Kypron prinsessa: 4-näytöksinen satunäytelmä - 3

Unohdin ... en tulekaan.
Sano Medonille ... ei, ei ...
sano minulta terveisiä!
ANEMOTIS.
Mutta ajattele, Chryseis, tämä on viimeinen kerta, kun sinä näet
maamiehiäsi; viimeinen, kaikkeinviimeinen tervehdys isällesi,
ystävillesi ja synnyinmaallesi...
CHRYSEIS (liikutettuna).
Pois! En voi ma tulla.
(Rientää pois.)

Viides kohtaus.
ANEMOTIS yksin. Sitten MEDON.
ANEMOTIS.
Ei voi tulla! Suututtavi
herra miestään, Lemminkäistä!
Pohjolan pahimmat karhut
sinut syököhön, tyranni!
Onkos kuultu kummempata?
Ei voi tulla! Turmeltuuko
näin nyt aikeemme ihana?
Sa barbaari, babiaani!
Toki tahdon tuumiskella.
Naisen viekkaus nyt avuksi!
Niin... Chryseiin ma vapahdan.
Medon!
MEDON (porrasaidan ulkopuolella).
Missä on Chryseis?
ANEMOTIS.
Ei tahdo kisoihin tulla.
MEDON.
Voi! Siis kaikki on pilalla.
ANEMOTIS.
Mut olen minä jälellä.
Joko on miehistö jaettu,
laivat kaikki lainevalmiit?
MEDON.
Kaikki valmis. Illan tullen,
päivän mennessä majoille,
hiljaa hiivimme kisoista.
Mut meren jumala suosi
ei meidän menoa, ellei
Chryseis keralla käyne --
hyvällä tahi pahalla.
Kautta Herkuleen vasaran!
Vannoinhan Chrysandrokselle
tuoda tyttären takaisin
vaikka kalman kammitsoista.
Kuink' olenkin kärsinynnä!
Tämä talvi oisi voinut
särkeä jumalten syömen.
Ja nytkö hävitän kaikki!
Tuhat kertaa ennen taisto!
Ei, Chryseistä jätä en,
koston hurmeisen kohotan,
yön sylissä syöksen --
ANEMOTIS.
Syökset
itsesi Manalan maille!
Oi, te miehet, mitä osaatte
taistella te ilman meitä?
Chryseis minulle heitä.
Hetkessä kisat aloita,
anna laulun, soiton soida!
MEDON.
Mutta...
ANEMOTIS.
Ei enempi, joudu!
MEDON.
Hyvä. Jää minulle miekka.
(Menee.)

Kuudes kohtaus.
ANEMOTIS. Sitten CHRYSEIS.
ANEMOTIS.
Kieli, sa ijäti soipa
sydämessä ihmislapsen,
sinut nyt virtehen viritän,
hän on kuuleva minua.
Lapsuusmuistot! Synnyinseutu!
Tulkatte tulisin kielin
sydäntä syleilemähän,
sydäntä kuulevan Chryseiin.
Tuoss' on hän. Hänet ma voitan.
Soi soitto surunihana!
(Piiloutuu porrasaidan taa.)
CHRYSEIS.
Kyynel hyljätyn posella,
miksi huolta heijastelet,
jota täällä ei tajuta?
(Porrasaidan vierellä.)
Tästä nään ma laivan lähdön,
näen tästä meren sinisen, --
konsa nään kotini rannan?
(Äänettömyys. Kuuluu sitran ja sen jälkeen Anemotiksen ääni, joka
porrasaidan takaa lähestyy yhä enempi ja enempi ja astuu vihdoin
näyttämölle laulaen seuraavaa laulua.)
Romanssi.
Laps Hellan, älä vaihda pois
sun maatas ihanaa!
Sill' leipä vieraan karvast' ois
ja sana karkeaa.
Sen päiv' on valju, loistoton,
sen sydän sulle outo on.
Laps Hellaan, älä vaihda pois
sun maatas ihanaa!
CHRYSEIS.
Oi, elä enempi laula.
ANEMOTIS.
Tahdotko keralla käydä?
CHRYSEIS.
Ah, en voi ma...
ANEMOTIS.
Laps Hellaan, maasi mainitaan,
se suur' on, suloinen.
Sen päiv' on sees, on vehryt maa
ja aava aalto sen.
Sen tuul' on lämmin, tuoksuinen
ja taivas tuhattähtinen...
Laps Hellaan, maasi mainitaan,
se suur' on, suloinen.
CHRYSEIS.
Lakkaa! Kuolen laulustasi.
ANEMOTIS.
Seuraatko?
CHRYSEIS.
Sydän, jo vaiti!
(Tahtoo rientää ulos, mutta pysähtyy vastustamattomasti
kuuntelemaan.)
ANEMOTIS (Kolmas säejakso.)
Laps Hellaan, siksi muista sa
ain maatas ihanaa!
Eloa ei, ei onnea,
ei rauhaa muualla.
Ja tiesi kunne kulkekoon,
sun juures synnyinmaassas on.
Laps Hellaan, siksi muista sa
ain maatas ihanaa!
CHRYSEIS (tunteittensa vallassa).
Tule! Pois! Nopeesti! Joudu!
Vain yksi hyvästijättö!
(Molemmat rientävät pois. Näyttämö on hetkisen tyhjä.)

