Kiljusen herrasväen uudet seikkailut - 1

KILJUSEN HERRASVÄEN UUDET SEIKKAILUT
Kirj.
Jalmari Finne


Helsingissä
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.


SISÄLLYS:
Kun Kiljusista piti tehtämän elokuvia
Kiljusen poikain posetiivi ja marakatti
Kun Kiljuset leipoivat
Kun Kiljuset olivat ravustamassa
Kiljusen herrasväen kukko
Kiljusen pojat koulussa
Kiljusen poikien jouluaatto


Kun Kiljusista piti tehtämän elokuvia

Kankkusen suuri elokuvayhtiö tahtoi ottaa Kiljusista elokuvia
näytelläkseen sitten niitä ympäri maata. Käännyttiin suorastaan
herrasväen puoleen ja pyydettiin heitä esiintymään. Arvaahan sen, että
nämä ilahtuivat aivan tavattomasti tällaisesta huomaavaisuudesta. He
vakuuttivat, että kyllä he tekevät kaiken, mitä käsketään ja lupaavat
olla niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta eihän se laisinkaan ollut
tarkoitus. Heille selitettiin, että heidän piti juuri nimenomaan pitää
kiirettä ja touhua. Kyllähän he sellaiseenkin suostuivat aivan
mielellään.
Kun sitten herra Kankkunen pyysi heitä esiintymään muutamissa kaikkein
tunnetuimmissa seikkailuissaan, niin isä Kiljunen lausui:
-- Minä en ymmärrä, mitä te niitä tahdotte kuvata, eihän niissä ole
mitään erikoista, on vain meidän herrasväen tavallista elämää.
Siinä sitten puheltiin ja päätettiin, että kuvattaisiin ensiksi heidän
ensimmäinen Helsingin matkansa. Tämän päätöksen tehtyään läksi herra
Kankkunen hommaamaan kaikki valmiiksi.
Kun Helsingissä levisi tieto, että Kiljusista tehdään siellä elokuva,
niin syntyi tavaton levottomuus. Valtuusto kokoontui erikoiseen
istuntoon, jossa vallitsi aivan myrskyinen mieliala. Valtuusto ei
mitenkään tahtonut suostua koko hommaan, pitäen sitä suorastaan
yleiselle turvallisuudelle vaarallisena.
Asiasta neuvoteltiin poliisilaitoksen, maaherran ja valtioneuvoston
kanssa. Päätökseksi tuli, että ennenkuin mitään elokuvausta sallitaan
Kiljusen herrasväestä, olisi Helsinki ensin tyhjennettävä asukkaista.
Ja nyt kaikki herrat ryhtyivät laskemaan, mitä tämä tällainen homma
tulisi maksamaan.
Tänä aikana Kiljusen herrasväki valmistui tehtäväänsä ja urheili joka
päivä, ollakseen oikein ketteriä. Isä Kiljunen opetteli hyppäämään
korkeushyppyä. Hän saavuttikin viimein siinä sellaisen taituruuden,
että hän voitti kaikki Suomen ennätykset ja näytti jo melkein siltä,
että maailmanennätyskin olisi vaarassa. Äiti Kiljunen harjoitti sadan
metrin juoksua. Pihalle laitettiin sileä rata häntä varten ja täällä
nähtiin hänen nyt ravaavan puettuna aivan samanlaiseen urheilupukuun
kuin Hannes Kolehmaisellakin on. Ja hän juoksi lopulta sellaisella
nopeudella, että urheilumaailmassa se alkoi herättää huomiota ja
päätettiin pyytää äiti Kiljunen ottamaan osaa seuraaviin Helsingissä
pidettäviin kansainvälisiin kilpailuihin. Äiti Kiljunen oli hyvin ylpeä
ja sanoi:
-- Kun minä sinne tulen, niin kyllä minä annan päihin kaikille sadan
metrin juoksijoille.
Tämä uhkaus tuli tietoon urheilumaailmassa ja herätti suurta
levottomuutta.
Tänä aikana olivat herrat laskeneet, mitä Helsingin tyhjentäminen
tulisi maksamaan, ja kun oli kuultu rautatiehallituksen mielipidettä
siitä, voisiko saada niin paljon junia ja mitä ne tulisivat maksamaan,
niin ilmoitettiin, että menot nousisivat kahteenkymmeneen miljoonaan.
Tähän ei laskettu niitä menoja, jotka syntyisivät siitä, että koko
sotalaivasto varmuuden vuoksi oli tuotava Helsingin satamaan.
Herra Kankkunen kiljaisi melkein yhtä kovaa kuin Kiljuset, kun hän sai
tämän tietää. Eihän millään tavalla voitu maksaa niin suuria menoja!
