Anna Liisa; Kotoa pois - 2

viedään, niin se tapahtuu kunnialla. Tiedä, Johannes, se tyttö on ollut
minun silmäteräni pienestä pitäen.
JOHANNES. Sen uskon. Eikähän tuo kumma olekaan.
KORTESUO. Ei ole, ei. Sillä niin isä kuin olenkin, niin voinpa
yhtäkaikki sanoa, että semmoista tyttöä saa hakea.
ANNA LIISA. Isä kulta.
KORTESUO. Niin, niin! Mikä on tosi, se on tosi.
JOHANNES. Elä ole milläsikään, Anna Liisa, sinä ne kiitokset hyvin
ansaitset. Ei pahat kieletkään ole koskaan löytäneet sinusta sanan
sijaa. Se tosiaan on merkillistä. Aina muista tytöistä kuulee milloin
mitäkin. Anna Liisasta ei koskaan muuta kuin hyvää.
RIIKKA. Kun hän ei anna pienintäkään syytä puheisiin. Toiset hänen
iällään huvittelevat ja lentävät tanssista toiseen, tämä ei milloinkaan,
ei vaikka käskisi.
KORTESUO. Anna Liisa on tavattoman vakava ja tasaluontoinen nuoreksi
ihmiseksi, sen täytyy jokaisen myöntää. Aina ahkera, aina työssä. Mutta
toista on tuo rasavilli tuolla.
JOHANNES. Niin Pirkkoko?
KORTESUO. Ei totta tosiaan luulisi noita molempia sisariksi. Semmoinen
ero heillä on.
PIRKKO. Nyt se alkaa taas. (Aikoo puikahtaa tiehensä.)
RIIKKA. Seis! Mihinkä matka?
PIRKKO. Hevosia menen viemään hakaan.
RIIKKA. Se on renkien tehtävä. Ota sinä sukanneule käteesi.
PIRKKO. Minäpä lupasin äsken Matille.
RIIKKA. Lupasit! Juuri kuin Matti olisi sinua pyytänyt.
PIRKKO. Kyllä minä sitten tulen.
KORTESUO. Tee niinkuin äitisi käskee, taikka minä sinua opetan.
PIRKKO (etsii pitkin penkkiä). Enhän tuota tiedä missä koko neule
onkaan. Kuka lienee vienyt.
RIIKKA. Kuka sen on vienyt. Omilla jäljilläsi. Hae vaan ylös heti
paikalla, muuten tulee tukkapöllyä.
PIRKKO (ryömyllään lattialla). Tuonnepahan ovat viskanneet penkin
alle.--Ja puikot on reväisty kaikki irti. Kissa, pakana--! Taikka
oliskohan Husso ilkeyksissään?
JOHANNES. Niin, en muistanut kysyäkään. Mitä asiaa sillä Hussolla sitten
oli?
ANNA LIISA. Ei mitään. Ilman hän vaan aikojaan--
KORTESUO. Joko se eukko taas kävi täällä? Mokomakin heittiö! Minä
en häntä voi suvaita, ajan pois joka kerran kun satun näkemään.
Mutta hänestä vaan ei pääse erilleen, kun nämä häntä täällä
suosittelevat.
RIIKKA. Minä en suosittele! Moneen aikaan en ole sanaa vaihtanut hänen
kanssaan.
KORTESUO. Kukas häntä sitten tänne vetää aina? Anna Liisako?
RIIKKA. Tokkopa se Anna Liisakaan. Eikö tuo päässe ilman kenenkään
vetämättäkin.
PIRKKO. Äskenkin kun olivat ihan riidassa Anna Liisan kanssa. Ja Anna
Liisa juuri pyysi minut kyöräämään hänet tiehensä, niin pian kuin näen
tulevaksi.
KORTESUO. Sen saat tehdäkin, sillä häntä ei täällä tarvita. Hän on niitä
maailman lopun ihmisiä.
PIRKKO. Niin, ja Anna Liisa pelkää--
ANNA LIISA. Pirkko--!
PIRKKO. Mitä se tekee? Saahan sen sanoa.--Anna Liisa pelkää, että Husso
vielä sotkee Johanneksen ja hänen välinsä.
JOHANNES (hymyillen). Oho? Vai semmoisia sinä pelkäät, Anna Liisa?
Siihen hän nyt ei kumminkaan ikinä maailmassa pysty. Ei, vaikka--!
KORTESUO. Ei tietystikään. (Mikko tulee sisään.)
RIIKKA. Siunaa ja varjele--Mikkohan se on!
MIKKO. Päivää!
KORTESUO. Päivää, päivää!
RIIKKA. Milloinkas Mikko on palannut kotipuoleen? Kun minä en ole
kuullut siitä mitään.
MIKKO. Nythän minä juuri tulen. Pistäännyin sivukulkiessani tervehtimään
entistä isäntäväkeäni.
