Salon pojat: Mäenlaskumatkoista koulutielle - 1

SALON POJAT
Mäenlaskumatkoista koulutielle
Kirj.
IIVO HÄRKÖNEN


Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.


SISÄLTÖ:
1. Mäenlaskumatka Kivimäen vaaralle.
2. Salon yksinäisessä talossa.
3. Salon satuja.
4. Hilpan kaupungissa-käynti ja sen seuraukset.
5. Kesäisiä puuhia.
6. Runo kesästä.
7. Metsän säveliä.
8. Aarteen etsintä.
9. Runo aarteen etsinnästä.
10. Kouluun.


1. Mäenlaskumatka Kivimäen vaaralle.

-- Hei, hei, Karppa, elä laske sinne nurmelle päin! Laske tänne
järvelle päin, tänne on parempi mäki. Karppa, Karppa!
Karppa mennä viiletti alamäkeensä niin että lumi pölisi ja peitti koko
miehen pehmeään, valkeaan ryöppyynsä.
-- Sinä, Pyntys, elä ainakaan viitsi laskea hänen perästään! Tätä
aitaviertä näin! Täällä on jyrkempi mäki, ja pitempi! Näin, helei!
Hilppa komenteli veljiään. Nämä olivat nuoremmat, joten hän katsoi
sanansa yltävän heidän ylitseen. Eipäs yltänytkään. Pojat laskettelivat
pienillä suksillaan minne halusivat. Ja enimmäkseen juuri niihin
suuntiin, minne Hilppa ei halunnut. Pyntys suosi peltomäen kaakkoista
kuvetta, joka ei laskeutunut nurmikolle eikä järvelle, vaan niiden
välillä olevalle niemekkeelle, minkä isoisä oli viime syksynä polttanut
ja perkannut siinä olevista pensaista ja nuorista puista paljaaksi. Ei
sillä ukkosella ollut siinä työssään mitään tarkoitusta, ei polttanut
peltoa eikä nurmea varten, mutta polttihan vain! Annapa häviävät
mokomat häkkyrät, oli hän ähähdellyt hiessä-otsin siinä louhisella
niemekkeellä polttokangen ja kirveen kera häärätessään. Palakoot,
palakoot, pakanat!
Nyt nuorin ukon pojanpojista käytti hyväkseen hänen työtään, ajaa
karautteli lyhyillä suksillaan hänen puhdistamaansa maa-alaa kohti.
-- Elä viitsi sinne ajaa! Hei, Pyntys, kuuletko, senkin nallikka, kun
kehtaatkin tuonne ukon louhikkoon ajaa! Tänne on parempi, selvälle
järvelle!
Pyntys ei ollut niitä miehiäkään, joka olisi kuunnellut. Hän mennä
huhki vain niemekettään kohti.
-- Ole vaiti, tänne on mitä paras mäki! Aja sinäkin tänne! Huhui, tänne
sitä on kelpo ottaa luikuja!
Ja Pyntys peittyi vielä sakeampaan lumipöllyyn kuin Karppa.
Karppa ei edes vastannutkaan mitään vanhimman veljen kieltoihin ja
houkutteluihin, hän vain painoi itsepintaisesti sinne nurmelle päin,
niemen kainaloa kohti, kesäiseen uimarantaan päin.
Aikansa lasketeltuaan omiin suuntiinsa kokoustuivat veljekset mäen
kumpuralle ja jäivät siihen kukin levähtämään. Pyöreät posket
helottivat ja rinta kohoili nopeasti. Oli se antanut raikkautta sekä
tuottanut voimainkoettelua tuo kiivas laskettelu. Nyt ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta otettiin yhteinen lepohetki.
Mitäs nyt? Tuntui kuin ei enää kenenkään heistä kannattaisi laskea
näitä mäkiä. Nyt oli lähdettävä muualle. Mutta minnekä?
Lähteä täytyi, sillä päivä oli vielä parhaillaan ja voimia ei oltu
kulutettu vielä kuin palanen alkupäästä. Sää taas oli mitä parhain,
oikein erikoinen mäenlaskusää.
-- Kivimäen vaaralle, kiljahti lyhyt, vanttera Pyntys ja rupesi
huitomaan järven ja sen takana olevan metsän taa.
-- Siellähän me oltiin kesällä, jatkoi hän, -- ja miten hyväksi nähtiin
sen pohjoispuolinen rinne, se, joka johdattaa suolle! Voi miten hyvä
rinne! Aivan paljas ja kivetön ja kannoton! Ja kaikki kuin luotu oikein
uhma-laskemista varten! Hyppyreiksi niin hyviä nystermiä, ja sopiva
jyrkkyys ja alaalla niin hauskan loivaa ja kaiken päätteeksi siellä
alla sellainen sileä suo! Ja mäen päällä sellainen korkeus, jotta ihan
päätä huimaa katsellessa ympärille, -- mikä ilo siitä olisi alas
laskea! Voi pojat, sinne!
