Salon pojat: Mäenlaskumatkoista koulutielle - 3

kohta kellui ja tohisi ja puuskahteli pieni "Ystävä" laiturin vieressä
ja kohta myös olivat pitkämatkaiset kaupunkiin-menijät siinä.
Kaupunki! Voi, voi, tuollainenko se on? Torneja, torneja, talojen
kattoja ja maalattuja seiniä sellaisessa sekasorrossa, että silmiä
häiritsi! Ja sitten sitä ihmisvilinää rannassa ja laivoja, laivoja,
mastollisia ja purjeellisia, ja tällaisia höyryllä käypiäkin!
Markkinoiden tähden oli kaupungissa tavallista enemmän väkeä. Siksi tuo
itsessään pieni elinpaikka rikkoi kaikki kuvitelmat Hilpan silmissä ja
mielessä. Tämähän on maailman suurin paikka! Täällähän on kerrassaan
puoli maailmaa koolla!
Ennenpitkää kuitenkin tottui tuohon elämään ja pian käveli Hilppa
isänsä vierellä kaupungissa kuin olisi aina elänyt ja ollut sellaisessa
hälinässä.
Kaikkein enimmän kiinnitti Hilpan huomiota kaksi markkinaväen keskellä
tunkeilevaa ja omituista hälinää pitävää miestä, jotka olivat puetut
outoihin pukuihin, väljiin, pitkiin ja vaaleanvärisiin viittoihin, ja
joilla olivat kasvot maalatut aivan valkeiksi ja joilla olivat päässä
ihmeellisen korkeat tötteröt ja käsissä joitakin helistimiä. Ne
kulkivat markkinaväen keskellä ja helistelivät noita helistimiään ja
omituisella, puoleksi ymmärtämättömällä puhetavallaan huutelivat
lakkaamatta:
-- Voi, voi, tulkaa katto, tulkaa katto, täällä on suuri ja kaunis
kometia, ihmeellinen kometia!
-- Mikä tuo on, ketä nuo ovat? kysyi hämmästynein katsein Hilppa
isältään, tarttuen lujemmin hänen käteensä.
-- Ne ovat niitä, joutavia, tyhjänpäiväisiä kometiannäyttäjiä! Mennään
toisaanne!
-- Mikä se on se kometia? tiukkasi Hilppa.
-- No se on semmoinen, ei mikään, joutava konstinnäyttöpaikka vain --
elä kysele, mennäänhän nyt jo pois!
-- Konstinnäyttöpaikka! Voi, isä, se mahtaa olla merkillinen paikka!
-- Ei ole, -- tulehan jo!
-- Eikö mennä mekin sitä katsomaan? Onko se tuo suuri vaatehuone
tuolla?
-- Ei mennä: turhaa raha kuluu vain!
-- Mennään, mennään, isä! Minun tekisi niin mieli!
Mikäs siinä auttoi, täytyihän isän lähteä Hilpan kanssa katsomaan sitä
konstinnäyttöä, kun Hilppa niin kovin pyysi ja kiusasi. Ei auttanut --
piti näyttää pojalle -- uhrata puoli markkaa omasta ja puolet siitä
poikansa puolesta.
Siellä oli tavallista suuren, kiertävän markkina-teltan menoa. Jotkut
käänsivät kieppejään, pyöräyttelivät neulansilmiään ja heiluivat ja
riippuivat renkaissa, tangoissa ja köysissä katon ja maan välillä,
toiset temmelsivät maassa ja hulluttelivat kujeitaan ja joku käveli
nuoralla. Ei ollut isä ennen nähnyt tällaista, mutta hänestä ne
tuntuivat hyvin luonnollisilta, nähdyiltä ja aivan tavallisilta. Hän ei
niistä innostunutkaan. Mutta sitä enemmän syttyi poika. Hän ei voinut
ajatella mitään tämän parempaa. Hänestä oli tämä maailman
ihmeellisintä, saavutusta sellaista, että sitä jo piti ihmetellä. Jos
isä oli levollinen ja liikkumaton, niin Hilppa suorastaan hyppi
paikoillaan ja hänen silmänsä paloivat ja kädet tekivät tempoilevia
liikkeitä.
Ja kun tultiin ulos teltasta, niin hän ei enää muuta ajatellutkaan kuin
tuota ihmeellistä vaatehuonetta. Kaikki muu: kaupunki, markkinat olivat
muuttuneet aivan olemattomiksi.
* * * * *
Kotiin tultuaan oli Hilppa kovin mahtavaa miestä. Hän ei puhunut mitään
veljilleen, eikä hän heidän kanssaan paljon liikkunutkaan. Ikäänkuin
karttoi heitä. Ohoh, olihan hän käynyt kaupungissa!
