Kolme runokertomusta: Korinton piiritys. Mazeppa. Chillonin vanki. - 3

ja nimen kaatoi korkeamman --
syvempi tuho johtajalle,
salaman isku maailmalle.[11]

2.
Niin Sallimus sen päivän sääti
ja Kaarlen, kauan voittaneen,
haavoittuneena pakoon hääti
öin, päivin kautta maan ja veen.
Pakoa tuota auttaakseen
tuhanten veri vuoti tiellä,
mut ykskään ään' ei moittimaan
kohonnut kuningasta vielä,
kun valtans' ol' jo varjo vaan.
Sen ratsu kaatui -- Gierta antoi
omansa -- palkaks kuolon kantoi.
Tää kesti kauan, kunnes kaatui
ja aroon korpin ruoaks maatui.
Syvälle metsään synkimpään --
kun vahtitulet vainolaisen
etempää loisti uhkaavaisen --
kuningas kulki yöpymään.
Kas sekö kunnia, min vuoksi
niin usein kansain veri juoksi?
He tammen alle pysähtyivät,
hän siihen voipuu, väsähtää;
jäsenet jäykät, haavat syvät
ja tunti synkkä, tuima sää
hält' unen, levon kaiken esti,
ja kuume kiehui suonissaan,
mut silti kuninkaallisesti,
valittamatta vaivojaan,
hän kärsi -- tuskat tuimimpansa
ne rautatahtons' alle taipui,
ja vaivat kuuliaisiks vaipui
kuin ennen nöyrtyi moni kansa.

3.
Urosten joukko! Ah, kuin vähän!
Yks päivä harventi ne tähän,
mut polossaankin jäännös sen
ol' uljas, ritarillinen.
He istui vaiti, allapäin,
kuningas, ratsu kumppaleina:
eläimet, ihmiset ne näin
on vaaran tullen tovereina.
Mazeppa myös maan kamaralle
asettui vanhan tammen alle.
Hän itse, tuo Ukrainan pylväs,
ol' yhtä vanha, yhtä ylväs.
Hän ensin suki ratsuaan,
mi höyrys, vaahtos vaivoistaan;
hän sille lehvävuoteen loi,
sen harjan oikoi, karvan siisti,
silt' yöks pois suitset, valjaat riisti
iloisna, kun se söi ja joi,
vaikk' ensin hälle hätää toi,
ett' orhi parka nälkään kuolis,
jollei yön kasteheinää huolis.
Mut karaistuna herran lailla
se kesti -- unta, ruokaa vailla.
Se nöyrä ol' ja tulinen,
ja täysin tehtävänsä täytti,
nopea, vahva, iloinen
ja taiten tartarilta[12] näytti.
Se tottel' ääntä, kutsun kuuli,
tuns' tuhansista Mazeppan,
ja öin, kun ulvoi myrskytuuli
ja pilvet peitti taivahan,
se häntä illast' aamuun seuraa
kuin noutajaansa nuori peura.

