Anna Hallman: 3-näytöksinen perhekuvaus - 2

ROUVA HALLMAN. Oikeassa valaistuksessa? Mutta tuollainenhan sinä et ole
koskaan ennen ollut.
ANNA (purskahtaa itkuun, kietoo kätensä rouva Hallmanin ympärille ja
nojaa päätään hänen olkaansa). Mamma kulta, kun voisin tyhjentää teille
koko sydämeni!
ROUVA HALLMAN (Annaa hyväillen). Rakas lapsi, tee se! Äidin sydän
kykenee niin paljon ymmärtämään.
ANNA. Mutta minä en voi. En ole vielä itsekään selvillä itsestäni.
Tunnen vain, että jotakin uutta minussa on syntymässä.
ROUVA HALLMAN. Ettei se vain johtaisi välien rikkoutumiseen Kaarlon
kanssa?
ANNA. En tiedä vielä, mihin se johtaa.
ROUVA HALLMAN. Hän jäi selvästikin hautomaan jotakin mielessään. --
Sinä ärsytit häntä siis jo järvellä?
ANNA. Niin, minua rupesi yhtäkkiä niin omituisesti ärsyttämään se, että
Kaarlo joka tilanteessa, yksinpä siinä soutaessaankin, tahtoo olla
niin, kuinka sanoisin -- _mallikelpoinen_.
ROUVA HALLMAN. Mallikelpoinen!
ANNA. Niin juuri. Aivan tarpeettoman mallikelpoinen. Ja valmis. Istua
veneessä soutamassa ja varoa visusti, että housujen saumaus (osoittaa
käsillään) on kohdallaan kuin viivottimella vedettynä, mansetit ja
kravatit ihan prikulleen oikealla sijallaan -- tuossa kaikessa on
jotakin -- jotakin, jota minä en voi sietää.
ROUVA HALLMAN. Mutta mitä pahaa siinä on? Sehän todistaa vain
huolellista mielenlaatua.
ANNA (omaa ajatusjuoksuaan seuraten). Ja sitten hän pelkäsi niin
hirveästi, kun minä keikutin venettä. _Sitä_ minä en olisi
mitenkään suonut näkeväni. Taikka ehkä sittenkin oli parempi, että näin
sen -- _ajoissa_.
ROUVA HALLMAN (pelästyen). Ajoissa? Ethän tarkoittane --
ANNA. Mitä?
ROUVA HALLMAN (hellästi varoittaen). Anna, kuule, sinun ei pidä
kuunnella noita mielijohteitasi! Avioliitostasi Kaarlon kanssa riippuu
niin paljon.
ANNA. Kuinka niin, mamma?
ROUVA HALLMAN. No, ajattele nyt: meidän asemaamme joutunut perhe -- ja
Kaarlon asemassa oleva mies.
ANNA (katkerasti). Mutta, mamma, otatteko te todellakin asian siltä
kannalta? Että minä siis olen jonkunlainen vaihtokalu, jonka avulla
kohotetaan perheemme yhteiskunnallista arvoa. Tämä ei todellakaan tee
houkuttelevaksi edessäni olevaa askelta.
ROUVA HALLMAN. Rakas lapsi, kuinka sinä nyt sanoistani teit tuollaisen
johtopäätöksen? Että sinä vaihtokalu? Herra varjelkoon!
ANNA. Ja ehkä Kaarlokin kuvittelee tekevänsä sankarityön ottaessaan
minut. _Korjatessaan_ minut.
ROUVA HALLMAN (päätään pudistaen). Todellakin sinä, Anna, olet tänään
tasapainostasi poissa.
(Äänettömyys. Rouva Hallman jatkaa käsityötään, vilkaisten
silloin tällöin Annaan, joka käsi poskella tuijottaa eteensä).
ANNA (puolittain itsekseen). Eiköhän tässäkin ole mukana muita
tekijöitä kuin -- kuin puhdas persoonallinen rakkaus?
ROUVA HALLMAN. Anna, sinä olet väsynyt ja ärtyisällä mielellä. Muutoin
ei mieleesi tulisi tuollaisia tutkailuja.
ANNA (hajamielisesti). Voipa olla. (Hetken kuluttua havahtuen) Mutta
minunhan on aika lähteä toimeeni.
ROUVA HALLMAN. Varro vielä hetkinen, pappa valmistaa siellä kirjettä
sinun matkaasi. Se on varmaankin siinä paikassa valmis.
ANNA. Pappa parka ahertaa niin ahkerasti sen keksintönsä kimpussa.
Mutta varmaankin hän on onnellinen omassa mielikuvamaailmassaan.
ROUVA HALLMAN. Tiedätkö, hän on saanut nyt työnsä valmiiksi ja lähettää
paperit Reinolle teollisuushallitukseen toimitettavaksi.
