Haaksirikkoiset - 3

eleillä ja kädenliikkeillä ja Kustista näyttivät hänen kasvonsa saavan
joka hetki uuden muodon. Ja hänen äänensä voima oli kasvamistaan
kasvanut. Itkunhyrskeeseen yhtyneenä muistutti se jättiläiskosken
kohinaa tai vihaisesti alassyöksyvää raekuuroa.
Mutta yhtäkkiä, kun hänen äänensä kaikui valtavimpana ja sanansa
sinkoilivat tulisimpina, pysähtyi hän kuin kantoon töksähtäneenä ja
alkoi vaieten sivellä nenäliinalla otsaansa. Nyt kuului pohjoisristiltä
lainehtiva itkuntyrske entistä selvempänä ja ikäänkuin yhtäkkiä
paisuneena. Saarnaajakin näytti sen nyt vasta huomaavan, sillä hän
ikäänkuin havahtui ja hänen kasvoillaan vilahti tuskaantunut ilme.
Käskevästi, melkein vihaisesti sanoi hän:
"Hiljaa Herran pyhän sanan edessä -- Herran tähden hiljaa!"
Tyrske vaimentui paikalla ja sieltä ja täältä alkoi kuulua turistelevaa
nenän niistämistä. Samalla ryhtyi saarnaaja taas jatkamaan, aluksi
matalalla mutta sana sanalta paisuvalla äänellä ja yhä elostuvammin
kääntein. Mutta yhtä rintaa saarnan kanssa rupesi taas itkunhyrskekin
paisumaan, kunnes kuului kimeä ja vihlova hihkaus, joka samalla vaikeni
kuin poikki leikattuna. Kusti näki kahden kuudennusmiehen raivautuvan
täpötäyden käytävän halki pohjoisristille. Ne menivät korjaamaan
ensimäistä pyörtynyttä.
Levoton liikehtiminen ja kohina kulki nyt kautta kirkon. Melkein kaikki
naiset suruttomain ristilläkin olivat painaneet jo päänsä alas,
hyrskähdellen itkun aallokossa. Miesten puolelta kuului raskaita
kohauksia, ähkinää ja vaikeita puuskahduksia. Vilahteli nyrkkiin
kouristuneita käsiä ja tuolla ja täällä painui karheatukkainen pää
alas, niin että leveä otsa kolahti penkin kirjalautaan.
Kusti oli yhä omituisen kangistuneisuuden vallassa ja hänen ympäriltään
tuntuivat hävinneen kaikki ajan ja paikallisuuden rajat. Hän tuijotti
saarnaajaan, mutta siitä huolimatta näki hän, kuinka hänen edessään
istuvan vanhan miehen hartiat äkkiä alkoivat tärähdellä. Sen pää vaipui
yhä alemmas ja alemmas ja vetäen tavattoman syvään henkeään puuskahti
se itkuun. Silloin tunsi Kustikin kulkevan väristyksen ruumiinsa läpi,
hänen kurkussaan oli omituinen kaiherrus ja rinnassa tuntui kuin
pistos. Ja kun hän katsoi tuon edessään istuvan vanhuksen köyristyneitä
hartioita, jotka sarkatakin alla niin avuttomasti tärähtelivät,
kaihersi ja kuristi hänen kurkkuaan yhä kovemmin, kunnes hän vapautui
rajuun nyyhkytykseen. Silmät herahtivat kyyneliä täyteen ja silloin
särkyivät ja himmenivät kaikki ääriviivat hänen edessään. Hän ei nähnyt
enää mitään, kuuli vain aaltomaisen kohinan korvissaan ja tunsi itsensä
turvalliseksi nyyhkyttäessään muiden mukana. Hän oli kuin vähäinen
solu, joka tuhansien muiden samanlaisten solujen kanssa jossakin
aaltoilevassa liemessä keinahteli sokeasti ylös ja alas, ylös ja
alas...
Kusti havahtui siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ja että hänen
korviinsa tunkeusi hätäisesti astuvain pieksukenkäin sihahtelua. Hän
kuivasi silmänsä paidanhihaan ja näki, kuinka kaksi kuudennusmiestä
kantoi hänen ohitseen nuorta naista. Se oli aivan hervoton ja kuolon
kalpea. Silmät olivat ummessa, mutta poskilla näkyi kyynelten jälkiä.
Kukaan ei kääntänyt päätään heitä kohti ja kantajat katosivat
taakkoineen kirkon oven taakse.
Kustia ei enää itkettänyt ja hän alkoi katsella varovasti ympärilleen.
