Kiljusen herrasväen uudet seikkailut - 1

  
  KILJUSEN HERRASVÄEN UUDET SEIKKAILUT
  Kirj.
  Jalmari Finne
  
  
  Helsingissä
  Kustannusosakeyhtiö Otava,
  1916.
  
  
  SISÄLLYS:
  Kun Kiljusista piti tehtämän elokuvia
  Kiljusen poikain posetiivi ja marakatti
  Kun Kiljuset leipoivat
  Kun Kiljuset olivat ravustamassa
  Kiljusen herrasväen kukko
  Kiljusen pojat koulussa
  Kiljusen poikien jouluaatto
  
  
  Kun Kiljusista piti tehtämän elokuvia
  
  Kankkusen suuri elokuvayhtiö tahtoi ottaa Kiljusista elokuvia
  näytelläkseen sitten niitä ympäri maata. Käännyttiin suorastaan
  herrasväen puoleen ja pyydettiin heitä esiintymään. Arvaahan sen, että
  nämä ilahtuivat aivan tavattomasti tällaisesta huomaavaisuudesta. He
  vakuuttivat, että kyllä he tekevät kaiken, mitä käsketään ja lupaavat
  olla niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta eihän se laisinkaan ollut
  tarkoitus. Heille selitettiin, että heidän piti juuri nimenomaan pitää
  kiirettä ja touhua. Kyllähän he sellaiseenkin suostuivat aivan
  mielellään.
  Kun sitten herra Kankkunen pyysi heitä esiintymään muutamissa kaikkein
  tunnetuimmissa seikkailuissaan, niin isä Kiljunen lausui:
  -- Minä en ymmärrä, mitä te niitä tahdotte kuvata, eihän niissä ole
  mitään erikoista, on vain meidän herrasväen tavallista elämää.
  Siinä sitten puheltiin ja päätettiin, että kuvattaisiin ensiksi heidän
  ensimmäinen Helsingin matkansa. Tämän päätöksen tehtyään läksi herra
  Kankkunen hommaamaan kaikki valmiiksi.
  Kun Helsingissä levisi tieto, että Kiljusista tehdään siellä elokuva,
  niin syntyi tavaton levottomuus. Valtuusto kokoontui erikoiseen
  istuntoon, jossa vallitsi aivan myrskyinen mieliala. Valtuusto ei
  mitenkään tahtonut suostua koko hommaan, pitäen sitä suorastaan
  yleiselle turvallisuudelle vaarallisena.
  Asiasta neuvoteltiin poliisilaitoksen, maaherran ja valtioneuvoston
  kanssa. Päätökseksi tuli, että ennenkuin mitään elokuvausta sallitaan
  Kiljusen herrasväestä, olisi Helsinki ensin tyhjennettävä asukkaista.
  Ja nyt kaikki herrat ryhtyivät laskemaan, mitä tämä tällainen homma
  tulisi maksamaan.
  Tänä aikana Kiljusen herrasväki valmistui tehtäväänsä ja urheili joka
  päivä, ollakseen oikein ketteriä. Isä Kiljunen opetteli hyppäämään
  korkeushyppyä. Hän saavuttikin viimein siinä sellaisen taituruuden,
  että hän voitti kaikki Suomen ennätykset ja näytti jo melkein siltä,
  että maailmanennätyskin olisi vaarassa. Äiti Kiljunen harjoitti sadan
  metrin juoksua. Pihalle laitettiin sileä rata häntä varten ja täällä
  nähtiin hänen nyt ravaavan puettuna aivan samanlaiseen urheilupukuun
  kuin Hannes Kolehmaisellakin on. Ja hän juoksi lopulta sellaisella
  nopeudella, että urheilumaailmassa se alkoi herättää huomiota ja
  päätettiin pyytää äiti Kiljunen ottamaan osaa seuraaviin Helsingissä
  pidettäviin kansainvälisiin kilpailuihin. Äiti Kiljunen oli hyvin ylpeä
  ja sanoi:
  -- Kun minä sinne tulen, niin kyllä minä annan päihin kaikille sadan
  metrin juoksijoille.
