Tom Sawyer salapoliisina - 2

Total number of words is 3762
Total number of unique words is 1834
27.1 of words are in the 2000 most common words
36.7 of words are in the 5000 most common words
41.6 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
itsellemme aimo annoksen wiskyä ja pelasimme korttia viiden sentin
panoksella. Kun tunsimme wiskyn vaikutuksen, lakkasimme me molemmat
juomasta, mutta kaadoimme yhä vain Budin lasiin, kunnes hän oli
sikahumalassa. Hän putosi tuolilta lattialle ja rupesi kuorsaamaan.
"Nyt kävimme toimeen. Ehdotin, että riisuisimme hänen saappaansa ja
omamme myös, ettei syntyisi kolinaa, kun me kääntelimme häntä ja
tutkimme hänen vaatteensa. Se tehtiin ja minä asetin saappaani Budin
saappaiden viereen, että ne olisivat ulottuvillani. Riisuimme hänet,
kopeloimme kaikki hänen vaatteittensa saumat, etsimme hänen taskunsa
ja sukkansa, myös saappaat sisältä, sanalla sanoen kaikki; hänen
myttynsäkin avasimme, mutta emme löytäneet mitään timantteja. Kun
ruuvimeisseli tuli näkyviin, kysyi Hal: 'Mitähän hän lienee tällä
tehnyt?' Sanoin, etten tiennyt sitä, mutta niin pian kuin hän käänsi
selkänsä, pistin sen taskuuni. Lopulta näytti Hal hyvin alakuloiselta
ja arveli, että meidän oli paras jättää koko homma. -- Sitäpä olinkin
odottanut.
"'Vielä on jotain, jota emme ole tutkineet.'
"'Mitä sitten?' kysyi hän.
"'Hänen mahansa.'
"'Totisesti, sitä en tullut ajatelleeksi. Siinä on arvoituksen ratkaisu,
niin totta kuin elän. Mutta miten sen teemme?'
"'No', sanoin minä, 'jää sinä tänne hänen luokseen, niin minä menen
apteekkiin ja tuon sieltä ainetta, joka pian tuo timantit päivänvaloon.'
"Hän suostui siihen, ja minä vedin hänen nenänsä edessä Budin saappaat
omieni asemesta jalkaani hänen sitä huomaamatta. Tosin ne olivat
hiukan liian suuret minulle, mutta se ei haitannut niin paljoa, kuin
jos olisivat olleet liian pienet. Haparoin pimeässä eteisen läpi, otin
matkalaukkuni ja seuraavassa minuutissa olin pujahtanut takaovesta ulos.
"Seitsemän peninkulman askeleilla kuljin nyt joen rantaa pitkin; olin
koko hyvällä tuulella, sillä marssinhan timanttien päällä. Ensimmäisen
neljännestunnin kuluttua olin jo kulkenut pitkän taipaleen. Joka viides
minuutti ajattelin, miten Hal Clayton odotti takaisintuloani ja tuli
yhä levottomammaksi. Nyt hän alkaa kiroilla, sanoin itsekseni, ja
vähitellen hän hoksaa asian oikean laidan. Hän luulee, että minä olin
löytänyt timantit, kun tutkimme Budin vaatteita, pistänyt ne salaa
taskuuni enkä ollut millänikään. Tietysti hän seuraa heti jälkiäni,
mutta olenhan ainakin koko joukon hänestä edellä.
"Samassa tuli mies ratsastaen muulilla, ja sen enempää arvelematta
pujahdin lähimpään pensaikkoon. Se oli tyhmästi tehty! Hetkeksi
mies pysähtyi, nähdäkseen, tulisinko takaisin; sitten hän ratsasti
eteenpäin. Se voi koitua minulle turmioksi, jos hän sattumalta tapaisi
Hal Claytonin ja tämä rupeisi häneltä kyselemään.
"Kolmen aikaan aamulla tulin Alexandriaan, ja kun näin siipilaivan
ankkurissa, olin ylen ihastuksissani ja luulin, että nyt olin
pelastunut. Hämärsi jo ja menin laivaan, otin tämän kajuutan tässä,
pukeuduin näihin vaatteisiin ja asetuin istumaan ohjauskopin luo, ettei
mitään jäisi minulta huomaamatta. Odotin sangen kärsimättömänä laivan
lähtöä, mutta se ei liikahtanut paikaltaan. Konetta piti ensin korjata,
mutta siitä ei minulla ollut aavistustakaan.
"Tuli keskipäivä, ennenkuin lähdimme liikkeelle, ja minä olin jo aikoja
ennen sulkeutunut kajuuttaani. Näin nimittäin jo ennen aamiaista
miehen lähestyvän, jonka käynti muistutti Hal Claytonia, ja minun tuli
paha olla. Jos hän keksisi minut täällä laivassa, olisin niinkuin
rotta satimessa. Hänen tarvitsi vain odottaa, kunnes menisin maihin,
ja seurata minua. Jollain syrjäisellä paikalla hän pakottaisi minut
antamaan pois timantit ja silloin -- niin silloin olisi tuhoni tullut.
