Anna Hallman: 3-näytöksinen perhekuvaus - 1

ANNA HALLMAN
3-näytöksinen perhekuvaus

Kirj.
KUSTAA WILKUNA

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1922.

HENKILÖT:
HERRA HALLMAN, entinen tehtailija.
ROUVA HALLMAN, hänen vaimonsa.
ANNA HALLMAN, heidän tyttärensä.
HERRA EKMAN, apteekkari.
SOHVI, Hallmanien vanha perhepalvelija.


ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Vaatimattomasti, mutta aistikkaasti kalustettu sali. Perällä kaksi
ikkunaa. Niiden edessä pitkä, valkoiseksi maalattu pinnasohva kulunein
kultauksin. Sohvan edessä pöytä ja muutamia tuoleja samaa tyyliä.
Oikeassa peränurkassa vanhanaikainen, kahden istuttava keinutuoli.
Siellä täällä muutamia kasveja ja seinillä joitakin muotokuvia.
Vasemmalla kaksi ovea, joiden välissä uuni. Oikealla yksi ovi.
Etummainen vasemmanpuolisista ovista auki, toiset kiinni.
Oikeanpuoleinen ikkuna auki.
ROUVA HALLMAN, täyteläinen, harmaatukkainen nainen, silmälasit
nenällään, istuu sohvankulmassa ja parsii sukkia. Hänen edessään
pöydällä käsityökori ja vieressään kasa sukkia.
Vasemmalta kuuluu keittiöastiain kalinaa.
ROUVA HALLMAN (puhuen koroitetulla äänellä vasemmalle). Sohvi! Onko
Sohvi siellä?
SOHVI (vasemmalta). Mitä niin?
ROUVA HALLMAN. Sohvipa kurkistaa keittiön akkunasta, joko Anna ja
apteekkari palaavat järveltä.
SOHVI (hetken kuluttua). Hui hai! Ei näy jälkeäkään. Taikka --
malttakaas, tuolla taitaa apteekkarin vene olla -- tuolla saaren
rannassa. Niin onkin -- ja ne ovat itse menneet saareen.
ROUVA HALLMAN. Olisivat joutuneet sieltä kahville. Ja kohtahan Annan on
aika mennä postikonttoriinkin.
SOHVI (yhä vasemmalta). Kyllähän meidän neiti virastaan huolen pitää.
Ja kahvi pysyy kyllä tuossa hellalla lämpimänä. Mutta jos rouva haluaa,
niin minä tuon jo rouvalle ja patruunalle.
ROUVA HALLMAN. No jospa Sohvi tuo meille kupin.
(Vasemmalta kuuluu kahvikuppien kalinaa, minkä jälkeen Sohvi,
noin viisikymmenvuotias, täyteläinen, vasenta jalkaansa hiukan
ontuva nainen, tulee kahvitarjotinta kantaen esille).
SOHVI (asettaen tarjottimen pöydälle). Jopahan ne nyt vastakihlatut
malttavat niin lentämällä sieltä palata, varsinkin tällaisena päivänä.
Kun ilmakin on kuin maitovelliä.
ROUVA HALLMAN. Niin, nythän se vasta oikein keväältä tuntuu.
SOHVI. Mutta arvaako rouva, mitä minä äsken ajattelin, kun näin niiden
menevän rantaan?
ROUVA HALLMAN. No mitä Sohvi sitten ajatteli?
SOHVI. Ajattelin vain, että liika hyvän rouvan tuo apteekkari saa
meidän neidistä.
ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka Sohvi nyt sellaista! Eikö apteekkari ole
hyvä mies?
SOHVI. Miksei, onhan se hieno mies ja taitaa rikaskin olla ja onhan se
minunlaisellenikin niin höyli, mutta sittenkin minusta tuntuu, että
Anna-neidin olisi pitänyt saada vieläkin parempi. Sanoinhan minä jo
neidin ollessa pikku tyttönen -- eikös rouva muista? -- että siitä
tulee professorin tai senaattorin rouva.
ROUVA HALLMAN (hymyillen). Niin, Sohvihan on aina ollut niin kiintynyt
Annaan. (Ottaen kahvia) Mutta Sohvipa käskee pappaakin kahville.
SOHVI (raottaen varovasti oikeanpuolista ovea). Patruuna on hyvä ja
tulee juomaan kahvia.
HERRA HALLMAN (oikealta). Ihan heti.
SOHVI (painaen oven jälleen kiinni ja alentaen ääntänsä). Mitä ihmeessä
tuo patruuna nykyään niin ahkerasti kirjoittelee?
ROUVA HALLMAN. Hän piirustaa. Jotakin konetta.
SOHVI. Yhyy. Sillä on ajatukset aina niissä tehtaissa ja koneissa.
