Haaksirikkoiset - 4

Total number of words is 3553
Total number of unique words is 1937
21.0 of words are in the 2000 most common words
29.2 of words are in the 5000 most common words
33.6 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
toki aivan kaikki. Liisan Petteri, näköjään yksitoistavuotias,
laihakaulainen, isokorvainen ja arkakatseinen poika istui opettajan
poistuttua jälleen paikalleen. Musteen tahrimalla sormellaan pulpetin
kantta raaputtaen hän siinä kyyryssä selin katseli aterioivia
tovereitaan, nielasten aina väliin kuin varkain tyhjän nielauksen.
Petteri oli yksinäisen, kylän kesken Nuusku-Liisaksi sanotun naisen
poika ja oli koulussa ensimäistä syksyään. Äidillä, joka elätti itseään
ja kylmiltään saatua poikaansa satunnaisilla töillä, oli katajistossa
kylänlaiteella mökkipahanen. Petteri oli jo useina syksyinä ollut
paimenpoikana kylän taloissa, mutta tänä syksynä hän oli ylennyt
"Pötkälän maisterien" joukkoon, kuten kylän "vanhoilliset" kansakoulun
oppilaita nimittivät.
Kun koulu oli kylässä ollut vasta muutamia vuosia ja siinä kävi vain
varakkaampain lapsia, ei Nuusku-Liisan päähän olisi itsestään
juolahtanut panna Petteriä kouluun. Mutta Tupalan lautamies, jonka
maalla heidän mökkinsä oli, oli kerran syyskesällä sanonut hänelle,
että panisit sinäkin tuon poikasi kansakouluun, eihän se jouten
ollenkaan opi muuta kuin pahuutta ja saman ruuanhan se syö koulua
käydessä kuin kotona vetelehtienkin. Ja Liisa oli harkinnut tämän
lautamiehen neuvon järkeväksi ja niin sai Petteri alottaa
kansakoulunkäynnin yhdessä lautamiehen poikain kanssa.
Tavallisesti oli Petterillä ollut koulueväänä pelkkä leivänpalanen,
joskus siihen lisäksi silakkaa tai maitopullo. Tänään hänellä ei ollut
mitään. Kun hän aamulla kotoa lähtiessään oli syönyt eineeksi
illallisen vellinjäännöksen, oli äiti sanonut, ettei hänellä ole tänään
antaa mitään evääksi ja kun Petterin suupielet olivat alkaneet
avuttomasti poimuilla, oli hän kuin lohdutukseksi lisännyt, että
koulusta palattuaan saa hän lämmintä leipää, äiti kun saa tänään vähä
jauhoja leipoakseen. Kun Petteri sitten oli nyrpein mielin hankkiutunut
lähtemään, oli äiti huutanut vielä perään, että pyydä enimpään nälkääsi
vaikka Tupalan pojilta voileipää.
Hänellä oli tapana aina kouluun mennessä poiketa Tupalaan, josta sitten
yhdessä lautamiehen poikain kanssa kuljettiin niityn ja mätiköisen haan
läpi koululle. Tänä aamuna hän oli Tupalan ovipenkillä istuessaan ja
lautamiehen poikia odottaessaan katsonut aikansa kuluksi, kuinka emäntä
piakolla nosteli uunista leipiä ja siveli niiden päällimmäisen pinnan
kermalla, jotta ne kävivät punaisenruskeiksi ja kovin houkuttelevan
näköisiksi. Ja kun lisäksi sieltä uunista tulvahti niin tuore ja
voimakas leiväntuoksu, heräsi hänellä uudestaan nälkä, jonka kylmä
vellinjäännös oli kyennyt vain tilapäisesti kukistamaan. Ja niin hän
tunsi nälkää jo kouluun tullessaan ja aamutuntien kuluessa se oli
lisääntymistään lisääntynyt.
Hän istui yhä paikallaan ja raaputti kynnellään pulpetin kantta. Alta
kulmainsa silmäsi hän välistä käytävän toisella puolella olevaa
pulpettia kohti, jonka kannella Tupalan pojat ja Mattilan Oskari söivät
eväitään. Viimemainittu oli samoinkuin Petteri itsekin ensi osastolla
ja istui hänen takanaan. Sillä oli hyvin ulkonevat leukaosat ja pitkä
takaraivo ja oli hän koulun pahankurisin oppilas, heikompain tovereinsa
kauhu ja opettajan mieliharmi -- poika, joka ei osannut muuta kuin
tehdä kepposia ja päästellä niille hirnuvia nauruja.
Petteri tunsi, ettei hän Oskarin takia uskalla mennä Tupalan pojilta
voileipää pyytämään. Sen sijaan päätti hän odottaa, että Oskari
lopettaisi ennen syöntinsä ja menisi siitä pois. Mutta Oskarin
ruokahalulla ei näyttänyt olevan mitään rajoja, ja kun Petteri yhä
enenevällä näläntunteella näki, kuinka Tupalan pojat suun täydeltä
haukkasivat siitä aamulla leivotusta leivästä tehtyä voileipää, nousi
hän kuin vieraan voiman tempaisemana paikaltaan ja lähestyi heitä.