Kaikki päät niin miesten kuin naistenkin puolella olivat nyt painuneet
alas -- lukuun ottamatta kahta. Sarjan Matti ja Toppilan Juuso istuivat
suorana ja nytkähteleväin hartiain yli näkyivät heidän päänsä yli
kirkon. Mutta kukaan ei nyt pannut heihin huomiotaan. Ainoastaan Kusti
kiintyi varkain katselemaan Sarjan Mattia. Sen suupielistä oli hävinnyt
pilkallinen piirre ja kasvoilla kuvastui jonkunlainen hätääntynyt uhma.
Tupakkimälli hänen poskessaan näytti ruvenneen elämään. Se tuntui omin
valtoinsa hyppivän poskesta toiseen, niin että hänen leuoillaan oli
täysi työ koettaessaan saada sitä alallaan pysymään. Välistä kumartui
hän hiukan eteenpäin ja sylkäsi vihaisesti jalkainsa väliin penkin
alle. Mutta heti sen tehtyään ojentui hän jälleen suoraksi niin että
penkin selusta rytkähti.
Rauhassa ei hän kuitenkaan voinut istua ja alkoi yhä useammin ja
vihaisemmin syleksiä penkin alle. Hätäisesti katsoa mulautti hän kerran
syrjäsilmällä toveriaan, mutta kääntyi heti häneen puolittain selin.
Hänen leukansa kävi yhä vimmatummin ja mustat kulmansa nousivat ylös,
niin että silmät saivat julman ja kangistuneen ilmeen.
Yhtäkkiä puuskahti hän keuhkojensa täydeltä, niin että märkiä tupakin
hitusia pirskahti edessä istuvain niskaan. Samassa hervahti hänen
päänsä alas ikäänkuin hän olisi saanut niskaansa äkkinäisen survauksen.
Hänen kurkustaan kuului pelottavaa korinaa ja yhtäkkiä pääsi häneltä
haavottuneen petoeläimen mörinää muistuttava karjahdus, samalla kuin
hän vasemman kätensä nyrkillä suonenvetoisesti ja tolkuttomasti pieksi
kirjalautaa.
Kiiruusti lähenivät kuudennusmiehet. He olivat enää ainoat, jotka
pysyivät tyyninä ja ikäänkuin tapausten ulkopuolella. Kuin ammattiinsa
tottuneet haavurit liikkuivat he kaksittain ympäri ja korjasivat
pahimmin rujoutuneet ulkopuolelle, varjoon kirkon seinustalle.
Toinen paikalle tulleista kuudennusmiehistä tarttui Sarjan Mattia
käsipuolesta. Kuin lapsi seurasi hän vastustelematta ulos penkistä ja
kummankin kuudennusmiehen välissä horjui hän ovea kohti, peittäen
takinliepeellä silmiään ja puuskahdellen rajusti. Toppilan Juuso oli
painautunut paikalleen melkein näkymättömiin. Mutta kun Sarjan Matti
saattajineen oli hävinnyt oven taakse, tapahtui jotakin tavatonta.
Keskellä kirkkoa, käytäväin risteyksessä, näyttäysi itse perkele koko
pelottavassa hahmossaan. Vääntynein piirtein ja kiristynein hampain
tuijotti se siihen kohtaan, jossa Sarjan Matin ja Toppilan Juuson päät
aina olivat näkyneet. Sitten kääntyi se ja heristi nyrkkiään saarnaajaa
kohti ja kuultiin kuinka sen hampaat natisivat. Mutta sitten alkoi se
vääntelehtien kulkea pohjoista ovea kohti. Joka askeleella se koetti
pysähtyä, asettaen jalkansa vastahakaan, mutta joku näkymätön voima
työnsi sitä yhä lähemmäs ovea. Viimeksi nojasi se selkänsä seinään oven
päälle ja koetti seisoa siinä päin saarnastuolia koko pelottavassa
koossaan. Vaan kauan ei hän voinut sitäkään paikkaa pitää. Hänen
jalkansa notkahtelivat ja koko ruumis vääntyi ja kiemurehti, kunnes hän
yhteen mykkyrään painuen sulloutui ovesta ulos...
Kuinka kauan kaikkea oli kestänyt, siitä ei Kustilla ollut
aavistustakaan. Hän havahtui vasta siihen, että saarnaaja oli kadonnut
saarnastuolista ja lukkari käänsi numerotaulua sekä alotti virren
pahasti särähtelevällä äänellä. -- -- --
Kuinka perkele ilmestyi käytäväin risteykseen ja sitten ajausi ulos
kirkosta, sen oli oikeastaan nähnyt vain vanhin Temperin sisaruksista
-- hän, joka kolme vuotta sitten Viimeisen Tuomion sunnuntaina oli
tullut herätykseen. Mutta kun hän jumalanpalveluksen jälkeen
kirkkopihassa kertoi sen muille, levisi tieto siitä kaiken kirkkoväen
keskuuteen ja silloin alkoi yhä useampi uskoa nähneensä juuri samaa. Ja
kilpaa kuvasivat he näkemäänsä ja riistivät sanat toinen toisensa
suusta, saadakseen liittää tapaukseen yhä uuden ja uuden lisäpiirteen.