ANNA (vilkastuen). Niinkö? Mitä te, mamma, luulette siitä keksinnöstä?
ROUVA HALLMAN. Hm, minä niin vähän ymmärrän niistä asioista. Kovin
fantastiselta se vain vaikuttaa, koko tuo papan homma. Ajattele, hän
luulee keksineensä sellaisen koneen, joka valmistaa -- kuinka se nyt
olikaan -- niin, taisi olla kaksinkertaisen määrän nauloja samassa
ajassa ja oliko se myös samalla voimalla kuin tähän asti käytetyt
koneet. Ja sitten hän kuvittelee panevansa sen entisen tehtaansa
uudelleen käyntiin.
ANNA. Mutta sehän olisi suuremmoista! Ja miksei se voisi olla
mahdollista? Pappa on kyllä aika fantasti, mutta -- eivätkö ne juuri
fantastit saa aina jotakin uutta aikaan? Äskettäinhän minä luin
jostakin, että se on mielikuvitus, joka maailmaa hallitsee. -- Mutta,
mutta -- sen toteuttamiseen tarvitaan rahaa, paljon rahaa ja kuinka
pappa konkurssintehneenä voi sitä hankkia?
ROUVA HALLMAN. Hän uskoo Reinon sen kaiken panevan toimeen.
ANNA. Reinon! _Sitä_ tietä ei asiasta varmastikaan mitään tule.
ROUVA HALLMAN (huoaten). Niin, niin. Jumala tiennee, mitä siitä Reinon
asiastakin lopuksi tulee. Tiedätkö, minä koetin pappaa äsken
valmistella, kuten me kerran sovimme, mutta pitkälle ei minulla ollut
sydäntä mennä. Ja nyt on pappa saanut päähänsä, että Reino aikoo meille
iloista yllätystä tulemalla piakkoin valmiina insinöörinä kotiin.
ANNA. Pappa poloinen! Kerran täytyy totuuden kuitenkin tulla ilmi ja --
kuinka kestää hänen sydämensä sen?
ROUVA HALLMAN. Minua ihan kauhistaa sitä ajatellessani. Mutta -- ehkä
Reinon asiat eivät sittekään ole niin huonosti kuin me kuvittelemme.
ANNA. Ainakaan ei hän tänä keväänä valmistu -- eikä vielä
seuraavanakaan, siitä minä olen varma. Kuinka hänen asiansa todella
ovat, siitä saamme toivoakseni pian tiedon.
ROUVA HALLMAN. Mitenkä niin tiedon?
ANNA. Enkös sitä teille kertonutkaan? Minähän kirjoitin äskettäin
Helsinkiin entiselle luokkatoverilleni Selma Hällströmille --
muistatteko, hänhän oli meillä kerran kesää?
ROUVA HALLMAN. Muistan, muistan.
ANNA. Kirjoitin hänelle ja pyysin hänen kaikessa hiljaisuudessa
ottamaan tarkan selvän kaikista Reinon asioista, millä kannalla hänen
opintonsa ovat, miten hän elää ja niin poispäin.
ROUVA HALLMAN. No, ja vastausta ei ole vielä kuulunut?
ANNA. Ei se olisi vielä ehtinytkään. Mutta muutaman päivän kuluttua se
varmasti saapuu. Oh, minua jo pelottaa sitä ajatellessanikin. Olemme
tehneet väärin salatessamme papalta totuuden ja antaessamme hänen uskoa
Reinon kirjeisiin. Sillä hummannut Reino siellä pääasiassa on, siitä
minä olen vakuutettu.
ROUVA HALLMAN. Mutta oletko sinä sitten saanut joitakin varmoja
tietoja? Itsehän hän kirjoittaa aina niin kauniisti papalle.
ANNA (hiljaisella vavahtelevalla äänellä). Mamma, minä olen teiltäkin
salannut osan asioita, mutta nyt minun täytyy se kumminkin sanoa.
ROUVA HALLMAN (säikähtyneenä, alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi).
Herra Jumala, mitä sinä tarkoitat?
ANNA. Reino on kuluttanut paljon enemmän rahoja kuin te luulettekaan.
Sen opintolainansa, jossa Kaarlokin on takaajana, on hän ensinnäkin jo
aikoja sitten kuluttanut loppuun.
ROUVA HALLMAN. Mutta millä hän sen jälkeen olisi toimeen tullut?
ANNA. Minun on täytynyt toimittaa hänelle rahoja.
ROUVA HALLMAN. Sinun?
ANNA. Niin, monet kerrat -- en ole voinut kieltäytyä, kun hän niin
hädissään ja hyvin lupauksin on puoleeni kääntynyt.
ROUVA HALLMAN. Et suinkaan sinä --
ANNA. Postin varojako, mamma?
ROUVA HALLMAN. Ei, ei -- eihän sellaista nyt toki mieleenikään johdu,
vaan siitä, siitä kumminlahjastasi -- pankkitalletuksesta?
