Kullervo - 4

elää vasikka, kuin veistä hiotaan. (Ääneensä). Isä, sun rautapaitas jo
kauvan ruostunut on; nyt tahdon sinulta sen lainata ja kirkastaa sen
sodan kuumuudessa.
KALERVO. Taitaisiko ukko heikko, harmaapää mitään ryöväriltänsä
kieltää, jonka kädessä henkensä on? Ota sotapaitani, sen paino sinun
upottakoon.
KULLERVO. Untolaisten vereen. (Menee).
K:N EMÄNTÄ. Hän sotaan aikoo ja tietyn surmansa kohtaa. Mitä voi hän
ehkä väkeväkin, ajan pitkään yksin paljouden voimaa vastaan?
KALERVO. Häntä surkutella! Kirouksen hänelle annan kumppaniksi
retkellensä, toivoen toki, että ilkeä Unto miekastansa kuolon saa.
Iskekööt yhteen kuin lennossa kaksi noidannuolta ja toinen toisensa
lävistäkööt ja, yhteennaulittuina näin, kaatukoot tappotanterelle.
Silloinpa yht'aikaa mailma kahdesta pedosta pääsisi.
K:N EMÄNTÄ. Tämä onneton toki oma lapsemme on.
KALERVO. Hiiteen jo lapsioikeutensa mennyt on. Hän lapsemme? Peto,
rosmo, häijyhenki, joka vaivaa meitä! Tätä lapsenamme pitäisimme? Ne
siteet hän jo ijäksi on katkaisnut, niinkuin kehdossaan hän kapalovyönsä
rikki reväisi. Mutta mikä merkki tämä? Että samoin hänen kopeasti
katkaiseman piti liitteet kaikki, jotka toinen toisiimme ja jumaliin
meidät yhdistävät. Sen hän tehnyt on, ja hirveällä tavalla, että
ansainnut hän olis kuolon monenkertaisen, jonka kädestäni hänen saaman
pitäis; en toki omaan vereheni itseäni tahraa, mutta siirtyköön hän
silmäini alta.--Me taidamme täällä elää vielä, vaikka armaan
tyttäremmekin kadotimme; ja on minulla Kimmo, jonka seura metsissä ja
vesillä mulle hauskuutta antaa. Missä ollee miesi nyt?
KELMÄ. Hän nuottaa paikkaa järven rannalla, jota työtä hän on tehnyt
päivän pitkän.
KALERVO. Ahkera kuin muuriainen, se mies.--Ainikki! Mieli kauhistuu sun
loppuasi muistellessa. Sinä peikko mieheksi, kuinka hävytön sun
tunnustukses! Se väkisin veitseni rintaas kiihoittaa.
K:N EMÄNTÄ. Ainikki, missä olet nyt? Tuonen autioilla ahoilla sä
käyskelet, synkeästi ympärilles katsahdellen. Varro, tyttäreni, varro!
Kohta luonas seison. (Kelmä itkee).
(Kullervo tulee puettuna rautapaitaan ja varustettuna keihäällä ja
miekalla, ja hartioillaan riippuu kaari ja viini).
KULLERVO. Nyt sotaan, isä.
KALERVO. Kiroukseni myötäs ota, ja surman kitaan lähde suoraa tietä.
Itkisinkö sinua?
KELMÄ. Enkä itkis sinua minäkään, vaikka sun kuolleeksi kuulisin,
sotahan kaatuneeksi, sinä hirmuinen veli.
KULLERVO. Huolisinko siitä?
K:N EMÄNTÄ. Oi Kullervo! minä sinua itken enkä ennen lakkaa kuin kuolo
kyynelteni lähteet tukkii. Mutta mitä haastelen? Hän tulee jo ja
uneliaan silmän ummistaa. Ainikki!
KULLERVO. Nyt hyvästi jää.
K:N EMÄNTÄ. Poikani, elä sotahan lähde. Vanhan emosi rukous nyt kuule ja
tottele.
KULLERVO. Vaisu äänes on ja sekaisesti haastelet. Mitä tahdot sanoa?
K:N EMÄNTÄ. Miksi seisot minusta niin kaukana? Etäällä sun näen ja olet
silmissäni niinkuin tumma, verinen kuva.
KULLERVO. Edessäsi seison.
K:N EMÄNTÄ. Kuoleva silmäni juonittelee.
KELMÄ. Emoni, emoni!
K:N EMÄNTÄ. Elä sotahan lähde.
KULLERVO. Kieltos turha on, mun emoni. Sotaan kiirehdin. Nyt tyyneys ja
rauha sodan melskettä on tuhat kertaa tukelampi.
K:N EMÄNTÄ. Sinä sodassa surmataan.
KULLERVO. Enpä silloin suohon sorru, kuin kaadun sotatiloille,
vainotanterille vaivun; soma sotahan kuolla on, kaunis miekan
kalskehesen, sorea on sodan tauti: äkin tulevi poika pois, laihtumatta
lankeavi.--Emoni, nyt ainiaaksi hyvästi jää! (Menee).


