Kypron prinsessa: 4-näytöksinen satunäytelmä - 2

  yhäti rakastan häntä.
  AINIKKI.
  Suuri on sydämes lempi.
  HELKA.
  Hetket tyhjätkin kuluvat.
  Myöhäist' on. Menen jo maata.
  AINIKKI.
  Hänestä uneksi, äiti!
  HELKA (mennessään).
  Tulta hoida; ovi lukitse!
  Luojat sua suojelkohon.
  
  Kolmas kohtaus.
   AINIKKI yksin. Sitten LEMMINKÄINEN.
  AINIKKI (oven suljettuaan).
  Oi, unonen, urho pieni,
  piltti kultakutrillinen,
  sammal silkkinen vetäise,
  pane paras pään-alainen
  äidilleni armahalle!
  Kehitä kerältä tuskat,
  aattehet alinomaiset,
  souda sormin vienoin, hienoin,
  hänen hastensa hopeita,
  jotta kuivuis kyynelhelmet
  poskella punattomalla,
  valmuleyhkän leyhytellen.
   (Hiljainen hoputus ovelle.)
  Kuka on yössä kulkemassa?
  kodinko haltia koputti?
  vaiko ilkeä Ajatar
  Metsolan pimentomailta?
  LEMMINKÄINEN (ulkona).
  Ainikki, avaja!
  AINIKKI.
   Kelle?
  LEMMINKÄINEN.
  Verevälle veiollesi.
  AINIKKI (aukaisee).
  Lemminkäinen! Viljon veikko!
  LEMMINKÄINEN (tulee sisään varpaillaan).
  Äitiä älä herätä!
  Onko hän itkussa? Ilossa?
  Mua vielä muistaneeko?
  Usein kun ajattelin ma
  virsiänsä vienoisia,
  tunsin tunnetta salaista,
  tuskaako, katumustako,
  sit' en tiedä. Siskokulta!
  Vieläkö torua voi hän?
  AINIKKI.
  Harmenneet on hapset äidin,
  kuihtunut punainen poski,
  silmä kirkas myös samennut, --
  sua hän aatteli alati.
  Lie hän itkussa, ilossa,
  sulle aina anteeks suo hän.
  Kuin tulit sä? Virka!
  LEMMINKÄINEN.
   Hyvin.
  Kaikki kaunoiset jumalat
  suojaksi majan matalan!
  Ennätin etelän mailta,
  etelän narreja pakohon --
  he minua seurailevat.
  Ainikki, tahotko nähdä
  ihmehen? Minä ja Tiera
  kaiken muun rojun lisänä
  kumpikin nyt mutson tuomme.
  Mikä nainen! Kuin Mimerkki
  ylväs, valtava, valio,
  sentään ainoa, jota en
  viel' omaksi voittanunna.
  Kussa näillä hallan mailla
  kukat niin kultaiset rehoitti?
  Mistä tukka sai sen tumman,
  mistä silmä tulen salaisen,
  tenhovaisen, taikovaisen?
  Mut hänet rantaan ma unohdan,
  missä vartoo viestiäni.
  Ainikki -- sisaren käsi
  anna veljes morsiolle!
   (Menee.)
  
  Neljäs kohaus.
   AINIKKI. Sitten HELKA.
  AINIKKI.
  Lankea luminen vaippa,
  peitä pettävät uneni.
  Tiera jo minut unohti,
  Tiera tuopi toisen vaimon!
   (Äänettömyys.)
  HELKA (tulee kuunnellen).
  Ainikki -- ken oli täällä?
  AINIKKI (epäröiden).
  Ilmatarko ikkunassa?
  Kuulet tuulien tohua.
  HELKA.
  Kuulin, kuulin äänen, käynnin.
  AINIKKI.
  Ajatar metsässä ajeli.
  HELKA.
  Mua petät sä ... tuli tupahan
  joku, joku, jot' et tohdi
  mulle ilmaista...
  AINIKKI.
   Emoni!
  Tyynny, tyynny! Enhän tohdi,
  noin kun kiivaasti kyselet.
  HELKA.
  Munko tyyntyä pitäisi?
  Käske koski tyyntymähän,
  sido silmät päivänkoiton!
  Koski pauhaa, päivä paistaa.
  Kuulin äänen kuopukseni.
  Miss' on hän?
  AINIKKI.
   Kotona kohta.
  HELKA.
  Kotona!
   (Rientää ulos.)
  
  Viides kohtaus.
  AINIKKI (yksin).
  Kuule, kuinka tuuli viuhuu,
  älä äitini ... meni jo.
  Pian päättyi pikku juoni.
  Kuinka kelvannee tupamme
  niin koreille vierahille?
   (Alkaa siistiä tupaa.)
  Verraton on veljyeni!
  Voittavi joka sydämen.
  Minä niinkuin pilven varjo
  taivaan rantoja vaellan
  itken niinkuin illan kaste,
  yksinäni yön kesäisen,
  haihdun aamun auetessa.