4.
Mazeppa maahan viittans' suuren
ja keihään laski tammen juureen.
Aseitaan sitten tutki vielä,
ne kestäneetkö surmantiellä,
ja tokko ruuti sankin täytti
ja tulta iski terä piin;
hän säilää sormissansa käytti
ja huotraa, vyötä koitti niin.
Ja nyt tuo kuulu kunnon mies
eväänsä, pullons' esiin kaivoi
ja illallisen laati vaivoin,
mi herkullinen ei kenties.
Nyt Kaarlelle ja sotilaille
kursailematta vähääkään
hän jakoi, leikkas eväistään,
ettei vain kukaan jäisi vaille.
Hymyillen Kaarle leikkas palan
ja osamiesnä atrioi,
iloisen ottain mielialan,
vaikk' kovaa tuskaa haavat toi.
Hän sanoi: "Meit' on tässä monta
urosta oivaa, väkevää,
mut yhtään ei niin sanatonta
ja surman suussa ripeää
kuin sa, Mazeppa! Päällä maan
paria toist' en tunne minä --
paits' Aleksander Suurta vaan --
kuin sun Bukefalos ja sinä.
Sa skyyttain maineen eelle ennät,
kun ratsus kanssa kenttää lennät."
Mazeppa vastas: "Lemmon nurjan
ma ratsaskoulun käydä sain!" --
"Kuin, vanha päämies! taitos hurjan
näyt oppineen sa hyvin vain."
Mazeppa näin: "Se pitk' on juttu,
ja meill' on eessä tiukka tie,
ja kintereillä tuima tuttu,
meit' yks vain kymmenelle lie.
Me saamme rientää lemmon lailla,
ett' oltais Borystheneen mailla.
Ei, herra! käykää lepäämään,
ma urostenne unta jään
yöks vartioimaan." -- "Kerro pois",
kuningas virkkoi, "tarinas,
ma tahdon kuulla kokemas,
kenties ne mulle unta tois,
mik' ei viel' aio silmiin tulla,
vaikk' ois jo tosi tarvis mulla."
"No, jos se teille unta tuottaa,
niin muistoihini palaan, Sire!
Kakskymment' taisin olla vuotta --
ol' kuninkaana Kasimir --
Jan Kasimir -- ma paashi olin,
kuus kesää hovin pihaa polin.
Se herra tuiki oppinut
ei teidän majesteetin lailla
sotia käynyt, voittanut
ja kadottanut kaukomailla.
Hän eduskunnan riidat kesti
ja eli sangen hiljaisesti.
Mut harmia hän kyllin sai
vuoks naisten lemmen, runotarten,
ja tuskissaan hän joskus kai
jo sonnustihe sotaa varten.
Mut pian hältä harmi haihtui
ja uuteen naiseen, kirjaan vaihtui.
Hän Varsovassa juhli julki,
ja kilvan kunnioittamaan
huveja uljaan hovin kulki
ritarit, naiset riemuissaan.
Hän oli Puolan Salomo,
niin runoniekat lauloi jo,
paits' yhtä, vailla vuosirahaa,
mi senvuoks kantoi silmää pahaa
sepittäin pilkkarunon kostoks,
kosk'ei hän muka ollut ostoks.
Se oli laulun, tanssin hovi,
runoihin puhkes herrain povi,
ma myös tein jonkun laulelon
nimeltä 'Thyrsis Toivoton'.
Siell' eräs kreivi palatiini
myös nähtiin, upporikas mies
ja mahtava kun mandariini,
hän arvons' aina näyttää ties,
kuin taivas häll' ois kotilies.
Hän rikas ol' ja ahnas, ylväs
ja Puolan vallan vankka pylväs;
hän aarteit' aarteihinsa liitti
ja suurta sukupuutaan kiitti,
siks kunnes päähänsä sai pikaa --
kai siinä oli vanhaa vikaa --
ett' ansiot nuo vanhempain
hän otti omiksensa vain.
Niin vaimonsa ei miettinyt,
min ikä nuoremp' oli puolta;
hän loistoonsa ol' väsynyt
ja toivoi, katui, kantoi huolta:
hän hiukan itki hyveen tähden,
unelmoi, kärsi mailman nähden,
sydämet monet silmin pauloi,
lumosi, tanssi, leikki, lauloi,
mut vartoi tyynnä tilaisuutta --
tuot' onnen oikkua, mi niin
tylyimmän naisen helläks muuttaa
ja kääntää kaihon kyyneliin --
kun kreivilleen hän nimet antais,
sen jotka paratiisiin kantais --
vaikk'ei juur', lempo soikoon, niistä
sen ansainneetkaan kilvan kiistä."