Mutta eiköhän olisi patruunan sydänvialle parempi, että hän tällaisena
päivänä lepäisi tuolla ulkona päiväpaisteessa. (Menee vasemmalle, mutta
pysähtyy ovelle.) Mutta mitäs minun pitikään sanoa? Niin, päivällisen
laittoon olisi tarvittu siirappia, mutta se on lopussa. Ja vehnäjauhot
ovat myöskin vähissä.
ROUVA HALLMAN (tehden levottoman eleen). Täytyy hakea kaupasta.
Vastakirjahan on kai siellä ruokasalissa.
SOHVI (viivytellen). Mutta -- kauppias sanoi viime kerralla, että
laskuun ei anneta, ennenkuin entiset ostokset on maksettu.
ROUVA HALLMAN (kyyneliä vastaan taistellen). Täytyy kai sitten tulla
ilman toimeen, sillä maksamaan me emme kykene, ennenkuin korkeintaan
ensi viikon lopulla. (Puhkeaa itkuun) Hyvä Jumala sentään, kuinka
alentavaa tämä on! Ja Sohvillekin on palkka maksamatta -- kuinka
pitkältä ajalta se nyt oikein onkaan?
SOHVI. Sitä asiaa ei nyt rouvan pidä suinkaan sydämelleen ottaa! Pyh
kaikkia! Hätäkös minulla tässä on. Ja jos lie jotakin pikku saatavaa,
niin mikä kiire sillä on. Sen ehtii kyllä nuori herra maksaa, kun
virkaan pääsee. Ei rouvan pidä semmoisia jonninjoutavia surra!
ROUVA HALLMAN (puolittain itsekseen). Kun se olisikin ainoa surtava!
(Äkkiä eloisammin ikäänkuin ajatuksiaan peittäen) Mutta kuinka tämä
elämä näinä vuosina olisikaan ilman Sohvia ollut tukalaa! Kun edes
joskus voisin palkita Sohville ansion mukaan!
SOHVI. Siitä ei kannata puhua! Vähäkös minä aikoinani olen herrasväen
hyvyyttä osakseni saanut. Taitaapa tämän aikaisilla palvelijoilla olla
säästökirjat takanaan niinkuin minulla. Mutta nyt lähden kuitenkin
sinne kauppaan ja tuon kuin tuonkin mitä talossa tarvitaan. (Menee
vasemmalle, josta hänen puheensa edelleen kuuluu.) Mokomakin kitupiikki
kauppiaaksi! Kyllä sekin kieli pitkällä hääräsi patruunan ympärillä
silloin kuin patruuna oli täällä kaikki kaikessa, mutta nyt -- nyt
sillä on rintaa olevinaan.
ROUVA HALLMAN. Mutta ei pidä Sohvin häntä nyt mitenkään vain loukata.
SOHVI (vasemmalta). Rouva on vain huoleti.
(Vasemmalta kuuluu ovenkäynti.).
ROUVA HALLMAN (yksin, laskien kädet helmaansa ja tuijottaen eteensä).
On hyvä, että tässä on edes Sohvin kaltainen ihminen. Ja että Anna
pääsee hyviin naimisiin. Mutta Reino, Reino -- ja pappa tuulentupineen!
HERRA HALLMAN (kädessään muutamia papereita tulee oikealta. Hän on
ylpeäryhtinen mies, tukka ohentunut ja harmaa. Voimakkaasti heiluttaen
papereita kädessään). Huraa! Huraa!
ROUVA HALLMAN (hämmästyneenä). Mutta mitä nyt, pappa? Mitä sinulle on
tapahtunut?
HERRA HALLMAN (kävelee hetkisen innostuneena edestakaisin ja istahtaa
sitten pöydän ääreen, laskien paperit pöydälle ja ottaen kahvia). Työni
on lopussa. Nyt alkaa revanchin -- ei, ei revanchin, vaan
_restauration_ suuri aika.
ROUVA HALLMAN. Mitä, pappa, oletko sinä saanut keksintösi valmiiksi?
HERRA HALLMAN (siirtäen kahvikupin syrjään ja levittäen paperit
vaimonsa eteen). Kas siinä!
ROUVA HALLMAN (papereita silmäillen). Koneita ja koneosia, joista minä
en ymmärrä tämän taivaallista.
HERRA HALLMAN. Mutta pian -- sanokaamme: vuoden päästä alat ymmärtää.
Kun entinen tehtaani Reinon johdossa ja nimissä alkaa uudelleen käydä
-- alkaa uudelleen puksuttaa savua korkeasta piipustaan, niin silloin
ymmärrät. Ja silloin ymmärtää moni muukin, että vanha kanto on ruvennut
jälleen vesomaan.