-- Ei, ei, emme lähde, ennätti väliin epäileväisempi Karppa, joka aina
mietti omia asioitaan ja tuumi jokaista ehdotusta perinpohjin. -- Emme
lähde, sinne on pitkä matka!
-- Ja sieltä on niin paha illalla tulla kotiin, myöhällä, pimeällä, --
myöntyi häneen Hilppa, joka edusti keskiväliä keskimmäisen veljen
hitaan ja nuorimman kiivaan luonteen välillä. -- Emme lähde!
-- Lähdemme, totta totisesti! Lähdemme kuin lähdemmekin! Ellette lähde
muut, niin lähden minä yksin! Ja edellä lasken, lasken mäkeä niin, että
suksen mäystimet menevät poikki ja itse sauvakin katkeaa! Ja sitten
tullessa eksyn, ja sitten saatte te olla syypäitä minun häipymiseeni
suureen Leutsonkorpeen! Elkääpäs vain lähtekö!
Tuo tuollainen perustelu muutti toisten mielet. Jospa pakana sittenkin
lähtee ja sinne eksyy! Ja sitten -- mitäs tosiaankin sanotaan isälle ja
äidille? Ei, asiaa kannatti ajatella!
-- Töllistelkää mitä töllistelkää, mutta minä lähden! Lähden uhallakin!
Menkää te isoisän verkkopenkille uunin vieressä! Siellä kuunnelkaa
satuja ja loruja! Minä lähden korkealle Kivimäen vaaralle!
Tuo itsepintainen into ja muuttumaton lähtömieli vaikutti yhä enemmän,
ja niin toiset pojat taipuivat noudattamaan nuorimman veljen tahtoa.
Lähdetään, lähdetään, mutta pidä sinä sitten varasi, että tulee
lähdetyksi aikanaan takaisin. Pidä siitä varasi, Pyntys! Jos eksytään
kaikki palatessa, niin se on sinun syysi!
-- Olkoon! Olkoon kaikki minun syyni; vaikka sinne soihin ja korpiin
upottaisiinkin, mutta lähdetään nyt vain!
Lähdetään! Minnekäs sinun kanssasi pääsee! Et lähtisi, niin saisit
nähdä nousevan sellaisen metelin ja elämän, että täytyisi se joko
väkivoimalla tukahuttaa ja saattaa vanhemmat väliin tai, tätä
välttääkseen, paeta riihen tai saunan suojiin, jossa sitten saisi lopun
päivää hyppiä salvamesta salvameen äkeytyneen pikkuveljen
päällehyökkäyksiä vältellen.
Semmoinen se oli se pikku veli, sille ei ollut antanut voimaa, mutta
sisua sitä enemmän ja se täytyi yhteisen rauhan vuoksi ottaa huomioon.
Jouduttiin lähtemään loittoiselle mäenlaskuvaaralle. Mutta ennen lähtöä
täytyi käydä vanhemmille ilmoittamassa, ja siihen tärkeään tehtävään
sai käydä keskimmäinen, vakain veli. Hänen sanansa painoi enimmän
tällaisissa tapauksissa.
Lupa saatiin, ja sitten kiireellä järven ja sen takaisen metsän
helmaan! Pois nyt kotitannerten lumet jaloista, hyvästi nyt hetkeksi
peltoinen, matalataloinen kotiniemi!
Suuressa Leutson korvessa, syvässä rytönotkelmassa, katkesi Pyntyksen
suksesta mäystin ja sitä saatiin miehissä korjata eheäksi! Kun se
saatiin kuntoon, lähdettiin kiivaasti jatkamaan matkaa, ja kohtahan se
oli Kivimäen jyrkkä rinne edessä!
Kun tultiin mäen päälle, näkyi sieltä paljon ja laajalti maailmoita.
Tuolla pieni takakylä Ihatsu pienen järven rannalla ja siellä se oli
korkea, pitkillä salovaaroilla sijaitseva Petäjäselkäkin. Tuolla
asumatonta alhomaata Sarkaan päin, sakeine ja kirjavine sekametsineen
ja pienine selänteineen ja vaarannyppylöineen, tuolla taas kotikylän
tuttu puoli. Vihdoin tuonne, Koittoon päin, aava, alava suo. Sinne päin
sitä olisi lasketeltava, ja sen toimen valmisteluihin ryhdyttiinkin.
