Kolme runokertomusta: Korinton piiritys. Mazeppa. Chillonin vanki. - 1

KOLME RUNOKERTOELMAA
Korinton piiritys. -- Mazeppa. -- Chillonin vanki

Kirj.
GEORGE BYRON

Suomentanut ja johdannolla ynnä selityksillä varustanut O. A. Kallio

Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.



SISÄLLYS:
George Byron
I. Korinton piiritys
II. Mazeppa
III. Chillonin vanki


George Byron.

Byron, Shakespearen ohella ja jälkeen kuuluisin englantilainen
runoilija, Napoleonin sotilassortovallan ja "pyhän allianssin"
aikuisen taantumuksen ja vapaudenkammon kiivain ja kaunopuheisin
vihollinen, on suomenkieliselle yleisölle, päinvastoin kuin
Shakespeare, ollut toistaiseksi miltei suljettu kirja. Ja kuitenkin
on Byronin vaikutus maailmankirjallisuuteen ja kokonaisen sukupolven
luonteensävyyn ja katsantokantaan ollut sangen valtavaa laatua
("byronismi"). Niinpä olisikin täysi syy tutustuttaa meikäläistä
yleisöä tuon suuren runoilijaneron runoluomiin, varsinkin hänen
pääteoksiinsa. Siinä toivossa, että joskus niin tapahtuu, tahtovat
seuraavat pienet, vaatimattomat suomennoskokeet kohdaltansa vähän
latua hiihtää ja latvaa taittaa. Vaikkapa ne ovatkin käännöksiä vain
Byronin tilapäisluontoisista pikkuteelmistä, voinevat ne antaa edes
rahtusen käsitystä Byronin runouden luonteesta ja sen sisäisistä ja
ulkonaisista ominaisuuksista. Niiden johdannoksi mainittakoon tässä
aluksi pääpiirteet Byronin elämästä, varsinkin kun hänen elämänsä
ja kokemuksensa -- kuten jokaisen todellisen runoilijan -- hyvin
läheisesti, jopa aivan oleellisesti liittyvät hänen runouteensa --
ennen kaikkea tietysti hänen pääteoksiinsa.
_George Byron_ kuului sekä isän että äidin puolelta ikivanhoihin
ylimyssukuihin, joiden suonissa virtasi sekä normannilaista että
skotlantilaista verta. Hän syntyi Lontoossa (toisten tietojen
mukaan Doverissa) 22 p. tammik. 1788. Isä oli aimo hurjastelija
ja elostelija, kaartinkapteeni John Byron, tunnettu nimellä
"hullu Jack". Hän pakeni velkojiansa Englannista Ranskaan, missä
kuoli jo 1791, jättäen vaimonsa ja poikansa perin niukkoihin
varoihin. Rouva Byron siirtyi poikansa kera Skotlantiin, jonka
raikkaassa vuori-ilmassa heikko poika ruumiillisesti vahvistui,
ollen pian ensimäinen kaikissa poika-iän leikeissä ja urheiluissa.
Onnettomuudekseen oli muodoltaan kaunis poika saanut syntyessään
kämpäjalan, jota hän lievästi ontui. Tämä ruumiinvika, josta hän
sai kärsiä pilkkaa toveriensa puolelta, tietysti antoi hänelle
aihetta tyytymättömään, elämää ja kaitselmusta epäilevään, jopa
vihaavaan mielialaan. Lisäksi äidin kasvatustapa, joka oli milloin
perin hemmottelevaa, milloin taas kovin ankaraa laadultaan, ei ollut
sovelias tasoittamaan ja ohjaamaan pojan levotonta, kapinoitsevaa
luonnetta, jossa esi-isien kiihkeä normannilaisveri näytti jo
aikaisin kuohuvan. Skotlannissa hän kuitenkin oppi ihailemaan ja
rakastamaan luontoa, jolla sittemmin oli niin suuri sija hänen
runoudessaan.
Kun Byronin omituinen isosetä, loordi William Byron, v. 1798 kuoli
jälkeläisittä, peri nuori George Byron suvun sukukartanon Newstead
Abbeyn ja loordin arvon. Äiti muutti nyt takaisin Englantiin, ja
Byron pantiin Harrowin kuuluisaan oppikouluun, josta v. 1805
siirtyi Cambridgen yliopistoon. Täällä häntä viehätti enemmän hurja
ylioppilaselämä kuin säännöllinen opiskelu, ja kolmen vuoden perästä
hän jätti yliopiston. Jo koulupoikana hän oli ennättänyt tulisesti
rakastua, mutta saanut rukkaset, mikä osaltaan katkeroitti hänen
herkkää ja tunteellista mieltään maailmaa ja ihmisiä vierovaan
suuntaan. Ylioppilaana ollessaan hän oli v. 1807 julkaissut ensimmäisen
vaatimattoman runokokoelman _Hours of Idleness_ (Joutohetkiä), jota
aikakauskirjassa "Edinburgh Review" perin ankarasti arvosteltiin.
Byron, jonka turhamaisuuteen ja itsetuntoon arvostelu oli kipeästi
koskenut, vastasi siihen purevalla runosatiirilla _English Bards
and Scotch Reviewers_ (Englantilaiset runoilijat ja skotlantilaiset