Ja mitä hän oli siellä nähnyt! Veljet ihmettelivät tuota, mutta eivät
hekään tahtoneet oikein lähestyä. Ei heidänkään ylpeytensä antanut.
Vaan viimein jo laukesi molemminpuolinen jännitys ja silloin Hilppa
kertoi kaupunkinäkemänsä. Kun se kuultiin, valtasi kaikki hurja ilo,
sopu ja ylpeys. He olivat sellaisen talon lapsia, jonka yksi pojista
oli nähnyt kometian! Kometian, kometian -- se oli nyt ylin ja ainoa
puheenaihe Niemen pihoilla, nurmikoilla, pellonkielekkeillä ja
rannoilla!

Salon poikien näytäntö.

Eihän siihen pitkiä tuumimisia tarvittu, kun pojat päättivät laatia sen
ihmeellisen laitoksen tapaisen suojuksen pihaansa -- sileälle
saunannurmikolle -- ja sitten ruveta miehissä harjoittelemaan sellaisia
temppuja kuin ne kaupungin kometiannäyttäjätkin ja vihdoin antaa
samallaisia näytöksiä läheisille naapurin lapsille.
Ryhdyttiin tarmokkaaseen työhön. Hilppa haki rautakangen ja jyskytteli
sillä syviä reikiä saunanurmikkoon omituiseen pyöreään, kahdeksankulmaa
tavoittelevaan kehään ja toiset pojat kantoivat paikalle seipäitä,
nuoria, vanhoja kulimattoja ja säkkejä sekä rikkinäisiä riihihursteja.
Hilppa otti kirveen käteensä ja teroitteli seipäitten päät. Sitten ajoi
hän ne kaivamiinsa reikiin. Senjälkeen sidottiin niihin poikkipuita ja
räystäänyhdistelijöitä ja sitten kivuttiin tikapuiden avulla laittamaan
kattoa. Siinä kehikko; sitten vetämään kuleja ja säkkejä ja hursteja
sen päälle. Etuseinämälle jätettiin oviaukko ja harjaan kiinnitettiin
punainen lippu.
Siinä oli kometian talo valmis. Nyt harjoittelemaan temppuja. Se oli
vähän vaikeampaa, mutta sujuihan se sekin. Hilppa oli opettajana ja
toiset oppilaina. Tulihan siinä vähän kiistaakin, mutta sovittiin ne,
pian sovittiinkin, kun näin suuri asia oli kysymyksessä! Pyntys se
enimmän kiisteli, mutta silloinpa ehti Karppa hänen kurittajakseen ja
se oli voima, joka lannisti Pyntyksen. Ennen oli usein Karppa asettunut
hänen puolelleen, vanhimman veljen hirmuvaltaa vastaan.
Vihdoin jo lähestyi se päivä ja hetki, jolloin oli määrätty suuri
näytös annettavaksi uteliaille naapurin lapsille. Sitä ennen piti
poikain pukeutua oikeihin pukuihin -- sentapaisiin, missä olivat ne
kaupunginkin kometiannäyttäjät olleet. Hilppa etsi isän vanhan
riihipaidan ja teki siitä viitan. Hatuksi pisti hän vanhan
tuohitötterön, jota hän tarkoitusta varten vähän muovaili, leikkeli ja
ompeli. Jalkoihin veti hän suuret kolhokengät. Ja kasvot vihdoin
maalasi punamullalla ja liidulla ja noella.
Karppa veti ylleen äidin vanhan hameen ja päähän pisti vanhan
tötterömäisen tuohiastian, jalat saivat isoisän riihikengät ja kasvot
maalattiin samalla tapaa kuin Hilpan. Pyntys vihdoin vyötti itsensä
isoisän vanhaan liiviin ja päähän kelpasi vanha, syvä rove, joka sopi
juuri hänen päähänsä. Sitten oltiin valmiit ottamaan vastaan pihalle
kertyneet ja hälisevät naapurin lapset.
Kaikki kävi hyvin, mutta lopulla näytöstä sattui Karppa sekomaan
hameistaan pitkään pystypuuhun sen yläosassa ja jäi siitä kiinni sinne.
Pyntys pyöri matalammalla olevassa poikkipuussa mutta hän tarttui
housuistaan puun terävään oksaan. Siinä hikoiltiin. Ei mikään auttanut,
eivät tahtoneet selvetä pulmistaan hameet eikä housut. Hilppa kieri
maassa näytellen erikoisempia temppuja. Hänen täytyi mennä veljiään
auttamaan. Silloin oli veljille jo käynyt kovin tuskalliseksi olo ja he
pillahtivat itkuun. Se synnytti naurunrähäkän maassa. -- Katso, katso,
miten niille kävi! Katso Kärppääkin!