Ja kun Kusti tuli kotiin, oli tapaus jo niin elävänä hänenkin
mielessään, että hän alkoi syvällä vakaumuksella ja värisevin äänin
kuvata sitä äidille, joka kokonaan unohti torua häntä luvattomasta
kirkkoon tulosta. -- -- --
Silloinen sukupolvi on jo melkein tyyten vaipunut nurmen alle, mutta
yhä säilyy Nivalassa elävänä legenda siitä Niilo Kustaa Malmbergin
vierailusaarnasta, jonka kestäessä toistakymmentä "kuollutta"
kannettiin kirkosta ja kaksi pitäjän paatuneinta miestä tulivat
herätykseen ja jolloin perkele täydessä hahmossaan ajautui ulos
kirkosta.


HÄTÄKELLO.

Lahden taakse painuva sunnuntai-illan aurinko paistoi jo hyvin
viistosti pihaan, kun perhe lopetti hartaushetkensä. Isännän isä,
seitsemänkymmenvuotias, upposokea vaari, jolla oli harmaat, siipimäiset
kulmakarvat ja pitkä, vaalistunut tukka, oli ehtoovirren jälkeen
pitänyt lyhyen puheen, tekstinään Josuan sanat: "Jollette tahdo
palvella Herraa, niin valitkaat tänä päivänä ketä te palvelette; mutta
minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa."
Vaari oli nuoruudestaan saakka kuulunut heränneisiin, mutta poikansa
vanhemmista lapsista hän oli huolissaan ja puhui heille usein
varotuksen sanoja. Vaikka hän sokeana ei voinutkaan näiden askeleita
seurata, oli hänellä sentään epämääräinen tunto siitä, että raja näiden
ja maailman välillä oli jossakin määrin umpeen kasvanut.
Kun puheen jälkeen oli vielä virsi veisattu, painoi vaari hatun
päähänsä ja kutsui Maria, poikansa nuorinta, kymmenvuotista tytärtä,
jota hän nimitti "kiikarikseen". Mari, jonka ohimoille oli punottu
pienet kiinteät palmikot ja jonka käytöksessä oli aikaihmisen
vakavuutta, lähti äitinsä luota ja tarttui vaarin tyhjää haparoivaan
käteen.
-- No, talutapas nyt ukkoa ulos. Menemme pihalle vähäsen istumaan, --
sanoi vaari ja tyynesti alkoi Mari astella hänen edellään.
Kun he olivat päässeet keskipihalle, istui vaari siinä olevalle
laakealle kivelle. Mari kyykähti maahan hänen jalkojensa juureen ja
alkoi silmin seurata pääskysiä, jotka vikkeliä kaarteita tehden ja
iloisesti luritellen risteilivät pihan yllä.
Talon nuoret, kaksi täysikasvuista poikaa ja tytär, sekä piika ja renki
olivat asettuneet tuvan portaille istumaan. He kuuntelivat hetken
hanurin säveliä, jotka kuuluivat lahden takaa, ja alkoivat sitten
keskenään hiljaa supatella.
Mutta vaarinkin korvaan tarttuivat samat sävelet, jotka illan
raikkaudessa kaikuivat tyynen vedenpinnan yli selvästi ja tanssiin
kiehtovasti.
-- Mari, kuuletko sinä? -- sanoi vaari ja veti tyttöstä lähemmäs
itseään.
Kuulen kyllä. Siellähän on tanssit Ranta-Karjalassa, -- vastasi Mari
tasaisesti ja kääntämättä katsettaan pääskysistä.
-- Haluttaisiko sinun, lapsi, päästä sinne?
-- Niin tansseihinko? Ei.
-- Eihän toki pikku Mari sinne... Suruttomat ne siellä maailman
pääruhtinaalle kemuja pitävät ja sillä lailla kallista armonaikaansa
turhuuden markkinoilla tuhlaavat. Mutta entäpä kun tulet isommaksi,
niin jos unohtuisivat ukon opetukset ja mieli rupeaisi turhuuden perään
palamaan?
-- Ei rupea! -- sanoi Mari melkein närkästyneesti ja kääntyi vaaria
kohti.
Nuori väki portaalla oli tällä välin käynyt levottomaksi.
