Tom Sawyer salapoliisina - 3

"Ole vallan levollinen, en ajattele semmoista. Mutta, mitä tuo on --
nyt se raapii päätänsä -- eihän kummitusta voi syhyttää, sehän on
pelkkää sumua! Totisesti, Huck, luulenpa, ettei se olekaan mikään oikea
kummitus, sillä pitäisihän sen --"
"Mitä sitte, Tom?"
"Olla _läpinäkyvä_, niin että pensaat näkyvät sen takaa."
"Olet oikeassa, hänen ruumiinsa on tiivis kuin lehmän. Tiedätkö, alan
uskoa --"
"Nyt se ottaa suunsa täyteen tupakkaa ja alkaa pureksia -- sehän on
mahdotonta, eihän sillä ole hampaita. Kuule, Huck!"
"No, puhu sitte!"
"Ei se olekaan mikään kummitus, vaan Jack Dunlap ilmielävänä! --
Olemmeko löytäneet ruumiin vaahterametsiköstä?"
"Emme -- emme jälkeäkään."
"Tiedätkö myös miksi? -- Koska siellä ei ole milloinkaan ollutkaan
sellaista."
"Mutta, Tom, kuulimmehan huudon!"
"Onko se mikään todistus, että joku on tapettu? -- Ensin näimme neljä
miestä juoksevan ja sitte tuli tämä käyden metsästä. Me pidimme
häntä haamuna, mutta se oli yhtä vähän haamu kuin sinä. Se oli Jack
Dunlap itse, ja hän se on, joka istuu tuolla ja näyttelee vierasta ja
kuuromykkää, aivan niinkuin hän lupasi meille. Tuo -- kummitus! Ei,
lihaa ja luuta hän on, siitä lyön vetoa vaikka mitä."
Nyt huomasin minäkin, että olimme erehtyneet, ja molemmat olimme
sydämestämme iloisia, ettei Jackia oltu murhattu. Mutta mitä meidän oli
nyt tehtävä? Puhuteltavako häntä, vaiko oltava, ikäänkuin emme tuntisi
häntä? Tom katsoi parhaaksi kysyä häneltä itseltään, miten hän itse
tahtoisi. Hän meni siis suoraan häntä kohti, samalla kun minä pysyin
hiukan taampana, siltä varalta, että se sittekin olisi kummitus.
Kun Tom oli aivan lähellä häntä, sanoi hän:
"Hyvää päivää! Olemme sangen iloissamme, Huck ja minä, nähdessämme
teidät jälleen. Älkää pelätkö, että ilmaisemme teidät. Jos katsotte sen
paremmaksi, tahdomme olla, ikäänkuin emme olisi ikinä tunteneet teitä.
Sanokaa vain, onko se tahtonne. Voitte siinä tapauksessa luottaa meihin
lujasti; antaisimme ennen hakata poikki kätemme kuin tuottaisimme
teille mitään vahinkoa."
Ensin hän näytti hämmästyvän sangen suuresti, nähdessään meidät, eikä
tuntunut lainkaan iloiselta. Mutta Tomin puhuessa hänen kasvonsa
kirkastuivat, ja lopulta hän hymyili, nyökkäsi useampaan kertaan, teki
kaikenlaisia merkkejä käsillään ja sanoi: "Goo-goo-goo-goo", aivan kuin
kuuromykkä.
Samassa näimme pari Steffen Nickersonin väestä, jotka asuivat niityn
toisella puolella, lähestyvän.
"Te näyttelette vallan erinomaisesti", sanoi Tom; "tietysti teidän
täytyy harjoitella niin paljon kuin voitte, meidän niinkuin muidenkin
läsnäollessa, että voitte olla varuillanne ettekä unhota osaanne.
Tahdommekin tulla niin vähän kuin mahdollista tiellenne emmekä ilmaise
ainoallekaan ristinsielulle, että tunnemme teidät. Mutta antakaa meille
tieto, jos joskus tarvitsette apua."
Kun kohtasimme Nickersonin miehet, pysähtyivät he tietysti ja kysyivät,
kuka tuo vieras tuolla oli, mikä hänen nimensä oli, mistä hän tuli,
oliko hän baptisti vai metodisti, vapaamielinen vai vanhoillinen,
ynnä muita sensuuntaisia kysymyksiä, jommoisia me amerikkalaiset aina
jonkun uuden henkilön esiintyessä teemme. Mutta Tom vastasi, ettei
hän ollut tullut kuuromykän merkeistä ja muista luonnonäänistä sen
viisaammaksi. Suurella jännityksellä katselimme nyt etäämpää, kuinka he
rupesivat tutkimaan Jackia. Vasta kun näimme hänen tekevän merkkejään
ja tiesimme, että kaikki kävisi hyvin, rauhoituimme taas ja kiiruhdimme
tiehemme, koska tahdoimme ehtiä välitunniksi koululle.