Se oli liikaa. Hilppa julmistui, ja kun veljet pääsivät pulmistaan
irti, yhtyivät he samaan ääneen. -- Vai tulitte te tänne rähisemään ja
pilkkaamaan! Oletteko ennen nähneet tällaista? Oletteko käyneet
kaupungissa? Ulos! Ulos joka sorkka!
Katsojat lähtivät kiireellä ulos ja kiire siinä todella olikin. Pojat
hyökkäsivät pesästä. He näyttivät sekä nyrkkiä että käyttivät
sääriään. -- --
Pahanlaiseen sekasortoon päättyi se uljas ihmeitten näyttö, mutta eipä
Sellaista ollut kukaan ennen yrittänyt Niemen kylässä, eikä sellaisilla
matkoilla ollut kukaan muista käynyt kuin Niemen Hilppa! Tai ei, -- nyt
tunsivat tuolla ihmeellisellä matkalla käyneensä jo kaikki veljekset ja
nähneensä omilla silmillä nuo kometiat ja muut! Ja sehän oli jotain se!


5. Kesäisiä puuhia.

Siitä Niemen pojat ryhtyivät muihin kesäisiin puuhiinsa. He takoivat
kivirahoja ja leipoivat multaleivoksia. Ulko-aitan kylkeen rakentui
isoista laatikoista, laudanpaloista, vanhoista hursteista ja säkeistä
laajahko, pitkulainen suojus, joka oli heidän kauppaliikkeensä.
Somissa, pitkissä riveissä kököttivät pienemmät ja suuremmat, kellervän
ja harmaanväriset multaleivokset puodin peräseinän hyllyillä. Seinän
eteen oli asetettu leveä lauta kauppapöydäksi korkeiden laatikoiden
varaan. Sen takana seisoivat päivät päästään Pyntys ja Karppa, Hilpan
käydessä vain silloin tällöin liikkeessä. Sen pääisäntänä oli hänellä
muutakin tehtävää: liikuskelemista siellä ja täällä, uusien myytävien
toimittamista kauppaan, niiden valmistamisen alullepanoa ja vihdoin
apulaisten neuvomista ja ohjailemista, milloin sävyisämmin, milloin
jyrkemmin. Silloin hän tuli puotiin, mutta seisoi kovin mahtavana
kauppapöydän ulkopuolella ja laususkeli heille vakavia sanoja.
Välistä hän vaati rahalaatikon nähtäväksi. Jos veljet panivat
vastalauseita liian sydämetöntä sekaantumista vastaan heidän
uskolliseen palvelukseensa, silloin Hilppa jysäytti nyrkkinsä
kauppapöytään ja ilmoitti, että hän ottaa rahat huostaansa ja sulkee
koko liikkeen. Se vaimensi vihat ja hyvä sopu taas jatkui. Liikettä he
toki eivät suoneet lopetettavaksi, ei edes satunnaisesti, sillä täällä
tiskin takana oli hyvä olla ja tämä oli tuottava liike. Naapurin lapset
kävivät uutterasti vaihtamassa kivirahojaan somiin kellerviin tai
harmaisiin leivänpyörylöihin.
Välistä suljettiin liike yksin tuumin ja lähdettiin rantaan uimaan tai
leikkimään sen hietikolla. Salolle päin antavalla niemenrannalla oli
soma lahdenkainalo ja sen rantakaarteella leveästi vaaleata hiekkaa. Se
oli se sama lahdenhaara, jonka toisen rannan muodosti se isoisän
polttama louhikkoniemi. Tämä niemi oli muutenkin houkutteleva kesäisin.
Siinä oli monenlaista maanpinnan muodostumaa ja siinä oli vielä jälellä
pieniä puita ja pensaita. Siinä oli isoja korkeita kiviä, joiden kyljet
paistoivat vaalealle ja tummalle, joiden harjat olivat kuin sianselkiä
ja jotka päivänpaisteessa olivat ihmeen lämpimiä. Niiden selkään sopi
nousta ratsastamaan, niiden kylkiä vasten sopi painautua tutkimaan
niiden tummia, mutkittelevia viiruja ja irroittelemaan niiden
rapautunutta pintaa ja pieniä jäkäläkasveja. Välistä oli kivi matala ja
lattea, kuin pöytä, sille sopi ruveta lepäämään, mukavasti alassuin
loikoen päivää paistattamaan ja katselemaan, kun pienenpienet tummat
elukat liikuskelivat kiven rakosissa. Ne eivät olleet muurahaisia,
jotain muita ne olivat; he eivät tienneet, mitä ne olivat, mutta
pääasia oli, etteivät ne olleet muurahaisia.