Tanssin-sävelet lahden takaa kaikuivat kovin houkuttelevina, mutta
vaari istui keskellä pihaa kuin salpana. He olivat päättäneet lähteä
lahden taakse, mutta kukaan ei uskaltanut ensiksi liikkua portaalta,
aivankuin olisivat pelänneet vaarin noiden pelottavain kulmakarvainsa
alta sokeudestaan huolimatta jollakin salaperäisellä tavalla näkevän
heidän pienimmätkin liikkeensä.
Vihdoin kun vaari taas alkoi puhella Marille, nousi talon pojista
vanhempi ja kiersi laiskasti kävellen tallin taakse. Häntä seurasivat
hetken kuluttua toinen poika ja renki ja lopulta hävisivät tytötkin
portaalta.
Vaari oli vaiennut ja Mari seurasi taas pääskysten kujeita. Kun
hetkisen kuluttua lahden takaa tulvahti kuuluville laulun renkutusta ja
sekavaa hoilotusta, havahtui vaari ja nosti päätään.
-- Missähän ne meidän nuoret mahtanevat olla? Näkyykö niitä täällä
ulkosalla? -- kysyi hän Marilta.
-- Äsken ne istuivat tuolla portaalla, mutta nyt ... mihin lienevät
menneet.
Vaari nosti kulmansa ylös, niin että hänen elottomat, sokeat silmänsä
tulivat näkyviin ja sanoi melkein hätäisesti:
-- Käyhän tuvassa katsomassa.
Mari kävi juosten tuvassa ja ilmotti, ettei siellä ole nuoria. Silloin
nousi vaari seisomaan, haparoi kepin oikeaan käteensä ja ojentaen
vasemman kätensä Marille sanoi hän:
-- Käyhän edellä, mennään rantaan.
Mari astui kiiruusti rantapellon piennarta alas ja kepillään autellen
seurasi vaari perässä.
-- Ovatko siinä molemmat veneet paikoillaan? -- kysyi vaari, kun he
olivat rantaan päässeet.
-- Ei, kirkkovenettä siinä ei ole, -- selitti Mari.
-- Oih ... ne ovat sen ottaneet ja menneet! -- sanoi vaari raskaasti
voihkaisten. -- Kuulehan, lapsi, näetkö sinä siellä järvellä soutajia?
Mari varjosti kädellä silmiään ja sanoi:
-- En... On, kas tuolta saaren takaa tulevat juuri näkyviin. Ovat
kiertäneet sieltä kautta ja soutavat toiselle rannalle.
-- Voi niitä onnettomia! -- puhkesi vaari ja hänen kasvonsa alkoivat
värähdellä.
Mari katsoi häntä kummeksien, siirtyi sitten lähemmäs ja tarttui hänen
käteensä.
-- Lähdetään, vaari, kotiin, -- sanoi hän surumielin ja alkoi vetää
häntä polulle päin.
-- Niin, lähdetään, lapsi kulta, ja sitten ... taluta ukko ruokakellon
tykö. Meidän pitää soittaa ... tulipalon vaaraa soittaa. Ja tulipalohan
se onkin ... synnin palo nuorten sydämissä.
Vapisevalla äänellä puhellen seurasi vaari pitkin ja horjahtelevin
askelin Maria, joka puolijuoksua riensi hänen edellään.
Tallin päädyssä oli kahden patsaan välissä, pienen katoksen alla
malminen ruokakello, jonka siima riippui pitkin päätyseinää alas. Mari
johdatti vaarin kellon alle ja ojensi hänelle siiman pään.
-- Mene nyt ja katso järvelle, -- sanoi vaari Marille ja alkoi tempoa
kelloa hätäisesti ja säännöttömästi.
-- Nyt ne käänsivät takaisin! -- tuli Mari hetkisen kuluttua
ilmottamaan.
Käytyään uudestaan nurkan takana kurkistamassa järvelle päin, lisäsi
hän:
-- ... Ja soutavat niin että vesi keulassa vaahtoaa.
Mutta vaari tempoi yhä siimasta, niin että patsaat liitoksissaan
natisivat ja kello heilui ja mylvähteli kuin apua huutaen. Hanurin
soitto ja laulun loilotus lakkasi heti hätäkellon äänen kajahtaessa ja
koko seutu tuntui kuin säikähtyneenä herkistyvän kuuntelemaan. Ja
säikähtyneeltä näytti vaari itsekin siinä kellonsiimaa tempoessaan,
sillä hänen siipimäiset kulmakarvansa olivat kohonneet ylös ja
elottomat silmänsä tuijottivat rävähtämättä ylös kelloa kohti.


OMAA SAARNAANSA KUULEMASSA.

