Kolme runokertomusta: Korinton piiritys. Mazeppa. Chillonin vanki. - 2

kuin lyijy painoi pantsar' rintaa,
vaikk' ennen helpost' uni kyllä
ol' silmiin tullut pantsar' yllä,
vaikk' usein vuodett' oli vailla,
ja kolkomp' ilma, kenttäkin,
kuin taivas tumma näillä mailla
ja tanner suojaks soturin.
Hän unt' ei saanut, eikä aamuun
odottaa tainnut teltassaan;
hän rannall' astui lailla haamun,
tuhanten uni tuttunaan.
Mist' uni heille? Miks hän sai
unetta keskell' olla noiden?
Heit' isomp' uhkas vaara kai --
he nukkui saaliist' unelmoiden?
Hän yksin -- missä unta vietti
tuhannet kenties viimeistään --
kuin kuumehourein kulki, mietti,
kateisna muita nähdessään.

14.
Mut öinen viive tyynin rauhoin
kevensi hänen sieluaan,
ja kuulas ilma tuoksuin lauhoin
puhalsi otsaan polttavaan.
Takana leiri -- edustalla
tuhansin mutkin, poukamin
Lepanton lahti; korkealla
kuvasti Delfin kukkulalla
ikuinen lumi ilmoihin,
vaikk' onkin tuhat kesää nuorta
jo lämmittänyt merta, vuorta.
Sit' ei kuin meitä aika syö,
jok' orjan sekä tyrannin
tomuksi tuokiossa lyö.
Mut hieno valkovaippa tuo,
mi verhoo vuoren jylhän rinnan,
siell' yhä loistettansa luo,
kun soraan sortuu tornit linnan.
Tasalla pilvien se päilyy,
kuin kumma käärinliina häilyy,
min Vapaus, kun jätti Hellaan,
vei sinne surren, viipyissään
pyhällä templitanterellaan,
miss' ennen lauloi enteitään.
Hän hiljaa hiipii raunioilla,
ahoja matkaa auhdon maan,
ja koittaa sankarmuisteloilla
herättää kurjaa heimoaan.
Mut turhaan, kunnes kunniansa
nuo päivät koittais, jolloin ties
myös Hellas suistaa sortajansa
ja jolloin Spartan uljas mies
hymyili vielä kuollessansa.

15.
Tuon sankar'-ajan ylevyyden
Alp tunsi tuomitsijanaan.
Hän mietti menneen, nykyisyyden
kuvia yössä kulkeissaan
ja urhoin altist' uhrausta
pyrinnön eestä pyhemmän:
hän tunsi miten kehno, musta
ol' maine, min vois voittaa hän,
turbaanijoukon päämies halpa,
kädessä kavaltajan kalpa,
kun voittoon johti, joka ijäks
lois hänet templin häväisijäks.
Se muinaissuku sankarten,
mi täällä povess' uinui maan,
ei tehnyt niin -- falangit sen
vapauttaan puolsi, kotiaan.
Siks kuolo sille elon antoi,
sen maineen tuulet kauas kantoi.
Se vetten solinassa soi,
sit' tammein humu tarinoi.
On kedon kivi, mykkä, harmaa,
sen pyhäin luitten lanko varmaan.
Sen henget vuorten yllä häilyy,
sen muisto lähtehissä päilyy.
Ja purot, virrat vuolahat
iäti heistä laulavat.
Viel' on, vaikk' ikeess' sortajan,
se heidän maa ja kunnian!
Maailman viel' on tunnus tuo:
Ken aikoo työn, jot' aika muistaa,
hän ensin Kreikkaan katseen luo,
niin vihittynä sitten koittaa
hän tyrannit ja sorron suistaa,
ja vapauden tai kuolon voittaa.