KORTESUO. Siinä teit oikein. Terve, terve! Käy tänne istumaan, eukko
tarjoo meille kahvia. Siitä on pitkä aika, kun sinua on nähty näillä
tienoilla,
MIKKO. Neljä vuotta. Päivää, Pirkko! Kylläpä sinä olet kasvanut. Vieläkö
muistat renki-Mikkoa?
PIRKKO. Muistanhan minä. Sinä sitä opetit minua ensin hevosen selässä
ajamaan.
MIKKO. Eipäs ole Pirkko unohtanut.--No, ja mitäs tänne muuta kuuluu?
KORTESUO. Eipä kuulukaan.
MIKKO. Johanneksen naama on yhtä sileä kuin ennenkin. Eikö sinulle ala
vielä edes partaa kasvaa?
JOHANNES. Miksei kasva, jos kasvatetaan.
MIKKO. Antaisit, velikulta, tuon sitten nousta, että näyttäisit vähän
miehekkäämmältä.
JOHANNES. Mitäs se oikeastaan sinuun kuuluu?
KORTESUO. On siinä Johanneksessa miestä siltä, vaikkei ole partaa.--
Mutta kerropa meille nyt jotain retkistäsi, Mikko. Hyvinkö sinua
siellä veteli?
MIKKO. Hyvin vallan. Rahaa tuli kuin roskaa.
KORTESUO. Vai niin? Taidat olla jo rikas mies?
MIKKO. Onhan niitä kertynyt muutamia tuhansia.
JOHANNES. Ehkä tulitkin tänne talon ostoon?
MIKKO. Mitäs tahdot Kivimaasta?
JOHANNES. Ei sitä myydä.
MIKKO. Enkä minä sitä haluakaan. Suurempi se pitää olla, jos kerran
ostamaan rupean.
KORTESUO. Ohoh? Suurempiko kuin Kivimaa?
MIKKO. Suurempi ja parempi kaikin puolin. Eihän Kivimaassa ole kunnon
metsääkään.
JOHANNES. Talon tarpeiksi riittää.
MIKKO. Se on liian vähän. Mitä semmoisella talolla tekee, jossa ei
metsää ole muuta kuin talon tarpeeksi.
RIIKKA (tuo kahviverstaat pöydälle). Tehkää hyvin ja juokaa kahvia.
Anna Liisa, tule pitämään puoliasi, sinäkin.
MIKKO. Anna Liisako se siellä piiloitteleiksen luomapuitten takana? Näin
kyllä, että puut pyörivät, ja arvasin, että joku siellä mahtaa olla
niiden toisella puolen.
RIIKKA. Tule nyt, tule! Juomaan kahvia ja tervehtimään vanhoja tuttuja.
MIKKO (Mikko menee Anna Liisaa tervehtimään). Ei pidä ujostella.
JOHANNES. Sinuako hän ujostelisi?
MIKKO. Niin--ketäpäs hän tässä muitakaan?
JOHANNES. Entistä renkiään.
MIKKO (ottaa Anna Liisaa kädestä). Niinpä niin. Entistä renkiään, josta
nyt on tullut isäntämiehen veroinen.--Mitä kuuluu?
ANNA LIISA. Ei mitään erinomaista. (Hän tapaa Mikon katseen, vetää
kätensä pois.)
KORTESUO. Mutta tuskin sinä, Mikko, tältä seudulta mieleistäsi taloa
saat, koska sinulla tuntuu olevan noin suuret vaatimukset.
MIKKO (kääntyy takaisin pöydän luokse). Kukas on sanonut, että minä olen
täällä talon ostossa?
KORTESUO. No, niinhän minä luulin ymmärtäneeni.
MIKKO. Ei, minulla on vallan toiset meinat.
RIIKKA. Ehkä on Mikolla naimahommat?
MIKKO. Sinnepäin se pikemminkin kallistuu.
KORTESUO. Vai niin! Vai naimahommat. Joko se oli tyttö täällä valmiiksi
katsottu ennen lähtöä, neljä vuotta sitten?
MIKKO. Jo se oli.
RIIKKA. Kas vaan! Eihän siitä silloin mitään kuultu. Se on sitten asia
jo pantu alkuun?
MIKKO. Silloin se pantiin hyvään alkuun.
ANNA LIISA. Johannes--lähdemmekö kävelemään?
RIIKKA. Ei, anna Johannes juo kahvia ensin.
KORTESUO. Mitäs nyt kävelemään? Kuunnelkaahan tekin, kun Mikko tässä
kertoo tuumistaan.
JOHANNES. Niin, kuunnellaan häntä.
ANNA LIISA. Täällä on niin tukehuttavan kuuma.
KORTESUO. Täällä kuuma? Elä horise.
RIIKKA. Mutta sitä minä ihmettelen, että Mikko on jaksanut pitää tytön
mielessään näin kauvan. Kokonaista neljä vuotta. Lieneekö hän puolestaan
ollut yhtä uskollinen?