Seitsemäs kohtaus.
AINIKKI. Sitten LEMMINKÄINEN.
AINIKKI.
Tuulikki viritti virren
taas kotinsa kiitokseksi.
Miksi niin kauheesti kehuvi
hän tuota etäistä maata?
Onhan hän sanonut itse,
ettei siellä suksi juokse,
ei räisky repojen tulet,
pakkanen ei paukahtele.
Kesä-yötkin on pimeät.
Maa kurja, maa matala,
hongaton, kanervatonkin --
tuskin voi sitä kuvailla.
Mahtaa siell' ikävä olla
eläimillä, ihmisillä.
Toista on toki kotona!
Kunne lienee Kylli mennyt?
(Katsoo yli porrasaidan.)
Kas, tuolla molemmat käyvät,
luulenpa, kyleä kohti.
Kuinka? En tätä käsitä.
Joko rikkoi hän lupansa
ei konsa kisoja käydä?
LEMMINKÄINEN (tulee huonolla tuulella, lakki vinossa ja heittää
Ainikille ammutun otuksen).
Siin' on kaikki saalihini.
AINIKKI.
Eikö mieluisa Mimerkki
antipaitoihin paneunut?
LEMMINKÄINEN (ripustaen jousensa vaarmaan).
Hänestä vähät välitän!
Kosk' oli nainen uskollinen!
Lauloin lauluni parahat;
Lempo lie pilannut metsän.
Miss' on Kyllikki?
AINIKKI (hämillään).
En tiedä.

Kahdeksas kohtaus.
EDELLISET. TIERA tulee hitaasti, haukotellen ja harvasanaisena.
LEMMINKÄINEN (Tieralle).
Kustapa putosit, veikko?
Kuustako vai auringosta?
TIERA.
Suoraan saunan lautehilta.
LEMMINKÄINEN.
Jopa nyt jotakin kuulen!
Ennen sa haudasta heräjät
kuin on saunan lämpimästä.
TIERA.
Sauna syttyikin tulehen.
LEMMINKÄINEN.
Narri, sa sytytit oljet?
TIERA.
Pohjalaiset sen tekivät.
LEMMINKÄINEN.
Pohjalaiset! Kuinka? Kerro!
TIERA.
Kuinkako! Talon ne poltti.
LEMMINKÄINEN.
Talon?
TIERA.
Polttivat kylänkin.
LEMMINKÄINEN.
Puhu toki, puuhevonen!
Polttivat kylänkö? Vastaa!
TIERA.
Anna kun kerron ma asian.
Miehet lyötiin, naiset vietiin,
kylä poltettiin poroksi.
LEMMINKÄINEN.
Saustutettu saunakarhu!
Näinkö sie sanoja saatat,
kun tuli ja sota on irti
penin kahden kuulumalla.
TIERA.
Aina on sinulla kiire.
LEMMINKÄINEN.
Säiläni! Ukon salama!
Vihdoinkin saamme me sotia.
Taas tapella! -- Lempo sentään!
Unohdin lupaukseni.
AINIKKI.
Vihamies likellä liekö?
LEMMINKÄINEN (itsekseen).
Miksi vannoin valan mokoman?
(Äänettömyys. Kuuluu kaukaa näyttämön takaa Afroditen
juhlakuoro: "Me juoksemme juhloa" j.n.e.)
AINIKKI.
Paetkaamme!
TIERA.
Paras ois syödä.
LEMMINKÄINEN (kuin edellä).
Voinko syödä ma sanani?
(Kuuntelee kuoroa. Ääneen.)
Missä on Kyllikki?
AINIKKI (itsekseen).
Vapisen.
(Ääneen.)
Vaatteita valistamassa.
LEMMINKÄINEN (kiivaasti).
Missä?
AINIKKI (itsekseen).
Silmäni samenee.
(Ääneen.)
Metsän rantahan katosi.
TIERA (aina tyynenä).
Kyllikki kylähän juoksi.
LEMMINKÄINEN.
Kyllikki?
TIERA.
Kuulethan itekin
vingutuksen viidenlaisen.
Hullu kuolkoon naisten tähden!
En tätä enempi kestä,
mulla on muutakin muretta,
aluksi aterioida,
sitten keihääni hijoa.
(Menee.)