Keskimmäinen veli oli ottanut pienen kelkkasen mukaansa suksien
lisäksi, ja siihen hän oli kaiken varaksi asettanut itsekunkin pienen
turkkisen, joka ei voinut olla pahaksi, kun matka oli pitkä ja talvi
oli talvea. Saattaisi illalla kylmetä ja silloin ne, paluumatkalla,
olisivat hyvään tarpeeseen. Nyt keritti hän kelkan nuoran vyöstään ja
valmistui toisten kanssa koe-ajoon, katsomaan, millainen mäki todella
olisi.
Hurautettiin alas. Suoraan suota kohti, aukeinta paikkaa myöten.
Hyvä oli mäki, ei siinä ollut mitään vikaa. Verraton! Ei moitteen syytä
minkäänlaista, vaan oli luiunottopaikka ensimäinen koko seudulla,
koko siinä maailmassa, joka tiettiin ja tunnettiin! Varsinaiseen
alas-lasketteluun vain!
Siihen ei tarvinnut kehotella. Se oppi oli jo saatu ja se oli painunut
jo aivan veriin, se oli talven tapoihin kuuluva yhtä hyvin kuin
syöminen ja juominen. Semmoisia mäenlaskijoita kuin Niemen talon pojat
ei ollutkaan koko kylässä.
Mutta vähitellen rupesi päivä painumaan iltaan. Se tulikin tuo
iltapuoli niin omituisesti, ettei sitä huomannutkaan. Kun aurinko oli
poissa, harmaiden, lumenväristen pilvien takana, niin eihän sitä
tiennyt, missä se milloinkin viiletteli. Se hurautteli siellä omia
menojaan aivan kuin pojat mäenlaskurinteessä, ja niin se, piilolainen,
pojat petti. Ennenkuin he kerkisivät tulla ensi levähdyshetkeenkään,
oli jo pimeän myräkkä ja siitä jo kehräytyi innokkaiden luiunottajain
ympärille täysi pimeä.
Huh, mitäs nyt? Katsokaas, nyt on jo täysi pimeä!
Tämä huudahdus pääsi ensin Karpan suusta, mutta kohta siihen yhtyivät
toisetkin. Katso, katsohan vain! Avasi siinä silmänsä ja suunsa jo itse
Pyntyskin.
Mitäs nyt? Synkkä pimeys tuli, ja me täällä! Matkaa kolme, neljä
virstaa! Mitäs nyt?
-- Tähän jäämme, ratkaisi asian lyhyesti Pyntys.
-- Emme, pisti vastaan Karppa.
-- Jäämme! Menemme tuonne korpirantaan, mäen alle, suon ja mäen juuren
väliseen metsään, ja sinne suuren puun alle asetumme! Siellähän on
sellaisia suuria puita! Muistammehan, kun kesällä isoisän kera noita
ranteita myöten ansateillä kuljeksimme! Ne ovat kuin pieniä mökkisiä
nuo suurten kuusten juuret! Niin kuivia, ja niin suuret ja tiheät on
niissä kattohavut! Oksat aivan maahan asti ulottuvat. Mutta niiden
alle, aivan puunjuuren ympärille, syntyy sellainen pyöreä,
suippokattoinen suojus, jotta voi, voi! Sinne, sinne! Tässä turkit
peitoksi, sukset ja kelkka pään alle, ja sinne yhteen kasaan kuin
pienet karhunpennut!
-- Mutta mitä vanhemmat sanovat, vastasi neuvokkaalle Pyntykselle juro
Karppa.
-- Ei sinne, virkkoi päättävästi Hilppa. Emme tarvitse maata taivaan
alla, kun ehkä voimme saada lepopaikan oikean katonkin alla.
Muistattekos, pojat, että tässä lähettyvillä on erään salo-ukkosen
mökki? Eikös se ole vielä meidän sukulaisiamme, se pieni naurusuinen
Mikki-ukko? Se, joka tuo meille aina kaloja ja väliin isälle,
kaupunkiin vietäväksi, pyitä, tetrejä, metsäkanoja ja metsoja? Sehän
asuu tuossa tämän ensimmäisen suokannaksen takana -- niinhän on meille
selitetty! Siinä kaidassa korvessa, joka on tämän suokannaksen ja
Ihatsujärven välissä! Siinä sakeassa kuusiryhmässä! Lähdetäänpäs pojat
sinne! Sinne tästä kyllä hyvin osaamme ja siellä on meillä suojaa!
Oikeata Mikki-ukon pikku-mökin suojaa ja lämmintä, ja kyllä se ukko
hämmästyy, kun kolme pientä suksimiestä keskellä pilkkoisen pimeää
hänen matalan ovensa eteen karauttaa! Sinne, pojat!
-- Sinne!
Arvelematta lähtivät pojat pyrkimään Mikki-ukon mökille päin. Kelkka
kiinnitettiin takaisin vyöhön ja mäestä alas päästyä lähdettiin
kiirehtien sujuttamaan yli edessä olevan suokannaksen.