Oli sangen harmillista, että Jack ei voinut kertoa meille, mitä
vaahterametsikössä oli tapahtunut ja oliko hän ollut vähällä menettää
henkensä; mutta Tom huomautti vallan oikein, että ihminen Jackin
asemassa ei voinut olla kylliksi varovainen ja että oli viisainta olla
vaiti, jottei antautuisi alttiiksi millekään vaaralle.
Välitunnilla oli hyvin hauskaa; kaikki pojat ja tytöt olivat iloissaan
nähdessään taas meidät. Molemmat Hendersonit olivat koulumatkallaan
kohdanneet kuuromykän, josta syystä muut kadehtivat heitä suuresti,
kaikki kun paloivat uteliaisuudesta nähdä hänet eivätkä osanneet puhua
mistään muusta.
Ei ollut suinkaan mikään pieni kieltäymys Tomilta olla mitään
ilmaisematta. Jos olisimme voineet kertoa kaikki, miten olisikaan
meitä ihailtu! Mutta paljoa sankarillisempaa oli sentään olla vaiti.
Miljoonan pojan joukosta olisi tuskin tavannut kahta, joille se olisi
onnistunut. Siitä oli Tom ainakin vakuutettu, ja loppujen lopuksi,
täytyi kai hänen se tietää parhaiten.


YHDEKSÄS LUKU.

Seuraavina kahtena tai kolmena päivänä kulki kuuromykkä naapurista
toiseen ja oli pian yleisesti suosittu. Jokainen oli ylpeä saadessaan
seurustella niin merkillisen henkilön kanssa; häntä kutsuttiin
aamiaisille, päivällisille ja illallisille, häntä kestittiin parhaan
mukaan eikä väsytty töllistelemästä häntä. Ihmiset olisivat mielellään
halunneet tietää hänestä enemmän, mutta hänen merkkejään he eivät
ymmärtäneet -- hän ei kai itsekään tiennyt, mitä ne merkitsivät.
Mutta hänen luonnonääniään he sensijaan ihmettelivät suuresti ja
olivat iloissaan, kun hän päästeli niitä. Myöskin ojensi hän ihmisille
kivitaulua ja -kynää, jotta he voisivat tehdä hänelle kysymyksiä; mutta
vastauksia, jotka hän kirjoitti sille, ei voinut lukea kukaan, paitsi
Brace Dunlap, vaikka se oli hänellekin vaikeata; kuitenkin hän älysi
ainakin sisällyksen. Hän sanoi, että kuuromykkä oli kaukaa ja ennen
ollut hyvissä olosuhteissa, mutta oli sitte joutunut huijarien käsiin,
jotka olivat käyttäneet väärin hänen luottamustaan. Nyt hän oli köyhä
eikä tiennyt mistä saisi leipänsä.
Yleisesti kiitettiin Bracea siitä, että hän oli niin avulias vieraalle.
Hän oli antanut hänelle asunnoksi pienen hirsivajan, hänen neekeriensä
oli pidettävä se kunnossa ja vietävä hänelle ruokaa niin paljon kuin
hän tahtoi.
Meidänkin talossa kävi kuuromykkä usein, koska setä Silasille tuotti
lohdutusta nähdä henkilö, joka oli surun sortama niinkuin hänkin. Tom
ja minä olimme, ikäänkuin emme olisi häntä nähneet vielä milloinkaan,
ja hänkin tekeytyi meihin nähden aivan vieraaksi. Perhehuolista
puhuttiin hänen läsnäollessaan ujostelematta, mikä itse asiassa ei
ollut vahingoksi. Tavallisesti hän ei näyttänyt kiinnittävän siihen
mitään huomiota, mutta teki sen kumminkin usein.
Kun oli kulunut kolme päivää, alkoivat naapurit käydä levottomiksi
Jupiter Dunlapin viipymisen tähden. Ihmiset kyselivät toisiltaan,
minne hän oli joutunut; pudistettiin päätä ja pidettiin asiaa sangen
kummallisena ja selittämättömänä. Taas kului pari päivää; silloin
levisi huhu, että hän oli ehkä murhattu. Se herätti tietysti suurta
huomiota ja loppumattomia puheita. Lauantaina meni ihmisiä suurin
joukoin metsään nuuskimaan ruumista. Tom ja minä menimme myös mukaan ja
autoimme etsimisessä. Tom ei saattanut mielenliikutukselta syödä eikä
nukkua päiväkausiin ja hehkui innosta, koska hän arveli, että jos me
löytäisimme ruumiin, tulisimme kuuluisiksi ja nimemme olisi kaikkien
suussa.
