Salon pojat: Mäenlaskumatkoista koulutielle - 4

6. Runo kesästä.

Ken ei muistais kesää,
räystään pikkupesää,
ken ei auvojaan
ikiarmaitaan?
Ken ei kanssa tuulen --
joka mies, niin luulen --
juossut kilpaa ois
poikki nurmen pois?
Ken ei valkosantaan
rakkaasen ois rantaan
riemuin rientänyt,
uimaan entänyt?
Uimasta kun tultiin
viileet, raikkaat oltiin,
laivat laskettiin
kaukomaille, niin.
Kun nuo mahlat juoksi,
suurten koivuin luoksi
metsään riennettiin,
mahlat ahmattiin.
Siitä kaskimaille
noille noekkaille
maita raatamaan,
paloks saattamaan!
Ah, jo nurmimaalle
tuolle tuoksukkaalle
heinäväen luo,
tuohan tuuma, tuo!
Tulee helle hyvä,
onpa joki syvä
siinä -- siihen vaan
uida polskimaan!
Siell' on lumpeet lempeet,
pohjaheinät hempeet...
Mutta katsokaas,
mik' on tuossa taas!
Siell' on mutka laaja,
rantaruoho taaja,
siinä kala suur
polskahutti juur.
Sitä kangen kanssa
piiloruohostansa
pian häätämään,
niskaan iskemään!
Mitäs pojat ylväät,
suurten tuumain pylväät!
Pian puetaan,
rantaan joudutaan!
Siellä roiskis, räiskis!
Oi voi, ploiskis, mäiskis,
veteen suin ja päin
pojat syöksyy näin,
rantaliettymältä
pahoin viettävältä,
veteen viekkaaseen
ploiskis kaikkineen!
Mitäs tuosta huolta,
pian päästään tuolta,
pian päivyt tuo
kuivaa vaatteet nuo.
Siitä kunnahille
kukkarikkahille,
kukat poimimaan,
marjat maistamaan!
Kunnes ladon luota --
kuunnelkaapas tuota! --
ääni tuttu soi:
"Keitto kypsyy, hoi!"


7. Metsän säveliä.

Pikkulintujen laulu.

Ihminen, ihminen,
elä sure aina,
katso, ei lintujen
mieltä mure paina;
eivät he varusta
vaatteita,
eivätkä puuhaa
pellolla,
kuitenkin ain' ovat
autettuja!
Eivät he kylvä,
eivätkä niitä,
täysi on aittansa! --
Luojaasi kiitä,
ihminen ihana,
taidollinen,
täydempi meitä, --
tiedäthän sen!

Puron laulu.

Tuolta lähdin lähtehestä,
kupehesta kallion,
vuoren kevätkyynelestä
intoa sain elohon,
siksi vuoren vankan innoin
ijän kaiken kuohuilen,
kunnes meri välkkyrinnoin
sulkee syliin pienoisen!

Mehiläisten laulu.

Mettä, mettä!
Parahia
kukan päitä!
Punaisia,
keltaisia,
kultaisia!
Viettää häitä
kuningatar korkee.
Viivykettä
suo ei toimi,
vaikk' on helle!
Vuottaa soimi!
Kultaloimi
yhteisvoimin
arvoiselle
kuningattarelle!
Mettä, mettä!
Kukan päitä!
Ne kun riittää,
tulkoon säitä
myrskykkäitä,
talven jäitä!
Luojaa kiittää
mehiläinen pieni!

Hämähäkin laulu.

Vetelen verkkoja, lankoja laitan,
konnia koukkuhun pyydän,
kiusantekijät kahdeksi taitan,
syylliset suuhuni syydän.

Muurahaisten laulu.

Ahkeruus, ahkeruus,
siinä ilo pienten,
ilo mutkat matkustaa,
kiertää ympär nienten;
ennen virsta väärää,
kun vain raataa, häärää,
kuin työttä tavotella matkan määrää
Onpa eessä elämä,
mik' ei laiskaa siedä,
täytyy yötä päivää vain
kortta pesään viedä,
vaan on sitten pesä
meillä joka kesä,
on niinkuin linna korkee kuninkaitten!

Hongan laulu.

Minne, kunne sun, lapsonen, kulkusi lie,
sinne, tänne tai tuonne sen vienevi tie,
kotikunnaissa kun vain juuresi on,
minun laillani honka oot horjumaton!