Suolla oli täysin pimeää, mutta sitten rupesi vähä kerrassaan
valaistumaan. He saivat kuin uudet silmät, yösilmät, ja niillä he
rupesivatkin oivallisesti näkemään. He olivat havainneet ennenkin, että
pimeässä liikkui ensin kuin upposokea, mutta sitten hetken päästä tuli
siinä aivan hyvin toimeen. Kotijärven jäällä oli sitä koettu. Mutta
siellä oli muitakin apuneuvoja. Oli tie, tienviittoja, nienten päitä ja
rantoja ja vihdoin kotikylän tuttu häämötys. Täällä ei ollut mitään
sellaista. Mutta olihan täälläkin vastaranta ja sitä ei voinut sekottaa
suon muihin ääriin, jotka häipyivät täyteen pimeyteen.
Kun uutterasti ponnisteltiin, päästiin pian kannaksen yli. Siinä
kannaksen takana piti ensin olla pieni aho, aivan suon rannassa
loivalla rinteellä, sitten vasta alkaisi se Mikki-ukon mökin korpi.
Niin olikin. Aivan suon rannassa piti kasvaa muutamia korkeita kuusia
ja itse aholla, sen keskikohdalla, piti olla vanha kekoaitaus, aumojen
paikka niiltä ajoilta, jolloin tämä aho oli viljelyksellä. Niin oli
kaikki. Se synnytti turvallisuutta pojissa. Kuuset suhisivat niin
hiljaisesti yötuulessa ja se ikäänkuin lohdutteli poikia. Keko-aitaus
oli niin kotoisen ja suojaisan näköinen. Se muistutti kotinientä, sen
kesäisiä eloksia, leikkuutöitä ja sitten syksyisempiä riihenpuinteja.
Siinä pojat aivan levähtivät ennen lähtöään ahon reunasta mustana
seisovaan korpeen. Tässähän olisi vain pienoinen matka päämäärään;
mitäs hätää tässä enää olisi! Ei muuta kuin suksensujaus!
Siinä tuli mieleen se Mikki-ukkokin, sellaisena läheisempänä, oikeana
poikain ystävänä. Se tuli tavallisimmin käymään heidän kotitalossaan
talvisin -- ainakin niin he muistivat. He istuivat isoisänsä
verkonkutimen ääressä lämpimässä pirtissä, isän veistellessä susta tai
reenjalasta, äidin kehrätessä rukilla ja isoäidin värttinällä sekä
ulkoilman tihuutellessa hiljaa lumiaan, kun yhtäkkiä alkoi kuulua
pihalta, seinämältä kolinaa ja kaikille oli selvää, että joku siellä
asetteli suksiaan seinää vasten. Kohta alkoi kuulua kolinaa
eteisestäkin ja pian avautui ovi, valkeata, huuruista ilmaa pullahti
sisään suuria palloja ja niiden keskeltä ilmestyi pieni, ketteräinen
ukkonen, karvalakki painettuna syvälle korville ja pitkä,
kissanmuotoinen laukku selässä.
-- Hehe, tässähän sitä ollaan, äännähti ukko ja pian oli hän talon
väkeä ja myös heitä, lapsia, tervehtimässä. Pienet valkoiset hampaat
välkkyivät hupaisesti tuuhean parran takana, silmä paistoi kirkkaasti
ja lystikkäästi, ja vedellen jääpuraita parrastaan lausui ukko heille,
toisella kädellään jo nipistäen heitä korvasta tai käsivarresta:
-- Ka, ka, ikuiset vekkulit! Kuin pienet metsäpennut tai kalanhampaat!
Hehe, te keppulin-kääntäjät!
Sellaisen ukon luo!
Ja sen mökki kuului olevan sitäkin mukavampi! Melkein kuin suuri kivi
synkässä rikeikössä, sellainen pystypuilla ja havuilla suojailtu,
juuremmalta kivillä ja turpeillakin kaarreltu. Kaksiosainen, --
toisessa puolessa, pienen eteisen takana, lehmä ja vasikka ammumassa,
toisessa hänen oma asumuksensa. Itse hoitaa ukko karjaansa, ja muun
elatuksen hakee metsästä ja järvestä. Oma asuinpuoli kuuluu olevan kuin
pieni sauna, siinä yksi ainoa pieni ikkuna, seinä ja katto
kiiltävänmustia, nurkassa saunanuunin tapainen uuni ja sen vierellä
oikeat lavatkin -- makuupaikka! Sellainen merkillinen mökki, pieni,
mukava, kotoisa!
Sinne!
Kohottiin levähdykseltä ja lähdettiin hiihtämään korpeen.