Hetken ääneti seisottuaan ja silmin seurattuaan voileipää ahtavien
toveriensa kädenliikkeitä, sanoi hän ujosti ja matalalla äänellä:
-- Antakaapa vähä maistaa.
-- Hä, hä, onko Nuusku-Pekallakin nälkä? -- oli heti Oskarilla sanat
valmiina.
Petteri vilkasi hätäisesti Tupalan poikiin, loi silmänsä alas ja
lehahti tulipunaiseksi. Oskarin laukaiseman haukkumasanan johdosta
kuului naurunhihityksiä ympäri salia. Petterin halutti painautua
takaisin omaan pulpettiinsa, mutta hän ei kehdannut liikkua paikaltaan,
katsoi vain lattiaan ja kaivoi kengänkärellään siinä edessä olevaa
oksankoloa.
-- Panehan suu auki ja silmät kiinni, niin saat! -- komensi Oskari.
Petteri katsahti epäillen Oskariin, mutta kun tämä juuri levitti voita
leivänpalalle, ajatteli hän, että ehkä se hyvinkin antaa ja heti
jälkeen välähti hänen mieleensä, ettei se tuo Oskari sentään niin paha
olekaan.
-- No, yks kaks kolme! -- komensi Oskari saatuaan voileivän valmiiksi.
Petterin kasvoille levisi kömpelö hymy, hän sulki silmänsä ja avasi
suunsa selkosen selälleen, lausuttuaan ensin äänellä, jossa vielä
tuntui epäilyksen jälkiä:
-- Noh!
Mutta Oskari otti rasvaisen sanomalehden palasen, joka oli ollut
kääreenä lihapalasen ympärillä, kääri sen pikapikaa pyöreäksi palloksi
ja työnsi Petterin suuhun, töykäten sen etusormellaan vielä
mahdollisimman kauas.
Kuin komennuksesta räjähtivät kaikki ympärillä seisovat nauruun. Ja
tuon makean naurun houkuttelemina kokoontui joka taholta poikia, jotka
yhtyivät samaan iloiseen kööriin. Saatuaan paperitukon suuhunsa
rävähytti Petteri heti silmänsä selkoselälleen, mutta niin hämmästynyt
hän oli tuosta odottamattomasta käänteestä, ettei hän heti älynnyt
poistaa epämieluista palaa suustaan, vaan seisoi siinä nauravan ja
riehuvan poikajoukon keskellä kuin häpeäpaaluun tuomittu, silmät
säikähtyneesti selällään, suu ammollaan ja pää hiukan takakenossa,
kuten se Oskarin töykkäyksestä oli jäänyt. Näky oli niin hullunkurinen,
että ympärillä olevain nauru vain kiihtyi ja ylinnä kaikui Oskarin
hirnuva ääni.
Mutta viimeinkin sylkäsi Petteri paperipallon suustaan, suupielet
alkoivat venähdellä ja itkuun tillahtaen tunkeusi hän joukon läpi omaan
penkkiinsä, johon hän kyyristyi alas, painaen päänsä pulpetinkanteen.
Oskari koetti jatkaa vielä kiusantekoa, mutta toiset pojat eivät enää
naurullaan häntä kannattaneet ja niin pääsi Petteri lopputunniksi
rauhaan.
Mutta nälkä kiihtyi. Kun mieleen tulivat ne leveät ja pehmoiset
voileivät, joita Tupalan pojat olivat ahmineet, tihkui hänen suuhunsa
vettä, joka jutkahtaen nieleysi alas. Ja voileivistä siirtyi
mielikuvitus niihin lihaviin ja houkuttelevan näköisiin leipiin, joita
Tupalan emäntä oli aamulla uunista nostellut. Hän tunsi vieläkin
sieramissaan niin elävästi sen raikkaan tuoksun, joka niistä levisi, ja
hänestä tuntui, että hän muutamana suupalana ahmisi suuhunsa sellaisen
leivän.
Koulutunti alkoi ja kauhistuen ajatteli Petteri, että hänen on
kestettävä vielä kolme tuntia ennenkuin pääsee kotiin, jossa äidillä
mahdollisesti on jo lämmin leipä valmiina. Ensimäisellä tunnilla
aamiaisloman jälkeen oli ensi ja toisella osastolla maantiedettä ja
opettaja ryhtyi kertaamaan maantieteellisiä "esikäsitteitä". Petteri
koetti alussa seurata mukana, mutta ajatukset eivät kauankaan pysyneet
asiassa, sillä mielikuvitus väkisinkin varastausi niihin Tupalan
emännän lihaviin leipiin. Nälkä kohosi noiden kuvittelujen kiihottamana
huippuunsa. Päässä tuntui omituista herpoutumista, ettei mitenkään
jaksanut seurata opetusta, ohimoita alkoi kivistellä ja kurkussa
jutkahteli yhä useammin tyhjiä nielauksia.