8. Aarteen etsintä.

Isoäiti kertoi istuttaessa isonpellon harjalla suuren kiven juurella:
-- Näinikään tässä istuin, oli yhtä tyyni ja lämmin kesäilta kuin nyt,
järvi lepäili tuossa yhtä liikahtamattomana, kaikki oli hiljennyt
kylässä, yö jo laskeutui lauhana ja leppoisena kuin mikäkin pehmeä
verho kaiken ylle. Silloin yhtäkkiä tuolta järven takaisen vaaran
rinteeltä alkoi nousta maasta kaita vaaleanvihertävä tuli, ensin
lyhyempänä, sitten pitempänä ja pitempänä, kunnes jo ylettyi puiden
puoliväliin. Se paloi niin hiljaa, liekahdellen ja välistä kuin
katkeillen keskeltä... Arvasin heti, että se oli aarretuli -- sillä
olihan juhannusyö, jolloin ne tavallisesti palavat --, ja jos olisin
silloin lähtenyt yksin, hiljaisesti, kellekään mitään virkkamatta
soutamaan veneellä järven toiselle puolen, niin olisin varmasti saanut
sen alla olevat rikkaudet käsiini. Mutta minäpä, hupsu -- lienenkö
säikähtänyt vai mitä? -- menin tupaan ja siellä kerroin kaikille asian.
Kun sitten tulimme yhdessä tänne tulta uudestaan katsomaan, niin oli se
jo poissa ja turhaan myös teimme matkan järven taakse; emme löytäneet
enää sitä, emme sen paikkaakaan. Ne näet, aarteet, eivät antaudu muuta
kuin yhdelle, tai sille, jolle näyttäytyvät, ja pitäisi niistä oikeata
myöten nähdä vielä unikin, oikein hyvä ja selkeä uni, sellainen, jossa
tarkoin ilmoitetaan niiden paikka ja ne ehdot, joiden täytettyä ne
voidaan saada -- jos ne sellaiset ehdot asettavat. Ainakin on tuli
nähtävä ja sitten lähdettävä kaikessa hiljaisuudessa ja varovaisuudessa
hakemaan.
-- Eikö niitä ole muualla kuin tuolla Viljakkavaaran kupeella? kysyi
silmät intoa täynnä Pyntys, joka kaikkeen ensimmäisenä kerkisi.
-- On tuossa, sanotaan, järven pohjassa niemen edustalla, mutta se on
hyvin syvällä ja hyvin suuren pohjakiven alla -- ei sitä saa.
-- Eikö ole lähempänä, maalla?
-- On tuossa naapurinpellollakin, mutta sekin on ylen suuren kiven
alla, eikä siitä ole nähty tulta eikä untakaan ole juuri kukaan siitä
nähnyt.
-- Mutta minäpä näen, kiljahti Pyntys ja lähti heti nukkumaan,
nähdäkseen unen, joka oli tarpeen. Toistenkin piti lähteä pois, sillä
oli jo yö, ilma kävi viileäksi ja isoäitikin jo sitä ehdotti.
Ei nähnyt Pyntys sinä yönä unta, eikä toisinakaan. Hän koetteli oikein
erikoisesti hankkia tätä unennäkemistä itselleen, ajatellen
itsepintaisesti tuota asiaa, kiusaten itseään valvomisella y.m.
sellaisilla keinoilla, mutta ei vaan auttanut sekään. Yhtä vähän
näkivät toiset -- jotka muuten eivät siihen taikaan eikä koko
tuollaisen ihmeen saavuttamiseenkaan oikein uskoneetkaan. Heistä oli
isoäidin puhe ollut kovin epäileväinen, ja mitä niistä kaikista vanhain
puheista, olivat he usein kuulleet.
Kuitenkin tahtoivat he olla asiassa mukana, sillä pitihän ymmärtää
pienen, lapsihupakon veljen tuumia ja puuhia.
Kun Pyntys ei nähnyt unta, päätti hän muuten ryhtyä aarretta etsimään,
ensin siitä naapurin pellolta, sitten sieltä niemestä, järvestä, suuren
kiven alta. Jos veljet tahtoivat tulla mukaan, oli hyvä, ellei, niin
hän käy asiaan yksin.
Veljet tulivat mukaan. Ottaen pitkät kanget käsiinsä lähtivät he kaikki
naapurin pellolle. Siellä olivat naapurin lapset katsomassa ja naapuri
itsekin jäi seisomaan aidan taa.
Siinä oli se iso kivi ja se näytti kovin hyväenteiseltä, kun oli niin
matala. Ei tultu ajatelleeksikaan, että se oli matala vain maan
yläpuolella, mutta maan alla saattoi ulottua vaikka kuinka kauvas.
Pojat pistivät miehekkäinä kankensa alle. Mitäs tuo tuommoinen kivi,
pian se saadaan paikoiltaan väännetyksi. He väänsivät. Eipä kivi
liikahtanutkaan. Kerran tuntui kuin se liikahtaisi, mutta sitten ei se
ollut tietävinäänkään. Tuohan oli kummaa, kun ei kolmen miehenkään
yrityksestä välitä.
Mutta yritetäänpäs uusi kerta!
Yhtä turhaan meni sekin kerta ja samoin kaikki muut. Tämä oli
käsittämätöntä, mutta siihen se oli vain jätettävä se aarre ja
lähdettävä sitä niemenpään vedessä olevaa aarretta katsastelemaan. Niin
päätti Pyntys ja toiset tottelivat.
Päivällä soudellessa sen yläpuolella paistoi kyllä eräs suuri kivi
sillä kohdalla missä sen piti olla, vieläpä tavallista harvinaisempana,
nimittäin jonkun verran vaaleapintaisena, mutta se oli kovin suuri ja
ylen syvällä. Ei sinne ylettänyt Pyntyksenkään pituinen mies käsillään.
Airot taas olivat liikutella heikot, samoinpa kangetkin. Metsän puita
olisi pitänyt tuoda. Yöllä taas, jolloin sen saanti puheiden mukaan
piti olla varmempaa, ei sitä ollenkaan erottanut vedestä, se häipyi
sinne syvään, pelottavan tummaan veteen kuin mikä kummitus.
Mahdottomalta näytti. Oltiin täyden pulman edessä. Silloin paukautti
Pyntys:
-- Mutta me ei sitä yritetäkään kohottaa! Me olemme vielä niin pieniä
ja me emme tässä ijässä vielä niin suuria rikkauksia tarvitse! Mitäs,
niillähän saataisiin kokonaiset kiviset kartanot ja sitten ihan
kuninkaanlinnojen omaisuudet! Mitä me niillä tehtäisiin! Jätetään ne
vain tuonne veden pohjaan, kyllä me ne sitten vielä saadaan! Saadaan,
sanon teille ja kun minä sanon, niin se on sillä tavoin!
Sillä tavoinhan se oli, uskoivat veljet Pyntyksen sanaan. Hänen
sanaansahan piti tässä uskoa kun hän kerran oli tämän puuhan johtaja.
Ja hänen selityksiinsähän piti Niemen vanhempain poikain välistä
muutenkin uskoa, sillä kukapa se muu olisi nämä mutkikkaammat asiat
paremmin tietänyt.