Täytyi tehdä muutos ohjelmassa ja kuvata jotain toista kohtaa Kiljusten
elämässä. Olihan olemassa Kiljusen poikien syntymäpäivä. Sehän kelpasi
hyvin elokuviin.
-- Mutta ensin tarvitaan kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa,
sanoi isä Kiljunen, joka varsin hyvin muisti sen metakan, minkä
kissalauma oli hänen pihallaan saanut aikaan.
Herra Kankkunen pani ilmoituksen lehtiin ja lupasi maksaa kymmenen
markkaa kissasta. Tuotiin yksi hyvin laiha kissa. Eihän sillä voitu
mitään saada aikaan. Täytyi luvata enemmän. Vasta kun oli ilmoitettu
maksettavan kaksikymmentäviisi markkaa mirristä, alkoi saapua
vastauksia. Herra Kankkunen päätti tyytyä kahteensataan kissaan, sillä
maksoihan sekin jo hänelle 5000 markkaa. Yleisö saisi sitten kuvaa
katsellessaan kuvitella näkevänsä niitä yli kahdeksansataa. Ja kun
kissat kuitenkin juoksisivat hirveää kyytiä, niin eihän kukaan
ennättäisi laskea, kuinka monta niitä oli.
Ennenkuin kuitenkaan oli päästy harjoittamaankaan kuvien ottoa, syntyi
kova metakka ja jupakka sanomalehdissä. Eräs kirjoitti, että Kiljusista
ei saisi ottaa kuvia, toinen vastasi siihen hyvin terävästi, että se
oli herra Kankkusen oma asia, hänellä täytyi olla oikeus siihen.
Sanomalehdissä oli yhä enemmän kirjoituksia tästä asiasta. Viimein
sekaantuivat siihen yliopiston professoritkin, jotka aina tahtovat
kaikessa sanoa viimeisen sanan. Valittiin sovintotuomari ja tämä
määräsi, että Kiljusista saa ottaa kuvia.
Olipa se jännittävä päivä, jona vihdoin viimeinkin alettiin ottaa
Kiljusista elokuvia. Kissat olivat saapuneet ja niitä varten oli
laitettu erikoinen häkki pihalle, jotta eivät pääsisi karkaamaan. Herra
Kankkunen oli saapunut kahden apulaisen kanssa ja he olivat tuoneet
mukanaan valokuvauskoneen, millä elokuvia otetaan.
Kiljuset olivat aivan tavattomassa jännityksessä, sillä nythän heidän
maineensa tulisi leviämään kautta maan, kun heidät saataisiin nähdä
elokuvina. Isä ja äiti harjoittelivat suuren koivun ravistamista, jotta
oikein jaksaisivat kissoja pudottaa, kun ne siihen ensin olivat
kiivenneet. Pojat huusivat niin, ettei variksia näkynyt missään monen
kilometrin päässä, niin ne olivat säikähtyneet. Pullakin oli hiukan
hermostunut. Se kävi aina silloin tällöin sen häkin luona, missä kissat
olivat, niille haukkumassa. Mutta kissat päästivät aina sellaisen
vimmatun vihaisen naukunan, että Pullan selkäpiitä karmi ja karvat
nousivat pystyyn.
-- Onko kaikki reilassa? kysyi herra Kankkunen, joka oli asettanut
jokaisen oikealle paikalleen.
-- Kyllä ollaan, vastasi isä Kiljunen. -- Alkakaa vain konetta veivata!
Toinen Kankkusen apulainen asettui valokuvauskonetta veivaamaan, toinen
meni kissanakin luo päästääkseen ne määrätyllä hetkellä irti. Hänen
kädessään oli revolveri, jolla hän säikyttäisi kissat liikkeelle.
Konetta alettiin veivata, ja Kiljuset, jotka seisoivat talonsa kuistin
edessä, huitoivat käsiään ja koettivat olla niin vilkkaita kuin
mahdollista.
-- Päästä kissat irti! karjaisi Kankkunen.
Häkin luona oleva mies avasi sen. Ei ainoakaan kissa lähtenyt
liikkeelle.
-- Eivät ne lähde häkistä! huusi hän Kankkuselle.
-- Laukaise pyssy! kiljaisi tämä.
Pyssy laukaistiin ja silloin kissat karkasivat pihalle.
Pulla, joka muisti varsin hyvin, miten hän silloin oli ajanut niitä
takaa, kun kissoja oli ollut kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi,
hyppäsi kissoja vastaan. Mutta silloin tapahtui jotain aivan
odottamatonta! Nämä kissat eivät olleetkaan samanlaatuisia kuin ne
entiset, vaan ryntäsivät vihaisina ja hännät pystyssä Pullaa kohden.