ANNA. Niin, mamma. Minulla ei ole ollut sydäntä olla antamatta -- ja
toiselta puolen minulla ei ole ollut sydäntä siitä teillekään puhua.
Mutta nyt päätin ilmoittaa, sillä pahentaahan tämä salaileminen vain
tilannetta.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, Jumala paratkoon! -- Ja kuinka paljon sinä
olet tuosta pankkitalletuksesta Reinon hyväksi käyttänyt?
ANNA. Lähemmäs kymmenen tuhatta.
ROUVA HALLMAN. Kymmenen tuhatta! Hyvä Jumala! Ja mitä sanoo siitä
Kaarlokin?
ANNA. Kaarlo? Mutta mitä tämä asia hänelle kuuluu? Eikähän Kaarlo
sitäpaitsi tiedä mitään koko talletuksesta.
ROUVA HALLMAN. Hän tietää.
ANNA. Kuinka? Olisitteko te, mamma --
ROUVA HALLMAN. Niin, tulin siitä kerran hänelle maininneeksi.
ANNA (kiihtyen). Mutta mitä varten, mamma?
ROUVA HALLMAN. No niin, kuinka siihen nyt puhe lienee johtunut.
ANNA. Mutta teillä oli, mamma, siinä takana joku tarkoitus.
ROUVA HALLMAN. Kun asian Kaarlolle ilmoitin?
ANNA. Niin.
ROUVA HALLMAN. Mutta mitä pahaa sinä, hyvä lapsi, voit siinä nähdä?
ANNA (painavasti). _Minä näen siinä hyvin paljon!_
(Tuskallinen äänettömyys -- Anna tuijottaa eteensä ja
rouva Hallman katsoo kädet helmassa ja päätään nyökyttäen
häneen. Äkkiä saa Anna haltioituneen ilmeen, kohottaa
päänsä ja lyö innostuneesti kätensä pöytään).
ANNA. Niin, sen minä teen!
ROUVA HALLMAN (pelästyen). Minkä, hyvä lapsi? Minkä sinä teet?
ANNA. Ryhdyn papan kanssa sitä tehdassuunnitelmaa toteuttamaan.
ROUVA HALLMAN. Sinä?
ANNA. Niin. Eikö se ole toista kuin istua päivästä päivään
postikonttorissa, lakata muiden kirjeitä ja tuhria iankaikkisia
kuitteja! Kuinka tylsää ja näännyttävää! Mutta saada olla mukana jotakin
uutta luomassa, nähdä joka päivä ympärillään elämän kuohuntaa, työn
jännitystä -- olla sen kaiken keskipisteenä, saada järjestää ja johtaa,
eikö se ole toista?
ROUVA HALLMAN. Mutta Anna, sinähän olet tänään peräti ihmeellisten
päähänpistojen vallassa! Tehdasta johtamaan -- sinä -- nainen, joka
lisäksi olet naimisiin menossa!
ANNA (ikäänkuin kokoon painuen). Niin, naimisiin -- ah!
ROUVA HALLMAN (katsoo häneen pelästyneenä ja yrittää sanomaan jotakin,
kun oikealta kuuluu tuolin siirtäminen ja muuta liikettä.). Hst, pappa
on saanut kirjeensä valmiiksi. Kuule, Reinon asiasta ei papalle puhuta
vielä mitään. Meidän täytyy häntä yhteisvoimin ensin hiljalleen
valmistaa -- jahka nyt Selmaltakin saapuu vastaus.
HERRA HALLMAN (kädessään isoon kuoreen suljettu kirje tulee oikealta).
Vielähän täällä Anna toki on. Innostuin kirjoittamaan pojalle vähän
pitempään. Se veitikka on selvästikin päättänyt valmistaa meille
yllätyksen ja sen johdosta en malttanut olla hieman leikkiä laskematta,
tietysti noin vain vihjaillen. (Ojentaen Annalle kirjeen). On kai
parasta lähettää se vakuutettuna, sillä tiedäpäs, tyttöseni, että sen
kuoren sisällä lepää kokonainen pääoma -- pääoma, jonka suuruutta on
mahdoton osapuilleenkaan määritellä.
ANNA (jonka kasvoja jälleen kirkastaa innostuksen hohde, nousee ja
lähestyy herra Hallmania). Tiedättekö, pappa, minä olen niin, niin
iloinen tästä teidän suuresta keksinnöstänne.
HERRA HALLMAN (liikutettuna Annan tukkaa silittäen). Niinkö, lapseni?
ANNA. Ja tiedättekö, pappa, minä tahdon myös olla siinä mukana.
HERRA HALLMAN. Mukana missä?
ANNA. Vanhaa tehdastamme uudelleen pystyyn panemassa.
HERRA HALLMAN. Sinä?