Yhdeksäs kohtaus.
LEMMINKÄINEN. AINIKKI. Äänettömyys. Soitto ja laulu
jatkuu yhä näyttämön takana.
AINIKKI (itsekseen).
Oi, menoa onnetonta!
Kuin tämäkin loppuvi?
LEMMINKÄINEN (vetäen miekkansa).
Sotaa! Tahdon nyt tapella
vaikka vasten maailmata!
Tyttöni teräksiseni!
Et ijäti itkemähän
huotran huppuhun suettu.
Sotahan sukes sun Hiisi,
sotamiehen morsioksi.
Sopivi kätehen kahva.
Sinä et ikinä petä
niinkuin petti nainen nuori.
AINIKKI.
Ei ole pettänyt sinua,
vahingossa virhin tehnyt.
Kisa ei liene kuolon synti.
Älä suutu. Suo sovinto!
Katkerasti hän katuvi.
Itsekin kisasit ennen.
LEMMINKÄINEN (kuoroa kuunnellen).
Kuule soiton, tanssin tahti!
Hiipi Hiisi viekasmieli
ihmisten suvun sekahan,
vei siveyden, järjen, kunnon,
tarjosi sijahan tanssin...
AINIKKI.
Lepy veikko!
(Soitto ja laulu taukoaa.)

Kymmenes kohtaus.
EDELLISET. HELKA.
LEMMINKÄINEN (Käy kiivaasti Helkaa kohden).
Äiti! Äiti!
Jo nyt paina panssarini
käärmeen mustihin mujuihin!
Täytä laukku! Löyly lyö'ös!
Lähden Pohjolan pihoille,
Pohjan portin särjentähän.
HELKA.
Oi, mun poikani poloinen!
Turmat on tuhannet siellä,
käärmeet, kyyt kähiseväiset.
tulikosket, liekkimeret,
velhot vankat, sulhot sankat,
suot, jotk' ei ikinä sula,
vuoret pilven piirrättäjät.
Jää kotihin, koito poika!
LEMMINKÄINEN.
Ei minua peloita Pohja.
Koeteltu olen kovasti,
kuolemalla kuuraeltu,
vaan minull' on vankat sanat,
sanat turman torjuvaiset,
joiden tieltä tenhomiehet
niinkuin hattarat hajoovat.
HELKA.
Mielinet kultia, hopeita,
löysin eilen aarnihaudan.
LEMMINKÄINEN.
Sorjempi sodan on rauta,
kuin kaikki kotoiset kullat.
Emo, nyt sotahan lähden,
suojoan sinut ja meidät.
Vainotiell' on Pohjan valta.
HELKA.
Täällä siis sotasi käy'ös!
LEMMINKÄINEN.
Auki on maailma minulle,
miks sitä en valloittaisi?
Sulle sen valloitan, emoni:
Kaunot on korjat Pohjolassa.
Niitä nähdä mä halajan,
nähdä neien kaarikaulan,
joka vastahan kapinoi,
sitten leppyy, lempii, pettää...
HELKA.
Hylkäätkö hyväisen vaimon?
LEMMINKÄINEN.
Vaimo unhotti valansa,
minut petti.
Kyllikki kylähän juoksi.

Yhdestoista kohtaus.
EDELLISET. TIERA.
TIERA.
Laiva lähtee.
AINIKKI (porrasaidan äärellä).
Medon myöskin.
LEMMINKÄINEN.
Ahti, anna myrskyn nousta!
TIERA.
No, sitä en juuri toivo.
Laivalla on Tuulikkikin.
AINIKKI.
Tuulikki?
LEMMINKÄINEN.
Terveiset tuhannet!
TIERA.
Näe, veikko, oma nenäsi!
Eikö liene yhtä pitkä?
AINIKKI.
Mikä johtuu mielehesi?
TIERA.
Ilman vain ajattelin ma.
Kylli myös menevi.
LEMMINKÄINEN.
Kylli?
AINIKKI.
Mahdotonta!
HELKA.
Mahdollista.
LEMMINKÄINEN.
Hulluutta! Lorua!
TIERA (porrasaidan äärellä).
Katso!
Molemmat selvähän erotan.
Hyvästi, hyvästi Kylli!
Hyvää yötä Tuulikkini,
(Heittäen lakkinsa lattiaan.)
vaikk' olitkin aika varsa.
AINIKKI.
Kas, hän viittaa...
(Viittaa tervehdykseksi.)
LEMMINKÄINEN (porrasaidan äärellä).
Kylli! Kylli!
Haa! Vene nopeesti!... Poissa!
Laiva jo niemen taa häviipi.
Pois ... paennut... Turha tuska!
TIERA.
Siinä oli leikin loppu.