Katederilta sinkoili kysymyksiä, käsiä ojentui hänen ympärillään
viittaamaan, ojentui ja taas laskeusi ja Petterin käsi teki
vaistomaisesti samoja liikkeitä. Vilahdukselta kuuli hän väliin
opettajan kysymyksiä ja selityksiä, kohta taas niistä eksyäkseen omiin
kuvitteluihinsa. Lopulta hän ei enää saanut ajatuksiaan lainkaan irti
leivästä. Hän oli mielikuvituksissaan ahminut jo monta sellaista
Tupalan emännän leipää, ahminut jokaisen muutamana suupalana, ja tunsi
siitä huolimatta jaksavansa niitä vielä epäluvun syödä. Viimein ne
leivät hänen mielikuvituksessaan alkoivat muuttaa muotoaan, toiset
kävivät hänen käsissään soikeiksi, toiset hävisivät olemattomiin
ennenkuin hän kerkesi edes yhtä suupalaa haukata, mutta yksi alkoi
laajeta ja kasvoi niin suureksi, että hän itse lopulta istui kainaloita
myöten sen keskellä ja siitä uhkui niin väkevä lämpimäisleivän tuoksu,
että nälkä tuntui jo pelkästään siitä asettuvan.
Opettaja kysyi joltakin, mikä "kannas" on ja Petteri kuuli etäisenä ja
epäselvänä huminana kuinka joku nuotikkaalla äänellä selitti, että
"kannas on kapea maakaistale, joka yhdistää kahta mannermaata", mutta
lähemmin hän ei tajunnut mistä siinä hänen ympärillään oli kysymys, hän
vain silmät raukeassa puoliummessa nautti väkevästä leivän tuoksusta.
Mutta opettaja oli pannut merkille, että Petteri ei hänen viime
kysymykseensä viitannut, jonka vuoksi hän uudelleen kysyi:
-- No, mikä on nyt siis kannas?
Kaikki kädet ojentuivat, syntyi odottava äänettömyys ja opettaja katsoi
Petteriin. Vaistomaisesti ojensi silloin Petterikin kätensä.
-- Petteri! -- kuului opettajan ääni ja kaikki kädet valahtivat alas ja
lähinnä istuvat käänsivät päitään häntä kohti.
Petteri säpsähti ja kävi kuumaksi.
-- No! -- Opettajan äänessä oli jo tiukempi sävy.
Vaistomaisesti vääntäysi Petteri seisoalleen, mutta ei tajunnut mistä
oli kysymys. Hänen ohimoissaan jyskytti ja kun kaikki tuijottivat
häneen, oli hänen kovin paha olla. Muutamat alkoivat jo, päätään silti
hänestä kääntämättä, ojentaa käsiään viittaukseen ja pian niitä
varmasti viittaavia käsiä törrötti hänen ympärillään kuin keihäsmetsää.
Mutta se aivankuin ärsytti opettajaa, joka melkein huusi:
-- No mikä se nyt oli?
Ja aivankuin hänenkin olisi pitänyt huutaa, vastasi Petteri kiiruusti
ja selkeästi:
-- Leipä!
Syntyi parin sekunnin äänettömyys. Mutta sitten purskahti opettaja
nauramaan ja kuin merkinantoa odottaen seurasi koko oppilaskunta hänen
esimerkkiään. Ensi osaston viime pulpetissa istuva herrastuomarin
kasvattipoika, pieni, lihava ja ruskeasilmäinen Sebastian, jota toverit
sanoivat Pastiksi, oli aivan haltioissaan. Hän ojensi jalkansa pulpetin
alle suoriksi, työnsi kätensä housuntaskuihin, nojasi päänsä taaksepäin
ja päästi ilmoille niin iloisen: hoh, hoh, hoh! että opettaja lopulta
häneen katseensa kiinnittäen komensi:
-- So, hiljaa nyt! Sebastian, kuuletko sinä!
Ja Pasti asettui vikkelästi tavalliseen istuma-asentoon ja katseli
viattomasti ympärilleen kuin kysyäkseen, että mistä tässä on oikein
kysymys. Mutta toisen osaston tyttöoppilasten parvesta kuului selvään
kuiskeita: "leipä, leipä" ja sitten häädettyä naurunkikatusta, joka
tuossa tuokiossa kulovalkeana levisi ympäri salia ja paisui ykskaks
vallattomaksi naurutulvaksi. "Hoh hoh hoo -- kik kik khii!" vyöryi
ympäri salia ja uudelleen Pasti kädet housun taskuissa ojentausi
suoraksi ja hohotti kuin tuon vallattoman köörin viimeisenä huippuna.