ANNA. Minä niin! Ettekö usko minun siinä johonkin pystyvän?
HERRA HALLMAN. Todellakin, kun katson silmiisi, niin minun täytyy
uskoa. (Äkillisen innostuksen puuskassa) Hurraa, mamma, katsopas, tässä
on kaksi, jotka ovat liittoutuneet maailmaa valloittamaan.
ANNA (isäänsä syleillen). Niin, pappa, me pudistamme kahleet päältämme
ja valloitamme uuden tulevaisuuden. -- Mutta nyt minun täytyy ihan
juoksujalkaa rientää konttoriin. Näkemiin, pappa! Näkemiin, mamma!
(Menee etehiseen).
ROUVA HALLMAN (Annan jälkeen). Tulethan konttorista suoraan
päivälliselle?
ANNA (etehisestä). Kyllä, mamma.
HERRA HALLMAN. Ollapa että tuo Anna olisi syntynyt pojaksi.
ROUVA HALLMAN. Hänhän onkin niin sinuun -- samoinkuin Reino on minuun.
HERRA HALLMAN. Niin kyllä, mamma, mutta miksi silti todeta se niin
surullisesti. Mieshän Reinokin on. -- Mutta lähdenpä hiukan ulkoilmasta
nauttimaan. Tunnenkin jalkani taas niin keveiksi kuin parinkymmenen
vuotiaana. Mutta tuonne puutarhaan vain. Pitemmät kävelyretkeni alkavat
sitten, kun (kädellään mahtavan kaaren huitaisten) tehtaani yllä
vaappuu taas mahtava savupilvi ja remmien viuhina kutsuu työhön ja
toimintaan. Ymmärräthän, mamma?
(Menee vasemmalle).
ROUVA HALLMAN (yksinään, nojaa päänsä käteen). Hyvä Jumala, jos olisin
edes selvillä siitä, iloita vai itkeäkö minun tällä haavaa tulisi.
ESIRIPPU.


TOINEN NÄYTÖS.

Postikonttori. Vasemmalla ja oikealla ovet. Vasemmanpuoleisessa ovessa
postiluukku, joka on laskettu alas. Oven pielessä monilokeroinen hylly
sanomalehtineen ja kujeineen, toisessa postikartta. Perällä ikkuna,
joka auki ja jonka takana kukkiva pihlaja. Keskellä huonetta laaja
pöytä kaikenlaisine postitarpeineen. Oikealla etualalla wienersohva,
pöytä ja pari nojatuolia samaa mallia. Sohvan yllä seinäkello ja
pöydällä vesikarahvi.
ANNA seisoo hyllyn ääressä ja pistelee sanomalehtiä ja kirjeitä eri
lokeroihin.
SOHVI on lopettanut juuri lattian pesemisen ja seisoo hihat käärittyinä
oikeanpuoleisen oven pielessä, vesiämpärin ääressä, kuivaten käsiään
säkkikankaiseen esiliinaansa.
SOHVI (oikoen hihojaan ja irroittaen esiliinaa). Kylläpä siellä on
ihana ilma -- ja linnut laulavat niin että oikein hyvää tekee
sydämelle.
ANNA (selin Sohviin, hajamielisesti). Kun olisi ihmisen elämäkin yhtä
lauluista ja huoletonta kuin lintujen.
SOHVI. Jahka neiti viedään apteekkiin rouvaksi, niin mikäs estää neitiä
laittamasta elämänsä keveäksi ja huolettomaksi kuin linnun.
ANNA (kädessään pari kirjettä tulee pöydän ääreen). Pitääkö Sohvi
rouvien elämää sitten niin keveänä?
SOHVI. Noo, eipä tietenkään kaikkien rouvien. Mutta sellaisessa
rikkaassa pesässä kuin apteekkikin.
ANNA. Eikö ihminen sitten Sohvin mielestä muuta tarvitsekaan kuin
rikkautta tunteakseen elämänsä keveäksi ja onnelliseksi?
SOHVI. Johan nyt toki. (Huoaten) Niin, niin, harvatpa ne rikkaistakaan
taitavat tuntea itsensä täysin onnellisiksi. Aina on jotakin surtavaa
ja kaivattavaa. Yksinäisten ei ole hyvä olla yksin ja niiltäkin, jotka
ovat toisensa löytäneet, puuttuu aina jotakin.
ANNA. Mutta Sohvihan ei kaipaa mitään. Vai kaipaatteko?
SOHVI (alakuloisesti hymähtäen). Enköhän tuota minäkin liene samaa
maata kuin muutkin ihmiset -- tällainen rämppäjalka kuin olenkin.
ANNA. Mutta Sohvi ei ole välittänyt mennä miehelään.
SOHVI. Hm, kun ei liioin ole ollut miehelään kysyjääkään -- aikanansa.
ANNA. Sohvi ei siis pidä minään totena sitä Mäkelän kosintaa?