ROUVA HALLMAN. Nämä piirustukset siis --
HERRA HALLMAN. Ovat uutta naulatehdasta varten, niin. Siinä on -- mutta
ehkä olisi asia pidettävä salaisuutena, kunnes Reino on ehtinyt hankkia
(piirustusta osoittaen) tuolle patentin sekä saanut haltuunsa minun
entisen tehtaani.
ROUVA HALLMAN (katsoen tutkivasti miestään). Pappa kulta, sinä siis
uskot saavasi patentin keksinnöllesi?
HERRA HALLMAN. Että sellaista kysytkään! (Terävästi) Sinä oletkin ehkä
pitänyt työtäni -- noin vain ajankuluna, tuulentupana?
ROUVA HALLMAN (säikähtyen). Tuulentupana! Eihän nyt toki, kuinka sinä
sellaista!
HERRA HALLMAN. Minusta on vain välistä tuntunut, että sinä ja Anna --
kuinka nyt sanoisinkaan -- suhtaudutte minuun hieman kuin lapseen.
ROUVA HALLMAN. Mutta rakas Eemil, tuo on silkkaa kuvittelua.
HERRA HALLMAN (vetäen paperit eteensä). Voipa olla.
(Äänettömyys).
ROUVA HALLMAN. Juothan toisen kupin kahvia?
HERRA HALLMAN. Kiitos, ei nyt.
ROUVA HALLMAN (arasti). Sinä siis aijot hakea patentin tuolle
keksinnölle?
HERRA HALLMAN. Niin, ja tulen sen myöskin varmasti saamaan.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, tunnethan sinä alasi. Ne ovat siis uusia
naulatehtaan koneita varten nuo piirustukset?
HERRA HALLMAN (innostuen). Ovat, ja ne ovat koneita, jotka pätevät.
Sillä tiedäpäs -- (äkkiä itsensä hilliten), mutta parasta on pitää asia
toistaiseksi visusti salassa.
ROUVA HALLMAN. Minultakinko? Ethän nyt toki minun peljänne levittävän
salaisuuksia, jotka niin läheltä koskevat meitä.
HERRA HALLMAN. En, en, suo anteeksi, Katri. Tiedänhän tärkeimpienkin
asiain säilyvän sinun huostassasi kuin kassakaapissa. No niin, tiedäpäs
siis, että näissä piirustuksissa esitetty kone kykenee samalla
voimalla ja samassa ajassa valmistamaan _kaksinkertaisen_ määrän
lankanauloja kuin mitkään tähänastiset naulakoneet.
ROUVA HALLMAN. Mutta onko se mahdollista?
HERRA HALLMAN. Kas, kas, taas minä näen silmissäsi tuon saman ilmeen,
että kaikkea sinä, ukko parka, kuvitteletkin!
ROUVA HALLMAN. Mutta oletpa sinä, Eemil, tänään epäluuloinen! Mitään
sellaista minulla ei tullut mieleenkään. Minä vain ihmettelin, että
onko sellainen kone lainkaan mahdollinen. Tiedäthän, etten minä näistä
asioista paljonkaan ymmärrä.
HERRA HALLMAN. No niin, mutta sen sinä kuitenkin ymmärtänet, että
teknillinen kehitys ei tunne mitään rajoja. Eihän ole pitkä aika siitä,
kun nauloja valmistettiin käsin, yksi kappale kerrallaan. Mikä huikea
hyppäys siitä eteenpäin olivatkaan nykyisin käytännössä olevat koneet.
Mutta oliko kehitys määrätty siihen pysähtymään? Eipä suinkaan! Tämä
minun keksintöni on taas yksi askel eteenpäin, kunnes joku toinen
vuorostaan menee jälleen askelta pitemmälle. -- Niin, Katri, hetki on
tullut, jolloin vanha Hallman astuu taas kolostaan esiin ja kaikki ne,
jotka näinä alennuksen päivinä ovat häntä pistäneet, saavat
nähdä. Ajattele: kone, joka _samassa ajassa ja samalla voiman
menetyksellä_ valmistaa kaksinkertaisen määrän nauloja kuin mitkään
muut naulatehtaat! Kai ymmärrät, mitä ennätystä se merkitsee
teollisuuden kilpakentällä?
ROUVA HALLMAN. Kyllä, kyllä, -- mutta --
HERRA HALLMAN. Mitä mutta?
ROUVA HALLMAN. Kuinka saada tuo kaikki käyntiin? Sinun nimesihän --
HERRA HALLMAN. On palanut, tarkoitit sanoa. Niin kyllä, mutta meillähän
on Reino. Häneen olen koko ajan pannut kaiken toivoni.
ROUVA HALLMAN (välittömästi). Pappa parka! Ettet sinä vain odottaisi
liikoja Reinolta.
HERRA HALLMAN (närkästyneesti). Kuinka niin liikoja?
ROUVA HALLMAN (vältellen). Niin vain, että -- jospa häneltä puuttuisi
siihen kykyä.