MIKKO. Siitäpä minä juuri tulin ottamaan selkoa.
KORTESUO. Sinä et sitä tiedä? Ohho! Sitten on asiasi hyvin epävarmalla
pohjalla.
RIIKKA. Entäpä kun hän jo on mennytkin toiselle? Mitäs sitten?
MIKKO. Hän saa purkaa.
KORTESUO. Vaikkako olisi jo vihittykin?
MIKKO. Vaikka.
KORTESUO. Mutta ellei hän tahdo?
MIKKO. Niin minä hänet siihen pakotan.
KORTESUO. Elä, elä? Käykö se laatuun?
MIKKO. Sitä minä en kysy, käykö laatuun vai ei. Mutta omani minä tahdon
takaisin.
ANNA LIISA. Johannes, lähtään! Johan sinä olet juonut kahvisi.
RIIKKA. Tuohan nyt on tuossa! Ei ensinkään saa Johannes mennä, ennenkuin
on juonut toisen kupin. Siinä on sinullekin. (Työntää täytetyn kupin
Anna Liisan eteen.)
KORTESUO. Kyllä kuulee, että Mikko on ollut tukkimiehenä. Ei täällä
meidän rauhallisessa maakylässä noin rajusti menetellä.
RIIKKA. Eikä ole pakko Mikonkaan tehdä, niinkuin uhkaa, jos tyttö
hyvinkin on pitänyt hänet mielessään.
MIKKO. Mitä luulette? Onko hän pysynyt minulle uskollisena?
KORTESUO. Meiltäkö sitä kysyt?
MIKKO. Niin, teiltä minä kysyn.
RIIKKA (hymyillen). Kun sanoisit tytön nimen edes, ehkä tuohon sitten
voisi vastata.
MIKKO. Eikö muuten voi?
KORTESUO. Mahdotontahan se on.
MIKKO. Eikö kukaan osaa muuten vastata? Eikö Anna Liisakaan?
JOHANNES. Anna Liisa? Miksi juuri Anna Liisa?
MIKKO. Hän jos sattuisi tietämään.
RIIKKA. Mitä? Tiedätkö sinä, ketä Mikko on ajatellut? Etkä ole siitä
minulle hiiskunut sanaakaan.
MIKKO. Mitäs Anna Liisa minulle vastaa?
RIIKKA. Niin,--antaapas kuulla.
ANNA LIISA. Tietäähän Mikko itsekin.--Ilman vaan kujeilee.
MIKKO. Sano suoraan. Elä kiertele. Luuletko, että se tyttö minua vielä
rakastaa?
ANNA LIISA. En luule.
MIKKO. Vai niin? Vai sinä et luule? No, mistähän syystä tuo ei minua
enää rakastaisi?
ANNA LIISA. Sinä et ole sitä ansainnut.
JOHANNES. Anna Liisa tuntuu olevan perillä asioista.
RIIKKA. Siltä kuuluu.
MIKKO. Enkö ole ansainnut? Vaikka neljä vuotta olen ollut hänelle
uskollinen ja nyt tulen häntä hakemaan. Enkö sittenkään ole ansainnut
hänen rakkauttaan?
ANNA LIISA. Et.
JOHANNES. Siinä sait kuulla totuuden.
MIKKO. Selitäpäs tarkemmin, Anna Liisa. Minä en vielä oikein käsittänyt.
ANNA LIISA. Sitten selitän--toisen kerran.
RIIKKA. Mutta emme me muut tästä puheesta ole tulleet hullua
hurskaammaksi.
KORTESUO. Parasta, Mikko, kun menet tyttösi luokse suoraan ja kysyt
häneltä. Mistäpä sen Anna Liisa niin tarkoin tietää. Kahden asia ja
kolmannen korvapuusti.
MIKKO. Sen teenkin. Kun pääsen puhuttelemaan häntä kahdenkesken, niin
uskon että hän minuun vielä taipuu.
RIIKKA. Miks'ei taipuisi. Noin pulska mies kuin Mikko on.
KORTESUO. Oletko sinä muuten kuullut, että Anna Liisa meiltä viedään?
(Anna Liisa menee luomapuilleen.)
MIKKO. Sen hyvin tietää kuulemattakin. Vai luulitteko hänen jäävän
vanhaksi piiaksi?
KORTESUO. Niin, niin, mutta minä tarkoitan, että hän viedään nyt jo.
Ensi pyhänä kuulutetaan.
MIKKO. Paljon mahdollista.
KORTESUO. Tähän Johannekseen, näes.
MIKKO. Johannekseen? Tähän parrattomaan Johannekseen? Sitä minä en usko.
JOHANNES. Eipähän se mikään uskonkappale lienekään, mutta voi se siltä
tapahtua.
MIKKO. Ei taivaan päivinä. Anna Liisako nyt menisi tuommoiselle
piimäsuulle?