  Tahdon siivota sirosti
  Tieran ... Tieran morsiolle,
  painelen hyvästi patjat,
  jotta nukkuu nuori impi,
  unta kaunista näkevi.
  Arvanneeko hän mitänä?
  Taivas auta! Tuoss' ovat he.
  
  Kuudes kohtaus.
   HELKA. LEMMINKÄINEN. TIERA. CHRYSEIS ja ANEMOTIS tulevat. Kaikki,
   paitsi CHRYSEIS riisuvat päällysvaatteensa. ANEMOTIS lämmittelee
   lieden ääressä. TIERA kömpii kaikessa hiljaisuudessa uunille.
  HELKA (Lemminkäiselle).
  Paha poika, kuss' olet sa,
  kulla kurjilla tiloilla
  viikon vierinyt, kokenut
  jumalia, ihmisiä
  emosi suureksi suruksi?
  Puhu kulta kuopukseni!
  LEMMINKÄINEN.
  Hyvin teet, emoni armas,
  kun kohta tarjoat toria,
  kuta on torat kovemmat,
  sen enemmän lemmit mua!
  Missä viivyin? Onnen mailla,
  saarilla sanattomilla,
  kussa puut punalle paistoi,
  vuoret viiniä valuivat,
  maitoa mäkien rinnat,
  mettä kaikki rannan raidat.
  Siellä vieläkin olisin,
  mutta katso! Saaren kansa
  tuiki tuhmaksi rupesi,
  luulivat minun poloisen
  pitelevän piikojansa,
  minun kainon, kaitaluisen,
  joka kaunoja kavahdan
  niinkuin pukki kaalimaata.
  Neiet ne mua ajoivat,
  minä piilin piilokkali.
  HELKA.
  Tunnen kultakuopukseni,
  niinkuin lehti lentäväisen.
  mutta katso! Saaren kansa
  tuiki tuhmaksi rupesi,
  luulivat minun poloisen
  pitelevän piikojansa,
  minun kainon, kaitaluisen,
  joka kaunoja kavahdan
  niinkuin pukki kaalimaata.
  Neiet ne mua ajoivat,
  minä piilin piilokkali.
  HELKA.
  Tunnen kultakuopukseni,
  niinkuin lehti lentäväisen.
  LEMMINKÄINEN.
  Emo, -- kaunis on elämä!
  Vaan min olen vakautunut
  aivan arveluttavasti.
  Tässä tuon todistukseksi
  vaimon kaikkein kaunehimman,
  polkuhinnalla kopatun
  Kypron valtaistuimelta.
  Nimeltään Chryseis ennen
  kuninkaan kultaisen tytärnä,
  miehen köyhän puolisona
  olkoon Kyllikki nimensä.
  Kyllikki! Nimes on soiva
  soittona vesiä myöten,
  käyvä laulun lainehilla
  halki Suomelan salojen.
  HELKA.
  Kiitos, te meriset kuohut,
  kiitos päivä, kiitos kuuhut,
  kiitos sa Jumalan tähti,
  joka loistat, loimottelet,
  näet emon ikävät, itkut, --
  toitte poikani takaisin,
  toitte mieluisan miniän
  syksy-iltani suloksi,
  lapsen liedon lauhtumiksi.
  Kaunis on kanervan kukka,
  päivä, aallon päilyttämä,
  kaunihimpipa sitäkin
  sydän onpi neien nuoren
  kultaansa kuvastavainen.
  LEMMINKÄINEN.
  Saat siitä parahan minjän
  vanhan päiväisi varaksi,
  pulskin poukkujen pesijän,
  tulen hellän hoitelijan,
  villan vienon ketreäjän,
  leipojan metisen leivän,
  laattian lakaisijanki
  sekä sintsin siivoajan.
  HELKA (Chryseiille).
  Hyvä. Huomenna alamme.
  Tänään sä olekin vieras.
  Nyt me pikkuiset pidämme
  tupahan tulijais-kestit.
   (Menee.)
  
  Kuudes kohtaus.
   EDELLISET, paitsi HELKA.
  CHRYSEIS (ylpeästi ja uhmailevasti).
  Päättyykö pila jo? Etkö
  kyllin jo kiusannut minua?
  Kodistani korkeasta
  minut ryöstit, raakalainen,
  toit läpi merien myrskyn
  tänne kurjuuden kitahan,
  yön ja pakkasen pesähän,
  kitumahan, kuolemahan.
  Olenhan kuninkaan tytär!
  Orja, muistele osaasi!
  Polvistu katuen! Anna
  asunnoksi linna mulle!
  Ehkäpä kujerruksesi
  silloin kuulen, säästän sua.
  LEMMINKÄINEN.
  Elähän toreile, armas!
  Siksikö minulle suutut,
  ettei juokse suonissani
  kuuluisa kuningasveri?
  Rauhoittuos rakkahani!