Oi, se on kauheata -- hirmuista! Ja kun nyt ajattelen, että _toinenkin_
on laivassa! Sanokaapa itse, pojat, eikö minulla ole kauhean huono
onni? -- Mutta, eikö totta, te ette jätä minua! Autattehan pulasta
kurjaa syntistä, jota vainotaan kuolemaan saakka. Polvillani tahdon
teitä kunnioittaa, jos autatte minua ja pelastatte minut."
Teimme mitä voimme rauhoittaaksemme häntä: lupasimme hänelle apuamme,
teimme kaikenlaisia suunnitelmia ja puhuimme hänestä pahimman pelon.
Silloin hän tuli taas luottavaisemmaksi, ruuvasipa lopuksi levytkin
irti koroistaan ja piteli timantteja milloin miltäkin puolelta valoa
vastaan. Hei, kuinka ne kimaltelivat ja välkähtelivät ja säteilivät
loistoaan joka taholle! Se oli kaunista, se täytyy minun myöntää. Mutta
hän oli sittenkin oikea narri. Minä olisin hänen sijassaan antanut
timantit noille kahdelle roistolle ja sanonut heille, että menisivät
maihin ja jättäisivät minut rauhaan. Mutta sepä ei juolahtanut hänen
mieleensäkään. Hän arveli, että niissä oli kokonainen omaisuus; ajatus,
että hän kadottaisi ne, oli hänelle sietämätön.
Kahdesti meidän oli laskettava laituriin jotain koneen vikaa
korjaamaan, mikä vei koko joukon aikaa. Mutta yö ei ollut kylliksi
pimeä; hän olisi tuskin huomaamatta päässyt pujahtamaan tiehensä. Yhden
ajoissa yöllä nousi mustia pilviä taivaalle; ukkosilma oli tulossa.
Olimme saapuneet halkotarhalle, josta oli vielä noin neljäkymmentä
mailia setä Silasin farmille, ja Jack katsoi hetken sopivaksi. Satoi
rankasti, myrsky puhkesi, ja miehet, jotka lastasivat puita laivaan,
vetivät suojaksi päidensä yli karkeat säkit. Jackillekin hankimme
yhden. Hän otti matkalaukkunsa, juoksi peräkannelle, tuli sitten
muitten laivamiesten joukossa marssien etuosaan päin ja meni heidän
kanssaan maihin. Kun hän oli soihtuvalojen piirin ulkopuolella ja
katosi pimeyteen, hengähdimme syvään ja tunsimme kiitollisuutta ja
iloa. Mutta tuo ilo ei kestänyt kauaa. Tuskin oli kymmenen minuuttia
kulunut, kun nuo molemmat ilkeät rentut ryntäsivät kannelle; he
juoksivat rantaan, emmekä nähneet heitä enää. Aamuhämäriin saakka
odotimme ja toivoimme, että he tulisivat takaisin, mutta turhaan. Mutta
ehkä he eivät olleet sittenkään voineet enää tavoittaa Jackia, vaan
olivat eksyneet hänen jäljiltään. Siihen luotimme.
Hänen aikomuksensa oli kulkea jokivartta pitkin ja piiloutua setä
Silasin tupakkimaan takana olevaan vaahterametsikköön. Siellä olimme
luvanneet tavata hänet, niin pian kuin alkaisi hämärtää, ja ilmoittaa
hänelle, olivatko hänen veljensä Brace ja Jupiter kotona ja oliko
heillä ketään vieraita.
Tom ja minä puhelimme kauan, miten hänen lienee käynyt. Jos hänen
ahdistajansa kiiruhtaisivat jokivartta ylös eivätkä alas, silloin hän
olisi pelastettu. Mutta sitä saattoi tuskin toivoa. Luultavasti, arveli
Tom, he pysytteleisivät hänen kintereillään koko päivän, ja kun tulisi
pimeä, ottaisivat he hänet hengiltä ja riistäisivät häneltä saappaat.
Se teki meidät sangen alakuloisiksi.


VIIDES LUKU.