Toiset kyllästyivät lopuksi ja heittivät etsimisen. Mutta Tom ei
ajatellutkaan sellaista, hän oli väsymätön. Koko yönä hän ei ummistanut
silmiään, vaan mietti jotain suunnitelmaa, ja kun aamu valkeni,
oli asia selvinnyt hänelle. Suurimmalla kiireellä hän haki minut
vuoteestani.
"Pian, Huck, vaatteet päälle", huudahti hän, "nyt sen tiedän! Me
tarvitsemme vainukoiraa."
Kaksi minuuttia myöhemmin juoksimme hämärissä jokea pitkin kylään päin.
Vanhalla seppä Jeff Hookerilla oli koira, jonka Tom aikoi lainata
häneltä.
"Jäljet ovat liian vanhat", sanoin minä, "ja sitäpaitsi on satanut."
"Se ei tee mitään, Huck. Jos ruumis on jossain metsässä, löytää koira
sen varmaan. Se vainuaa kyllä, mihin paikkaan murhattu on kuopattu.
Murhaajankin jäljille se auttaa meidät, ja kun olemme niille päässeet,
seuraamme niitä taukoamatta, kunnes saamme miehen kiinni. Silloin me
tulemme kuuluisiksi, niin totta kuin elän."
"No, kunhan nyt löydämme ensin ruumiinkin", sanoin minä, laimentaakseni
hiukan hänen intoaan, "siinä meillä on kai kylliksi työtä täksi
päiväksi. Kuka tietää, onko sellaista ollenkaan olemassa; ehkä laiska
Jupiter on aivan yksinkertaisesti livistänyt matkoihinsa eikä ole
lainkaan murhattu."
Mutta siitä Tom ei tahtonut kuulla puhuttavankaan:
"Kuinka voi noin puhuakaan, Huck, sehän on vallan inhoittavaa. Etkö
häpeä sekoittaa peliä, kun meillä juuri on mitä paras tilaisuus
kunnostaa itseämme ja perustaa maineemme."
"Mitä vielä, minä peruutan kaikki; tee aivan kuin haluat, Tom.
Onko Jupiter elävä vai kuollut, on itse asiassa minusta jotenkin
yhdentekevää."
Pian Tom oli taas pelkkää tulta ja innostusta, kunnes saavuimme vanhan
Jeff Hookerin pajan edustalle; tämä laimensi hänen intoaan aika lailla.
"Koiran voitte saada", sanoi hän, "mutta mitään ruumista ette löydä,
koska sellaista ei ole olemassa. Ihmiset ovat oikeassa, kun eivät enää
etsi. Niin pian kuin he alkoivat ajatella asiaa tarkemmin, täytyi
jokaisen myöntää, ettei mistään murhasta voi olla puhettakaan. Tahdon
myös sanoa teille miksi: Jos joku murhaa ihmisen, ei hän kai tee sitä
aivan ilman mitään syytä, se teidän täytyy myöntää. No, ja miksi
olisi kukaan tahtonut surmata Jupiter Dunlapia, tuota pässinpäätä?
Kostostako? Luuletteko, että kellään voisi olla kaunaa sellaista
ihmistä kohtaan?"
Tom ei osannut vastata sanaakaan; tältä kannalta ei hän ollut vielä
harkinnut asiaa.
"Vai luuletteko, että hänet olisi tahdottu ryöstää? Haha! Niin se kai
oli. Häneltä on varastettu housunhihnat ja sentähden -- --"
Ukko oli läkähtyä naurusta; hänen täytyi pidellä kylkiään, ettei
halkeisi. Tom oli vallan ällistyneen näköinen; näin hänen päältään,
että hän olisi toivonut olevansa peninkulmien päässä, samalla kun Jeff
Hooker alkoi uudestaan:
"Sen, jolla on vähäkin järkeä päässä, täytyi heti huomata, että tuo
laiskuri oli vain livistänyt tiehensä, koska hän tahtoi raskaan
työnsä jälkeen hiukan huvitella. Huomatkaa, parin viikon päästä hän
tulee takaisin ja nauraa partaansa. -- Mutta jos tahdot etsiä hänen
ruumistaan, Tom, niin ota koira ja tee se; minä en tahdo sinua estää."
Tom oli mennyt liian pitkälle voidakseen enää perääntyä. "No, siis,
päästäkää se kahleista", sanoi hän. Vanhus teki sen ja katseli nauraen
jälkeemme, kun me häpeissämme poistuimme.
Koira tunsi meidät, heilutti häntäänsä ja juoksi edellämme hyppien
iloisesti ja nauttien vapaudestaan. Mutta Tomin kasvot eivät
värähtäneetkään: hän oli syvästi loukkaantunut siitä, että vanha Hooker
oli tehnyt hänet naurunalaiseksi, ja kirosi koko juttua.