Kahdestoista kohtaus.
EDELLISET. ORJA syöksee sisälle.
ORJA.
Joudu, kiirehdi, herra! Kylä on kapinassa. Vieraat hiipivät pois
tanssista ja tempasivat Kyllikin mukaansa. Hän huusi sinun nimeäsi,
herra, ja puolustihe vimmatusti, mutta heidän rohkea päällikkönsä
kantoi hänet kuin oravan hartioillaan. Naistemppuja, herra. Viekkautta
ja teeskentelyä. Sarakan kautta! Minä näin hänen suutelevan Medönia.
TIERA.
Etkö Tuulikkia nähnyt? Eikö se raukka minua huutanut?
ORJA.
Vielä vain! Oli iloinen ja tyytyväinen niinkuin harakka tuulissäällä.
Huutavan hänen minä kuulin: tervehdi sitä aasia, minun entistä herra
miestäni nimittäin!... Tuntematon puheenparsi. Merkitsee luultavasti
kreikankielellä: tervehdi sankaria!
LEMMINKÄINEN.
Kahden suoja, kolmen kosto...
Vihamieltä, viekkautta!
Kylli on minulta viety
enkä voi jättää ma emoa.
HELKA.
Suojaa Suomi ynnä vaimo
Vanha jo emosi onkin.
Älköhön sinä ikänä
emo poikaansa evätkö
kalvan kaunihin poluilta.
Kosta, poika, kunniasi!
AINIKKI.
Älä usko orjan kieltä!
Kylli ei pettänyt sinua.
LEMMINKÄINEN.
Liekkui lintu lehtipuussa,
lumi syys-yönä putosi, --
ken sitä enempi muisti
kesän uuden auetessa?
Äityeni, ainoani!
Et voi seurata minua.
Meren myrskyt sun tuhoisi.
HELKA.
Sama siis osamme oisi,
sama surma suolahinen.
Vanhuus on ikuinen talvi
ilman linnunlaulupuita.
Mutta talvi sun kerallas
on mulle suvi suloinen.
LEMMINKÄINEN.
En toki muistotta eroa.
Ota harja, mi useesti
suki mustat suortuvani;
sitä katso illoin, aamuin.
Konsa se verin noruvi.
kaatunut on Kaukomieli.
HELKA.
Oi, sanoja katkeroita!
Voip' on lohtusi kovuutta!
AINIKKI.
Hänen poissaollessansa,
äitini, sinua hellin,
hoidan myös kodin ja konnun, --
muuta en onnea halaja.
Tänne jään ijäksi, tahdon
nähdä kuuran kimmellystä,
kuulla kuuttaren helyä
talvi-öiden tanterilla.
TIERA (itsekseen).
Kun tulemme takaisin joskus,
tuon minä omaksi ostan
tuhannella turkiksella.
LEMMINKÄINEN.
Nyt olet, maailma, omani!
Tämän kalpani kärellä
kaikki riemut leimuavat,
kulta, kauneus elämän,
maine, mahti, -- kaikki mulle
satavat kuin kukkaissade!
kun tämän kalpani kohoitan,
läikkyvi itä ja länsi,
kuninkaat kumartelevat,
vallat vaiti maata myöten.
Loitolle kuin merten laine
kautta maailman samoan,
maat voitan, kukistan kansat,
nostan Suomen kunniahan,
jotta kuulee kaukopolvet
sylistä satojen vuotten
Lemminkäisen leikinlyönnin
laulun maassa mahtavassa.
(Syöksee pois. Esirippu lankee.)


NELJÄS NÄYTÖS.

Meren ranta Pohjan pimeillä perillä. Taustassa meri. Molemmin puolin
korkeat jäävuoret ja oikealla katsojasta kallion kieleke. Aurinko
kimaltelee tunturien huipulla.