Vasta myöhään iltapäivällä kone oli valmiiksi korjattu. Kun menimme
maihin lähellä setä Silasin farmia, laski aurinko juuri. Juoksimme
senvuoksi suoraa päätä vaahterametsikölle, ilmoittaaksemme Jackille
viivytyksen syyn, jotta hän odottaisi meitä, kunnes olisimme ehtineet
käydä Bracen luona ottamassa selvää, miten asiat olivat. Juuri
kun huohottaen olimme tulleet tienmutkaukseen ja näimme jo kaukaa
vaahterat, tuli kaksi miestä suoraan tien poikki metsikköön ja
kuulimme hirveän hätähuudon, joka toistui useampaan kertaan. "Nyt
he ovat tappaneet Jack raukan", sanoimme ja pakenimme kauhuissamme
tupakkimaalle päin. Tuskin olimme piiloutuneet sinne ja vapisimme vielä
kuin haavanlehdet, kun taas näimme kaksi miestä juoksevan ohitsemme ja
katoavan metsikköön. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä tuli heitä neljä
takaisin: kaksi pakeni edellä ja kaksi ajoi heitä takaa.
Kylmä kauhunhiki helmeili otsallamme maatessamme maassa ja
kuunnellessamme; mutta emme kuulleet muuta ääntä kuin sydämemme
tykytyksen. Meidän täytyi yhä ajatella murhattua tuolla metsikössä,
ja meitä pöyristytti, ikäänkuin olisi jossain lähellämme ollut
kummitus. Yht'äkkiä tuli kuu esiin puiden latvojen välistä, suurena,
pyöreänä ja loistavana, ikäänkuin kasvot, jotka kurkistavat vankikopin
rautaristikon takaa. Mustia varjoja ja vaaleita läikkiä heilui siellä
ja täällä; ympärillämme oli kammottavan hiljaista, vain yötuuli
huokaili oksissa. Silloin Tom kuiskasi yht'äkkiä:
"Katso! -- Mitä tuo on?"
"Ei sinun tarvitse turhanpäiten pelättää minua vielä enemmän; olen jo
melkein puolikuollut", huudahdin minä.
"Mutta katsohan, mitä tuolta vaahterametsiköstä tulee!"
"Lakkaa jo, Tom!"
"Suunnattoman suuri olento; se tulee meitä kohti!"
Hän oli niin kiihtynyt, että sai tuskin kuiskatuksi. En tahtonut katsoa
sinnepäin ja kuitenkin tein sen. Olimme nyt polvillamme maassa nojaten
leukaamme aitaa vasten ja tuijotimme tuskanhikeä valuen tietä pitkin.
Olento kulki puiden varjossa, voimme nähdä sen oikein selvästi vasta,
kun se oli aivan lähellämme ja astui selkeään kuunvaloon. Silloin
kaaduimme maahan kuin salaman iskeminä -- ei epäilystäkään, se oli Jack
Dunlapin haamu! --
Pari minuuttia makasimme siinä liikkumattomina; kun taas katsoimme
ylös, oli haamu kadonnut.
"Kuule", kuiskasi Tom, "kummituksethan näyttävät aina harmailta ja
sumuisilta, ikäänkuin olisivat pelkkää usvaa, mutta tämä ei lainkaan."
"Ei; tunsin selvästi hänen silmälasinsa ja partansa."
"Niin, ja hänen vaatteensa, hänen vihreänmustankirjavat housunsa --"
"Puuvillasamettiset tulipunaiset liivit, joissa oli keltaisia pilkkuja
--"
"Nahkaiset hihnat housunlahkeissa -- toinen niistä oli auki --"
"Niin, ja hatun -- se oli oikea leveälierinen töröhattu."
"Luuletko, Huck, että tällä oli samanlainen tukka?"
"Oli -- mutta en ole sentään vallan varma siitä."
"En minäkään; mutta matkalaukun näin hänen kädessään."
"Käyttävätkö sitten kummitukset matkalaukkua, Tom?"
"Miksi eivät, Huck? Mutta se on tietysti kummitusainetta, niinkuin
vaatteet ja kaikki. Älähän tekeydy sentään niin tyhmäksi!"
Nyt menivät Bill Withers ja hänen veljensä Hans ohitsemme. He olivat
syventyneet keskusteluun, mutta me kuulimme kaikki, mitä he sanoivat:
"Näytti siltä, kuin hän töintuskin olisi enää voinut raahata sitä
mukanaan", arveli Bill.
"Niin, raskaalta se näytti. Se oli varmaankin neekeri, joka oli
varastanut jyviä vanhalta pastori Silasilta", sanoi Hans.
"Sitä ajattelin heti enkä ollut huomaavinanikaan häntä."
"Niin minäkin. Hahaha!"
Setä Silas oli siis menettänyt suosionsa siihen määrään, että ihmiset
nauroivat, kun varas vei häneltä jyviä! Kuinka se oli mahdollista?
Pian kuulimme taas ääniä; kuta lähemmäksi ne tulivat, sitä
äänekkäämmäksi kävi keskustelu. Ne olivat kaksi naapuria, Lem Beebe ja
Jim Lana.
"Kuka?" kysyi Jim, -- "Jupiter Dunlap?"
"Niin, aivan varmaan", vastasi Lem.
