Kullervo - 2

KULLERVO. Riitanne katkaista tahdon. (Ajattarelle). Sinun palvelukseeni
otan, mutta eron tämä toinen saa.--Lähe tästä, nuori nainen!
SINIPIIKA. Oman onnes tähden tee se itse pian, kiirehdi tästä koillista
kohden, kunnes ehdit järvelle, joka Kalalammiksi kutsutaan! siellä
asuvat isäs ja äitis.
KULLERVO. Tiedä, neito, että kymmenittäin talvia sitten tuiskunut on ja
kesiä viheriöinnyt, koska he tuhaksi ja tomuksi tulit. Kalman kankaita
he parhaallaan samoilevat.
SINIPIIKA. Sama aurinko, joka meille paistaa, paistaa heille myös, ja
heidän asuntonsa on pieni mökki kuusistossa Kalalammin partaalla.
KULLERVO. Mutta surma heidät kohtasi tulessa ja liekissä. Kuuletko mitä
sanon?
SINIPIIKA. Tulesta he pelastuivat kenenkään tietämättä ja pakenivat
erämaihin, jossa vielä elävät.
KULLERVO. Tuska ja kuolema! Olisko se totta? He eläisivät vielä!--Mutta
olkoon niin; en tahdo heistä tietää, en tahdo. Ei kelpaa enään tämä maa
päiväpaisteelle sille, se pimeyttä, sadetta ja myrskyä tahtoo, koston
myrskyä, ja sade olkoon verenvuodatus, koska rosmona metsän pimeydestä
käyn.--Jätä meidät tyttöseni, ja elä tarinoillas kostoani pilaa! Mene
tiehes, valheen neito ihanassa haamussa!
SINIPIIKA. Niinkuin onnes, poistun sinusta nyt ainiaksi. Nyt vasta
mies mieletön, kavahtaos jumalten vainoa. (Menee).
KULLERVO. Kaikki menkäät, niin jumalat kuin sinä! Yksin öisillä ahoilla
Suomen saarta samoilla tahdon, yksin niinkuin mäyrä, jonka huvitus
pimeys on. (Ajattarelle). Mutta miksi viivyttelet sinä? Käy toimeen ja
tee parastas; työssä ompi maksus.
AJATAR. Malta: jo ennen tuon pilven välttymistä päivän kasvoin edestä on
Ilman karja surmansa saanut. (Menee).
KULLERVO (yksin). Miksi ompi sydämeni jaettuna vielä ja kahdakkielin
haastelee? Mutta tästälähin kuulla tahdon vihan ääntä vaan ja koston
kuiskausta. Sepä sopii hänelle, joka päättänyt on jättää pirttien suojan
ja metsiin asumaan mennä, jossa ystävänsä ainoa on loimottava
nuotiovalkea. Siellä me kuin veljet toinentoisemme kättä likistelemme,
koska talven myrskyt käy ja taivaan tähdet välkkyy. Metsässä asua
tahdon; kontoni syvä maan povessa ja valkeani kuusen juurella mua
talven kylmistä suojeleman pitää. Niinpä asuntoni tästälähin; ja koska
lakeuksilla näyn, niin kauhistukoot. (Nyyrikki tulee kiiruulla).
NYYRIKKI. Oletko tämän karjan paimen?
KULLERVO. Se olin, mutta hetki sitten tämän viran annoin pois.
NYYRIKKI. Kellen annoit sen?
KULLERVO. Ajattarelle.
NYYRIKKI. Ellös juonitelko. Tämä karja, sen tiedän, on Ilmarin ja sinä
hänen paimenensa, mutta et nautojesi avuksi riennä, vaikkas näet, kuinka
pedot heitä ahdistavat. Mies, miksi seisot tässä niinkuin ei mitään
tapahtuis?
KULLERVO. Viisautta itselleni kokoon.
NYYRIKKI. Tätä kootessas kohtaa Ilmaria vahinko näin ankara.
KULLERVO. Vahingosta viisaaksi tullaan.
NYYRIKKI. Oletko järjetön, mies? Käy kanssani, ja peloitetaan pois nämät
pedot; yksin en rohkene heitä lähestyä, koska on heitä noin hirveän
paljon. Katsos, kuinka iskee susi hampaansa Kyydön kurkkuun tuossa. Nyt
lehmän kaataa, nyt.
KULLERVO. Tästälähin, joutuisinko vielä paimeneksi, tiedän, kuinka estän
tämänlaisen pahan.
NYYRIKKI. Kuinka?
KULLERVO. Etten toisten salli hänen noin iskevän hammastansa lehmän
kurkkuun.
NYYRIKKI. Etkä tee sitä nyt?
KULLERVO. Ensin leikin nähdä tahdon, ja onpa se hauskaa. Kuules tätä
pauhinaa!
NYYRIKKI. Se sinua huvittaa?
KULLERVO. Sydämmestä.--Mutta ken olet sinä, joka tähän ilmestyit niin
kiltisti kieltä pieksemään?