16.
Alp astui rannall' aatteissaan,
ja nautti rauhast' yön ja maan.
Ei luode ja vuoksi vaihdu täällä,
vaan meri vyöryy paikallaan,
siks huuhtoo aallot myrskysäällä
vain rahtusen verran rantaa maan.
Kuu voimaton niiden vierrä antaa
myötä taikka vasten rantaa. --
Myrsky, tyyni, aava, lahti --
niihin kuun ei pysty mahti.
Ja paasi se jalkansa paljastaa,
mut ei saa tyrskyiltä suudelmaa.
Ja vaahdonlieve sen alla kaartaa
vuossatoja vanhassa juovassaan,
vyö kaita keltahiekkaa saartaa
merestä vihreän nurmimaan.
Alp astuskeli pitkin rantaa,
karbiini saattoi sinne kantaa,
mut vartijat hänt' ei huomanneet,
kai muuten ois he laukaisseet.
Vai oisko vahteina pettureita
tai lurjuksia ja pelkureita?
En tiedä, mut ei salamoinut
tuo valli, siltä ei kuulaa soinut,
vaikk' alla sen vallinsarven kulki,
mi meriporttia vartioi,
vaikk' äänen ja karkeat sanatkin julki
hän vahtisoturin kuulla voi,
kuink' askelet kivillä kajahteli,
kun ees-taas se tahdissa astuskeli.
Hän laihain koirien muurin alla
näki juhlivan julmalla aterialla.
Muristen repi ne rustoja, luita --
ei haukkumaan ollut joutosuita!
Kas, tartaarikallo se nahkaton
kuin kuorittu kypsä viikuna on!
Ja tylsyen valkea kärki hampaan
nakersi kalloa valkeampaa,
mi soljui suuhun ammottavaan.
He luita imivät innoissaan
ja tuskin pääsivät paikaltaan.
Näin pitkän paastonsa täysin he maksoi,
yön anteja ahmien, minkä jaksoi.
Turbaanit ne hiekalla viruivat,
niist' Alp tunsi parvensa parhaimmat.
Puku niiden ol' vihreän punainen,
hiustupsu päänahkassa kasvaen,[9]
mut ajettu ja paljas ol' muu osa sen.
Ja kallot hurttain kitaan juuttui,
ja hiukset leukapieliin puuttui.
Veen rajalla lahden perällä sutta
suur' kotka pieksi siivillään.
Se vuorilta haaskoille hiipi, mutta
pois hurtat sen häätivät kesteistään.
Nyt ratsuhun rannalla viruvaan
se iski -- lintujen likaamaan.

17.
Alp kääntyi kauhun näöstä pois:
Ei taistelussa kalvennut hän,
mut kernaammin nähdä hän kuolevan sois
verensä virroissa vierivän,
janoon ja tuskihin menehtymässä
kuin raatojen mullaksi mätänemässä.
Näet vaarass' on jotakin ylevää,
min muodon kuolo saapikin milloin,
sillä haavoja Maine ylistää,
ja kuolleille Kunnia koittaa silloin.
Mut taistelun jälkeen lohtua vailla
käyt noilla kuolon ja saastan mailla,
miss' eläjät ilman ja matajat maan
ja metsien pedot ne pitojaan
kaikk' yhdessä viettävät ilman vihaa,
iloisna ahmien ihmislihaa.

18.
Ol' templi, muisto muinaisajan,
tuoss' sortuneena pirstoihin;
pari patsasta, paasia maassa hajan,
ja sammal verhona marmorin!
Voi aikaa! Sen eessä kaikki vaihtuu,
ah, tulevakin kuni mennyt haihtuu!
Voi aikaa! Se varalle vastaisuuden
suo menneestä kaiken katkeruuden,
min tunnemme olleesta, tulevasta,
mi painaa isää ja painaa lasta:
jättehet, rauniot, jotka kerran
ihminen loi, tuo tomutyö Herran!

19.
Alp istui katkelmalle pylvään
kätehen päänsä nojaten,
ja köyryyn vaipui varsi ylvään,
kuin miehen raskasmielisen.
Pää painui, riippui vasten rintaa,
miss' sydän kuohui, sylkytti;
kumaran otsan kuumaa pintaa
levotta sormet liikehti,
juurkuin sun sormes soittimilla
ja norsunluilla karkeloi,
siks kunnes soinnuill' ihanilla
niist' äänet täysin puhtaat soi.
Hän istui allapäin ja kuuli,
kun huokas hiljaa öinen tuuli.
Mut tuuliko luolissa kiertäissään
niin vienon hellästi huoata voi?
Hän merelle katsoo nostaen pään:
se peilityynenä unelmoi.
Hän nurmea katsoo -- ei heilu heinä,
mist' alkunsa vieno sai ääni tuo?
Hän lippuja katsoo -- ei liehu nuo,
on vaiti Kithairon tumma seinä.
Ei tuntenut tuulta polttava poski;
mitä siis tuo outo ääni koski?
Hän katsahti syrjään -- oi taivahainen!
siin' istui nuori ja kaunis nainen!