  Tämä uhkaus tuli tietoon urheilumaailmassa ja herätti suurta
  levottomuutta.
  Tänä aikana olivat herrat laskeneet, mitä Helsingin tyhjentäminen
  tulisi maksamaan, ja kun oli kuultu rautatiehallituksen mielipidettä
  siitä, voisiko saada niin paljon junia ja mitä ne tulisivat maksamaan,
  niin ilmoitettiin, että menot nousisivat kahteenkymmeneen miljoonaan.
  Tähän ei laskettu niitä menoja, jotka syntyisivät siitä, että koko
  sotalaivasto varmuuden vuoksi oli tuotava Helsingin satamaan.
  Herra Kankkunen kiljaisi melkein yhtä kovaa kuin Kiljuset, kun hän sai
  tämän tietää. Eihän millään tavalla voitu maksaa niin suuria menoja!
  Täytyi tehdä muutos ohjelmassa ja kuvata jotain toista kohtaa Kiljusten
  elämässä. Olihan olemassa Kiljusen poikien syntymäpäivä. Sehän kelpasi
  hyvin elokuviin.
  -- Mutta ensin tarvitaan kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa,
  sanoi isä Kiljunen, joka varsin hyvin muisti sen metakan, minkä
  kissalauma oli hänen pihallaan saanut aikaan.
  Herra Kankkunen pani ilmoituksen lehtiin ja lupasi maksaa kymmenen
  markkaa kissasta. Tuotiin yksi hyvin laiha kissa. Eihän sillä voitu
  mitään saada aikaan. Täytyi luvata enemmän. Vasta kun oli ilmoitettu
  maksettavan kaksikymmentäviisi markkaa mirristä, alkoi saapua
  vastauksia. Herra Kankkunen päätti tyytyä kahteensataan kissaan, sillä
  maksoihan sekin jo hänelle 5000 markkaa. Yleisö saisi sitten kuvaa
  katsellessaan kuvitella näkevänsä niitä yli kahdeksansataa. Ja kun
  kissat kuitenkin juoksisivat hirveää kyytiä, niin eihän kukaan
  ennättäisi laskea, kuinka monta niitä oli.
  Ennenkuin kuitenkaan oli päästy harjoittamaankaan kuvien ottoa, syntyi
  kova metakka ja jupakka sanomalehdissä. Eräs kirjoitti, että Kiljusista
  ei saisi ottaa kuvia, toinen vastasi siihen hyvin terävästi, että se
  oli herra Kankkusen oma asia, hänellä täytyi olla oikeus siihen.
  Sanomalehdissä oli yhä enemmän kirjoituksia tästä asiasta. Viimein
  sekaantuivat siihen yliopiston professoritkin, jotka aina tahtovat
  kaikessa sanoa viimeisen sanan. Valittiin sovintotuomari ja tämä
  määräsi, että Kiljusista saa ottaa kuvia.
  Olipa se jännittävä päivä, jona vihdoin viimeinkin alettiin ottaa
  Kiljusista elokuvia. Kissat olivat saapuneet ja niitä varten oli
  laitettu erikoinen häkki pihalle, jotta eivät pääsisi karkaamaan. Herra
  Kankkunen oli saapunut kahden apulaisen kanssa ja he olivat tuoneet
  mukanaan valokuvauskoneen, millä elokuvia otetaan.
  Kiljuset olivat aivan tavattomassa jännityksessä, sillä nythän heidän
  maineensa tulisi leviämään kautta maan, kun heidät saataisiin nähdä
  elokuvina. Isä ja äiti harjoittelivat suuren koivun ravistamista, jotta
  oikein jaksaisivat kissoja pudottaa, kun ne siihen ensin olivat
  kiivenneet. Pojat huusivat niin, ettei variksia näkynyt missään monen
  kilometrin päässä, niin ne olivat säikähtyneet. Pullakin oli hiukan
  hermostunut. Se kävi aina silloin tällöin sen häkin luona, missä kissat
  olivat, niille haukkumassa. Mutta kissat päästivät aina sellaisen
  vimmatun vihaisen naukunan, että Pullan selkäpiitä karmi ja karvat
  nousivat pystyyn.