JOHANNES. Mitähän sinä oikeastaan tarkoitat, mies? Minusta tuntuu, että
sinä kaiken aikaa olet tahtonut minua tässä ärsytellä.
KORTESUO. No, no--ei riidellä.--Mikko laskee vaan leikkiä.
MIKKO. En, jumaliste, minä laske leikkiä.
KORTESUO. Saat sitten nähdä ensi sunnuntaina. Tervetulemasta tänne
silloin kuulisiin.
MIKKO. Tästä on vielä aikaa sunnuntaihin.
RIIKKA. Ei tarvitse odottaakaan niin kauvan. Onhan Anna Liisa läsnä,
sanokoon itse, onko asia tosi vai ei.
JOHANNES. Niin, sano Anna Liisa.
ANNA LIISA (toiselta puolen luomapuita). Uskoneeko hän minuakaan?
MIKKO. Enpä paljon. Nuoren tytön mieli on kuin vesi kaukalossa, se
häilyy sinne ja tänne. Anna Liisankin ajatukset voivat muuttua vielä
toisaanne päin, ennenkuin hän tästä on niin pitkälle päässyt, että
kuulutetaan.
ANNA LIISA. Ei muutu. Ole varma siitä: minun ajatukseni eivät muutu.
JOHANNES. Mitäs sanot siihen?
MIKKO. Niin siihenkö? Sanon, että ellei Anna Liisan mieli muutu, niin--
muuttuu sinun mielesi.
JOHANNES. Sen valehtelet!
MIKKO. Minä valallani vannon: ellei muutu Anna Liisan mieli tästä
sunnuntaihin, niin muuttuu sinun mielesi.
RIIKKA. Elkää, hyvät ihmiset, kinailko suotta. Pianhan sen näkee.--
Antakaa kun kaadan teille kahvia vähän lisää. Vielä täältä pannusta
heruu.
PIRKKO (menee Anna Liisan luokse). Anna Liisa, kuules, kun minä en saa
näitä silmiä ylös.
ANNA LIISA. Toimita tuo mies täältä ulos, Pirkko. Keksi joku keino.
PIRKKO. Niin Mikkoko?
ANNA LIISA. Hän juuri. Toimita nyt heti.
PIRKKO. Kudotko sinä sitten minun sukkani valmiiksi?
ANNA LIISA. Kudon, kudon!
PIRKKO. Hyvä juttu! (Pistää sukankutimen Anna Liisan käteen,
puikkelehtii salavihkaa ovelle ja hiippasee ulos.)
KORTESUO. Niin,--minä sanon samaa kuin Riikkakin, mitä tuosta suotta
kinailette, pianhan se nähdään.
JOHANNES. Tässä on Mikolla jotain takana.
KORTESUO. Vielä vain! Mitä se voisi olla? Pientä pilaa vaan kaikki,
tai--korkeintaan joku tukkimiehen tapainen koiranjuoni.
RIIKKA. Niin, eihän siinä muuta voi olla. Neljä vuotta hän on ollut
poissa, tulee vasta tänne--ei, ilman se Mikko vaan moskaa, sinua
kiusottaakseen.
PIRKKO (repäisee oven auki). Mikko, hevonen karkasi!
MIKKO (hyppää ylös). Minunko hevoseni?
PIRKKO. Niin, sinun, sinun! Joudu sukkelasti!
MIKKO. Kuka hemmetissä sen päästi irti?
PIRKKO. Minähän ne ohjakset otin tikapuista,--ajattelin vaan pikkuisen
koetella sitä, mutta sillä kertaa se läksi. (Mikko ja Kortesuo rientävät
ulos.)
RIIKKA. Aina sinä olet pahan teossa. (Tukistaa Pirkkoa.) Kyllä minä
sinua opetan.--Äläjähän siinä vielä,--selkääsi saat. (Kiiruhtaa miesten
jälkeen.)
PIRKKO (huutaa täyttä kurkkua suu väärässä, tyyntyy sitten äkkiä). Mutta
muistakin, Anna Liisa, että neulot koko sukan valmiiksi. (Juoksee ulos.)
ANNA LIISA. Johannes--ethän ole minulle vihanen?
JOHANNES. En, herran tähden. Mistä syystä olisin sinulle vihanen?
ANNA LIISA. Minä vaan ajattelin--kun olet niin totisen näköinen.
JOHANNES. Mikko minua vähän harmitti--mokomakin reuhaaja.--Mutta ei se
mitään. Tulehan pois tänne. Sinä kun olet luona, niin väleen ne
semmoiset mielestä haihtuvat.
ANNA LIISA (tulee hänen luokseen). Yhtä minä sinulta pyytäisin,
Johannes. Voi, jos sen lupaisit!
JOHANNES. No, lupaan--lupaan jo edeltäpäin, ellei se mitään mahdotonta
ole.