20.
Hän pystyyn kimpos nuolen lailla
kuin vihamies ois ollut mailla.
"Kautt' taivasten! mit' ompi tuo?
Ken olet, miks ja mitä vailla
sa tohdit vihollisten luo?"
Hän aikoi tehdä ristinmerkin
hädissään, mihin enää ei
hän uskonut, mut äänin herkin
hält' omatunto voiman vei.
Hän katsoi -- muodon taivahaisen
hän tunsi, varren hurmaavaisen:
Franseskan kuva siin' ol' varmaan,
tuon muinaismorsionsa armaan.
Nuo posket vielä rusotteli,
mut värit ehtyneemmin eli.
Kadonnut hurma ol' huulien
ja hymy puhdas ja purppurainen;
ol' katse tyynen meren lainen,
mut silmä ei niin sininen.
Kuin aalto jäätynyt ol' silmä,
sen loiste kirkas, mut niin kylmä.
Ja varren ohut vaippa peitti,
mi poven paistamahan heitti.
Ja yöstä mustain kutrien,
jotk' alas aaltos hulmuten,
käs'varsi paistoi valkoinen. --
Kätensä sanatonna hän
kohotti korkeutta kohti,
niin kuulakan, niin kelmeän,
ett' öinen kuu sen läpi hohti.