"Hm. Noin tunti sitten, juuri auringon laskiessa, näin hänet lapio
kädessä; he kaivoivat maata, hän ja pastori. Koiransa hän tahtoi
lainata meille, sanoi hän, mutta itse ei hän todennäköisesti tulisi
tänä iltana."
"Hän on kai liian väsynyt raskaasta työstä."
"Ole siitä varma! Haha!"
He kulkivat nauraen edelleen. Tom hypähti ylös ja me seurasimme heitä
matkan päässä. Olisi ollut sentään liian epämiellyttävää kohdata
kummitus vallan yksinään.
Tämä kaikki tapahtui toisena päivänä syyskuuta, lauantaina. Sitä päivää
en unohda milloinkaan, pian saamme nähdä miksi.


KUUDES LUKU.

Jo näimme valojen loistavan talosta, ja koirat juoksivat kaikki vastaan
tervehtimään. Silloin Tom sanoi:
"Odotahan vielä hetkinen! Kun nyt tulemme sisään, luulet kai, että
minun on heti kerrottava koko seikkailumme, että kaikki ihmettelisivät
suut ammollaan?"
"Se on tietty; sellaista tilaisuutta et kai päästä käsistäsi, Tom."
"No, siinäpä erehdyt vallan suuremmoisesti. Emme sanaakaan hiisku koko
jutusta, ja siihen on pätevät syyt. Sanoppa, Huck -- kävelikö kummitus
paljain jaloin?"
"Varjelkoon, sillähän oli saappaat jalassa."
"Näitkö sen varmaan? Voitko mennä vaikka valalle siitä?"
"Voin kyllä."
"Niin minäkin. Ja siinä on paras todistus, etteivät varkaat ole
löytäneet timantteja. Tietysti eivät -- nuo kaksi muuta miestä ajoivat
heidät karkuun, ennenkuin he ehtivät vetää saappaat ruumiin jaloista,
sentähden kummituksella oli ne vieläkin."
"Saappaat kummitusaineesta, niinkuin muutkin vaatteet, eikö niin, Tom?"
"Tietysti. Ja tiedätkö, mitä nyt tapahtuu? Nuo kaksi miestä kertovat,
että he ovat kuulleet huudon ja ajaneet takaa murhaajia, mutta
eivät voineet pelastaa vierasta. Tulee ruumiintarkastus, tutkitaan
kaikki paikalla, ja ennenkuin ruumis haudataan, myydään sen tavarat
huutokaupalla kulujen peittämiseksi. Silloin on meidän onnemme valmis."
"Kuinka niin?"
"No, sehän on selvä: me ostamme saappaat kahdella dollarilla."
"Ja saamme timantit?"
"Se on tietty. Jonain kauniina päivänä luvataan niistä korkea palkinto
-- ainakin tuhannen dollaria. Ja se raha on meidän. -- Tule nyt sisään;
mutta ryöväreistä, timanteista ja murhasta et tiedä tavuakaan -- huomaa
se!"
"Mutta mitä sanomme täti Sallylle, kun hän kysyy, miksi tulemme vasta
näin myöhään ja missä olemme viipyneet näin kauan?"
"Sen jätän sinun huoleksesi; kyllä aina keksit jonkun selityksen."
Se oli ihan Tomin tapaista. Hän oli liiaksi totuutta rakastava,
voidakseen itse valhetella.
Menimme nyt pihan poikki, jossa kaikki oli suureksi iloksemme
entisellään, ja tulimme puuvajan ja kyökin välissä olevaan katettuun
käytävään. Siellä riippui vielä monta esinettä, jotka tunsimme, muun
muassa myös setä Silasin vihreä työnuttu, jossa oli päänsuojus ja
hartiain välissä valkoinen paikka, joka aina näytti siltä, kuin olisi
joku viskannut siihen lumipallon. Nopeasti painoimme tuvan oven säppiä
ja astuimme sisään.
Täti Sally puuhaili huoneessa; yhdessä nurkassa istuivat lapset,
toisessa luki setä rukouskirjaa. Täti lankesi heti ilosta kaulaamme,
sitte hän milloin veti meitä tukasta, milloin painoi meitä sydäntään
vasten, samalla kun kirkkaat kyyneleet valuivat hänen poskilleen; niin
iloinen hän oli nähdessään taas meidät.
"Missä te kelvottomat olette näin kauan vetelehtineet?" huudahti
hän. "Olen teidän tähtenne melkein surrut sieluni ruumiista. Teidän
hynttyynne ovat saapuneet jo aikapäiviä, ja neljästi olen jo
lämmittänyt ruuan, ettei teidän tarvitsisi odottaa. Päänahka teiltä
pitäisi nylkeä korviinne saakka. Mutta istukaa nyt; te olette kai
puolikuoliaat nälästä; istukaa, poikaparat, ja antakaa ruuan maistua."