ANNA LIISA. Ei ole mahdotonta. Minä vaan pyytäisin sinua--niin,
Johannes, minä niin hartaasti pyydän: vältä Mikkoa. Elä antaannu hänen
seuraansa, elä salli hänen tulla likellekään! Eläkä ole kuulevinasi, jos
hän sinulle jotakin sanoo, ja koeta, minkä suinkin voit, ettei hän
pääsisi sinua ollenkaan tapaamaan. Teetkö sen, Johannes? Rakas kulta,
teetkö sen, sano?
JOHANNES (hymyillen). Mutta Anna Liisa, sinähän olet kuin hengen
hädässä. Hän taisi sinut säikyttää pahanpäiväisesti?
ANNA LIISA. Hän on ilkeä ihminen. Voi, sinä et tiedäkään, kuinka ilkeä
hän on.
JOHANNES. Kyllä minä uskon, että hän on ilkeä. Mutta minkäpä hän
ilkeydellään meille voi?
ANNA LIISA. Eihän sitä tiedä. Ei tiedä, mikä hänen päähänsä pistää.
Mutta lupaathan pysyä hänestä erilläsi, Johannes?
JOHANNES. Pelkäätkö, että meille syntyisi riitaa--ja kenties
tappeluakin?
ANNA LIISA. Pelkään. Pelkään sitäkin.
JOHANNES. Ja luulet varmaan, että minä siinä tapauksessa joutuisin
alakynteen?
ANNA' LIISA. Saattaisi käydä niinkin. Mikko on väkevä, tarttuisi ehkä
puukkoon.
JOHANNES. Mikko ei ole väkevämpi kuin minäkään, vaikka hän minua haukkui
poikanulikaksi. No, no. Ei suuret sanat suuta halkaise.
ANNA LIISA. Parasta kumminkin häntä välttää, eikö niin, Johannes?
Huomaathan sen itsekin.
JOHANNES. Enpähän oikein tiedä.
ANNA LIISA. Sinä jo puoleksi lupasit. Ellei se ole mitään mahdotonta,
sanoit. Eikähän tämä ole mahdotonta, sen voit niin helposti tehdä,
jos vaan tahdot.
JOHANNES. Niin, niin. Mutta siinä on sentään eräs seikka. Hän saattaisi
pian luulla, että minä häntä pelkään.
ANNA LIISA. Antaa luulla, mitä se meitä liikuttaa. Emme välitä siitä.
JOHANNES. Ja tekisi minun, sitä pait', mieleni kurittaa häntä vähäisen
äskeisistä puheistaan. Sen hän hyvin sietäisi.
ANNA LIISA. Silloin olemme onnettomia! Voi Johannes, kun sinä et minua
usko--
JOHANNES. No, enhän minä muuta kuin näyttäisin, ettei minun kanssani ole
niin juuri leikkiminen.
ANNA LIISA. Ja sen vuoksi panet kaikki alttiiksi! Voi, Johannes, ensi
kerran minä sinulta jotain pyydän--etkä sinä tahdo tehdä minulle
mieliksi.
JOHANNES. Minusta sinä olet lapsellinen, kun panet sille niin suurta
merkitystä.
ANNA LIISA. Siitä riippuu koko meidän onnemme. Minä tiedän sen.
JOHANNES. Eikös mitä!--Mutta koska sinä sitä niin välttämättä tahdot,
niin voinhan minä pysyä hänestä erillänikin.
ANNA LIISA. Sinä lupaat?
JOHANNES. No, lupaan, lupaan. Sinulle mieliksi. Oletkos nyt tyytyväinen?
ANNA LIISA (lankee hänen kaulaansa). Olen. Kiitoksia, Johannes,--sydämen
pohjasta sinua kiitän!
JOHANNES. Oma kultani! Rakastatko sinä minua?
ANNA LIISA. Rakastan! Sinua rakastan yli kaiken.


TOINEN NÄYTÖS.

(Sama tupa, samassa asussa. Luomapuut ovat jo kuitenkin poissa.
Riikka keittää perheelle ruokaa, Anna Liisa katselee ikkunasta ulos
oikeaan. Kortesuo tulee sisään.)
KORTESUO. Terveisiä pappilasta! Nythän se Anna Liisa pantiin
kuulutuksiin.
RIIKKA. Vai jo pantiin. Mitä tuosta tuumi rovasti-ukko?
KORTESUO. Eipähän juuri mitään. Toivotti vaan onnea. Herttainen ukko se
meidän rovasti. Niitä ei löydy monta sellaista.
RIIKKA. Sanoiko kuulleensa näiden tuumista tätä ennen?
KORTESUO. Johan hän tuntui tietävän kaikki. Ja kovasti kiitteli Anna
Liisaa. Sanoi, että se tyttö on kunniaksi koko paikkakunnalle. Ja hyvänä
esimerkkinä muille. Rippikoulussakaan ei ole kukaan osannut niin hyvin
kuin Anna Liisa, ei ennen eikä jälkeen. Niin oli lasketellut kuin vettä
vaan, kysyi mistä paikasta katkismusta hyvänsä.