  -- Onko kaikki reilassa? kysyi herra Kankkunen, joka oli asettanut
  jokaisen oikealle paikalleen.
  -- Kyllä ollaan, vastasi isä Kiljunen. -- Alkakaa vain konetta veivata!
  Toinen Kankkusen apulainen asettui valokuvauskonetta veivaamaan, toinen
  meni kissanakin luo päästääkseen ne määrätyllä hetkellä irti. Hänen
  kädessään oli revolveri, jolla hän säikyttäisi kissat liikkeelle.
  Konetta alettiin veivata, ja Kiljuset, jotka seisoivat talonsa kuistin
  edessä, huitoivat käsiään ja koettivat olla niin vilkkaita kuin
  mahdollista.
  -- Päästä kissat irti! karjaisi Kankkunen.
  Häkin luona oleva mies avasi sen. Ei ainoakaan kissa lähtenyt
  liikkeelle.
  -- Eivät ne lähde häkistä! huusi hän Kankkuselle.
  -- Laukaise pyssy! kiljaisi tämä.
  Pyssy laukaistiin ja silloin kissat karkasivat pihalle.
  Pulla, joka muisti varsin hyvin, miten hän silloin oli ajanut niitä
  takaa, kun kissoja oli ollut kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi,
  hyppäsi kissoja vastaan. Mutta silloin tapahtui jotain aivan
  odottamatonta! Nämä kissat eivät olleetkaan samanlaatuisia kuin ne
  entiset, vaan ryntäsivät vihaisina ja hännät pystyssä Pullaa kohden.
  Tämä vinkaisi pahasti, veti hännän koipiensa väliin ja korvansa
  luimuun. Sitten se lähti menemään huimaavaa vauhtia pakoon. Kissat
  tietysti oikein laumalla jälestä.
  Pulla meni Kankkusen turviin. Tämä parkaisi pahasti ja meni
  valokuvauskoneen luokse pakoon huutaen sen käyttäjälle:
  -- Veivaa, veivaa! Tästä tulee hyvä kuva.
  Ja apulainen veivasi. Samassa oli Pulla hänen kintuissaan ja heti
  paikalla myös kissalauma. Kankkunen ja hänen apulaisensa hyppäsivät
  valokuvauskoneen päälle turvaan. Eihän se kestänyt sellaista painoa,
  vaan meni niin että rasahti murskaksi.
  Tätäpä kissat säikähtyivät ja kääntyivät toisaanne Pullan juostessa
  heidän edellään. Nyt ne kaikki ryntäsivät Kiljusia kohden, jotka
  riensivät hätään. Isä Kiljunen kaatui keskelle kissakasaa ja olisi
  varmaankin prässännyt niistä muutamia aivan liiskoiksi, elleivät kissat
  olisi livahtaneet alta pois. Äiti Kiljunen sai hameittensa alle pari
  kissaa ja hyppi kuin hullu ilmaan huutaen kauhusta. Pojat menivät
  mukkelismakkelis kumoon ja kierielivät kissakasassa.
  Kissalauma ryntäsi talon seinän vieressä oleville tikapuille ja nousi
  katolle, jonka harjalle ne asettuivat riviin ja aloittivat oikean
  kissaserenaadin. Pulla oli mennyt talon kellarinluukusta sisään ja
  kurkisti peloissaan nähdäkseen, missä kissat olivat.
  Kun Kankkunen viimein nousi maasta ja katseli, minne kissat olivat
  kadonneet, sanoi hän hyvin surkealla äänellä:
  -- Tämähän on aivan sekaisin. Missä ne kissat ovat?
  -- Tuolla katolla, huusi Mökö.
  -- Tulkaa alas sieltä, niin koetamme uudestaan! huusi Kankkunen
  kissoille.
  Mutta nämä eivät yhtään välittäneet hänen sanoistaan.