Hän kuoli tässä joku aika sitten, mutta kukaan, joilta olen sattunut
asiaa kysymään, ei ole tiennyt missä ja miten hän kuoli ja kuinka hänet
hautaan toimitettiin. Sillä siinä tuuman pituisessa uutisessa, jolla
sanomalehdet ilmottivat hänen kuolleeksi, ei ollut noita lisätietoja.
Ikä niissä sentään, kaiketi lauseen täydennykseksi, oli mainittu ja
siitä näki, että hän oli ihmeteltävän kauan jaksanut pitkittää kurjaa
olemassa-oloaan.
Hän oli suurimman osan tuosta iästään ollut deekiksellä, kuten sitä
sanotaan, ja tuo uutisen vaiteliaisuus oli kaiketi olevinaan
sanomalehtien puolelta hienotunteisuutta vainajaa kohtaan. Tosin hänen
elämästään olisi voinut yhtä ja toista kirjottaa, sillä hän pysyi aina
ihanteen ja aatteen miehenä sanan parhaassa merkityksessä ja teki
lisäksi työtä läpi pitkän alennus-kautensa. Niin että hän kyllä siltä
kannalta katsoen meni hautaan paljonkin ansiokkaampana kuin moni
paksunahkainen poroporvari, joka soitoin ja lipuin saatetaan viimeiseen
kammioonsa ja josta kirjotetaan palstan mittaisia panegyriikkoja, ilman
että kirjottajat paremmin kuin lukijatkaan tietävät, mitä hyvää hän
elämässään oikeastaan teki.
Luullakseni hänet tunsi jokainen, joka joskuskaan viimeisten
parinkymmenen vuoden sisällä oli toiminut jossakin maamme
sanomalehdistä -- puoluerajoista ollenkaan huolimatta. Ollessani ensi
aikoja aputoimittajana eräässä pahanpäiväisessä maaseutulehdessä tulin
minäkin hänet tuntemaan.
Kun olin ensi päivää toimitustyössä ja joutohetkenä selailin pöydällä
olevia papereita, kiintyi huomioni muutamaan kirjeeseen, joka oli
avattuna toimituspöydän nurkalla. Kirjeen lähettäjä ilmotti olevansa
maaseudulla ja tekevänsä heinätyötä ruokapalkalla sekä pyysi lehdeltä
palkkiota kirjotuksistaan, päästäkseen matkustamaan pois. Jonkun ajan
kuluttua saapui häneltä lehteen uusi artikkeli sekä samalla uusi
palkkionpyyntökirje. Artikkeli pantiin heti lehteen, mutta kirje jäi
pöydännurkalle edellisen viereen. Ne saivat siinä olla nähtävästi
jonkunlaisina päätoimittajan omantunnon-kolkuttajina, sillä aina
toimituksessa istuessaan otti hän ne käteensä, laskien kuitenkin kohta
entiselle paikalleen. Kerran hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen
mainitsi tuosta kirjottajasta, että "se poloinen on aivan deekiksellä"
sekä kertoi hänestä yhtä ja toista muutakin.
Mutta Juholta -- mainitsen häntä tässä vain etunimeltään -- saapui
uusia artikkeleita ja uusia palkkionpyyntikirjeitä. Eräässä hän muun
muassa ilmotti, että hänen nyt oli täytynyt vaihettaa housunsakin
huonompiin, kun ei ollut minkäänlaisia tuloja ylläpitimikseen. Rahoja
hänelle ei kuitenkaan lähetetty, sillä lehtipahalla el totta tosiaan
ollut mistä lähettää. Usein luulen Juhon jääneen palkkiotta tai monien
muistutusten jälkeen saaneen tavallista pienemmän palkkion paljon
huonommistakin syistä: siksi vain, että hän oli "deekiksellä" eikä siis
viitsitty hänestä välittää -- vaikka kirjotukset kyllä kelpasivat
lehteen.
Kesä vaihtui syksyyn ja Juhon kirjeitä makasi jo pöydännurkalla
vastaamattomina kokonainen kasa. Silloin ilmestyi hän itsekin eräänä
päivänä odottamatta toimitushuoneeseemme, jossa minä päätoimittajan
kanssa juuri tulisella kiiruulla "täytin" huomista numeroa. Niin
monenkarvaisiin kävijöihin kuin maaseutulehden toimituksessakin saa
tutustua, jouduimme molemmat kuitenkin kelpo ällistyksen valtaan,
kun ovensuuhun ilmestyi pitkä ja suoraryhtinen mies, jonka ulkoasusta
seuraavat seikat olivat silmäänpistävimmät: olkapäille ulottuva
tukka; pesemättömät kasvot ja pitkä parransänki; nukkavieru
talvipalttoo, jonka ratkeimista pumpuli-täyte pisti esiin; rajottuneet
pieksusaappaat, joista varret nilkkaa myöten oli leikattu pois; pitkä,
kuorimattomasta puusta leikattu kyhmysauva ja mustunut pärevasu, jossa
punaisen rievun alta näkyi leivänkannikoita.