  Jos olenkin sukua pientä,
  on minulla tulinen miekka,
  jumalissa kuuraeltu,
  joka leikkaa, kun se läikkää,
  toukoa kuoleman kuninkaan.
  Siispä sen toran jätämme.
  Jos kadotit valtakunnan,
  uuden valloitan sinulle --
  mitä siis enempi pyydät?
  Matkan vaivoista lepäjä
  majassamme lämpimässä.
  Mitä on kiviset linnat,
  ellei lempi siellä liiku?
  vaan mökissä ilo on meillä,
  kun juomme jumalten mettä.
  Sano vaan sana suloinen,
  niin valalla vannon, katso,
  luon sulle komeimman linnan.
  CHRYSEIS.
  Jos sull' on kuningasmieli
  eikä yksin miekka, -- pistä!
  Antina sydän on armas,
  ei pahalla pakotettuna.
   (Molemmat jatkavat keskusteluaan, Chryseis kiivaasti,
   Lemminkäinen viihdytellen.)
  TIERA (mukavasti uunilla loikoen).
  Ainikki, annappas minulle haarikka olutta! (Ainikki tuo oluen.) Sinä
  olet kasvanut ja kaunistunut, Ainikki! Muistelenpa, että pienenä
  ollessasi pidit paljon ruskeasta parrastani. (Juo.) Mitäs pidät
  morsiamestani?
  AINIKKI (alasluoduin silmin).
  Suokoon Päivätär hänelle
  ain' yhtä punaiset posket.
  ANEMOTIS.
  Valjut on sinulla posket
  kuin kinokset; mutta niiden
  päällä päivyttä havaitsen
  kaksi suurta, kaunehinta:
  Mua sääli, suloinen tyttö,
  salli luonas lämmitellä!
  TIERA (kuten edellä).
  Pakkanen ei morsiamille pahaa tee. Syöjätär sydämeni vieköön, jos en
  rakasta sinua melkein yhtä paljon kuin karhunkeihästäni. (Ainikille.)
  Hänellä oli siellä vierailla mailla vihurinen nimi, mutta nyt olen
  minä hänet nimittänyt Tuulikiksi, Tapion tyttären kaimaksi; -- hän
  suojelkoon karjaani pedoilta.
  ANEMOTIS.
  Tosiaankin kaunis toimi.
  Susi sun syököhön, mokoma!
  TIERA (kuten edellä).
  Pitkä ja vaivaloinen oli matkamme Saaresta, jota he Kyproksi sanovat.
  Kypron joukko oli aina kintereillämme. Vielä tänä iltanakin luikahti
  heidän kirottu, pystynokka laivansa kuin ankerias karien lomitse.
  Maata ei saanut rauhassa, (juoden), juoda ei saanut rauhassa. (Ääniä
  tuvan ulkopuolella.)
  
  Seitsemäs kohtaus,
   EDELLISET. MEDON, kyprolaisten sotilasten seuraamana. LEMMINKÄINEN
   vetää miekkansa. TIERA viittaa AINIKKIA ojentamaan hänelle
   karhunkeihään. AINIKKI asettuu säikähtyneenä LEMMINKÄISEN taakse.
   ANEMOTIS liittyy MEDONIIN. CHRYSEIS seisoo yksin, epäröiden
   molempain välillä.
  MEDON (paljastetuin miekoin).
  Vihdoin viimein sun tapasin,
  naisten rosvo! Nyt vapise!
  Sammui jo elosi tähti:
  Tullut onpi koston tunti.
  LEMMINKÄINEN.
  Tosin on meitä kaksi vainen;
  toki koeta, ken kovempi!
  MEDON.
  Sano, tahdotko takaisin
  heti suoda saalihisi?
  LEMMINKÄINEN.
  Takaisinko? En ikinä.
  Tuiki tuhmapa olisin.
  Kyllikki omani onpi.
  TIERA (uunilta).
  Tuulikkia en ma anna.
  MEDON.
  Kuuletko, Chryseis? Sano
  tälle orjalle sanasi
  kuin häntä kammoat, kiroat,
  ylenkatsot.
  LEMMINKÄINEN.
  Vapaasti valitse, Kylli,
  sano, että kiroat mua,
  ylenkatsot. Kahlehesi
  kaikki katkeevat samalla,
  käyt vapaana koristamahan
  onnellani mennehellä
  Afroditen alttaria.
  MEDON.
  Chryseis, Chryseis, pyydän:
  tuomitse, unohda hänet.
  CHRYSEIS (epäröiden).
  Olkoon tuomio jumalten.
  Minä en enempi voine.
  LEMMINKÄINEN (Medonille).
  Kun vasta vapaata miestä
  kutsut, narri, orjaksesi,
  pistä pääsi kainaloosi!
  Se on onneksi sinulle.
  Täällä sun pakkanen panevi,
  lähde Kyprohon takaisin,
  kerto'os kuninkaallesi,
  kun olet päässyt horkastasi:
  jo unohti Chryseis-Kylli
  vaivat, vaan ei Afroditen.