  -- Kis, kis, kis, kis, houkutteli hän.
  Kissat päästivät oikein moniäänisen naukunan.
  -- Eivät ne sieltä tule enää alas, eivät ainakaan kuvattaviksi, sanoi
  isä Kiljunen, joka aina oli viisas ja huomasi asian oikean laidan.
  -- Meidän täytyy kai sitten jättää tämä kuva kokonaan ottamatta, sanoi
  Kankkunen. -- Ryhtykäämme sen sijaan tervasaunaan.
  Uusi valokuvauskone tuotiin, saunasta haettiin tervaa ja höyheniä.
  -- Joko meitä taas aletaan maalata? kysyi Luru.
  -- Tietysti, vastasi äiti Kiljunen. -- Riisukaa päähänne, niin minä
  sivelen sudilla teitä.
  Mutta sitäpä pojat eivät laisinkaan halunneet. He muistivat niin
  erinomaisen hyvin sen kerran, jolloin olivat tervanneet itsensä ja
  sitten tulleet höyhenisiksi ja kuinka heistä sitten oli höyheniä
  kynitty sekä ruumiinsa viimein hiekalla ja harjalla pesty puhtaiksi. Ei
  heillä ollut mitään halua ryhtyä uudelleen sellaiseen kiusaan.
  -- Emme me tule sellaiseen! huusivat he.
  Ja molemmat läksivät juoksemaan pakoon.
  -- Ottakaa kiinni, huusi Kankkunen, -- sillä muuten ei kuvista tule
  mitään.
  -- Kyllä otetaan, sanoi isä Kiljunen. -- Juokse sinäkin, mamma!
  Äiti Kiljunen läksi nyt ajamaan poikia takaa. Sepä vasta oli menoa.
  Äiti Kiljunenhan oli harjoitellut juoksua ja tullut erinomaisen
  ketteräksi. Hän juoksi pää kolmantena jalkana eteenpäin. Jo tuli hän
  aivan Mökön lähelle, joka lihavana ei jaksanut juosta samaa kyytiä kuin
  laiha Luru. Jo oli hän saamaisillaan pojasta kiinni, jo kuroitti
  kätensä tätä kohden, kun Mökö samassa äkkiä väistyikin syrjään. Oikein
  jysähti, kun äiti Kiljunen meni suulleen maahan.
  Hän nousi siitä kuitenkin heti ja naama aivan multaisena sylki suustaan
  roskia. Ja sitten hän taas ryntäsi eteenpäin.
  Isä Kiljunen seisoi keskellä pihamaata ja huusi:
  -- Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!
  Hän ei juossut, mutta hyppeli sen sijaan paikallaan niin korkealle kuin
  suinkin jaksoi.
  Pojat kiersivät taloa ja äiti heidän jäljessään. He tulivat tikapuiden
  kohdalle ja kiipesivät ketterästi katolle. Siellä olivat kissat
  harjalla istumassa. Nämä säikähtyivät aivan tavattomasti ja läksivät
  ravaamaan pitkin kattoa poikien tieltä pakoon. Äiti Kiljunen kiipesi
  jäljestä ja sitten isä ja sitten Kankkunen ja sitten toinen apulainen
  ja sitten toinen apulainen.
  Kissat luulivat, että heidän käy oikein hullusti, ja alkoivat etsiä
  pakotietä. Pojat näkivät vanhempiensa ajavan heitä takaa sinnekin ja
  etsivät hekin pakotietä. Osa kissoista ymmärsi mennä uuninpiipusta
  sisään ja sieltä ne pudottivat itsensä alas, jolloin ihan nokisina
  tulivat huoneisiin. Isä Kiljunen kadotti jalansijan ja alkoi kieriä
  pitkin kattoa pudoten viimein niin että maiskahti pihalle. Äiti hyppeli
  katolla, kieri aina vähän matkaa, mutta sai taas kiinni, kieri
  uudestaan, nousi taas, kieri vielä kerran ja silloin meni niin alas,
  että viimein joutui räystään kohdalle, tarttui siihen ja jäi
  roikkumaan. Ja kuinka hän kiljui! Arvaahan sen, että hän kiljui. Isä
  Kiljunen näki sen alhaalta ja tahtoi auttaa vaimoaan. Hänhän oli
  opetellut hyppimään. Nyt hän meni vähän matkan päähän, otti vauhtia ja
  sitten hyppäsi ilmaan. Hän pomppasi oikein korkealle, tarttui äiti
  Kiljusen kinttuihin kiinni, ja roiskis olivat molemmat maassa. Ihme ja
  kumma, etteivät he loukanneet itseään.