21.
"Ma levoltain luo rakkahimpain
oman onneni vuoks ja sun sielusi sain.
Läpi vahtien, porttien, muurien hain
sua rohkeesti leiristä pakanain.
On sanottu: leijona rauhaan jättää
sen immen, ken puhtoisna vaeltaa.
Ja korkeuden valta, mi hyville kättään
ojentaa vaaroista varjelevaa,
soi mullekin armonsa avarimman,
mua suojeli keskellä vihollisvimman.
Ma saavuin -- mut jos saavuin turhaan,
me emme yhdy, ah, milloinkaan!
Sa siin' olet tehnyt sielus murhan,
kun hylkäsit isies uskon ja maan!
Mut päästäs pois turbaani raasta,
tee ristinmerkki ja mulle jää;
luo sydämestäsi musta saasta --
ja huomenna iäks on sun käsi tää!"
"Ja minne sais häävuotehemme,
vai kuolleiden joukkohon veriseen?
Näet huomenna tulelle, miekallemme
kaikk' uhraamme kristityt temppelineen.
En ketään tahdo elossa päästää;
sun vain ja omasi vannoin säästää.
Mut sinut ma kukkaslehtoon kannan,
miss' surumme lempi vie ikuinen;
sun morsionain siell' loistaa annan,
kun vain Venetsian ylpeyden
saan kukistaa ja koston täyttää;
kun käteni halveksittu saa
vain skorpiooniruoskaa käyttää
ja tuomarinsa kurittaa."
Hän hiljaa Alpin käteen koski --
se tunki luihin, ytimiin,
ja sydän hyytyi, värisi poski,
Alp juur' kuin juuttui maahan kiin'.
Tuo käsi hento kahlehtiipi,
siit' Alpiin kuolon kylmyys hiipi.
Ei konsaan lemmitty koskemallaan
niin jäistä kauhua mieleen luo,
kuin hienot, valkeat sormet nuo
nyt veren hyydytti jääksi vallan.
Pois kuumeen polte otsalta häätyi,
ja hetkeksi sydän pelosta jäätyi,
kun Alp näki kasvot kalvakat,
niin riutuneet ja raukeat.
Ol' niiden sulo jo himmennyt,
hävinnyt leikkivä sielunelo,
mi niinkuin laineilla päivän helo
ol' kaikkialla säteillyt.
Kuin sulkema kuolon ol' huulten ovi,
ei hengittänyt hän puhuissaan;
ei aalloten noussut kaareva povi,
ei tuntunut sykkivän suonetkaan.
Viel' loisti silmät, mut kankeasti,
ne paloi niin oudon kamalasti,
kuin unissa-kävijän katse on,
jot' ahdistaa näky rauhaton,
kuin seinäverholla kuvat kummat
tuulen käydessä tuijottaa,
kuin hämyssä himmeän lampun tummat
aavehet elon ja muodon saa;
ne juur' kuin seiniltä irti saisi
ja valoon varjosta vaeltaisi,
ees-taas häilyen haamun lailla,
oudoin ilmein ääntä vailla!
"Jollei _mun_ lempeni sua voita,
niin _taivaan_ ääntä kunnioita!
Ma pyydän taas -- turbaani heitä
uskottomalta otsaltas,
ja vanno säästäväsi meitä --
omia kansalaisias,
tai joudut jo täällä iäks vaivaan,
kadotat minut ja riemut taivaan!
Jos teetkin sen, niin yhä on
sun ylläs miekka tuomion,
vaan syystäs tuomar' puolet varjoo,
taas sulle taivas armon tarjoo.
Mut hetken jos viel' emmit yhä,
niin Herran kirous sun lyö,
pois kääntyy sinust' iäks pyhä
sen rakkaus ja armotyö.
Kas pilvi tuolla peittää kuuta,
sen kehrän poikki lennättää;
mut jollet siihen mieltäs muuta,
kuin sumuharso ennättää
ohitse kuun ja taas se hohtaa,
niin Herran kosto sua kohtaa,
ja kova tääll' on tuomios,
mut kovemp' ikikohtalos."
Alp katsoi, näki taivahalla
tuon pilvimerkin siivekkään,
mut uhkamiellä ankaralla
hän paadutti vain sydäntään.
Ens' intohimo kiihkollansa
muun kaiken riisti mukanansa.
_Hän_ kerjäis armoa -- _hän_ ois arka,
kun houraili tuo tyttöparka!
_Hän_ taipuis väärään tuomioon
ja pyhän koston sikseen heittäis!
Ei niin! -- vaikk' ukkospilvi peittäis
ja murskais hänet -- murskatkoon!
Hän katsoi kuuhun vakavasti,
mut äänetönnä, vaieten;
nyt ohi kiiti verho sen,
täys kuu taas paistoi kirkkahasti.
"Mik' onkin mulla kohtalo,
en horju -- myöhäist' ois se jo!
Niin myrskyss' olki huojuu, taipuu,
mut tammi taittuu, maahan vaipuu.
Ma Venetsiaa vihaan, kun
se tahtoi niin, mut lempi sun
pelastaa vaaroist' -- ei ole mun!" --
Alp kääntyi -- hänt' ei nähnytkään,
hän näki vain pylvään sammalpään.
Hänet maako nieli vai ilma vei,
sitä Alp ei nähnyt ja tiennyt ei.

22.
Yö väistyy, säteet auringon,
kuin tahtois päivän surut poistaa,
hymyilee, aamu valohon
hämystä astuu ja rauhaa loistaa,
vaikk' keskipäivällä sota on.
Kas, torvet soi ja rummut raikuu,
niin synkästi sodan soittimet kaikuu!
Ja liput ne korkealle liehuu,
hevoset hirnuu ja joukot kiehuu.
"Ne tulee, ne tulee!" soi kimakkaan.
Hevoshäntä[10] se maasta temmataan,
tupesta miekka. Kaikki nuo
nyt rientävät johtajainsa luo.
Turkmeenit, spahit ja tartaarit kuulkaa
alas teltat ja riveihin tulkaa!
Ratsahille, kannustakaa,
armotta maahan hakatkaa,
ken pakoon pyrkii, ei elämään
saa jäädä kristitty yksikään,
kun jalkajoukot muurin ruhtoo
ja verellä voitontiensä huhtoo!
Ratsut ne riuhtovi suitsiaan
leiskuvin harjoin, kyömyssä kaulat;
suupielet ne vaahtoo valkosenaan.
Tanass' on keihäät, tulessa taulat,
kanuunat tähdätyt ukkosna soimaan
ja muruiksi lyömään muurien voiman.
Alp kokoo janitshaarejaan,
käs'vartensa oikea paljasna hohtaa
kuin scimitarinsa terä. Kohta
on khaanit ja pashat paikoillaan,
ja visiiri itse joukkoja johtaa.
"Kun merkki soi, päin syöskää rinnan,
Korinton kansa kaatakaa,
kirkkohon papit, päälliköt linnaan,
ei liettä, ei kiveä jättää saa!
Allah ja Muhamed! Allahu!
huutakoon hurjasti joka suu!
Tuoss' aukon ja tikapuut valmiina näätte
päin sapeli kourassa rynnätkäätte!
Ken ristin ensiksi riistää, saa
mitä mielensä kalleinta halajaa!" --
Näin sanat kuulun Kumurdshin kaikui,
ja aseet vastahan kalskahtaa;
tuhanten raivo se ilmoille raikui
Mut vait -- soi merkki jo -- ampukaa!