SOHVI. Mitäs siitä -- sellaisesta rahakosinnasta.
ANNA (lämpimästi). Tiedättekö, Sohvi, tulin äsken tänne konttoriin
tullessani sitä ajatelleeksi. Suutari Mäkelän tuvan sivu kulkiessani
katsahdin siitä matalasta ikkunasta sisälle. Siellä istui suutari
nelikollaan kengänpohjaa naputellen, kalju päälakensa ikkunaa kohti
kumarruksissa. Taampana istui jakkaralla pikku Hilda ja luki jotakin
kirjaa, kaiketi aapista. Tuo pikku tyttö letinnykeröineen ja isä
paljaine päälakineen vaikuttivat niin orvoilta ja ikäänkuin jotain
odottavilta. Silloin juolahti mieleeni, että ehkäpä Mäkelä Sohvia
kosiessaan ei ajatellutkaan rahaa, ainakaan yksinomaan.
SOHVI (on puhjennut nyyhkytyksiin).
ANNA (lähestyen hämillään Sohvia). Mutta, Sohvi kulta, en suinkaan minä
vain loukannut teitä?
SOHVI. Eihän nyt toki. Minä vain ... kun te niin liikuttavasti sen
kuvasitte... Niin, niin, miksenkäs minä voi sitä neidille sanoa,
Anna-neitihän ymmärtää aina niin hyvin meikäläistäkin. Niin, sitä minä
vain, että jos Mäkelä olisi ajoissa arvannut, niin ei hänen pikku
Hildansa olisi nyt orpo. Kun Mäkelinskä-vainaja -- sehän oli minun
entisiä palveluskumppaneitani niinkuin neiti tietää -- sairasti
kuolintautiaan, sanoi hän kerran minulle, kun olin häntä katsomassa,
että Sohvistahan se tuleekin äiti pikku Hildalle, kun minusta aika
jättää. No niin, en minä tietystikään Mäkelälle itseäni kaupannut,
mutta kyllä hän tiesi, että minä olisin tullut. Mutta ei, hänellä oli
silloin muita ja parempia mielessä. Sitten vasta, kun hän sattumalta
oli saanut tietää, että minulla on pikkusen säästöjä, alkoi hän kuin
tulta pohtaen minua piirittää. Mutta jopahan minä sitten enää! Sen
verran minussakin ylpeyttä on. Kun en minä kerran ihmisenä kelvannut,
niin eikö se silloin joutanut siihen loppuakin?
ANNA. Niin kyllä, Sohvi on siinä ihan oikeassa. Mutta harvatpa ovat
niin lujia ja rehellisiä itseään kohtaan.
SOHVI. Voi, minäkin tiedän monta, jotka käyttävät jos mitä syöttinä
miehelään päästäkseen. Ihan hävettääkin sellaista ajatella. Ei, jollei
ihminen kelpaa ihmisenä, sellaisena kuin on, niin parempi ilman ja
yksinään. Ei siitä oikeata onnea seuraa, jos syöteillä itsensä
naimisiin keinottelee. Semmoinen usko ja käsitys minulla on. -- Mutta
täytyy joutua jo kotiaskareihin. (Pistää kokoon käärimänsä esiliinan
kainaloon, ottaa vesisankon ja harjan sekä varustautuu lähtemään).
Tulin tässä siitä Mäkelän kosimajutusta puhuneeksi enemmänkin kuin
tarve olisi ollut, mutta kyllähän minä tiedän, ettei Anna-neiti sitä
mihinkään levitä.
(Menee oikealle).
ANNA (ajatuksissaan). Sohvi on ollut uskollinen itselleen eikä hänen
varmaankaan tarvitse sitä katua. (Postiluukulle on ilmestynyt muuan
poika. Anna ojentaa hänelle tukun sanomalehtiä minkä jälkeen hän palaa
pöydän ääreen ja ottaa käteensä äskeiset kirjeet.). Siinä on Reinolta
papalle ja tämä toinen on siis Selmalta. Kuinka minua pelottaa sitä
avata! Mutta totuutta on paras katsoa suoraan silmiin. (Leikkaa
päättävästi kirjeen auki, istuutuu ja alkaa lukea. Hetken kuluttua hän
laskee kirjeen pöydälle ja purskahtaa itkuun.). Voi hyvä Jumala
sentään! (Oikeanpuoleiselle ovelle koputetaan, jolloin Anna kuivaa
nopeasti kyyneleensä ja piilottaa kirjeen papereiden alle.). Sisään!
(Rouva Hallman, yksinkertaiseen tummaan hattuun puettuna, astuu sisään)
Kas, mammako se oli!
ROUVA HALLMAN. Minä tulin niin levottomaksi, kun sinä arvelit tänään
saavasi Selmalta sen kirjeen. Kun minulla oli samalla pappilaan asiaa,
niin pistäysin kuulemaan. -- No, tuliko kirjettä?