Ensimäisen naurun puuskan räjähtäessä lehahti Petteri tulipunaiseksi ja
seisoi siinä suu puoli avoinna ja mitään tajuamatta. Lattia tuntui
hänestä huojuvan ylösalas ja kuin kaatumasta estyäkseen painausi hän
alas penkkiinsä ja tunnottomana takana istuvan Oskarin nykimisille ja
hirnunnalle tähtäsi hän sekavin katsein pulpettinsa kanteen.
Kun toinen naurunpuuska alkoi vaieta, komensi opettaja täydellisen
hiljaisuuden. Sitten laskeusi hän katederilta alas, pisti kätensä
housuntaskuihin, nytkäytti vasenta suupieltään, kuten hänellä oli
tapana tehdä ryhtyessään jotakin hyvin järkiperäistä selittämään, ja
alkoi:
-- Kyllähän sen tuon vastauksen ymmärtää, kun vähän ajattelee. Se
raukka ei varmaankaan ole koko päivänä syönyt mitään, joten sen
mielessä pyöri yksinomaan leipä, jonka se sitten työnsi vastaukseksi
minun kysymykseenikin.
Uusi naurutulva oli päästä purkautumaan, mutta opettaja hillitsi sen ja
ryhtyi opetustaan jatkamaan.
Petteri ei viitannut koko lopputunnilla, istui vain kyyryssä ja
tuijotti eteensä eikä opettaja häntä enää kysymyksillään häirinnyt. Kun
opettaja sitten tunnin loputtua poistui huoneisiinsa, näki Petteri joka
suunnalta lähestyvän nauravia ja ilakoivia poikia. Etupäässä oli
tietysti Oskari, joka pudisti häntä olkapäästä ja kysyi:
-- Kuulehan, Nuusku, onko se kannas reikäleipä vai nosteleipä?
Ja sillekös naurettiin. Se yllytti Oskaria, joka kävi yhä
ylimielisemmäksi.
-- Montako kannasta sinä jaksat kerralla syödä, häh? -- ja Oskari veti
häntä molemmista korvista.
-- Ka, mitä te siinä! -- rääkäsi Petteri suuriääniseen itkuun
purskahtaen.
Silloin pojat hajausivat hänen ympäriltään ja ainoastaan etäämpää
kuului kysymyksiä: "Mikä on kannas?" ja siihen vastauksia: "Leipä!"
Mutta Petteri hiipi silmiään takinhihalla kuivaten ovea kohti ja
pujahti kuin varkain ulos. Vältellen pihalla telmiviä tovereitaan meni
hän nurkan taakse ja seisoi siellä niin kauan kuin välitunti kesti. Kun
kello soi ja kaikki menivät sisälle, lähti hän haan läpi juoksemaan
kotiinsa päin. Hän juoksi kuin jonkun takaa ajamana, kompastui väliin
mättäisiin, mutta kavahti heti jälleen seisoalleen aivankuin joku olisi
häntä kantapäistä kiinni tavotellut ja jatkoi niin yhtä menoa kotiin
saakka.
Seuraavana päivänä ei Petteriä näkynyt koulussa eikä sitäkään
seuraavana. Opettajan tiedusteluihin selittivät Tupalan pojat, että "ei
se Petteri uhkaa enää tulla ollenkaan kouluun".
(1907.)



II.


ROVASTI JA RENKI.

Oli se aika vuodesta, jolloin vilja on saatu leikatuksi ja ensimäiset
täyteen ahdetut riihet hyvänmielisen näköisinä lepäävät kellertävien
sänkivainioiden keskellä ja purnuttavat kuulakkaa syyskuun taivasta
kohti hallavia savupilviä. Elonkorjuun ponnistuksista väsähtänyt, mutta
tyytyväinen ja pyhäpukuinen kansa alkoi jo kokoontua kirkon luo, jonka
tornista kajahtivat ensimäiset: pim! pom!
Rovasti istui vielä kamarissaan ja merkitsi kirkonkirjoista päivän
kuulutuksia. Syrjästä katsoen muistutti hänen ulkomuotonsa suuresti
Kaarle yhdeksättä: korkean otsan alta tuimasti alas laskeva kyömynenä,
voimakas alaleuka ja isällistä kiivautta välkehtivät teräsharmaat
silmät. Toistakymmentä vuotta oli hän jo ollut seurakuntalaistensa
esimies ja isällinen vaikka kiivaskin holhooja niin hengellisissä kuin
maallisissakin asioissa. Mutta niinpä olikin hän sekä köyhien että
rikkaiden yksimielisessä suosiossa.
Kun hän juuri lopetti kuulutusten merkinnän ja oli aikeissa painaa
kirkonkirjan kiinni, kuului tampuurista varovaisia askeleita. Heti sen
jälkeen ilmestyi ovensuuhun keski-ikäinen mies, joka oli kuin
kuusentyvestä veistetty: lyhyt, tukeva ja visainen. Vahvoja leukapieliä
ja korvallisia ympäröi tuuhea, sykerä ja punertava parta, joka juuri
parahiksi jätti tilaa kesakoisille ja päivän paahdannasta ruskottaville
poskipäille sekä pienille ja harmaille silmille.