Synkkinä ja vaieten hiivimme takateitä kotia. Kun juuri käännyimme
tupakkamaamme kulmauksessa, ulvahti koira surkeasti. Riensimme sinne ja
näimme, miten se kaikin voimin kaivoi maata ja silloin tällöin ääneensä
ulvoen käänsi päätään sivullepäin.
Sateen läpikostuttamassa maassa näkyi selvästi sisäänpainunut
pitkämäinen neliö, joka näytti ikäänkuin haudalta. Seisoimme siinä
mykkinä ja katsoimme toisiimme. Koira oli kaivanut tuskin pari tuumaa,
kun se sai kynsiinsä jonkun esineen ja rupesi kaivamaan sitä esiin; se
oli miehen käsivarsi, joka oli hihassa.
"Tule pois, Huck", kuiskasi Tom huohottaen, "ruumis on löytynyt."
Kylmät väreet kävivät selkäpiitäni pitkin. Nopeasti juoksimme
maantielle ja haimme ensimmäiset ihmiset, jotka tapasimme. He
ottivat lapion mukaansa ja kaivoivat ruumiin ylös. Ei, olipa se
hämmästys! Hänen kasvojaan ei enää voinut tuntea, mutta se ei ollut
tarpeellistakaan. Kaikki huusivat:
"Jupiter parka! Nuo ovat juuri ne vaatteet, jotka hänellä oli viimeksi
yllään!"
Pari miestä kiiruhti kylään levittämään tietoa ja viemään sanaa
rauhantuomarille, että voitaisiin pitää ruumiintarkastus. Myöskin Tom
ja minä juoksimme täyttä laukkaa kotia; aivan hengästyneinä ryntäsimme
setä Silasin, täti Sallyn ja Bennyn luo, ja Tom huusi:
"Me kaksi, minä ja Huck, olemme aivan yksinämme löytäneet vainukoiran
avulla Jupiter Dunlapin ruumiin. Kaikki olivat heittäneet etsimisen;
ilman meitä ei sitä olisi ikinä keksitty. Hän on murhattu, hänet on
lyöty seipäällä kuoliaaksi; mutta minäpä aion löytää murhaajan, hän ei
pääse käsistäni, niin totta kuin nimeni on Tom."
Täti Sally ja Benny hypähtivät kalpeina ja pelästyneinä seisaalleen,
mutta setä Silas kaatui tuolilta eteenpäin lattialle ja huudahti
ähkien: "Jumala minua armahtakoon -- _sinä olet löytänyt hänet!"_


KYMMENES LUKU.

Nämä kauheat sanat kuullessamme seisoimme siinä kuin kivettyneinä
emmekä voineet ainakaan minuuttiin liikuttaa jäsentäkään. Kun olimme
hiukan toipuneet säikähdyksestämme, nostimme vanhuksen ylös ja asetimme
hänet takaisin tuolilleen; hän antoi Bennyn silitellä ja suudella
itseään, ja täti raukkakin koetti rauhoittaa häntä. Mutta he olivat
molemmat niin hämmentyneet ja suunniltaan, että tuskin tiesivät mitä
tekivät. Mutta kaikkein onnettomin oli Tom itse. Häntä kauhistutti
ajatus, että hän oli ehkä syössyt setänsä turmioon. Jollei hän olisi
ollut niin kunnianhimoinen ja halunnut tulla kuuluisaksi ja jos hän
olisi jättänyt ruumiin etsimisen, niinkuin muutkin ihmiset, niin eihän
lopultakaan olisi tullut milloinkaan mitään ilmi. Mutta ei kulunut
aikaakaan, kun hän malttoi mielensä ja muutti ajatuksensa.
"Älä sano sitä enää toistamiseen, setä Silas; tuollaiset puheet ovat
vaarallisia, ja myöskään ei niissä ole siteeksikään totta", vakuutti
hän päättävästi.
Täti Sally ja Benny hengähtivät helpotuksesta nämä sanat kuullessaan;
mutta setä pudisti surullisesti päätään.
"Ei, ei -- minä sen tein -- Jupiter raukka -- minä sen tein!" -- sanoi
hän epätoivon äänellä, kyynelten valuessa alas pitkin poskia. Se oli
kauheata kuulla.
Sitte hän kertoi edelleen, että se oli tapahtunut samana päivänä,
jona Tom ja minä tulimme, auringon laskun aikaan. Jupiter oli häntä
kiduttanut ja suututtanut, kunnes viha sai hänessä vallan ja hän löi
häntä sauvalla päähän, niin että hän kaatui maahan. Hän katui heti
tulisuuttaan; hän polvistui Jupiterin viereen, nosti ylös hänen päänsä
ja pyysi, että hän toki puhuisi ja sanoisi, ettei hän ollut kuollut.