NYYRIKKI. Nyyrikki on nimeni.
KULLERVO. Terve, metsän ankara jumala! Näin vähäinen ja killisilmä?
NYYRIKKI. En ole Nyyrikki Tapion poika, vaikka nimeänsä kannan, joka
pilkoilla onkin minulle annettu--mutta yhtä kaikki--vaan olen linnustaja
Nyyrikki, ja totinen ihminen niinkuin sinäkin.
KULLERVO. Lähe sitten ansahilles ja terrentarhoilles ja minut yksin jätä
tähän karjani kanssa.
NYYRIKKI. Katsos, ei ole sinulla nautaa ainoaakaan enään, kurja paimen!
KULLERVO. Lähe pian!
NYYRIKKI. Minä lähen. Ethän, hyvä ystävä, minua selkään pane, vaikka
vähän nuhtelinkin sinua? Mutta siinä tarkoitin sua kohtaan hyvää.
KULLERVO. Hyvää! Käy käpälämäkeen, jos elää tahdot?
NYYRIKKI. Jos elää tahdot? Mitä tarkoitat, mies uljas ja iloinen?
(Itseks.) Vihaiselta hän näyttää ja pian ihmeitä kanssani tehdä taitaa.
(Äänensä). Ethän minua selkään pane, vaikka tyhmyydessäni sinua äsken
vähän soimasin.
KULLERVO. Sinä mieleni vimmaat.
NYYRIKKI. Kuuleppas, mies, mitä sinulle ilmoitan: Erämaassa elävät vielä
isäs ja äitis. Minä tiedän sen, mutta elä Jumalan tähden sano Untolan
Kimmolle, että kuulit tämän minun suustani.
KULLERVO. Tahdotko mennä? (Nostaa ylös suuren kiven maasta ja viskasee
sen Nyyrikin perään, joka pakenee juosten). Kiitä jalkoesi nopeutta,
ettäs pelastuit, sun muuten tämä kivi luonnottomaksi aineeksi runtonut
olis.--Nyt Ilman kartanoa kohden päivätyötäni päättämään ja siitä
suorasti Untolaan käy kostoni tie. (Menee).

Näytelmälaitosten muutos.
(Ulkopuolella Ilmarin huonetta, joka seisoo vasemmalla; perällä näkyy
kunnaita, laaksoja ja järviä. Ilmarin emäntä tulee huoneesta).

ILMARIN EMÄNTÄ. (Yksin). Lähestyy jo ehtoo, kuusi mustenee ja mänty
mäellä tuolla harmaana haamuna seisoo; tämä, pilvisenä päivänä, merkki
paimenella on, että ilta likenee. Mutta miksi viipyy paimenemme tänä
ehtoona? Korven rannalla jo torvensa kaikuman pitäis ja kilisemän
kellot. (Eräs naispalvelijoista tulee oikealta). Karjaamme, tyttöni, ei
kuulu, vaikka ehtooksi jo hämärtyy.
PALVELIJA. Pilvet päivän himeäksi tekivät ja sentähden ei malttanut
paimen kohta yön ja päivän rajaa.
I:N EMÄNTÄ. Kovin toki tänään paimenta pilkkasimme, koska saatoimme
häntä kiveä kantamaan. Tämän tähden hän ehkä mielellä kyllä katkeralla
ensimäisen päivänsä paimensi.
PALVELIJA. Kielensä tähden ei ansainnut hän muuta.--Mutta ken tulee
tuossa? Nyyrikki, se kerkeäjalkainen. (Nyyrikki tulee oikealta).
NYYRIKKI. Terveys ja rauha Pohjan kaunoiselle!
I:N EMÄNTÄ. Sinä metsästä tulet ja olet kenties karjani nähnyt, jota
Kullervo kaitsee?
NYYRIKKI. Hän koreasti kaitsee, kaitsee niinkuin vuohi huhtaa. Näkyy
kuin metsän petojen kanssa olis hän yksissä tuumissa surmaksi karjalle.
I:N EMÄNTÄ. Onnettomuutta aavistan. Nyyrikki, sinä haastelet kuin olis
tapahtunut joku vahinko.
NYYRIKKI. Vahinko suuri, sen itse näin.
I:N EMÄNTÄ. Mitä näit?
NYYRIKKI. Kuinka sudet komean karjas hävittivät.
I:N EMÄNTÄ. Ei huvita se vale.
NYYRIKKI. Pian pitää sanani toteen käymän: yösen lähestyvän näet--nyt
aurinko itsensä näyttää, mutta juuri vaipuessaan mäen taakse tuonne--
mutta karjastas et yhtään nautaa vielä näe.
I:N EMÄNTÄ. Täytyykö uskoa mitä haastelet? Vahingon tämänkaltaisen
poistakoon pilvien jumala! Kuinka sanoit? Kaikki karjani hävitetty?