arvostelijat), jossa ensi kerran tuntui Byronin runouden
"leijonankynsi".
Englantiin ikävystyneenä nuori loordi v. 1809 lähti matkoille,
kulkien Portugalin, Espanjan, Maltan ja Albanian kautta Turkkiin,
Vähään Aasiaan ja Kreikkaan ja tutustuen läheltä itämaiden
kirjaviin oloihin. Matkalta kotiuduttuaan 1811 hän julkaisi kaksi
ensimäistä laulua omituista runollista matkakirjaa _Childe Harold's
Pilgrimage_ (Ritari Haroldin toivioretki), jotka yhdellä iskulla
kohottivat hänet kirjallisen maineen kukkuloille. Childe Haroldin
muhkeihin ja vaikeihin spenser-stanzeihin, jotka Byronin käsissä
soluvat erinomaisen sujuvina ja komeina, hän on runoillut matkalla
saamiaan vaikutelmia ja luonnonkuvia ja antanut niissä oman
personallisuutensa ja elämänkatsomuksensa voimakkaasti purkautua
esiin. Tämä suuri menestys kiihoitti Byronia jatkamaan runoilua, ja
niinpä ilmestyikin seuraavina vuosina runsaasti uusia tuotteita,
niiden joukossa useita runokertoelmia, mikä kirjallisuudenlaji
siihen aikaan oli Englannissa hyvin suosittu. Sellaisia olivat _The
Giaour_ (Uskoton), _The Bride of Abydos_ (Abydoksen morsian), _The
Corsair_ (Merirosvo), _Lara_, _Parisina_ ja _The Siege of Corinth_
(Korinton piiritys). Niiden aiheet olivat Välimereltä ja itämaista,
päähenkilöt omituisia rikollisia, salaperäisiä, maailman murjomia
olentoja, saman perustyypin toisintoja, niiden kieli ja kuvaustapa
värikästä ja loistoisaa. Ne saavuttivat sellaisen suosion, että
Walter Scott, tämän runolajin entinen mestari, luovutti sijansa siinä
Byronille ja kääntyi historialliseen romaaniin.
Tähän aikaan, v. 1815, Byron meni naimisiin erään rikkaan neidin, Anna
Millbanke-Noelin kanssa, mutta runoilijan levoton ja säännötön luonne
ei ollenkaan sopinut yhteen hänen vaimonsa täsmällisen, turhantarkan
ja käytännöllisen luonteen kanssa. Sopusoinnun puute ja taloudelliset
häiriöt johtivat jo vuoden kuluttua avioeroon. Kun eron vaikuttimet
luettiin yksipuolisesti Byronin syyksi, alettiin Englannin
tekopyhissä, ahdasmielisissä ja parjaushaluisissa seurapiireissä
ankarasti panetella Byronia, hänen elämäänsä ja käytöstänsä. Tästä
runoilija niin kyllästyi Englantiin, että myi sukukartanonsa ja
lähti v. 1816 pois kotimaastansa, sinne enää elävänä palaamatta. Hän
matkusti nyt Belgian ja Reinin kautta Sveitsiin, jossa sepitti Childe
Haroldin kolmannen laulun, jatkaen siinä tuota omituista runollista
matkapäiväkirjaansa ja liittäen tuoreihin matkavaikutelmiinsa
omaperäisiä mietteitä ja vapaamielisiä arvosteluja Euroopan oloista
ja huomattavista henkilöistä (m.m. Rousseausta ja Voltairesta).
Täällä hän runoili m.m. pienen kauniin runokertoelman _The Prisoner
of Chillon_ (Chillonin vanki) ja sepitti syvämielisen, ihmisolemuksen
ongelmoita käsittelevän aatenäytelmän nimeltä _Manfred_, jossa
Faust-tarina esiintyy byronilaisessa muodossa.
Sveitsistä Byron siirtyi Italiaan, asuen aluksi Venetsiassa ja
nauttien täysin siemauksin hurjastelevan "voimaihmisen" elämästä.
Sitten hän oleksi vuorotellen Ferrarassa, Roomassa, Ravennassa,
Pisassa ja Genovassa, rakastui nuoreen kreivitär Guiccioliin ja
sai vastarakkautta. Mutta samalla hän ahkerasti runoili. Italiassa
syntyi Childe Haroldin neljäs laulu, missä hän lennokkain sanoin ja
säkein piirtelee kuvia Italian suuresta entisyydestä ja mitättömästä,
sorronalaisesta silloisuudesta. Täällä hän sepitti pienen leikillisen
runokertoelman nimeltä _Beppo_, samoin _Mazeppa-tarinan_ ja
etelämeriltä ihanan runokuvauksen _The Island_ (Saari). Italiassa
Byron aloitti myös suuren pääteoksensa, puolittain koomillisen
modernin eepoksen tai runoromaanin _Don Juanin_, joka häneltä
jäi kesken. Sen 16 stanzi-mittaista laulua kuvailevat kepeästi
ja pakinoivasti espanjalaisen Don Juanin monenmoisia vaiheita
ja seikkailuja Espanjassa, Välimerellä, Kreikan saaristossa,
Turkinmaalla, Pietarissa ja Lontoossa. Mutta samalla on Byron Don
Juaniin runoillut ihmeteltävällä tavalla koko oman kielteisen