Tämä vinkaisi pahasti, veti hännän koipiensa väliin ja korvansa
luimuun. Sitten se lähti menemään huimaavaa vauhtia pakoon. Kissat
tietysti oikein laumalla jälestä.
Pulla meni Kankkusen turviin. Tämä parkaisi pahasti ja meni
valokuvauskoneen luokse pakoon huutaen sen käyttäjälle:
-- Veivaa, veivaa! Tästä tulee hyvä kuva.
Ja apulainen veivasi. Samassa oli Pulla hänen kintuissaan ja heti
paikalla myös kissalauma. Kankkunen ja hänen apulaisensa hyppäsivät
valokuvauskoneen päälle turvaan. Eihän se kestänyt sellaista painoa,
vaan meni niin että rasahti murskaksi.
Tätäpä kissat säikähtyivät ja kääntyivät toisaanne Pullan juostessa
heidän edellään. Nyt ne kaikki ryntäsivät Kiljusia kohden, jotka
riensivät hätään. Isä Kiljunen kaatui keskelle kissakasaa ja olisi
varmaankin prässännyt niistä muutamia aivan liiskoiksi, elleivät kissat
olisi livahtaneet alta pois. Äiti Kiljunen sai hameittensa alle pari
kissaa ja hyppi kuin hullu ilmaan huutaen kauhusta. Pojat menivät
mukkelismakkelis kumoon ja kierielivät kissakasassa.
Kissalauma ryntäsi talon seinän vieressä oleville tikapuille ja nousi
katolle, jonka harjalle ne asettuivat riviin ja aloittivat oikean
kissaserenaadin. Pulla oli mennyt talon kellarinluukusta sisään ja
kurkisti peloissaan nähdäkseen, missä kissat olivat.
Kun Kankkunen viimein nousi maasta ja katseli, minne kissat olivat
kadonneet, sanoi hän hyvin surkealla äänellä:
-- Tämähän on aivan sekaisin. Missä ne kissat ovat?
-- Tuolla katolla, huusi Mökö.
-- Tulkaa alas sieltä, niin koetamme uudestaan! huusi Kankkunen
kissoille.
Mutta nämä eivät yhtään välittäneet hänen sanoistaan.
-- Kis, kis, kis, kis, houkutteli hän.
Kissat päästivät oikein moniäänisen naukunan.
-- Eivät ne sieltä tule enää alas, eivät ainakaan kuvattaviksi, sanoi
isä Kiljunen, joka aina oli viisas ja huomasi asian oikean laidan.
-- Meidän täytyy kai sitten jättää tämä kuva kokonaan ottamatta, sanoi
Kankkunen. -- Ryhtykäämme sen sijaan tervasaunaan.
Uusi valokuvauskone tuotiin, saunasta haettiin tervaa ja höyheniä.
-- Joko meitä taas aletaan maalata? kysyi Luru.
-- Tietysti, vastasi äiti Kiljunen. -- Riisukaa päähänne, niin minä
sivelen sudilla teitä.
Mutta sitäpä pojat eivät laisinkaan halunneet. He muistivat niin
erinomaisen hyvin sen kerran, jolloin olivat tervanneet itsensä ja
sitten tulleet höyhenisiksi ja kuinka heistä sitten oli höyheniä
kynitty sekä ruumiinsa viimein hiekalla ja harjalla pesty puhtaiksi. Ei
heillä ollut mitään halua ryhtyä uudelleen sellaiseen kiusaan.
-- Emme me tule sellaiseen! huusivat he.
Ja molemmat läksivät juoksemaan pakoon.
-- Ottakaa kiinni, huusi Kankkunen, -- sillä muuten ei kuvista tule
mitään.
-- Kyllä otetaan, sanoi isä Kiljunen. -- Juokse sinäkin, mamma!
Äiti Kiljunen läksi nyt ajamaan poikia takaa. Sepä vasta oli menoa.
Äiti Kiljunenhan oli harjoitellut juoksua ja tullut erinomaisen
ketteräksi. Hän juoksi pää kolmantena jalkana eteenpäin. Jo tuli hän
aivan Mökön lähelle, joka lihavana ei jaksanut juosta samaa kyytiä kuin
laiha Luru. Jo oli hän saamaisillaan pojasta kiinni, jo kuroitti
kätensä tätä kohden, kun Mökö samassa äkkiä väistyikin syrjään. Oikein
jysähti, kun äiti Kiljunen meni suulleen maahan.
Hän nousi siitä kuitenkin heti ja naama aivan multaisena sylki suustaan
roskia. Ja sitten hän taas ryntäsi eteenpäin.
Isä Kiljunen seisoi keskellä pihamaata ja huusi:
-- Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!