Hän virkosikin pian; mutta kun hän näki, kuka piteli hänen päätään,
hyppäsi hän ikäänkuin kuoliaaksi säikähtyneenä ylös, oli yhdellä
harppauksella aidan toisella puolella, juoksi metsään päin ja katosi.
Silloin setä luonnollisesti toivoi, ettei hän ollut tuottanut hänelle
mitään vahinkoa.
"Mutta voi", jatkoi hän, "vain pelko oli puhaltanut häneen tuon
viimeisen kipinän elinvoimaa, joka pian sammui; hän vaipui sitte maahan
pensaikossa, missä ei kukaan voinut häntä auttaa, ja heitti henkensä."
Vanha mies vaikeroi ja itki; hän sanoi, että hän oli murhaaja,
kantoi Kainin merkkiä ja saattoi perheensä huutoon ja häpeään. Hänen
rikoksensa keksittäisiin, ja se veisi hänet hirsipuuhun.
"Siitä ei ole puhettakaan", sanoi Tom. "Sinä et ole häntä lainkaan
tappanut. Yksi ainoa isku ei kuoleta. Murhan on tehdyt joku toinen."
"Ei, minä sen tein eikä kukaan muu. Kelläpä muulla, paitsi minulla,
olisikaan ollut mitään häntä vastaan?"
Hän katsoi meihin, ikäänkuin olisi toivonut, että me olisimme voineet
mainita jonkun, jolla olisi ollut kaunaa tuota vaaratonta ihmistä
vastaan. Mutta se oli turhaa; meidän kaikkien täytyi vaieta. Kun hän
näki sen, valtasi hänet suru uudelleen; oli vallan sääli nähdä hänen
surkeata katsettaan.
"Mutta odottakaahan", huudahti Tom äkkiä, "jonkun on toki täytynyt
haudata hänet. Kuka se sitte lienee --"
Pidemmälle hän ei päässyt. Tiesin kyllä miksi, ja minua puistatti.
Olimmehan molemmat nähneet tuona yönä setä Silasin pitkä lapio olalla.
Bennynkin oli täytynyt huomata hänet; hän oli kerran maininnut siitä
jotain. Tom koetti nyt innokkaasti taivuttaa setää olemaan ilmaisematta
itseään; me muut olimme samaa mieltä ja sanoimme, että jos setä olisi
vaiti, ei sitä saataisi tietää milloinkaan, eikä hänen pitäisi itse
syyttää itseään, koska meidän kaikkien sydän murtuisi, jos hänelle
tapahtuisi jotain pahaa. Se ei tuottaisi kenellekään hyötyä ja tekisi
vain hänen omaisensa onnettomiksi. Viimein hän lupasikin sen, ja nyt
koetimme lohduttaa ja ilahuttaa häntä, mikäli voimme. Koko juttu
painuisi pian unhotuksiin, sanoimme, eikä kukaan ihminen ajattelisi
sitä enää. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi edes unissakaan ruveta
epäilemään setä Silasia; hän on siksi liian hyvässä maineessa ja on
niin lempeä ja ystävällinen jokaista kohtaan.
"Ajatelkaahan vain", sanoi Tom suurella ponnella, "sehän on vallan
selvää: setä Silas on ollut täällä niin ja niin monta vuotta
saarnaajana ilman penninkään palkkaa; hän on tehnyt kaikkea mahdollista
hyvää; nuoret ja vanhat rakastavat ja kunnioittavat häntä. Kuinka hän,
rauhallisin ihminen maailmassa, joka ei milloinkaan ole sekaantunut
vieraisiin asioihin, kuinka hän olisi tullut tehneeksi väkivaltaa
jollekin. Häntä vastaan ei voi syntyä mitään epäluuloa; se on yhtä
mahdotonta kuin -- --"
"Arkansasin valtion nimessä ja määräyksestä vangitsen minä teidät
Jupiter Dunlapin murhaajana", huusi samassa silmäräpäyksessä sheriffi
ovelta.
Se oli kauheata. Täti Sally ja Benny tarttuivat itkien ja huutaen
setä Silasiin eivätkä tahtoneet päästää häntä menemään; neekeritkin
juoksivat ulisten paikalle; se oli sydäntäsärkevä kohtaus, ja laitoin,
että jouduin ylös huoneeseeni.