Kivien lomissa oli mättäitä ja niillä kasvoi monia marjalajeja. Mesikat
riippuivat mehevinä ja herkullisina ruohoisten mättäiden kupeilla, joku
mansikka pilkoitti kuivemmalta mättään kyljeltä, siimeksisessä
notkelmassa kahden tuuhean pensaan välillä oli mustikanvarpoja ja
niissä oli isoja, täyskypsiä mustikoita. Kostealla, suontapaisella
nurmenkohdalla pisti sammaltuneesta mättäänkyljestä esiin haalea,
puolikypsä karpalo.
Hyvin monenlainen oli luonto tuolla niemekkeellä ja sentähden se soi
kesällä monta viivähtämisen aihetta.
Rannalla odottivat kaarnalaivat, joista monet olivat niin suuria, että
niihin oli saattanut pystyttää maston ja siihen sitoa valkean
vaatekappaleen purjeeksi. Rannan ruohikko oli epäedullinen
purjehdukselle, mutta yhdessä hiekkaisen pohjan kanssa se oli edullinen
kahlaamiselle ja pulikoimiselle. Ruohikko seisoi ulompana sakeana kuin
mikäkin suojamuuri ja sen rantapuolella oli lumpeita ja ulpukoita.
Välistä oli veden alla, aivan veden rajassa kiini, suuri lattea kivi.
Sille sopi nousta levähtämään ja kiskomaan sen ympäriltä pyöreitä,
paksuja kaisloja. Näistä tehtiin sorsia, uiskentelemaan kilvan laivojen
kera.
Itse rantama oli ojiteltu ja kanavoitu niinkuin matala suistomaa
ainakin ja laivat ja sorsat vedettiin retkeilynsä tehtyään näihin
suojaisiin ojanteihin vaalean hiekan keskellä.
Kun maaleikit kävivät ikäviksi, työnnettiin vene vesille ja soudettiin
jonkun matalan, isokivisen luodon kohdalle, jossa useinkin oli sileä,
laaja kalliopohja ja sen päällä kiviä kuin isoja rautalippaita,
nelikulmaisia, tummia arkkuja. Joukossa oli joku pienempikin kivi,
joka katseli ikäänkuin elollinen olento heihin, veden päältä
tarkastelijoihin, niin että aivan säpsähdytti. Siellä oli kuin eri
maailmansa. Niin olikin; tiedettiinhän veden alla olevan suuria
kultaisia, hopeisia, lasisia linnoja, joissa asui omaa veden väkeä,
enimmäkseen vihamieIistä ihmisille, mutta joiden joukossa oli joskus
hyväsydäminenkin eläjä, joku vangittu kuninkaantytär tai -poika. Siellä
ne elivät omaa salaista, erilIistä elämäänsä suurten rikkauksien kera.
Kenties noista kivistä olivatkin jotkut heidän rahalippaitaan. Olipa
siellä veden alla suuria aarteitakin, noiden samaisten suurien kivien
alla, tällaisilla luotopaikoilla.
Isoisän polttaman niemen kohdalla oli pieni pyöreä saari, joka oli
vielä monenlaisempaa maanpinnan muodostusta kuin tuo niemi. Se oli
enimmäkseen kalliota, mutta oli siinä myös nurmikkomaata ja sitten
aivan selvää, vesistä suota, joka kasvoi sakeata pensaanrytöä ja
muutamia suuria puita. Saaren rannat olivat enimmäkseen matalia, mutta
eräillä suunnilla syviäkin. Sinne vetivät pojat veneensä johonkin
somaan suojaisaan kallionkainaloon ja ottivat onkivehkeensä esille sekä
ryhtyivät koettelemaan kalaonneaan. Pieni särki välähtikin heti veden
pinnassa, mutta putosi heti takaisin veteen. Suurempi salakka nousi
ankarammin rimpuillen, mutta tuli aina maalle. Pieni, urhoisa
ahvenenpoika pirisi ja pyristelihe kovasti siimassa, mutta ei
ajatellutkaan putoamista veteen. Suurempi särki se tuli kuin suora
lusikka tai välkkyvä lastunpala, aivan liikkumattomana ja
välinpitämättömänä. Suurempia kaloja ei tullut. Välistä ei tullut
mitään, mutta isoisä oli sanonut, että pääasia onkin, että nykii. Ja
tätä tapahtui aina. Pienet säret olivat siihen työhön oikein ovelia. Ne
pirisyttivät kuplua kuin olisi se ollut jossakin rattaassa kiinni.
Mutta välistäpä ne tarttuivatkin koukkuun ja joutuivat maalle, vaikkapa
olisivat puuttuneet ongenkärkeen vain evästä tai suorastaan
pyrstöpuolesta. Ja silloin joutuivat ne aina armottomasti kalliolla
seisovaan vesipurkkiin, tai, jos oli kissa mukana, sen naukuvaan
suuhun, toivotuksi herkkupalaksi tuolle rantakallioilla köyristelevälle
pienten kalamiesten seuralaiselle.