elämän- ja maailmankatsomuksensa, lausuen siinä, samoin kuin Dante
"Jumalaisessa näytelmässään", arvostelunsa ja tuomionsa miltei
kaikesta maan ja taivaan välillä. Don Juanissa Byronin runollinen
luomisvoima ja kielen ja muodon mestarillinen valtius on
saavuttanut huippunsa. Täällä Byron kirjoitti myös historialliset
murhenäytelmät _Sardanapalus, Marino Falieri ja The Two Foscari_
sekä murhenäytelmän _Werner_, jotka kaikki kuitenkin ovat pikemmin
luku- kuin näyttämödraamoja. Italiassa valmistui myös Byronin
syväaatteinen näytelmämysteerio _Cain_, Childe Haroldin ja Don Juanin
ohella runoilijan kolmas pääteos, jossa hän rohkeasti ja omaperäisesti
käsittelee ihmissuvun syntiinlankeemusta seurauksineen ja Kainin
kohtaloa. Erikoisesti on siinä huomattava se aito byronilainen kuva,
jonka Byron antaa saatanasta, Luciferista. Useita muita, vähempiä
runotuotteita Byron sepitti Italiassa ollessaan.
Mutta runoilija, joka ennen muita runoudessaan ajoi vapauden asiaa
ja vihasi kaikenlaatuista sortovaltaa, ei voinut tyynin mielin
nähdä, miten kreikkalaiset, Euroopan suurvaltain kylmästi jättäminä
pulaan, olivat vapaustaistelussaan sortumaisillaan turkkilaisten
ylivoiman alle. Hän päätti uhrata kaikkensa kreikkalaisten hyväksi,
purjehti kesällä 1823 Kreikkaan ja kustansi oman suliootti-rykmentin
sotaan. Liialliset rasitukset, mielen jännitys ja vilustuminen
kaatoivat hänet kuitenkin Missolunghissa tautivuoteelle ja siitä
kuolemaan 19 p. huhtik. 1824. Ruumis haudattiin Englantiin,
Newstead Abbeyn lähikylän Hucknallin kirkkoon, koska Englannin
yleinen mielipide ei sallinut hänelle sijaa Englannin suurmiesten
hautakirkkoon, Westminster Abbeyhin. Byronin arvosta runoilijana
on paljon riidelty, varsinkin Englannissa, jossa Byron ei ole
saavuttanut ansioittensa mukaista tunnustusta, koska siellä hänen
arvoonsa runoilijana on määräävästi vaikuttanut se arvostelu,
jonka tapatarkat ja tekopyhät ovat kohdistaneet häneen ihmisenä,
loordina ja englantilaisena. Muualla Euroopassa sen sijaan Byron on
suunnattomasti vaikuttanut 1800-luvun alkupuolen runouteen, eniten
slaavilaisissa maissa Puolassa ja Venäjällä, joiden senaikuinen
runous (Mickiewicz, Pushkin, Lermontov) osoittaa mitä selvintä
"byronismin" leimaa. Ja 1800-luvun alkupuoli olikin kaikin puolin
kuin luotu "byronismin" synnylle ja leviämiselle.
Kaikkialla vallitsi mitä ankarin valtiollinen sorto, kirkollinen
suvaitsemattomuus, henkinen pakkovalta ja vapauden kammo, joita
saksalainen uusromantiikka keskiaikaisten olojen ihailulla osaltansa
kannatti. Byronin vapaa, itsenäinen, levoton ja kapinallinen
henki tunsi syvästi nuo aikansa epäkohdat, ja se saattoi hänet
epäilemään elämää, maailmaa, itseään, ihmisiä, jopa Jumalaakin.
Niinpä hän ampuukin epäilynsä, uhmansa, vihansa, inhonsa ja ivansa
nuolet kaikkea sortoa, pakkoa, itsekkyyttä, pikkumaisuutta,
ahdasmielisyyttä ja valon ja vapauden kammoa vastaan, esiintyen
sen vapaudenjanon, tyytymättömyyden, kielteisyyden, pessimismin ja
"maailmantuskan" voimakkaana tulkkina, joka tällöin jäyti varsinkin
nuorison mieliä. Ainoastaan syvällinen luonnontunne ja harras
luonnonihailu lieventävät Byronin runouden epäilevää, pessimististä
elämänkatsomusta.
Hänen runoutensa siis enemmän repii kuin rakentaa eikä voi niin ollen
tarjota lohtua ja viihdytystä sitä etsivälle lukijalle. Pikemminkin
hän kärjistää lukijansa mielessä jo ennestään olevia kysymyksiä ja
ristiriitoja entistä suuremmiksi, tehden uskovaisesta epäilijän,
epäilijästä kieltäjän, joka tietämättään, tahtomattaan joutuu hänen
mahtavan ulkonaisen ja sisäisen runotenhonsa lumoihin eikä ehdi
huomata hänen runoutensa kielteisiä puolia tai sen muodollisia
puutteita, joita siinä, mestarillisesta ja ylimyksellisestä kielen
ja muodon valtiudesta huolimatta, melkoisesti, aivan kuin tahallaan
jätettyinä, esiintyy.
Viime aikoina ei Byronin runouden vaikutus ole enää ollut niin
tuntuva kuin sen esiintyessä uutena ilmiönä. Mutta vielä nytkin se