Kun häntä vietiin pieneen kylävankilaan, saatoimme häntä kaikki,
sanoaksemme hänelle jäähyväiset. Tomilla oli jo päässään valmiina ja
selvänä suunnitelma, miten vapauttaisimme hänet sankarillisesti jonakin
pimeänä yönä. Mutta kun hän hiukan vihjaisi siitä sedälle, kävi hänelle
nolosti. Vanhus parka arveli, että hänen velvollisuutensa oli kärsiä
rangaistus, minkä laki hänelle määräisi; vaikka vankilan ovi olisi
selkosen selällään, ei hän poistuisi sieltä. Tietysti Tom oli hyvin
pettynyt, mutta hänen piti mukautua siihen. Mutta ajatuksesta pelastaa
setänsä hän ei silti vielä luopunut; hän katsoi sen velvollisuudekseen,
sillä hän tunsi olevansa tavallaan vastuussa hänestä.
Hän lupasi myös täti Sallylle, ettei hän lepäisi päivällä eikä yöllä,
ennenkuin saisi setänsä viattomuuden toteennäytetyksi; hänen ei
pitäisi olla huolissaan. Täti syleili häntä hellästi, kiitti häntä ja
sanoi olevansa vakuutettu, että hän tekisi kaikki, mitä hän suinkin
voi. Sitte hän pyysi meitä vielä auttamaan Bennyä talouden ja lasten
hoidossa, ja kun olimme kyynelsilmin ottaneet häneltä jäähyväiset,
palasimme farmille. Täti aikoi jäädä asumaan vanginvartian vaimon luo,
kunnes lokakuussa asian käsittely oikeudessa alkaisi.


YHDESTOISTA LUKU.

Seuraava kuukausi oli meille kaikille hyvin surullinen, Benny raukka
koetti olla niin levollinen kuin voi; myöskin Tom ja minä teimme
parastamme ilahuttaaksemme muita, mutta siitä oli vähän apua. Kävimme
joka päivä katsomassa vanhuksia, mikä oli julman surullista. Setä
Silas ei saanut enimmäkseen unta öisin tai sitte käveli unissaan;
hän oli surkuteltavan näköinen ja kävi ruumiiltaan ja sielultaan yhä
raihnaammaksi, niin että pelkäsimme kaikki, että hän sairastuisi ja
kuolisi surusta.
Kun puhuimme hänelle rohkaisevia sanoja, pudisti hän vain päätänsä ja
arveli, ettemme tietäneet, mikä taakka oli kantaa murhaa sielullaan;
muuten puhuisimme toisin. Niin usein kuin toistimmekin hänelle, ettei
ollut kysymyksessä murha, vaan varomattomuudessa tehty tappo, ei hän
luopunut mielipiteestään. Niin, kun oikeudenkäyntipäivä lähestyi,
oli hän vallan valmis tunnustamaan, että hän oli tappanut miehen
edelläkäyneen harkinnan jälkeen. Se teki asian tietysti sata kertaa
pahemmaksi; täti Sally ja Benny olivat menehtyä tuskasta. Kuitenkin
otimme sedältä lupauksen, ettei hän muiden läsnäollessa puhuisi
tavuakaan murhasta, ja olihan se edes lohdutus.
Kokonaisen kuukauden Tom mietti puhki päänsä, keksiäkseen jonkun
keinon. Monta yötä minun täytyi valvoa hänen kanssaan ja punoa
suunnitelmia, mutta väsytimme itseämme vain turhanpäin, sillä ei
se johtanut mihinkään tuloksiin. Olin vihdoin niin masentunut ja
alakuloinen, että neuvoin Tomia luopumaan koko yrityksestä; mutta
hän oli toista mieltä eikä lakannut puhkomasta päätään yhä uusilla
suunnitelmilla.
Niin tuli lokakuun keskivaiheilla oikeudenistuntopäivä. Olimme
kaikki siellä, ja sali oli tietysti tupaten täynnä. Vanha setä Silas
raukka näytti itse melkein kuin kuolleelta, niin onttosilmäiseltä,
kuihtuneelta ja surkealta. Benny ja täti Sally istuivat hänen
vasemmalla ja oikealla puolellaan, tiiviissä hunnussa ja surun
murtamina. Mutta Tom istui puolustusasianajajamme vieressä ja yhtyi
vähä väliä puheeseen; yleinen syyttäjä antoi hänen olla ja tuomari
niinikään. Usein hän katsoi paremmaksi ottaa asian puolustajan käsistä
kokonaan, sillä tämä oli vain nurkka-asianajaja eikä ymmärtänyt juuri
hölynpölyä.