5.
"Voin harmaapäänä virkkaa vielä
ett' olin miestä, missä muut;
mua kukkanansa kerskui siellä
pojat ja urhot partasuut;
ma seikkailuja paljon koitin
ja niissä hovin herrat voitin.
Ma olin reipas, uljas, nuori,
ja ryhti toinen, toinen pää;
mi nyt on ryhmyistä kuin vuori,
se silloin seestä, sileää.
Mut aika, huolet, sodan vaivat
näköni tuiki toiseks saivat,
nyt tuskin vanhat tututkaan
mua tuntis, oma sukukaan.
Tuo muutos tapahtui jo ennen
kuin ikä orjakseen mun sai,
ja näättehän: ei aikain mennen
oo mennyt miehuus, tarmo kai.
En muuten tässä tammen alla
näin yöllä istuis, tarinois,
kun tähteä ei taivahalla,
mi vuoteelleni valon lois.
Mut asiaan: On juurkuin väilyis
Theresan kuva silmissäni
tuoll' alla kastanjain ja päilyis
niin elävänä minuun päin.
En voi, ah, kertoella kielin
suloa armaan, miten mielin.
Häll' oli silmä itämainen,
niin tumma kuin on taivas tuo,
siks veri puhdas puolalainen
ja tuli Turkinmaan sen luo.
Mut siitä säihkyi vieno valo
kuin kultaisesta kuusta yön,
ja syväss' ui sen synkkä palo,
ja suli virtaan sädevyön.
Se täys ol' lemmen tulta, vaivaa,
kuin marttyyrin, mi maasta pois
luo silmäns' innoin valoon taivaan,
kuin kuolo hälle riemu ois.
Ja otsa ol' kuin järvi kesän,
johon on päivä tehnyt pesän,
kun illan laine hiljaa läikkyy,
ja taivaan kansi veessä väikkyy.
Ja posket, suu! mut vaiti vain!
hänt' ennen lemmin, lemmin vielä.
Haa! meikäläiset lempii ain' --
hyvää tai pahaa -- kiihkomiellä.
Me raivossakin rakastamme,
ja kuva menneen kuoloton
meit' ajaa takaa hautahamme --
niin Mazeppankin käynyt on!"

6.
"Kun milloin hänet nähdä voin,
ma huokailin ja jumaloin;
hän lausunut ei sanaakaan,
vaan vastas vaiti katseillaan.
Tuhansin äänin, mykin merkin
me silloin kuullaan, nähdähän,
ja aatos säihkyy sätein herkin
levottomana lempijän;
ne tuovat oudon tuttavuuden
ja tunteen tulisen ja uuden,
mi syyttömätkin sydämet
palavin pauloin sitoo siten
ja johtaa tuskat tuliset
kuin sähkölanka, hiis ties miten!
Ma näin ja itkin, vaikeroin
ja pyrin turhaan etäämmälle,
siks kunnes tutuks tulin hälle
ja julki jutellakin voin.
Ah, kuinka hälle haastaa mielin,
mut suuni juurkuin sulkeutui,
ja vienot kuiskeet hellin kielin
väristen huulillani ui,
siks kunnes...
On näet muudan peli
mitätön, joskin hupainen,
se päiviämme lyhenteli,
en muista nimeäkään sen.
Mut kerran -- kun jo kauan koitin --
satuimme siinä rinnakkain,
viis huolin, tappasin tai voitin,
kun vierellä vain olla sain
ja lempimääni nähdä, kuulla,
kun hymyili hän sulosuulla.
Kuin vahtimies ma vartioin --
niin tehkööt meidänkin nyt yöllä! --
siks kunnes todeks taata voin,
ettei hän toimella ja työllä
peliä seurannut, vaan mietti,
välittämättä voitoistaan
tai tappioistaan; niin hän vietti
pelissä aikaa aatteissaan
kuin kahlittuna, vaikkei juuri
häll' ollut pelionni suuri.
Ajuuni silloin aatos kulki
ja selvän selon mulle soi,
ett' olentonsa jotain sulki,
mi mulle toivon tulen toi.
Nyt multa kirpos kieli suusta
ja sanat tunki tulvanaan,
sekaisin sotkin maasta, kuusta --
viis siitä -- kun hän kuuli vaan.
Ken kuulee kerran, kuulee toisen,
sen sydän ei oo hyytä jään,
eik' yksi kielto immen moisen
voi murtaa mieltä kenenkään."