Hän oli pappilan isäntärenki, Heikki, joka oli kymmenisen vuotta
työnjohtajana astellut rovastin renki- ja päiväläisjoukon etupäässä.
Samoinkuin seurakunnan kanttori, vahvaääninen ja tukeva oman pitäjän
mies oli seurakunnallisissa asioissa rovastin oikea käsi, samoin oli
harvasanainen ja hidasliikkeinen Heikki-renki hänen oikea kätensä
pappilan maiden viljelemisessä. Ja samoinkuin rovasti oli
seurakuntaansa kiintynyt ja seurakunta rovastiinsa, samoin nämä kaksi
miestä pitivät toisistaan, vaikka tuo kiintymys usein saattoikin saada
varsin pohjalaisen ilmaisumuodon: suorasukaisen ja töykeän.
-- Hyvää huomenta! -- lausui Heikki hiukan arkaillen, mikä
viimemainittu ei lainkaan kuulunut hänen tavallisiin tapoihinsa, sekä
jäi lakki kourassa ovenpieleen seisomaan.
Rovasti ei vastannut mitään. Mutta siitä tuimasta tavasta, millä hän
ryhtyi uudelleen kirkonkirjan lehtiä kääntelemään, arvasi Heikki
rovastin kyllä huomanneen hänet, vaikkei tahtonut olla häntä
näkevinään. Hän jäi paikalleen seisomaan.
Kun oli hetken kestänyt pelottavaa äänettömyyttä, siirrähti rovasti
ulommas pöydästä, jolloin tuoli uhkaavasti rymähti. Valtava kirkonkirja
lensi jymähtäen kiinni ja jonkunlaisten epämääräisten ähkäysten
seuraamana kuului rovastin suusta kuin vastauksena Heikin äskeiseen
tervehdykseen:
-- Häh? Mitä sinä siinä seisot?
-- Tuota ... ajattelin tässä...
-- Elä puhukaan! -- keskeytti hänet rovasti vihaisesti. -- Kyllä minä
tiedän sinun asiasi. Viinamato sinussa taas päätään kohottaa! Vai
Pirttirannalle siinä taas mielesi palaa, viinan humussa sinne rypemään!
-- Enhän minä häneen nyt viinan takia, muuten vain ajattelin pistäytyä
kylässä, jos tässä saisi parin päivän loman, -- lausui Heikki
tavallista sukkelammin, sillä rovastin kiivaat sanat olivat panneet
hänen hitaan verensä vilkkaampaan käyntiin.
-- Ole hiljaa kun minä puhun! -- keskeytti rovasti entistä tuimemmin.
-- Kyllä se on jo niin monena syksynä nähty, kuinka ne sinun
kyläretkesi päättyvät. Luulisi sinun vanhan miehen ottaneen jo
opiksesi! Lomaa kyllä saat levähtääksesi, mutta tiedä pysyä kauniisti
kotona. Kuuletko, kotona! Ja jos se viinamato ei sinulle anna rauhaa,
niin ota ja tutki tuota! Heh!
Rovasti työnsi Heikin kouraan mustakantisen "Englannin ja ulkomaan
bibliaseuran" kustantaman Uuden Testamentin, joita oli iso joukko
hyllyllä lahjoiksi rippikoululapsille.
Heikki käänteli neuvotonna kirjaa ja yritti sanomaan vielä jotakin,
mutta rovastin uhkaava muoto pidätti hänet. Ja niin hän lähti hitaasti
ja allapäin ulos.
Kun rovastille hetkisen kuluttua ilmotettiin, että hevonen odottaa
porrasten edessä, astui hän hyvin äkeänä ulos. Siinä olivat valmiina
nelipyöräiset rillat, edessä ympäri pitäjän tunnettu Hippo, jolla
rovasti vuosien mennen oli sunnuntaiaamuisin papinkellon soidessa ja
Heikin tukevasti ajurinpenkillä istuessa tottunut kirkkoon ajamaan. Ja
yhtä tottuneita olivat pitäjäläisetkin näkemään tuon kolmikon joka
sunnuntaiaamu pujahtavan ulos pappilan puistikosta, tasaista ravia
ajaen liukuvan pitkin talojen ja peltojen välitse mutkittelevaa
pappilan kujaa ja pysähtyvän kirkkotarhan portille. Niin että
seurakuntalaisten mielikuvituksessa kuuluivat Heikki ja Hippokin
jonkinlaisina alempina tekijöinä säännölliseen jumalanpalveluksen
menoon.
Mutta rillojen vieressä suitsia pidellen seisoikin nyt Heikin jälkeen
vanhin rengeistä, Siipola.
-- Mitä sinä siinä teet? -- vastasi rovasti Siipolan tervehdykseen.