avaa lukijalle kysymyksiä, arvoja ja näköaloja, jotka yhä edelleen
askarruttavat jokaisen ajattelevan ihmisen mieltä ja vaativat
häntä ratkaisemaan suhteensa niihin. Ja sellaisella runoudella
tulee aina olemaan merkityksensä, samoin kuin sen luojalla sijansa
maailmankirjallisuuden ensimäisten nerojen joukossa.
Seuraavat kolme käännöskoetta ilmestyivät ensi kerran jo
parikymmentä vuotta sitten (1899-1900) "Valvojassa". Suomentaja on
nyt uudelleen tarkastanut ne ja tehnyt niihin joukon pienehköjä
korjauksia. Käännöksissä on, mikäli mahdollista, koetettu säilyttää
Byronin säerakenteen säännöttömyyksiä y.m. ominaisuuksia, joskin
loppusointujen käyttö ja järjestys on vapaampi kuin alkutekstissä.
Kuten jo edellä on mainittu, kuuluvat nämä kolme runokertoelmaa
Byronin toisarvoisiin, pieniin runotuotteihin eivätkä siis riitä
antamaan oikeaa kuvaa Byronin runoudesta, mutta jonkinlaisen
aavistuksen ne siitä ehkä voinevat antaa.
_Korinton piirityksen_ aiheen Byron on saanut eräästä turkkilaisten
historiasta, jossa kerrotaan, kuinka suuri turkkilainen armeija
v. 1715 yritti tunkeutua venetsialaisten omistamaan Moreaan
(Peloponnesokseen) ja sentähden tahtoi ensin valloittaa tiellä
olevan Korinton. Kun varusväki, useita turkkilaisten rynnäköitä
kestettyään, oli kovasti huvennut, päätti kaupungin kuvernööri
signor Minotti ryhtyä neuvottelemaan antautumisesta. Mutta
neuvottelujen aikana sattui turkkilaisten leirissä ruutimakasiini
räjähtämään ilmaan, jolloin kuusi- tai seitsemänsataa miestä sai
surmansa. Tästä turkkilaiset siinä määrin vimmastuivat, etteivät
hyväksyneet mitään antautumista, vaan valloittivat raivoissaan
kaupungin väkirynnäköllä ja surmasivat suurimman osan sen
puolustajista, niiden joukossa myös kuvernöörin. -- Historian
tarjoaman kuivan kertomuksen on Byron mielikuvituksessaan täydentänyt
ja elävöittänyt ja luonut siitä sangen vauhdikkaan ja jännittävän
runoelman, jonka päähenkilö, uskonluopio Alp, on toisinto Byronin
runoelmien tavallisesta, maailman murjoamasta rikollisesta
sankarityypistä.
_Mazeppan_ aihe on otettu Voltairen "Kaarle XII:n historiasta",
jossa Voltaire -- muuten tiettävästi ainoa senaikuinen lähde, joka
asian niin esittää -- kertoo m.m. Mazeppan olosta Puolan hovissa,
hänen seikkailustaan erään puolalaisen ylimyksen vaimon kanssa
ja hänen omituisesta ratsastuksestaan Puolasta Ukrainaan hevosen
selkään sidottuna. Voltairen kertomusta on Byron sitten runollisella
vapaudella käyttänyt hyväkseen ja kuvannut varsinkin tuon kamalan
ratsastusmatkan aivan omaperäisellä tavalla.
_Chillonin vangin_ aiheena on taas geneveläisen isänmaan-ystävän ja
vapauden-puolustajan François de Bonnivardin tarina. Taistellessaan
kotikaupunkinsa vapauden puolesta vallanhimoista Savoijin herttuaa
Kaarle III:tta vastaan Bonnivard (s. 1496) kahdestikin joutui herttuan
vangiksi, ensi kerran v. 1519, jolloin sai istua Groleessa kaksi
vuotta, ja toisen kerran v. 1530, jolloin herttua, pitäen häntä
vallanhimonsa vaarallisimpana vastustajana, sulki hänet yhdessä
muiden taistelutoverien kera Geneven järven rannalla olevan Chillonin
linnan synkkiin, maanalaisiin vankikomeroihin. Siellä Bonnivard sai
virua kuusi vuotta, kunnes berniläiset, valloittaessaan linnan,
hänet vapauttivat. Lopun ikäänsä Bonnivard toimi Geneven vapauden
ja kukoistuksen hyväksi ja kuoli kansalaistensa kunnioittamana
vanhuksena v. 1570. -- Oleskellessaan Sveitsissä v. 1816 Byron
kävi katsomassa myös Chillonin linnaa, tutustui samalla ohimennen
Bonnivardin tarinaan ja innostui -- parin illan työnä, kuten
kerrotaan -- sepittämään "Chillonin vangin". Bonnivardin nimi
esiintyy siinä vain sen kauniissa alkusonetissa, ja itse runoelma,
määrätystä paikasta huolimatta, on pikemminkin aivan yleistä laatua,
sydäntä liikuttava kuvaus vankilassa nääntyvän syyttömän miehen
mielialoista ja vapaudenkaihosta, Byronin linkooma syytös väkivaltaa
ja vapauden sortoa vastaan.
_O. A. K._