Hän ei juossut, mutta hyppeli sen sijaan paikallaan niin korkealle kuin
suinkin jaksoi.
Pojat kiersivät taloa ja äiti heidän jäljessään. He tulivat tikapuiden
kohdalle ja kiipesivät ketterästi katolle. Siellä olivat kissat
harjalla istumassa. Nämä säikähtyivät aivan tavattomasti ja läksivät
ravaamaan pitkin kattoa poikien tieltä pakoon. Äiti Kiljunen kiipesi
jäljestä ja sitten isä ja sitten Kankkunen ja sitten toinen apulainen
ja sitten toinen apulainen.
Kissat luulivat, että heidän käy oikein hullusti, ja alkoivat etsiä
pakotietä. Pojat näkivät vanhempiensa ajavan heitä takaa sinnekin ja
etsivät hekin pakotietä. Osa kissoista ymmärsi mennä uuninpiipusta
sisään ja sieltä ne pudottivat itsensä alas, jolloin ihan nokisina
tulivat huoneisiin. Isä Kiljunen kadotti jalansijan ja alkoi kieriä
pitkin kattoa pudoten viimein niin että maiskahti pihalle. Äiti hyppeli
katolla, kieri aina vähän matkaa, mutta sai taas kiinni, kieri
uudestaan, nousi taas, kieri vielä kerran ja silloin meni niin alas,
että viimein joutui räystään kohdalle, tarttui siihen ja jäi
roikkumaan. Ja kuinka hän kiljui! Arvaahan sen, että hän kiljui. Isä
Kiljunen näki sen alhaalta ja tahtoi auttaa vaimoaan. Hänhän oli
opetellut hyppimään. Nyt hän meni vähän matkan päähän, otti vauhtia ja
sitten hyppäsi ilmaan. Hän pomppasi oikein korkealle, tarttui äiti
Kiljusen kinttuihin kiinni, ja roiskis olivat molemmat maassa. Ihme ja
kumma, etteivät he loukanneet itseään.
Mökö ja Luru olivat sillä välin menneet talon toiselle puolelle ja
sieltä tipauttaneet itsensä maahan. Ne kissat, jotka olivat jääneet
katolle, alkoivat kiivetä nurkkia myöten alas.
Siinä oli sellainen hätä ja uho, että oikein piti ihmetellä. Kun
Kankkunen viimein apulaistensa kanssa pääsi alas katolta, ei poikia
enää ollutkaan näkyvissä. Eihän mitään elokuvia voitu ottaa, kun kaksi
niin tärkeää Kiljusen herrasväen jäsentä, kuin Mökö ja Luru, olivat
poissa. Koko puuha sai siis jäädä sikseen, ja sen vuoksi ei ole
olemassa mitään elokuvia Kiljusen herrasväestä.


Kiljusen poikain posetiivi ja marakatti

Kiljusen pojat olivat kerran nähneet maata kiertävän
posetiivinsoittajan, jolla oli marakatti, ja olivat tämän miehen
huomanneet ansaitsevan hyvin paljon rahaa. Monta kertaa he olivat
sanoneet toisilleen:
-- Olisipa meilläkin posetiivi ja marakatti, niin kyllä me rikkaiksi
tulisimme.
Sattuipa kerran niin, että isä ja äiti Kiljunen olivat menneet koko
päiväksi kylään ja pojat vain olivat kotona. Silloin tuli sinne
posetiivinsoittaja, joka kävelemisestä väsyneenä meni vajaan nukkumaan
ja pyysi poikia sillä välin pitämään huolta hänen soittokoneestaan.
Pojissa heräsi heti ajatus lähteä miehen nukkuessa kylään posetiivia
soittamaan.
-- Mutta meillä pitäisi olla marakatti! sanoi Luru. -- Ellei meillä ole
marakattia, niin ei kukaan anna meille rahaa. Marakatti meidän pitää
saada.
-- Tehdään Pullasta marakatti, sanoi Mökö.
-- Ei siitä tule marakattia, kyllä se pysyy koirana, sanoi Luru.
-- Ole sinä sitten marakattina, sanoi Mökö.
-- Tunteehan jokainen minutkin, huomautti Luru.
-- Ei tunne, jos muutamme sinut jollain tavalla, vakuutti Mökö.
-- Millä tavalla muutamme? kysyi Luru.
-- Laitamme sinut mustaksi ja karvaiseksi, sanoi Mökö, -- silloin ei
kukaan sinua tunne Luruksi.
Ei Luru ensin tahtonut mitenkään suostua, mutta kun Mökö vakuutti, että
hän saa kaksi kolmannesta voittorahoista, suostui hän viimein.