-- Heikki pyysi sijaisekseen. Sanoi rovastin antaneen hänelle lomaa.
-- Mikä sinä olet Hipolla ajamaan! Äh, miten tässä nyt kirkkoon
päästään. Ja onko se Hippo oikein kengässäkään?
-- Kyllä kai sen pitäisi olla, -- ja Siipola nosteli vuorotellen Hipon
kaikki neljä kaviota rovastin nähtäviksi.
Kun rovasti oli vielä silmännyt, olivatko valjaat kunnossa ja harja
länkien alta pois, istui hän vaunuihin ja löytämättä enää mitään
muistutuksen syytä tökäsi lyhyesti:
-- No aja sitte!
Kellotapulista, joka hyvin asutun lakeuden keskellä kohosi
suorasärmäisenä ja korkeana, pidettiin tarkoin silmällä pappilan
pihalla tapahtuvia lähtövalmistuksia. Soittajat olivat jo valmiiksi
sylkeneet kämmeniinsä, tarttuneet äänetönnä odottavien kellojen
siimoihin ja tukeneet jalkansa juureviin asennoihin. Pappilan puoleisen
luukun ääressä tähystivät toiset ja hetken tultua ilmottivat:
-- Nyt ne lähtivät!
Silloin riipasi ison kellon siimaa pitelevä soittaja olkainsa takaa.
Tapuli heilahti ja narahteli, kello liikkui ensin äänetönnä kuin
voimiaan tunnustellen ja päästi sitten kidastaan mahtavan: pom, pam!
mikä kirkkotarhaan, maantielle ja kujasille kokoontuneelle kirkkoväelle
ilmotti, että rovasti lähestyy Heikin ohjaaman Hipon vetämissä
niloissaan. Ja kaikki kääntyivät katsomaan tielle samantapaisin tuntein
kuin pikku valtion kansa vastaanottaessaan rakastamaansa hallitsijaa.
-- Mutta eipä siellä Heikki olekaan ohjaksissa, -- lausui joku luukun
luona tähystävistä.
-- Siipola näkyy olevan, -- tiesi toinen.
-- On tainnut Heikki taas ottaa tavallisen riihilomansa.
Samansuuntaisia huomioita tehtiin ja arveluita lausuttiin alhaalla
kirkkoväenkin joukossa. Ja kaikki hymähtivät ymmärtävästi arvelulle,
että Heikki on ottanut "loman".
Muutoin näki jo Hipon juoksusta ja rovastin asennostakin, että ohjaksia
hoiti toinen mies kuin tavallista. Hipon kaula ei ollut niin sirosti
kaaressa eivätkä jalat liikkuneet niin säännölliseen tahtiin kuin
Heikin ajaessa, vaan oli sen kaikissa liikkeissä jotakin hieman äksyä
ja töksähtelevää. Rovasti taasen ei istunut taapäin kenossa kuten
tavallisesti, vaan äkeästi keppiinsä nojaten ja päiväpaisteessa
välähtelevistä silmälaseista tuntui singahtelevan tuimia salamoita.
Ja kun Jumalanpalvelus alkoi, oli siinäkin kuin jotakin äksyä ja
epäsointuista. Kanttorin ison virsikirjan hakaset tuntuivat auetessaan
tavallista kiinteämmin ääntävän: nip, nap! kuin jostakin äkämystyneinä,
ja jotakin kireää oli itse kanttorinkin muutoin kirkkaassa äänessä, kun
hän virren alotti. Ja nopeammin kuin muulloin kohosi rovasti
saarnatuolin kaksitoista astinta ylös sekä teki saarnassaan tavallista
useampia ja kiivaampia partioretkiä viinan villitystä ja muita
seurakuntaan juurtuneita paheita vastaan.
Rovastin kamarista lähdettyään asteli Heikki allapäin lähellä olevaan
mökkiinsä. Hän laskeusi sänkyyn pitkälleen ja pani lakin silmilleen.
Mutta sillä tavoin lakki silmillä maatessa tuli kuin itsestään mieleen
eilisen illan tapaukset. Hän oli väen kanssa pikku vainiossa
kauranleikkuuta lopettamassa, kun muuan hyvä tuttava Pirttirannalta
kulki ohi ja pysähtyi häntä puhuttelemaan, sanoen lähtiessään: "Tulehan
nyt, Heikki, huomenna siellä meilläkin päin käymään", sekä iskien
kutsunsa päälle merkitsevästi silmää.
Sen jälkeen oli Heikki koko illan tuntenut itsensä kuin kymmentä vuotta
nuoremmaksi, yhtynyt nuoremman väen pellonlopettajaiskujeisiin piikoja
"saareen" häätämällä, sekä sitten saunassa innostuksissaan ottanut niin
huikean kuuman löylyn, että hänen ennestäänkin kuuluisa löylymaineensa
oli siitä nouseva kaksinkertaiseksi.