HERRA HALLMAN. Mutta sitä minä en epäile ollenkaan. Onhan hän minun
poikani -- minun ja sinun.
ROUVA HALLMAN. Jospa hän olisikin yksin sinun poikasi!
HERRA HALLMAN. Mitä sillä tarkoitat?
ROUVA HALLMAN. Niin hän olisi perinyt yksinomaan sinun liikemieskykysi.
HERRA HALLMAN. Kuinka, Katri! Vähäksytkö sinä ehkä omaa osuuttasi
pojassamme?
ROUVA HALLMAN. Arvelen vain, että Reinon musikaaliset lahjat, jotka
ovat minun sukuni perintöä, eivät ehken olisi hänelle eduksi tuolla
uralla.
HERRA HALLMAN (huojentuneesti). Sitäkö vain! Mutta voisiko se
liikemiestä mitenkään vahingoittaa, jos hän joutohetkinään kykenee
viuluun tarttumaan tai iloisessa seurassa lauluksi pistämään?
Päinvastoin. Kuinka monta viihtymyksen hetkeä se olisi minullekin
elämäni varrella valmistanut, ellen olisi ollut niin kokonaan vailla
musikaalisia lahjoja.
ROUVA HALLMAN (ajatuksissaan). Voihan olla niinkin. Muistelin vain
velivainajaani.
HERRA HALLMAN. Hm, ei kai häntäkään musiikki hunningolle vienyt, vaan
liian iloinen ja nautinnonhaluinen luonne.
ROUVA HALLMAN. Niin, mutta nuo ominaisuudet olivat siihen kuitenkin
jonkinlaisena johdattimena. Lauluveikkojen iloinen elämä, tiedäthän,
vieroitti hänet kokonaan opinnoista. Nyt on Reino alun aikain kuulunut
ylioppilaskunnan laulajiin --
HERRA HALLMAN. Mutta eihän se ole häntä opinnoista vieroittanut.
ROUVA HALLMAN (viivytellen). Suokoon Jumala, ettei niin olisi.
HERRA HALLMAN. Sinä puhut hyvin kummallisesti, Katri. Tiedätkö Reinon
elämästä Helsingissä ehkä jotakin muuta kuin -- kuin minä?
ROUVA HALLMAN (pelästyen). En, en, pappa kulta! Joskus vain tulee
mieleeni kaikenlaisia aavistuksia.
HERRA HALLMAN. Hm, te naiset ette koskaan pääse niistä
aavistuksistanne!
ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka usein meidän aavistuksemme sentään osuvat
oikeaan.
HERRA HALLMAN. Ehkä joskus, mutta ei ainakaan tässä tapauksessa. Reinon
opinnothan ovat edistyneet tasaisesti ja tänä kevännä päättää hän
neljännen vuosikurssinsa teknillisessä korkeakoulussa. Hm, tiedätkö,
Katri, minulla myös on aavistukseni. Että nimittäin Reino ilmestyy
piakkoin kotiin vasta leivottuna insinöörinä.
ROUVA HALLMAN. Sinä todellakin luulet --
HERRA HALLMAN. Niin, tänä aamuna, kun odotuksestani huolimatta en
taaskaan saanut häneltä kirjettä, juolahti se äkkiä mieleeni. Poika on
päättänyt meidät yllättää. Niin, niin, sitä tämä pitkä vaikeneminen
varmastikin tietää. Reinolla onkin aina ollut taipumusta tuollaisiin
veitikkamaisuuksiin. (Rouva peittää nenäliinalla silmänsä). Mutta mitä,
Katri? Itketkö sinä? Todellakin -- onko tässä jotakin itkemisen syytä
vai?
ROUVA HALLMAN. Ei, ei, pappa. Mieleni vain heltyi muistellessani,
kuinka herttainen hän noine pikku veitikkamaisuuksineen oli poikasena.
HERRA HALLMAN. Niin oli. -- Kuinka nopeasti vuodet sentään vienevät.
Tuntuu kuin olisi ollut eilen, kun hän vielä polvellani kiipeili. Ja
nyt jo insinööri siinä tuokiossa. Insinööri Reino Hallman. Hm!
(Sytyttää sikarin ja nousee kävelemään). Syksyllä, syksyllä on tehtaani
jälleen käynnissä, jos kaikki käy laskelmieni mukaan. Ja miksei kävisi,
kun miehen tahto kerta niin määrää. Mikä nautinto nähdä jälleen
savupiipusta, jonka huipulta minä kerran, tehtaani juuri valmistuttua,
niin voitokkaana ympäristöä silmäilin -- nähdä jälleen tuon piipun yllä
ainainen savupilvi, nähdä vauhtipyörien kiitävän ja kuulla remmien
vonkuvan. Koneitten keskellä työmiehet kukin paikallaan ja konttorissa
pulpettien ääressä keskeytymätön kynänrapina ja laskukoneen raksutus.