Ja nyt ruvettiin Lurusta tekemään marakattia. Ensin hän riisui itsensä
aivan alasti, sitten tuhrittiin hänet hiilillä aivan tummaksi. Mökö
katseli veljeään ja sanoi:
-- Kyllä sinä nyt olet marakatin värinen, mutta sinä et ole karvainen
vielä. Ei kukaan sinua vielä uskoisi marakatiksi.
-- Laitetaan karvat, sanoi Luru, joka jo oli alkanut tuumaan innostua.
-- Mistä me niitä saamme? kysyi Mökö.
-- Navetassa olen nähnyt lehmänkarvoja, otetaan niitä, lausui Luru.
He menivät sinne. Aivan oikein, siellä oli suuret määrät lehmänkarvoja.
-- Mutta millä me saamme nämä kiinni sinun ruumiiseesi? kysyi Mökö.
-- Me panemme liimalla, lausui Luru.
-- Eikö tervalla olisi parempi? kysyi Mökö.
-- Minä en ota enää tervaa ruumiiseeni! sanoi Luru muistellen sitä
kertaa, jolloin hän oli ollut tervasaunassa. -- Se ei lähde ruumiista.
Mökö etsi liimapannun ja meni keittiöön valmistamaan liimaa, Lurun
jäädessä navettaan piiloon, jotta palvelijatar ei sattuisi häntä
näkemään ja jollain tavalla estäisi heitä hommassaan.
Mökö keitti liimaa ja tuli navettaan. Kyllähän sen avulla saatiin
karvat Lurun ruumiiseen kiinni istumaan. Ne kiinnittyivätkin oikein
lujaan, ja kun heillä ei ollut mitään kiirettä, niin he joutivat
panemaan karvat oikein huolellisesti kiinni.
-- Kyllä sinä nyt olet marakatin näköinen, sanoi Mökö katsellen
veljeään. -- Mennään nyt ansaitsemaan rahaa.
-- Mutta minullahan ei ole häntää, sanoi Luru. -- Minä en tule
miksikään hännättömäksi marakatiksi, en millään ehdolla!
-- Mutta kun emme saa häntää niin täytyy sinun tulla hännättömänä,
sanoi Mökö, joka piti veljensä vaatimusta aivan liian suurena.
-- Katsohan, onko navetan ylisillä vielä se vanha lehmännahka, sanoi
Luru. -- Siitä saamme hännän.
Mökö meni etsimään ja löysi vanhan lehmännahan, leikkasi siitä hännän
irti ja nyt ryhdyttiin sitä kiinnittämään Lurun ruumiiseen siihen
paikkaan, johon se kuului. Ensin pantiin liimaa ja sitten koetettiin
häntää kiinnittää, mutta se ei ottanut tarttuakseen. Viimein, kun Mökö
kauan aikaa oli kädellään painanut häntää kiinni, pysyi se siinä, ja
molemmat läksivät liikkeelle. Jonkin aikaa astuttuaan katsoi Luru
taakseen ja huusi:
-- Odota vähän, häntä jäi!
Häntä oli irtaantunut. Kun he nyt tuumivat tapaa, millä sen saisivat
pysymään kiinni, keksi Luru itse oivallisen keinon. Hän antoi sutia
määrättyyn paikkaan oikein runsaasti liimaa, pani sitten hännän
paikalleen ja istui sen päälle. Ja onnistuipa se viimein. Häntä jäi
kuin jäikin aivan lujaan istumaan.
-- Nyt olemme valmiit, sanoi Mökö.
-- Mennään nyt, sanoi Luru.
Mökö otti posetiivin selkäänsä, ja Luru käveli hänen rinnallaan
nelinkontin, kaulassaan nuora, joka oli sidottu Mökön käsivarteen
kiinni.
Mökö katseli veljeään.
-- Sinä olet oikeastaan liian iso marakatiksi, sanoi hän. -- Ei noin
suuria marakatteja ole.
-- No, sitten minä olen paviaani, sanoi Luru tyynesti.
-- Se on oikein, lausui Mökö. -- Paviaaniksi sinä olet oikein sopiva.
Ja sellaista elävää ei vielä koskaan olekaan kuljetettu posetiivin
mukana.
Kylän koirat ensimmäisinä lausuivat Kiljusen pojat tervetulleiksi. Ne
oikein vinkaisivat ilosta nähdessään sellaisen olennon, miltä Luru
näytti. Luru ihmetteli ensin hiukan, minne menisi pakoon, ja päätti
sitten tehdä samoin kuin oli nähnyt marakattienkin tekevän. Hän kiipesi
posetiivin päälle, jota Mökö kantoi selässään. Arvaahan sen, että Mökö
ei suinkaan mielellään kantanut näin raskasta taakkaa. Olihan siinä
toinenkin pula. Koirat hyppelivät hänen ympärillään ja koettivat saada
kiinni Lurusta, joka istui posetiivin päällä ja irvisteli koirille.