Siellä oli omituisen hiljaista ja tutunomaista. Se oli kuin suuri
pirtti, tuo öinen korpi. Siellä oli niin lämpimäntuntuistakin, ja
kuinka turvallista! Suuret vanhat puut olivat kuin mitäkin tovereita,
elollisia olentoja! Yksivakainen hiljainen suhina niiden latvoissa oli
kuin niiden ääntelyä heille. Pienet puut niiden juurilla olivat kuin
niiden lapsia -- heidän ikäisiään! Mikäs siellä oli etsiessä ukon
mökkiä! Ja pianhan se saapuu!
Eipäs saapunutkaan. He olivat jo tulleet melko pitkälle korpeen, mutta
matalaa, tutunomaista asumusta vain ei näkynyt. Korven piti olla kaidan
ja aivan pian läpi hiihdetyn. Kohta piti sen keskeltä ilmautuman
sellaisen hupaisen hökkelin, joka toki erottautui suuresta kivestä,
niin paljon kuin se sitä muistuttikin. Oli sanottu, että kun vain siltä
aholta ja keko-aitaukselta suoraan hiihtää korpea kohti, niin on kohta
mökki edessä!
Ei ollut.
Mikä kumma!
Kohta saattoi olla korpi jo lopussa ja pieni Ihatsujärvi edessä, ja
silloinhan olisi pitänyt olla jo mökinkin edessä. Mutta minne se
häipyi? Metsäkö sen peitti ja eksytti heidät?
Kohta oli korpi läpi hiihdettynä ja pojat tulivat pienen lumiaukion
rantaan, joka ei voinut olla muu kuin Ihatsujärvi! Mutta missä oli ukon
mökki?
Pojat kääntyivät takaisin!
He tulivat samaan korpeen ja hiihtelivät sitä edestakaisin. Ei löytynyt
mökkiä. Jo kävi ilmakin raskaaksi -- kylmänkoleaksi ja kosteaksi -- ja
lisäksi rupesi nälkä ja väsymys uuvuttamaan. Pojat istuutuivat kuusen
juurelle ja rupesivat eväitään pureskelemaan. Sitten nousivat he ja
lähtivät jatkamaan taivaltaan. Suksia kovin takelsi. Ei ollut hauska
sellaisella kelillä hiihtää. Vihdoin tuli aukea paikka esiin ja se oli
-- se entinen aho, jolta he olivat lähteneet korpiselle kiertelylleen.
Pyntys silloin jo itki. Karppa puri kintaansa peukaloa ja sysieli
suksisauvaansa maahan. Hilppa oli nolona. Koko hauska matka oli saada
ikävän päätöksen.
Silloin Hilppa korotti äänensä ja lausui:
-- Tässä aholla on myös pieni metsätöillä olijain mökki. Minä tiedän
sen. Minulle isä sanoi. Sellainen pieni maamaja, puoleksi maahan
kaivettu, puoleksi havuista ja pölkyistä rakennettu. Siellä on pieni
uunikin, kuin saunanuuni, ja leveä makuulava. Sinne menkäämme. Siellä
tulipesään tikuillamme tuli tehkäämme ja sitten syökäämme loput
eväämme. Sitten käykäämme maate. Sukset ja kelkka ottakaamme sisään ja
siten olemme kaikki turvassa. Aamulla sitten lähdemme uudella onnella
ukon mökkiä etsimään! Minä sanon sen!
Kellään ei ollut mitään vastaansanomista. Mentiin ja löydettiin tuo
maamaja ja sinne miehissä työnnyttiin. Siellä viritettiin tuli pesään,
toinen päretikkuun ja sitten syötiin loput eväät. Siitä vierähdettiin
matalan majan lepuulautasille ja siihen tuokiossa nukahdettiin uunin
hiilien vielä risahdellessa ja leppeän lämmön kietoutuessa pienten
eränkävijäin ympärille.
Aamulla löydettiin heti ukon mökki ja sieltä lähdettiin päivemmällä
kotiin.


2. Salon yksinäisessä talossa.

Pojilla oli monta hyvää ystävää vanhain miesten joukossa. Paitsi
Mikki-eno, tuli ukko Volsku sieltä Ihatsujärven puolelta poikain
kotitaloon sekä talvella että kesällä ja kysyi pojilta, niin
hullunkurisen huolestunut ilme kasvoilla, että kuinkas ne näillä
ukkorukilla ovat nyt oikein asiat. Eikös ne ole oikein huonosti? Voi,
voi teitä ukko-pahoja!