Oi, kuinka suloista oli istua runsaasti katetun pöydän ääressä! Setä
Silas lausui pisimmän pöytärukouksensa, ja pian oli kukkurainen
lautanen edessäni. Kun olin parhaassa vauhdissa, kysyi täti yht'äkkiä,
missä olimme oikeastaan olleet.
Olin ajatellut sen jo etukäteen valmiiksi: "Kuljimme jalan metsän
läpi", sanoin minä, "siellä kohtasimme Lem Beeben ja Jim Lanen, jotka
pyysivät meitä poimimaan kanssaan mustikoita; Jupiter Dunlap tahtoi
lainata heille koiransa sitä varten, sen hän oli luvannut heille -- --"
"Missä te näitte hänet?" keskeytti vanha Silas minut niin äkkiä, että
minä kummastuneena katsahdin häneen ja jouduin vallan hämilleni, kun
hän tuijotti minuun läpitunkevin katsein. Mutta rohkaisin itseni ja
vastasin:
"Kun te kaivoitte hänen kanssaan maata, auringon laskun aikaan."
"Hm", sanoi hän pettyneen näköisenä eikä sitte enää välittänyt minusta
sen enempää, kun jatkoin:
"Me menimme mukaan ja -- --"
"Ole vaiti äläkä puhu typeryyksiä, Huck Finn", huudahti nyt täti Sally
suuttuneena; "kuka on koskaan kuullut, että meillä poimitaan mustikoita
syyskuussa ja vielä päälle päätteeksi yöllä? Mihin siinä tarvittiin
koiraa -- ehkä vainuamaan mustikoita?" --
"He sanoivat -- että heillä oli lyhty -- --" änkytin minä.
"Tuossa ei ole toden sanaa. Arvaan, että olette tehneet joitakin
tyhmyyksiä, muuten en tunne teitä oikein. No, Tom, totuus esiin muitta
mutkitta!"
Tom oli loukkaantuvinaan. "Kuinka voit soimata Huck parkaa, täti,
jos hän on hiukan häkeltynyt puheessaan. Hän tarkoittaa tietysti
mansikoita, kun hän puhuu mustikoista. Senhän tietää jo jokainen
lapsikin, että kaikkialla maailmassa -- paitsi täällä Arkansasissa --
otetaan mukaan koira ja lyhty, kun mennään mansikoita poimimaan."
Mutta nyt loppui täti Sallyn kärsivällisyys; hän suuttui oikein todella
ja päästi suustaan kokonaisen ryöpyn sanoja, joita hän ei voinut syytää
tarpeeksi nopeasti viattomain päittemme yli. Mutta sen oli Tom tapansa
mukaan laskenut ennakolta. Hän antoi hänen vain puhua kiukussaan ja
oli vaiti kuin hiiri, kunnes tädin kiivaus oli lauhtunut; silloin hän
tavallisesti ei tahtonut kuulla puhuttavan enää sanaakaan koko jutusta.
Niin kävi nytkin. Kun hän oli puhunut itsensä käheäksi ja hänen täytyi
hiukan pysähtyä vetääkseen henkeä, sanoi Tom aivan levollisesti:
"Ja sittekin tiedän, täti --"
"Ole vaiti", huusi hän, "äläkä avaa enää suutasi, sen sanon sinulle!"
Niin pääsimme pälkähästä, eikä puhuttu enää tulomme viipymisestä. Sen
oli Tom järjestänyt todella ovelasti.


SEITSEMÄS LUKU.

Benny oli sangen vakavan näköinen ja huokasi myös tavan takaa; mutta
pian hän alkoi kysellä Tomin sisaruksista Marysta ja Sidistä ja
varsinkin täti Pollysta. Vähitellen kirkastui täti Sallynkin naama,
hänen hyvätuulisuutensa palasi, hän kyseli meiltä yhtä ja toista ja oli
taas yhtä hyvä ja lempeä kuin tavallisesti, niin että illallisesta tuli
vielä oikein hauska. Vain vanha Silas ei ottanut osaa keskusteluun; hän
oli levoton ja hajamielinen, ja välistä hän huokasi niin syvään, että
teki oikein pahaa sydämelle nähdä hänet niin masentuneena ja huolissaan.
Jonkun aikaa illallisen jälkeen koputettiin ovelle; neekeri pisti
päänsä ovesta; hän piti vanhaa olkihattuansa kädessä ja sanoi
kumarrellen syvään ja raapien jalallaan, että hänen herransa, massa
Brace, odotti ulkona aidan luona ja käski kysymään massa Silasilta,
missä hänen veljensä oli, kun hän ei ollut tullut kotiin illalliseksi.
Silloin setä Silas hypähti seisaalleen ja huusi niin kiivaasti, etten
milloinkaan ollut häneltä sellaista kuullut:
"Olenko minä hänen veljensä vartia?"