Kesän kirkkaimpana ja paisteisimpana aikana valtasi pojat pitempien
retkeilyjen henki. Silloin otettiin muutamia voileipiä taskuun ja
soudettiin yli järven. Siellä jo heti, ensimäisellä aholla, joka kasvoi
nuorta vesakkoa ja pensaikkoa ja joka laski loivasti rantaan, sattui
eräs seikka, joka tempasi poikain huomion puoleensa. Pieni harmaa
peltohiiri juoksi vanhan nauriskuopan kuvetta. Pojat syöksähtivät heti
sen perästä. Hilppa asettui kuopan suille tarkastamaan, pujahtaisiko
pieni elukka tuon vanhan säiliön sisään. Pyntys taas kiiti kuin
vimmattu hiiren perästä ja Karppa asettui seiväs kädessä seisomaan
ulommalle, valmiina antamaan vikkelälle kiiruhtajalle pysähtymiskäskyn.
-- Onko, katsokaa, reikiä maan sisään siellä kuopan takapuolella, huusi
Hilppa ja kurkisteli jännittyneenä kuoppaan.
-- Ei ole, en minä näe, vastasi Pyntys juostessaan ja Karppa ei älynnyt
tarkata mitään seisoessaan siellä paikallaan kahareisin ja yrittäen
huitaista seipäällään milloin puoleen, milloin toiseen.
-- Voi teitä, kun ette näe, että hiiri pujahtaa juuri siitä nenän
editse syvään salareikäänsä, valitti Hilppa havaittuaan Karpan
kohdalta, kannon juuresta pienen tumman aukon.
-- Siinä on, katso; siitä on mennyt maahan! Turha on sitä enää jahdata!
Hilppa viskasi puunsa maahan ja Pyntys pysäytti juoksunsa.
-- No, on täällä vielä muutakin kuin mitättömiä hiiriä, lohdutti
viimemainittu ja ehdotti jatkettavaksi matkaa.
-- Ja jos ei ole täällä, niin on kotitalon aitassa, virkkoi Karppa ja
lähti astuskelemaan metsään päin.
Siellä tuonnempana kiiti pieni kärppä tietä myöten, niin että pieni
matala ruumis notkuili, häntä muodosti suoran, hiukan nousevan jatkon
ja pää kekotti niin somasti ylöspäin.
-- Voi, voi, tuossa on sellainen orava, jota ei koskaan kiinni saada!
Juostaan pojat, jälestä, niin eikö nähdä, kun se ryntää johonkin
kiviraunioon, hätyytti Hilppa veljiään. -- Juoskaa, juoskaa!
Toista käskyä ei tarvinnut. Pojat lähtivät perästä. Töintuskin he
ehtivät nähdä, kuinka pieni juoksija katosi äkkiä suureen,
röykkiömäiseen kiviraunioon ja hävisi sinne niinkuin ei koskaan olisi
ollut näkyvillä. Siinä oltiin: ei näkynyt vilahdustakaan eikä kuulunut
pienintäkään hiiskahdusta. Neuvottomina ja henkeä pidätellen seisoivat
pojat siinä.
-- Puretaanpas tuo raunio! virkkoi vihdoin Hilppa.
-- Ei; voi vielä syöksähtää sieltä esiin ja puraista kädestä! Sillä on
hyvin terävät hampaat, terävämmät kuin oravalla.
-- Niinkuin naskalit!
Pojat jäivät edelleen neuvottomiksi siihen. Kun kaikki toivo jo oli
jättänyt, pisti eräästä kiven raosta pieni soma pää esiin ja tummat
silmät välkähtivät kuin kipunat. Kuin sähkövirta sattui se poikiin ja
he kurkistivat aukkoon. Mutta samassa ilmestyi sama pää toisesta raosta
ja taas toisesta. Näytti kuin kärppä olisi saanut kymmenittäin päitä.
Kuka sellaista otusta jahtaamaan rupesi!
Syvemmälle metsään tultua narskutteli orava puussa ja kallioisella
aholla juoksi jänis. Mutta tuossa oli se vanha tuttu oja, joka tien
kohdalla juoksi louhikkoista maata, muodostaen jonkinlaisen
koskipaikan, mutta tuonnempana kiemurti kaitaa, pitkulaista
nurmilaaksoa, jonka reunat kasvoivat rehevää lehtoa ja jonka toiselta
laidalta kohosi korkea, kallioreunainen vaara, Toramäki. Nurmikon
keskellä oli vanha lato, joka kyllä sekin vanhastaan hyvin tunnettiin.