NYYRIKKI. Ei ainoatakaan henkiin jäänyt.
PALVELIJA. Mutta seurasihan karjaamme paimen; missä löytyi hän petojen
päälle karatessa?
NYYRIKKI. Juuri vieressä, mutta katsellen riemulla veristä leikkiä. Jos
olisi kanssani hän apuun käynyt, niinkuin tahdoin, niin huiskahtaispa
vielä monen hatasarven häntä; mutta se tulenruoka ei paikastakaan
liikahtanut, vaan käänsi pilkaksi mitä hänelle haastelin. Yksin en
rohjennut petoja lähestyä, koska oli heitä lukematon joukko, vaan
täytyi minun katsella kuinka naudat surmattiin. Minä kiljuin kiukuissani
hänen edessänsä, haukuin hänen päästä kantapäähän asti ja yritin jo
panna häntä selkäänkin, mutta onnekseni äkkäsin hänen monta vertaa
vahvemmaksi minua. Noin korkean kiven, uskottenko? noin korkean kiven
hän maasta tempasi ylös ja nakkasi perääni, mutta Ukolle kiitos, joka
minulle syntyessä antoi näin norjat jalat.
I:N EMÄNTÄ. Kadottanut siis olen viljani kultaisen! Kaikki surmansa
saaneet, Nyyrikki?
NYYRIKKI. En ihmettele, että murhe sinun saavuttaa.--Kaikki surmansa
saaneet; ei auta.
PALVELIJA. Missä näit tämän onnettomuuden?
NYYRIKKI. Kumminkin penikulman matkaa tästä, Seunamäen ahoilla.
I:N EMÄNTÄ. Vihoissansa karkoitti hän karjansa näin kauvas.
PALVELIJA. Mutta tiedä, jos valhettelet, niin sitä valhetta eipä sinun
hyveksimän pidä.
NYYRIKKI. Pääni sepän väkivasarata maistakoon, jos ei ole kaikki totta,
mitä teille haastellut olen. (Kullervon ääni kuuluu oikealta). Siinä
paimen mutta missä karja?
I:N EMÄNTÄ. Missä on karjani, mies, missä on karjani? (Menee kiireesti
oikealle).
NYYRIKKI. Emäntäiseni, kuule, mitä virkkaan: elä sanaakaan hänelle
ilmoita, keltä asiasta tiedon sait, hän muuten pian lyö mun hengeltä
pois, sen hän tekee. Sinäkään, tyttöni, et hiiskune hänelle mitään, että
täytyi minun kannella päällensä. Hän on hirveä ja ennenkuin
tiedämmekään, nykistää meidät molemmat.--Hän tulee. Menen vähän verhoon,
mutta astun esiin, koska parhaaksi näen.
PALVELIJA. Se uljas Nyyrikki!
NYYRIKKI. Teet niinkuin sanoin, piikaseni: et mainitse hänelle mitään,
mitä haastellut olen. (Poistuu vasemmalle. Kullervo ja I:n emäntä
tulevat oikealta).
KULLERVO. Hyvin kaikki.
I:N EMÄNTÄ. Mihin saatoit karjani? Sano pian!
KULLERVO. Metsässä kuleksivat mustakuonoiset, nopeasti parhaallaan maata
varvastelevat, mutta ei kuitenkaan omilla jaloillaan.
I:N EMÄNTÄ. Vastaa suoraan, mies!
PALVELIJA. Tiedä, että pieksiäiset sinulla varteissa on.
I:N EMÄNTÄ. Missä ovat lehmäni, hatasarveni kaunoiset?
KULLERVO. Häntyrien maarussa nyt sukevasti liukkuvat; kyyti on heillä
ilman maksotta.
I:N EMÄNTÄ. Ovat siis surmatut?
KULLERVO. Kaikki.
I:N EMÄNTÄ. Onneton paimen!
KULLERVO. Onneton hän oli, sillä ikävä on elo Paimelassa, ja sentähden
sen päätin riemun pauhinalla. Ilokseni katselin sitä leikkiä veristä ja
nousivat taasen rintani palkeet.
I:N EMÄNTÄ. Miksi teet syys suuremmaksi kuin se on? En usko, ettäs
huolimatonna katselit, kuinka raatelivat karjani metsän pedot. Sano,
että vahingon kohdatessa, lehmistä eksyit pois, niin koetanpa
rangaistustas lievittää.
KULLERVO. Toisin kuitenkin on asia: itse naudoillesi surman saatoin, ja
että kaikki niin pikaisesti kävi, siitä kiitän Ajatarta, joka sudet
kaikista ilmoista karjaani joudutti; käskystäni tämä tapahtui toki.
I:N EMÄNTÄ. Sinä Hiien heittiö, peikko, miksi tämän teit?
KULLERVO. Sinä kiukkuinen emäntä, miksi paimenesi leipään leivoit kiven?
Mutta minkätähden torelen tästä päälles, koska kaikki onnekseni kääntyi?