Hän ähkäsi vaikeasti, nousi vuoteen reunalle istumaan ja otti Uuden
Testamentin käteensä. Hetken sitä selailtuaan myönsi hän kuitenkin
itselleen olevansa heikonlainen kirjamies, nousi ylös ja sanoi
teeskennellyn rauhallisesti:
-- Menenpähän tuonne jokirantaan sanaa katselemaan, koska siellä
päiväkin niin lämpimästi lekottaa.
-- Sinnehän sinä tietysti menet! -- sanoi vaimo, sillä hän arvasi yhtä
hyvin kuin rovastikin mihin Heikin mieli oikeastaan paloi.
Ulkona paistoi päivä täydeltä terää, ikäänkuin tahtoen viime kertoja
hyväillä kasvattamaansa viljaa, joka tuhansina ruiskuhilaina ja
ohrakykäinä viipyi vielä pelloilla. Ikkunat kimmelsivät lähellä ja
kaukana ja ilma oli harvinaisen kuulas. Kaikkialla ympäri lakeuden
näkyi riihistä nousevia savupilviä ja ilmassa tuntui lämpiävän elon
raikas tuoksu. Oli niin hiljaista kuin olisi koko luonto herkistynyt
kuuntelemaan auringonsäteiden karkeloa. Eikä tuota hiljaisuutta
häirinnyt, pikemmin vain täydensi se tasainen veisuun humina, joka
kuului kirkosta.
Rantaan tultuaan istui Heikki nurmikolle ja koetti tirkistellä kirjaan.
Mutta kun hän ei saanut sieltä mitään irti, ähkäsi hän taas raskaasti
ja nousi seisomaan. Haikeamielisesti katsoi hän Pirttirantaa kohti,
jonka talojen katot näkyivät lakean niityn takaa. Ja niin
houkuttelevana mutkitteli sinne pensasten välitse siisti ja kuiva
kinttupolku. Sitten katsahti hän vielä pappilaan päin ja kirkkoa kohti,
työnsi kirjan taskuunsa, painoi lakkinsa syvemmälle ja lähti sielunsa
myöneen miehen päättäväisyydellä astelemaan Pirttirantaa kohti.
* * * * *
Heikkiä ei sinä päivänä kuulunut takaisin, ei vielä maanantaina eikä
tiistainakaan. Keskiviikkona iltapäivällä hänen vasta nähtiin
palailevan kotia kohti, ollen varsin kurjassa kunnossa. Verkainen
pyhätakki oli parista kohti pahoin repeytynyt, toinen hiha melkein
irti, kasvoissa oli mustelmia, verestävät silmät pikkusen raollaan ja
takkuiseksi käyneessä tukassa ja parrassa riippui oljentörkyä. Sitä oli
myöskin kaikkialle vaatteisiin takertunut, josta saattoi päättää hänen
tovereineen hummailleen pääasiallisesti lämpiävien riihten seutuvilla.
Mutta vielä kurjempi oli miespolosen mielentila. Ruumista pakotti
kaikkialta, päätä kolotti ankara kohmelo ja sydäntä painoi hämärä
muisto siitä, että hän siellä viinan humussa oli myynyt rovastin
antaman Uuden Testamentin. Jyskyttävissä aivoissaan liikkuvia
kaikenlaisia syyttäviä mielteitä koetti hän olla huomaamatta hokemalla
puoliääneen: "Näin se routa porsaan kotiin ajaa". Ja niin hän katse
suoraan maahan tähdättynä kulki veltoin ja horjahtelevin askelin
pappilaa kohti ja pääsi vihdoin omaan asuntoonsa.
Siellä värjötteli hän koko iltapäivän, ollen yhtämittaisen pelon
vallassa, että ovelle ilmestyy tuossa tuokiossa rovastin vihasta
paisunut hahmo. Mutta häntä ei näkynyt ja maata pannessaan tunsi Heikki
olonsa entistä raskaammaksi. Eikä häntä ollenkaan lohduttanut ajatus,
että "kunhan tästä ensi sunnuntaihin päästään, niin kaikki on taas
ennallaan", sillä vielä oli edessä rovastin nuhdesaarna, joka kaikesta
päättäen oli tällä kertaa muodostuva entisiä kipenöitsevämmäksi.
Rauhattoman yön nukuttuaan meni Heikki aamulla, koko olemuksessaan
vielä täydellinen kohmelon tuntu, renkitupaan aamiaiselle. Ääneti ja
äkeänä hän söi, vaikka jokainen suupala teki kurkussa ankaraa
vastarintaa. Ja kun sisäkkö kohta aamiaisen jälkeen tuli ilmottamaan,
että rovasti tahtoo antaa työmääräykset, painoi Heikki epätoivolla
lakin päähänsä ja koettaen olla näkemättä toisten renkien salakähmäisiä
silmäniskuja lähti pihan yli rovastin puolelle.