Eräs Larin Mikki-niminen vanhus se saapui jostakin vielä kauempaa ja
alkoi ladella heille kaikenlaisia valeita:
-- Voi, voi> poikaparat, kun nyt on tapahtunut sellaisia ihmeitä, että
siellä Aunuksessakin ovat kaikki kaivonvivut suurella myrskyilmalla
lentäneet taivaaseen. Ja täällä omilla mailla päin ovat eräillä
paikkakunnilla kaikki virstatolpat kaatuneet ja kuolleet siihen suureen
ruttoon...
-- Elä valehtele, älähti siihen aina innokas Pyntys ja Hilppa säesti
häntä. Karppa vain jäi miettimään. Mutta kun ukko ei hellittänyt, niin
Hilppa ja Pyntys jo alkoivat uskoa häntä, mutta Karppa korotti silloin
äänensä ja pani jyrkän vastalauseen.
Kaikista hauskin poikain vanhemmista tuttavista oli eräs pitkä
sukulaismies, jota sitäkin sanottiin enoksi ja joka oleskeli enimmät
ajat, etenkin talvisin, kaukana salokylissä, pienissä yksinäisissä
erämaakylissä, joita oli poikain kotikylän takana itäänpäin -- samaan
suuntaan, missä oli Ihatsukin.
Siellä oli hän jonkinlaisena metsä- ja tukkityöpäällikkönä ja sen
vuoksi siellä viipyili. Ja sieltä oli hänellä paljon kertomista, aina
kun poikain kotitaloon saapui. -- Siellä kun on nuo tuvan uunitkin
niinkuin suuret kivirauniot vain ja savu menee ulos puisesta
savutorvesta. Ja pöydät ovat yhdestä puusta ja ikkunat pienet kuin
kissanreiät aitan ovessa. Ja toinen osa pirtistä on aivan pikimusta ja
toinen valkea kuin vasta pesty vaate ja kaikki on siellä ihmeellistä ja
kummallista. Ja makuupaikat ovat ylhäällä orsien päällä ja kun uunia
lämmitetään, niin on savua huoneet täynnä. -- Onpa siellä sellainen
myllykin, jossa on vain yksi ratas...
-- Voi, voi noita seutuja, huutelivat pojat kuullessaan tällaisia
kuvauksia. Eikä he ensin tahtoneet uskoakaan, mutta johan täytyi uskoa,
kun tottakin todemmilta ne lopulta tuntuivat ja eno ne kertoi. Oi, voi,
tottahan ne ovat ja ovatpa nuo seutuja nuo enon asustelemat maat! Sinne
täytyisi päästä!
Sinne pääsi eräänä talvena vanhin veli, joulun jälkeen paraana
talvisydämenä. Siellä oleskeli taas tuo hupaisa, leikikäs eno, eräässä
pienessä kylässä, jossa oli vain yksi ainoa talo, ja hän otti
sukulaistalonsa poikasen sinne joksikin aikaa ikäänkuin pieneksi
apulaisekseen -- kirjamieheksi näet, vaikkei Hilppa vielä osannut
montakaan kirjainta merkitä -- ja se se oli ilonpäivä tuolle pienelle
miehelle, tuo hämäräinen, lumitupruinen päivä, jolloin hän sai lähteä
enonsa kanssa syvässä reessä ajelemaan noita ihmeellisiä saloja kohti.
* * * * *
Kovin yritti Hilppa kysellä enoltaan noiden ihmeellisten seutujen
oloista, minne oltiin matkalla, mutta eno ei vielä ryhtynyt niistä
paljoakaan kertomaan, sillä parempi oli nähdä ne omin silmin ja
muutenkin: mitä ne paranevat liian tarkasta edeltä kertomisesta!
Pahenevat vain.
No, Hilppa tyytyi vastaukseen ja painui syvän, laajan reen pohjalle
omiin oloihinsa, miettimään siellä heinäin, loimien ja turkkien välissä
omia asioitaan ja arvelujaan. Erittäin mietitytti häntä se, että
siellä, tämmöisten salojen ja taivalten takana oli semmoinen kylä --
yksitaloinen! Miten sekin tuli toimeen siellä ja miten se oli voinut
sinne asettua? Semmoisetko ne loittoiset salokylät lienevät yleensäkin?
Joko ne siitä hänen kotikylänsä kohdilta loppuivatkin oikeat, suuremmat
kylät; kulkiko siinä ikäänkuin jokin raja, jonka toisellapuolella oli
oikeita ihmisellisiä kyliä, mutta toisella ei muuta kuin -- taloja. Se
Ihatsukin jo oli semmoinen rähjä. Kulkiko siinä kylien ja salojen raja?
* * * * *
Ohoh!
Eno oli nukahtanut ja heräsi nyt yhtäkkiä kuin hämmästyen ja huudahti
noin pienelle seuralaiselleen. Tämäkin oli nukkunut ja heräsi tuohon
enon huudahdukseen.