  TIERA (keihästään pudistaen).
  Täällä myös Tuulikki pitävi
  viiksiäni kaunehina.
  MEDON.
  Zeus avita, sulle näytän,
  pohjan barbaari poloinen,
  vielä ei vilustununna
  miekkani tulinen terä.
  LEMMINKÄINEN.
  Paarma, miksi niin pöriset?
  Miksi naisien peloksi
  niskojamme taittaisimme
  täällä siistin sillan päällä.
  Kauniimpi lumella hurme!
  Tule!
  MEDON.
   Lurjus, miks pakenet?
  Jo menikö mieles uhma?
  LEMMINKÄINEN.
  Mitelkäämme miekkojamme
  siis tän petran taljan päällä.
   (Peurantalja levitetään taistelevien alle, jotka
   mittelevät miekkojaan.)
  Noin. Sinun on ensi isku.
  MEDON (hyökäten).
  Siispä lähde Pluton yöhön!
  LEMMINKÄINEN (puolustautuen).
  Kas niin, älähän kynsi,
  kissanpoika.
  MEDON (taistellen).
   Saan käpälät
  leijonalta, sun tuhoan.
  TIERA (joka on kömpinyt uunilta alas, taistellen sotilasten kanssa).
  Varokaatte karhun kättä!
   (Chryseis heittäytyy taistelevien väliin ja suojelee
   Lemminkäistä. Taisto taukoaa.)
  CHRYSEIS.
  Medon, seis! Minut tapatko?
  Tie hänen sydämmehensä
  käypi kautta tään sydämen.
  Lemminkäinen, miekkas laske!
  Hän onpi isäni viesti.
  Oikea asians' onpi,
  vaan vähänpä ihmislapsi
  jumalten tuomion edessä,
  taitavi ohjata osaansa ...
  kovin kostit Afrodite!
  MEDON.
  Hän sua häväissyt onpi,
  herjannut ja huolettanut,
  vienyt kruunusi, kotisi.
  CHRYSEIS.
  Tehnyt lie tuhat rikosta,
  tuhatkerroin anteeks annan.
  MEDON.
  Muista Kypron kukkasia,
  Saaren impien iloja,
  Saaren sulhojen surua
  ja isääsi valkopäistä,
  mi sinua muistelevi
  yksin valtalinnassansa!
  CHRYSEIS.
  Kova on kohtalo inehmon!
  Surmasin sadatkin kerrat
  tämän miehen mielessäni,
  hänpä jällehen heräsi
  ilkukseni, itkukseni
  sata kerroin kestimpänä.
  Tämä mies, jota vihasin,
  uhmasin, uhittelinkin,
  tätä miestä, min tekikin --
  MEDON.
  Seis, Chryseis! Ei enempää!
  Läpi yön, hämärän halki
  henget Hellahan näkevät,
  kuulevat jumalat Kreikan
  Kypron taivan laelta.
  CHRYSEIS.
  Armoa julkiset jumalat!
  Tämä mies, mitä tekikin,
  ijäti hänehen liitti
  minut langat onnetarten.
  Zeus, mitä säädätkin minulle,
  orjuuttako onnetonta,
  valtalinnoja, vapautta,
  kurjuutta majan matalan,
  eloni lyhkäisen lopuksi --
  Lemminkäistä lemmin aina.
  LEMMINKÄINEN (pistää miekan huotraansa).
  Käy lepohon, leppärauta,
  muutu murhan astalasta
  lempeni ikikukaksi
  vierelleni vilkkumahan.
  Rakkaus voittavi rajunkin;
  Kyllikki on onnelani.
  MEDON (pistää miekkansa huotraan).
  Näinkö kaunehin katosit,
  näinkö heityit Kypron helmi
  Pohjolan polon lumihin,
  jalan jäljen jättämättä!
  Ruhtinatar, sua rakastin,
  aattelen alati, tosin
  en sua voittanut takaisin,
  toki sua totella taidan. --
   (Itsekseen.)
  Päivän päästä jo Chryseis
  kaihomielellä katuvi.
  Oikku, on nimesi nainen.
  TIERA (sotilaille).
  Mitäpä maksaisi vaivaa teidänkään kallojanne halkoa, koska päällikkömme
  ovat miekkansa tuppeen pistäneet? Kumahuttakaamme mieluummin kurkkuumme
  haarikka olutta. Hiisi vieköön, te Kypron viinitynnyrit, saattepa
  kiittää, että teillä vielä on tappinne tallella, senkin jälestä, kun
  minä olen keihäälläni sitä kolistellut.
  CHRYSEIS (Medonille).
  Synkkä on matka syksysäissä,
  näissä pohjan tuulispäissä,
  löydät varmaan haudan harmaan.
  Minulle lupaakin, Medon,
  tänne jäädä
  yli kylmän, kolkon talven.
  Sitten Kyprohon koteudu,
  sano: täällä Saaren neiti
  itkevi jokaista, jota
  ennen lempi leikkimailla,
  isää armasta enimmän.