Rovasti ei ollut kamarissaan ja Heikki pysähtyi ovenpieleen. Ykskaks
ilmestyi kuitenkin rovasti sivuovelle ja Heikistä tuntui kuin olisi hän
siihen kohona liikkuen jostakin lennähtänyt. Ja kun hän seivästi
katseensa Heikkiin, tuntui tästä kuin olisi rovasti samalla kasvanut
kaksi kertaa pitemmäksi ja ryhdikkäämmäksi.
-- Äh, sinä ... -- kuului ensinnä kuin maan alta ja sitten ikkunoita
tärisyttävällä voimalla: -- Siipola meillä on isäntärenki! Mitään
puhumatta ja kertaakaan rovastiin vilkaisematta hävisi Heikki
ovenpielestä.
Pirttiin tultuaan pysähtyi hän Siipolan eteen ja ääneti viittasi
päällään rovastin kamaria kohti. Siipola ymmärsi eleen ja lähti
sisälle, mutta Heikki istui ovipenkille ja koetti ladata piippuaan,
mistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä mieli oli sekaisin ja kädet
vapisivat kovin. Pian palasi Siipola kuitenkin takaisin ja kertoi
naurusuin, että rovasti hänet nähtyään ärjäsi: "Mitä sinä täällä teet,
käske Heikki tänne!" -- No onpas nyt ukolla mutkia, -- sanoi Heikki
kuin itseään rohkaisten, laski tupakkivehkeensä penkille ja lähti
uudelleen isäntänsä luo.
Rovasti käveli tuimasti edestakaisin huoneessaan ja kun Heikki pysähtyi
ovenpieleen, oli hän juuri huoneen perällä ympäri kääntymässä.
Aivankuin Heikkiä näkemättä kulki hän sitten Heikin mielestä kokonaan
lattiasta koholla hänen sivutseen, niin että Heikin ruumista karsi
kylmä viima, ja jatkoi matkaa tampuurin läpi saliin ja sivuhuoneisiin,
joista kuului vihaisia tuolinsiirtelyjä ja pelottava askelten kopina.
Mutta vihuri ei suinkaan mennyt sitä tietään, vaan läheni yhtä äkeänä
toisaalta. Tuossa tuokiossa ilmestyi näet rovasti sivuovelle, johon
pysähtyen hän äskeisellä tavalla seivästi katseensa Heikkiin. Ensin
kuului rovastin suusta jonkunlaisia epämääräisiä ähkäyksiä: äh, häh,
eh! jonka jälkeen sanat:
-- Sinä paatunut kekäle ... eh ... pellolle minä sinut ajan ... äh...
Ja kun rovasti viimein pääsi säännöllisiin sanoihin käsiksi, vuodatti
hän kokonaisen raekuuron Heikin ylitse, joka sen kestäessä kutistui
mielessään yhä pienemmäksi, tuijotti jalkoihinsa ja kutristeli pieniä
silmiään.
Kun rovastin vihanpilvi oli satanut tyhjäksi, vaikeni hän ja alkoi
kävellä pitkin lattiaa. Sitten pysähtyi hän kuin sattumalta perällä
olevan suuren piirongin eteen, avasi lahvun ja koperoitsi jotakin
siellä sisällä. Mutta yhtäkkiä katsahti hän olkansa yli Heikkiä ja
ikäänkuin arvaten tämän mielihyvin seuraavan hänen toimiaan tiuskasi
vihaisesti:
-- Seisot siinä kuin pölkky! Mikset puhu?
Heikki hiukan liikahti ja rykäsi vaisusti, mutta pysyi muuten ääneti.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Haaksirikkoiset - 5
  • Parts
  • Haaksirikkoiset - 1
    Total number of words is 3599
    Total number of unique words is 2021
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    32.9 of words are in the 5000 most common words
    37.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haaksirikkoiset - 2
    Total number of words is 3525
    Total number of unique words is 2023
    20.8 of words are in the 2000 most common words
    30.2 of words are in the 5000 most common words
    35.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haaksirikkoiset - 3
    Total number of words is 3606
    Total number of unique words is 1975
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    32.3 of words are in the 5000 most common words
    37.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haaksirikkoiset - 4
    Total number of words is 3553
    Total number of unique words is 1937
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    29.2 of words are in the 5000 most common words
    33.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haaksirikkoiset - 5
    Total number of words is 3550
    Total number of unique words is 1912
    20.7 of words are in the 2000 most common words
    29.4 of words are in the 5000 most common words
    34.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haaksirikkoiset - 6
    Total number of words is 3526
    Total number of unique words is 1992
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    30.9 of words are in the 5000 most common words
    35.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haaksirikkoiset - 7
    Total number of words is 3399
    Total number of unique words is 1988
    21.1 of words are in the 2000 most common words
    30.6 of words are in the 5000 most common words
    35.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haaksirikkoiset - 8
    Total number of words is 2451
    Total number of unique words is 1351
    26.8 of words are in the 2000 most common words
    35.0 of words are in the 5000 most common words
    40.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.