  Mökö ja Luru olivat sillä välin menneet talon toiselle puolelle ja
  sieltä tipauttaneet itsensä maahan. Ne kissat, jotka olivat jääneet
  katolle, alkoivat kiivetä nurkkia myöten alas.
  Siinä oli sellainen hätä ja uho, että oikein piti ihmetellä. Kun
  Kankkunen viimein apulaistensa kanssa pääsi alas katolta, ei poikia
  enää ollutkaan näkyvissä. Eihän mitään elokuvia voitu ottaa, kun kaksi
  niin tärkeää Kiljusen herrasväen jäsentä, kuin Mökö ja Luru, olivat
  poissa. Koko puuha sai siis jäädä sikseen, ja sen vuoksi ei ole
  olemassa mitään elokuvia Kiljusen herrasväestä.
  
  
  Kiljusen poikain posetiivi ja marakatti
  
  Kiljusen pojat olivat kerran nähneet maata kiertävän
  posetiivinsoittajan, jolla oli marakatti, ja olivat tämän miehen
  huomanneet ansaitsevan hyvin paljon rahaa. Monta kertaa he olivat
  sanoneet toisilleen:
  -- Olisipa meilläkin posetiivi ja marakatti, niin kyllä me rikkaiksi
  tulisimme.
  Sattuipa kerran niin, että isä ja äiti Kiljunen olivat menneet koko
  päiväksi kylään ja pojat vain olivat kotona. Silloin tuli sinne
  posetiivinsoittaja, joka kävelemisestä väsyneenä meni vajaan nukkumaan
  ja pyysi poikia sillä välin pitämään huolta hänen soittokoneestaan.
  Pojissa heräsi heti ajatus lähteä miehen nukkuessa kylään posetiivia
  soittamaan.
  -- Mutta meillä pitäisi olla marakatti! sanoi Luru. -- Ellei meillä ole
  marakattia, niin ei kukaan anna meille rahaa. Marakatti meidän pitää
  saada.
  -- Tehdään Pullasta marakatti, sanoi Mökö.
  -- Ei siitä tule marakattia, kyllä se pysyy koirana, sanoi Luru.
  -- Ole sinä sitten marakattina, sanoi Mökö.
  -- Tunteehan jokainen minutkin, huomautti Luru.
  -- Ei tunne, jos muutamme sinut jollain tavalla, vakuutti Mökö.
  -- Millä tavalla muutamme? kysyi Luru.
  -- Laitamme sinut mustaksi ja karvaiseksi, sanoi Mökö, -- silloin ei
  kukaan sinua tunne Luruksi.
  Ei Luru ensin tahtonut mitenkään suostua, mutta kun Mökö vakuutti, että
  hän saa kaksi kolmannesta voittorahoista, suostui hän viimein.
  Ja nyt ruvettiin Lurusta tekemään marakattia. Ensin hän riisui itsensä
  aivan alasti, sitten tuhrittiin hänet hiilillä aivan tummaksi. Mökö
  katseli veljeään ja sanoi:
  -- Kyllä sinä nyt olet marakatin värinen, mutta sinä et ole karvainen
  vielä. Ei kukaan sinua vielä uskoisi marakatiksi.
  -- Laitetaan karvat, sanoi Luru, joka jo oli alkanut tuumaan innostua.
  -- Mistä me niitä saamme? kysyi Mökö.
  -- Navetassa olen nähnyt lehmänkarvoja, otetaan niitä, lausui Luru.