PALVELIJA. Siis tulis sinun meitä kiittää, vaan ei kostaa, koska sinulle
onnen saatoimme.
KULLERVO. Kostossapa onneni, juuri siinä, että näin on käynyt: tästä
jotain tehdä taitaan.
I:N EMÄNTÄ. Mitä siitä tehdään, kohta sun näkemän pitää. (Palvelijalle).
Anna tieto Ilmarille, riennä!
PALVELIJA. Hän pajassa on, ja pian hänen tänne saatan. (Menee oikealle).
KULLERVO. Hän tulkoon ja miehensä kaikki, vasaroilla ja pihdeillä.
I:N EMÄNTÄ. Orjako näin korskailee?
KULLERVO. Orja! Ellös mainittako sitä sanaa.
I:N EMÄNTÄ. Miksi en, koska orjaksi merkitty olet ja orjana ostettu?
KULLERVO. Puhees taitaa sokeaksi, hurjaksi mun saattaa. Vaikene, vaimo!
I:N EMÄNTÄ. Minä edessäsi vaijeta? Hävytön! Miksi karjani menetit, sinä
villisusi, peto?
KULLERVO. Niin, kuin ei vaan orja.
I:N EMÄNTÄ. Orja, viheliäinen orja!
KULLERVO. Tuli ja leimaus! (Lyö veitsellänsä I:n emäntää rintaan).
Veitseni pystyy vielä.
NYYRIKKI. (Juosten vasemmalta yli teaterin). Murha, murha! Tänne
rientäkää! Murha! (Katoo oikealle. Palvelija tulee).
PALVELIJA. Ken huutaa murhaa?--Onneton hetki! Emäntä tapettu on! Ken on
tehnyt tämän? (Emännälle). Heräy ja toinnu, näytä vielä kerran mailmalle
lempeät, siniset silmäs. Mutta hän kylmenee. (Kullervolle). Mies, sinun
tekos tämä on? (Työntäisee häntä vasten rintaa). Sinä pahahenki, sinä
hänen tapoit!
KULLERVO. Sen tein. Onko hän kuollut?
PALVELIJA. Kuollut, ijankaikkiseksi. Tässä tulee meidän miehiä.
Rientäkää! (Nyyrikki ja muutama Ilmarin miehistä tulevat oikealta).
NYYRIKKI. Tuossa hän seisoo. Suomikaat hän ensin, sitten nykistäkäät,
tappakaat, niinkuin hän emäntänne tappoi. Karatkaat kiinni häneen kaikki
yksimielisesti. Kas niin! Hyvästi löylyttäkäät häntä.
1:N MIES. Onneton, mitä olet tehnyt?
2:N MIES. Sinä hänen murhasit?
PALVELIJA. Jääkylmänä makaa tässä Pohjolan tytär, jos häntä arvossa
piditte, niin kuolemansa kostakaat. Kitukoon murhamiehensä, kitukoon,
että mailma kauhistuu.
NYYRIKKI. Aika mekosti häntä pieskäät.
PALVELIJA. Miksi viipyy Ilmarinen?
NYYRIKKI. Hän viipyy lähteellä; toki näen hänen lähestyvän. Tuossa hän
tulee.
KULLERVO. Mikä on aikomuksenne miehet?
1:N MIES. Hyvin ansaittu rangaistukses!
2:N MIES. Rangaistus kova.
NYYRIKKI. Ensin päivän pitkät pieksiäiset, sitten kuolema.
KULLERVO. En usko sitä. Pois! (Viskasee äkisti tyköänsä miehet, jotka
kiirivät nurin hänen ympärilleen).
NYYRIKKI. Sinä riivattu, mitäs teet?
PALVELIJA. Enemmin voimaa tänne, enemmin voimaa ja väkeä!
KULLERVO. Ole huutamatta, neito; tässä minua ei kuriteta.--
Laveammaltakin kostoni liekin taitaisin riehua antaa, mutta täksi kertaa
olkoon tässä kylliksi.--Nyt vapaa olen ja asetan tieni, mihin mielin; se
metsiin käy. (Menee).
PALVELIJA. Niinkö annatte hänen mennä?
1:N MIES. Mitä taidamme tehdä?
NYYRIKKI. Se on Hiisi itse.
PALVELIJA. Tällä hinnallako pääsee emäntämme surmaaja, kauniin Pohjolan
tyttären murhamies? (Kullervon torvi kuuluu).
1:N MIES. Ken voi häntä hallita?
2:N MIES. Ei tämä väki.
PALVELIJA. Mutta missä ovat joutsenne? Ampukaa se peikko, lähettäkää
hartioihinsa tulinen nuoli.
1:N MIES. Metsän rannan hän ehtii jo ja katoo. Tuossa tulee seppä itse.
ILMARI. Miksi tämä meno?
PALVELIJA. Nyt valita ja itke, Ilmari, koska kuolleena naises löydät.