Mutta heti hän taas katui, hän lyyhistyi kokoon ja sanoi lempeimmällä
äänellään:
"Sinun ei tarvitse sanoa sitä hänelle, Billy; en ole muutamaan päivään
voinut oikein hyvin ja olen niin hermostunut, etten osaa punnita
sanojani. Sano hänelle, ettei hän ole täällä."
Kun neekeri oli mennyt, käveli vanhus tuvassa edestakaisin, mumisten
tavan takaa käsittämättömiä sanoja ja tarttuen tukkaansa. Sitä oli
oikein surkea katsella; mutta täti Sally kuiskasi meille, ettei
meidän pitäisi kiinnittää huomiota häneen. Hän sanoi, että sen
jälkeen kuin niin monet vastukset olivat kohdanneet häntä, hän vaipui
usein ajatuksiinsa ja tiesi tuskin enää, mitä hän teki. Yölläkin hän
kuljeskeli paljo enemmän kuin ennen unissaan, joko talossa tai myös
ulkona. Jos tapaisimme hänet tällöin joskus, pitäisi meidän antaa hänen
mennä menojaan eikä herättää häntä. Kukaan muu ei voinut häntä auttaa
kuin Benny, joka ymmärsi parhaiten kohdella häntä.
Nytkin hän hiipi sedän viereen, kun tämä alkoi väsyä alituisesta
edestakaisin kulkemisesta. Hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen
ja käveli mukana, kunnes setä katseli hymyillen alas häneen ja
kumartui häntä suutelemaan. Vähitellen poistui tuskastunut ilme hänen
kasvoiltaan ja hän antoi Bennyn johdattaa itsensä huoneeseensa. Oli
oikein ilo nähdä isän ja tyttären hellää suhdetta.
Täti Sallyn täytyi nyt asettaa lapset nukkumaan, ja kun Tomista ja
minusta alkoi tuntua ikävältä, pistäydyimme vielä kuunvalossa kentällä,
jossa kasvoi kypsiä vesimelooneja. Söimme oikein sydämemme halusta ja
puhelimme kaikenlaista. Tom arveli, ettei hän epäillyt rahtuakaan,
että Jupiter yksin oli syypää riitaan. Ensi tilassa hän aikoi päästä
selville asiasta ja taivuttaa sitte kaikin voimin setä Silasia antamaan
hänelle matkapassin.
Lörpöttelimme, tupakoimme ja keskustelimme siellä varmaankin kaksi
tuntia. Kun palasimme taloon, oli aivan hiljaista ja pimeätä; kaikki
olivat menneet levolle.
Tom, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, keksi nyt, että vanha viheriä
työnuttu oli kumma kyllä hävinnyt naulasta, jossa hän oli nähnyt sen
vielä aivan äskettäin riippuvan. Sitte menimme makuusuojaamme.
Kuulimme Bennyn viereisessä huoneessa puuhailevan vielä kauan aikaa;
hän hoiteli kai isäänsä eikä saanut unta. Mekin olimme liian kiihtyneet
mennäksemme levolle; valvoimme siis, kuiskailimme ja olimme sangen
alakuloisessa mielentilassa. Puhuimme yhä uudelleen murhatusta ja
kummituksesta, kunnes tuntui niin kaamealta ja pöyristyttävältä, ettei
unesta voinut olla puhettakaan.
Oli jo myöhäinen yö, kun Tom yht'äkkiä pukkasi minua kyynärpäällään ja
osoitti ikkunaan. Katsoin sinne; alhaalla pihalla käveli mies, mutta en
voinut tuntea häntä pimeässä. Nyt hän kiipesi aitauksen yli, ja juuri
silloin tuli kuu esiin ja paistoi vanhan työnutun valkoiseen paikkaan.
"Näetkö unissakävijää?" sanoi Tom. "Tahtoisin, että voisimme seurata
häntä ja nähdä, mihin hän menee tuo pitkä lapio olallaan. Hän kääntyy
tupakkamaalle päin -- nyt hän hävisi. Setä parka -- minun tulee häntä
niin sääli, kun hän ei saa lepoa."
Odotimme kauan, mutta hän ei tullut takaisin; luultavasti hän oli
palannut toista tietä kotia. Asetuimme siis vihdoinkin nukkumaan
ja vaivuimme levottomaan uneen, jossa tuhat kauhua meitä kidutti.
Aamuhämärissä olimme taas hereillä; oli noussut ukonilma, salamat
leimahtelivat, ukkonen jylisi, tuuli ravisteli puita, sade valui
virtana, ja ojat muuttuivat kuohuviksi puroiksi.