Siis täydellinen korven profeetta, Elia Karmelin vuoristosta!
Päätoimittaja tunsi hänet kuitenkin kohta ja nousi hämillään
tervehtimään sekä esitti samalla minullekin. Ainoat rahat, mitä lehden
kassassa sillä hetkellä lienee ollut, käytti päätoimittaja siten, että
lähetti niillä heti ostamaan -- neljännespullon konjakkia sekä tarjosi
vieraalle ryypyn, minkä jälkeen hän sai ruveta auttamaan meitä numeron
täyttämisessä. Kun hän oli saanut kolmannen ryypyn, jätti hän
Petersburger Zeitungin, josta hän juuri suomensi joitakin
päätoimittajan merkitsemiä sotauutisia, nousi seisomaan ja sangen
juhlallisin elein ja lausein esitti minulle laajan toimituspöydän yli
lähempää tuttavuutta; päätoimittajan kanssa hän oli jo ennestään sinut.
Seuraavana päivänä ilmestyi hän toimitukseen kerrassaan
uudestasyntyneenä. Siistinpuoleinen herrasmiehen puku, kova kaulus
rusettineen ja patiinit jalassa sekä tukka ja parta siistittyinä.
Takinhihat ja housunlahkeet olivat tosin hänelle hieman lyhyet -- sillä
puku oli päätoimittajan vaatesäiliöstä --, mutta se ei merkinnyt
mitään. Ylätaskussaan hänellä oli pieni litteä pullo riikapalsamia,
jonka avulla hän piti vireillä pientä humalaa, kyetäkseen hyvin
hermojaan hallitsemaan. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella ja ryhtyi
auttelemaan meitä toimitustyössä.
Kaupunkiin jäi hän sitten pitemmäksi aikaa, kantaen lehdeltämme
kirjotuspalkkioitaan viidenkymmenen pennin ja markan suuruisissa
erissä. Kun riikapalsamipullo oli tyhjänä, näytti hänen olevan
suunnattoman vaikea ja silloin hän aina rukoilemalla rukoili edes
viittäkymmentä penniä.
Kerran hän sellaisessa tuskassa löysi tiensä minun vinttikamariini ja
pyysi minulta vähän rahaa. Kun olin tyhjentänyt hänelle kukkaroni tuiki
vaatimattoman sisällön, lähti hän kohta pois, mutta palasi jonkun ajan
kuluttua pikku hutikassa kiittämään minua. Filosofeerattuaan yhtä ja
toista istui hän tuolille, painoi päänsä käsiin ja itki juopuneen
itkua, jota aina oli niin tukala nähdä. Mutta sitten nosti hän yhtäkkiä
päänsä ja kysyi:
-- Ymmärrätkö sinä täydessä merkityksessään Jeesuksen sanoja: "Kun sinä
annat almua, niin älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi
tekee."
Luulin jo Juhon aikovan syyttää minua jostakin, mutta hän alkoikin sen
sijaan selittää, kuinka hänelle erinäisissä tilaisuuksissa valkenee
aivankuin uutena milloin mikin Uuden Testamentin lause ja kuinka hänet
silloin aina valtaa apea mieli siitä, ettei hänestä tullut pappia (hän
oli yliopistossa lukenut teologiaa). Viime kesänä oli hänelle
kirkastunut tuo Jeesuksen sana: "Kun sinä annat almua j.n.e." Siinä
pitäjässä, josta hän lehdellemme oli lähetellyt karhuamakirjeitä, oli
asunut hyvävaraisena virkamiehenä eräs hänen entisiä koulutovereitaan.
Tämän luo oli hän muutamana lauantaina mennyt pyytämään apua. Siellä
oli ollut pari muutakin herrasmiestä totia juomassa ja ylvästellen
näille, kuinka hän on aina auttanut tätä entistä koulutoveriaan, oli
virkamies korskasti ojentanut Juholle kaksimarkkasen. -- Tällaisen
miehen kuin minun, sanoi Juho, luulisi voivan ottaa kaksimarkkasen
millä ehdoilla hyvänsä, ja kyllä kai se useimmiten niin onkin, mutta
sillä kertaa minä loukkaannuin niin syvästi, että laskin rahan hänen
eteensä pöydälle ja sanoen katuvani, että olin häneltä koskaan almuja
ottanut, lähdin pois.
