Anna Hallman: 3-näytöksinen perhekuvaus - 3

voinnissa.
HERRA EKMAN. Entäs -- veljesi? Onko hänestä mitään kuulunut?
ANNA. Ei hänestäkään -- oikeastaan mitään uutta.
HERRA EKMAN. Hm!
ANNA. Mitä "hm"?
HERRA EKMAN. Niin vain -- että veljesi asiat eivät taida olla oikealla
tolallaan.
ANNA. Kiusaako se sinua kovinkin?
HERRA EKMAN. Kuinka sitä kysytkään! Onhan hän tuleva lankoni -- ja sitä
paitsi --
ANNA. Ai, sinä olet sitä paitsi hänen takaajansa. Sitä en
muistanutkaan, suo anteeksi. Sinulla on siis kylläkin syytä olla
huolissasi veljestäni.
HERRA EKMAN. Sinä olet muuttunut omituisen pisteliääksi ja ärtyisäksi.
(Murtaa vasta saaduista kirjeistä päällimmäisen auki ja lukee,
viskaten sen jälkeen hermostuneesti kirjeen pöydälle).
ANNA. Oliko siinä jotakin ikävää?
HERRA EKMAN (äkäisesti). Oli tuoreita uutisia sinun herra veljestäsi!
ANNA (säpsähtäen). Mitä! Mitä hänestä?
HERRA EKMAN. Sitä vain, että hän on lyönyt korkojen maksamisen laimin
ja nyt sanoo pankki tuossa (kirjettä osoittaen). lainan irti.
ANNA. Hyvä Jumala! Ja kuinka suuri se laina olikaan?
HERRA EKMAN. Kymmenentuhatta. Takaajia on vain kaksi, joten minun on
suoritettava puolet siitä summasta. -- Mistä minä nyt kädenkäänteessä
kaappaan viisi tuhatta?
ANNA. Mutta eikö asiaa muuten voi järjestää? Eikö pankki suostuisi
antamaan lainan olla ennallaan, jos korot nyt heti suoritettaisiin?
HERRA EKMAN. Mitä se hyödyttäisi? Meidän takaajain maksettavaksihan se
velka lopulta kuitenkin tulee.
ANNA. Oletko sinä siitä niin varma?
HERRA EKMAN. Hm! Olen jo aikoja sitten kuullut, että veljesi
hurjastelee Helsingissä, vaikken ole tahtonut asiasta puhua, varsinkaan
isäsi vuoksi.
(Äänettömyys.).
ANNA. Niin, hän hurjailee. Hän on suoraan sanoen hunningolla.
HERRA EKMAN (puolittain itsekseen). Minun tuleva lankomieheni, hm!
ANNA. Kaarlo, sinä olet hyvin harkitseva mies, mutta eräässä asiassa
sinä kieltämättä olet menetellyt kevytmielisesti,
HERRA EKMAN. Missä niin?
ANNA. Kihlautuessasi minun kanssani ja siten saamalla koko
haaksirikkoisen Hallmanin perheen niskoillesi.
HERRA EKMAN (kohauttaa mitään puhumatta olkapäitään).
ANNA. Mutta tuosta takaussummasta -- (vaikenee äkkiä ja miettii).
HERRA EKMAN. Mitä takaussummasta?
ANNA. Niin, tuli vain mieleeni, että maksaisin niin mielelläni tuon
velan jos kykenisin.
HERRA EKMAN. Sinä?
ANNA. Niin, jos kykenisin. Mutta olenhan typötyhjä, kuten tiedät.
HERRA EKMAN. Hm!
ANNA. Oikeastaan minulla oli aikaisemmin pienoinen pankkitalletus,
mutta minun on täytynyt se uhrata poloisen veljeni hyväksi.
HERRA EKMAN. Mitä! Koko kahdenkymmenen tuhannen talletusko?
ANNA. Ahaa, sinä siis tiesit sen!
HERRA EKMAN (hämillään). Niin -- etkös sinä itse siitä kerran
maininnut?
ANNA. Olenpa tainnut mainita.
(Pitkä äänettömyys.).
HERRA EKMAN. Harmillinen juttu!
ANNA. Tuoko kahdenkymmenen tuhannen markan juttu?
HERRA EKMAN (kiusaantuneena). Kuinka sinä --! Tietysti minä tuota velan
irtisanomista tarkoitin.
ANNA. Niin, se on kylläkin kiusallista, mutta (viivytellen). asialla on
toinenkin ja vielä kiusallisempi puoli.
HERRA EKMAN. Mitä sinä sillä tarkoitat?
ANNA. Sitä, että minun näissä oloissa on tultava sinun vaimoksesi.
HERRA EKMAN. On tultava?
ANNA (puhkeaa äkkiä hillittömään itkuun).