ANNA. Parempi, mamma, ettette kysyisikään.
ROUVA HALLMAN. Se on siis tullut. Ja kuule, sinähän olet itkenyt! Mitä
herran tähden se sisältää?
ANNA. Rauhoittukaa, mamma! Meidän täytyy koota kaikki kylmäverisyytemme
ja viisautemme. Tulkaa tänne istumaan.
(Siirtyvät, Annalla kädessään kirje, sohvapöydän ääreen.).
ROUVA HALLMAN. Asiat ovat siis niinkuin sinä olet peljännytkin?
ANNA. Niin ovat, sen pahempi.
ROUVA HALLMAN (eteensä tuijottaen). Pappa poloinen! Hän odottaa niin
kiihkeästi Reinoa kotiin.
ANNA. Tämän aamun postissa tuli Reinolta papalle kirje.
(Nousee ja ottaa postipöydän nurkalta sanomalehtien
joukosta kirjeen.).
ROUVA HALLMAN. Mutta mitähän se mahtaa sisältää? Ja uskaltaako sitä
antaa papalle? Kuule, Anna, eiköhän olisi parasta, että kaiken varalta
tarkastaisimme sen ensin täällä? Papan sydämen tila on jo sellainen,
ettei se siedä enää mitään järkytyksiä.
ANNA. Ajattelin äsken itsekin samaa. (Kirjettä silmäillen). Tämän voisi
kyllä helposti avata. (Ottaa pöydältä paperiveitsen, mutta hetken
emmittyään laskee sen takaisin.). Mutta ei! Toiselle osoitetun kirjeen
avaaminen, vaikkapa sitten kuinka hyvässä tarkoituksessa, on niin
vastenmielistä. Saakoon pappa sen sellaisenaan. Eikö teistäkin, mamma,
ole niin parasta?
ROUVA HALLMAN. Mutta jos se sisältää esimerkiksi tunnustuksen, niin --
se on surman isku papalle.
ANNA. En usko sen vielä sellaista sisältävän, vaan Reino koettaa siinä
entiseen tapaansa kauniin sanoin asioitansa selitellä. Ja toisekseen --
emmehän totuutta voi iankaiken papaltakaan peittää.
ROUVA HALLMAN (syvään huoaten). Niin, niin, herra nähköön! En ymmärrä,
miten tässä olisi viisainta menetellä. -- Kaamealta tuntuu, jos pappa
yhdellä iskulla saa kaiken tietää. -- Ei, ei, meidän on vähitellen
häntä siihen valmistettava. -- Vaikka pelkään, että totuuden
paljastaminen siinäkin tapauksessa merkitsee hänen kuolemaansa. Ja
ajatella, jos tuo kirje jo sisältäisi sen, siis toisin sanoin papan
kuoleman. Minua ihan puistattaa. (Postiluukun taakse ilmestyy poikanen,
joka pyytää nimismiehen postia, minkä jälkeen poikanen poistuu). Ei kai
se vain kuullut meidän keskusteluamme?
ANNA. Ei, sillä hän tuli ulko-ovesta suoraan luukulle. -- Niin, tuo
kirje! Mutta mitä tehdä? Onhan tämä nykyinen tilannekin piinallinen.
Määräänsä pitemmälle emme asiain salaamisessa voi mennä. Joskus on
papan kuitenkin saatava se kaikessa alastomuudessaan tietää.
Ajatelkaahan, mamma, sekin mahdollisuus on olemassa, että jos _me_
pitkitämme totuuden salaamista, voi pappa sattumalta vallan vierailta
ihmisiltä kuulla asianlaidan. Olen ollut jo huomaavinani, että yksi ja
toinen täälläkin tietää, millä jälillä Reino on.
ROUVA HALLMAN. Mutta minähän en vielä tarkemmin kuullutkaan, mitä siinä
Selman kirjeessä kerrotaan. Ehkäpä luet sen minulle.
ANNA (Ottaa kirjeen kuoresta ja hetkisen sitä ääneti silmäiltyään
lukee.). "Olen nyt pyyntösi mukaan ottanut veljesi elämästä niin tarkan
selvän kuin suinkin olen voinut. Vaikea minun on sinulle paljastaa
sitä, mitä olen tietooni saanut." (Keskeyttää lukemisen ja käy luukusta
silmäämässä etuhuoneeseen, minkä jälkeen palaa paikalleen ja jatkaa
lukemista.) "Mutta kun omantunnon nimessä velvoitat minun puhumaan
totta, niin tahdon sen tehdä. Kuule siis: veli poloisesi on kaikesta
päättäen deekiksellä, ainakin tällä haavaa. Mikäli eräiltä hänen
entisiltä luokkatovereiltaan sain kuulla, ei hän ole ainakaan
pariin vuoteen polyteekin ovea avannut, vaan elellyt yksinomaan
kapakkamaailmassa. Velkoja ja vippauksia hänellä kuuluu olevan joka
puolelle. Itse en ole häntä pitkiin aikoihin edes vilahdukselta nähnyt.