  Jos hän mulle anteeks antaa,
  tahdon riemuin kaikki kantaa.
  
  Kahdeksas kohtaus.
   EDELLISET. HELKA, joka on tullut taistelon lopussa
   astuu CHRYSEIIN ja LEMMINKÄISEN väliin.
  HELKA.
  Rikkaalta orihit osta,
  käy kosihin tytärtä köyhän:
  Armas on vertaisten asua.
  Prinsessa pois lähetä!
  Ei sitele silkkikäsi
  kuhilasta kunnollista;
  kenell' on kotina linna,
  kompastuvi
  ortehen majan matalan.
  CHRYSEIS (Helkalle).
  Anna anteeksi, emoni;
  Kruununi kultaisen unohdan,
  lasken lapsena eteesi:
  ota lahja onnellisen.
  Täällä ei kuningatarta
  muuta kuin sa yksin, äiti.
  Tyytynet sinä minuhun,
  tyytynen minä sinuhun;
  kudon, leivon, paistan, pesen,
  panen parhaimmat oluet.
  Majasi on maailmani.
  Rakkaudella sen rakennan
  laajaksi ja loistavaksi.
  Autathan emo minua!
   (Helka syleilee häntä).
  LEMMINKÄINEN.
  Turhaanko opetit, äiti,
  mulle syntysi syväsi,
  maata, merta mahtavammat,
  taivasta tavottavaiset,
  Tuonelaankin tunkevaiset?
  Jo ma hiihdin Hiiden petran,
  Pohjan poikaset kukistin
  käden yhden kääntehellä,
  vaiensin vasamallani
  Lemmon käärmetten kähytkin.
  Kyllikki, kyläinen impi,
  oman nyt orteni asuja,
  katso, kuinka kaunisti
  suudelma sovun ja lemmen
  loihti linnaksi majani.
  Linnaa sa halasit äsken
  laulaa tahdon linnan sulle.
  Kuuletko kohua kosken?
  Nyt ma virteni viritän.
   Melodrama.
  LEMMINKÄINEN.
  Tapion lapsi, vanha hirsi,
  aarnihongan heimolainen,
  monen talven taltuttaja,
  monen myrskyn myöstyttäjä,
  kuule nyt ääntäni mahtavaa!
  Nöyrry! Pois!
  Harjahirsi,
  suoja äitini harmaan pään,
  permanto, jolla mun kehtoni keinui,
  uksi, sa rauhan turva,
  liesi harmaa,
  min loimossa lasna ma lauloin, leikin,
  kaikki uhraan ma lemmelleni.
  Poistukaa!
   (Tupa kukistuu, pala palalta, katoaa ja antaa sijaa autiolle,
   lumiselle ja kuun valaisemalle maisemalle, jonka perällä
   kauvimpana kimaltelee myrskyinen meri.)
  Malmi, marmori mahtava,
  nyt mua kuulkaa!
  Kuule myös,
  sinä vaskivuori,
  kussa Hiisien vasarat kalkkaa!
  Rauta, nouse nostamatta!
  kivi, seininä kohoa,
  linnaks muodostukaa
  kauniimmaksi kuin Kypron linna,
  kukkien keskelle jättien luoma!
  Nouse seinä!
  Kohoa katto!
  Muodostu muuri!
  Luonnon tyttäret, Luonnottaret,
  kaikki kauneenne tänne tuokaa!
  Ilman kirkkaus!
  Veden terveys!
  Maan rikkaus!
  Tulen loisto!
  Tänne kaikki ne kantakaa!
  Ukko, kultainen kuningas,
  suojaa nyt ikäsi kaiken
  armossa, voimassa, suuruudessa
  valtalinnaani lumoavaa!
   (Linna nousee pala palalta erämaasta. Näyttämö valkenee,
   ja aamurusko alkaa kimallella ikkunoista sisälle yhä
   kasvavalla loistolla.)
  Tässä asumme ain
  kera kauneuden ja rauhan ja rakkauden.
  Tääll' äidin lempi
  onnea suopi
  ja kevään hempi
  kukkia luopi,
  tääll' ilo mielellä, henkien rauhaa
  me katsomme kuink' elon myrskyt pauhaa,
  Tääll' olkohon onnemme, Suomemme maa,
  joka laihoin kultaisin kangastaa,
  min järvissä lempemme päilyy
  kuin aurinko, astuva aalloistaan.
   (Esirippu lankee.)
  
  
  KOLMAS NÄYTÖS.
  Ritarisali Lemminkäisen palatsissa. Taustassa porrasaita, jonka
  takana näkyy palanen pohjolan kevätluontoa ilta-auringon valaisemana.
  Ovi oikeaan ja vasempaan. Oikealla Lemminkäisen aseet: kypärä, miekka,
  keihäs, jousi ja viini.
  
  Ensimmäinen kohtaus.