Ympäristö oli täysin muuttunut. Vaikka taival oli yleensä saloista ja
asumatonta, ei alkumatka kuitenkaan ollut ollut varsinaista saloa, vaan
oli siellä ollut aukeampia maita. Aina silloin tällöin oli tien varteen
ilmestynyt pieniä kyliä ja niiden ympärille peltoja ja sitten joku
järvi peltorinteiden alle, ja vaikkapa ei olisi ilmestynyt kyliäkään,
olivat maat aukeampia, vähämetsäisempiä. Niitä oli varmaan joskus
raadettu. Nyt ei tuosta ollut enää jälkeäkään. Ympärille oli kiertynyt
suuri, syvä salo, oikea korpi, josta ei enää mitään aukeampaa auennut.
Puut seisoivat aivan tiessä kiinni ja taivuttivat joskus lumiset
vartensa omituisina valkeina kaarina tien ylikin. Kaikki puut olivat
lumen verhoamina ja tuo teki salon yhä synkemmäksi, sakeammaksi ja
umpinaisemmaksi. Korkeat, vanhat puut olivat vain latvoistaan lumen
kietomia, mutta nuoremmat, matalammat ne seisoivat yltä päältä lumen
vallassa, kuin mitkäkin pienet tornikkeet tai viljakeot. Se oli outoa
Hilpasta nähdä tuo tuollainen metsä. Se oli kovin salaperäinen.
Ja hiljaista oli siellä. Ei syntynyt ääntä mistään muusta kuin
lumitullojen silloin tällöin tapahtuvista tupsahteluista, hevosen
tiukujen hiljaisesta helkkeestä ja kyytimiehen yksitoikkoisesta
hevosen hoputtelusta. Tuulikin tuntui vaimenneen ja itse lumen
tupruaminenkin.
Mutta olikin yö. Sydänyö pilkkopimeä jo oli, kun yksinäiset ajajat
heräsivät reessään. Olivat nukahtaneet pimeän tultua illalla ja reen
hiljaa vieriessä eteenpäin siinä ottaneet raittiita ulkoilmaunia
myöhään asti.
-- Hohhoh, kah, eikö sinulla ole kylmä? kysyi eno Hilpalta, luullen
että hän oli herännyt joko Hilpan äännähdyksen tai liikahduksen tähden.
-- Ei, ei, ei minulla ole kylmä. Entäs sinulla? vastasi Hilppa
kirkkaalla äänellä paksujen peittojen alta, koettaen itseään kohottaa
hieman sieltä syvyyksistä ja tuntien itsensä hyvin virkeäksi. Yö oli
lämmin ja hän tunsi olonsa sangen hyväksi.
-- Minullako kylmä, ei minulla ole kylmä, vastasi eno, -- pidä vain
itsestäsi huolta!
-- Mutta emmekö ala jo päästä perille? käänti Hilppa keskustelun
toisaalle.
-- Emme vielä. Vielä on sinne matkaa. Vielä on sinne taivalta yhtä
paljon kuin jos ajaisimme tästä takaisin matkan puoliväliin.
-- Paljonkos oli siihen asti matkaa?
-- Puolet kuudestakymmenestä virstasta.
-- Kolmekymmentä virstaa siis. Siis tuon alkupuolen jälkeen tultiin
viisitoista virstaa. Ja viisitoista vielä on jälellä...
-- Hyvä laskupää! Sellainen se minun apulaisellani pitää ollakin!
Hilppa tunsi ylpeyttä.
Sitten painuttiin taas äänettömyyteen.
Yö soitteli noita yksitoikkoisia hiljaisia säveliään ja siihen yhtyi
nyt vähitellen korviin erottautuva pitkänomainen puunlatvojen humina.
Kun ilma oli lämmin ja kostea, muuttui se kuuntelijain korvissa yhä
enemmän suhinaksi. Se tuntui niin hyvänsuovalta ja viihdyttävältä.
* * * * *
Mutta jo rupesi ilma vähän valkenemaan ja samalla maat rupesivat
aukenemaan. Jo ilmaantui tien toiselle puolelle harvapuisempaa maata,
oliko se sitten pikkusuota tai muuta laaksoketta, ja kas, tuolta
kauempaa, ajajain edestä, valotti jotain laajempaa aukeamaa, joka
samalla tuntui olevan ylävämpää maata.
-- Tuolla, tuolla... kas, mitä sieltä näkyy? huudahti Hilppa, kun hänen
silmänsä sattuivat tuohon valotteluun.
-- Sieltä päivänvalo rupeaa ilmenemään.
-- Eikö muuta?
-- No, kunhan ajamme tuon aukeaman ylänteelle, niin ehkäpä siitä rupeaa
samanlainen maa vähän laskemaan, ehkä sieltä rinteen alareunasta lähtee
leviämään suurehko järvenselkä ja kenties siinä rinteen sivureunassa on
joku talokin...