(Ilmari ryhtyy emäntäänsä). Tämän teki paimenesi, Kullervo.
ILMARI. Oi päivä hirmuinen! Jääkylmä hän on, ja tämä on kuolema. (Kaukaa
kuuluu Kullervon torvi).
PALVELIJA. Mennyt lempeä henkensä on, Ilmari. Mutta murhamies, missä hän
on?
1:N MIES. Pakeni kuin ilves. Torvensa kaukana korvessa kuuluu.
ILMARI. Miksi päästitte hänen? (Tempaa ensimäistä miestä kauluksesta).
Sinä kirottu, sun paikalla mustalle Tuonelle viskasen, ettäs sen rosmon
laskit.
PALVELIJA. Malta, Ilmari, ja kuule: kaikin voimin he häntä hallita
koetit, mutta peikolla oli peloittava voima.
NYYRIKKI. Totta haastelee tyttö. Hän tallukkoina miehet kimpustansa
karisti ja juoksi matkoihinsa; ja tämä tapahtui niin pikaisesti, etten,
pahasti kyllä minäkään heitä ehtinyt apuun. Usko minua, Ilmari: ei ole
häntä pilana pidettävä, sen tänäpänä jo toisen kerran näin. Noin korkean
kiven hän metsässä viskasi perääni, koska aioin panna häntä selkään,
siitä syystä, näet seppä, ettei käynyt hän kanssani lehmäraukkoja
pelastamaan petojen kynsistä.
PALVELIJA. Hirveästi tirkistellen, katsahtelee maahan Ilmarinen. Oi
päivää tätä, jona ikävyyden saimme ikivieraaksemme!
ILMARI. Siinä lepäät, naiseni, alkaen kuolon pitkää unta, jossa avattiin
etees Manan ääretön maa! Mikä muutos! Äsken rehoittaen kukoistit, mutta
nyt lakastuneena makaat tässä. Äsken ortteni alla iloisena emännöitsit,
hyöreit ja pyöreit, mutta unohtanut olet nyt askareet kaikki. Pata
tulella keittäjää vartoo, mutta missä viipyy hän? Oi, missä viipyy hän?
PALVELIJA. Tulisijalta ja pöytäs äärestä on ilo jäähyväiset ottanut.
ILMARI. Äsken lempeä ja tointa täynnä, nyt kuollut kappale, kivi, maa ja
multa.
PALVELIJA (istuu ruumiin viereen ja itkee). Itke, Ilmari, itke!
ILMARI. Itken yöt ja päivät, ja elköön kesällä tällä pajastani nousko
säkenöitsevä sauhu; nyt levätkäät, palkeeni, ja vaikene, alasimen
helinä, koska naistaan itkee Ilmarinen, ikävöitsee Pohjolan
keltakiharaista!--Oi kaipaus ja murhe! nyt teitä vieraikseni tervehdin.
(Menee huoneesensa).

Väliverho.
(Kalervon huone Kalalammilla. Yö. Kimmo kutoo verkkoa pärevalkealla).

KIMMO (yksin). Huomenna, jo ennen päivän nousua, matkustan Ilman taloa
kohden ja Kullervon johdatan uuteen kotiinsa, tänne sydänmaahan.
Kiusaksesi kovaksi nyt sepän naisen karjaa sinun kaitsea täytyy;
sydäntäs tämä kivistää, sen tiedän, mutta huomispäivä pääsinpäiväs on.
Ei aavista isos, ei emos, ei kaunis sisares, ettäs näitä kankaita vielä
samoilet, enkä heille tietoa anna ennenkuin tässä kattonsa alla seisot.
Siitäpä riemu nousee, silloin ilon auringon paisteen ja kyynelten
lempeän sateen yhteen liitymän pitää. Silloin, Kalervo, partas tärisee
kuin haavanlehti myrskyssä ja emäntäs ilon kyllyydestä valjentuu, ja
murheenne sen perään, joka teiltä metsään eksyi ja, niinkuin näyttää,
ainiaksi katosi, keventymän pitää hänen kauttansa, jonka siaan saatte,
hänen, joka teitä lähestyy niinkuin mies vuosia sitten turpeen alle
peitetty.--Mutta murhe raskas teitä painaa nyt, ja väsymättä te metsät
ristiin rastiin kiertelette, etsien sitä onnetonta.--Mutta järvelle nyt,
verkkoani laskemaan, sillä ilma on lempeä ja tyyni. (Menee verkko
olalla. Kalervo tulee).
KALERVO. Ei toivoa tyttärestä, en koreata Ainikkiani enään nähdä saa.--
Kova onneni, kuin koira, miestä vainoo ja hänen löytää mihen ikänänsä
kätkeyisi.--Erämaahan tänne pakenin ihmisten yhteydestä, pois verisistä
melskeistä pahan veljen kanssa, nähtyäni poikani pienen kaatuvan
ryövärten miekan alle; tänne pakenin, luullen rauhan täällä löytäväni.
--Tosin mulle täällä tytärtä kaksi kasvoi, kuin kaksi riippuva-lehtistä
halavaa, ja heitä katsellessain jo melkein unohdin menneet pahat; mutta
juuri tämä ilo oli sen murheen lähde, joka kovin meitä painaa nyt, ja
parempi, ettei yhtään tytärtä meillä ollut olis, kuin että toinen heistä
näin temmattiin pois teille tietämättömille.--Niinpä täällä, tällä
kämmenen-levyisellä ajalla, joka milloin lyhyeksi, milloin pitkäksi
näyttää, mutta on toki lyhyt ja paha, ukkoa kiukkuinen kohtalo vainonnut
on. Mutta arvettunut on pistoksista sydämmeni pinta ja arvista kovaksi
kamartunut. (Kalervon emäntä ja Kelmä tulevat).
K:N EMÄNTÄ. Missä on hän, missä? Sano missä vieno Ainikkimme on.
KALERVO. En tiedä hänestä minä, mutta olisko sinulla syytä luullaksesi
tytön kotiin joutuneeksi?
K:N EMÄNTÄ. Tiellä tullessani keskustelin onnen kanssa ja kiivaasti
manasin häntä toivoni mukaan myöntymään. Häntä manasin ja rukoilin
saattamaan niin, että, palattuani metsästä, mua Ainikki kotona vartoisi.
Niin tingin onnen kanssa ja tein niinkuin mieletön; toivoni todeksi
uskoin ja iloisena ja nopeasti, kuin pinokärppä pieni, juoksin kotoa
kohden. Niin vimmattu murhe leikkiä lyö ja viimein leikkinsä todeksi
päättää, niin katala tein ja tuskani enensin vaan. En näe tässä
Ainikkia, en lastani näe.
KALERVO. Et koskaan häntä näe. Jos säästitkin hänen pedot, niin eksyneen
kauhistukset lempeän luontonsa viimein toki menettivät.
K:N EMÄNTÄ. Oi tämän murheen syvyyttä!
KALERVO. Syvä murheemme on, mutta valitus ei auta, koska jumalat meidät
kironneet ovat. Kovan onnen kohdatessa paras keino, sydäntä koventaa.
K:N EMÄNTÄ. Koventaa, ei, vaan auki repiä tahdon sydämmeni haavat ja
koskena juoskoon veren ja kyynelten virta. Tuskaa himoitsen ja tulen
povessani tahdon kiihoittaa, kunnes kaikki kartena katoo, ja tämä oli
äitin murhe, niin hän tytärtänsä suri, kaunoista Ainikkiansa. Ainikki!
Alati kaikuu korvissani äänes, joka pelastusta huutaa, mutta kenkään
sinua ei toki armahda. Missä on nyt asuntosi, missä pöytäs, patas ja
valkeas, missä olet nyt, nyt, haastellessani näin, missä olet, jos elon
neste vielä suonissasi juoksee? Ehkä huosutat paraikaa sammaleisella
kuolinvuoteellas etkä vesipisarata janos sammutteeksi saa. Ehkä hourit
myös, haastelet kivien, kantojen ja puitten kanssa, ja anot heiltä
lievitystä tuskalles, mutta turhaan. Oi luonto niin lempeä ja tyyni ja
kuitenkin niin lemmetön! Sinä kantaja tyly, sinä armoton toukontamma,
joka varsojas et imetä, vaan omille rinnoilles heidän nääntyä annat. Oi!
--murhetta tänkaltaista ei äitin sydän kanna; sen alle pian vaipuu hän,
jos päästöä ei tule. Pilvien hallitsija, tänne katsahda ja armahda pian!
KELMÄ. Valitukses, emo, mieleni murtaa, kuolettaa.
K:N EMÄNTÄ (syleillen Kelmää). Kuollaan, tyttäreni, mennään maata
viheriän peiton alle, vasta siellä Ainikin unohtaa taidamme. Oi Kelmäni!
KELMÄ. Kurja emoni!
KALERVO (repien tukkaansa). Kirous, kirous ja pimeys vallitkoon!
(Kullervo tulee).
KULLERVO. Ken asuu tässä?
KALERVO. Kolme kirottua henkeä.
KULLERVO. Olkoon heitä neljä.--Saanko hieman vettä, kylmää vettä?
KELMÄ (juosten isänsä turviin). Ken ollee hän, hänen muotonsa on kauhea.
KALERVO. Ole rauhassa lapseni.
KULLERVO (itseks.) Tehty on kuolon työ.
K:N EMÄNTÄ. Hourupäiseksi hän näyttää.
KALERVO. Ken olet, mies, ja mitä etsit?
KULLERVO. Sinä murhamiehen näet; hän sinulta pisaran vettä pyytää.--
Ystävät, kuinka kauvas on yö kulunut?