9. Runo aarteen etsinnästä.

Pienet pojat paitaressut
kertomuksen kuulivat:
aarre alla suuren kiven,
kultakirstut hohtavat.
-- Pojat, pojat, pohtimatta,
tuumimatta toimimaan,
aarre all' on suuren kiven,
sitä, veikot, kaivamaan!
Käskyä ei uutta tarvis,
viipymättä joudutaan,
kiirehellä kiven luoksi
kangin, tuurin saavutaan.
Siellä sitä kääntämähän,
vääntämähän, voi ja voi,
puskuellen puuhatahan,
hei ja junttanpoo tuo soi.
Mutta kumma, kivi suuri
ei vain käänny, paikoill' on,
jokos pahat peikkolaiset
joutuneet on joukkohon?
Ei vain käänny kivi suuri,
mutta into puutu ei,
hiki-otsin väännetähän,
kaikuu junttanpoo ja hei!
Mutta vaikka kuinka kaikuis
laulu, voima kuohuisi,
ei vain käänny suuri kivi --
jääpi siihen ijäksi.
Tuo nyt kummaa, mutta silloin
veli pienin virkahtaa:
-- Ei se kummaa, täss' on jotain,
jost' ei voittoa nyt saa!
-- Tähän pahat peikkolaiset
totta saapui estämään,
ne ne voimat meiltä vievät,
jättää aarteen piilemään!
-- Mutta annas suuriks saadaan,
käsivarret vahvistuu,
totta kivi kääntyy tieltä,
aarre esiin ilmautuu!
-- Ilmautuvi! Nousee, nousee!
Kerran kivet kirotut
väännähtävät! Käyvät käsiin
rahakirstut salatut!