Ensimmäinen kohtaus.
AALLOTTARET. Vellamon vetiset neidot sukeltavat esiin laineista.
Aallotarten laulu.
Näin ikinuorina, riemurinnoin,
me merta soudamme sorjin innoin,
me käymme tänne ja käymme sinne
ja kuka tietävi milloin minne.
Kuin helmivyö,
kuin tähtihuiske,
kuin illan kuiske
ja kutsu yön,
me soutelemme, me joutelemme
ja ihmislapsille laulelemme
me meren ihmeitä iloksemme.
Pois vienot vierimme jällehen
me lakkalaineilla loistaen.
Me uimme merta näin ristin rastin
ain Hellaan kukkaisen aalloilt' asti.
Mut Kypron rannoilla ruusut huokaa:
Te kevään tähtemme meille tuokaa!
Hän vaipui niin
kuin illan tuuli,
tuo ruskohuuli,
yön uumeniin,
Mut meren tyttäret tuulen teitä
ne vierii, muista ei menneheitä,
ei ihmiskyynelet koske meitä,
ja vienot vierimme jällehen
pois lakkalaineilla loistaen.

Toinen kohtaus.
AALLOTTARET. CHRYSEIS tulee paeten.
CHRYSEIS.
Zeus, miss' olen ma? Luonto
kauhun kalpea, osaton,
vuoret pilven korkuhiset,
jotka itse luonto tänne
muistomerkeiksi kohotti
mennehestä loistostansa.
Lumikentät aivan aavat,
äänettömät, jäljettömät!
Kuinka löydän ma kotihin,
pääsen luokse puolisoni?
Lie täällä jumala joku?
AALLOTTARET.
Sa Kypron tähti, sa poissa ollut,
sa kauvan kaivattu etkä tullut!
Kuin nousit kaukaa noin huolten yöhön,
sa säde, särkynyt vetten vyöhön?
CHRYSEIS.
Aallot armaat, lapsuussiskot,
kisaajat kotini rannan!
Kärsin nyt kostoa kovoa
lemmen jumalattarelta,
jonka valtoa ivasin.
Nyt ma tunnen tuiman tuskan.
Etsin miestä, min valitsin,
enkä kuule kullaistani.
AALLOTTARET.
Oi, rusko koin,
oi, aallon päily,
mi hetken häilyy
ja hävii noin!
CHRYSEIS.
Medon on viemänä vihurin
liki tänne ankkuroinut.
Minä purresta pakenin
löytämähän Lemminkäistä
sekä onnea omaani.
AALLOTTARET.
Oi, astu aaltoihin siskoksemme!
Me sydänhuolille hymyilemme.
Kas, tähti vaipuu ja kupla haipuu.
Käy kanssa riemuiten soutamaan
näin sini-uljasta ulappaa!
CHRYSEIS.
Taivas! Jo tulevi Medon...
Jälkeni näkevä on hän.
ERÄS AALLOTAR (ojentaa Chryseiille hunnun).
Ota huntu huiskivainen,
valkovaahdesta kudottu
kiven kirjavan kylessä.
Tämän hunnun kantajata
ei eroita ihmissilmä.
(Aallottaret sukeltavat veteen.)
CHRYSEIS.
Aallot, turvaudun apuunne.
(Verhoutuu huntuun ja peittyy kallioiden taa.)

Kolmas kohtaus.
MEDON ja ANEMOTIS tulevat kyprolaisten seuraamana.
MEDON.
Veikot, tänne! Hietikolla
jalan jälkiä havaitsen,
jalan, joka ennen taitti
tuskin kukkaisen kedolla, --
niin, se on Chryseiin jalka.
Turhaan mua pakenet, pieno!
Peity Pohjolan pimeihin,
kuss' ei paista kuu, ei päivä,
sinut löytävä olen ma.
ANEMOTIS.
Kypron vallat! Ma menehdyn!
Medon, seis! Minä läkähdyn.
Jalan jälki hietikolla
varmaan on tavin takoma.
En voi enempätäni. (Istuu.)
Mitkä mäet lumiset, jäiset!
Turha on taistelo inehmon
vasten jäitä jättiläisten.
Maailma hajalla tääll' on,
kaos-kauhut irrallansa,
vihassa julkiset jumalat...
Talven kun koimme tuskin,
tuskin loppui yö ikuinen,
ilolla käännyimme kotihin,
vaan mitä tapahtui? Katso:
Myrskyt maailmattomaiset
Aeolus lähetti meille,
ajoi aaltojen selässä
kohti Pohjolan periä,
missä sääskien hyrinä
peitti päivän, kuun ja tähden.
Tuskaksi tuhottomaksi
sattui viel' eräänä yönä,
että Chryseis katosi.
Pidin ma hänestä paljon.
Vaan onpa hänestä huolta!
Jo hänet ma jättäisinkin.
Paetkoon petonsa luokse!
Helposti hän laulullansa
luopi linnan taikka kaksi.
MEDON.
Kuihtukoon käteni ennen,
karhut kalpani purekoon,
tulkoon tunturten lakeudet
ennen kuolinliinoikseni
kuin hänet jätän mä tänne.
Pois! Chryseiksen poluille!
(Rientää pois kyprolaisten kanssa.)
ANEMOTIS.
Pan! Hän poistuvi! Mitähän
jos ma huutaisin lujasti!...
Kamalat on kauhut täällä!
Lempi, sun käsitän kyllä
suvileyhkien lemussa,
keskellä kukkivan keväimen,
mutta lunten, jäiden kesken,
-- prr, rakkaus, oletpa työläs!
(Menee huoaten Medonin jälkeen.)