KALERVO (itseks.) Hän kaiketi on järjestänsä. (Ääneensä). Anna hänelle
juoda. (Itseks.) Varoillani tahdon toki olla ja joka käännöstänsä
tarkalla silmällä seurata. (Kelmä tarjoo Kullervolle haarikkoa).
KULLERVO (tuskin maistettuansa vettä, panee haarikon kiivaasti
kädestänsä pois. Itseks.) Murhasin sen kauniin, jonka otsa kajasti
kuin aamun koi ja keltakiharansa hartioillaan pöyryelit, koska
käännähtelivät kasvonsa kelmeät. Lumivalkea joutsen laineilla
uiskenteli, ympärillään kultakeltainen poikasparvi. Kahdeksi onnen
kunnaaksi povensa kohosi ylös ja hän, joka päänsä sinne kallistaa sai,
hän houraili hekumassa autuitten. Pohjan neito, sun murhamiehes nyt
vasta kauneutes muistaa ja siihen rakastuu, mutta myöhään: sen kuvan,
jota mielessään hän ihastelee nyt, särki hän omalla kädellään, eikä
nähnyt, houru, mikä kalleus se oli, mikä autuuden lähde.--Niinpä
tapahtui, jos en unta näe. Olisi niin! Mutta heräyksissä seison tässä,
vaikka mieli ei entisellä mitalla nyt aikaa mittaile, vaan hirmuisesti
kaikki pidentää. Mitä ehtoolla eilen tapahtui, sitä muistelen, sitä
hetkeä veristä, kuin muinaista asiaa hämäryydessä meneen ajan.
KALERVO. Mies, sinä Tyrjösen huoneessa olet. Mitä etsit?
KULLERVO (itseks.) Sama aurinko, joka silloin länteen nukkui, makaa
vielä, mutta nostaa kohta kirkkaan otsansa ja meitä tervehtii.
(Ääneensä). Sinä kaiketi mielipuoleksi mun luulet?
KALERVO. Niin luulin, mutta järkeä osoittaa toki katsantosi. Ken olet?
Joka kattoni alle astuu, asiansa sanokoon ja mitä miehiä hän on, häntä
muuten kohtelen kuin ryöväriä.
KULLERVO. Murhamies olen, niinkuin sanoin.
KALERVO. Kenen murhamies olet, sinä onneton?
KULLERVO. Kaikki tahdon sinulle kertoa, koska yö niin pitkä on; kaikki
sinulle kertoa tahdon.--Naisen kauniin murhasin ja tapahtui tämä illan
ikävässä hämärässä, ja ehtoruskosta silloin paistoivat idän vuorien
tutkaimet. Sen hetken muistan. Ja nyt' sun kuulla pitää kenen murhasin;
niin kaikki sulle ilmoittaa tahdon.--Mutta yöseen kiivaasti käynyt olen
ja jos laskisit kätes otsalleni, niin hohteen tuntisit.
KELMÄ. Isäni, tätä miestä kavahtakaamme.
KULLERVO. Te turhaan minua pelkäätte.--Mutta sanoakseni sinulle kenen
verisesti tapoin, niin oli se Pohjolan tytär, seppä Ilmarisen kaunis
emäntä.
KALERVO. Pohjolan tytär!
K:N EMÄNTÄ. Se kuuluisa Pohjolan neito, niin hyväksi ja ihanaksi huuttu?
KELMÄ. Hänen murhata taisit?
KULLERVO. Niin tapahtunut on.
KALERVO. Sinä peikko! Paikalla kostaisin naisen kuolon, sun miekallani
maahan naulitsisin, jos en uskoisi, että kiivaudessa teit tämän työn ja
jos en näkisi mielesi levottomuutta. Kurja mies, mitä olet tehnyt?
KULLERVO. Kuuma tuska! Vierastanpa vielä kantaakseni verenvuodattajan
sydäntä, mutta aikaa voittain ehkä kävisi se päisin, tottumuksen
ihmeellisen voiman kautta, näetkös. Mutta sen tiedän, ettei ole nyt
laitani oikein; yöseen metsiä kulkenut olen, väsyneenä seison tässä nyt
ja odotan päivän nousua, mutta kauvan viipyy kelmeä Koi, joka meille
aamusta tiedon antaa. Toki luulen, että tuolla idässä toisella puolella
kunnasta tuossa, hän jo pyristelee siipiänsä.
KALERVO. Nouseva kuu se on, nyt on meillä puoliyö.
KULLERVO. Loppua ei tule yölle tälle: tuon valkeuden siinnon jo aamun
koitteeksi luulin, mutta nyt, sanot sinä, on puoliyö vasta.--Mutta
tieni jatkaa täytyy.
KALERVO. Mihin vaellat?
KULLERVO. Enpä tiedä; kotoa ei miehellä ole.
KALERVO. Mikä nimesi on ja mistä olet syntyisin?
KULLERVO. Kullervo on nimeni.
K:N EMÄNTÄ. Kullervo!