7.
"Ma lemmin, mua lempi hän --
te, Sire, viel' ette mailman nähden
lie huollut hurmahuulten tähden --
siks juttuni ma lyhennän
ja teiltä säästän ikävän.
Mut kaikk' ei taida synnyltänsä
haluinsa tulta hallita
tai teidän lailla itseänsä
ja kansain voimaa vallita.
Ma oon -- tai _olin_ ruhtinas,
mi tuhannet voi tuleen laittaa
ja surman suuhun, mutta kas,
en omaa tahtoain voi taittaa.
No niin -- ma tarun täydennän:
Ma lemmin, mua lempi hän;
kyll' lemmen leikki onnen luo,
mut lopuks lemmon tuskat tuo.
Me salaa yhdyimme ja kun
ma illoin lensin lehtimajaan,
hän toiveet tulisimmat mun
toteutti, raukes rakastajaan.
Yöt, päivät yhtä oli mullen,
nuo hetket taivaani ol' nyt,
en ole harmaapääksi tullen
ma niiden vertaa viettänyt.
Ukrainan mielin mennä soisin,
jos kerran ne viel' elää voisin,
ja paashiks päästä taas, ah, jolla
ol' hellin sydän omanaan,
ja siks voi onnellinen olla,
kun maailmans' ol' miekassaan;
muit' aarteit' ei, ei muuta kultaa,
kuin nuoruutta ja rinnan tulta.
Me salaa yhdyimme -- se lempi,
sanotaan, puolt' on suloisempi.
Sit' en ma tiennyt -- antanut
eloni oisin uhriks aivan,
jos hänet oisin rohjennut
omistaa eessä maan ja taivaan.
Ma sadattelin sata valaa,
kun täytyi yhtyä noin salaa."

8.
"On moni silmä lemmen tiellä,
niin kävi meidänkin -- kenties
vois paholaista sietää vielä,
jos käyttäytyis kuin herrasmies.
Niin, paholainen! -- tuskin, ei!
Lie ollut pyhimys tai pappi,
jolt' onnemme jo unen vei,
ja hälle kasvoi kateen sappi.
Niin, kerran yöllä tuli pulma
vakoojat meidät kiinni sai;
ol' kreivi vimmainen ja julma,
ma aseeton; min tein ma kai,
vaikk' ois mull' ollut teräspuku,
kun heitä ol' niin suuri luku.
Likellä kreivin linnaa, minne
apua mistään saanut en,
vain päivän koitto kuulti sinne,
jo viimeiseksen' luulin sen.
Luin Maarialle rukouksen,
apua pyhäin anoin niin
ja tyydyin työhön sallimuksen,
kun portille mua potkittiin.
Niin meidät eroitettiin; kunne
Theresa joutui, sit' en tunne.
Ja kreivi palatiini suuttui,
sen ylväs hahmo harmaaks muuttui
eik' aivan suotta, syyttäkään.
Hän raivos, koska tästä yöstä
vois seuraukset häpeään
tuon suuren sukupuunsa syöstä
ja tahran ylhään kilpeens' antaa,
jot' ei sen kirkkaus vois kantaa.
Kosk' itseään hän ihmislasten
ylimmäks luuli, kenpä vaan
ois voinut siihen väittää vasten,
vähimmin minä, mato maan.
Hyi, hovipoika! Moiseen moskaan
kuningas kelvannut ehk' ois --
mut paashi pahainen! -- en koskaan
kuvata kreivin vimmaa vois."

9.
"Hevonen tänne!" -- Huovit toivat
Ukrainan orhin uljaimman,
arojen varsan vapahan.
Näkyi ett' aatteen siivin voivat
sen jalat lentää; luonnonlaatu
sill' oli hurja, hirven lailla,
kosk' oli valjait' ollut vailla
ja eilen vasta kiinni saatu.
Se korskui, potki, harjaa heitti
ja pystyyn karkas turhaan niin;
vihan ja pelon vaahto peitti
sen, kun se luoksen' saatettiin.
Nuo roistot selkään sen mun kantoi
ja kiinni köytti; ruoskaa antoi
he ratsulle, mi ryntäs pois
kuin tuima tulvavirta ois."