  He menivät sinne. Aivan oikein, siellä oli suuret määrät lehmänkarvoja.
  -- Mutta millä me saamme nämä kiinni sinun ruumiiseesi? kysyi Mökö.
  -- Me panemme liimalla, lausui Luru.
  -- Eikö tervalla olisi parempi? kysyi Mökö.
  -- Minä en ota enää tervaa ruumiiseeni! sanoi Luru muistellen sitä
  kertaa, jolloin hän oli ollut tervasaunassa. -- Se ei lähde ruumiista.
  Mökö etsi liimapannun ja meni keittiöön valmistamaan liimaa, Lurun
  jäädessä navettaan piiloon, jotta palvelijatar ei sattuisi häntä
  näkemään ja jollain tavalla estäisi heitä hommassaan.
  Mökö keitti liimaa ja tuli navettaan. Kyllähän sen avulla saatiin
  karvat Lurun ruumiiseen kiinni istumaan. Ne kiinnittyivätkin oikein
  lujaan, ja kun heillä ei ollut mitään kiirettä, niin he joutivat
  panemaan karvat oikein huolellisesti kiinni.
  -- Kyllä sinä nyt olet marakatin näköinen, sanoi Mökö katsellen
  veljeään. -- Mennään nyt ansaitsemaan rahaa.
  -- Mutta minullahan ei ole häntää, sanoi Luru. -- Minä en tule
  miksikään hännättömäksi marakatiksi, en millään ehdolla!
  -- Mutta kun emme saa häntää niin täytyy sinun tulla hännättömänä,
  sanoi Mökö, joka piti veljensä vaatimusta aivan liian suurena.
  -- Katsohan, onko navetan ylisillä vielä se vanha lehmännahka, sanoi
  Luru. -- Siitä saamme hännän.
  Mökö meni etsimään ja löysi vanhan lehmännahan, leikkasi siitä hännän
  irti ja nyt ryhdyttiin sitä kiinnittämään Lurun ruumiiseen siihen
  paikkaan, johon se kuului. Ensin pantiin liimaa ja sitten koetettiin
  häntää kiinnittää, mutta se ei ottanut tarttuakseen. Viimein, kun Mökö
  kauan aikaa oli kädellään painanut häntää kiinni, pysyi se siinä, ja
  molemmat läksivät liikkeelle. Jonkin aikaa astuttuaan katsoi Luru
  taakseen ja huusi:
  -- Odota vähän, häntä jäi!
  Häntä oli irtaantunut. Kun he nyt tuumivat tapaa, millä sen saisivat
  pysymään kiinni, keksi Luru itse oivallisen keinon. Hän antoi sutia
  määrättyyn paikkaan oikein runsaasti liimaa, pani sitten hännän
  paikalleen ja istui sen päälle. Ja onnistuipa se viimein. Häntä jäi
  kuin jäikin aivan lujaan istumaan.
  -- Nyt olemme valmiit, sanoi Mökö.
  -- Mennään nyt, sanoi Luru.
  Mökö otti posetiivin selkäänsä, ja Luru käveli hänen rinnallaan
  nelinkontin, kaulassaan nuora, joka oli sidottu Mökön käsivarteen
  kiinni.
  Mökö katseli veljeään.
  -- Sinä olet oikeastaan liian iso marakatiksi, sanoi hän. -- Ei noin
  suuria marakatteja ole.
  -- No, sitten minä olen paviaani, sanoi Luru tyynesti.
  -- Se on oikein, lausui Mökö. -- Paviaaniksi sinä olet oikein sopiva.
  Ja sellaista elävää ei vielä koskaan olekaan kuljetettu posetiivin
  mukana.
  Kylän koirat ensimmäisinä lausuivat Kiljusen pojat tervetulleiksi. Ne
  oikein vinkaisivat ilosta nähdessään sellaisen olennon, miltä Luru
  näytti. Luru ihmetteli ensin hiukan, minne menisi pakoon, ja päätti
  sitten tehdä samoin kuin oli nähnyt marakattienkin tekevän. Hän kiipesi
  posetiivin päälle, jota Mökö kantoi selässään. Arvaahan sen, että Mökö
  ei suinkaan mielellään kantanut näin raskasta taakkaa. Olihan siinä
  toinenkin pula. Koirat hyppelivät hänen ympärillään ja koettivat saada
  kiinni Lurusta, joka istui posetiivin päällä ja irvisteli koirille.