"Kuulehan, Huck", sanoi Tom, "minusta tuntuu sangen kummalliselta,
ettei vielä ole kuulunut mitään Jack Dunlapin murhasta. Miehet, jotka
ajoivat takaa Hal Claytonia ja Bud Dixonia, ovat varmasti kertoneet
asian kaikkialla puolen tunnin kuluessa, ja sen on täytynyt levitä
kulovalkean tavoin farmilta farmille. Tuollaisia suuria tapauksia
sattuu kai korkeintaan kaksi kolmessakymmenessä vuodessa. Se on
tosiaankin kummallista, Huck, en voi käsittää sitä. Kunpa vain
ukonilma olisi ohitse, että pääsisimme ulos kuulemaan, eikö joku
tiellä ala jutella siitä. Meidän täytyy tietysti näyttää silloin kovin
hämmästyneiltä ja kauhistuneilta."
Oli jo kirkas, valoisa päivä, kun sade lakkasi. Tallustelimme tietä
pitkin, tervehdimme jokaista vastaantulijaa, kerroimme, milloin olimme
saapuneet, miten olimme jättäneet omaisemme, miten kauan aioimme viipyä
ynnä muuta sellaista; mutta yksikään ihminen ei puhunut tavuakaan
murhasta, mikä kummastutti meitä suuresti. Tom arveli, että jos
menisimme vaahterametsikköön, makaisi ruumis siellä vallan yksin ja
hyljättynä eikä ketään ihmistä näkyisi lähiseutuvillakaan. Nähtävästi
takaa-ajajat olivat seuranneet murhaajia kauas metsään; nämä olivat
vihdoin kääntyneet ja hyökänneet heidän kimppuunsa. Sitte kun he olivat
kaikki tappaneet toisensa, ei tietysti ollut elossa enää ketään, joka
levittäisi tietoa.
Näin puhellessamme olimme huomaamattamme tulleet vaahterametsikön luo.
Kylmä hiki valui pitkin selkääni, enkä mistään hinnasta olisi mennyt
askeltakaan eteenpäin. Mutta Tom ei saanut pahaistakaan rauhaa -- hänen
täytyi saada tietää, oliko murhatulla saappaat vielä jalassa. Hän ryömi
siis viidakkoon, mutta tuli jo seuraavassa silmänräpäyksessä takaisin
sangen kiihtyneenä.
"Huck, hän on poissa!" huudahti hän.
"Ihanko totta, Tom?" kysyin minä kummastuksesta jähmettyneenä.
"Niin, hän on todella poissa; ei hänestä näy jälkeäkään. Maa on vain
hiukan tallattua, ja jos siinä on ollut verisiä jälkiä, on sade
huuhtonut ne pois; siellä on vain lokaa ja lätäköitä."
Nyt tulin rohkeammaksi ja totesin omin silmin, ettei siellä ollut enää
mitään ruumista.
"Kirottua", huudahdin minä, "timantit ovat poissa!"
"Etkö luule, että murhaajat ovat tulleet takaisin ja raahanneet hänet
pois?"
"Se on sangen todennäköistä. Mihin luulet heidän kätkeneen hänet?"
"Kuinka minä sen tietäisin?" sanoi hän harmistuneena. "Se onkin minusta
samantekevää. En välittänyt muusta kuin saappaista. Ruumiin tähden en
viitsi etsiä koko metsää; minun puolestani se saa olla missä tahansa.
Koirat kyllä vainuavat sen ennen pitkää."
Alakuloisina ja pettyneinä hiivimme takaisin kotiin. Koko elinaikanani
ei yksikään ruumis ollut harmittanut ja pettänyt minua niinkuin tämä.


KAHDEKSAS LUKU.

Aamiaisella ei ollut juuri hauskaa. Täti Sally näytti vanhalta
ja väsyneeltä; hän antoi lasten riidellä ja torailla keskenään
asettamatta heitä, kuten hän muuten tavallisesti teki. Tom ja minä
olimme niin ajatuksissamme, ettemme puhuneet mitään, ja Benny ei ollut
luultavasti ummistanut silmiään koko yönä. Joka kerta kun hän kohotti
hiukan päätään ja katseli isäänsä, oli hänen taisteltava kyyneliään
vastaan. Vanhus antoi ruokansa jäähtyä lautasella, hän ei liikuttanut
palastakaan, ei puhunut sanaakaan, vaan mietti miettimistään itsekseen
jotakin.
Kun hiljaisuus oli painostavimmillaan, pisti neekeri taas päänsä
ovesta ja sanoi, että massa Brace oli kauhean huolissaan veljestään
Jupiterista, joka ei vieläkään ollut tullut kotiin. Eikö massa Silas
olisi hyvä ja -- --
Puhe jäi hänen huulilleen, sillä setä Silas oli äkkiä noussut ylös. Hän
katsoi neekeriin ja vapisi samalla niin, että hänen täytyi pitää kiinni
pöydästä. Hänen kurkkunsa oli ikäänkuin kokoonpuristettu; vasta hetken
kuluttua hän änkytti vaivoin:
"Hän luulee kai -- hän luulee kai -- mitä hän ajattelee oikeastaan?