Valamiesten vannottaminen oli toimitettu, ja yleinen syyttäjä piti
puheensa. Hän sanoi niin kauheita asioita setä Silasista, että täti
Sally ja Benny alkoivat itkeä. Se, mitä hän kertoi murhasta, salpasi
miltei hengityksemme, niin toista se oli kuin sedän kertomus. Hän sanoi
todistavansa, että kaksi luotettavaa todistajaa oli nähnyt, kuinka
setä Silas oli tappanut Jupiter Dunlapin. Se oli tapahtunut harkinnan
jälkeen, sillä hän oli huutanut lyödessään sauvalla, että hän tahtoi
tehdä hänet kylmäksi; sitte oli hän raahannut Jupiterin pensaikkoon,
ja tämä oli silloin ollut jo vallan kuollut. Myöhemmin oli setä Silas
palannut ja kuljettanut ruumiin tupakkamaalle, minkä seikan kaksi
miestä voi todistaa. Yöllä hän oli sitte haudannut sen, ja silloinkin
oli joku nähnyt hänet.
Ajattelin, että vanha setä raukka oli varmasti valehdellut meille,
koska hän luotti siihen, ettei kukaan ollut nähnyt häntä, eikä tahtonut
murtaa täti Sallyn ja Bennyn sydäntä. Siinä hän oli tehnyt aivan
oikein; jokainen, jolla on vähänkin tunnetta ruumiissaan, olisi myös
valehdellut, säästääkseen noilta kahdelta, jotka eivät kuitenkaan sille
mahtaneet mitään, murhetta ja sydänsurua. Meidän puolustajamme naama
kävi aattelevaiseksi, ja Tomkin oli silmäräpäyksen, ikäänkuin olisi
saanut läimäyksen vasten suutaan, mutta pian hän taas malttoi mielensä
ja oli olevinaan hyvin varma -- mutta kuitenkin hänen mielensä oli
levoton, sen tiedän. Kuulijain kesken syntyi puheen kestäessä kauhea
kiihtymys.
Kun syyttäjä oli lopettanut, istuutui hän ja todistajat huudettiin
esille. Ensin tuli useampia todistamaan, että setä Silas oli ollut
vihamielinen murhattua kohtaan. He sanoivat kuulleensa usein hänen
lausuneen uhkauksia Jupiteria kohtaan; suhde oli lopulta käynyt niin
kireäksi, että koko maailma puhui siitä. Murhattu, joka pelkäsi
henkeään, oli sanonut useammalle heistä, että setä Silas tappaa hänet
vielä joskus.
Ristikuulustelusta, jonka Tom ja puolustusasianajaja panivat toimeen
näiden todistajien kanssa, ei ollut mitään hyötyä; he pysyivät
todistuksessaan.
Sitte astui Lem Beebe todistamaan. Se muistutti mieleeni tulomme
päivän, kuinka Lem oli Jim Lanen kanssa kulkenut ohitsemme ja sanonut,
että hän aikoi lainata koiran Jupiter Dunlapilta. Kaikki toistui
muistissani: Bill ja Hans Withers, jotka puhuivat neekeristä, joka
oli varastanut jyviä setä Silasilta, ja kummituksemme, joka tuli
vaahterametsiköstä ja säikähdytti meitä niin kovin. Se istui nyt
ilmielävänä edessäni, ja sillä oli kuuromykkänä ja vieraana oikein
eri tuoli aitauksen sisäpuolella; siinä hän saattoi kaikessa rauhassa
heittää säärensä toisensa päälle, samalla kun muut kuulijat olivat niin
yhteensullotut, että voivat tuskin hengittää.
Lem Beebe vannoi valan ja alkoi: "Toisena päivänä syyskuuta
auringon laskiessa menin Jim Lanen kanssa syytetyn aitauksen ohi.
Silloin kuulimme äänekästä puhetta ja toraa aivan lähellämme; vain
pähkinäpensaikko oli välillämme. Tunsimme syytetyn äänen, joka
huusi: 'Olen sinulle monasti sanonut, että vielä tapan sinut!'
Sitte näimme sauvan, joka nostettiin ylös ja taas hävisi pensasten
taa; kuulimme kumean iskun ja heti senjälkeen ähkynän. Nyt hiivimme
hiljaa lähemmäksi, ja kun kurkistimme aidan läpi, näimme Jupiter
Dunlapin makaavan kuolleena maassa ja hänen vieressään seisoi syytetty
sauva kädessä. Hän raahasi ruumiin pois, kätkeäkseen sen; mutta me
kumarruimme, ettei meitä näkyisi, ja pötkimme pois."
Se oli hirmuista. Kuulijoilta hyytyi melkein veri suonissa, ja
koko salissa vallitsi äänetön hiljaisuus. Vasta kun todistaja oli
lopettanut, kuultiin ihmisten huokaisevan, ja he katselivat toisiaan
kauhistunein katsein.