KALERVO. Vaimoni hämmästyy kuullessaan nimen, joka on meille rakas ja
tuttu.
KULLERVO. Ken olet sitten sinä, joka asut tässä erämaassa?
KALERVO. Nimeni Tyrjönen on.
K:N EMÄNTÄ. Sinä onneton, nuori mies, ken oli sun isäsi?
KULLERVO. Kalervon poika olen.
K:N EMÄNTÄ (itseks.) Kauhistus ja kuolema! Mutta tämä mahdotonta on.
KELMÄ (itseks.) Hallitsija pilvien, mitä haastelee hän?
KALERVO. Kalervon poika? Sinä hävytön, sinä riiviö, miksi tämä juoni,
ettäs kuolleen haamussa kummittelet?--Tapauksen kuullut olen: Kalervon
poika surmattiin ynnä isänsä ja äitinsä kanssa.
KULLERVO. Mutta surma ei häntä toki silloin käsittänyt, vaan temmattiin
hän kuolon kidasta, orjaksi Untolaan vietiin ja merkki tämä vielä
otsaansa painettiin.
K:N EMÄNTÄ (itseks.) Minä tukahdun.
KALERVO (emännällensä). Aatteles, että olis hän poikamme ja lähestyy
meitä käsillä tahrattuina Pohjolan ihanan naisen vereen.
K:N EMÄNTÄ. En tahdo sitä aatella. Minä tukahdun ja näännyn.
KELMÄ. Mutta kaikesta tästä ei Kimmo meille sanaakaan haastellut ole.
K:N EMÄNTÄ. Ei, sitä ei hän ole tehnyt, ja siis valehtelee tämä mies,
tahtoo meitä pettää. Asian meille Kimmo ilmoittanut olis.
KALERVO. Kavala kettu, nyt aikees ymmärrän: Mua tahdot ansaan
viekotella ja viedä saaliis kiukkuisen Unnon kynsiin; mutta erämaan
kontion kohtaat tässä, jonka nahka pitää sinulle kalliiksi tuleman.
Koetetaanpas, mies.
K:N EMÄNTÄ. Kalervo, malta että taitais hän, oi jumalat! oma poikamme
olla. Kalervo, ne silmät ja ne hiukset pientä Kullervoamme muistuttavat.
KALERVO. Vaimo, minä pelkään, että niin on, ja taidan tuskin hengittää
ja kylmä hiki otsastani kihoo.
K:N EMÄNTÄ. Näköni pimentyy, enkä tiedä, missä seison; mutta kaiketi
uneksun, uneksun.
KULLERVO (itseks.) Mitä sanoo tämä vaimo? Hän ilmoitti jotain uumousta,
että taitaisin poikansa olla. Maa ja taivas! Nyt immen puhe metsässä
muistooni joutuu. (Kimmo tulee). Kimmo, nyt taidamme toinentoistamme
kädestä ottaa. Emmekö kiroo näitä käsiä? Mutta sano minulle keitä nämät
ovat.
KIMMO. Sinäkö tässä? Taidanko uskoa, mitä näen?
KALERVO. Tunnetko miestä, Kimmo?
K:N EMÄNTÄ. Sano pian!
KIMMO. Hyvin hänen tunnen: poikanne, Kullervo, hän on.
K:N EMÄNTÄ. Kullervo! (rientää syleilemään Kullervoa).
KELMÄ. Korkeuden jumala!
KALERVO. Kaikesta nyt lopun tehköön kuolema!
K:N EMÄNTÄ (vetäen itsensä äkisti Kullervosta pois).
Mutta miksi sinun murhamiehenä kohtaan, minä onneton! Mikä aika meillä
vuorokaudessa nyt, yö vai päivä? En nyt tiedä, koska uneksun ja hourin,
ja katkerasti unissa sydämmeni kärsii. Tulta iskeilevä jumal', miksi
tämä hetki, joka olis meille tainnut soma kohtaus olla, mutta murheen
äärettömän toi? Miksi häntä enään, pilvien Pitkäinen, luoksemme
viskasit, kosk'ei hän iloa saattanut meille? Tuli hän, jonka tuleman ei
enään pitänyt olis, mutta eipä tullut hän, ketä varroimme; niin metsään
tyttäreni ihana kuoli, kuolosta poikani palasi, mutta murhan haamulla,
että kauhistuen häntä katselen. Tuli siis mies »turpeen alainen», mutta
ei heimonsa iloksi hän tullut. Ja koska tapahtui ennen niin ettei
kuollut mies emonsa riemuksi takaisin tullut?
KULLERVO. Niin olet mun äitini? Terve!
K:N EMÄNTÄ (välttäen Kullervoa). Ellös mua lähestykö, poikani hirmuinen.
KULLERVO (kääntyen Kalervoa kohden). Isäni sinä? Terve, kunnioitettava
mies! Tässä on poikasi.
KALERVO. Pois! En tunne sinua; mutta jos säästää tahdot tätä