Neljäs kohtaus.
CHRYSEIS. AALLOTTARET. Sitten LEMMINKÄINEN.
CHRYSEIS.
Kiitos, te vetiset neiet!
Taas tohin ma paeta kohti
kohtalon uusia uria, --
oh, koska levätä saanen?
Koska löydän Lemminkäisen,
saavutan sydämen rauhan?
Vieläkö muistaa hän minua?
Meri mykkä! Yö ikuinen,
pitkän kaihoni pimeys,
sano, että hän minua
muistaa, lempii eikä muita!
AALLOTTARET (kaukaa).
Oi, tähti koin,
oi, aallon päily,
mi hetken häilyy
ja hävii noin!
CHRYSEIS.
Ken tulevi? Lemminkäinen!
Lankea lavea taivas!
Tule armas, lennä, liidä
luokse vaimosi valitun!
Ei! Tuska tulipunainen!
Kauhistun ma katsettansa.
Hän on niin ylpeä, ylevä,
puhdas, suuri, -- minä matala,
rikkoja vannotun valani!
Väikkyvi sydän minulla
välillä hämyn ja päivän.
(Verhoutuu huntuun.)
LEMMINKÄINEN (astuu alas tunturilta).
Huntu kaunis, ken oletkin,
lähetti lempeiden jumalten
seudun tään sulostimeksi,
jolle vieras, vieno, lienet?
Liet sama korea kuva,
kaarella kajastavainen,
kultakangasta kutova,
min näki väkevä Väinö
Pohjan peltojen perillä?
Älä väisty! Viivy hetki!
Ilmoita minulle ihme
maan ja taivaan. Tai jos sulta
jumalat epäsi äänen,
suo mun suudella selitys
noilta ruusuhuulosilta.
CHRYSEIS.
Viel' en tiedä, ken olen ma,
lienkö armas aamunkoitto
vaiko yön pimeän tähti
auringon paistetta anova.
(Epäröiden).
Kyllikki omasi oli...
LEMMINKÄINEN.
Naljailet ihana neito!
Kyllikki petti mun pahasti,
rikkoi vannotun valansa,
hänet hylkäsin ijäksi.
Kyllikki kylähän läksi.
CHRYSEIS.
Voi minua! Takaisin, urho,
ota onneton sanasi!
Hylkäätkö vaimosi valitun,
aina armahan sinulle?
Viestin tahtoi taatollensa,
sillä hän sua suretti
eikä muulla. Muista häntä,
valloin vietyä väkisin!
LEMMINKÄINEN.
Muista kuin muinoista tarua.
Usko, jo unohdettuna
hän on mulle ammoin, ammoin.
CHRYSEIS.
Oi, älä hyleksi häntä!
Yksin yön pimeydessä,
turvatonna, tuskallisna,
sua hän etsimään ehätti
Medonin purresta paeten.
LEMMINKÄINEN.
Mitä siis minulle neuvot?
En ole mitätön miesi.
Minkä taidan, että kaikki
kaunot mun juoksevat jälestä,
sinä yksin mua kavahdat.
Kummallista. Virka, kuinka
voin sun lempeeksi lepyttää?
CHRYSEIS.
Mies viekas, hävytön, häijy,
ihannoiva itseänsä,
näinkö hautaat naidun naises?
Muistosi joko mykistyi?
Aattele, mitä hän antoi!
Lapsenlemmen, nuoruushemmen,
kotitarhat, taatonhelman,
kruunun ja kuningasnimen!
Ihanat, kerkeät keväimet
sulle hän uhrasi ilolla,
mitä voitti? Murhemieltä,
yötä talvista, ikuista,
sydäntuskaa tummempata!
LEMMINKÄINEN.
Kylläksi korea tyttö!
Eikö uuden lemmen liekki
taida taas keväitä luoda,
miss' ol' äsken talven tanner?
Veitikka, sinut jo tunnen.
Olet kuulu Pohjan neiti,
kruunu ehtoisen eloni.
Nyt sinua en ma päästä.
CHRYSEIS.
Kuulkaatte vuoret!
Kertokaa tää häpeä vuossatain talvi-illoin!
Kuule, oi taivas! Kuulkosi meri!
Ja Dike, mi punnitset viekkaat sanat!
Pyhintä hän loukannut on maan päällä,
herjannut hellintä puolisoansa,
mi kaikk' hälle antoi. Astu vaan
tietäsi rikosten viittoamaa,
ja koska sun Haadeen rautakäs' tempaa,
käy, lempeä etsi Orkuksen yöstä
ja suutele varjoja kuoleman maan!
(Rientää pois.)
LEMMINKÄINEN.
Pisti kuin havuinen piikki!
Kummallista. Ollut liekö
Hongatar, valio vaimo?
Yks vaan voi inehmo olla...
Oi, mun kurja Kyllikkini!
(Äänettömyys. Senjälkeen taas entisellä äänellään.)
Turhia! "Leikki on lopussa." v
Mi meteli mennehestä
pikku pikku rakkaudesta.
(Menee viheltäen samaan suuntaan kuin Chryseis.)