Mutta eniten minun täytyi ihmetellä Tomia. Ensimmäisten todistajien
aikana hän oli ollut tarkkaavainen kuin vainukoira, ja niin pian kuin
joku oli lopettanut todistuksensa, iski hän kiinni hänen sanoihinsa
ja teki kaikkensa saadakseen hänet kiinni valheesta ja heikentääkseen
hänen todistustaan. Nytkin, kun Lem alkoi eikä sanonut mitään siitä,
että hän oli puhunut Jupiterin kanssa ja pyytänyt häneltä koiraa
lainaksi, hehkui Tom innosta, ja huomasin, kuinka hän vain vaani,
saadakseen Lemin ristikuulusteluun. Silloin arvelin, että me molemmat
esiintyisimme todistajina ja kertoisimme, mitä olimme kuulleet Lemin
omasta suusta. Katsahdin taas Tomiin, mutta hän oli yht'äkkiä ikäänkuin
muuttunut. Hän ei kuunnellut enää lainkaan mitä Lem sanoi, vaan istui
siinä mietteisiinsä vaipuneena, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat
harhailleet jossain kaukana, kaukana. Kun Lem oli lopettanut, tyrkkäsi
puolustusasianajajamme Tomia kyynärpäällä; hetkisen hän näytti
hämmentyneeltä ja sanoi: "Kuulustelkaa todistajaa, jos tahdotte, mutta
antakaa minun olla rauhassa -- minun täytyy ajatella."
No, sepä oli jo liikaa; se kävi yli ymmärrykseni. Näin myös, kuinka
Benny ja hänen äitinsä työnsivät hunnun syrjään ja katsahtivat Tomiin
levottoman näköisinä, kohdatakseen hänen katseensa, mutta se oli
heiltä turhaa vaivaa; hän tuijotti vain yhä edelleen yhteen kohtaan.
Nurkka-asianajaja kuulusteli tosin todistajia, mutta ei saanut mitään
esille, vaan pilasi päällepäätteeksi koko jutun.
Sitte huudettiin esiin Jim Lane; hän kertoi tapauksen kulun samoin.
Mutta Tom ei kuunnellut; hän istui vielä siinä syvissä mietteissä eikä
huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Puolustajan täytyi taas
kysellä vallan yksin, ja tuloskin oli sama; Nyt näytti yleinen syyttäjä
sangen tyytyväiseltä, mutta tuomari oli äkäisen näköinen, sillä Tomin
asema oli melkein kuin oikean asianajajan. Arkansasissa sai nimittäin
syytetty lain mukaan valita puolustajansa apumieheksi kenet hän halusi.
Tom oli suostuttanut setä Silasin uskomaan hänelle tuon toimen, ja nyt
hän ei tehnyt mitään asian hyväksi, mikä luonnollisesti ei miellyttänyt
tuomaria.
Lopuksi puolustusasianajaja kysyi Lemiltä ja Jimiltä:
"Miksi ette heti ilmoittaneet, mitä olitte nähneet?"
"Pelkäsimme, että sekaantuisimme juttuun", kuului vastaus. "Mutta kun
kuulimme, että ruumista etsittiin, menimme heti Brace Dunlapin luokse
ja kerroimme hänelle kaikki."
"Milloin se tapahtui?"
"Lauantai-iltana, yhdeksäntenä päivänä syyskuuta."
Nyt tuomari sanoi:
"Sheriffi", sanoi hän, "vangitkaa nämä molemmat todistajat syypäinä
murhan salaamiseen."
"Herra tuomari", huudahti syyttäjä suuresti kiihtyneenä, "minä panen
vastalauseeni, tätä tavatonta -- --"
"Istukaa", vastasi tuomari ja asetti tikariveitsensä eteensä pöydälle.
"Pyydän, että osoitatte tuomioistuimelle sille tulevaa kunnioitusta."
Seuraava todistaja oli Bill Withers.
Vannottuaan valan hän kertoi: "Kuljin lauantaina, toisena päivänä
syyskuuta, auringonlaskun aikaan veljeni Hansin kanssa vangitun
pellon ohi. Silloin näimme miehen, joka kantoi selässään raskasta
taakkaa. Saatoimme nähdä hänet ainoastaan epäselvästi, mutta näytti
siltä kuin hän olisi raahannut ihmistä, jonka jäsenet riippuivat
niin hervottomina, että arvelimme hänen olevan juovuksissa. Mies oli
käynnistään päättäen pastori Silas, ja ajattelimme, että hän oli
löytänyt maantienojasta tuon juoppolallin Sam Cooperin, jota hän jo
kauan oli koettanut parantaa, ja kantoi häntä kotia."
Ihmisiä pöyristytti, kun he kuvittelivat mielessään, miten vanha setä
Silas oli raahannut murhatun tupakkamaahansa, josta koira sitte oli
kaivanut ruumiin esiin. Mutta paljon sääliä ei näkynyt kasvoilla, ja