ja härnäten. Liehän tuolla pöksässä kuumuutta sielläkin, ajatteli hän
ja sitten perään: saattaisihan tuota kerran käydä katsomassa, sittepä
hänen tietää. Ja niin nähtiin ukon tuokion kuluttua vanhaan tahtiinsa
astelevan paitasillaan saunaa kohti, kädessä oma kunnon vihtansa.
Oudon ja kovin vastenmielisen vaikutuksen teki häneen tuo valoisa sauna
tiilikivimuurineen ja puhtaan valkoisine seinineen. Kuin häpeissään
istahti hän hämärimpään nurkkaan ja alkoi tunnustella löylyn makua.
Oudolta tuntui sekin. Kuumuutta siinä kyllä oli, mutta tuoksu oli
vieras ja vastenmielinen.
Sanaakaan puhumatta alkoi hän vihdalla sääriään rapsutella. Vanha
isäntä istui peräseinällä muiden miesten keskellä ja kuului siellä
lepertelevän jotain sellaista kuin että taitaahan se saunana mennä
tämäkin, kun ehtii siihen tottua. Nuoret miehet tuntuivat olevan siitä
hyvillään. He olivat aluksi ikäänkuin aristelleet, että miten ukot
rupeaisivat heidän saunalaitostaan arvostelemaan. Eljas-ukolla oli jo
mietittynä muutamia sapekkaita sanoja, mutta vanhan isännän vanhuuden
penseyttä osottavan lepertelyn kuullessaan suututti häntä niin, ettei
hän puhunut mitään, vaan virutti silmänsä kylmävesisangossa ja lähti
ennen muita pois.
Eikä ukon tunteet muuttuneet sen ystävällisemmiksi uutta saunaa
kohtaan, vaikka hän vastakin kävi siellä kylpemässä. Se oli
ristiriitojen aikaa ukolle. Kun tuli tavallinen saunailta, jolloin ukon
ruumis oli tottunut löylykuurinsa saamaan, oli hänen mahdoton pysyä
pois saunasta, vaikkei hän koskaan enää voinutkaan saada entistä
saunatunnelmaansa palautumaan. Kävi hän jonkun kerran naapurissakin
kylpemässä, mutta sinnekin oli liian pitkä matka, että joka kerta olisi
viitsinyt sen kävellä eikä se naapurin saunakaan ollut sen vanhan
kotisaunan, veroinen. Niin täytyi käydä uudessa saunassa. Kylpemättä ei
voinut, olla, sehän olisi ollut ihan kuolemaksi, ja uudessa saunassa
kylpemiseen hän taas ei voinut tottua.
* * * * *
Eräänä kevätkesän leutona iltapäivänä heräsi Eljas-ukossa tavallista
väkevämpi saunaamishalu. Hän pysähtyi työssään ja katsoi eteensä, mutta
silmissä oli sellainen ilme kuin hän ei näkisi sillä hetkellä mitään
ulkomaailmasta. Vanha sauna ja sen nokinen, tuttu peränurkka oli taasen
yhtäkkiä ja elävästi hänen sisällisen näkövoimansa eteen kuvastunut. Se
tapahtui aina silloin, kun hänen jossakin hyvin pölyisessä työssä
ollessaan ruumista alkoi kovin sietämättömästi kutisemaan. Hän kävi
ajatuksissaan läpi kaikki kylpemismenot vanhassa saunassa, alkaen siitä
kun hän saunan siinnyttyä paitasillaan ennen muita asteli saunaan,
hautoi vihdan omilla tempuillaan, kiipesi lauteille ja alustavan löylyn
otettuaan ja hikoilun alkuun päästyään istui silmät ummessa ja nautti
tunnelman kohoutumisesta.
Tavallista elävämmin kuvastui tänään kaikki hänen mieleensä. Hän oli
sieramissaan tuntevinaan tutun löylyn hajun ja pitkin hänen ruumistaan
kulki hivelevä väristys, kun hän kuvitteli löylyn ihanasti kirvelevänä
ihoaan nuoleksivan. Silloin oli hän tarttuvinaan vihtaan ja alkavinaan
sääriään rapsutella, mutta havahtui samalla todellisuuteen, ihana
mielikuva särkyi, hajosi ja häipyi riekaleina tyhjyyteen, ja ukon tuli
hyvin paha olla.
Hän mietti jo lähteä naapuriin kylpemään, mutta samalla juolahti hänen
mieleensä eräs tuuma ja hän lähti tupaan.