Kaikkialla kuumeinen into ja jännitys. Mikä elähdyttävä, uudesta
synnyttävä voima tuossa kaikessa! Tätä uneksien, tätä odottaen olen
kyennyt nämä viimeksi kuluneet vuodet elämään ja tuon keksintöni
hyväksi työskentelemään. Nyt on käsissä aika, jolloin vuosien unelmat
astuvat todellisuuteen.
ROUVA HALLMAN. Pappa rakas, sinä vedät taas niin intohimoisesti
sikaria, vaikka lääkäri on sinua siitä varoittanut.
HERRA HALLMAN (istuutuen äskeiselle paikalleen). Kas, mamma, eikö sinun
mielikuvituksesi taaskaan jaksanut pitemmälle lentää. Takertui minun
sikarinpätkääni!
ROUVA HALLMAN. Mutta, Eemil hyvä, tiedäthän, että sinun sydänvikasi saa
minut aina niin levottomaksi.
HERRA HALLMAN. Turhia, Katri. Sydämeni saa luvan kestää, ja se kestää.
Pääsemättömissähän täällä ihminen olisi, jos joka asiassa alistuisi
lääkärien sääntöihin. Ja muutoin -- tuo ihmissydän on varsin omituinen
kapine. Ei sitä sikarinpoltto ja sen semmoiset ulkonaiset seikat
tärvele, vaan epätoivo. Kun miehellä ovat perspektiivit tukossa, kärsii
siitä sydän. Niin oli minun laitani silloin romahduksen aikana, mutta
kohta kun uudet suunnitelmat -- ja tämä keksintö ennen kaikkea --
avasivat eteeni uusia näköaloja, helpotti sydämeni. Se on kiinteässä
yhteydessä tehtaani kanssa ja saatpa nähdä, kun tehdas alkaa jälleen
käydä, silloin alkaa sydämenikin toimia säännöllisesti. Saada asiat
luistamaan, se se on parasta sydänvian lääkettä. (Kelloonsa katsoen)
Mutta missä Anna on?
ROUVA HALLMAN. Kaarlo meni järvelle uutta venettään koettelemaan ja
pyysi Annaa hiukan kanssaan soutelemaan. Pian hän palaa, kun
postiaikakin on kohta käsissä.
HERRA HALLMAN. Kaarlo ja Anna, hm. Luuletko heistä lopultakin tulevan
parin.
ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka sinä sellaista kysytkään? Ovathan he jo
kihloissa.
HERRA HALLMAN. Niin kyllä, niin kyllä. Kerran näet vain juolahti
mieleeni, että he eivät ehkä oikein sovellu toisilleen.
ROUVA HALLMAN. Sepä ihmeellistä! Ja minusta he sopivat niin hyvin
toisilleen. Onhan Kaarlo kaikin puolin mallikelpoinen mies.
HERRA HALLMAN. Siinäpä se juuri onkin. Hän on minusta aivan liian
mallikelpoinen -- ja Anna taas miltei liian itsenäinen luonne.
ROUVA HALLMAN. En ymmärrä sinua nyt ollenkaan. Voiko ihminen koskaan
olla liian mallikelpoinen?
HERRA HALLMAN. Kyllä toisinaan. Ja sellainen mallikelpoisuus tekee
ihmisen itsekylläiseksi.
ROUVA HALLMAN. Mutta Kaarlo ei minusta vaikuta ollenkaan sellaiselta.
Ja toisekseen, mistä luulisit meille paremmankaan vävypojan tulevan?
HERRA HALLMAN. Paremman, hm. Tarkoitat, että meidän asemaamme
joutuneiden on oltava kiitollisia, kun perheeseen saadaan tuollainen
mallikelpoinen, hyvissä varoissa oleva apteekkari.
ROUVA HALLMAN. Mutta pappa -- kylläpä sinä olet nyt kummallinen! Minä
olen Annan puolesta ollut niin iloinen ja luullut aina, ettei
sinullakaan ole asiasta muuta kuin hyvää sanottavana.
HERRA HALLMAN. No, enhän minäkään sentään tahdo siitä mitään pahaa
sanoa. Minusta on vain tuon tulevan vävypojan käytös tuntunut hieman
siltä kuin tahtoisi hän sanoa, että se on huomattava armonosoitus hänen
puoleltaan, kun hän liittyy perheeseemme.
ROUVA HALLMAN. Luvalla sanoen, Eemil, se on sinun omaa epäluuloasi.
Minä puolestani en ole kertaakaan mitään sellaista huomannut.