10.
"Eespäini! eespäin! -- Mä hetkeks näännyin,
en nähnyt tietä, mille käännyin;
jo aamun hämy kattoi maan,
mut ratsu kiiti eespäin vaan.
Ja viime ääni, min sain kuulla,
kun syöksyin surman saalihiks,
ol' pilkkanauru, ilkisuulla
min huus nuo konnat hyvästiks
ja tuuli kantoi kuultaviks.
Ma kiukustuin ja pääni käänsin,
ma purin nuoraa, joka sitoi
ja kaulani sen harjaan nitoi;
niin itsein puoliks pystyyn väänsin
ja kirouksen karkean
taa ulvoin konnain korvahan.
Mut tuskin he sit' enää kuuli,
kun ratsu lens' kuin myrskytuuli,
ikävä kyllä -- koska mielin
sen maksaa heille samoin kielin.
Sen kostanut oon sittemmin:
on poissa portit, ristiraudat,
ja laskusillat, valiihaudat,
ja paalutukset, kivetkin.
Pihoilla noill' ei kukat puhkee,
kanervaa kasvaa vallit vain,
miss' ennen seisoi sali uhkee,
sa kiertää voisit tunnittain,
uneksimatta että kerran
siin' oli linna suuren herran.
Näin riemuiten kuin tornit paloi
ja vallisarvet vaipui sen,
ja katto hehkui, hiiltyi, valoi
sulavan lyijysatehen,
mi kostolleni teitä loi.
He tuskin silloin luulla voi,
kun mun he, jotta surman saisin,
salaman selkään sitoi sen,
ett' eloss' sinne palajaisin
kanss' orhin kymmentuhannen,
ja multa kiitokset niin kuumat
sais kreivi ja sen turman tuumat.
He mulle teki tempun nurjan,
kun niin mun vangiks vaahtoiseen
sitoivat selkään ratsun hurjan --
mut ma sen maksoin korkoineen.
Näet aika kaikki tasoittaa --
ja jos vain vartoo, valvoo, vahtii,
ei koskaan vältä ihmismahti
leppymätöntä kostajaa,
mi kärsimäänsä kauan sietää
ja kostaa koron kanssa tietää."

11.
"Ees, eespäin! raisu ratsu liiti
kuin tuulen siivet sillä ois;
kaikk' ihmismajat ohi kiiti,
me riensimme kuin myrsky pois
tai meteorin virvavalo,
kun öinen revontulten palo
tuhansin soitsuin säihkyää.
Ei kylää, kaupunkia, majaa,
vaan kenttää aavaa, pimeää,
ja mustaa metsää vailla rajaa.
Kaikk' oli tyhjää, joskus vaan
hajonnut torni harmaa meille,
rakettu teljeks tartareille,
vilahti ohi vuoreltaan.
Vuos sitten täällä raivo riehui
ja Turkin julma lippu liehui,
ja mihin spahein ratsut polki,
siin' nurmest' uus ei noussut olki.
Ol' taivas synkkä, sumuinen,
ja tuuli lauloi valitellen,
sit' aioin säestää huokaellen,
mut ratsuni kun lens' kuin nuoli,
ma rukoella voinut en,
ja huuliin huokauskin kuoli.
Kuin sade kylmä hiki multa
vuos ratsun harjaan leiskuvaan,
mut korskuin, silmät säihkyin tulta
se riensi eespäin raivoissaan.
Ma toivoin, että vauhti sen
väsyisi vihdoin -- mut se kantoi
mun ruumiini kuin höyhenen;
sen paino varsan vimmallen
vain uutta kannustusta antoi.
Rampautuneita raajojain
jos koitin vaivoin suoristella
ja irroittaa, niin korskuella
se alkoi ankarammin vain.
Ma kiljahdin -- vaikk' ääni
se säikkyi, karkas tieltään pois,
heristi korviaan ja suuttui,
kuin sotatorven kuullut ois.
Jäsenieni veri valoi
nuo lihaa syövät sitehet,
ja kielelläin jo jano paloi
kuin hornan tuskat tuliset."

12.
"Sai vastaan metsä -- laaja, synkkä,
miss' ikihongat huminoi;
ol' niiden rivi jylhän jynkkä,
sit' tuimin tuul' ei taittaa voi,
jok' aroilt' ulvoo Siperian
ja pyyhkii tieltään metsät pian.
Ne harvass' ol' ja välimaan
tiheä pensasviita tukki;
se komeana lehvi, kukki,
siks kunnes syys taas viimallaan
saloihin harmaan hallan kantaa
ja puille kuolinpunan antaa,
mi on kuin hurme hyytynyt
sodassa sortuneitten päällä,
kun talviyö on kylmännyt
päät haudattomat hallanjäällä
niin lujaan, että korppi lakkaa,
kun turhaan hyiseen poskeen hakkaa.
Se oli pikkumetsä sankka,
miss' seisoi joku kastanjai
ja kuusi kookas, tammi vankka,
mut erillään -- ma muuten kai
en oiskaan päässyt ehein nahoin.
Tiet' antoi pensaat eikä pahoin
mua leikelleet, ja haavat sai
kipua kestää, kohmettua,
siteeni piti kiinni mua.
Me kiidimme kuin myrskytuuli,
jäi jälkeen sudet, pensaat, puut,
mut kintereiltä kohta kuulin,
kuin ulvoi taas nuo verisuut;
ei kilpaan pysty niiden tiehen
ees koiran vimma, kiihko miehen.
Ne seuras aivan jäijissämme,
vaikk' alkoi aamu sarastaa,
ne sylen päässä vierellämme
samosi metsää sakeaa,
samoin kuin salaa kaiken yötä
ne laukanneet ol' meidän myötä.
Oh, ett' ois ollut miekka mulla
ja voimat tappeluhun tulla,
kyll' oisin voinut kuolla -- mutta
niin tehnyt ois myös monta sutta.
Kun tielle lähti ratsu raisu
ma toivoin määrää näkyviin,
mut nyt mun valtas pelko vaisu,
ett' uupuis sutten suuhun niin.
Vaan turha pelko! Peuran lailla
se polki väsymystä vailla.
Niin lujasti ei lumi lankee
ja peitä köyhää kulkijaa,
min tuisku tuima soentaa,
juur' oven eteen hyiseen hankeen,
kuin ratsun' ehti metsän taa.
Se villi ol' ja vauhko, hurja
ja vimmainen kuin lapsi nurja,
jolt' estyi toiveet -- tai kuin nainen,
mi kiukuissaan on kissan lainen."

13.
"Jäi metsä, päivä iltaan kieri,
mut kylmä ol' sää kesäkuun;
tai kylmyys veressäin jo vieri,
näet tuska sulki uhkan suun.
En ollut silloin se kuin täällä,
olin kuin virta tulvasäällä;
niin pikaan tuntemuksein vaihtui,
ett' itse syykin multa haihtui.
Kun vimma, pelko mielen vie
ja tuskat polttaa, eessä vaivan,
häpeän, kylmän, hädän tie,
siteissä alastonna aivan,
suvusta kuumaverisestä,
mik' ärsytyst' ei kauan kestä
tai poljentaa, vaan karkaa kuin
kähyinen käärme myrkkysuin --
ei ihme siis, jos tarmo taipui
ja ruumis vaivan alla vaipui.
Maa väistyi alta matkallain
ja pilvet kieppui, pyöri yllä;
ma luulin tielle putoovain --
erehdys -- köydet kesti kyllä.
Sydäntä poltti, päätä vaivas,
tuless' ol' lihani ja luut,
kuin myllynratas kieppui taivas,
kuin juopot ohi horjui puut.
Salama säihkyi silmissäin,
mut sitten pimeään mä jäin,
ei kuolevakaan koskaan kuolla
paremmin voi kuin minä tuolla.
Ma koito ajoin lailla aaveen,
ol' juurkuin vilkkuis päivä, yö,
ma voittaa koin tuon horroshaaveen,
mut ponnistus se turha työ.
Ol' juurkuin oisin laudall' uinut
ja aalto aaltoon mua puinut,
kons' ilmaan nostain, pohjaan kantain,
kons' singoten luo outoin rantain.
Eloni häilyi, heilui kuin
öin kummittelee virvavalo
edessä silmäin suljettuin,
kun otsaa polttaa kuumeen palo;
se haihtui pois, tuo hurja huume,
mut kurjemp' alkoi hourekuume.
Ois kauheaa, jos kuollessaan
sais kestää moista tuskan tulta,
mut ah! siks kunnes oomme multa,
me kovemmatkin koetaan.
Haa! kuolon silmiin uhkamiellä
niin usein katsoin -- miks en vielä!"

14.
"Ma toinnuin -- missä olinkaan?
Ol' kylmä, kohme, houre mulla,
mut suonet sykki taajempaan,
taas alkoi elo niihin tulla.
Sen ensin painajaiseks luuli,
niin kouristi mua tunne tuo,
mut verkkaan virkos verten vuo
ja korva oudot äänet kuuli
ja veri täytti sydäntäin.
Ma sumeasti kaikki näin
kuin lasi ois mun silmissäin.
Ol' juurkuin oisin veteen tullut,
jonk' yllä taivas kaareutui
ja tähtivyö -- se unt' ei ollut,
tuo ratsu villi virrass' ui;
leveä kymi mahtavalla
vilisten vieri pauhinalla.
Me kuohupäiden keskell' uimme
ja outoon rantaan ohjauduimme.
Vedessä haihtui horros multa,
sen kylmä kaste jäseniin
toi voimaa, tyynsi tuskain tulta,
kun ratsu levein rinnoin niin
kuin aura kynti aavat hyrskyt
ja vakos vaahtopäät ja tyrskyt.
Sileä ranta aukes eteen,
paremp' ois ollut kuolla veteen,
näät takanain ol' kaikki synkkää,
kaikk' eessä kamalaa ja jynkkää.
Yö taikka päivä! tuskissain
kuin kauan riipuin ratsullain,
en tiennyt -- harhaks luulin senki
ett' enää minuss' eli henki."

15.
"Sen harja vuoti, karva kiilsi,
se horjui, värjyi vaahdoten,
se viime voimin vettä viilsi
ja karkas vastarannallen.
Niin tultiin ylös: tanner taaja
levitti yöhön varjojaan,
niin kauas, kauas, kauas -- laaja
kuin rotko, johon unissaan
voi nähdä loppumattomiin.
Vain siellä täällä silmiin niin
vilahti joku valkopilkku,
tai mustantumma juomu vilkkui
valossa kuun, ja varjot sousi,
kun oikealtani se nousi.
Kaikk' erämaata ilman rajaa,
ei tietä eikä ihmismajaa,
ei kynttilää, mi vilkkuis tuolla
kuin tähti hellän herttainen,
ei edes virvatulta suolla
palanut pilkaks poloisen.
Tää harha tervetullut mulle
ois ilon tuonut ivallaan,
kun muistuttanut murretulle
se majoista ois maan."

16.
"Niin mentiin ees -- mut vihdoin voipui
oriini tarmo tulinen;
se hiljaa enää eelleen hoippui
ja vaahtos vapisten.
Ois voinut käsi lapsen vaisun
nyt taltuttaa tuon ratsun raisun,
mut min' en voinut vain.
Mit' tein, vaikk' orhi lauhaks muuttui,
siteissä, sillä voimat puuttui,
vaikk' oisin vallassain.
Ma viime voimin, minkä mahdoin,
nuo tuimat siteet murtaa tahdoin,
mut turhaan senkin tein;
ne syvempään vain haavat veti,
siks heitin sen, kun uutta heti
sain tulta tuskillein.
Jo retkens' oli ratsu tehnyt,
mut määrää sen en vielä nähnyt.
Ja rusko, päivän airut, nousi --
ah, verkkaan vieri koi!
Sen tiellä öiset usvat sousi
ja raskas auer aamuhäivän,
min läp' ei päässyt säde päivän
siks kunnes purppuroi
idässä aurinko ja poisti
yön tähdet tieltään, itse loisti
ja täytti taivahat ja maan
vapaalla ikivalollaan."

17.
"Nous aurinko ja usvat
yöst' esiin sai taas erämaa,
mi ympär' ääretönnä aukes.
Mit' auttoi mua ratsastaa
halk' aron, veen ja metsän, missä
ei jälkeäkään näkyvissä
eläinten eikä ihmisten,
vain maisema niin jylhän jynkkä
ja tietön, suunnaton ja synkkä,
vait' ilmakin ol' sen.
Ei linnun aamuliverrystä,
ei sirkan soinut siritystä
sen viidakoissa. Virstaa monta
pakahtumassa, huohottain
viel' orhi horjui onnetonta,
mut yhä yksin -- yksin vain!
Ma vihdoin viereltäin -- niin luulin
hevosen hirnahduksen kuulin
humajavassa hongikossa --
vai oisko tuuli pensastossa?
Ei, ei! vaan jymisevä joukko
metsästä samos meihin päin,
kamala lauma! etten houkko
ma ääneen päässyt hädältäin.
Ne tuulispäänä päälle tunki,
mutt miss' ol' niiden ohjamies?
Tuhannen hevosta kenties,
mut satulatta selkä kunki.
Haa! hännät hulmus, harjat liehui,
tulisna pärskyi sieraimet,
vapaissa suissa vaahto kiehui,
kaikk' kannuksitta kupehet,
kaviot teräskenkää vailla;
tuhanten ratsuin töminä
kuin ukkospilven jyminä
läheni hyökyaallon lailla.
Ne turvaamalla tunki luoksi,
heist' uutta voimaa ratsu sai,
kons' ees se horjui, hetken juoksi,
kons' iloissansa hirnui kai
siks kunnes kaatui -- silmät sen
lasitti, sammui -- värinällä
sen oikes koivet -- retki hällä
tää ensi ol' ja viimeinen!
Nyt lauma tuo -- käy kuolleen luo,
sen selkään näkivät he mun
verisin köysin kahlitun:
ne säikähtää -- ne hätkähtää,
ne korskuin kirmaa lähimailla
ja tulee, menee tuulen lailla
ja ees ja taas ne nelistää.
Niit' orhi johti, oiva, tarkka,
kuin parven ylväs patriarkka,
ei kantanut sen karva musta
ees pientä valkopilkahdusta.
Ne korskui -- pärskyi -- hirnui meille,
ja kirmaten ja kimmoten
ne karkas kauas metsänteille
kuin ihmissilmää kammoten.
Ma tuimiin tuskiin siihen jäin
tuon kuolleen, raihnaan raadon kanssa,
min koivet tempoi vieressäin,
vapaina oudost' taakastansa.
Mut min' en voinut irroittaa
siit' itseäin -- ja siinä noin
syleili kuollut kuolevaa!
Ma luulin etten huomenkoin
valoa varmaan nähdä saa.
Niin vietin aamust' iltaan saakka,
mua poltti tunnit, tuskan taakka.
Eloni riitti näkemään,
kuin viime päivän' yöhön vaipui,
ja varmaan tiesin tieni pään,
siks tahto tyynnä siihen taipui,
mit' ennen hirmuisimmaks luuli
ja kammos, kun vain nimen kuuli;
mut jos sit' ei voi välttää milloin,
niin armoks muuttuukin se silloin.
Niin moni karttaa sitä huolla
ja pelkää kuin se paula ois,
min viisaus vain välttää vois.
Mut joskus tahdomme taas kuolla
sit' etsii moni miekastaan,
vaan synkkä, julma on se aina,
jos kuinka tuskat polttaa, painaa,
ei tervetullut milloinkaan.
Mut usein nuo, jotk' ilman määrää
hekumoi, lempii, mässää, häärää
ja nauttii, kooten kultaa väärää --
levollisemmin kuolevat
kuin kerjäläiset kehnoimmat.
Näet sille, ken kaikk' ilot koitti
ja nautinnot ja naiset voitti,
ei tarjou mitään enempää --
hän tuntia ei tuomionsa
asiaks katso ansionsa,
vaan henkensä ja hermostonsa --
siks huoltakaan ei mistään jää.
Mut köyhä toivoo kerran vielä
tapaavans' onnen elon tiellä,
siks kuoloon -- luultuun auttajaansa --
hän katsovi kuin kammottuun,
mi hältä kesken unelmaansa
veis uuden onnelansa puun.
Kenties jo huomen kaikk' ois suonut,
ois tuskat vienyt, toiveet tuonut;
ens päivä huomen olla vois,
mi kirottu ei enää ois,
vaan kirkas, pitkä, riemuinen,
kun kyynelyöstä vihdoin koittais,
ja palkka tuskain tuhanten. --
Niin -- huomenna hän vallan voittais
ja laatis hallinnon ja lain --
nyt tuo se hälle haudan vain!"

18.