Kuuluu muuten, kuten tavallista on tuollaisissa tapauksissa,
välttelevän entisiä tovereitaan ja yleensä parempain ihmisten seuraa."
(Kirjettä kädessään käännellen ja lopuksi kuoreen pistäen.) Siinä
olikin kaikki se, mikä tässä kirjeessä erikoisesti Reinoa koskee.
ROUVA HALLMAN (nyyhkyttäen ja vieden nenäliinan silmilleen). Siis niin
pitkällä jo! -- Voi hyvä Jumala! (Kyyneleensä kuivaten) Mutta mitä
meidän on tehtävä, Anna? Sillä totta kai tässä jotakin täytyy yrittää.
ANNA. Niin, mamma, jotakin meidän on tehtävä. Kuulkaahan, jos minä
hankkisin viikoksi sijaisen ja matkustaisin Helsinkiin? Kirjeillä
häneen ei kuitenkaan voi enää mitään vaikuttaa.
ROUVA HALLMAN (äkkiä vilkastuen). Se meidän on tehtävä! Todellakin!
Ehkäpä hyvinkin saamme hänet vielä pelastetuksi. Onhan hän niin
lahjakas ja voi pian ottaa menetetyn takaisin, jos tahtoo.
ANNA. Jos tahtoo -- niin, siinäpä se onkin. Tahtoa siinä tarvitaankin
enemmän kuin lahjoja, mutta siinä juuri onkin Reinon heikkous.
ROUVA HALLMAN (huoaten). Hän on aivan kuin eno-vainajansa. Se minuun
tässä pahimmin koskeekin, että ne ovat Reinossa juuri minun puoleltani
perittyjä ominaisuuksia, jotka hänet hunningolle saattavat. Sinä, Anna,
olet enemmän isääsi.
ANNA. Mutta, mamma, puuttuu nyt vielä, että te alatte tästä kaikesta
itseänne syyttää! Kuka siitä on selvillä, mistä mitkin ihmisen
ominaisuudet periytyvät?
ROUVA HALLMAN. Mutta en pääse mihinkään siitä, että Reino kaikessa
muistuttaa niin minun veli-vainajaani, josta myöskin niin paljon
toivottiin, mutta joka petti kaikki toiveet. Ja kuinka me kaikki olemme
Reinoa hellineet! Aivan niinkuin veljeäni aikoinaan.
ANNA. Niin, sellaisia tavallisesti rakastetaankin enemmän kuin muita.
Ja ehkäpä se heidät juuri turmioon johtaakin.
ROUVA HALLMAN. Rakkausko? Voisiko rakkaus jotakin pahaa saada aikaan.
ANNA. Tarkoitan liiallista, hemmottelevaa rakkautta.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin -- en tiedä, kuinka lie. Järkeni on aivankuin
pysähtynyt. (Äänettömyys) Mutta se sinun Helsinkiin menosi -- se meidän
kuitenkin täytyy toteuttaa. Hinnalla millä hyvänsä meidän on saatava
Reinon elämä toiselle tolalle. -- Mistähän me nyt nopeimmin saisimme
sinulle sijaisen?
ANNA. Sitä ennen meidän on kuitenkin otettava selville, onko Reino enää
Helsingissä vai ei. Hän on voinut jo laittautua jonnekin maaseudulle,
kuten viime kevännäkin. Luulen, että saamme tietää sen tuosta papan
kirjeestä.
ROUVA HALLMAN. Niin, se papan kirje. Kuule, vie sinä se papalle, minä
en tunne siihen tällä kertaa kykeneväni. Sitä paitsi minun on nyt
mentävä pappilaan. Sieltä palatessani saan sitten sinulta kuulla, mitä
se sisältää. -- Menet kai heti postitunnin päätyttyä kotiin?
ANNA. Kyllä. Muuten -- (keskeyttää ja astuu nopeasti äitinsä luo,
syleillen häntä). Rakas mamma, koettakaa tyyntyä. Minä teen tässä
asiassa kaikkeni. Me olemme kuin haaksirikkoisia, mutta minä tunnen
itsessäni, että me pääsemme vielä rannalle. Ennen kaikkea, mamma, älkää
antako sivullisten aavistaa mitään meidän asioistamme.
ROUVA HALLMAN. Anna kulta! Jospa Reinolla olisi sinun luonteesi! Mutta
nyt minun täytyy mennä.
ANNA. Vielä yksi asia, mamma! -- Te sanoitte Kaarlolle kerran
maininneenne siitä minun pankkitalletuksestani. Sanokaapas, tapahtuiko
se ennen kuin Kaarlo minua julkisesti kosi?