HERRA HALLMAN. Voipa olla. Muutoin, vaikka Kaarlo onkin niitä miehiä,
jotka aineellisille seikoille antavat paljon suuremman arvon kuin
henkisille ominaisuuksille, niin ei hänestä kuitenkaan voi väittää,
että hän rahojen vuoksi on tytärtämme kosinut. Annan perinnöttömyys,
niin ideaaliseen valoon kuin se hänen tulevan avioliittonsa asettaakin,
on minua sentään usein vaivannut.
ROUVA HALLMAN. Se on sinussa, Eemil, vain sitä vanhaa ylpeyttä. Eikähän
Annan sitäpaitsi tarvitse ihan tyhjänä miehelään mennä.
HERRA HALLMAN. Tarkoitatko sitä kumminlahjaa johon minä hänen
ensimäisenä nimipäivänään lisäsin toisen puolen?
ROUVA HALLMAN. Sitä juuri.
HERRA HALLMAN. Kuinka suureksi se lienee tähän mennessä kasvanut? En
ole pitkiin aikoihin muistanut koko säästön olemassaoloa.
ROUVA HALLMAN. Vuoden vaihteessa se oli hiukan yli kahdenkymmenen
tuhannen.
HERRA HALLMAN. Hm, kaksikymmentä tuhatta. Eihän se mikään suuren suuri
perintö ole, mutta kuitenkin jotain tänä aikana, jolloin raha on
kallista. Muutoin toivon ja uskon ennen pitkää voivani tämän Annan
perinnön lisätä vähintäänkin kaksinkertaiseksi. Silloin hän on tunteva
asemansa tulevassa kodissaan paljon itsenäisemmäksi. Ja tuo
itsenäisyyden tunto -- se on kaiken varalta hyvä juuri Annalle.
Sitäpaitsi tunnen olevani hänelle velkaa, puhdasta rahallista velkaa.
Ja velka on aina maksettava.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, kuinka ahtaalla olisimmekaan nämä vuodet
olleet ilman Annaa. Ilman Annaa ja Sohvia. Kuinka masentavalta
tuntuukaan, että Sohvin on joskus täytynyt ostokset maksaa omista pikku
säästöistään. Nytkin on talouskassamme ihan tyhjä eikä kauppias ole
luvannut tavaraa laskuun, ennenkuin --- (keskeyttää huomatessaan, että
herra Hallman on painunut kokoon ja tuijottaa tylsästi eteensä). Mutta
pappa, mikä sinun on? Ottiko taas sydämestä? (Nousee ja lähestyy herra
Hallmania, taputtaen häntä hellävaroin hartioille).
HERRA HALLMAN (sopertaen). Reino -- Reino saattaa kaiken ennalleen --
ennalleen. Uskothan niin, Katri?
ROUVA HALLMAN. Uskon, uskon, rakas Eemil. -- Haenko sinulle niitä
tippoja?
HERRA HALLMAN (kohentautuen). Ei, se on jo ohi. -- Niin, niin, kaikki
palautuu ennalleen eikä ainoastaan ennalleen, vaan -- vaan suurempana
ja vauhdikkaampana. Niin, mamma, ja sitten me Reinon kanssa palkitsemme
korkojen kanssa Annat ja Sohvit. (Kelloaan katsoen) Mutta nyt minä
menen pistämään Reinolle kirjeen, että Anna vie sen mennessään postiin.
Reino saa näet toimittaa nämä paperit teollisuushallitukseen -- sekä
muutenkin ryhtyä alustaviin toimiin tehtaan käyntiin saattamiseksi.
(Ottaa paperit ja lähtee oikealle).
ROUVA HALLMAN. Etkö sinä ehtisi toimittaa niitä huomennakin? Panisit
nyt sen sijaan levolle.
HERRA HALLMAN. Suotta sinä, mamma, minun sydäntäni pelkäät, se kestää
ja tulee tästä puolin yhä paremmin kestämään. Levolle en voi laskeutua,
ennenkuin nämä paperit ovat matkalla -- nämä uuden tulevaisuuden
tuumat.
(Ulkoa kuuluu Annan ja herra Ekmanin lähenevä puhelu).
ROUVA HALLMAN (ikkunaa lähestyen). Siellä Anna ja Kaarlo palaavat juuri
järveltä.
HERRA HALLMAN. Sano Annalle, ettei hän lähde, ennenkuin minun kirjeeni
joutuu hänen matkaansa.
(Menee oikealle).
ROUVA HALLMAN (puhuen ikkunasta pihalle). Noo, onnellisestiko teitä
uusi venhe kantoi?
HERRA EKMAN (pihalta). Mainiosti!
ANNA (pihalta). Ja siellä oli niin ihanaa, varsinkin Koivusaaressa.
Ensi kerralla täytyy papan ja mammankin lähteä ja sitten juomme
saaressa kahvia. Eikö niin, mamma?
ROUVA HALLMAN. Kyllä, kyllä. Mutta tulkaahan nyt sisään saamaan kuppi
kahvia.
HERRA EKMAN. Kiitos, mutta minun täytyy joutua jo kotiin.
ANNA (edelleen pihalta). Voithan sinä nyt vielä hetkeksi tulla sisälle.
SOHVI (tulee vasemmalta ja kokoo pöydältä kahvivehkeet.).
ROUVA HALLMAN. Onhan kahvi vielä lämmintä?
SOHVI. On.
ROUVA HALLMAN. Sohvipa tuo sitten nuorille -- ja minulle myös, jos
pannussa riittää.
SOHVI. Entäs patruunalle?
ROUVA HALLMAN. Hänellä on kiireellistä kirjoittamista.
SOHVI. Voi, voi, sitä patruunaa, kun ihan siihen paikkaan itsensä
näännyttää. (Menee tarjottimineen vasemmalle. -- Etehisen ovesta
tulevat Anna, jolla on päässään kesähattu, ja hänen perässään herra
Ekman, noin kolmenkymmenen vuotias, hyvinvoipa ja huolellisesti puettu
mies.).
HERRA EKMAN. Niin, välttämättä täytyy tädinkin tulla ensi kerralla
mukaan, niin, ja sedän myös.
(Kaikki asettuvat pöydän ympärille.).
ANNA (kurkistaen herra Ekmanin jalkoihin, veitikkamaisesti). Muistitko,
varoa, että housujesi saumaukset tulivat kohdalleen?
ROUVA HALLMAN. Mutta Anna!
HERRA EKMAN. Niin, tiedättekö, täti, Anna on ollut tänään hyvin
pahankurinen. Muun muassa keikutti hän paluumatkalla venettä, niin että
minä jo todella pelkäsin kaatuvamme.
ANNA. Täytyihän minun, kun _sinä_ kerran et keikuttanut, kuten
minä odotin.
HERRA EKMAN. Odotit?
ANNA. Niin, saadakseni pelosta huutaa.
HERRA EKMAN (väkinäisesti naurahtaen). Mutta olipas sekin päähänpisto!
ANNA. Sitten minun halutti nähdä, kuinka lähellä sinussa on pelko
ja -- toiseksi minun halutti nähdä housunsaumaustesi joutuvan
epäjärjestykseen.
ROUVA HALLMAN. Mutta Anna, mitä tuo nyt on!
ANNA. Ja molemmat toivomukseni täyttyivät.
HERRA EKMAN. Mutta huusinkos minä?
ANNA. Sitä nyt vielä olisi tarvittu! Riitti kun kasvosi olivat pelosta
vääristyneet. (Sormensa kohottaen) Ritari!
HERRA EKMAN (kohauttaa olkapäitään).
ROUVA HALLMAN. Mikä sinuun, Anna, tänään on oikein mennyt?
SOHVI (tulee vasemmalta kahvitarjotinta kantaen).
ANNA. Mutta mikäs se Sohviin on tänään mennyt, kun palasi äsken kylältä
niin vihaisen näköisenä, etten minä muista Sohvia koskaan sellaisena
nähneeni?
SOHVI (asettaen tarjottimen pöydälle). Kun on maailmassa niin paljon
hulluja ihmisiä, niin täytyy välistä siivonkin suuttua.
ROUVA HALLMAN (levottomana). Ei kai Sohvi kauppiaan kanssa
riitaantunut?
SOHVI. Hänestä minä nyt viisi! Mutta kun suutari Mäkelä keskellä tietä
kävi taas minun kimppuuni.
(Kaikki naurahtavat.).
ANNA. Sohvi on siis ainutlaatuinen nainen maailmassa, kun suuttuu
kosinnasta.
HERRA EKMAN. Todellakin.
SOHVI. Mokomakin kosinta! Kun se edes suoraan pyytäisi niitä muutamaa
tuhatta markkaa, jotka minä elämäni varrella olen onnistunut
säästämään, niin sitten en puhuisi mitään. Mutta ruvetapas nyt
ikämiehen tosissaan kosimaan. Eikä usko sitten edes kerralla. Mutta
kuuli se tällä kertaa kunniansa.
ANNA. Mutta onko Sohvi sitten niin ihan varma, että hän yksinomaan
juuri rahojen vuoksi kosii? Ehkäpä hän on hyvinkin mieltynyt itse
Sohviin?
HERRA EKMAN. Niin todellakin. Ja eikö Mäkelä ole kunnon mies?
SOHVI. Rahat sillä on mielessä eikä mikään muu. Milloinka sellainen
ihme olisi tapahtunut, että minun ikäistäni raajarikkoa olisi muun
vuoksi kosittu? Ja tiedänhän minä sen muutenkin. Onhan minulla silmät
päässäni ja järkeäkin aina kotitarpeeksi.
(Menee vasemmalle.).