Neljäs Näytös.
(Metsänen tienoo; Tiera, Käpsä, Viksari ja Tiimanen, varustettuina
karhunpyyntiin, tulevat).

TIERA. Peijakas! nyt parempi maata panna, kuin harhaillen näin rämeitä
hukkaan sotkea.--Miehet, kuinka seisovat ilmat nyt?
KÄPSÄ. Tämä juoksu Hiiteen!
TIIMANEN. Tuolla, arvelisin, pohja on.
VIKSARI. Ei, vaan tuolla, sen kuusista näet.
TIERA. Samoin luulen minä. Tuolta tulee viimein vastahamme Lappi
leivätön ja sentään parhaaksi näin ajoissa takaisin kääntyä.
TIIMANEN. Metsänkäyntiä näin tyhjää en äsken tehnyt ole.
VIKSARI. Kitsas meitä kohtaan metsän emäntä on.
TIERA. Tavaransa pitäköön, ryysyinen ämmä; me kotihin tallustamme,
miehet.
TIIMANEN. Laiskasti kuin härkä teurastettaa käy kotihinsa saaliiton
pyyntimies.--Ken lähestyy meitä? (Kullervo tulee vasemmalta).
KULLERVO. Olkaat ketä tahtonsa, mutta osoittakaa eksyneelle tie.
TIERA. Sokea ei sokeata johdata; me itse eksyksissä käymme, mies.--Mutta
oletpa sä Kullervo.
KULLERVO. Ken olet sinä?
TIERA. Nimeni on Tiera. Mies, sinä Untolan korvessa mun kontion kynsistä
kerran pelastit.
KULLERVO. Sen muistan.
TIERA. Enkö sulle kiitoksia velkaa ole?
KULLERVO. Hyväntekeväisyydestä en sua toki silloin auttanut, vaan tein
sen huvikseni.--Mutta kuinka seisovat ilmat?
TIERA. Teit sen vaan huviksesi?
KULLERVO. Tiedätkö pohjoisesta?
TIERA. Tuolta luulemme hänen puhaltavan, koska palkeensa käyvät.--
Eriskummallinen mies!--Mihin tarkoitat?
KULLERVO. Untolata kohden.
TIERA. Mitä asiaa käyt?
KULLERVO. Omaa asiaani. Velan maksoon lähden.
TIERA. Asias arvaan. Etpä ole siellä juuri tervetullut vieras.--Ja yksin
käyt sinä tuimaan kahakkaan?
KULLERVO. Kuinka löytäisin taasen ihmisten sotkemia tantereita?
TIERA. Metsien takaapa niitten tulla täytyy.--Mutta jos toisiamme
seuraisimme aina Unnon kontoon?
KULLERVO. Vihamiesnä sinne tarkoitan. Verinen kosto mielessäni palaa,
mutta eipä kuulu asia muille.
TIERA. Ehkä yhtä paljon muillekin. Tiedä, että eräs kumppanimme,
Korventaustan Kinnu, karhunampuja hyvä, Untolan peikkoin pesässä
surmansa sai. Hänen murhasit he ja viskasit kurjan kujalle kuin koiran,
saaliiksi korpeille; mutta meidänpä surmansa kostaa tulee. Mies, eikö
asiamme ole yhteinen?
KÄPSÄ. Meitä ankara velvollisuus vaatii.
TIERA. Miehet, jos tallustaisimme tästä Untolaan?
VIKSARI. Minä valmis olen.
KÄPSÄ. Samoin minä kumppanimme kuolemata kostamaan.
TIIMANEN. Käymmepä oivalliseen partioretkeen. Oltta Untolassa kylliksi
löytyy ja ehkä kultaa ja hopeata myös.
KÄPSÄ. Me lähdemme.
TIERA. Mutta, ystäväni, asia tuumattakoon tarkemmin ja juuresta
jaksaen.--Untolassa, kenties, löytyy viattomia myös.
KÄPSÄ. Ei yhtään viatonta; kaikki he kuoleman ansainneet ovat.
VIKSARI. Susien luolassa ei karitsa menesty eikä kotkien pesässä
kyhkyinen.
TIERA. Asia käskee toki arvella.
KULLERVO. Hiiteen jääkäät arveluksienne kanssa, ennenkuin soman
askareeni raiskaisitte. Täyteen mittaan kostotyöni tehdä tahdon.
TIERA. Ellös kiivastuko; eihän heitä itseänsä uros noin ylisniskoin
vehkeisin, hän ensin tuumailee.--Mutta seuraanpa teitä Unnon kotiin,
vaikka löytyisi se toisella puolella kuolemata. Teitä seuraan, kuin vaan
vakaasti astelette; juoksu ei ole Tieran työtä. Mutta ken lähestyy
meitä? (Nyyrikki tulee). Jumalan rauha sinulle, joka tapsuttelet siellä!