Siellä oli vanha isäntä yksinään. Hän istui ruuvipenkin edessä ja
silmälasit nenällään viilata jumitti jotakin rautaa. Eljas-ukko istui
penkille siihen lähelle.
Tuokion kuluttua keskeytti vanha isäntä työnsä, silmäsi ulos ja kysyi:
-- Onkos ukko pannut saunan lämpiämään?
Sitä Eljas-ukko oli odottanutkin.
-- Enpä minä häntä ... -- vastasi hän hitaasti.
-- Eiköhän sitä sietäisi lämmittää ... tuntuu tässä kylpyä haluttavan.
-- .... tiedä, eipä siellä tahdo saada oikeata löylyä.
Hän oli käynyt vähän rauhattomaksi, nousi seisomaan ja rupesi piippuaan
laittamaan. Vanha isäntä näytti innostuvan, hän kääntyi Eljas-ukkoon
päin, alensi ääntään ja sanoi:
-- No niin minustakin! On siinä joku vieras maku tuon uuden saunan
löylyssä, mikä hänessä sitten liekin.
Eljas-ukko hymähti halveksivasti.
-- Tietäähän tuon, kun kaikki savu ulos menee. Sisäänlämpiävän sen
pitää saunan olla, ei se löyly muuten oikeaa tule!
Viimeiset sanansa sanoi ukko suurella painolla.
-- Kyllä se niin on, -- sanoi vanha isäntä alakuloisesti ja näytti
siinä Eljas-ukon edessä tuntevan kuin syyllisyyttä vanhan saunan
häviämisestä.
Eljas-ukko tuprautteli piipustaan sakeita savupilviä ja mietti, joko
hän sanoisi sen, kun vanha isäntä tuli siihen itsestään. Ääntään
vieläkin enemmän alentaen, vaikkei tuvassa muita ollutkaan, sanoi hän:
-- Mutta saattaahan sen tuon uuden saunankin sisään lämmittää. Sulkee
vain pellin...
-- Ky-yllä kai sen saattaa, -- arveli ukko mahdollisimman levollisesti
ja maltittomuuttaan peittääkseen katseli ympäri kattoa.
-- No, mitäs muuta kuin pane lämmitä ja pelti kiinni, niin saadaan
tässä taas oikeata löylyä!
-- ... tiedä häntä, mahtaisiko tuota uskaltaa?
Hän oli tähdännyt oikeaan paikkaan. Vanhassa isännässä heräsi
silmänräpäyksessä tunto vanhasta rajattomasta isäntävallastaan ja
kiivastuen tiuskasi hän:
-- Kun minä sen kerta sanon, niin sen uskaltaa! Pane vain lämpiämään ja
pelti kiinni!
-- Saattaapa tuon panna, -- ja ukon kasvoille levisi makea myhäily, kun
hän kääntyi ja lähti ulos kävelemään.
Nähtiin sitten tuokion kuluttua Eljas-ukon kärryliiterin ja halkovajan
nurkitse pitkin askelin harppovan saunaa kohti, käsivarsillaan ankara
halkosylyys. Kuin varkain pujahti hän saunan alakertaan ja kohta sen
jälkeen alkoi tornista savua purnuta. Mutta ukkopa meni vikkelästi ylös
saunaan ja sulki pellin, jolloin kitkerää ja pöllyävää savua alkoi
löylyaukon täydeltä tupruta saunaan, leviten ympäri huonetta ja tuota
pikaa peittäen näkyvistä valkoisina säilyneet seinät. Ukko sulki
tiiviisti oven ja palasi työmaalleen. Mutta aina vähän päästä täytyi
hänen silmätä saunaa kohti ja tyytyväisyydellä näki hän savun vanhaan
tapaan tulla höllöttelevän ovenpielistä ja katonrajauksesta.
Seinämaalistaan ja tornistaan huolimatta saattoi uutta saunaakin jo
saunan nimellä kunnioittaa.
Se ehti siintyä jo ennenkuin väki työmailtaan palasi ja ukko lähti
vanhan isännän kanssa heti saunaan. Oven avattuaan tunsi hän
sieramissaan heti tutun hajun ja kovin tyytyväisenä rupesi hän
vihtaansa hautomaan. Kun he sitten istuivat perälavitsalla, kumpikin
eri nurkassaan, tulkitsivat he toisilleen tyytyväisyytensä löylyyn ja
sen makuun.
-- No, nythän se joltakin tuntuu.
-- Tietääpäs se, kun oikealla tavalla lämmittää.
Seinät olivat käyneet melkein mustiksi. Se tuppasi kumpaakin
huolettamaan, vaikka he siitä visusti vaikenivatkin. Mutta kumpikin
tunsi toisen ajattelevan sitä samaa ja minkä melun nuoret miehet siitä
nostaisivat. Eljas-ukko lisäsi löylyä ja koetti silmät ummessa saada
entisen saunatunnelmansa päästä kiinni. Löyly oli kyllä oivallista,
mutta sittenkään hän ei päässyt oikein omaan elementtiinsä. Seinissä
tapahtunut jyrkeä muutos häiritsi väkisinkin. Ja niin he kumpikin
istuivat nurkassaan äänettöminä ja äkeinä.
Kun pihalta alkoi kuulua ääniä, jotka lähenivät saunaa, laskeusi vanha
isäntä kiiruusti alas ja lähti sanaa puhumatta pois. Eljas-ukko otti
vielä löylyä ja koetti hartioitaan kylvettää, mutta kun eteisestä alkoi
kuulua jalkain töminää nuorten miesten siellä riisuutuessa, virautti
ukkokin hätäisesti silmänsä ja rintansa, laskeusi alas, otti myttyrään
käärityn paidan eteensä ja lähti ulos.
Siinä pihan halki astellessaan kuuli hän takanaan saunanoven narisevan
ja sitten äänekkäitä ja harmistuneita huudahduksia:
-- Mitäs tämä on!
-- Seinät aivan mustana!
-- Vaarit sulkeneet pellin ja laskeneet savun sisään ... silti niillä
semmoinen kiiru olikin!
-- No ne on äijiä, sietäisivätpä senkin mokomat...
Eljas-ukko kiiruhti askeliaan ja istahti oman puolensa portaalle, jossa
hän oli tottunut saunatunnelmansa jälkimainingeista nauttimaan, viileän
iltailman hyväillessä kuumaa ruumista. Kyynärpäät polviin nojattuina
hän siinä kauan istui ja silmät penseinä tuijotti eteensä. Selvästi hän
nyt tunsi, että hän ei saa ikinä enää vanhasta saunatunnelmastaan
kiinni, että hän itsekin kuuluu jo auttamattomasti menneisyyteen
samoinkuin se sijoiltaan hävitetty vanha saunakin.
Ennen hän oli aina pukenut paidan päälleen ja mennyt kamariinsa
ennenkuin vihdasta ihoon tarttuneet lehdet kerkesivät irti kuivua,
mutta nyt hän istui samassa asennossa vielä sittenkin, kun ne olivat jo
olkapäiltä ja kyliltä karisseet maahan, missä lieto illan leyhkä niitä
laiskasti siirteli keskipihaa kohti.
(1907).


SUSI.

Eräs unilukkarin rengin vävy kuuluu kerran kehaisseen olevansa
"viimeisestä nipukasta papillista säätyä". Tuo lienee sentään jo
liiallista säätykäsitteiden venyttämistä. Sen sijaan ovat rättäri,
silta- ja jahtivouti voineet kohtuudella lukea itsensä kuuluviksi
hallinnollisten virkamiesten viimeiseen nipukkaan.
Mainitut virat ovat kai nykyään jo lakkautetut. Milloin jahti- tai
"susivoudin" kunniakas virka on laannut uhkealla nimellään
virkamiesluokan nimistöä koristamasta, en nyt satu tarkalleen
tietämään. Mutta kovin kauan siitä ei voi olla, koska minunkin
kotikylässäni parisenkymmentä vuotta sitten kannettiin vielä
jahtivoudin kapat, jotka peri tuon viran onnellinen omistaja, eräs
kunnan suurimpia talokkaita, jolla lisäksi oli vielä herrastuomarinkin
titteli. Kun hänellä vielä, ikäänkuin kaiken maallisen siunauksen
viimeisenä voiteluna, oli sangen huomattava ja hyvin pyöristynyt vatsa,
niin eihän ollut yhtään ihme, että tuo jahtivoutiherrastuomari kohosi
kuntalaisten mielikuvituksessa rovastiakin mahtavammaksi.
Mitä arvoisan susivoudin virkatehtäviin kuului, sitä minä en tiennyt,
ja lienevätkö vanhemmatkaan ihmiset siitä sen paremmin selvillä olleet.
Ainoa tehtävä, minkä kaikki tiesivät hänellä varmasti olevan, oli
palkan periminen, jota tuli kappa jyviä talolta. Napisematta sen
kuntalaiset maksoivat kuten ainakin esivallalleen uskolliset alamaiset.
Mutta että puheenalaisella virkamiehellä oli jotakin tekemistä suden
kanssa, se kävi nimestä selville. Tosin ei paikkakunnalla ollut susia
vuosikymmeniin liikkunut, joten ainakaan minä en voinut päästä
selvyyteen siitä kuinka suden ja susivoudin tuli toisiinsa suhtautua.
Sitä seikkaa eivät vähimmälläkään tavalla valaisseet ne monet
susijutut, joita vanhan kansan ihmiset kertoilivat. Susivoutia ei
niissä yhdessäkään esiintynyt.
Mutta kerran sitten kylmänä ja lumisena talvena ajausi paikkakunnalle
susi jostakin sieltä Kajaanin nälkäperukoilta päin. Ensinnä liikkui
pitäjällä itsepintaisia huhuja, että siellä ja siellä oli muka nähty
suden jälet.
"Mitäs joutavia, jonkun suuren koiran jälet vain!" väittivät vanhemmat
miehet kyynillisen itsepintaisesti.
Mutta sitten ilmestyi niitä, jotka olivat aivan "ilmisiinsä" nähneet
suden. Sitä ja sitä Matin Liisaa tai Liisan Mattia vastaan oli juosta
houvottanut sillä ja sillä metsätaipaleella, mutta kun Matin Liisa tai
Liisan Matti oli karjaissut niin ja niin, niin metsään oli pökässyt.
"He, he, tainnut olla vain vallesmannin Vahti!" väittivät taas
tuomasluonteet.
"Mitä sitä nyt taas tyhjää inttää, kyllähän sen nyt jokainen
vallesmannin Vahdin tuntee!" huusivat kiivastuneina ne, jotka olivat
suden vierailukäynnin ottaneet täytenä totena.
Ja pitäjäläiset jakaantuivat kahteen puolueeseen, niihin, jotka
uskoivat suteen ja niihin, jotka kielsivät sen olemassaolon
paikkakunnalla. Mutta edellinen puolue kasvoi päivä päivältä, sillä yhä
useampia ilmestyi, jotka väittivät nähneensä suden tai ainakin
sudenjälet. Ja kun yhä useampia koirarakkeja pitäjän eri kulmilta
hävisi teille tietämättömille, täytyi lopulta kaikkien uskoa, että
todellakin vallesmannin Vahtia mahtavampi peto oli seudulle ilmestynyt.
Susivouti oli viimeiseen saakka väittänyt perättömäksi huhuja, joita
pitäjällä risteili tuosta hänen virkamahtinsa piiriin kuuluvasta
häntyristä. Eikä hän ollut millänsäkään, vaikka hänen itsensä täytyi
lopulta myöntää jutuissa olevan jotain perää.
Mutta pelkkä susivoudin nimi ei nähtävästikään riittänyt paikkakunnalta
karkottamaan petoa, joka päivä päivältä kävi yhä rohkeammaksi. Eräänä
yönä kevättalvella kävi se jo niin julkeaksi, että retkeili läpi
taajaan asutun kirkonkylän, jossa kaikki koirat alkaen vallesmannin
Vahdista aina postineidin iäti värisevään sylirakkiin saakka sinä yönä
ulvoivat ja ärhentelivät, aivankuin viimeinen päivä olisi ollut
kynnyksellä.
Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, lienee varmaankin susi arvellut tuosta
serkkujensa aikaansaamasta melusta, ja loikkaillen pitkin hypyin
talojen välitse sieppasi se illallispalakseen leipurin pienen mutta
ylen lihavan Mopen.
Kun tuo suden viimeinen tihutyö tuli aamulla tunnetuksi, eivät ihmiset
voineet pidättyä naurusta. Susi, tuo synkkä ja iäti nälkäinen ryöväri,
oli esiintynyt tällä kertaa kerrassaan leikinlaskijana, sillä leipurin
muori oli vuosikausia lihottanut Moppea kermalla ja nisuleivoksilla
aivankuin odottaen tuota vierailua.
"Hoksasipa peijakas katsoa eteensä!"
Mutta missä asiaa ei otettu ollenkaan leikin kannalta, niin se oli
juuri leipurissa. Muori itkeskeli ja kertoi kertomasta päästyäänkin,
kuinka hän ei voi mitenkään ymmärtää, mikä sitä Moppe vainajaa vetikin
sinä yönä ulos. Moppe polonen, joka aina muulloin oli viettänyt yönsä
isäntäväkensä kanssa samassa huoneessa! Ja kyyneleet kuivattuaan
tiuskasi muori kerran, että sitäkö täytistä sillä susivoudillakin
tehdään ja sitäkö täytistä sille kapat maksetaan, kun pedot kerran