RIIKKA. Vai niin kiitteli.--Kuuletko sinä, Anna Liisa, mitä isä täällä
kertoo?
ANNA LIISA (kääntymättä ikkunasta). Kuulen.
RIIKKA. Etkä siitä sen enempää iloitse? Kumma tyttö!
KORTESUO. Hän on niin tottunut siihen, että häntä aina ylistellään.
Kyllä oli Johannes siihen sijaan mielissään.
RIIKKA. No, sen arvaa. Miksei hän muuten pistääntynyt tänne? Olisimme
juoneet kirjaanpanemis-kahvit?
KORTESUO. Ei sanonut joutavansa. Sitten lupasi tulla illemmällä.
Niin--rovastiahan minä sitten pyysin kuuliaisiin myöskin.
RIIKKA. Vai pyysit sinä? Mitä tuo vastasi?
KORTESUO. Kiitti hyvin nöyrästi ja uhkasi tulla. Ja arvatkaas, ketä
muita kävin käskemässä.
RIIKKA. Ehkä vallesmannia?
KORTESUO. Vallesmannia ja tohtoria.
ANNA LIISA. Mitä varten niin paljon vieraita? Olisitte kutsunut sitten
vasta häihin, isä.
KORTESUO. Häihin ne tietysti käsketään myöskin. Kaikki nämä, jotka
kuuliaisiinkin, ja paljon muita lisäksi.
RIIKKA. Mitäs niille sitten tarjotaan? Kun ei vielä ole mitään hommattu.
KORTESUO. Vai ei ole hommattu! Kun juomatavaratkin olen jo toimittanut
tulemaan kaupungista.
RIIKKA. Millä tavalla sinä ne--?
KORTESUO. Kauppiaan pyysin telehvoonaamaan, että laittaisivat
postimiehen mukana Liknellistä.
RIIKKA. Hyvä on. Muut tarpeet kyllä saadaan täältäki n.
KORTESUO. Luullakseni hän ne jo on tuonutkin sinne kauppiaalle. Olisi
sinulla nyt ruoka valmiina, niin söisin ensin ja läksisin sitten niitä
hakemaan. Muut ostokset tekisin samalla.
RIIKKA. Kohta tämä tästä joutuukin. Mutta kiire meitä tapaa vielä tänä
päivänä. Ala joutua, Anna Liisa, tupaa siistimään. Mitä sinä vahtaat
siellä ikkunassa alituiseen?
ANNA LIISA. Enhän minä mitään.
RIIKKA. Koko päivän hän on seisonut siellä. Ja eilenkin jo. Ei joudu
enää muuta tekemäänkään. Ja morsiuskiireet hänellä on olevinaan.
KORTESUO. Ei suinkaan hän siellä mitä vahtaa. Ilman vaan seisoo
aatoksissaan.
RIIKKA. Mikä sinua nyt sitten niin aatteluttaa? Sanoisit häntä
muillekin.
KORTESUO. Kysy sitä! Elämän muutos tietysti.
RIIKKA. Vast' aika sitä nyt harkita, kun asia niin pitkällä on, että
huomenna kuulutetaan.
KORTESUO. Eikä sinun tarvitse katua, Anna Liisa. Hyvän miehen saat
Johanneksesta.
RIIKKA. No, se nyt on varma. Siitä ei mies enää parane. Saat vaan
kiittää onneasi, tyttö.
ANNA LIISA. Hän on liiankin hyvä minulle.
KORTESUO. Sitä en tahdo sanoa. Mutta tyytyväisiä meidän sopii olla
kaikessa tapauksessa. Ja sen vuoksi meille tuleekin huomenna ilojuhla.
ANNA LIISA. Kuka sen tietää edeltäpäin. Minua niin pelottaa tuo
huomispäivä, kun isä käski Mikkoakin tänne. Hän jos vielä minkä tekee.
RIIKKA. Pelkäätkö että syntyy riitaa ja tappelua?
ANNA LIISA. Eihän sekään ole mahdotonta.
RIIKKA. Niin, ei siihen takeita ole. Kovin hän tuntui riidanhaluiselta
eilenkin.
KORTESUO. On käynyt vähän raakaluontoiseksi siellä tukkimiehenä
ollessaan. Mutta ei se mitään. Huomenna hän kyllä aisoissaan pysyy, kun
rovastikin on saapuvilla ja vallesmanni. Eikä miehet sitä pait' selvällä
päällä tappele, ja juomia taas ei niin paljoa tarjota, että humalaan
tulevat.
RIIKKA. Sehän, Mikko, muuten kävi eilen illalla taas täällä ja kysyi
sinua, Anna Liisa, mutta et sattunut olemaan kotosalla. Istui täällä
kotvan aikaa ja odottelikin. Läksi sitten viimein tiehensä, kun sinua ei
kuulunut.
KORTESUO. Mitä hän Anna Liisasta?