  Mökölle tuli jo hätä käteen, hän alkoi huutaa apua.
  -- Hyvät ihmiset, auttakaa! huusi hän. -- Viekää pois nuo koiranne,
  sillä muuten ne syövät minun paviaanini.
  Kyläläiset tulivat avuksi, ajoivat koirat pois, ja nyt sai Mökö ruveta
  näyttämään ihme-eläväänsä. Luru kiipesi posetiivin päältä pois ja
  nelinkontin käveli maassa, silloin tällöin nousten istumaan. Ja Mökö
  veivasi posetiiviaan.
  Kylläpä kyläläiset olivat ihmeissään katsellessaan tätä uutta eläintä.
  Että se oli samaa sukua kuin marakattikin, sen he heti huomasivat,
  sillä olihan heidän muistissaan aivan selvänä se eläin, jota joku aika
  takaperin muuan posetiivinsoittaja oli kuljettanut. Mutta näin suurta
  he eivät koskaan olleet nähneet.
  -- Syökö se mitään? kysyi eräs hyväsydäminen emäntä.
  -- Kyllä se syö, jos sille annetaan, vastasi Mökö.
  Emäntä antoi leipäpalasen Lurulle, joka alkoi kalvaa sitä apinoitten
  tapaan. Nyt kiiruhtivat toisetkin tuomaan mikä mitäkin Lurulle
  syötäväksi, ja tämä söi. Mökön kävi hiukan kateeksi, kun Luru sai niin
  paljon sokeria, mutta hän oli siksi viisas, ettei pyytänyt mitään
  veljeltään, jotta tämä ei olisi ruvennut puhumaan ja sillä tavalla
  olisi pilannut kaiken.
  Lurulla oli oikein hauska leikkiessään paviaania. Hän hyppeli ympäri,
  kiipeili Mökön niskaan ja posetiivin päälle, heitteli lapsia pienillä
  kivillä, kun nämä tarjosivat niitä hänelle ruokapalojen sijasta, mörisi
  ja murisi, irvisteli ja silloin tällöin raapikin itseään, vaikka hän
  pian tästä hommasta luopui, kun huomasi raapiessaan suuren karvatukon
  lähtevän irti.
  Ja rahaa he saivat runsaasti. Kun pojat olivat kylän jättäneet ja
  tulleet sen ulkopuolelle, istuivat he tien viereen laskemaan, paljonko
  olivat saaneet. Rahaa oli yhteensä kuusi markkaa.
  -- Siitä on minun neljä ja sinä saat kaksi, sanoi Luru.
  -- Kolme minun pitää saada niinkuin sinunkin, sanoi Mökö.
  -- Eipäs! Alussa sovittiin siitä, että minä saan apinana olostani kahta
  vertaa enemmän kuin sinä saat.
  -- Mutta silloin en tiennyt, että saisin kantaa sinua posetiivin
  päällä, sanoi Mökö.
  On aivan häpeällistä kuvata sitä riitaa, joka syntyi veljesten välillä.
  Tähän asti he aina olivat eläneet suuressa sovussa, mutta nyt se
  loppui. He olivat viimein aivan selvästi tukkanuottasilla. Tappelun
  tuoksinassa Mökö sattui kiskaisemaan Lurun hännästä, jolloin se läksi
  irti. Ja tällä veli nyt antoi Lurulle oikein kelpolailla selkään.
  Kun Luru ruumistaan pidellen istui koukussa maassa, heitti Mökö hänen
  päälleen hännän ja sanoi:
  -- Pidä häntäsi! Minä en tahdo enää olla sinun kanssasi missään
  tekemisissä.
  Hän meni eikä jättänyt veljelleen ropoakaan, otti posetiivin selkäänsä
  ja läksi astelemaan kotiaan kohden.