-- Mutta sen kai teki maaseudun puhdas ilmapiiri, jossa olin jo
kuukauden päivät elänyt, -- lisäsi hän hetken kuluttua.
Koulutoverinsa luota poistuessaan oli Juholle sitten kirkastunut noiden
Jeesuksen sanojen merkitys. Niiden johdosta oli hän joutunut tekemään
omituisen kokemuksen, minkä hän kertoi minulle. Siinä ilmeni minusta
niin paljon inhimillistä tragiikkaa -- tai tragikomiikkaa, kuinka vain
tahtoo, -- että toistan sen tässä.
* * * * *
-- Tietä kävellessäni kohtasin pitäjän nuoren ja intelligentin näköisen
pastorin, joka pysähtyi minua puhuttelemaan, -- kertoi Juho, otti
muutaman tipan riikapalsamia ja jatkoi sitten omituiseen papilliseen
sävyyn:
-- Minä olin niin kiinni omissa ajatuksissani, että aloin hänelle puhua
ja selittää tuota sanaa: "Kun sinä annat almua, niin älköön vasen
kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee." Hänen silmänsä kirkastuivat ja
hän heristi kuuloaan, ja minun silmäni kirkastuivat vielä enemmän:
vihdoinkin on edessäni pappi, joka on lähetetty saarnaajaksi
kovasydämisten keskelle! Ja minä puhuin -- en tiedä kuinka kauan ja
mitä puhuin, sillä muistini ei ole tarkka -- mutta hän kuunteli
hievahtamatta ja vain hänen sieramensa värähtelivät. Mutta kun minä
lopetin ja syntyi äänettömyys välillämme, niin silloin hän ikäänkuin
unesta havahtui ja näki nyt vasta minun juopuneet kasvoni ja lian
tahraamat ryysyni. Ja hän tuli levottomaksi ja pälyili ympärilleen.
Sitten hän otti kukkaron taskustaan, levitti sen eteeni ja sanoi
liikutettuna: tässä on kaikki, mitä minulla on mukanani, ja ujosti
tarjosi hän minulle 25-pennisen. Minä otin sen huomaamatta vastaan ja
kiiruusti kättäni puristaen poistui hän luotani, sillä, kuten hän
sanoi, häntä odotti nuori rouvansa päivälliselle.
-- Nukuttuani yöni tuntemattomassa heinäladossa heräsin minä
kirkonkellojen hyminään, sillä oli ihana kesäkuinen sunnuntai-aamu. Ja
minulle tuli väkevä himo päästä kirkkoon ja olla siellä niinkuin ennen
lapsena olin. Mutta kun minä kävelin kirkonkylän raittia, huomasin
kuinka vaikea minun oli olla, sillä kaikki jäseneni vapisivat, kun uni
oli karkottanut eilisen humalani, ja kaiken kirkkorahvaan katseessa
näin minä nyt syyttäjäni ja tuomarini. Ah, kun jaksaisin heidän
välitseen hiipiä kirkon ovipenkkiin! huokasin minä. Silloin huomasin
kohdallani tienvieressä apteekin ja se oli auki. Vaistomaisesti sukelsi
käteni taskuun ja siellä oli se 25-penninen, ja toisessa tyhjä
riikapalsamipullo. Menin oitis apteekkiin, asetin pöydälle rahani ja
pullon sekä pyysin riikapalsamia. Ja ajattele, kuinka hieno ja
ymmärtävä mies oli apteekkari! Vaikka hän näkikin minun kurjan asuni,
niin täytti hän mitään puhumatta pulloni.
-- Mutta olikohan hän niin hieno ja ymmärtävä? Eiköhän se sittekin
ollut sinun hopeamurusi, joka auttoi pullosi täyteen? -- keskeytin
minä.
Juho katsoi minua kuin ymmärtämättä tai kuulematta mitä minä sanoin ja
vasta hetken päästä lausui hän onnellisesti hymyillen (aivankuin se
silloinen riikapalsamipullo olisi vieläkin hänen edessään väikkynyt):
-- Mutta hyvä mies hän kuitenkin oli, kun täytti sen pulloni.
Ja hetken perästä jatkoi hän:
-- Erään riihen takana vuodatin minä suuhuni pullon sisällyksen ja
lähdin sitten jatkamaan matkaani kirkkoon. Eikä kukaan tien varrella ja
kirkkopihassa olevista katsonut minua enää tuomiten. Kyyristyin
ovipenkin nurkkaan seurakuntalaisten taakse, ja kun urut alkoivat
soida ja kansa -- vanhukset, keski-ikäiset, nuoret ja lapset --
sunnuntaikasvoin vaelsivat sisään, kanttori käänsi numerotauluaan ja
kaikki veisasivat: "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen", niin
silloin minä itkin likaisen nenäliinani märäksi, sillä oli kuin taas
olisin ollut lapsi, jolla on kaikki edessään.