-- Tuonne, tuonne, pojat, haukia tavoittelemaan Hako-ojasta! Ettekös
muista: aina siellä jossakin poukamassa seisoo pitkä suora
tummankellervä olento kuin kirveenvarsi ja samassa jo syöksähtää
muuanne. Lähdetään iskemään sitä seipäällä, lähdetään!
-- Ei sitä sillä tavoin saada, virkkoi Pyntys ja kuvaili, kuinka hän
isoisän kanssa oli kerran koettanut tuollaista seisoskelijaa saada
seipään avulla. Loiskahdutettiin, mutta vesi vain sekoi sillä kohtaa ja
kun se selvisi, niin hauesta ei nähty mitään. -- Sille pitää olla onki,
suuri, ja siihen on pistettävä pieni sammakko, kas, silloin se saadaan!
-- Voi, kun ei muistettu ottaa sitä isoisän vanhaa takra-onkea mukaan!
-- Siinäpä se; miksi on niin hätä lähtemään, lausahti Karppa.
-- No mennäänhän nyt kuitenkin; saadaanhan se edes nähdä!
Pehmeitten ja hiukan vesisten rantojensa keskitse kulki joen vesi
tuskin huomattavasti, hiljaa siirtyi vain, jotta joen pohjassa olevat
naavat ja levät kääntyivät siihen suuntaan, mihin virta kävi. Maa oli
puoleksi soista. Vettä ei joessa ollut yleensäkään paljoa, mutta kesän
kuivalla ajalla oli sitä vieläkin vähemmän. Eräissä kohdissa oli
kuitenkin leveämpiä ja syvempiä poukamia, ja niistä paikoin sopi
tutkiella noita veden yksivakaisia eläjiä. Ne jököttivät siellä
rantapenkereen siimeksissä tosiaankin kuin mitkäkin kirvesvarret ja
tuijottelivat liikkumattomilla silmillään rannoille päin. Ne olivat
kuin kuolleita, mutta annahan olla, jos lähestyit varomattomasti niitä,
niin yksi purskahdus vain!
Tämän vuoksi lähestyivät pojat ylen varovasti joen poukamia ja aivan
kyyryssä ja henkeä pidätellen. Kun he tulivat rantaan, ei heidän
tarvinnutkaan kauvan tarkkailla veteen, kun yksi tuollaisista
jokottelijoista ilmestyi heidän silmiinsä. Mitäs nyt? Pyntyksellä oli
pitkä seiväs käsissä ja kun hän näki kalan, unohti hän entiset
kokemuksensa ja paiskasi puullaan vettä. Mutta ranta sillä kohtaa oli
ylen pehmeä, puoleksi lementapainen, ja kun hän oli iskenyt kovin
rajusti, murtui tuo pehmeä pengermä hänen altaan ja hän tuiskahti
veteen.
-- Ui, ui, ui, voi, voi, voi, voi, auttakaa! Katsokaa, keppikin lensi
veteen!
Toiset veljet riensivät auttamaan veteen pudonnutta. He tempasivat
rannalta kumpikin pitkän puun ja ojensivat sen veljelleen. Tämä tarttui
Karpan puuhun ja Karppa veti sitä voimakkaasti maalle päin. Pyntys
pääsi maalle ja oli kiitollinen veljilleen, mutta kysyi samassa, miksi
he eivät olleet hänen pulskiessaan vedessä iskeneet sitä ilkeätä
haukea, joka oli kaiken tämän aiheuttanut.
Korkean Toramäen tasaisella, kallioisella laella kutoi suuri hämähäkki
suurta verkkoaan kahden puolikasvuisen koivahaisen väliin. Tai oli
oikeastaan jo kutonut. Se oli niin suuri, että sen ylälangat ulottuivat
ylös latvoihin, alalangat taas aina puun juuriin. Se oli kuin suuri
kiehkura, sellainen välkkyvä säteikkö. Olivathan pojat ennenkin
sellaisen nähneet -- eiväthän he ensi kertaa metsässä kuljeskelleet --,
olihan semmoinen havaittu kerran aitan nurkastakin, mutta olihan tuo
sentään tällä kerralla erikoisempi. Mikä lieneekin tällä kerralla
kaikki niin erilaatuisena silmään satuttanut. He kävelivät kuin
missäkin satumetsässä, vaikka kuljeskelivat aivan omilla, usein
kuljetuilla lähimailla; heistä paistoi päivä nyt niin erikoisesti,
tuuli suhisi kuin mikäkin elollinen tuttava ja maa oli niin lämmin,
lehto niin leppoisa, suojaisa. He olivat tavallaan menossa aikuisväen
luo tuonnempana olevalle heinänurmelle, mutta tuskin muistivatkaan
sen, vaan pysähtyivät matkallaan joka mäennystermälle, joka
"merkkipaikalle", tutkaisemaan mitä eteen sattui, levähtämään,
laususkelemaan mietteitään, jopa heittäytymään pitkäkseenkin.