Mökölle tuli jo hätä käteen, hän alkoi huutaa apua.
-- Hyvät ihmiset, auttakaa! huusi hän. -- Viekää pois nuo koiranne,
sillä muuten ne syövät minun paviaanini.
Kyläläiset tulivat avuksi, ajoivat koirat pois, ja nyt sai Mökö ruveta
näyttämään ihme-eläväänsä. Luru kiipesi posetiivin päältä pois ja
nelinkontin käveli maassa, silloin tällöin nousten istumaan. Ja Mökö
veivasi posetiiviaan.
Kylläpä kyläläiset olivat ihmeissään katsellessaan tätä uutta eläintä.
Että se oli samaa sukua kuin marakattikin, sen he heti huomasivat,
sillä olihan heidän muistissaan aivan selvänä se eläin, jota joku aika
takaperin muuan posetiivinsoittaja oli kuljettanut. Mutta näin suurta
he eivät koskaan olleet nähneet.
-- Syökö se mitään? kysyi eräs hyväsydäminen emäntä.
-- Kyllä se syö, jos sille annetaan, vastasi Mökö.
Emäntä antoi leipäpalasen Lurulle, joka alkoi kalvaa sitä apinoitten
tapaan. Nyt kiiruhtivat toisetkin tuomaan mikä mitäkin Lurulle
syötäväksi, ja tämä söi. Mökön kävi hiukan kateeksi, kun Luru sai niin
paljon sokeria, mutta hän oli siksi viisas, ettei pyytänyt mitään
veljeltään, jotta tämä ei olisi ruvennut puhumaan ja sillä tavalla
olisi pilannut kaiken.
Lurulla oli oikein hauska leikkiessään paviaania. Hän hyppeli ympäri,
kiipeili Mökön niskaan ja posetiivin päälle, heitteli lapsia pienillä
kivillä, kun nämä tarjosivat niitä hänelle ruokapalojen sijasta, mörisi
ja murisi, irvisteli ja silloin tällöin raapikin itseään, vaikka hän
pian tästä hommasta luopui, kun huomasi raapiessaan suuren karvatukon
lähtevän irti.
Ja rahaa he saivat runsaasti. Kun pojat olivat kylän jättäneet ja
tulleet sen ulkopuolelle, istuivat he tien viereen laskemaan, paljonko
olivat saaneet. Rahaa oli yhteensä kuusi markkaa.
-- Siitä on minun neljä ja sinä saat kaksi, sanoi Luru.
-- Kolme minun pitää saada niinkuin sinunkin, sanoi Mökö.
-- Eipäs! Alussa sovittiin siitä, että minä saan apinana olostani kahta
vertaa enemmän kuin sinä saat.
-- Mutta silloin en tiennyt, että saisin kantaa sinua posetiivin
päällä, sanoi Mökö.
On aivan häpeällistä kuvata sitä riitaa, joka syntyi veljesten välillä.
Tähän asti he aina olivat eläneet suuressa sovussa, mutta nyt se
loppui. He olivat viimein aivan selvästi tukkanuottasilla. Tappelun
tuoksinassa Mökö sattui kiskaisemaan Lurun hännästä, jolloin se läksi
irti. Ja tällä veli nyt antoi Lurulle oikein kelpolailla selkään.
Kun Luru ruumistaan pidellen istui koukussa maassa, heitti Mökö hänen
päälleen hännän ja sanoi:
-- Pidä häntäsi! Minä en tahdo enää olla sinun kanssasi missään
tekemisissä.
Hän meni eikä jättänyt veljelleen ropoakaan, otti posetiivin selkäänsä
ja läksi astelemaan kotiaan kohden.
Luru oli jäänyt marakatinpuvussaan yksinään keskelle maantietä. Kun
Mökö oli kadonnut näkyvistä, läksi hänkin astumaan kotiaan kohden.
Hännän hän otti kainaloonsa sanoen:
-- Äiti on sanonut, ettei saa jättää mitään ajelehtimaan sinne ja
tänne. Otetaan siis häntä kotiin, koska se sieltä on tuotukin. Ja
voihan tämä olla hyvänä aseena, jos vaara sattuu tulemaan. Tällä voi
läiskiä niin paljon kuin tahtoo.
Vaikka Luru olikin näin urhoollisella mielellä, niin kylää
lähestyessään hän alkoi pelätä. Hän oli merkillisessä asussaan, ja
kylässä oli koiria. Puhumattakaan lapsista, jotka saattoivat ehkä olla
vielä koiriakin pahempia kiusanteossa.