KORINTON PIIRITYS

PROLOGI.
Vuonna jälkehen Kristuksen
tuhat kahdeksansataa ja kymmenen
meit' oli reipas seura kerta,
mi ratsain maitse, laivoin merta
vaelsi vapaasti, iloiten.
Yli virtain ja vuorten riensi retki,
lyhyt oli ratsujen lepohetki!
Jos kellari tai vaja yösijan soi,
ain' oivaa unta se meille toi.
Me viitassamme taivasalla
tai purtemme pohjalla nukuttiin,
tai unien helmaan rantamalla
satulan päälle uuvuttiin:
Aamuin norjina nousimme,
vapaa ain' oli aatos ja kieli,
terve ruumis, raitis mieli,
surutta vaaroihin sousimme.
Näit kieleltä, uskolta kirjavan väen:
toiset helminauhaansa luki,
luotti paaviin ja pappeihin päin,
toiset Muhamettihin tuki,
toisten usko ol' niin ja näin.
Mut joukkohon yhtyis et hauskempaan,
vaikk' etsisit kautta kaiken maan.
Mut toiset kuoli ja toiset haipui,
toiset unhotuksiin vaipui;
toiset vuorilla kapinoivat,
jotk' Epeiron laaksoja ympäröi,
kun hetkeks vapauden torvet soivat,
ja kosto sortajat veriin löi.
Toiset kiertävi mikä missäin,
toiset on kotona ikävissään.
Mut ah! emme enää milloinkaan
me yhdy retkillä Kreikanmaan!
Niin kultaisna kului ne päivät kovat
ah, nykyiset kuin synkkiä ovat!
Siks aatos pääskynä meriä liitää
ja kantaa henkeni kauas pois;
se maiden ja ilmojen kautta kiitää
kuin kotka, pilvien kulkija, ois.
Se se mun harppuni soimaan saa,
ja taas, ah, lauluni pyytää hetken
kuulijoitansa harvoja retkeen
seuraamaan mua merten taa!
Vieras -- tahdotko taruni vuoksi
taas käydä Akro-Korinton[1] luoksi?

1.
Vaikk' käynyt aavain aikain tiellä
on vimmat sotain, myrskyjen
Korinton yli, seisoo vielä
tuo vanha linna vapauden.
Maanjäristys tai hirmusää
ei voi sen juurta järkyttää,
tuon kulmakiven, josta on
viel' ylväs maansa onneton.
Se on raja, missä purppurallaan
kaks merta rantaa huuhtelee;
ne kohti pyrkii kuohunnallaan,
mut jalkaa sen vain suutelee.
Vaan maa jos antais veren sen,
min niellyt on se jälkehen
Timoleonin[2] veljen surman
ja Kserkseen miljoonien turman --
niin, jos nyt aukeis kita maan
ja esiin kuohuis virrat veren,
niin tulvaan moisen hurmemeren
tuo kannas hukkuis kokonaan.
Jos kaatuneiden näillä mailla
luut kaikki kasaan pinottais,
se pyramiidi vuoren lailla
ylemmäs ilmaan kohoais
kuin Akropolis tornipää,
mi pilvein piirit ylettää.

2.
Kakskymmentuhatt' tumma harja
nyt peistä kantaa Kithairon,
molemmin puolin telttasarja
kannasta peittää Korinton.
Moslemileirin laajan päällä
tuoll' liehuu lippu puolikuun.
Kas, tummat spahit[3] ryntää täällä
johdolla pashan partasuun.
Niin kauas kuin vain silmä kantaa
turbaanit liehuu pitkin rantaa.
Araabi ajaa juhtaa hiekan,
tartaari rientää ratsullaan,
turkmeeni, tullut aroiltaan,
kupeelleen vyöttää käyrän miekan.
Siell' ukkosena pauke soi,
ett' aallot vastaan vaikeroi.
Ojia luodaan, kuolemaa
suhisten kuulat julistaa.
Kun valliin iskee pommi suuri,
niin pirstoiks murtuu vankka muuri.
Vihainen vastuu saapuu sieltä
halk' öisen sauhun, mustan maan,
ja pyyhkii tulisiivin tieltä
mont' uskotonta uhrinaan.

3.
Lähinnä nähtiin muurin harmaan,
jot' uhkas mahti moslemein,
mies mustaan sotataitoon varmaan
parahin parhaist' osmannein.
Niin uljas ja niin peloton,
kuin koskaan voitonsankar' on.
Hän vaaran teille vaahtoovaa
hevostaan kääntää, kannustaa;
miss' ulos ryntää uljaimmat,
ja parhaat moslemit jo horjuu,
tai patterien kanuunat
tulellaan turkkilaiset torjuu,
hän uuteen liekkiin puhaltaa
soturin vimmaa sammuvaa.
Sulttaanin suuren kehutuiden
urosten joukost' uljain mies,
mi kuoloon ensi eellä muiden
ja pyssyn, keihään käytön ties,
ja säilää salamoittaa saatti,
ol' _Alp,_ tuo Adrian renegaatti.[4]

4.
Ol' hällä Venetsiassa koti,
hän kuului vanhaan aateliin,
mut pakolaisna täällä niin
hän synnyinmaataan vastaan soti,
jolt' opin sai -- sen uskon heitti
ja päänsä turbaanilla peitti.
Korintto, koko Kreikan ranta
nyt tottel' "Adrian morsianta".
Hän vihollisna Korinton
ja isänmaansa vihollisten
parissa seisoi; kostohon
hän paloi lailla rikollisten
ja nuoren uskonluopion,
tuhannet muka muistaissansa
vääryydet vaivoin kantamansa.
Hän kerskaamasta oli laannut
"vapaasta" Venetsiastaan,
siell' oli tuomion hän saanut
"kidasta leijonan", minne maan
salaiset syyttäjät sen sulki
rikoksen tuodaksensa julki.
Paolla säästäin elämän
hän riensi koston taisteluun --
sai maansa kyllin surra, huolla,
kun ristin maahan tallas hän,
lipukseen nosti puolikuun
ja vannoi kostaa taikka kuolla.