23.
Niinkuin sudet kiihkolla kiin'
töytää suureen puhveliin,
mi kiukusta mylvien sarvia puistaa
ja tannerta leiskuvin silmin kyntää
ja ilmaan viskaa tai maahan suistaa
sen hurjan, ken ensinnä kuolohon ryntää;
niin karkasi muurille raivopäiset,
niin lyötiin takaisin ensimäiset.
Ja moni pantsari vaskinen
kuin lasi särkyi ja maahan hajos,
kun kuula vinkuva mursi sen
ja verisnä tantereesen vajos.
Rivissä kaatui he kuolemaan,
kuin heinä niittäjän raudan tiellä,
kun illoin hän katsovi luokoaan:
niin sortui ensimäiset siellä.

24.
Kuin vuoritulvain tuimat tyrskyt
kovertaa paadet paikoiltaan,
ja jyrinällä hurjat hyrskyt
ne vimmoin tempaa virrassaan,
tai kuin vyöryy lumimyrskyt
Alpeilt' yli laaksomaan:
Niin Korinton uljas parvi
sortui vihdoin verissään,
kun yhä uudet kutsui torvi
moslemilaumat ryntäämään.
He seinänä seisoi ja muurina murtui
ja laumojen painon alle sortui,
rinnatusten kylväin maan,
vaieten vasta kuollessaan.
Iskut, pistot säkenöivät,
armo-, voittohuudot soi,
ukkosna tykit salamoi.
Kaukana ihmiset epäröivät,
ystävätkö siellä vai
viholliset voiton sai;
riemun vaiko murheen tuo
julma melske heille suo,
mi kaikui kautta kukkuloiden
kauheasti korviin soiden,
kuuluen kauas kautta maan
Salamiiseen ja Megaraan;
sanotaanpa sen saapuneen
Piraioslahteen kaukaiseen.

25.
Ja miekat ne kärjestä kahvaan asti
veressä vaahtosi kamalasti;
mut aukko on tiellä ja saalis on siellä,
vain verisauna on jäljellä vielä.
Taloissa käydään ryöstöön ja murhaan,
soi niistä huudot surkeat;
ja pakoon pyrkijät rientää turhaan --
he veressä katuja kahlaavat.
Mut missä vastustaa voi vielä,
niin kohta kymmenkunta siellä
pysähtyi epätoivoissaan
ja miekoin kääntyi vainoojaan.
Päin muuria selkä kuin leijonat
he sotivat, kunnes sortuivat.
Näit siinä vanhuksen valkopään,
mut miekkaa se mitteli nuoren tarmoin
ja vainolaisia iskuin varmoin
hän niitteli puoliympyrään.
Hän peräytyi, mut haavatonna,
ei tohtinut kimppuun ykskään konna.
Kyll' alla kantoi haarniskan
satakin arpea urhon rinta,
mut haavat nuo oli kunnian
ja vanhain voittojen verihinta.
Ol' ukolla runko rautainen,
ei riittäis hälle nykykansa;
isompi luku ol' kaatamansa
kuin hapsiensa hopeisten.
Hän miekkaa heilutti ympäri pään,
ja moni moslemi-äiti surra
sai poikaa, jost' ei tiennytkään,
kun ensi kerran jo ehti purra
tuo miekka maksaa pakanain,
kun hän kakskymment' oli vain.
Sopinut kaikkien isäks ois,
joit' ympärille hän yhä kaati;
mut itse pojatonna, hän vaati
myös muilta isiltä pojat pois.
Niin, siitä alkain, kun kuolemansa
merellä poikans' ainoa sai,
hän uhras sen muistoks murheissansa
mont' ihmishekatombia kai.
Jos haamut verta uhriks huolii,
niin sai Patroklos niukemmin,
kuin tuo Minottin laps, mi kuoli
Dardanellien aaltoihin.
Hän hautahan pääsi samaan rantaan,
jok' unta Troian urhoille antaa.
Mut mit' on heistä jäänyt muuta,
mi kertois heidän vaiheistaan? --
Ei kiveä kummulle, hautahan luuta,
mut iäti elää he lauluissa vaan.

26.
Tuoss' Allah-huudoin taistelohon
Osmannien uljas valio karkaa.
Käs'varsi johtajan paljas on,
niin pikemmin niittäen kuolon sarkaa.
Se olkaan paistoi paljasna niin,
siit' uljas kantaja tunnettiin.
Toiset kullassa kulkea saa,
vain vihollista se kiihoittaa;
monell' on kalpa kaunoisampi,
mut Alpin on ruusunpunaisin;
monell' on kypäri korkeampi,
mut tuo käsi paljas on paistavampi,
miss' soi sodan melske murhaavin.
Ei lippua ollut taiston tiellä,
mi rinnalla sen nyt liehua vois,
ei viiriä voiton, mi puoliks vielä
niin kauas delhejä vienyt ois;
kuin tähdenlento se tuikki siellä.
Miss' iskuja tuo käsi vankka jakaa,
siin' uljaimmat pian maassa makaa;
siin' armoa turhaan pelkur' anoo,
kun tartaari hänen vertaan janoo.
Mut sankari kaatunut mykin kielin
hymyilee kuololle uhkamielin
ja viime iskunsa vaikutusta
vain tarkkaa mieheen lähimpään,
vaikk' kuolintuskissa multaa mustaa
jo tempoo heikosti verissään.

27.
Mut vanhus pystyss' seisoi vielä
kuin rautamuuri Alpin tiellä.
"Antau, Minotti, miekkoines,
pelasta itses ja tyttäres!"
"En koskaan, renegaatti, sulle,
vaikk' ikuisen elämän tois se mulle!"
"Franseska! -- Morsioni kallis!
Hänetkö uhmas kuolla sallis?"
"Hän turvass' on." --
"Hän, missä, milloin?" --
"Hän taivaass' on nyt tahratonna,
miss' sielulles ei sijaa, konna." --
Niin julmast' ukko nauroi silloin,
kun näki Alpin horjuvan
kuin huumaamana salaman.
"Oi, milloin kuol' hän?" --
"Yöllä kuoli,
mut surra eroaan en huoli;
ei ykskään heimost' olla mun
saa orja puolikuun ja sun. --
Käy päälle!" --
Käsky tuo ol' turha,
sill' Alp jo suistui kuolemaan!
Juur' kun Minottin sanain murha
kovemmin kosti uhkallaan,
kuin miekka hyvityst' ois taannut,
jos aikaa iskemään ois saanut,
niin lähi-kirkon holvistosta,
miss' epätoivoin yhtynyt
pien' oli parvi taistelosta
ja vastarintaan ryhtynyt,
lens' kuula, Alpin maahan syöksi.
Ei haavaa nähnyt yksikään,
mi halkas uskottoman pään,
kun elonsa jo muuttui yöksi.
Säkenen jonkun silmä heitti,
kun nousematta nukkui hän,
mut kohta kuolonpimeys peitti
tuon ruumiin nytkähtelevän.
Eloa viel' ol' värinä,
jäsenten kevyt tärinä.
Hän käännettiin, ja hurme, multa
poloisen kattoi poven, pään,
ja suusta sydänverten kulta
vuos' syvist' elinlähteistään.
Ei nähty sykkimistä suonen,
ei huokausta huulillaan;
ei sana, hengenvetokaan
hänt' ilmoittanut tiellä tuonen. --
Rukoilla hän ei kerinnyt,
vaan ripitt' on hän erinnyt,
sieluss' synnin raskas taakka --
luopiona loppuun saakka!

28.
Hirmuisesti huudot soi
kumpaisenkin joukon puolla:
tääll' on riemu, raivo tuolla.
Vimma miehet villiks loi,
kalvat, keihäät salamoi,
iskut, pistot vuoroin sataa
katkaisten mont' elonrataa.
Antain tuuma tuumalt' alaa
rautaisella kädellään
Minotti suojas viime palaa
maasta isännöimästään.
Viimeiset hänt' urhot vielä
auttoi miekalla ja miellä.
Viel' on kirkko vapaa, josta
kuolon kuula äsken ties
Korinton tuhon puoliks kostaa,
kun sortui uljain vihamies.
Sinne väistyy urhot nuo
verivirroin kadun kastain,
kasvot vainolaista vastaan
miekoin turvatien he luo.
Lähell' uhkaa heitä saarros,
mut he ehtii temppeliin,
missä kiviseinäin kaarros
suojaa heitä hetken niin.

29.
Ah, lyhyt lepo! Vimmoissaan
turbaanit kintereillä kulki;
niin tunki eespäin tulvanaan,
ett' oman paluutiensä sulki.
Se tie oli ahdas, mi Minottin
vei viime turvapaikkaan tuolla:
Jos pelkuri pakoon kääntyikin,
hän sortui laumojen jalkoihin,
sen voittaa täytyi taikka kuolla.
He kuoli, mut heidän ruumiilleen
nous kostajat kohta kalpoineen.
Tapettuin aukot heti täyttää
verekset joukot, raivokkaat;
niin uupuu templin sotilaat,
kun saavat yhä kalpaa käyttää.
Osmannit ovelle jo entää,
sen kestää vankka raudoitus;
ja kuolon kuula, leimaus
sen joka raost' ulos lentää.
Ja akkunoista ruhjotuista
niin tuiskuu tuli, pauke jyskää. --
Jo huojuu portti pielipuista,
sen laudat lonsuu, raudat ryskää --
se taipuu -- vaipuu -- luhistuu --
Korinton turva kukistuu!

30.
Minotti eessä alttarin
niin synkin mielin seisoi yksin.
Madonna sieltä suloisin
hänehen katsoi säteilyksin
ja auvosilmin armahin.
Pyhältä paikaltaan hän sieltä
luo meihin hurskaampata mieltä.
Kuvassa rukoillen hän hohtaa
Jumalan poika polvillaan,
hymyillen huokauksiin maan,
kuin tahtois taivaaseen ne johtaa;
säteillen vielä pyhää rauhaa,
vaikk' kirkossaan jo veri pauhaa.
Minotti häneen loi katsehensa
ja ristihe syvään huoahtain;
nyt tempas hän palavan soihdun vain
ja vartoi tyynnä, kun miekkoinensa
päin myrskysi paljous pakanain.

31.
Mosaikin all' on hautaholvi,
miss' uinui moni sukupolvi.
Nimensä, kiviin piirretyt,
on hurmeen hyhmä peittänyt.
Ja veistokilvet, kuvat kummat
ja kirjokarva marmorein
verest' on niljakat ja tummat,
katetut miekan pirstalein
ja kaatuneitten kypärein.
On kuolleit' yllä -- ja alla myös
siell' lepäsi ruumiita haudan yöss'!
Näit kolkot kirstusarjat noiden
raoista synkkäin ristikoiden.
Mut sota oli astunut
myös mustiin kalman kammioihin
ja ruutiaarteens' ahtanut
luumiesten lujiin asuntoihin.
Tää sodan aikaan kaupungin
ol' aseaitta salaisin;
vei sinne lanka, pantu juuri --
tuo viime turva Minottin,
kun saartoi joukko julma, suuri.

32.
Viholliset jo voittaa alaa,
on vastarinta toivoton.
Kun kostonvimma paisuin palaa,
mut elävistä puute on,
he ruumiit silpoo, rikki ratkoo,
päät kuollehilta kalvoin katkoo.
Pois syöstään kuvat komeroista
ja alttar'-aarteet temmataan;
pyhistä hopea-astioista
kiroillen kauan tapellaan.
He kimppuun käy pääalttarin --
on sillä näky loistavin!
Sen säteilevi pöydäll' yhä
vihitty kultakalkki pyhä,
niin raskas, suuri, kimaltain
kuin päivä silmiin pakanain.
Viel' aamulla vaahtosi viini siellä
verenä pyhänä Kristuksen;
sit' uskovat joivat hurskaalla miellä
syntinsä anteheks anoen;
pisara joku siin' on vielä.
Kakstoista kynttilätä palaa
komeina kehäll' alttarin,
ken kultaa puhtoisinta halaa --
se saalis parhain -- viimeisin!

33.
He kooss' on -- lähin kurkoittaa jo,
vain hetki -- niin hän saaliin saa jo,
kun lankaan Minottin
käy käsi soihdullansa --
sen syttyy pää!
Ja torni, aartehet, holvitkin,
ja puolikuun sekä ristin kansa,
kaikk' elävät, kuolleet haudoissansa
ja kirkko ryskehin hirmuisin
niin ilmaan räjähtää.
Ja holvit hajonneet -- vallit vajonneet --
meri, mi taappäin kuohueli,
vuori, mi vapis ja horjahteli
kuin ois maanjäristys --
tuhannet pirstat, joita kylvi
taivaalle liekki ja sauhupilvi
ja tuima täristys --
julisti vihdoin vimmatun
noin tauonneeksi taistelun.
Kaikk' kappaleet rakettein lailla
lens' ilmaan, matkas pilvein mailla.
Mon' urho kookas, parhaillaan,
nyt vaaksaks kärventyi ja suli;
pudoten maahan matkaltaan
hän kekäleinä kenttään tuli,
ja tuhkasade peitti maan.
Ken putos lahteen, tuhansilla
sen saartoi vesi renkahilla.
Ken rantaan ruhjottuna vajos,
se kauas kannakselle hajos.
Kristitty vaiko turkkilainen?
Sen tietkööt äiti-raukat vainen!
Ken heistä silloin unelmoi,
kun kehdoss' uinui pienokainen
ja unta äiti autuainen
sen suojas, että koittais koi,
mi pienen ruumiin pilstaroisi.
Täält' ykskään äit' ei koota voisi
nyt lastaan, heelmää murheiden,
kun merkkejä ei ollut muita
jälellä hahmost' ihmisen
kuin kallon siruja ja luita.
Putoovat hirret suitsui, paloi,
ja kivisateen taivas valoi;
ne saveen syvät kuopat löi,
kaikk' kyti, sauhus, säkenöi.
Kaikk' elo katos rantamalla
tuon pamauksen kuullessaan.
Pois lensi korppi, ulinalla
pakeni koira raadoiltaan.
Kameli karkas hoitajalta.
pois härkä ponnahti ikeen alta.
Hevonen laukkas herratonna.
vöin, valjain rikki riuhdotuin.
Syvällä suossa rupikonna
kurnutti kuuluvammin suin.
Sudet ne ulvoi luolissaan,
joiss' ukkosena kaiku paukkui;
shakaalit kaukaa vastaan haukkui;
se soi niin kurjan surkeaan
kuin yhteen parkuis lapsi paha
ja ulvois hurtta hoikkamaha.
Ja kotka jätti kallion
ja pörrörinnoin piiriin nousi
hän nopein siivin auringon.
Kun sauhu sankka tielle sousi,
hän kirkuin ylös ilmaa ui
vapaaseen päivän valohon. --
Ja niin Korintto kukistui!


MAZEPPA

1.
Niin päättyi päivä Pultavan,
miss' onni Ruotsin urhon kääntyi
ja kukkuloilta kunnian
sen sankarjoukko veriin nääntyi.
Kavala sodan maine kai
jo Kaarleen, kantajaansa, suuttui
ja onneks ylvään tsaarin muuttui,
ja Moskova taas rauhan sai,
siks kunnes kauhun päivä kerta
enemmän häpeää ja verta
toi turmaks joukon mahtavamman