   LEMMINKÄINEN, panssaripaidassaan, sukii kultasualla pitkää,
   mustaa partaansa. Hänen edessään lappalainen orja, pitäen
   hänelle kilpeä peilinä. Taustassa CHRYSEIS, valtakäytävän
   aitaa vasten nojaten ja maisemaa katsellen, antaen värttinänsä
   huolettomasti vaipua alas. Vähän matkaa vasemmalla istuu
   AINIKKI ahkerasti kehräten.
  LEMMINKÄINEN (orjalle).
  Orja, kuinka käskyt täytät?
  Kilpi on kuvastin urhon,
  sotasankarin somistin,
  nähdä tahdon tahratonna
  siinä muotoni korean.
  ORJA.
  Herra, ei mikään peili voi kyllin kiittää kauneuttasi. Käyt päivä
  päivältä yhä kauniimmaksi. Vertaistasi ei ole auringon noususta
  auringon laskuun eikä Saimaan aalloista Kainun mereen lännessä: sinua
  ei voi kukaan vastustaa Kyrjälän pohjasta Rastekoian tunturiin asti.
  En sano sitä sinua kiittääkseni, mutta se täytyy jokaisen myöntää,
  että olet jumalata kauniimpi, ihmistä voimakkaampi ja anteliaampi
  kuin sekä jumalat että ihmiset. Käsketkö jotakin vielä?
  LEMMINKÄINEN (heittäen hänelle kultaketjut.)
  Kahlitse lipeä kieles,
  ota kulta, orjan kulta!
  Mit' olen ma, sit' en sulta
  kuulla tahdo. Taidan itse
  oman arvoni osottaa.
  Pois! Elikko elättämäni
  muille kiittäköön minua.
  ORJA (asettaen kilven pois ja ottaen ketjut, itsekseen). Maderakka!
  [Maderakka = maan äiti, lappalainen jumaluusolento, niinkuin Sarakka =
  elämän hoitajatar.] Se oli liian paksua; se maistui herralleni vain
  puoleksi. Ensi kerralla tahdon olla hienompi ja ansaita rannerenkaan.
  Mutta sitä ennen täytyy Kyllikin pois. Herrani käy käriseväksi
  vaihtelun puutteessa.
   (Menee.)
  
  Toinen kohtaus.
   EDELLISET, paitsi orjaa.
  LEMMINKÄINEN (ottaen miekkansa ja koetellen sen joustavuutta
   permantoa vasten).
  Sano, säiläni parahin,
  milloin maailman kukistan?
  CHRYSEIS.
  Kuinka kauniit on oranjit!
  Kuinka illan kulta-vyössä
  mandelpuut lemahtelevat.
  LEMMINKÄINEN (miekalleen).
  Kuink' on tenhoisa teräsi!
  CHRYSEIS.
  Ilta, kunne varjos kulki?
  Satakielet kilvan soivat,
  kaste raukee, myrtit aukee --
  etkö niitä sä havaitse?
  Kussa viivyt vilpas ilta?
  Hautaa jo hämyhyn huolet,
  rauhoita jo raukat töllit.
  AINIKKI (kehräten).
  Myrttejä ja manteleita!
  Taas hän hulluja horisee.
  Totta tunnet meidän metsän!
  Tuo on tuomi, tuo on kuusi,
  tuossa koivuinen korea,
  tuossa haapa, lehmus, honka...
  CHRYSEIS.
  Outoja ovat nimesi!
  Kumma on nähdä ensi kerran
  luonnon henkihin heräävän
  näillä hallan, talven mailla.
  Kalvaat on hänellä kasvot
  niinkuin haamu; -- mut samaten
  meri päilyy päivän alla,
  Kypron päivän!
   (Ryhtyy jälleen työhönsä.)
  LEMMINKÄINEN (joustaan jännitellen).
   Sano minulle
  tämän jousen jännittäjä!
  AINIKKI (lohdutellen Chryseiille).
  Kaikki paljonkin paranee,
  kun ohi on synkkä talvi,
  kevät keikkuen tulevi.
   (Etempää kaikuu Afroditen juhlakööri:
   "Me juoksemme juhloa".)
  CHRYSEIS (antaen värttinänsä vaipua).
  Kaikki julkiset jumalat!
  Mitä tää on?
  AINIKKI.
   Maasi miehet!
  Medonin toverit, talven
  tanssijat kylässä tuolla,
  taas pitävät tanhujansa.
  Siell' olet sinäkin käynyt.
  Kyllikki, -- jätä ne käynnit!
  Veljeni vihan sa tiedät,
  sukkamielen Medonille.
   (Musiikki lakkaa.)
  CHRYSEIS.
  Se minua suututtavi.
  Muistolleko mustasukka?
  Päivänä moniahana
  minut vangiks vaatinee hän
  taakse telkien, ovien,
  että itse irrallansa
  sais kyllin sotia käydä;
  sitä hän aattelee alati.
  LEMMINKÄINEN (joka on kuullut viime sanat).