-- Sano hänelle -- sano hänelle --" voimatonna hän vaipui takaisin
tuolillensa. "Mene pois -- mene pois!" mumisi hän niin hiljaa, että
tuskin kuului.
Neekeri pujahti säikähtyneenä tiehensä, samalla kun setä Silas väänteli
käsiänsä ja mulkoili silmillään, ikäänkuin olisi kuolemaisillaan; se
oli kauheata nähdä. Istuimme kaikki siinä ikäänkuin naulittuina; vain
Benny nousi hiljaa, kyyneleet valuivat hänen poskilleen, hän astui
isänsä tuolin viereen, asetti hänen harmaan päänsä rintaansa vasten ja
silitteli häntä lempeästi ja hellästi. Sitte hän viittasi meille, että
poistuisimme, ja me lähdimme huoneesta niin hiljaa, kuin olisi siellä
maannut kuollut.
Julman vakavina suuntasimme Tom ja minä kulkumme metsää kohti.
Kuinka toisin olikaan kaikki ollut käydessämme täällä viime kesänä:
kaikki niin onnellista ja rauhaisaa, setä Silas niin iloisena, niin
ihmeteltävänä ja niin täynnä lapsellista yksinkertaisuutta ja samalla
kuitenkin niin kaikkien kunnioittamana! Nyt hän joko oli jo kadottanut
järkensä tai oli joka hetki pelättävä, että hän menisi sekaisin.
Oli aurinkoinen, ihana päivä; yhä edemmäs kuljimme mäen yli tasangolle
päin emmekä voineet kylliksemme katsella puita ja kukkia ympärillämme.
Meistä oli ihan käsittämätöntä, että tällaisessa kauniissa maailmassa
voi olla onnettomuuttakin. Surullisena oleminen näytti meistä
vääryydeltä.
Samassa tunsin, että hengitykseni pysähtyi; pidin Tomia lujasti
käsivarresta, ja sydämeni tykytti kuin pajanvasara.
"Tuossa se on!" huusin; juoksimme pensaan taakse ja Tom kuiskasi:
"St! -- Älä liikahda."
Se istui aivan metsäniityn päässä puupölkyllä, nojaten päätään
käsiin. Turhaan koetin taivuttaa Tomia pakenemaan; hän ei liikkunut
paikaltaan, sillä hän arveli, ettei hänelle milloinkaan elämässään
sattuisi enää niin sopivaa tilaisuutta nähdä kummitusta; sentähden hän
tahtoi katsella sitä oikein sydämensä halusta, vaikkapa se olisi hänen
kuolemansa. Niinpä jäin minäkin siihen ja aukaisin silmäni, vaikka
minun ei ollut lainkaan hyvä olla.
"Jack parka", kuiskasi Tom minulle, sillä vaiti hän ei osannut olla;
"hänellä on yllään kaikki, niinkuin hän sanoi meille. Tukankin hän on
leikannut lyhyeksi. En ikinä olisi luullut, että kummitus voisi näyttää
noin luonnolliselta."
"En minäkään; sen tuntisi missä tahansa."
"Aivan kuin eläessään! Ja eniten ihmetyttää minua, että se
kummittelee päivällä. Toiset tulevat näkyviin vasta puoliyön jälkeen.
Kuulehan, Huck, sen laita ei ole ihan oikein; sillä ei ole mitään
oikeutta kuljeksia nyt täällä, sen voit uskoa. Jack tahtoi tekeytyä
kuuromykäksi, koska naapurit muuten olisivat tunteneet hänet äänestä.
Luuletko, että kummitus tekisi samoin, jos nyt puhuttelisin sitä?"
"Tom, taivaan tähden, ethän toki uskalla sellaista!"
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Tom Sawyer salapoliisina - 3
  • Parts
  • Tom Sawyer salapoliisina - 1
    Total number of words is 3775
    Total number of unique words is 1806
    25.6 of words are in the 2000 most common words
    35.1 of words are in the 5000 most common words
    41.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Tom Sawyer salapoliisina - 2
    Total number of words is 3762
    Total number of unique words is 1834
    27.1 of words are in the 2000 most common words
    36.7 of words are in the 5000 most common words
    41.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Tom Sawyer salapoliisina - 3
    Total number of words is 3786
    Total number of unique words is 1778
    26.3 of words are in the 2000 most common words
    35.5 of words are in the 5000 most common words
    40.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Tom Sawyer salapoliisina - 4
    Total number of words is 3406
    Total number of unique words is 1590
    27.9 of words are in the 2000 most common words
    37.9 of words are in the 5000 most common words
    43.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.