ROUVA HALLMAN (ottaen kahvia). Kyllä kai Sohvi on oikeassa. Mutta
ottakaa kahvia ennenkuin se kokonaan jäähtyy.
ANNA (kahviaan hämmentäen miettivästi). Niin, Sohvi on varmasti
oikeassa. Mutta katsovatkohan rikkaat perijättäret, joiden ympärillä
tungeksii kosijoita, yhtä kylmästi asiain ytimeen? Varmaankin niistä
hyvin monet pettävät itseään kuvittelemalla, että tuo kosijain joukko
häärää heidän ympärillään heidän itsensä vuoksi. Ja ovat poloiset vielä
mairiteltuja siitä.
HERRA EKMAN. Hm, on aina uskallettua mennä kenenkään motiiveja
tuomitsemaan.
ANNA. Mutta näkeehän sen niin selvästi. On sekä ulkomuodoltaan että
lahjoiltaan sangen vähäpätöinen perijätär ja on toinen köyhä neitonen,
joka molemmissa suhteissa on edellistä päätään pitempi. Kuitenkin
kosijat sivuuttavat hänet parveillakseen perijättären ympärillä. Voiko
silloin motiiveista epäillä?
ROUVA HALLMAN. Semmoistahan se nyt kerta kaikkiaan on tämä maailman
meno.
ANNA. Mutta se on halpamaista, kerrassaan inhottavaa menoa se
sellainen!
ROUVA HALLMAN. Mutta, hyvä lapsi, mihinkä siitä pääsee, perijättärellä
on nyt kerran hänen perintönsä --
HERRA EKMAN. Niin, todellakin, mihinkä siitä pääsee. Maailman meno on
otettava sellaisena kuin se on.
ANNA. Minä olen usein kuvitellut, kuinka minä menettelisin, jos olisin
rikas perijätär ja jos minä tuntisin rakkautta johonkin kosijoistani.
ROUVA HALLMAN JA HERRA EKMAN. No kuinka?
ANNA. Minä asettaisin hänet koetukselle. Saattaisin hänet jollakin
tavoin siihen varmaan luuloon, että minulla ei ole odotettavissa mitään
perintöä tai, jollei muu auttaisi, lahjoittaisin perintöni pois.
ROUVA HALLMAN. Niin, kuvitella kyllä voi sellaista, mutta tokkohan
sinäkään käytännössä niin menettelisit?
ANNA. Varmasti menettelisin.
HERRA EKMAN. No hyvä, mutta entäpä jos sinä siten menetellen
kadottaisitkin kosijan, johon jo itsekin olisit rakastunut.
ANNA. Kas siinäpä juuri toteutuisikin minun tarkoitukseni. Kävisi
selville, että hän onkin kosinut minua rahojen vuoksi ja silloinhan
olisi pelkkä onni minulle, että pääsisin liittämästä elämääni hänen
elämäänsä.
HERRA EKMAN. Mutta rakkautesi häneen?
ANNA. Saisi sammua -- ja se sammuisikin tietysti heti, kun hänen
motiivinsa siten olisivat minulle paljastuneet.
ROUVA HALLMAN. Mutta eiköhän tuollainen romantiikka johtaisi lopulta
sentään onnettomuuteen.
HERRA EKMAN. Kun leipä loppuu, niin rakkauskin loppuu. Miksi siis
halveksia aineellisia arvoja.
ANNA. Sellaisesta leipärakkaudesta minä en tahdo tietää! (Kiivaasti)
Avioliitto _ei voi_ muodostua onnelliseksi ja sopusointuiseksi,
jos kummaltakaan puolen on ollut pienimpänäkään tekijänä joku muu kuin
persoonallisesta taipumuksesta johtunut puhdas rakkaus. Jos minä vain
jotakin muuta huomaisin, niin pitäisin velvollisuutenani rikkoa ajoissa
välit.
HERRA EKMAN. Hm!
ROUVA HALLMAN. Puhdasta ihannetta on missään asiassa vaikea saavuttaa.
ANNA. Mutta mikään ei estä meitä joka asiassa pyrkimästä niin pitkälle
kohti ihannetta kuin suinkin päästä jaksamme.
(Äänettömyys.).
HERRA EKMAN (kelloonsa katsoen). Kas kuinka aika rientää. Minun täytyy
oikopäätä lähteä kotiin, siellä kun on tänään oppilas yksinään
apteekissa. (Nousten) Näkemiin, täti! Näkemiin, Anna!
(Menee vasemmalle).
ROUVA HALLMAN (Annalle, hellästi toruen). Nyt sinä esiinnyit hyvin
epäedullisesti Kaarlon silmissä. Etkö huomannut, että hän oli hiukan
loukkaantunut?
ANNA (ärtyisesti). Entäpä sitten! Eikö ole hyvä, että hän ajoissa näkee
minut oikeassa valaistuksessa -- sellaisena kuin minä olen.