5.
Kumurdshi[5] -- joka kuolollansa
soi Eugenille[6] kunniansa,
kun Karlowitzin tanterelle
uroona uupui hurmeiselle --
hän kuolemaans' ei surrut lain,
hän kiros kristityitä vain --
Kumurdshi, jolle maineen toi
tuo Kreikan viime valloitus --
Eurooppa, miss' on vapaus,
min sille Venetsia soi?
Vuossata siit' on vierinyt,
kun Hellaan orjuuteen hän sulki. --
Hän moslemeitaan johti nyt,
Alp etujoukon kanssa kulki.
Tää täysin luottamuksen maksoi
hävittäin kaupungit ja maan
ja näytti, murhaten min jaksoi,
lujuuttaan uudess' uskossaan.

6.
Jo muurit murtuu -- hirmuinen
ne kuulatuisku tuhoaa,
mi pattereista paukkuen
Korinton tornit kumoaa.
Tuhannet tulikidat soi,
jylisten surmaa salamoi.
Ja moni holvi horjuu, raukee,
kun pommi siihen pirstoiks laukee;
kuin tulivuoren purkaus
lyö ilmaan sauhu, leimahdus;
punaiset liekkipatsahat
ne raunioista leiskuvat.
Ne tulitähdin tuhansin
hajoovat avaruuksiin taivaan,
ja päivän kehrä pimeihin
on usviin upotettu aivan,
kun sauhu vierren verkalleen,
käy pilveen rikinkarvaiseen.

7.
Alp-luopiota kuolon teille
ei kiihoittanut kosto, vaan
osoittamahan osmanneille
kuin' aukko muuriin ammutaan.
Nuo muurit sulottaren salas,
sen väkisin hän voittaa halas
isältä leppymättömältä,
mi muinoin vimmass' ylpeyden
sen kielsi kristittynä hältä,
kun kosi kättä neitosen.
Paremmall' ajall', auvomiellä,
rikoksen tahraamatta vielä,
kun karkeloss' ol' karnevalin
hän sankar' gondolin ja salin,
ja serenaadin somimman
kun lauloi, mik' on koskaan voinut
helähtää yössä Adrian
ja italiattarelle soinut.

8.
Hän Alpin omaks luultiin yhä;
hänt' anonut ol' moni, mut
Franseskan kättä kahle pyhä
kehenkään viel' ei sitonut.
Mut kun Lanciotto Adrian merta
pakeni pakanain luo kerta,
niin huulilt' armas hymy haipui,
hän kalpeni ja kaihoon vaipui,
ripille riensi hartaammin
kuin naamioihin, tansseihin;
jos tulikin -- hän silmäns' sulki,
jotk' ennen hurmas hehkullaan,
ja kuvan lailla vaiti kulki,
koreilematta puvuissaan.
Hiljemmin laulu helähteli
ja askel karkelossa eli
kuin toisten, jotka huomenkoi
tavata tanssimasta voi.

9.
Lähetettynä turvaks maan,
min Venetsia Patran suulta
Euboian salmeen puolikuulta
pois temmannut ol' voitoillaan,
kun Sobieski[7] Budan alla
löi Turkin mahdin Tonavalla --
_Minotti_ dogen miesnä johti
Korinton linnaa voittomaass',
kun Rauhan kirkas silmä tohti
hymyillä Hellaallekin taas,
ja viekas aselepo vielä
ikeeltä suojas pakanan.
Ol' hällä kanssaan tytär siellä,
ei jälkeen kauniin Helenan,
mi miehen heittäin, paheen tiellä
tuns' turmat lemmen laittoman,
tuon vieraan vertaa Hellaan ranta
oo saanut kaunotarta kantaa.