HERRA EKMAN (hätääntyneenä). Mitä, mitä nyt?
ANNA (nyyhkyttäen). Sanoin sinun menetelleen kevytmielisesti
kihlautuessasi minun kanssani, mutta minä itse olen ollut vieläkin
kevytmielisempi -- antautuessani sinulle rajattomasti.
HERRA EKMAN. Mitä -- olisiko siitä seurauksia odotettavissa?
ANNA. Minä pelkään niin.
(Äänettömyys.).
HERRA EKMAN. Se on kyllä harmillista, mutta mitään syytä tuohon
epätoivoiseen itkuun ei sinulla nähdäkseni silti ole. Sinä ivasit viime
veneretkellä minun mallikelpoisuuttani, mutta se on juuri tämä minun
sukuominaisuuteni, joka pakottaa minut -- kuinka sanoisin --
ANNA (päänsä nostaen). Korjaamaan minut, tarkoitat varmaan sanoa?
HERRA EKMAN (ärtyisesti). Minä tarkoitin tietysti sanoa, että tuo
sukuominaisuuteni pakottaa minut pysymään kunnianmiehenä niin tässä
kuin muissakin asioissa.
ANNA. Eli siis toisin sanoen korjaamaan minut -- haaksirikkoutuneen
perheen haaksirikkoisen tyttären. Mutta se on sinun puoleltasi aivan
liian mallikelpoista! (Kiivaasti) Kuule, minä tahdon korjata itse
itseni! (Irroittaa sormuksen sormestaan ja asettaa herra Ekmanin eteen
pöydälle) Minä vapautan sinut siitä ikävästä velvollisuudesta.
HERRA EKMAN. Mitä! Sinä tahdot siis purkaa kihlauksemme?
ANNA. Etkö sinä sitten sitä tahdo? Kyllä, siitä olen vakuutettu ja
siksi tahdonkin vapauttaa sinut alotteenteon vaikeuksista.
HERRA EKMAN. Sinä siis todellakin luulet...?
ANNA. Ei, minä olen vakuutettu siitä, kuten sanoin.
(Äänettömyys).
HERRA EKMAN. Etkö ajattele sitä häpeää, häväistystä, mikä siitä
aikanansa seuraa?
ANNA. Häpeää -- kenelle?
HERRA EKMAN. Hm, tietysti sinulle itsellesi.
ANNA. Niin, niin, tietysti minut tullaan työntämään seuraelämän
ulkopuolelle, osoittamaan sormella ja niin edespäin. Sehän on aina
ollut naisen kohtalo tällaisissa tapauksissa, samalla kuin toinen
osapuoli käyskentelee loukkaamattomana kunnianmiehenä. Niin, niin,
kyllä minä olen jo senkin huomioon ottanut. Mutta kahdesta pahasta on
minusta tämä keveämpi kantaa.
HERRA EKMAN. Kahdesta pahasta? Ja se toinen paha?
ANNA. Ikuinen liitto, jonka laatu, luonne, sisältö -- kuinka sanoisin
-- on näinä päivinä minulle täydelleen selvinnyt.
HERRA EKMAN (katkerasti). Siis toisin sanoen, että sinä minuun
liittymällä tekisit onnettoman teon -- saisit minusta kelvottoman
aviomiehen?
ANNA. En suinkaan tahdo sanoa, että sinä olisit kelvottomampi aviomies
kuin lukemattomat muutkaan. Päinvastoin sinä eräissä suhteissa voit
olla mitä paras aviomies. Mutta me -- me kaksi emme sovi yhteen. Meidän
välillämme ei tulisi vallitsemaan sopusointua. Se on pohjimmainen syy.
Ja sitten lisäksi joukko toisia, ulkonaisia syitä, jotka nekin
tulisivat aina ikävällä tavalla meidän avio-onneamme häiritsemään.
HERRA EKMAN. Ihme, että sinä nyt vasta huomaat sen, ettemme me
toisillemme sovi.
ANNA. Niin -- kuudestakolmatta ikävuodestani huolimatta, tai ehkä juuri
sen johdosta, olen siinä määrin antautunut rakkauden lumoihin, että
olen eräät asiat nähnyt väärässä valossa. Nyt huomaan todeksi, mitä
kerran muistelen jostakin kirjasta lukeneeni, että rakastuneet näkevät
rakastamissaan henkilöissä ominaisuuksia, joita näillä itse asiassa ei
lainkaan ole, ja toisaalta ovat näkemättä eräitä toisia, vähemmän
miellyttäviä ominaisuuksia, joita näillä on.
HERRA EKMAN (ivallisesti). Onni, että sinun silmäsi sentään ajoissa
aukenivat.
ANNA. Intohimoisuudestani huolimatta minulla on sentään viileämmät
puolenikin, ja eräänä sellaisena hetkenä minä näin äkkiä asiat oikeassa
valossaan. Paitsi sitä, että luonteemme eivät soinnu yhteen, on meitä
yhteen saattamassa ollut mukana myöskin sivutekijöitä -- mutta niistä
lie paras vaijeta.
HERRA EKMAN. Minä luulen arvaavani, mitä sinä noilla sivutekijöillä
tarkoitat.
ANNA. Sitä suurempi syy olla niistä puhumatta.
HERRA EKMAN. Sinä syytät minua itsekkyydestä ja ties mistä. Pidätkö
siis itseäsi niin erehtymättömänä, tuomitessasi toisten motiiveja?
ANNA. En, Kaarlo, enkä minä yksin sinua siitä syytä, vaan
myöskin itseäni. Olen paljon ajatellut näinä päivinä ja öinä ja
eritellyt tunteitani. Ja niinpä pelkään että _minun_ pohjimmaisena
motiivinani, mennessäni kihloihin kanssasi, on tietämättäni ollut --
halu päästä täältä postikonttorista pois.
HERRA EKMAN (päätään pudistaen). Mutta tuohan on yksinkertaisesti
sairaalloisuutta. Todellakin, eiköhän se johdu sinun fyysillisestä
tilastasi?
ANNA. Ajatukseni eivät koskaan ole toimineet kirkkaammin kuin tällä
haavaa.
HERRA EKMAN. Hm! Ja sinä tahdot siis purkaa kihlauksemme? Seurauksista
huolimatta. Niin, seuraukset -- oletko ajatellut niiden vaikutusta
isääsi, jota aina olet niin ihailtavalla hellyydellä kaikilta
mielenjärkytyksiltä koettanut suojata?
ANNA (säikähtyneenä). Isäni! Hyvä Jumala, sitä seikkaa en todellakaan
ottanut lukuun. Niin, minä olen koettanut suojata häntä ja siinä
tarkoituksessa olen alistunut valehtelemaankin -- ja nytkö sitten itse
omalla kevytmielisyydelläni aiheuttaisin hänelle kuolemaa tuottavan
järkytyksen! Missä umpikujassa olenkaan! (Hetkisen ääneti herra
Ekmaniin tuijottaen). Kaarlo, että sinä tulitkin ajatelleeksi tätä
puolta asiassa! Sinä huolehdit siis niin paljon isästäni?
HERRA EKMAN (olkapäitään kohauttaen). Luonnollisesti minä en puolestani
tahdo olla syypää vanhan miehen kuolemaan.
(Äänettömyys).
ANNA. Minä epäilin jo silmänräpäyksen ajan omia epäilyksiäni -- sitä
nimittäin, mitä olen tässä koettanut sinulle tulkita. Mutta tuo eleesi
ja nuo sanasi paljastivat minulle lopullisesti kaiken. Totuutta on aina
paras katsoa suoraan silmiin, ja siksipä minun op syytä kiittää sinua
sanoistasi -- ja eleestäsi.
HERRA EKMAN. Hyvä, hyvä!
(Koputusta oikeanpuoleiselle ovelle).
ANNA (nousten). Kuka -- kuka siellä? -- (Yrittää ovelle, joka samalla
aukenee ja kynnykselle ilmestyy herra Hallman) Pappa! Kuinka ihmeessä
te siihen ilmestyitte?
HERRA HALLMAN (naurahtaen). Onko se sinusta niin ihmeellistä?
ANNA. Te joka ette kohta kahteen vuoteen ole kotiportin ulkopuolella
käynyt!
HERRA HALLMAN. Ihana kesäpäivä houkutteli kerran minutkin hiukan
pitemmälle kävelylle. (Tulee sisälle). Kas, Kaarlokin! Hyvää päivää!
(Tervehtivät). Taisinkin tulla sopimattomaan aikaan ja lienee minun
viisainta perääntyä hyvässä järjestyksessä.
HERRA EKMAN. Ei suinkaan! Minä pistäysin postia hakiessani tänne hiukan
juttelemaan ja olin juuri pois lähdössä. (Ottaa pöydältä hattunsa,
keppinsä ja postinsa; Annalle). Ensi kerran tavatessamme juttelemme
siitä lähemmin. Näkemiin, setä! Näkemiin, Anna!
(Hyvästelee ja poistuu vasemmalle).
HERRA HALLMAN. Onko mamma käynyt täällä?
ANNA. Kyllä, mutta hän lähti pappilassa käymään. Istukaa, pappa, niin
menemme yhtä matkaa kotiin. (Kelloon silmäten) Postitunti on kohta
lopussa.
HERRA HALLMAN (istuutuen). Mutta eikö Reinolta ole tullut kirjettä?
Olen odottanut sitä niin kiihkeästi ja kun ei mammaa heti kuulunut
kotiin, en malttanut enää, vaan lähdin itse tänne.
ANNA (viivytellen). Kyllä -- täällä on papalle kirje Reinolta.
(Ojentaa kirjeen isälleen).
HERRA HALLMAN. Sakset, Anna! Tiedäthän, etten koskaan repimällä avaa
mitättömämpiäkään kirjeitä, saati tällaista.
(Anna ojentaa hänelle sakset; leikattuaan kirjeen auki pistää
herra Hallman silmälasit nenälleen ja syventyy lukemaan).
ANNA (istahtaa postipöydän taakse, josta hän työskennellessään
levottomasti tarkastelee isäänsä.).
HERRA HALLMAN (lopettaa kirjeen ja sovittaa sitä takaisin kuoreen). Hm!
Harvoinhan täällä mikään käy toiveiden ja laskujen mukaan. Siksipä
täytyy ihmisellä olla kärsivällisyyttä loppumaton varasto.
ANNA (arasti). Mitä Reino kirjoittaa?
HERRA HALLMAN. Loppututkinto lykkääntynyt! Eikä mainitse, saako hän
syksylläkään sen suoritetuksi.
ANNA. Onko hän yhä Helsingissä?
HERRA HALLMAN. Kirjeen on hän kirjoittanut Helsingissä, mutta nyt
lienee hän jo maalla -- siellä viimekesäisellä tehtaalla, jonne hän
aikoo hetimiten lähteä harjoitteluaan jatkamaan. No, hyvähän se on
sekin, mutta pettymys, suuri pettymys tämä minulle siltikin oli.
ANNA. Pappa rakas, jaksattehan kestää tämän pettymyksen?
HERRA HALLMAN. Enkö kestäisi -- minä jonka on elämässäni täytynyt
paljon pahempaakin kestää.
ANNA. Niin, niin. Voi kuinka iloiseksi saitte minut sanoillanne!
HERRA HALLMAN. Eikähän tässä niin järin pitkä odotusaika ole enää
kysymyksessä. Korkeintaan vajaa vuosi. Mutta vauhtia meidän täytyy
Reinolle antaa. Mamma on oikeassa: Reinossa taitaa olla vähän liiaksi
iloista laulajapoikaa ja se on saanut hänet kuluttamaan aikaansa
joutavanpäiväiseen. Mitäpäs jos syyslukukauden alkaessa pistäytyisin
itse Helsinkiin auttamaan poikaa loppuspurtissa?
ANNA. Tekö, pappa? Eihän nyt missään nimessä!
HERRA HALLMAN. He, he, pidätkö sinä minua sellaisena raakkina, etten
minä enää kykene yhtä Helsingin matkaa tekemään?
ANNA. Ei suinkaan, pappa, mutta -- sittenkin, sittenkin olisi teidän
sellaisen matkan vaivoilta itseänne säästettävä. On parempi, että
esimerkiksi minä menen sinne teidän sijastanne.
HERRA HALLMAN. Näinköhän sinä vain kykenisit Reinossa tarpeellista
respektiä herättämään? No, kuinka vain, kuinka vain, kunhan veljesi
saadaan täyteen vauhtiin. Viimeistään ensi kevääseen mennessä on hänen
saatava insinööritutkintonsa (Huoaten). Olin niin vakuutettu, että hän
jo tänä kevännä ilmestyy kotiin, taskussaan valmiit paperit. Olisi
ollut niin ihanaa saada tehdas jo ensi syksyyn mennessä käyntiin. Mutta
kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, se pyörii sittenkin. On sentään
hyvä, että Reino näkyy täysin tajuavan keksintöni merkityksen ja
laajakantoisuuden. Mutta näytähän minulle tänään tulleita Helsingin
lehtiä, eikö niissä näy jo uutisia patentin myöntämisestä.
ANNA (ojentaen isälleen sanomalehden). Reinonko tuo patentti piti
hankkia?
HERRA HALLMAN. Kuinkas muuten. Häntähän asia oikeastaan lähinnä
koskeekin. (Levittää sanomalehden eteensä ja antaa katseensa liukua
pitkin palstoja) Ei näy uutisia. Merkillisesti se viipyy. Minun
mielestäni asian pitäisi olla jo ratkaistu. (Taittaa sanomalehden
kokoon ja laskee sen pöydälle, jolloin huomaa Annan sormuksen, ottaen
sen käteensä). Sinunko sormuksesi tässä?
ANNA. Ah, niin --
(Ottaa sormuksen isältään ja pistää taskuunsa).
HERRA HALLMAN. Kuinka? Taskussako sinä kihlasormusta kannat?
ANNA (hämillään). Oh, kuinka minä tänään olenkin hajamielinen!
(Pistää sormuksen sormeensa.).
HERRA HALLMAN. Hm! (Hetkisen vaiti Annaa tarkasteltuaan). Kuule, Anna,
eiköhän siinä ole takana jotain muutakin -- tuossa sormusjutussa
nimittäin? Huomasin heti sisään tullessani, että teidän välillänne on
jotakin tapahtunut.
ANNA. Pappa rakas, kuinka te sellaista? Mitä meidän välillämme olisi
voinut tapahtua?
HERRA HALLMAN. Hm, no! Minä en tahdo lainkaan sekaantua teidän
asioihinne. Olethan sinä, Anna, täysin kypsynyt nainen ja voit itse
arvioida askeltesi kantavuuden. Jos sinä esimerkiksi olet tullut
toisiin ajatuksiin aikomaasi avioliittoon nähden, niin -- no, kuten
sanottu, minä en tahdo niihin asioihin lainkaan sekaantua. Minä toisin
sanoen pysyn täysin puolueettomana.
ANNA (hetkisen itsensä kanssa taisteltuaan). Kuinka minä, pappa,
olenkaan teille kiitollinen sanoistanne. Mutta tuohon meidän
suhteeseemme nähden te täydellisesti erehdytte, sillä minusta tulee
kuin tuleekin Kaarlon vaimo.
HERRA HALLMAN. No, kuinka hyvänsä. Sinä teet tietysti niinkuin itse
parhaaksi katsot. Mutta mihin sinä elämässäsi milloinkin ryhtynet,
suureen tai pieneen, niin pidä aina ohjeenasi tuota minun vanhaa
valiolausettani: pysy aina uskollisena omalle itsellesi!
ANNA (puolittain itsekseen). Uskollisena itselleen. Niinkuin Sohvi
kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kunpa ihminen _aina_ voisikin
pysyä uskollisena itselleen!
HERRA HALLMAN. Täytyy voida.
ANNA. Mutta eikö elämässä usein esiinny tilanteita, joissa ei voi --
tai joissa ainakin on äärettömän vaikea pysyä uskollisena itselleen?
HERRA HALLMAN. Hm, kyllä niin. Minä tiedän sen kokemuksesta. Eräässä
tuollaisessa tilanteessa en itse jaksanut -- tai paremmin sanoen
muistanut pysyä itselleni uskollisena, ja seuraukset siitä kävivät
varsin tuhoisiksi. Niin, niin, _aina_ täytyisi jaksaa pysyä
uskollisena omalle itselleen. Sen turvin kykenee ihminen paljon
kestämään.
ANNA (miettivästi eteensä tuijottaen). Niin, niin -- Ah, jospa minäkin
kykenisin siihen.
HERRA HALLMAN (hellästi). Kyllä sinä kykenet, tyttäreni, kun vain
tahdot. Sinulla on luonnetta. -- Hm, äsken tuota Reinon kirjettä
lukiessani vilahti mieleeni, että -- että jospa sinä, Anna, olisit
syntynyt Reinon tilalle, toisin sanoen pojaksi, niin minä tuntisin
suunnitelmani olevan paljon lujemmalla pohjalla.
ANNA (äkkiä vilkastuen). Mutta pappa! Minunhan _piti_ tulla siihen
mukaan. Ettekö muista, kuinka me liittousimme maailmaa valloittamaan?
Vai eikö siinä minulle tilaa olekaan?
HERRA HALLMAN (nousten ja Annaa lähestyen). On, on! Sekä Reinolle että
sinulle ja minulle -- sinulle ennen kaikkia. Ajattelepas, että se
kilpailukykynsä vuoksi tulee entisestään suuresti laajentumaan.
Työväkeä täytyy yhtä mittaa lisätä --
ANNA. Ja työväelle me rakennamme ajanmukaisia asuntoja --
HERRA HALLMAN. Ihan niin -- olin juuri samaa sanomaisillani!
ANNA. Nuo pienet somat asunnot sievien puutarhojen keskellä. --
HERRA HALLMAN. Niin -- se ruma joutomaa siellä tehdasrakennusten
takalistolla -- sen muutamme pieneksi kukoistavaksi
puutarhakaupungiksi.
ANNA. Kuinka suuremmoista! Ja sitten perustamme koulun sinne
puutarhakaupunkiin. Kuinka monenlaisia ja hedelmällisiä työaloja
minulle aukeneekaan! (Kelloon katsahtaen) Mutta nyt lähdemme, pappa,
päivälliselle ja koetamme saada mammankin iloiseksi.
(Sulkee postiluukun).
HERRA HALLMAN. Mamma ei usko minun keksintööni ja suunnitelmiini.
(Silmää iskien) Hän luulee minua lapsettavan. Kyllä minä olen sen
huomannut. Mutta sitä iloisemman yllätyksen valtaan on hän aikanansa
joutuva.
ANNA. Kuinka rohkeaksi minä taas tunnen itseni! Minä -- minä luulen,
että me vielä voitamme, pappa. Toisin sanoen: pääsemme rannalle.
HERRA HALLMAN (Annan tukkaa silittäen). Sen me varmasti teemme. Hiukan
vain kärsivällisyyttä vielä!
ESIRIPPU.


KOLMAS NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin ensi näytöksessä. Sohvapöydälle on ilmestynyt
vastapuhjennut valkoinen ruusu pienessä, punaiseen harsopaperiin
verhotussa kukka-astiassa. Ikkuna auki, samoin vasemmalle johtavat
ovet. Oikeanpuoleinen ovi raollaan.
Esiripun noustua pysyy näyttämö hetken aikaa tyhjänä.
ANNA (tulee etehisestä kädessään sanomalehtiä ja isokokoinen kirje).
Kylläpä täällä on hiljaista. Kuulee melkein päivänsäteiden laulavan.
(Laskee postin pöydälle, menee oikeanpuoleiselle ovelle ja kurkistaa
sisään, minkä jälkeen hän varovasti sulkee oven). Sepä ihmeellistä,
että pappa keskipäivällä nukkuu. Ja hymyilee nukkuessaan niin
onnellisena. Näkee varmaankin tehtaasta unta. (Ruokasalin ovelle
ilmestyy Sohvi) Kas, onhan täällä muitakin ihmisiä. Luulin tullessani,
että talo on typötyhjä. Entäs mamma? Onko hän mennyt kirkkoon?
SOHVI. Kyllä, mutta kohta kai ne sieltä tulevat.
ANNA (huomaa ruusun pöydällä ja nostaa sen eteensä tunnustellen sen
tuoksua.). Mistä tämä on ilmestynyt?
SOHVI. Se on neidin onnenruusu.
ANNA. Mitä Sohvi nyt oikein tarkoittaa?
SOHVI. Se on siitä neidin nimipäiväruususta. Minähän taitoin siitä
varkain oksan ja panin sen tuonne keittiön akkunalle kasvamaan. Tänä
aamuna puhkesi siitä ensimmäinen ruusu.
ANNA. Nyt Sohvi erehtyy. Se nimipäiväruusuhan oli punainen.
SOHVI. Mutta tuollainen siitä kuitenkin nyt puhkesi.
ANNA (tarkastelee ajatuksiinsa vaipuneena ruusua). Kummallista! --
Mutta kaunis tämä on, kauniimpi ja puhtaampi kuin punainen. Ja hienompi
tuoksu. Eikö teistäkin Sohvi?
SOHVI. En tiedä, kauniitahan ne ovat molemmat. (Äänettömyys). Onko
apteekkari ollut jossakin matkalla, koska hän äsken, kun minä olin
maitoa hakemassa, ajoi asemalta päin?
ANNA. Niin, hänhän on ollut Helsingissä.
(Laskee ruusun takaisin pöydälle, ottaa sanomalehden
ja istuutuu keinutuoliin.).
SOHVI. Nytpä minä muistankin. Minähän näin viime yönä unta neidistä ja
apteekkarista.
ANNA (hymyillen). No, antakaas kuulua.
SOHVI. Neiti oli apteekkarin kanssa soutelemassa. Sitten alkoi neiti
keikuttaa venettä, niin että se kaatui.
ANNA. Mutta nyt Sohvi laskettelee omiansa!
SOHVI. E-i! Minä heräsinkin vielä siihen, kun vene kaatui ja apteekkari
parkasi niin surkeasti.
ANNA. No hukuimmeko me?
SOHVI. Sitä en ehtinyt nähdä, kun samassa heräsin.
ANNA. Sohvi varmaankin näki, kun me viime kerran olimme järvellä ja
siitä on nyt unimatti saanut aiheen.
SOHVI. Näin kyllä keittiön ikkunasta ja näin senkin, kun neiti keikutti
venettä.
ANNA. Mutta sitähän Sohvi ei voinut nähdä, että minä keikutin.
SOHVI. No jos en juuri nähnyt, niin arvasin.
ANNA. Miksei apteekkari yhtä hyvin olisi saattanut keikuttaa?
SOHVI. Eihän nyt toki apteekkarilla juolahtaisi mieleenkään semmoista
tehdä. Ei, kyllä se oli neidin kujeita.
ANNA (ajatuksissaan). Ja hän parkaisi!
SOHVI. Niin -- mutta eiväthän ne tuollaiset unet mitään merkitse, ja
jos merkitsevät, niin hyvää vain. (Kuuluu kellojen soitto) Nyt ne
tulevat kirkosta. Ja minulla on kahvikin vielä puolitiessä.
(Vetäytyy vasemmalle).
ANNA. Kuinka painostavaa nyt onkaan! (Nousee, heittää sanomalehden
pöydälle ja menee ikkunan ääreen). Siellä tulee mamma. -- Mamma
poloinen! -- Aivankuin kantaisi jotakin näkymätöntä taakkaa.
ROUVA HALLMANIN ÄÄNI ULKOA. Sinä olet jo kotona, Anna? Terveisiä
kirkosta.
ANNA. Kiitos, mamma!
(Etehisestä kuuluu liikettä ja hetken kuluttua astuu rouva
Hallman, tummiin puettuna, sisään, laskee virsikirjan
pöydälle ja istuu väsymyksestä huoaten).
ROUVA HALLMAN. Ihmeen painostava ilma tänään. Kirkossakin miltei joka
toinen torkkui. Tulee varmaan ukonilma.
ANNA. Ukonilma -- niin. Minä olen sen lähenemisen jo kauan vaistoissani
tuntenut.
ROUVA HALLMAN. Kauan? Sinä tarkoitat siis _sitä_?
ANNA. Niin.
ROUVA HALLMAN. Kirkossa saatoin minä sen hetkeksi unhottaa, mutta kohta
ulos tultuani oli se taas kimpussani. -- Tuliko postissa mitään uutta?
ANNA. Ei mitään, ellei sanomalehdissä jotakin ole. En ole ehtinyt niitä
vielä läpi silmätä.
ROUVA HALLMAN. Mitäpä niissä.
ANNA. Patenttiuutinen.
ROUVA HALLMAN. Hm. (Ottaen sanomalehtien joukosta kirjeen) Kenellekäs
tämä on? Papalleko?
ANNA (ottaen kirjeen äidiltään). Ei, se on minulle. (Viivytellen) Siinä
on Reinon velkakirja.
ROUVA HALLMAN. Velkakirja? Sekö --
ANNA. -- jonka korot hän on jättänyt maksamatta ja jonka pankki sanoi
irti.
ANNA. Ei, vaan -- minä.
ROUVA HALLMAN. Sinä! Kuinka, oletko sinä sen talletusjäännöksen uhrannut
siihen?
ANNA. Olen. Kunniantuntoni ei sallinut, että vieraat ihmiset maksavat
veljeni puolesta.
ROUVA HALLMAN. Ja tietääkö Kaarlo siitä vielä mitään?
ANNA. Ei minulla ainakaan ole ollut tilaisuutta sitä hänelle sanoa.
Hänhän matkusti Helsinkiin kohta sen jälkeen kuin irtisanomisesta tuli
ilmoitus.
ROUVA HALLMAN. Hän kuuluu tänä aamuna palanneen matkaltaan. Tiedätkö,
että hän on ollut Helsingissä juuri tuon laina-asian takia?
ANNA. En. Paha vain, ettei hän ennen lähtöään siitä minulle mitään
ilmoittanut. Olisi säästynyt turhista vaivoista. Sanoiko hän teille sen
takia Helsinkiin menevänsä?
ROUVA HALLMAN. Ei, muilta minä olen sen kuullut.
ANNA. Muilta? Kuinka muilla voi siitä olla tietoa?
ROUVA HALLMAN. Herra ties kuinka! Liekö Kaarlo ennen lähtöään tullut
jollekin maininneeksi ja niin se on suusta suuhun levinnyt. Kuka ne
juorujen jäljet selvittää. Ja muuten ne kaikesta päättäen tietävät
Reinon asioista paljon enemmän kuin me luulemmekaan. Minua ihan
puistattaa ajatellessani, että joku ajattelematon tai pahansuopa menisi
niistä papallekin kertomaan.
ANNA. Senhän me toki voimme estää, sillä onhan meistä jompikumpi aina
papan seurassa.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, mutta siitä huolimatta tämä on kuin elämistä
miinan päällä, joka voi räjähtää milloin hyvänsä. Usein tulee tätä yhtä
ja samaa asiaa seuloessani mieleen ajatus, että olisi onnellisinta, kun
Herra ajoissa korjaisi papan pois. Vaikka kauhea on sellainenkin
toivomus! (Äänettömyys). Ja sinäkin olet nyt menettänyt viimeistä
myöten säästösi. Eiköhän olisi ollut viisaampaa järjestää se asia
jotenkin toisin?
ANNA. Mamma rakas, siinä ei ollut muuta mahdollisuutta. Ellen minä
olisi velkakirjaa lunastanut, olisi se peritty takausmiehiltä ja sitä
minun kunniantuntoni ei sallinut.
ROUVA HALLMAN. Niin, en ymmärrä, mikä siinä ja mikä tässä yleensäkin
olisi viisainta. (Äänettömyys) Pappakin tuntuu siellä jo heränneen.
ANNA. Mutta mikä papan nyt on uneen saanut? Eihän hän ennen ole juuri
koskaan päivällä nukkunut.
ROUVA HALLMAN. Hän oli koko yön niin levoton eikä nukkunut ollenkaan.
Hänen sydämen tilansa on viime päivinä huomattavasti heikontunut.
ANNA (ottaen kirjeen pöydältä). Tästä emme luonnollisesti puhu papalle
mitään.
(Menee kirje kädessään ruokasaliin, josta hän kohta palaa.
Samassa tulee herra Hallman oikealta).
HERRA HALLMAN (silmiään hieroen). Nukuin niin makeasti, etten sellaista
muista vuosikausiin ja sitten näin niin selkeätä unta, että herättyäni
kului ainakin viisi minuuttia, ennenkuin kykenin toden unesta
eroittamaan.
(Kaikki kolme istuutuvat pöydän ääreen).
ROUVA HALLMAN. No, ja minkälaista unta sinä näit?
HERRA HALLMAN (iloisesti). Entinen tehtaani oli olevinaan täydessä
käynnissä. Suuri höyrykone puhkui, remmit vonkuivat ja laklattivat,
uudet patenttikoneet olivat paikoillaan ja nauloja, kirkkaita kuin
hopeapuikot, tuli ihan satamalla. Minua alkoi jo suorastaan pelottaa se
vauhti ja jylinä, ja olin juuri antamaisillani käskyn seisauttaa
koneet, kun vauhtipyörä samassa hirveällä ryskeellä hajosi tuhannen
pirstaleiksi. Siihen minä heräsin ja olin vähällä pudota vuoteesta.
ROUVA HALLMAN (katsahtaen pikaisesti Annaan). Se päättyi siis
onnettomasti.
HERRA HALLMAN. Uni, niin. Mutta unethan tietävät aina päinvastaista.
Mikä unissa särkyy, se todellisuudessa eheytyy. Saattepa nähdä, se
pyörii vielä ja ennen pitkää. (Tarttuu sanomalehteen) Mitä uutta
sanomalehdet tietävät?
ANNA. En ole ehtinyt niitä vielä katsoa.
(Herra Hallman syventyy sanomalehteä tarkastelemaan).
ROUVA HALLMAN (Annalle). Varmaankin Kaarlo tulee pian täällä käymään.
-- Mitäpäs jos iltapäivällä menisimme kaikki järvelle.
ANNA. Ei, ei -- _minulla_ ei ole sinne vähintäkään halua.
HERRA HALLMAN (pudottaa, ankaran mielenliikutuksen vallassa,
sanomalehden kädestään). Mitä -- mitä herran nimessä tuo merkitsee?
ROUVA HALLMAN JA ANNA (säikähtyneinä). Mitä? Mitä siinä on?
HERRA HALLMAN (nostaen vapisevin käsin sanomalehden uudestaan eteensä,
änkyttäen). Patentti nau -- naulakoneen keksinnöstä. Mutta tuo nimi?
Katsopas sinä, Anna, näenkö minä oikein.
ANNA (kumartuu sanomalehden yli ja lukee herra Hallmanin
osoittamasta kohdasta.). "Patentti. Teollisuushallitus on insinööri
A. Saarnivaaralle myöntänyt patentin keksinnöstä, joka tietää suurta
parannusta naulateollisuuden alalla."
HERRA HALLMAN. Siis Saarnivaara. Niin minäkin sen luin.
ANNA. Kuinka tämä voi olla mahdollista?
HERRA HALLMAN (nojautuu taapäin ja painaa kädellä rintaansa).
ROUVA HALLMAN (nousten ja lähestyen miestään). Pappa, pappa, koskeeko
se taas? Ehkä se onkin vain harhauutinen.
ANNA. Niin, siinä täytyy olla joko painovirhe, nimierehdys tai joku muu
väärinkäsitys.
ROUVA HALLMAN. Ihan varmasti siinä on jotain sellaista!
HERRA HALLMAN (voipuneesti). Niin, niin, eihän juuri hevillä voi
ajatella, että kaksi henkilöä tekee samaan aikaan samanlaisen
keksinnön. Ei, ei, jotakin sotkosta siinä täytyy olla. Mutta kuinka
levottomaksi se saikaan sydämeni.
ROUVA HALLMAN. Koeta tyyntyä, rakas Eemil. Jos ottaisit niitä tippoja
ja menisit hiukan levolle?
HERRA HALLMAN. Juurihan minä nousin levolta. Ei, minä en pääse rauhaan,
ennenkuin olen saanut täyden selvyyden. Minun täytyy heti kirjoittaa
asiasta sekä Reinolle että teollisuushallitukseen -- ja pyytää vaikka
sähkösanomavastaus.
(Nousee paikaltaan ja menee oikealle. Seuraava keskustelu
Annan ja hänen äitinsä kesken tapahtuu puoleksi kuiskaten).