Hän kääntyi siis toiseen suuntaan ja läksi kiertämään kylää. Sen
laidassa oli synkkä metsä, jonne hän joutui. Vähän matkaa kuljettuaan
hän kohtasi ketun. Tämä katsoi hyvin pitkään Luruun, lähestyi sitten
varovaisesti ja päästi kummallisen äänen, josta Luru ei oikein päässyt
selville, oliko se ystävyyttä vai vihaa ilmaiseva. Kettu tuli yhä
lähemmäksi, ja kaikista sen eleistä päättäen uskoi Luru viimein, että
se oli häneen ihastunut. Kettu keikutti ruumistaan Lurun edessä, meni
sitten vähän matkaa eteenpäin, pysähtyi, kääntyi ja näytti odottavan.
-- Mitä sinä tahdot? kysyi Luru. -- Pitääkö minun tulla mukanasi?
Kettu säpsähti vähän ääntä. Se palasi hiljalleen Lurun luo, haisteli
häntä ja tutki joka puolelta. Sitten se jälleen iloisesti äännähteli ja
meni vähän matkaa, pysähtyi, kääntyi ja heilutti häntäänsä. Luru läksi
sitä seuraamaan. Kettu kulki jonkin matkaa, kunnes he saapuivat erään
aukon kohdalle, joka johti ketun pesään. Sinne kettu pujahti, ja Luru
kumartui katsomaan aukosta. Sieltä tuli vastaan hyvin paha haju.
-- En minä tuonne mene, päätti Luru.
Kettu palasi vähän ajan perästä ja katsoi hyvin moittivasti Luruun,
heilutti häntäänsä ja meni taas aukosta sisään.
-- Kyllä se tahtoo minuakin sinne, mutta minä en mene, arveli Luru.
Ja silloin hänessä heräsi ajatus tappaa kettu. Sehän oli petoeläin,
joka oli kylästä varastellut kanoja. Sen surmaaminen oli hyvätyö, ja
sitäpaitsi saisi sen turkista rahaa.
Hän odotti vähän aikaa. Kettu pisti päänsä aukosta esiin. Luru veti
kätensä sen päätä kohden aivan kuin hyväilläkseen, ja sitten hän äkkiä
kietoi irti olevan häntänsä sen kaulan ympäri ja kuristi oikein kovaa.
Siihenhän kettu kuolla kupsahti.
Luru otti ketun selkäänsä ja läksi astelemaan kotiaan kohden. Vaikka
Mökö olikin vienyt kaikki hänen rahansa, niin olihan hänellä sen sijaan
nyt kuollut kettu omanaan.
Hän saapui järven rantaan. Täällä oli muuan vanha vaimo pyykkiä
pesemässä. Kun tämä näki sellaisen karvaisen olennon tulevan metsästä,
niin alkoi hän sylkeä, loihtia ja heitellä kekäleitä Lurua kohden. Luru
huusi:
-- En minä tee pahaa, älkää heitelkö kekäleitä!
-- Kyllä minä heitän päällesi kohta vaikka koko padallisen kiehuvaa
vettä! huusi muija ja tarttui jo pataan kaataakseen sen sisällön Lurun
päälle.
Tietysti Luru läksi täyttä kyytiä pakoon juoksemaan.
Lehdossa, jonne hän nyt joutui, oli lehmiä laitumella. Nämä haistivat
omat karvansa, sillä niitähän oli liimattu Lurun päälle, ja luulivat
tietysti, että Luru oli jokin vasikka. Ne tulivat lähelle ja alkoivat
häntä päällään tyrkkiä. Tämä oli vain ystävällisyyttä, mutta Lurusta se
ei sellaiselta tuntunut, sillä toisinaan osuivat häneen lehmien
sarvetkin. Tietysti hän alkoi juosta pakoon tätä tällaista hyväilyä. Ja
lehmät juoksivat jäljestä niin että keikkuivat. Vihdoin viimein Luru
pääsi kiipeämään aidan toiselle puolelle. Lehmät jäivät hakaan, ja
siellä ne kauan aikaa vielä surkeasti ammuivat ja kaipailivat sitä
kummallista vasikkaa, joka oli käynyt heidän luonaan, mutta niin pian
lähtenyt pois.
Luru koetti nyt välttää kaikkia olentoja ja päästä kotiinsa. Ja kyllä
hän pääsikin kotipihaan, mutta siellä vasta melu syntyikin, sellainen
melu, että Kiljuset vain voivat saada mokoman aikaan.
Mökö oli kotiin tultuaan niin perin väsynyt posetiivin kantamisesta,
että hän laski soittokoneen sen omistajan viereen ja meni nukkumaa
navetan ylisille heinäkasaan.