  Mitä huolit sa minusta,
  missä istun, missä astun,
  suutunko vai suutelenko,
  kun sinä kyliä käydä
  vain saat salassa multa?
   (Ainikki hiipii pois Helkaa kutsumaan.)
  
  Kolmas kohtaus.
   LEMMINKÄINEN. CHRYSEIS. Sitten HELKA.
  CHRYSEIS.
  Kovin oletkin kohtelias!
  Päivät kaiket kaarillasi,
  miekoillas minua kiusot,
  illanpa ihanan tullen
  kun huvia hiukan etsin,
  heti murtelet haventa
  sekä muutut muodoltasi
  kuin Herakles kaattuansa
  Erymanton villikarjan.
  En iloitse asehistasi.
  LEMMINKÄINEN.
  Siksi kai unohtanetkin
  niin usein minun torani.
  Medon kiittänee sinua.
  CHRYSEIS (itkien).
  Ja sinä enemmän lemmit
  Pohjan villiä petoja
  kuin poloista vaimoasi...
  HELKA (tulee ikäänkuin sattumalta liinanippu kädessään ja sanoo
  seuraavan taustassa, kuin itsekseen).
  Koska räiskyy korpikuusi,
  koivu kuorensa varokoon!
  CHRYSEIS.
  Emo, ei minulla syytä.
  LEMMINKÄINEN.
  Eikä mulla. Etkö kuule?
  Kylli mielivi kylihin.
  CHRYSEIS.
  Lemminkäinen mua toruvi
  pienestä ilon pidosta,
  itselläänkin on ikävä,
  käy käristen päivät pitkät
  muistellen Lapin petoja.
  HELKA (kuten edellä).
  Tuli suihki orhin tiestä
  kivikkoisella polulla,
  lehtomaalla leppeällä
  jäi kipunat kirpomasta.
  LEMMINKÄINEN.
  Minä, miehistä vakaisin,
  levollisin, lempeinkin!
  Minkä voin ma Kyllikille,
  joka mun sankariks sanovi.
  CHRYSEIS.
  Sankari olekin! Taista!
  Lähde! Vaaroihin vaella!
  Toki toivon, ettet tahdo
  olla sankar' sukkamieli.
  LEMMINKÄINEN.
  Kyllikki, kätesi anna!
  Sopikaamme, ettei sorja
  lempemme kevät katoisi
  ensi syksytuulen tullen!
  Kautta taivahan vasaman,
  en enempi sotia käyne
  hopeankana halulla.
  CHRYSEIS.
  Vannon kautta Afroditen:
  Kerberus varjoni purekoon,
  raivottaret raadelkohot,
  jos enempi kylihin mennen,
  kassapäiden karkeloihin.
   (Ojentavat käden toisilleen.)
  HELKA (kuten edellä).
  Lupaus on kedolla kukka;
  marja näyttää, minkälainen.
   (Menee.)
  LEMMINKÄINEN.
  Miekan, panssarin parahan,
  kaikki tahdon ma unohtaa,
  käyn sotia tästä asti
  vasten korven kontioita,
  kun liki sinua liian,
  Kylli, ne mörähtelevät.
  Armahin, kätesi anna!
  Punaruusujen siteillä
  sidot miekan Kaukomielen.
  Kuink' onkin ihana ilta!
  Kuink' olet kaunis kaulaella!
  Kuinka ylväsnä kotihin
  luoksesi salosta saavun!
  CHRYSEIS.
  Artemis antakoon ereä!
  Älä liian kauan viivy!
   (Lemminkäinen ottaa jousensa ja menee.)
  
  Neljäs kohtaus.
   CHRYSEIS yksin. Sitten ANEMOTIS.
  CHRYSEIS.
  Sentään sankari olet sa,
  aivan kuin Akilles, synkkä,
  murtava mustoa haveuta,
  myrskyn kieltä käyttelevä.
  Taas kuin Paris, taikamieli,
  lemmen leikkien kuningas.
  Kummallista! Kreikan urhot,
  Attikan sankarit soreat,
  joita ennen ma ihailin,
  kaikki heitin. Nyt ma hellin
  miestä pohjolan pimeän,
  mi minua ärsyttävi,
  murtavi, musertelevi --
  jälleen lemmellä lepyttää.
  (Kehrää ja huokaa.)
  On hän sentään liian lieto.
  ANEMOTIS (porras-aidan takana).
  Annetaanko audienssi?
  CHRYSEIS.
  Sinäkö? Sisähän astu!
  ANEMOTIS (kuin edellä).
  Valitettavasti vaara
  siinä on lähellä. Onko
  herra miehenne kotona!
  CHRYSEIS (kärsimättömästi).
  Tule!
  ANEMOTIS (tulee hullunkurisesti talvivaatteihin puettuna ja ojentaa
  suurta rillarukkasparia).
  Tuon veroksi teille,
  muun paremman puuttehessa,
  nämä vanttuhut vakaiset.
  CHRYSEIS.