-- Mutta sitten nousi pappi saarnastuoliin ja hän oli se eilinen nuori
pastori. Ja kuinka minä hämmästyinkään, kun hän alkoi saarnata
tekstistä: "Jos sinä annat almua, niin älköön -- -- --" Ja hän esitti
sen tekstin uudessa valossa, siinä valossa kuin se eilen oli minulle
kirkastunut. Niin, olipa kuin olisi hän saarnannut juuri minun
sanoillani. Ja seurakuntalaiset kuuntelivat henkeään pidättäen,
aivankuin olisivat nyt vasta ensi kerran nähneet ja kuulleet nuorta
pastoriaan.
-- Jumalanpalveluksen päätyttyä tunsin minä tarvetta puristaa pastorin
kättä ja lausua hänelle jotakin sellaista, mitä virallisessa puheessa
kutsutaan onnentoivotukseksi. Ja minä asetuin sakariston rappusten
eteen odottamaan häntä. Kun hän tuli ulos, astuin minä, innoissani
käteni ojentaen, häntä vastaan. Mutta hän säpsähti ja käänsi katseensa
toisaalle. Ja minä poloinen luulin sitä ujouden puuskaksi ja lähenin
häntä vielä enemmän. Silloin hän teki kärsimättömän eleen kädellään ja
kulki nopeasti ohitseni. Nyt vasta näin minä ikäänkuin syrjästä itseni
likaisine ryysyineni ja häpeissäni riensin minä kiiruusti väkijoukon
keskitse pois ja lymysin ruisvainioon. Siellä istahdin pientareelle,
takerruin tukkaani ja sanoin itselleni: sinä tyhmyri! Sinä käyttäydyt
aina epäviisaasti. Menettelysi johdosta luulee hän nyt, että sinä tulit
anomaan palkkaasi saarnasta! -- Ja raskaana painoi minua luulo, että
hän kenties mielessään selittikin käytökseni juuri niin. --
* * * * *
Kuuntelin usein mielelläni Juhon filosofeerausta ja kertomuksia hänen
kirjavista kokemuksistaan. Sillä paljon tyhmemmin puhuvat monesti ne,
jotka vaunuilla ajaen taivaltavat elämänsä läpi. Ja luulenpa, että tuo
ryysy-filosoofi riikapalsamipulloineen valmisti kokemusten tulessa
kirkastuneilla ideoillaan loistohetken monelle muullekin kuin
tuolle nuorelle pastorille. Mutta muistelenpa hänen kerran
riikapalsamihumalassaan höpisseen myöskin sanoja: "Autuaampi on antaa
kuin ottaa".


LEIPÄ.

Hitaasti läheni koulusalin peräseinällä olevan kellon osotin kymmentä,
jolloin alkoi tunnin kestävä aamiaisloma.
Toisen aamutunnin loppua odottivatkin oppilaat aina levottomimmin,
sillä kymmentä käydessä alkoi nälkä olla jo kovin tuntuva, aamulla
kotoa lähtiessä kun useimmat olivat ehtineet vain vähäisen ja
hätäisesti einettä haukata. Ilmakin kävi salissa tunnin lopulla
ummehtuneeksi ja tuntui kuin sen mukana olisi laskeutunut niin
oppilasten kuin opettajankin yli raskas ja herpaiseva tympeys, mikä
väkisinkin synnytti hajamielisyyttä ja tarkkaamattomuutta. Mutta kun
kello sitten vihdoinkin alotti lyöntinsä, oli sillä kuin taikamainen
vaikutus yleiseen painostavaisuuteen. Lyöntien seuratessa toisiaan
täsmällisesti ja määrämittaisesti kohensivat kaikki ryhtiään ja
lapsekkaat kasvot saivat elostuneen ilmeen. Kun viimeistä lyöntiä
seurannut heikkenevä särinä oli sammunut, nousi opettaja katederista ja
komensi: "Nouskaa!" Pulpettien kannet rämähtelivät, kun oppilaat
kohahtivat ylös ja asettuivat pöytiensä viereen seisomaan. Mutta kun
opettaja oli painanut kamarin oven jälkeensä kiinni, syntyi salissa
vilkas liike. Rivit särkyivät ja hajosivat ja syntyi sekava äänten
sorina ja iloinen temmellys kuin padon murtuessa keväisestä purosta.
Kaikki etsivät eväsreppujaan, ryhtyen eri ryhmissä syömään. Eivät