  Luru oli jäänyt marakatinpuvussaan yksinään keskelle maantietä. Kun
  Mökö oli kadonnut näkyvistä, läksi hänkin astumaan kotiaan kohden.
  Hännän hän otti kainaloonsa sanoen:
  -- Äiti on sanonut, ettei saa jättää mitään ajelehtimaan sinne ja
  tänne. Otetaan siis häntä kotiin, koska se sieltä on tuotukin. Ja
  voihan tämä olla hyvänä aseena, jos vaara sattuu tulemaan. Tällä voi
  läiskiä niin paljon kuin tahtoo.
  Vaikka Luru olikin näin urhoollisella mielellä, niin kylää
  lähestyessään hän alkoi pelätä. Hän oli merkillisessä asussaan, ja
  kylässä oli koiria. Puhumattakaan lapsista, jotka saattoivat ehkä olla
  vielä koiriakin pahempia kiusanteossa.
  Hän kääntyi siis toiseen suuntaan ja läksi kiertämään kylää. Sen
  laidassa oli synkkä metsä, jonne hän joutui. Vähän matkaa kuljettuaan
  hän kohtasi ketun. Tämä katsoi hyvin pitkään Luruun, lähestyi sitten
  varovaisesti ja päästi kummallisen äänen, josta Luru ei oikein päässyt
  selville, oliko se ystävyyttä vai vihaa ilmaiseva. Kettu tuli yhä
  lähemmäksi, ja kaikista sen eleistä päättäen uskoi Luru viimein, että
  se oli häneen ihastunut. Kettu keikutti ruumistaan Lurun edessä, meni
  sitten vähän matkaa eteenpäin, pysähtyi, kääntyi ja näytti odottavan.
  -- Mitä sinä tahdot? kysyi Luru. -- Pitääkö minun tulla mukanasi?
  Kettu säpsähti vähän ääntä. Se palasi hiljalleen Lurun luo, haisteli
  häntä ja tutki joka puolelta. Sitten se jälleen iloisesti äännähteli ja
  meni vähän matkaa, pysähtyi, kääntyi ja heilutti häntäänsä. Luru läksi
  sitä seuraamaan. Kettu kulki jonkin matkaa, kunnes he saapuivat erään
  aukon kohdalle, joka johti ketun pesään. Sinne kettu pujahti, ja Luru
  kumartui katsomaan aukosta. Sieltä tuli vastaan hyvin paha haju.
  -- En minä tuonne mene, päätti Luru.
  Kettu palasi vähän ajan perästä ja katsoi hyvin moittivasti Luruun,
  heilutti häntäänsä ja meni taas aukosta sisään.
  -- Kyllä se tahtoo minuakin sinne, mutta minä en mene, arveli Luru.
  Ja silloin hänessä heräsi ajatus tappaa kettu. Sehän oli petoeläin,
  joka oli kylästä varastellut kanoja. Sen surmaaminen oli hyvätyö, ja
  sitäpaitsi saisi sen turkista rahaa.
  Hän odotti vähän aikaa. Kettu pisti päänsä aukosta esiin. Luru veti
  kätensä sen päätä kohden aivan kuin hyväilläkseen, ja sitten hän äkkiä
  kietoi irti olevan häntänsä sen kaulan ympäri ja kuristi oikein kovaa.
  Siihenhän kettu kuolla kupsahti.
  Luru otti ketun selkäänsä ja läksi astelemaan kotiaan kohden. Vaikka
  Mökö olikin vienyt kaikki hänen rahansa, niin olihan hänellä sen sijaan
  nyt kuollut kettu omanaan.
  Hän saapui järven rantaan. Täällä oli muuan vanha vaimo pyykkiä
  pesemässä. Kun tämä näki sellaisen karvaisen olennon tulevan metsästä,
  niin alkoi hän sylkeä, loihtia ja heitellä kekäleitä Lurua kohden. Luru
  huusi:
  -- En minä tee pahaa, älkää heitelkö kekäleitä!
  -- