Kypron prinsessa: 4-näytöksinen satunäytelmä - 4

Maderakka! Minä kuolen!
TIERA.
Se sattui liian kovaa; hän ei päästä enää pihaustakaan. Aina olen minä
niin tulinen ja kiivas. Kuka sanoo minulle nyt Lemminkäisen kohtalon?

Kahdeksas kohtaus.
TIERA. CHRYSEIS, kylmänä ja kalpeana, ruhtinaallinen kruunu
päässään, lähestyy MEDONIN, ANEMOTIKSEN ja kyprolaisten
seuraamana. AALLOTTARET sukeltavat esiin merestä.
KYPROLAISTEN KÖÖRI.
Soi huilujen humu!
Soi sitrojen helke!
Käy karkelon kumu!
Näy riemun nyt välke!
Chryseis on löydetty. Päivä on taas.
Oi terve, oi terve, sa tähtönen maas!
MEDON (Tieralle).
Käy, käsitä Lemminkäinen,
ilmoita hänelle: Häntä
Chryseis enempi lempi
kuin hän oisi ansainnunna.
Nyt palaa hän itsestänsä
iloisemmilta ahoilta
etsimähän lohdutusta
kovan kohtalon suruihin.
Sano hänelle, täällä varron
häntä miekoin ja mitata
tahdon loppuun pitkän taiston.
ANEMOTIS.
Terveiset minull' on myöskin.
Nähnet karhun kankahilla
takkuturkkisen, nimeltä
Tiera, niin sano hänelle:
Älköön niin karvainen kuvatus
enää ilmoisna ikänä
esitelkö tuttavuutta
hienommalle henkilölle.
Se oli kunnia hänellä
kerran vasten tahtoani.
Sano, suurella ilolla
jätän nää jäkälärannat,
miss' on päivä turkki päällä,
sammalta inehmo syöpi,
josta pois joka sulotar
karkkoo kauvas tuntureille,
jossa lemmestä mörisi
meille pari raakalaista...
TIERA.
Häpeisit vähäisen, vaimo!
CHRYSEIS (ylevästi).
Anemotis, -- aina muista
Pohjan kohtalon poloa.
Vaan sen vastaisuus on suuri.
Auran rannat, Vantaan varret,
Saimaan sinisen saaret
näkevät vapahan kansan,
silloin kun hautoja urosten
orjat polkee Hellaan maassa.
TIERA (Medonille).
Varsin hyvä. Vaan asia
ei oo aivan helponlainen.
Voipi vierrä viikommankin
ennenkuin käsitän Kaukon.
MEDON.
Näillä tienoin juur' oli hän.
TIERA.
Aivan oikein, vaan hävisi
ja verta noruvi harja.
ANEMOTIS.
Turha on aikoa hukata.
Varmaan on lähellä täällä
laaksossa tai vuorten päällä
torppa, torpassa ihana
tyttö. Siellä on uroomme.
MEDON (Tieralle).
Tyynny. Kun kotona oomme,
kysymme oraakkelilta.
TIERA (miettien).
Taitaa olla tarpeetonta
noidilta niin etäältä
Kaukon vaaroja kysellä.
Löytynee lähempi neuvo.
ANEMOTIS.
Mikä sitten?
TIERA.
Niin mikäkö?
No, sehän on helppo juttu,
joka lapsi sen osaapi.
Sanat kun oikeat osannen,
veden, ilman vallitsijat,
maan, tulenkin, -- tänne voin ma
heidän henkensä manata.
ANEMOTIS.
Hyvä, hyperborealainen!
Sitäpä soma ois nähdä.
Suo, Medon, hänen manata
mahti maageilta Egyptin.
TIERA.
Sie varoja, ettei henget
sulta sulkia kynine.
(Anemotis väistyy säikähtyneenä syrjään.)
MEDON.
Tilaa mahdeille Manalan,
ajan alkuluottehille!
(Kaikki asettuvat puolipiiriin ja Tiera piirtää
keihäällään ympyrän ilmaan)

Yhdeksäs kohtaus.
MANAUS. MELODRAAMA.
TIERA.
Ylös, luonnon valtakunta,
portit vaskiset vapiskaa,
tungen sun sydämehesi,
särjen teljet, auon ukset
jumal'taian tapparalla.
Aalto, aukaise kitasi,
puhu myrsky ihmiskielin,
sanele savu ja tuli,
haastele ikuinen hauta
lohduksi inehmon rinnan.
Ilma kirkas, sun manoan,
taivu minun tahdostani,
Astuite alemma päältä
vuoren päivänpaistehisen.
Sada, talma! Sumu sakene!
Muutu muotoon ihmehenki!
Ilmesty Ilmatar!
(Ilmatar leijaa esiin pilvessä.)
Sanele:
Missä on kaunis Kaukomieli,
elossa vai kuollehissa?
ILMATAR.
Myrsky on vienyt
kotkansiivin
sankarin Pohjan
vuorille pois.
Muut' en tiedä.
Tutki tulta.
Nyt ma päivähän jälleen käyn.
(Katoaa.)
TIERA.
Sun loihdin punainen lieska,
taivu minun tahdostani,
Panu, antaja elämän,
lämmön luoja, turman tuoja.
Muutu muotoon! Tuhka tummu!
-- Lienny liekki! Savu häviä!
(Panu ilmestyy liekissä kallionseinästä.)
Sano: Onko Kaukomieli
elossa voi kuollehissa?
PANU.
Päivä kärvensi
hapset hältä,
noidan nuolta
on nähnyt hän.
Muut' en tiedä.
Tutki vettä.
Nyt ma liekissä liejun pois.
(Katoaa.)
TIERA.
Vesi selvä, sun manoan,
taivu minun tahdostani,
luonnon liekku sa hopeinen,
valtameri, vaahtoharja!
Muutu muotoon! Tyynny tyrsky!
Astu Aallotar esille.
(Aallotar ilmestyy vesisuihkussa vuoren juurella.)
Sano: Onko Kaukomieli
elossa vai kuollehissa?
AALLOTAR.
Suistunut on hän
suuriin vesiin,
Vellamon suudelma
poskellaan.
Muut' en tiedä.
Tutki maata.
Nyt ma ilmahan haihdun pois.
(Häviää.)
TIERA.
Maa vanha, sinut manoan,
kokoa osasi tänne!
Tuonen kalpea kuningas,
kuule voimaa mun sanani,
mahtiasi mahtavamman.
Vuori aukee! Nurmi, nouse!
Astu, vanhus, haudastasi!
(Tuoni, tuhkanharmaana, jättiläiskokoisena, pitkine,
lumivalkeine partoineen, kohoaa maasta.)
Sano: Onko Lemminkäinen
elossa vai kuollehissa?
TUONI.
Nukkuvi nuorna
Lemminkäinen,
murhemielin
kaukana, kahleissa
kuoleman vuon.
Päästää voi hänet
vaan se lempi,
joka ei koskaan
pettänyt viel'.
(Vaipuu maahan.)
CHRYSEIS (surumielisesti toistaen.)
Päästää voi hänet
vaan se lempi,
joka ei koskaan
pettänyt viel'.
MEDON.
Herakles astui kerran alle maan.
Orfeus ovet aukas Manalaan.
Ken tohtii jälleen tehdä saman työn
ja käydä kamppailuhun kanssa yön
ja uhrin, jonka kuolon kita sulki,
elolle, auringolle antaa julki.
(Äänettömyys. Näyttämö pimenee.)
Miss' on se lempi, joka kuolon voittaa?
CHRYSEIS.
Oi, Afrodite, joka autioittaa
ja lämmittää voit liekein ihmisrinnan,
ilmoita lempi, joka puhtahinna
maailman yli päivän kanssa koittaa
Mik' on se mahti, jalompi kuin sun!
Ken kuolevainen kaikki anteeks antoi,
ei koskaan pettänyt, vaan kärsi, kantoi?
Miss' on se lempi, lujempi kuin mun?

Kymmenes kohtaus.
Kuvaelma ja pantomiimi.
Osa kallioseinästä vaipuu ja tausta nousee. Näkyy Tuonela, tummien,
korkeiden kallioiden keskellä; sen läpi juoksee hämärästi kimallellen
vitkalleen vierivä joki. Kallioiden vierellä seisovat vartioina Tuoni
kansoineen, rautakintaat kädessä sekä pitkät keihäät. Vasemmalla
joenrannalla istuu Lemminkäinen nukkuvana ja kallioon kahlehdittuna.
Näyttämö on pimeä ja kuvaelma ensi alussa niin heikosti valaistu, että
esineet ainoastaan hämärästi erottuvat. Seuraavan laulun aikana astuu
Helka alas oikeanpuolisilta (katsojasta) kallioilta, vavahtaa jokea ja
rukoilee taivaalta apua.
Rukous auringolle.
Oi taivahan laps, sa aurinko oi,
joka linnassas korkeessa loistelet noin,
säde kultainen suo,
valo armahin luo
yön helmahan, varrelle kuoleman vuon!
Kas, Tuonelan ruhtinas rautahinen
hän seisovi vahtina vuorien.
Suo'os säteen korkealta
hiljaa lentää,
alas entää,
jotta valta
Tuonen tumman nukahtais,
laukeis kalman laumat sankat,
raukeis kuolon kädet vankat
ja saalihinsa ne irrottais.
Auringon säde lankeaa Helkan pään päälle, seuraa häntä hänen
tiellään ja heittää läikkyvän valon Lemminkäisen ja nukkuvan Tuonen
jäykkien, tuhkanharmaiden piirteiden yli.
KÖÖRI.
Tuonen virta niin tyynnä lepää.
Kaiho huokaa ja hauta epää.
(Helka astuu jokeen.)
Lempi, lempi, mi kaikki voi,
astu tyynenä tietäs, oi!
(Helka kaahlaa joen yli ja on hukkumaisillaan.)
Kuumat kuulkosi huokaukset!
Murra kuoleman muurit, ukset.
(Helka pääsee yli, rukoilee jälleen taivasta avukseen ja
irroittaa Lemminkäisen kahleet.)
Tuo'os riemut ja lohdutukset!
(Helka johdattaa Lemminkäisen takaisin joen yli ja
kiittää jumalia.)
Lempi haudankin auki loi.
(Kuvaelma häviää. Näyttämö valkenee. Kaikki kuin ennen.)

Yhdestoista kohtaus.
EDELLISET. HELKA ja LEMMINKÄINEN mykkinä.
CHRYSEIS.
Se oli äiti. Suuri taivas, sulta
tää armo on. Ma merkkis tajuun sen.
Enempi kuin on vaimo, sisko, kulta
on äidin lempi kirkas, puhtoinen.
Oi, Afrodite, olkoon kruunu sulle,
kun sulot leikkii ja kun sitra soi,
mut hädän, tuskan, koetusten tullen
sen äidinlempi yksin kantaa voi.
(Laulun aikana tulee Helka, taluttaen Lemminkäistä, joka
horjuen ja voimattomana vaipuu kallion juureen. Viimeisten
sanojensa aikana ottaa Chryseis ruhtinaskruununsa ja asettaa
sen Helkan päähän. Ryhmä.)
KÖÖRI.
Työ rakkauden
saa seppelehen.
Kas, voitettu kruunu on
kaunoinen.
Kevät, kukkien sää,
pois, pois häviää
ja ruusut ne kuihtuu, mut rakkaus jää.
Äl' enää kysy,
vaan lemmi aina
ja uskollisna sa aina pysy!
Oi, taivaan laina
on sydämemme,
suo auringolle sen sykkiä
ja kevätpäivälle lämmetä!
MEDON (Chryseiille).
Miks, ruhtinatar, kruunus pois sa annat?
Et ole enää täällä turvaton,
et vaimo uskoton, mi kärsit, kannat,
ja kerjäät suojaa armosuosion.
Ei, niinkuin ennen, orjas Medon on
ja valtakuntas Kypron kukkarannat.
ANEMOTIS.
Nyt maille etelän taas palatkaamme,
kevääsen Kypron ikikukkivaan,
oi, itketty, oi ihanainen maamme
miss' satakieli soittaa soitintaan,
rypäle kypsyy, -- nähdä palmut saamme
ja lapsuussiskot taasen tavataan.
CHRYSEIS (kalliolla).
Tää unta onko? Isä, kätes suo!
Tää onko maani? Ystävätkö nuo?
Mun taaksein valtameren usmat haipuu
ja pohjan talvi-yöt ja vuoret vaipuu
ja revontulten synkkä loimo tuo.
Mut tääll' on päivää! Helppo hengitellä!
Maa viherjöi ja meri suurna päilyy!
Kuink' korkealla taivaan kansi häilyy
ja tuhattuoksuin leyhyy tuuli hellä!
Isäni -- tänne jään...
(Vaipuu kalliolle.)
ANEMOTIS (viitaten rantaa kohden).
Pois, Medon! Päivä jo pilviin lähti.
MEDON (tukien Chryseistä).
Oi, näinkö sammuit sa Kypron tähti!
AALLOTTARET.
Oi, Kypron tähti, sa poissa ollut,
sa kauvan kaivattu etkä tullut,
kuin nousit kaukaa noin huolten yöhön,
sa säde, särkynyt vetten vyöhön!
Oi, rusko koin,
oi, illan päily,
mi hetken häilyy
ja hävii noin!
KÖÖRI.
Työ rakkauden
saa seppelehen j.n.e.
(Esirippu lankee).