  Hupsu, talvi on lopussa.
  ANEMOTIS.
  Lopussa? Lorua lie se.
  Lopussako, siksi että
  näen pari lintua pahaista
  lehtopuilla liekkumassa,
  ja kaksi kuloista kortta
  kaljun kallion kylessä!
  Foibos auta! Lunta löysin
  vast'ikään kiven kolosta,
  oikein oikeata lunta!
  Ei tule kevät ikinä
  tänne kuolon tanterille.
  CHRYSEIS.
  Kuitenkin -- kukapa meistä
  oisi aavistaa osannut,
  kuinka on suvi suloinen,
  kevätaamu armas, vieno
  jälkeen jään sekä pimeyden!
  Oi, te yöt valoisat...
  ANEMOTIS (matkien).
   Oi, te
  puuskat, tuiskut pohjatuulen,
  sen sihinä, sen sohina
  sekä korpien kohina! --
  Kyprossa kevät on meillä.
  CHRYSEIS.
  Miksi voihkit?
  ANEMOTIS.
   Mun pitäiskö
  ruveta runoilijaksi?
  CHRYSEIS.
  Ei ole tässä tarvis.
  ANEMOTIS.
   Siispä
  puhun puita, heiniäkin.
  Ajattele pitkää, kauheata talvea, valkeaksi sivuttua hautaa, johon
  minut on elävältä muurattu kurjaan, savuiseen pirttiin ja annettu
  minulle mieheksi dromedaari, joka rakastaa minua melkein yhtä paljon
  kuin karhunkeihästään. Onneksi asuivat helleenimme muutaman tunnin
  matkan päässä kylässä ja siellä saimme me usein tanssia. Oi, te
  hymyilevät jumalat! Olisitpas nähnyt näiden karvaturkkisten
  pimentolaisten karhuntassuillaan koettavan matkia meidän
  kuorokarkeloitamme. Vihdoinkin sanottiin, että oli kevät, -- ja mikä
  kevät! Viheriä talvi! Valoisa Manala! Lampaiden keritsemistä,
  lehmänkellojen kilinää, karpaloita ja koivunmahlaa; -- oi, Chryseis
  hyvä, mitäpä olisikaan Theokritos antanut, jos olisi saanut kuvata
  sellaista idylliä!
  CHRYSEIS.
  Anemotis, arvo anna
  rakkaudelle köyhällekin.
  Paljon on Suomessa suloa,
  vaikka onkin vallan toista.
  ANEMOTIS.
  Sepä kaunista rakkautta, muuttaa meidät, niinkuin sankarit Aiskyloksen
  murhenäytelmässä, autuaitten kentiltä suoraan Tartarukseen! Tosin on
  sinulle rakennettu linna -- laululla tietystikin -- yhtä nopeasti kuin
  meidän runoilijamme rakentavat Olympoksen. Mutta (katsoo ympärilleen)
  mikä linna! Karkea kuin boiotilainen sukkeluus ja köyhä kuin
  spartalainen ateria! Onko sinun miehesi yhtä naurettava ja
  mustasukkainen kuin ennenkin?
  CHRYSEIS.
  Anemotis, -- ei enempi!
  Sua käsken ja rukoilen.
  ANEMOTIS.
  Anteeksi, nimeni on Tuulikki, -- torpparinvaimo, mutta muuten teidän
  korkeutenne nöyrin palvelija. Olinpa vähällä unohtaa kysyä, oliko
  sinulla jotakin terveisiä Kyproon.
  CHRYSEIS.
  Kuinka? Kyproonko?
  ANEMOTIS.
  Meri on nyt sula, maailma avoin. Oi, Chryseis, etkö tunne poskillasi
  vapauden leyhkää? Medon ja helleenit purjehtivat pois tänä yönä.
  CHRYSEIS.
  Joko? Oi, jumalat!
  ANEMOTIS.
  Ovatko sinusta nämä seitsemän kuukautta kuluneet niin nopeasti kuin
  jumalat lentävät länsituulen siivillä? Medon parka on aivan
  puolihulluna; hän ei uskalla tulla sinulle jäähyväisiä sanomaan,
  miestäsi peljäten näes.
  CHRYSEIS.
  Häntä saatan ja ojennan
  käden hälle rantamalta.
  ANEMOTIS.
  Kypron Afrodite sinua palkitkoon ja suokoon sinulle vihdoinkin hyvän
  miehen! Oi, siitäpä tulee hurskaat jäähyväiset. Helleenit ovat
  kutsuneet kaikki kylän tytöt jäähyväiskarkeloihin. Huilujen säveleet
  eivät vielä ole jäätyneet, vielä on kieliä jälellä sitroissamme. Vielä
  kerran saamme me tanssia Afroditen juhlatanssin...
  CHRYSEIS.
  Sitra? Siitä ma uneksin.
  Huilu, -- oi, ajat ihanat!
  Joudu jo keväinen ilta!
  Tule, mennään! Oi, jumalat!...