TIIMANEN. Tule luoksemme, mies!
NYYRIKKI. Hyvät ihmiset, ketä olette?
VIKSARI. Olemmepa ihmisiä hyviä.
TIERA. Hyvää hyvällä, mutta pahaa pahalla kohtaamme.--Mutta astu tänne
ja sano ken itse olet.
NYYRIKKI. Nyyrikki.
TIERA. Siis tunnemme toinen toisemme.--Käy esiin ja ole hyvässä
turvassa.
NYYRIKKI. Uskonhan teitä kunniallisiksi miehiksi.
VIKSARI. Seuraamme ei tarvitse sun hävetä.--Mitä kuuluu muuten?
NYYRIKKI. Ihmeitä kuuluu. Kalevalan uroot, Väinö, Ilmari ja Lemminkäinen
nyt miehissä ovat lähteneet Sampoa ryöstämään Pohjolasta. Sillä onhan
ankara viha taasen meidän maan ja Pohjolan välillä ollut siitä asti kuin
se vintiö ja lurjus Kullervo tappoi Ilmarin emännän. Hänen sanotaan
kuleksivan näillä tienoilla. Oletteko nähneet tätä miestä?
KULLERVO (jonka pensas on verhonut Nyyrikin silmistä, astuu esiin).
Hän on tässä; mitä tahdot?
NYYRIKKI (pelästyen). Ei minulla mitään asiaa ole. (Itseks.) Jumal'
varjel' minua!
TIERA. No, elä pelästy noin surkeasti, Nyyrikki. Sinä näet, ettei hän
sanoistasi lukua pidä.
NYYRIKKI. Anteeksi pyytämään valmis olen.
KULLERVO. Sinä kehno penikka!
NYYRIKKI. Ja heikko, kovin heikko; sillä enpä ole sinun hirveätä voimaas
osakseni saanut.--Mutta muistanko oikein? Me ennenkin olemme yhdessä
olleet, ja viimeiseksi, luulen, seppä Ilmarisen pihalla. Tapahtuipa
siinä silloin jotain ikävätä ja minäkin vähän päällesi närkästyin, mutta
asian oikein kuultuani, niin enpä ensinkään ihmetellyt, ettäs sepän
ämmää vähän nuijasit päähän. Leipoihan se hävytön eväsleipääsi kiven?
KULLERVO. Sinä vaivainen!
NYYRIKKI. Vaivainen, vaivainen. Mutta olipa hän juonikas ämmä, tuo sepän
ämmä.
TIERA. Panetusta taasen, ja kuollutta kohtaan? Mies, usko minua, tämä
on huono virka. Heitä semä saakeliin, lupaa se ja sanassasi kiinni
riipu, ja sinä itses väkistenkin tunkeet läpitse tämän mailman joka
soppeen ja solaan.
NYYRIKKI. Totta sanot. Tämä mailma on petosta täynnä ja sentähden
minäkin itseni varota tiedän; kuultua ripsauksen pienenkin metsässä,
kohta juoksemaan.
TIERA. Arka henkensä pitää.
VIKSARI. Ja henki on kallis lahja.
NYYRIKKI. Henki on kallis lahja.
VIKSARI. Jota ei pistetä juuri kaikille.
NYYRIKKI. Oikein!
TIERA. Riepas mies.
VIKSARI. Eipä taida kerskata. Toki sanoo sananlasku: vähäinen, mutta
terävä.
TIERA. Ja viisas mies.
NYYRIKKI. Eipä taida kerskata.
KÄPSÄ. Oletko kala vai lintu?
NYYRIKKI. Mikä tahtons', kuin vaan kunniallisesti tieni päähän kuljen.
VIKSARI. Erehdyt; virkaasi hän tarkoitti.
NYYRIKKI. Linnustus on ammattini.
TIERA. Missä kaares ja nuoles?
NYYRIKKI. Ansailla pyydystelen.
TIERA. Siis tunnet nämät metsät hyvin?
NYYRIKKI. Joka suuremman kivenkin.
TIERA. Mitä kohden Untola tästä?
NYYRIKKI. Tuonne niinkuin nuoli; katso sormeni mukaan.
VIKSARI. Totisesti, siellä on Untola.
NYYRIKKI. Minä sanoin sen.
TIERA. Mies, johdata meitä sinnen vastaan runsasta palkintoa.
NYYRIKKI. Kahdenpuolen hiottakoon kirves, jos sen pystyä pitää.--Mitä
maksatte, jos johtaan teitä Untolaan?
TIERA. Päivän oltta naamaas vetää saat ja saat mar' kultaakin, jos asiat
onnistuu.
NYYRIKKI. Untamoisen taloon teidät tästä vien, vien oikeestaan, kuin
kotka lentäin halki ilman, havaittuaan kaukana saaliin. (Kimmo tulee.)
Mikä ryökäle sinä olet? Suitatpa olla juuri se mies, joka toisen pussin
viet ja pian kurkkuunsaki karkaat. Katso, ettes saa sauvastani!
KULLERVO. Miksi olet tässä, Kimmo, ja mitä etsit?
KIMMO. Sitä ruohoa etsin, joka murheen mielestä poistaa.
KULLERVO. Mikä murhe on sua kohdannut?
KIMMO. Sinuakin, jos sydän sulla on.
KULLERVO. Kerro mitä tiedät.
KIMMO. Kuollut on isäsi.
KULLERVO. Kuollut haudattakoon.
KIMMO. Mutta viimeiseksi kerron mitä ensimmäiseksi tapahtui: Emos
kuollut on.
KULLERVO. Emonikin armas kuollut! Kaksi kuolemata ajalla tällä, jona
päivä tuskin puolen tietänsä laella vaeltanut on! Onko puhees vietos
vaan?
KIMMO. Muistele sanomia, joita metsästä kotihis saatoit, niin uskoa sun
täytyy, mitä nyt kerron. Kaukana et isäsi huoneesta ollut, koska
ummistuivat emos silmät; sillä tekosi hirveä--kaikki tiedän--ja
tyttärensä vimman kuolo olivat taakkoja, joita lempeä sydämmensä ei
kestänyt. Hän kuoli; mutta koska vieressänsä vaikeroitsimme minä ja
sisaresi Kelmä, niin metsäpuukollaan isäsi kurkkunsa puhkaisi, ja
päätetyt olit Kalervon päivät.
KULLERVO. Nyt siis Kelmän vuoro?
KIMMO. Hän, nämät hirveydet nähtyänsä, eipä enään mieltänsä hallita
tainnut, vaan raivoi, niinkuin järjetön: hän kiljui ja hiuksiansa
riistoili, juoksi sitten ulos kuin tuulispää ja katosi samalle tielle.
Niinpä tapahtui; mutta muotos murhetta ei näytä kuullessasi sanomia
näitä.
KULLERVO. Olkoon mailman meno näin ja valitus ja murhe pois! Hyvin
kaikki!
KIMMO. Mutta malta toki, että tämä kuolon rikas niitto isäs huoneessa on
sinun tekos, Kullervo.
KULLERVO. Sitä parempi vielä. Ihanata! Enemmin tämänkaltaista kerro,
minä kuulla himoon.
KIMMO. Jos enemmin en tapahtuneesta kertoa tiedä, niin ennustanpa mitä
tapahtuman pitää.--Kullervo, sinä surmas pian kohtaat.
KULLERVO. Sepä parhain kaikista, sitä kohden riennän nyt; mutta sinä
kuolleitasi hautaamaan lähde.
KIMMO. Siihen huoneesen nyt käyn, missä hopeahiuksinen Kalervo
veressänsä makaa ja emäntänsä kelmeänä olkivuoteella. Aatteles, että
kaiken tämän saatoit matkaan sinä.
KULLERVO. Kimmo, elä mua härsyttele.--Taitaisinpa sanoa, että kaiken
tämän saatoit matkaan sinä.--Muisteles, kuinka, ollessamme Untolassa,
sinä mieltäni alati kuumentelit, mulle vihan kielellä kertoen Unnon
koiruuksista isääni kohtaan, ehkä syytä löytyi heissä molemmissa.--Se
ikä, jona sauhuuvasta kodosta ma vietiin Untolaan, se vielä kerkeästi
unohtaa menneet pahat. Siis arvelenpa nyt, että ilman sinua toisiin
suuntiin elinkauteni juosnut olis, luulen, että kaikki menneet pohjahan
sydämmeni laskeunut olis ja aika unohduksen kalvonsa sen päälle vetänyt,
minä siivosti käynyt ikeen alla, vihdoin kuollut ja kuopatuksi tullut,
maa hautani päällä taasen kedoksi viherjäksi kamartunut ja mailma ei
Kullervosta tiennyt olis. Niinpä, kentiesi, kaikki käynyt olisi, jos
vihan sytytetyn kipenän sinä povessani sammumaan laskenut olisit;
mutta katsos, päinvastoin sä puhalsit sen liekiksi, joka riehuu vielä.
KIMMO. Kostoon sinua en yllyttänyt, vaan varoitinpa sua siitä.
KULLERVO. Asioja toki kertoilit, jotka väkisin synnyttävät koston himon.
KIMMO. Oi Kullervo! etpä tarvinnut sä kiihoitusta ulkoapäin; vihan
tulimeri kiehui sinussa jo kyynärän korkuinen ollessas. Kolmepäiväisenä,
niinkuin tietään, katkaisit sä kapalovyösi.
KULLERVO. Pois väitös tämä, koska päälles syytä kuitenkaan en heitä,
mutta vähemmin töistäni sanele toki.--Enhän päälles tahdo täältä
vierittää, vaan tänne kaikki virratkoon.
KIMMO. Käy kanssani heimoasi hautaamaan.
KULLERVO. Takaisin en käänny.
KIMMO. Isäs huoneesta et vielä kaukana ole.
KULLERVO. Ei takaisin, vaan suorasti Untolaan.--Mene sinä ja kuollees
maahan kätke, mutta jos et sitä mieli tehdä, niin maatkoot niinkuin
kaaduit.
KIMMO. Sinä sikiö villisuden!--Minä menen, mutta hitaasti kuin
kuolemaan. (Menee).
KULLERVO. Nyt Unnon luoksi; hän kaiken tämän syy ja alku.--Nyyrikki, käy
eteenpäin ja osoita tie.
NYYRIKKI. Mua Ukko suojelkoon! minä retkestänne jotain uumoon.
KULLERVO. Astu käymään.
NYYRIKKI. Olkaat puolellani, miehet, jos tahtoisi hän karata päälleni.
KULLERVO. Etkö tahdo meitä johtaa tästä?
NYYRIKKI. Lähdettehän sotaan, partiokulkuun Untolaan?
KULLERVO. Mitä huolit siitä?
TIERA. Ole hyvässä turvassa, Nyyrikki.
KÄPSÄ. Jos et mieli tehdä, mitä tahdomme, niin oravana keihäämme
kärjessä riiput.
TIERA. Ole hyvässä turvassa, sanon minä.
TIIMANEN. Miksi miestä peloittelet?--Meitä ensimmäiseen tiehen johda,
niin kiitämmepä sinua.
VIKSARI (erittäin kumppaneillensa). Päähän asti seuratkoon hän meitä,
niin pitää meidän ivata ja nauraa saaman. (Nyyrikille). Tämä
partioretki, johon nyt käymme, on oikea; joka ilmasta jo kosto Untolata
kohden huutaa. Tule vakaasti mieheksemme ja johdata meitä sinne. Kahakan
kestäessä siellä, kätke itses kivien, vuorten taakse, ja koska kaikki
tehty on, niin astut esiin olvijuominkiimme iloiseen, ja kullasta ja
hopeasta ansaitun palkkasi saat.
NYYRIKKI. Tahdonpa kumppaniksenne tulla, mutta sillä ehdolla, etten
tappeluksen temmellystä liketä tarvitse, koska eivät silmäni vielä sodan
kauhistusta nähneet ole.
TIERA. Onpa se lysti leikki.
NYYRIKKI. Ollaan mar siellä, luulen, välisti hyvinkin pääliskyttäsin?
VIKSARI. Pään päälläkin siellä seistään.
NYYRIKKI. Miksi siellä niin tehdään?
VIKSARI. Hän voittaa, joka kauvemmin näin taitaa seistä.
NYYRIKKI. Kas niin pian ei miestä pussiin pistetä. Enpä usko mitä
sanoit; mutta jos niin, että siellä päänkin päällä seistäis, jota
kuitenkaan en usko, niin olisinpa minä sodassa urhea sankari. Minulla on
niin vahva pääkallo.
TIERA. Hyvä nurkkakivi.
NYYRIKKI. Etten usko. Kuulkaatpas pieni tapaus: Sariolan tervanpolttaja,
Juurikko, häijy mies ja suuri juomari, hänpä minua kerran löi kangella
päähän, mutta enpä minä muuta kuin pikkuisen vaan kiljahdin ja läksin
juoksemaan. Eikö todista tämä pääkuoren vahvuutta?
TIERA. Paras sankarihan sinusta tulis.--Mutta nyt toimeen kuumaan ja
sitten huikeasti elämme kuin kuolisimme joka toinen päivä.
VIKSARI. Huikeammin: niinkuin joka päivä töppöset pystyyn kaatuisimme.
TIIMANEN. Vieläkin huikeammin: niinkuin ei löytyisikään sitä kuivanokkaa
kuolemata, vaan kestäisi olomme ikuisiin päiviin.
TIERA. Juuri niin. Nyyrikki, nyt jalkakapulasi liikkeille saata.
KULLERVO. Suorin tie!
NYYRIKKI. Tätä kohden, tätä kohden, niinkuin kaaresta ammuttu. Hih!
(Menevät).

Näytelmälaitokset muutetut.
(Eräs paikka Untolan pihasta; pirtti ei näy, mutta kuvaillaan olevan
vasemmalla. Unto tulee).

UNTO (yksin). Eipä kuulu miehiäni metsästä vielä; pahasti, luulen, on
tämä hirvenajo voimiansa koettanut, ja viimein ehkei sorkkaakaan
saaliina heillä.--He kotihin rientäkööt toki, ennen yön ehtimistä, sillä
aavistukset pahat mieltäni kiusanneet ovat: joka hetki kuin näkisin mua
lähestyvän villityn Kullervon, yön pimeyteen peitettynä.--Voi, että
syntynyt on tämä mies! tahi oikeimmin sanottu: voi että synnyin tänne
minä, minä Untamoinen, joka heimoni veren vuodattanut olen ja paljon
verta vierasta vielä!--Miksi en sovinnon äänelle korviani kallistanut,
ennenkuin riitamme sai tuon verisen muodon!--Mutta eteenpäin kulkee
kaikkivaltias aika. (Kiili tulee oikealta). Sinä kumppaneistas erinnyt
olet?
KIILI. Kohta ovat he tässä.
UNTO. Kuinka päättyi hirvenajo?
KIILI. Tyhjä käynti.--Mutta miksi nämät työläät retket, koska meille
melkein ilman vaivatta tarjona rikas aarre on? Solisevan ojan partaalla
se vartoo meitä, ja yksi kämäys, niin on se pivossamme.
UNTO. Jotain tarkoitat?
KIILI. Suorasti sanottu: Jonakuna pimeänä yönä saa Ruotus ja pöyhkeä
ämmänsä meiltä näpsäyksen, joka heidät ainiaksi nukuttaa, mutta
aarteensa ovat meidän. Pikaisesti, ennenkuin tiedämmekään, tämä tehty
on, ja rikkaita olemme, suruttomasti elämme aina kuolinpäivään.
UNTO. Suuri, Kiili, siinä kohdassa, jo velkani on.
KIILI. Velat uudet vanhat mielestämme saattakoot.
UNTO. Tunnenpa puheen lahjasi.
KIILI. Tosin elonpyörämme alesmäkeä jo kiiriskelee, mutta ehtoosen on
vielä matkaa. Taidammehan elää vuosia vielä, hyvin huikeasti viisi ja
kaksikymmentä, joka on aika kappale ajan tiellä.
UNTO. Sanotpa jotain.
KIILI. Mutta jos nyt viisaita olemme, niin hauskasti kuljemme tämän
matkan. Kulta on saakeli tuomaan nokkavuoria ja ilon pöhnää.
UNTO. Ha, ha, ha! sinä konna. Tätä asiaa harkita tahdon.
KIILI. Ja muistaa kuinka Ruotus rikkautensa ko'onnut on tästä yhtä ja
toista jutellaan--ja kuinka hän köyhiä ja vaivaisia armahtaa.
UNTO. Hän heille ei murenata anna.--Haa, Ruotus sinä! nyt katso aarteesi,
koska rupeavat kourani syhyilemään. Sinä köyhiä vainoot.
KIILI. Varkain, ryöväten hän tämän rikkauden itsellensä käsittänyt on.
Mutta sitähän jumalakin nauraa, koska varas varkaalta varastaa.
UNTO. Aarteensa mua tahtovat tykönsä vetää.--Ylihuomispäivänä, Kiili.--
Mutta tässä tulevat miehemme. (Joukko miehiä tulee oikealta, joista
kaksi pysäyy teaterille, mutta toiset katoovat vasemmalle). Kitsas onni
jo teitä seurannut on. (Unnon emäntä tulee vasemmalta).
1:N MIES. Tyhjä niinkuin tuulenpesä konttimme on.
U:N EMÄNTÄ. Te saamattomat miehet, jos päivän kalastaneet olisitte,
niinkuin tahdoin, niin olispa ehkä ruokanne nyt maksettu.
1:N MIES. Emmekö parastamme tänäpänä koettaneet ole?
U:N EMÄNTÄ. Eipä juuri näytä niin.
2:N MIES. Hiiteen, ämmä! Näinkö meille tiuskitaan, koska väsyneinä,
niinkuin koirat juostuamme, metsästä palajamme.--Laita meille
illallista.
U:N EMÄNTÄ. Illallista? Oletteko sitä ansainneet?
2:N MIES. Surma kitaas! Emmekö ole ansainneet?
UNTO. Eukko, nyt kielesi hillitse.
U:N EMÄNTÄ. Mitä haastelet sinä, sinä suotta-herra tässä?
UNTO. Vielä yksi sana ja vihani liekehtii. Käy koreasti sisään nyt ja
karhunkäpälä ehtoolliseksi pataan pane.
U:N EMÄNTÄ. Sammakkoja pataan teille. (Menee vasemmalle).
UNTO. Sua pitäisi mun kerran höyhentää, mutta ennen ohjaat kosken
juoksun kuin kieron ämmän mielen.--Nyt sisään, miehet, polvianne
levähtämään, atrioitsemaan ja sitten lepoon. Kuitenkin kaksi teistä aina
vartiana valvokoon ja kaikilla aseensa tietyssä paikassa olkoon, sillä
keltatukkainen peikko huonettamme uhkaa.--Mutta sisään kaikki. (Kaikki
menevät vasemmalle, hetken kuluttua tulee oikealta Kullervo, Tiera,
Käpsä, Viksari ja Tiimanen, jolla on tervas-roihu kädessä).
KULLERVO (itseks.) Nämät kivet, nämät nurkat ja sopet Untolata
muistuttavat; jo kirotun ilman sieraimissani tunnen.
TIERA. Onpa Nyyrikki jo seurastamme pois.
VIKSARI. Haastele hiljaa.--Hän jäi tuonne kannon taa.--Mutta kuinka
käymme nyt käsin?
TIERA. Kullervo, kuinka tuumailet?
KULLERVO. Käy tuonne luoksi akkunan, Tiimanen, ja viritä tervas-soittos,
että valoa pirtissä on, koska tappelemme. (Tiimanen menee vasemmalle).
Tee niinkuin sanoin, ja tahtoisiko joku akkunasta ulospyrkiä, niin anna
miekkas purra.--Nyt keihäs, kaari ja viini pois ja käteemme miekka, niin
pirtissä vapaammin taistelemme. (Panevat tykäänsä pois muut aseet paitsi
miekan).
KÄPSÄ. Ovi auki murtakaamme.
KULLERVO. Heräykööt ensin, emmehän elikkoja teurastamaan tulleet.
(Vasemmalta valon kajastus). Tiimasen soitto syttyy ja heittää
murhavalonsa Unnon huoneesen. Nyt siipiäsi rävistele, Untamoinen; koska
lennät täältä.
UNTAMOINEN (pirtistänsä). Mikä valo tämä? Ylös, mieheni! Ylös! Murha,
murha ja poltto!
KULLERVO. Nousipa hörinä ampiaispesään.
KÄPSÄ. Nyt ryntäämme sisään.
KULLERVO. Sen kohta teemme.
UNTO (pirtistänsä). Ken olet sinä, joka hämmennät huoneeni rauhan?
KULLERVO. Miksi kysyt? Kullervon äänen tunnet hyvin; Hiien kiljunata
hirveämmälle se korvissasi kaikuu nyt.
UNTO. Rosmo, mitä tahdot?
KULLERVO. Kaiman kasvot tänä yönä sulle näyttää tahdon.
TIERA. Unto, missä on kumppanini, missä on Korventaustan Kinnu? Hänen
tapoit sinä; mutta nytpä tilintekoon käymme.
KULLERVO. Nyt, Unto, kauhistu ja vapise. (Unto, miehinensä tulee
rynnäten vasemmalta).
TIERA. He tulevat.--Karatkaa kiin! (Kiivas taistelus; Unto pakenee
vasemmalle, Kullervo kiirehtii perässä, ne muutkin Untolaiset, paitsi
yksi, joka on kaatunut, välttävät ja Tiera kumppanineen vainoo heitä;
kaikki katoovat vasemmalle. Pirtistä kuuluu kova huuto, meteli ja
miekankalske. Kiili tulee vasemmalta ja kiirehtii perälle. Viksari
rientää jälessään. Ja kaataa hänen miekallaan).
VIKSARI. Tämä palkaksi pettäjälle, joka ystävänsä hädänhetkessä
ylenantaa tahtoo.--Meillä on voitto siellä sisällä, kiitos olkoon
Kullervolle, hän vimmatusti peuhaa. (Menee vasemmalle. Kullervo tulee
kiskoen kauluksesta Untoa--joka on verinen ja näyttää vaipuneeksi--ja
heittää hänen nurin keskelle teateria).
KULLERVO. Mikä on nyt aatukses?
UNTO. Ettei armoa Kullervolta rukoilla.
KULLERVO. Myöhäistä se oliskin, koska kerran mittas täysi on.--Ota
kuolos. (Pistää miekallaan Untoa, joka kuolee; Kullervo poistuu
vasemmalle).
TIERA (tulee). Tehty on askareemme, ja antoipa se meille kuumuutta
hieman. (Tiimanen tulee, palava tervasroihu kädessä).
TIIMANEN. Kuinka onnistui?
TIERA. Hyvin, mutta luulen toki, että Käpsä tästä löylystä kylliksi
sai.--Punertaa mar sinunki miekkas.
TIIMANEN. Kaksi heistä nukutin: kuin hiiret he itsensä akkunasta
viskasit ulos, mutta miekkani tämä heille satimeksi oli. (Viksari
tulee pidellen päätänsä).
VIKSARI. Sainpa aika kolauksen päähäni.
TIERA. Ja minä otsaani aika sarven; katsos. Mutta kiitos Ukon, että
tällä hinnalla pääsimme. Käpsä, luulen, on osansa saanut?
VIKSARI. Hengetön on mies.
TIERA. Siinä ihmisen loppu. Olkoot Hiiessä tämänkaltaiset partioretket.
Että näin ihmisiä tappaa kuin rottia, se ei sovistu luonnolleni. Se on
sanottu. (Kullervo tulee veripilkku otsassa). Tuossa tulee itse
pääjuutas.
KULLERVO. Tänne soittos, Tiimanen, sitä tarvitsen. (Menee, tervassoitto
kädessä, vasemmalle).
TIERA. Ken tappoi ämmän?
VIKSARI. Kullervo, joka taistellessa temmelsi kuin hullu.
TIERA. Kuin leimaus miekkansa vilahteli, ja nyrkkinsä, vieläpä
kyynäspäänsä ja jalkansakin aika survauksia antoi, ja näytti kuin olisi
hän uiskennellut vihamiestensä seassa, joita hän ympäriltänsä viskeli
kuin meren vahtoa. (Valo virtaa vasemmalta). Mutta mikä loisto tämä?
TIIMANEN. Hän on sytyttänyt huoneen.
TIERA. Liian varhain. Peijakas, hän hätäilee. (Kullervo tulee).
Kullervo, nyt tyhmästi teit, saakelin tyhmästi.
KULLERVO. Tämähän ihanata on.
TIERA. Periköön sun Hiisi, mies! Mahdotonta mitään enään pelastaa, koska
jo käy joka lävestä ulos tuli ja sauhu. (Kova valo vasemmalta).
KULLERVO. Päreetpä katossa tulen näin pikaisesti levitit.
TIERA. Näinpä sinä aarteet käsistämme temmasit.
KULLERVO. Eipä aarteet siellä; niitä muualta etsikää, jos heitä
ensinkään Untolan tienoilla löytyy.
TIERA. Mutta olvi meni, emmekä nyt kaulaamme kastaa saa.
KULLERVO. Nauriskuopassa, nummen töyryllä tuolla, olvitynnyrit
käsitätte.--Mutta enemmin puita tulelle. Tässä on aika halko. (Kiskoo
Unnon ruumiin vasemmalle.--Tultuansa takaisin). Tule lisäksi loimoon
sinä myös. (Kantaa pois sen kaatuneen Untolaisen).
VIKSARI. Yhteen iloon kaikki. (Vie Kiilin ruumiin vasemmalle). Tiimanen.
Tästä nousee ankara palo. (Kullervo ja Viksari tulevat).
KULLERVO. Nyt riehu, tuli, pimeässä yössä! Sua katsella tahdon tuolta
vuoren harjanteelta. (Menee).
TIERA. Hurjaa, ilkeätä tämä leikki, jo mieleni käy karmeaksi.
VIKSARI. Olvi lievittäköön mielen.--Tule, Tiimanen, kanssani oltta
kuopasta tuomaan. (Viksari ja Tiimanen menevät; Nyyrikki tulee).
TIERA. Mutta tuota rahia, joka makaa tuossa kedolla, nyt tarvitsemme.
(Menee oikealle).
NYYRIKKI (yksin). Tämä hirveätä on katsella; mutta nytpä sodan
nähneekseni sanoa taidan. (Tiera tulee kantaen rahia, jonka hän asettaa
keskelle teateria ja istuu). Tiera, jos totta sanon, niin karvani
pöyhistyy tätä katsellessa. (Tulipalo vasemmalta valkaisee aina).
TIERA. Kumppanini, käy istumaan, niin haastelenpa sulle jotain. (Istuvat
vastuksiin, jalat kahdenpuolen rahia). Kernaasti myönnän, että juttelet
oikein ja lausun kerran vielä, että on tämmöinen menetys koiramaista;
mutta jos toki asian oikein harkitsemme, niin luulenpa täytyvämme
peräänantaa, että olivat mar Untolaiset ansainneet pienen löylytyksen.
Heidän menonsa, liionkin näinä viimeisinä aikoina, olivat kovin
nuhteenalaiset, sitä ei kieltää taida.
NYYRIKKI. Verta imeviä petoja he olit.
TIERA. Mutta teoistansa ei enään sanaakaan; he palkkansa saaneet ovat.
Emmehän tiedä, ystävä Nyyrikki, missä meidänkään nahkamme viimein
naulitaan.
NYYRIKKI. Emmepä tiedäkkään.
TIERA. Ei yhtään.
NYYRIKKI. Mutta toiset kumppanimme, he pääsit kaikki ehjin turkin
vihaisen sodan hampaista?
TIERA. Oi Nyyrikki ystäväni! Käpsä ei tämän yösen perästä enään leipää
jäyrä; kaiken tarpeensa hän saanut on.--Mutta tuossa on olvi. (Viksari
ja Tiimanen, toinen kantaen haarikkaa, toinen kiulua, tulevat). Kaikki
istukaamme, ja tehköön olvi parastansa. (Viksari ja Tiimanen istuvat
maahan likelle rahia. He juovat). Mutta pois on Kullervo seurastamme.
TIIMANEN. Hän vuorelta tulen loimotusta katselee.
NYYRIKKI. Se taitaa häntä ilauttaa! Eikö osoita tämä miehen peikollista
sisua? Hiien sukua se mies.--Uskotteko, että ilman näitä vikkeliä
jalkoja, jo minäkin häneltä olisin surmani saanut? Noin korkean kiven
hän perääni viskasi. (Osoittaa kädellään). Noin korkean. Uskottenko
sitä? Mutta silloinpa kelpasi Nyyrikille maa.