Viides kohtaus.
Vastakkaiselta taholta tulee ORJA, taluttaen ULAPPALAN
SOKEATA PAIMENTA.
ORJA.
Oletko vihainen herralleni, siksi että hän säästi henkesi? Sitäpä
sanoisin minä merkilliseksi vihaksi.
PAIMEN.
Olen vanhin velholoita,
syvän synnyn tietäjöitä.
Kaukomiel' kadotti meidät,
voitti, surmas suuren kansan.
Tuot' toki enemmän pahon,
ettei hän minulta edes
viedä viitsinyt eloa.
Siksi kostoa kovinta
hälle aion ja alati
häntä seurailen, samoan.
Vaan on silmäni sokeat.
Tie osota mulle, kuulla
hengitystänsä halajan.
ORJA.
Ja kuinka aiot sinä, sokea, kurja, voittaa niin suuren ja
tietotenhoisen miehen?
PAIMEN.
Maan emo minulle virkkoi:
Vasten on valtoa jokaista
Lemminkäinen loihtinunna
itsensä tulisin taioin.
Koko metsä on lumottu.
Katajatarta vaan kapoista,
neittä keltakutrillista,
jota lempi, jonka jätti,
ei ole kehdannut sitoa.
Kataja vihasta räiskyy.
Katajasta tein vasaman.
ORJA.
Se olkoon sinun asiasi. Vaan mikä on oleva minun palkkani?
PAIMEN.
Puolet aarre-aarniosta.
ORJA.
Puolet, sinä konna? Keneksi luuletkaan minua? Luuletko minua
sellaiseksi lurjukseksi, että pettäisin herrani pilkkahinnasta?
PAIMEN.
Ota myöskin toinen puoli.
ORJA.
Se joltakin kuuluu. Viaton olen minä; minun käteni ei sankarin henkeä
väijy. Tuolla näen minä hänen palaavan takaisin tunturilta. Asetu tänne
kallion taakse ja ota vaari hänen äänestään. Kun minä sanon: kauvan
eläös, herra; -- silloin on hän oikeassa paikassa.
PAIMEN.
Hyvä. Siis sitä odotan.
(Kätkeytyy kallion taa.)