RIIKKA. Sanoi olevan jotain puhuttavaa.
ANNA LIISA. Uhkasiko tulla uudestaan?
RIIKKA. Kyllä arveli, että tänäpäivänä.
ANNA LIISA. Tulisiko vielä tänäpäivänä?
RIIKKA. Niin minä olin kuulevinani. Mutta jos hän nyt tulee, niin
silloin ne sattuvat yhteen Johanneksen kanssa ja syntyy ehkä taaskin
kina.
KORTESUO. Entäs tätä sitten! Kun kinaavat, niin kinaavat. Eihän tuosta
tuommoisesta pienestä sanasodasta kukaan pahene.--Eikö se keittos ole jo
kiehunut tarpeeksi?
RIIKKA. Jo on. Ala vaan mennä toiseen tupaan, minä tuon padan sinne.
(Kortesuo menee. Riikka seuraa häntä kantaen pataa.)
RIIKKA (mennessään). Lähde pois syömään sinäkin, Anna Liisa.
ANNA LIISA. Tulee vielä tänäpäivänä! Saattaa olla täällä tuossa
paikassa.--Herra Jumala, mikä minut pelastaa hänen käsistään?
PIRKKO (avaa hiljaa oven, puhuu kuiskaamalla). Anna Liisa, Anna Liisa--!
ANNA LIISA (säikähtäen.) Mikä on?
PIRKKO. Hän on täällä.
ANNA LIISA. Kuka niin?
PIRKKO. Mikko on, ja Husso on hänellä matkassa. Kysyivät sinua, ja minä
sanoin, että voivat lähteä matkaansa ja tulla toisen kerran, pyhän
jälestä, ettet sinä nyt ole kotona. Mutta Husso katsoi minua silmiin ja
sanoi: valehtelet. Uhkasi itse tulla katsomaan. Nyt, jos tahdot heitä
välttää, niin pakene pian uunille tuonne.
ANNA LIISA. Ei, antaa heidän tulla. Täytyy kait heitä puhutella, ei he
kumminkaan päästä minua vähemmällä.
PIRKKO. Käskenkö heidät sitten tupaan, tänne?
ANNA LIISA (vaipuu masentuneen penkille). Käske!
PIRKKO (tulee lähemmäksi). Mutta kuule--ellet sinä tahdo heitä nähdä,
niin minä heidät lähetän täältä tiehensä, vaikka millä konstilla.
ANNA LIISA. Ei, ei. Ei se pitkälle auta. He olisivat takaisin samaa
päätä. Tulkoot vaan heti, että ehtivät pois, siksi kuin Johannes on
täällä.
PIRKKO. Minä pidän varalta siellä ulkona, enkä päästä Johannesta sisään,
ennen kuin ovat menneet tiehensä.
ANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko.
PIRKKO. Kyllä! (Aukaisee oven, lähteäkseen ulos.) Kas, täällähän se
Mikko jo vahtiikin oven takana. Käy vaan sisään, kotona näkyy olevan
Anna Liisa.
(Mikko tulee.)
MIKKO. Hyvää iltaa!
ANNA LIISA. Sinä olet käynyt minua hakemassa?
MIKKO. Kävinhän minä eilen iltapäivällä. Ja odottelin täällä hyvät
aikaa, mutta sinua ei vaan kuulunut kotiin. Arvelin jo, että tahallasi
minua välttelit.
ANNA LIISA. Mitä sinä minusta tahdot?
MIKKO. Kysymättäkin sen tiedät. Onhan äiti jo käynyt sinulle siitä
puhumassa.
ANNA LIISA. Sitten tiedät myöskin sinä, minkä vastauksen olen antanut.
Saamme jättää ne asiat sikseen, turhaa niitä enää jauhaa, kun kerran
olemme selvillä molemmin puolin.
MIKKO. Ja niinkö luulet pääseväsi minusta helpolla? Ohoh! Vähänpä sinä
minua tunnet.
ANNA LIISA. Mitä vaadit minulta enempää? Mitä olen sinulle velassa?
MIKKO. Sen vaadin, että pysyt entisessä liitossasi siinä, jonka teit
minun kanssani neljä, viis' vuotta sitten.
ANNA LIISA. Ja siihen sinä julkeat vedota? Hävytön! Etkö itse rikkonut
sitä liittoa, silloin kun läksit pois ja jätit minut yksinäni tänne
onnettomuuteen.
MIKKO. Minä en lähtenyt ijäksi, minä lupasin tulla takaisin. Ja nyt olen
täällä, niinkuin näet.
ANNA LIISA. Nytpä minä en sinusta enää välitä. Tiedät, että menen toisen
kanssa naimisiin.
MIKKO. Mutta sinä lupasit minua odottaa. Lupasit olla minulle
uskollinen.
ANNA LIISA. Lupasin kun olin houkkio.
MIKKO. Sanoit rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja
sen varmaan myöskin teit vaikka nyt olet kaikki unohtanut.