10. Kouluun!

Mutta kesä päättyi ja syksy saapui. Oli käyty isoisän kera pitkähköllä
ansaintarkastelu-matkalla samoilla metsämailla, missä oli ominpäinkin
kuljeskeltu sekä kesin että talvisin, mutta se olikin viimeinen matka
eletyn kesän lukuun. Kylmä, kolea ja pimeä aika alkoi tulla. Ei silloin
tehnyt mieli loitommaksi liikahdella, ei aina edes pihaankaan. Kuin
karhun poikasten piti silloin taas kerran sulkeutua tuvan ahtaaseen
piiriin ja koettaa löytää ilonsa sieltä.
Silloin, eräänä myöhäisenä iltana, saapuu isä kirkonkylästä ja julistaa
juhlallisesti, että hän on päättänyt panna poikansa kouluun. Ensin tänä
syksynä panee vanhimman pojan, sitten myöhemmin, kun ne tulevat
parempaan ikään, toiset, nuoremmat. Kaikki muutkin jo panevat lapsensa
niihin, kuinkas ei hänkin! Kun nyt koulu vielä on tullut omaan
kirkonkylään, niin siihenhän nyt toki on pantava lapsensa. Ei sitä enää
nykymaailmassa tulla toimeen ilman oppia ja kouluviisautta. Se olisi
ollut hänellekin ylen tarpeen, kaikenlaisissa asioissa ollessaan ja
suurta perhettä elättäessään, mutta nyt on ainakin poikain sitä
saatava. Se on nyt kaikkien puheina ja kirkonkylänkin kauppiaat ja muut
puhuivat nytkin hänelle sen asian tärkeydestä ja kehottivat panemaan
poikansa kouluun. Sentähden oli hän tehnyt tuon päätöksensä ja kyllä
hän sen nyt toteuttaakin: vie kuin viekin Hilpan jo tänä syksynä
kouluun.
Vaikka pojat olivat aina kuulleet koulusta ja joinakuina hetkinä sinne
halunneetkin, tuli tuo isän ilmoitus heille melkoisena yllätyksenä. He
eivät olleet sitä sittenkään uskoneet, että heidän tulisi jättää nämä
vanhat tutut lapsuusaskartelunsa ja lähteä tuollaiseen varsin outoon
laitokseen ja olopaikkaan. Ei heillä oikeastaan ollut siitä mitään
selvää käsitystäkään. Mikä se oikein oli? Sekö suuri rakennus siellä
kirkon ja kunnan jyväaitan vieressä -- senhän sen sanottiin olevan --,
vai oliko koulun parempi kuvaus se tuimannäköinen pitkä mies, joka
kerran kirkolla käytäessä oli tullut heitä vastaan ja jonka äiti oli
sanonut opettajaksi? Vai sekö suuri risti siellä kirkonkylän
hautausmaalla? Tai tämänkö lähikylässä elävän kiertävän koulun
opettajan elämä ja toimet ne kuvaisivat paremmin tuota uutta oloa ja
elämää. Vitsaa, vitsaa ja sitten tuntikausia jälelläseisontaa... Kirja
ja keppi... Musta kivitaulu ja viivotin... Pieni repaleinen kirja...
Eikö heidän elämänsä tullutkaan olemaan samanlainen kuin muiden poikain
ja kylänlasten? Eivätkö he kelvanneet tällä tavalla elämään? Eikö nyt
kirjantaidotta todellakaan tule toimeen maailmassa?
Oikein heistä kävi apeaksi. Erota kaikesta, jättää kaikki... Kaikki
nämä kesäiset, talviset tepastukset...
Hilpan silmään jo kohosi kyynel, samoin Pyntyksenkin. Karppa oli kalpea
ja vakava.
Vaan samassa he jo tunsivat iloakin ja ylpeyttä. Heistä tulisi
erikoisempia kuin muista. He saisivat sellaisia oudompia taitoja ja
oudompaa se tulisi olemaan heidän elämänsäkin. He menisivät loitos
maailmalle ja sieltä tulisivat aivan uusina miehinä takaisin. Tultuaan
kutsuisivat he kaiken kansan kokoon ja jakaisivat heille tuomisiaan. He
kutsuisivat kaikki vanhat toverinsa tuonne Kokkoniemelle ja siellä
antaisivat heidän leikkiä ja kisailla kuten ennen suurina kisailtoina.
Sitten löisivät he heidän olkapäilleen ja sanoisivat: "No, nyt on
kylliksi temmelletty! Nyt on aika mennä nukkumaan ja sitten huomenna
joka mies uudella voimalla taattonsa pellolle ja isoisänsä
perkkausniemelle!"
Niin tekevät he tulevaisuudessa. He eivät käytäkään oppiaan turhaan.
Heistä täytyy tulla miehiä, jotka tietävät, mitä varten he kävivät
koulua!
Näin tuumailivat pojat ja se tuotti heille iloa ja lohdutusta.
Ja mieli täynnä kultaisia kuvitelmia, silmät kyynelistä kuivattuina,
astuivat he pieneen kamaripuoleensa vanhalle veljesvuoteelleen
viettämään ensimäistä yötä suuren koulusanoman kuultua.