-- Kuule, Pyntys, mene sinä ensin kuivaamaan ne housusi! Niissä on joen
pohjamutia! Katso vain, eikö niistä riipu niitä pitkiä leväkasveja!
Aikuinen mies, sinne pohjaan hervottomana mötkähtää!
-- En minä sinne hervottomana mötkähtänyt! Minut petti puu ja joen
heteranta! Minä sitä haukea iskin.
-- Vettä sinä iskit, sulaa vettä, et mitään haukea huimaissut, -- etkä
edes nähnytkään! Sinä -- haukea!
-- Haukea, haukea iskin, ja sen minä sanon, että semmoinen pitkä
mötköttävä kirvesvarsi se oli, että oikein sydämestä riipaisi!
-- Etpäs pelännyt sen viereen huiskahtaessasi! Sinne tahdoit oikein
uhalla! Ei sinua sinne kukaan käskenyt.
-- Te käskitte, te molemmat, ja minä tein niinkuin kerran isoisän kera
tehtiin.
-- Isoisäpä se kerran kotijärvessä selvään veteen kuutistaan keikahti.
Ei kukaan käskenyt. Aikoi vain iskeä tarpoimellaan vettä verkon
pohjukan kohdalla, -- siinä jo tuiskahtikin saman pohjukan kohdalle.
Niin sinäkin!
-- Isoisän jalat tarttuivat kuutin kaitaan pohjaan. Tahtoi kääntyä;
mutta jalat eivät päässeet irti ja niin kaatui.
-- Sinun jalkojasi ei mikään kiinni pitänyt, aivan irrallaan olivat, ja
kaaduit vain!
-- Minä en kehtaa teidän kanssanne kiistellä; minä lähden katsomaan,
kuinka hämähäkki pyytää suuria paarmojaan kehikköönsä.
Hämähäkki istui loittona kehikon laidassa, sen alareunoilla, toisen
puun juuressa. Se ei liikahtanutkaan, oli kuin kuollut. Suuri paarma
lentää pörisi koivahaisten väliin. Se tarttui verkkoon. Ensin tarttui
siihen kuono, sitten jo jalat. Jo takertui siihen toinen siipi ja kun
se rupesi lyömään toisella siivellään ilmaa, puuttui sekin
silmukkoihin. Jo pörisi paarma kovin umpinaisesti verkossa, ikäänkuin
jossakin suljetussa astiassa. Pojat katselivat jännityksellä. Heitä
huvitti. Mitenkä hämähäkki selviää tuosta elukasta, joka kovin kiusasi
lehmiä ja hevosia. Oli tunkeutua heidänkin sieramiinsa ja silmiinsä,
tuo paha pörisijä.
Hyvin hämähäkki selvisi. Se ei heti hyökännyt siihen käsiksi, kun se
tarrautui kiinni verkkoon, eikä vielä sittenkään, kun se hiljeni siinä,
vaan antoi sen olla kauvan aikaa, aivankuin olisi odottanut sitä
jähmettyväksi ja jäykistyväksi. Pelkäsikö se sen voimaa vielä
verkossakin, siihen tarkoin kietoutuneena. Ei, ei se sitä pelännyt;
sillä ei ollut ensi kerta tällaisia petoja pyytää. Se olisi voinut
aivan heti hyökätä sen päälle ja pistää terävän, armottoman piikkinsä
sen läpi ja imeä sen tyhjäksi siemauksessa. Mutta se ei sitä tahtonut.
Se oli hämähäkki, oikea vanha pyytäjä. Se tahtoi perinpohjaisesti
kostaa.
Alhaalla, mäen toisella puolella, oli toinen lato, matalampi, pienempi,
-- vielä tyhjänä heinistä. Pojat hyökkäsivät siihen. Sen pohjalla oli
vähän menneentalvisia haaleutuneita heiniä ja orret olivat niin sopivan
korkealla. Siinähän sopi ruveta tekemään niitä samoja temppuja, joita
kerran oli juhlallisuudella yritetty esittää siellä pihanurmen
kaupungissa opituissa vaatehuoneissa. Täällä oli parempi niitä tehdä.
Täällä ei olisi ketään näkijää eivätkä kieppuilupuut pettäisi. Ei
niissä ollut oksiakaan. Täällä oli oikea paikka harjoitella; täällä ei
niiden epäonnistumisesta seuraisi sellaisia selkkauksia kuin siellä
kotipihoilla.