ANNA LIISA. Lapsellisuutta--pelkkää lapsellisuutta! Mitä tiesin minä
silloin vielä rakkaudesta tai muusta. Helppo sinun oli saada minut
ansoihisi ja vietellä minut.
MIKKO. Tarvittiinko siinä paljon viettelemistä? Muistelepas oikein!
ANNA LIISA. Sinä olit minua vanhempi, ymmärsit paremmin, mikä siitä
kaikesta seuraisi. Mutta sinä vaan käytit hyväksesi nuoruuttani ja
kokemattomuuttani.
MIKKO. Vai minun syykseni sinä sen nyt kaikki lykkäät? Kuka se oli, joka
iltasilla aina karkasi kammaristaaan, kun muut jo nukkuivat, ja tuli
luokseni tuonne niemen kärkeen? Ei tarvinnut minun kahdesti pyytää,
kerran vaan suihkasin korvaasi, silloin sinä heti lupasit. Niin, voitko
kieltää? Kyllä sinua oma halusi veti enemmän kuin minun houkutukseni,
jos tarkemmin ajattelet.
ANNA LIISA. Paha henki minua lienee riivannut!
MIKKO. Rakkaus se oli, Anna Liisa, eikä mikään paha henki.
ANNA LIISA. Ei, ei! Ei se ollut rakkautta, mitä lieneekään ollut. Kun
saisin elää uudelleen sen ajan, niin toisin menettelisin. Kun saisin sen
pois pyyhityksi, pestyksi niinkuin lian, ettei näkyisi jälkeäkään enää.
Mutta ei--minä en saa, en vaikka katuisin ja itkisin itseni sokeaksi.
Elämäni tahrana se on ja pysyy aina, ijän kaiken.
MIKKO. Eläkä tuossa höpise turhia! Mitä tahraa siinä oli? Hauskoja
aikoja ne olivat, ei niitä tarvitse katua. Sitten olimme typeriä
jäljestäpäin, kun emme suoraan sanoneet isällesi, että niin on asiat,
anna meidän mennä vihille, ei auta muu. Mutta sinäkin pelkäsit isääsi
kuin kuolemaa.
ANNA LIISA. Niin, pelkäsinhän minä. Sekä isää että äitiä--isää eniten.
MIKKO. Eikä ollut minullakaan silloin tarpeeksi rohkeutta. Tiesin hyvin,
mikä mellakka siitä syntyisi.
ANNA LIISA. Et olisi kumminkaan lähtenyt pois ja heittänyt minua yksin.
Ehk'ei olisi käynyt, niinkuin kävi, jos olisi ollut jokukaan, jolle
olisin voinut surujani valittaa. Mutta kun minulla ei ollut ketään--ei
ketään koko maan päällä.
MIKKO. Saatoinko aavistaa, että sinä tulisit semmoista tekemään. Arvelin
tulla takaisin sitten, kun kaikki oli ohitse, ja pyytää sinua isältäsi.
Hän ehkä silloin olisi myöntynytkin ja siihen se juttu olisi loppunut.
Mutta sinä kun turhanpäin niin hätäännyit, että otit lapsen hengiltä--
niin minkä minä sitten enää voin.
ANNA LIISA. En minä ollut järjessäni silloin, voi, en minä ollut
järjessäni. Huolesta ja surusta olin mennyt aivan sekaisin. Enkä minä
ajatellut ottaa häntä hengiltä--Jumala tietää, etten sitä ajatellut.
Oman elämäni kyllä olin tahtonut lopettaa. Monet kerrat seisoin jo
Huuhkainkalliolla heittäytyäkseni alas järveen. Mutta vesi oli niin
mustaa ja syvää, minä en hirvinnyt. Jätin aina tuonnemmaksi. Ja sitten
se oli jo liian myöhäistä.
MIKKO. Luojan lykky! Vai jo sinä sitäkin ajattelit. Kaiken näköisiä--!
Sehän nyt olisi ollut järin hullumpaa.
ANNA LIISA. En ymmärtänyt, että aika oli niin lähellä. Sen vuoksi se
tuli niin äkkiarvaamatta. Hädissäni en tiennyt mitään neuvoa. Koetin
päästä äitisi luokse, mökkiin tuolta metsän poikki. En ennättänyt sinne
saakka, vielä oli jonkun verran matkaa, kun se syntyi--voi, Herra
Jumala sitä hetkeä!
MIKKO. Ja se eli? Oletko varma, että se eli?
ANNA LIISA. Elihän se raukka. Liikutti käsiään ja jalkojaan ja huusi.
Silloin minä, voi, Jumala, Jumala, Jumala--
MIKKO. Minä arvaan lopun. Elä kerro enää.
ANNA LIISA. Painoin kädelläni suuta--en tiedä kuinka kauvan. Olin
puolipyörryksissä ja maailma musteni silmissäni, mutta yhä minä vaan