10.
Jo muuriss' aukko ammottaapi,
ja hämyss' ensi huomenkoin
valiojoukko uljas saapi
tien luoda yli raunioin.
Parahin parvi tartaarien
on valmis ynnä moslemien.
"Kadotettu" -- se nim' on väärä,
sill' uhkamielin kuolemaan
se tiensä murtaa miekallaan
ja kylvää kuolleill' ilman määrää.
Mies lähin astinlaudakseen
saa aina -- viimeks sortuneen.

11.
On sydänyö -- ja vuorten yli
kuun kehrä kylmän kalvas ui;
sinisnä vieri vetten syli,
sinisnä taivas kaareutui
kuin valtameri korkeuden,
miss' säihkyi tulisaarien
niin outo, ylimainen palo.
Ken, jolle tuttu on tuo valo,
ei pyrkis sinne maasta pois,
eik' enkel'siivin entää sois
ikuiseen iloon tähtitalon?
Molemmin puolin aavan väike
hopeisna, tyynnä hohtelee,
ei kiviin kuohu, vaan sen läike
kuin puron soitto solisee.
Nyt tuulet nukkuu lainehilla,
ja lippu tankoon kietoutuu,
kun tangot peittyy laskoksilla,
niin päältä paistaa puolikuu.
Vain silloin katkes hiljaisuus,
kun vahti tunnussanan huus,
tai ratsun hirnaus yöhön raikui,
ja kummut kaukaa vastaan kaikui.
Kuin metsä leiri huminoi,
merestä mereen kohu kulki,
kun muezziinin käsky julki
yösydän-rukoukseen soi.
Valittaen tuo laulu nousi,
kuin henkihuuto yössä sousi,
kajahtain surusoinnuin vienoin,
kuin tuuli harppuun koskeissaan
sävelin soittaa pitkin, hienoin,
jot' ei saa soittoniekat maan.
Tuo huuto kuului Korinttoon
kuin enne kolkko turmioon;
myös korvaan piirittäjän kunki
se kuolonkaameana tunki.
Äkillinen ja outo tunne,
mi sydämen niin hervaa, kunne
se sykkii kahta kiivaampaan,
häveten hetken heikkouttaan --
sen kuolinkello nostaa voipi,
vaikk' aivan vieraalle se soipi.

12.
Ol' Alpin teltta rannan puolla,
rukous, melu häipyi pois,
yökäynti tehty, vahdit tuolla,
ei mitään, mistä huolta ois.
Viel' yks yö polttavainen vaan --
nuo tuskat huomen maksaa mahtoi
ah, vihdoinkin! -- kuink' itse tahtoi
sulolla lemmen, kostollaan!
Karaistuakseen työhön veren
kuink' ois nuo hetket suotuisat!
Mut aatokset kuin aallot meren
povessaan polttain kuohuivat.
Hän yksin seisoi seuraa vailla;
vuoks puolikuun ei eloaan
hän uskonkiihkolaisen lailla
noin alttiiks pannut kuolemaan,
jott' ikilempi Hourein[8] vaan
ois palkka paratiisin mailla.
Povessa polttanut häll' ei
tuo tuli isänmaisin innoin,
mi eestä maansa riemurinnoin
veren ja hengen uhriks vei.
Hän yksin seisoi -- renegaatti,
petetyn vihollisna maan;
kenenkä sydämeen hän saatti
tai käteen luottaa joukossaan?
Tuo joukko häntä kunnioitti
vain siks kun runsaat saaliit voitti;
se totteli, kun vallita
sen tahdon tais ja hallita.
Mut Alpin synty kristillinen
heist' oli kovin rikollinen,
se maine heistä maahan painui,
min voitti moslemina hän,
sill' alla puolikuun he vainui
hänessä ristin piilevän.
He tienneet ei, kuink' ylpeys kaatuu,
kun turtuu tunteet jalommat;
he tienneet ei, kuin sydän paatuu,
kun vihan liekit polttavat;
kuin koston kiihko -- kurja, väärä,
tien oudon luopiolle määrää.
Hän johti heitä -- johdon vuoksi
käy moni lurjustenkin luoksi.
Shakaalit kuulee jalopeuraa,
ne saaliin vainuu, se sen lyö;
mut lopuks ahnas murhaseura
ilosta ulvoin tähteet syö.

13.
Pää poltti, tuless' suonet tykki
ja sydän rauhatonna sykki.
Hän vuoteellansa vääntelehti,
unetta kauan kääntelehti,
jos uinahti, niin melu, ään'
sai hänet heti säikkymään.
Turbaani poltti otsan pintaa,