Yks, kaks, yks! Hilppa pudota mäksähti vanhaan heinätukkoon ja Pyntys
huomasi korkealta katonrajasta pitkäkoipisen kattohämähäkin kömpivän
häntä vastaan. Tuo oli paha tulija ja hän luisui äkkiä pitkästä
pystypuusta alas. Karppa oli löytänyt ampiaisenpesän nurkasta ja tutki
sitä. Ampiaiset syöksähtivät päälle. Hätäisesti huudahtaen hyökkäsi hän
ulos ovesta ja toiset seurasivat esimerkkiä, sillä kuka sen tiesi, mitä
Karppa näki. He juoksivat kauvan ja seisahtuivat vasta nurmen takana,
metsän reunassa.
Siellä alkoi sakea metsä. Se ei ollut sitä oikeata salometsän puolta,
jossa he talvisin kävivät loittoisilla mäenlaskumatkoillaan, kesäisin
marjassa Ihatsusuolla ja syksyisen ranteilla ansateillä. Se oli
Ihatsusuon toista puolta ja siellä oli vain kapeat kaistaleet heidän
metsäpalstojaan, sellaiset kielekkeet ja rannakset. Siellä oli
tuonnempana edessä aivan aukea suo, josta ei vesiseen aikaan mitenkään
yli päässyt. Sieltä alkoi jo toisen kylän maat. Siellä päin oli
kuitenkin eräs heidän pienistä metsänurmistaan ja sieltä toi se joki,
joka äskettäin kierteli verkalleen, heidän suuremman metsänurmensa
läpi. Tässä virtaili joki korkean pengermän alitse. Se itse oli kovin
peittynyt notkokasvien, kaikenlaisen rojun ja turan alle, mutta juuri
sillä kohtaa hyppäsi siihen korkealta pengermältä iloinen sivupuronen
terävän kallioreunan yli syösten vettä kuin putkista pitkien ja syvien
kalliouurnien yli, niiden teräviin reunakielekkeihin, rinteen rosoihin
ja louhikkoihin ja vihdoin niiden alle pieneen valkeapohjaiseen
vesipyörylään rinteen alla, joka oli muodostunut veden ainaisesta
putoamisesta siihen ja pohjalle kertyneestä hiekasta. Pyörylästä puron
vesi sitten hiljalleen vierieli turaiseen emäjokeen. Siinähän pojat
pysäyttivät matkansa ja kävivät täydentämään luonnontyötä
kaikenlaisilla estelaitteilla, sivuojanteilla ja uusilla
suihkujohteilla. He hakivat metsästä puunsälöjä ja kaarnoja, kokoilivat
louhikosta sopivia kiviä ja vihdoin jo kasasivat multaakin ja savea
ojanteittensa kylkiin, ja niin muodostui siihen mitä monisokkeloisin
rakennelma veden johdattimeksi kallionräystäältä alas. Eihän mikään
ollut hauskempaa kuin puuhaileminen viileän, raikkaan veden kanssa
kuumana kesäpäivänä. Pian vesi pörhäili, sihisi ja suhisi terävältä
kallionreunakkeelta tuhansissa eri suihkeissa ja johteissa alas ja
muodosti kaikenlaisia ristisuihkuja ja vastakkainpärskeitä sekä loi
pienen sateenkaaren jokaisen vesisäikeen kohdalle. Työ ei olisi ollut
täydellistä, elleivät pojat olisi loppujen lopuksi laskeutuneet
räystäältä alas ja menneet seisomaan paljainpäin vesisuihkujen alle ja
ottaneet siellä oikeata kesäsaunaa pörröiselle tukalleen ja
paahtuneille kasvoilleen, mitkä eivät alituisen kiireen vuoksi olleet
oikeata kotipesua pitkiin aikoihin saaneetkaan.
Matka päättyi pienen korkeaäyräisen lammin ranteille lähellä sitä
pikkunurmea, jossa muut väet työskentelivät ja joka oli matkan
lopullinen määrä. Siinä tuttu naapurikylän kalaukko istui pienessä
veneessään jyrkän kallion juurella ja onki kokonaisella kolmella
ongella kalojaan. Tuon kumppaniksi! Pyntys tahtoi päästä heti ukon
keikkuvaan veneeseen, mutta Hilppa tuli väliin ja sanoi, että hänellä
vanhempana veljenä oli etuoikeus. Hän oli päässyt kaupunkiinkin ja
kaikkialle... hänen täytyy päästä!
-- Ei, vaan minun, sillä minä olen pienin joukosta ja minun täytyy
päästä -- minulle isäkin markkinoilta tultuaan suurimmat vehnäpalat
katkasee. Minun, minun täytyy sinne päästä!
Poikain kiistellessä rannalla ukko nosti hiljaa onkensa ja ankkurinsa
pois vedestä ja lähti salakähmää soutelemaan pois rannalta, lammin
keskikohdalle päin. Siihen jäivät pojat noloina ja olivat nyt yhtä
äänettömiä kuin äsken olivat melunneet ja kovaa kiistaa pitäneet.