Kuudes kohtaus.
ORJA. PAIMEN. LEMMINKÄINEN.
LEMMINKÄINEN (mietteissään).
Varmaan Kyllikki oli se,
vaikk' en voi sitä käsittää;
hänhän on häipynyt ijäksi.
Koito, mua kovin hän syytti.
Oli sentään onnen päivät,
kun hänet omaksi voitin.
ORJA.
Herra, miksi olet niin surumielinen? Unhoita mennehet ja ajattele
sankarikunniaasi. Olethan hävittänyt ja kaatanut koko Pohjan kansan.
Heidän sotilaansa sinä tapoit; heidän velhomiehensä sinä lauloit suohon
suolivyötä myöten. Maderakka! Liistitpä heitä kuin nauriin napoja,
kaasitpa kuin kaalinpäitä ikään. Ainoastaan Ulappalan sokea paimen
pelastui miekkasi tuhosta.
LEMMINKÄINEN (kuin edellä).
Ei ... ei Kylli olla voinut.
Jumala minut on joku
taikka haltia lumonnut.
Se ei ennusta hyviä.
ORJA.
Kun olit voittanut miehet, tuli naisten vuoro. Lähdit valitsemaan
parempaa puolisoa Pohjan tyttäristä ja onnistuit löytämään kaikkein
kauneimman. Hänen äitinsä asetti sinulle vaikeita koetuksia, mutta sinä
suoritit ne kaikki. Nyt on sinulla jälellä enää ampua Tuonelan valkea
joutsen ja näiden vuorien lomasta etsit sinä kuoleman joen suuta.
Kautta Inarin, herra; tuletpa sen jo tänään löytämään.
LEMMINKÄINEN.
Orja, lausu, mik' on lempi?
ORJA.
Sen olen sanova sinulle. Rakkautta on kolmenlaista: yksi eilen ollut,
toinen tänään oleva ja kolmas, joka huomenna tulee. Eilinen rakkaus on
ammuttu nuoli; tämänpäiväinen rakkaus on pannukakku ja huominen rakkaus
poimimaton omena. Ensimmäinen näistä ei kelpaa mihinkään.
LEMMINKÄINEN.
Laadi mulle sammalvuode
tuonne tuntur'rintehelle.
Riepu on elämän riemu.
ORJA.
Toivosi on jo toteutettu; jumalankin täytyy levähtää laakereillaan.
Tänne tämän kallion päälle on sinulle vuode valmistettu. Maailma on
sänkysi ja tunturi päänalaisesi. Nukkuos kauvan ja hyvin.
LEMMINKÄINEN (kalliolla).
Ma hengin taas. Jo sumut sankat haihtuu,
yön häivät häipyy, näen maailman.
Suruni elon, voiman liekeiks vaihtuu.
Ma uhmaan valtoja maan, taivahan.
Jalkaini alla aaltoo meri aava
ja uhkaa viedä viime rannan maalta,
mut tältä kädeltäni voitokkaalta
se kerjätä on onneansa saava.
Mun nimeäni vuoret vapiskoon,
mun töitäin valtameri vaahdotkoon!
Ja hehkuvana niinkuin päivänkoitto
helmansa autuus mulle aukaisee
ja neidon suudelmahan suloiseen
hymyillen viittoo maine, lempi, voitto...
ORJA (alhaalla).
Kauvan eläös, herra!
(Paimen ampuu nuolensa.)
LEMMINKÄINEN (kaatuen).
Oi, emoni, kantajani!
(Syöksyy kallion taa.)
PAIMEN (nousee hapuillen kalliolle).
Huutele nyt emoa!
Uhmaile jumalia ja
ihmisiä, joit' et tapa!
Olen sinua voimakkaampi.
ORJA (kiiveten samalle kalliolle).
Mitä, sokea paarma, oletko pistänyt herraani hänen uskollisen
palvelijansa silmäin edessä? Oi, minun rakastettu herrani, sinä uljahin
urho, joka koskaan on neidon sydäntä liekuttanut! Kaikki Hiiden immet
tulevat, pitkiä suortuviaan repimään; kaiken maailman tytöt tulevat
itkemään silmänsä punaisiksi sinun kuolemasi tähden. Ja hänet olet sinä
surmannut, maanalainen mato! Horna sinut periköön, konna! Tahdon
opettaa sinut sankareita tappamaan.
(Syöksee paimenen mereen.)
PAIMEN (pudotessaan).
Voi, Mana, Mana! Korjaa hänet heti minun jälestäni!
(Häviää syvyyteen.)
ORJA (astuen alas kalliolta).
Hyvin hoidettu. Minua ei huvita kiertää maailmaa narrien ja
poppamiesten kanssa. Tahdon etsiä aarteen, rakentaa saunan ja maata sen
lauteilla yöt ja päivät. Kun nukun, niin nukun. Kun herään, niin teen
sen vain avatakseni suuni ja antaakseni muiden ojentaa suuhuni voissa
paistettua sianlihaa. Hiukan työläs toimi tosin, mutta jotakin vaivaa
pitää olla aina maailmassa.

Seitsemäs kohtaus.
ORJA. TIERA.
TIERA.
Seis! Missä on herrasi?
ORJA.
Olenko minä herrani vartia? Pitääkö häntä paimentaa kuin lammasta?
(Aikoo mennä.)
TIERA (astuen hänen tielleen.)
Missä on Lemminkäinen? Et pääse minulta pakoon. Tulen juuri saattamasta
hänen äitiänsä Helkaa tänne erämaiden läpi, ja kun tulimme tämän
tunturin luo, alkoi harja vuotaa verta.
ORJA.
Puolukkamehua, vannon, varmaankin puolukkamehua. Herrani on mennyt
ampumaan joutsenia merenrannalta.
(Tahtoo hiipiä pois.)
TIERA (uhaten keihäällään).
Vastaa minulle! Tahdotko, että naulitsen sinut tuon tunturin juureen!
ORJA.
Mitä? Luulenpa, että käyt karkeaksi!
(Pakenee.)
Lempo partasi liimatkoon vuorisammaleeksi.
TIERA.
Musta korppi, sinun siipesi minä liimaan!
(Heittää keihään hänen jälkeensä.)
ORJA (kulissien välissä).