Kun Pulla näki sellaisen merkillisen olennon tulevan kuin Luru oli
paviaaninpuvussaan, niin kaikki sen karvat nousivat suuttumuksesta
pystyyn, sen ääni tuli ihan kimeäksi kiukusta, ja sitten se alkoi
räkättää ja räksyttää.
Talon palvelijatar ensimmäisenä katsoi ulos ikkunasta ja uskoi itse
kummituksen tulevan taloon. Kiireimmän kautta hän pani keittiön piisin
yläpellit kiinni, nosti keittiön pöydän ikkunaa vasten, siirsi
vuoteensa oven eteen, meni itse nurkkaan, veti hameensa päänsä yli
huppuun ja alkoi huutaa apua.
Isä ja äiti Kiljunen, jotka jo olivat saapuneet kotiin, tulivat
kuistille ja rupesivat vapisemaan kauhusta. Ja kyllä olikin syytä
kauhistua, sillä eihän Luru enää ollut paviaaninkaan näköinen, kun
hänellä selässä oli kuollut kettu, jonka pää lepäsi hänen olkansa yli,
ja näytti siis aivan siltä, kuin hän olisi olento, jolla on kaksi
päätä. Isä ja äiti eivät voineet kuvitellakaan, että heillä olisi
kaksipäinen poika.
-- Se on itse paha, joka on manattava pois, huusi isä. -- Ota, mamma,
jokin kirja ja rupea lukemaan.
Äiti meni sisään ja otti ensimmäisen kirjan, se oli
Kansanvalistusseuran kalenteri, ja alkoi siitä lukea almanakkaa, toisen
nimen toisensa jälkeen. Ja jota lähemmäksi Luru tuli, sitä kimeämmällä
äänellä hän huusi.
Pulla haukkui ja Luru huitoi sitä irtonaisella hännällään voimiensa
takaa. Lopulta hän otti ketun selästään ja heitti sen Pullaa kohden,
joka tästä säikähtyneenä läksi pakoon, meni navetan taakse ja nurkan
takaa haukkui vimmatusti.
Posetiivinsoittaja heräsi. Kun hän tuli ulos ja näki noin suuren
apinan, niin hän meni kiireimmän kautta vajaan, etsi nuoraa ja koetti
pyydystää elukkaa itselleen voidakseen kuljettaa sitä mukanaan.
Kylläpä nyt syntyi oikea ajometsästys. Luru juoksi edellä,
posetiivinsoittaja ja isä Kiljunen hänen jäljestään. Ja koko ajan äiti
luki kalenteria kuistilla aina väliin huutaen:
-- Ottakaa se kiinni, ottakaa se kiinni!
Tähän metakkaan heräsi Mökökin ja riensi katsomaan, mitä pihalla
tapahtui. Tunsihan hän heti paikalla veljensä ja huusi toisille:
-- Sehän on Luru!
Kaikki pysähtyivät ja Luru sai tulla rauhassa vanhempiensa eteen.
Mutta sitten syntyi suuri kysymys siitä, millä tavalla poika saataisiin
puhtaaksi. Kun karvoja nyppi, niin jäihän ihoon aina vielä hirveästi
liimaa, varsinkin sillä kohtaa, missä häntä oli ollut, oli sitä paksu
kasa.
Kyllä tällaisessa tapauksessa kuka muu tahansa olisi joutunut pulaan
paitsi Kiljuset. Heidän onnensahan oli juuri se, etteivät he koskaan
mistään hätääntyneet, vaan aina löysivät keinon, millä pääsivät
pulasta. Äiti Kiljunen sanoi aivan yksinkertaisesti:
-- Ei tässä auta mikään muu, kuin että poika keitetään!
Ja se oli toistenkin mielipide. Pantiin siis vettä saunan eteisessä
olevaan suureen muuripataan ja valkea sen alle. Sitten meni Luru aivan
kokonaan pataan ja alkoi odottaa! Ja vesi lämpeni ja Luru kiskoi
itsestään karvoja ja liimaa. Isä lisäsi yhä puita pesään ja äiti seisoi
kauha kädessä padan ääressä. Hän hoiteli nimittäin tätä keitosta aivan
kuin marjoja olisi keitetty, sillä hän kuori aina kauhalla sen
karvamäärän, mikä nousi pinnalle.
Näin Lurusta tuli viimein aivan puhdas. Mökö kadehti häntä kovasti,
sillä olihan Luru sittenkin kaikessa jäänyt voitolle, kun koko kylä
kauan aikaa puhui siitä, miten Kiljusen Luru oli ollut paviaanina, ja
olihan vielä ketunnahka myymättä, ja siitä varmasti tulisi paljon