ROUVA HALLMAN. Mutta Anna! Niinkö sinä olet tuon pikku seikan
sydämellesi ottanut?
ANNA. Se -- se vain tässä muuten juolahti mieleeni. Muistatteko, mamma,
oliko se ennen hänen kosintaansa?
ROUVA HALLMAN. Muistaakseni se oli ennen. (Vaitiolo) Mutta ethän sinä
nyt toki tuolle seikalle mitään merkitystä pane?
ANNA. Hm, ainakaan teidän, mamma, ei tarvitse mitään _pahaa_
peljätä siitä seuraavan.
ROUVA HALLMAN (katsoen hetken ääneti Annaa). Minä tahtoisin myös, Anna,
kysyä sinulta jotakin.
ANNA. Mitä niin, mamma?
ROUVA HALLMAN. Mutta sinä et saa loukkaantua, Anna, etkä kiihtyä.
ANNA (levotonna). Mitä ihmeessä te sitten tahdotte tietää?
ROUVA HALLMAN. Sinun käytöksesi, Anna, on viime aikoina tuntuvasti
muuttunut. Entinen tyyni iloisuutesi on poissa. Mistä tämä johtuu?
ANNA (yhä levottomampana). Mutta kyselettepäs te kummallisia, mamma!
Kuinka minä voisin sen tietää? Taikka -- jos minussa jotain muutosta on
tapahtunut, niin kai sen on aiheuttanut tuo Reinon kohta.
ROUVA HALLMAN. Ei, ei, siitä se yksistään ei ole. Sinä tiedät, että
äidin silmä on eräissä asioissa hyvin tarkkanäköinen.
ANNA (tavattoman jännityksen vallassa). No, ja sitten?
(Äiti ja tytär tuijottavat hetkisen toisiaan ääneti
ja suurin silmin).
ROUVA HALLMAN (melkein kuiskaten). Etteivät sinun asiasi, Anna, ole
vain niin, että -- että sinun ja Kaarlon on syytä jouduttaa häitä?
ANNA (kalpeana). Mutta mamma!
ROUVA HALLMAN. Suo anteeksi, Anna, jos erehdyn. Mutta -- jos olen
oikeassa, niin sinun on parasta puhua asiasta tyynesti Kaarlon kanssa.
Ja minussa sinä tapaat aina ymmärtäväisen äidinsydämen. Mutta nyt minun
täytyy mennä. Näkemiin, Anna!
(Menee oikealle).
ANNA (tuijottaen rouva Hallmanin jälkeen ja painaen kädellä
rintaansa.). Hyvä Jumala! Että hän siis on sen jo huomannut!
(Postiluukulle ilmestyy mies, kädessään kirje. Kun Anna ei
huomaa häntä, rykäisee mies ja naputtaa sormellaan luukkuun.
Anna säpsähtää, havahtuu ja menee luukulle. Mies ojentaa
hänelle kirjoihin vietävän kirjeen. Anna varustaa kirjeen
merkeillä, kirjoittaa ja leimaa kuitin, tehden kaikki
koneellisesti ja pysähtyen aina väliin eteensä tuijottamaan.
Saatuaan kuitin ja maksettuaan poistuu mies ja Anna palaa
pöydän luo, istuutuu ja selailee papereita sekä asettuu
sitten käsi poskella eteensä tuijottamaan.).
HERRA EKMAN (ilmestyy luukulle ja katsoo hetkisen hymyillen Annaa, joka
ei häntä huomaa). Mitä, uinahtanutko?
ANNA (säpsähtäen ja nousten). Kas, sinäkö -- milloin sinä siihen
ilmestyit?
HERRA EKMAN. Onko posti tuonut minulle mitään hyvää?
ANNA. Ai todellakin! Apteekin postiahan ei olekaan vielä haettu.
(Ottaa hyllyltä tukun sanomalehtiä ja kirjeitä, ojentaen
ne herra Ekmanille).
HERRA EKMAN. Enkö saa tulla sisälle hetkiseksi istahtamaan?
ANNA. Tietysti, kuinka sitä kysytkään.
(Avaa oven, herra Ekman, siroon kesäpukuun huolellisesti
puettuna, astuu sisään, toisessa kädessään päivän posti,
toisessa kävelykeppi ja hattu. Annaa tervehdittyään istuutuu
hän toiseen nojatuoliin, asettaen hattunsa ja postin pöydälle.
Anna istuutuu häntä vastapäätä.).
HERRA EKMAN (Annaa tarkastellen). Sinä olet tänään niin kovin vakava,
Anna. Ja äitisi -- hän tuli tuolla juuri vastaani -- näytti itkeneeltä.
Onko tapahtunut jotakin ikävää? Ja kuinka pappa voi?
ANNA. En minä ainakaan mitään tiedä -- ja pappakin on tavallisessa