-- Sekö meidän talomme?
-- No, vaikka se!
Hilppaa ei enää nukuttanut reessä eikä hän pysynyt edes entisessä
olopaikassaan, vaan kohottautui siitä ylös. Ilma rupesi tosiaankin
valkenemaan huomattavasti ja selvää päivänkajoa jo näki edessä olevien
salojen takaa, salojen, jotka siihen aukeaman alkurajalle noustua
näyttäytyivät hyvin laajasiintoisilta. Samalla siinä elpyvässä kajossa
ilmestyi esiin aukeaman vasemmalta sivulta, korven rannasta, suurehko,
vanha talorykelmä, jota kiertelivät kinokset, mutta joka kuitenkin
nousi selvästi ja voittoisasti ympäristöstään katsojan silmään. Katot
olivat jyrkkiä, savupiiput pyöreitä, koko rykelmä ihmeellisesti yhdessä
kasassa ja samalla pisti silmään ikkunoiden pienuus -- kaikki seikkoja,
jotka ihmeellisesti sattuivat yhteen enon kertomusten kera.
-- Voi, voi, siinä se on! Ajappas, Jykki, nopeammin hevostasi!
Ptpruu, ptpruu! huudahteli Jykki hevoselleen ja reki pysähtyi. Eno
veteli huurteita parrastaan ja kulmakarvoistaan ja Hilppa koetti kaikin
tavoin vääntäytyä syvästä olopaikastaan ja korkeiden laitojen takaa.
Siinä se oli se talo!
Satulinna!
Juuri niinkuin eno oli kertonut, näytti kaikki olevan, mutta sittenkin
se tuntui oudolta ja ihmeelliseltä. Seinätkin jo! Niin paksuhirsiset,
ja nuo hirret olivat aivan pyöreät! Salvamet pitkiä... Ikkunat niin
mukavan neliskulmaisia ja jos nyt ei aivan kissanaukon kokoisia, niin
ei paljoa suurempiakaan. Mutta niissäkin kuitenkin vielä ruutuja,
vieläpä niin lukuisia! Ja miten korkealla nuo pienet valoaukot! Entä
räystäät? Hilpan sylen pituisia ainakin, elleivät aikamiehen! Ja mitkä
mukavat puukourat niiden reunapuita pitämässä. Tässä taas tämä eteinen,
porraslaitos, -- sellainen katettu sola, loivasti nouseva, seinän
viereen sovitettu! Ja katso vaan: kaikki yhden katon alla... kaikki
rakennukset! Ainoastaan tuossa, -- oliko se vilja-aitta vai mikä? Ja
tuolla: riihi, sauna!
Sisään!
Niin komensi eno ja sinne lähdettiin nousemaan. Tuota omituista
umpinaista solaa myöten noustiin, joka oli seinän viereen rakennettu,
ja kun sen yläpäähän päästiin, niin siellä oli seinässä ei kovin
korkea, aivan neliskulmainen ovi, jykevä, honkalaudoista tehty, ja
siinä riippui suuri rautarengas.
-- Mitäs tuolla renkaalla tehdään? kysyi Hilppa.
-- Sillä ilmoitetaan, että nyt sitä saavuttiin tänne salon
yksitaloiseen kylään!
-- Saanko minä paukuttaa?
-- Ei, annahan minä, niin tuntevat paremmin.
Kun eno oli lyönyt pari kolme kertaa rengasta ovilautaan, niin kuului
siellä jossain sisällä käyvän ovi ja kohta sen jälkeen kysyi ulko-oven
takaa leppeä, hyväntahtoinen vanhus-ääni:
-- Kuka siellä?
-- Me vaan, vanhat tutut, yökyöpelit, -- päästähän, Jaakko-ukki!
Minulla on täällä uusi virkamieskin mukana ja se jo haluaisi päästä
vähän seinämien suojaan!
-- Ahaa, kas vaan, astukaahan sisään, astukaahan sisään, kuului
Jaakko-ukin ääni ensin oven takaa, sitten jo vieraitten edestä, ja
naureksien, hauskutellen johti ukko saapujat avaran pimeän eteisen
läpi, Hilppaa aivan kädestä autellen, salon yksinäisen talon suureen,
korkeaan "perheenpirttiin", isoontupaan.
Siellä sitä oltiin! Oli siinä tarkastelemista. Kun alkuseikoista oli
selvitty, -- heräilevä talonväki tervehditty, saatu kuppi kuumaa
tuliaisiksi ja siirrytty isontuvan viereiseen kamaripuoleen
"levähtämään" ja tarinoimaan talon isäntäväen kanssa -- niin aivan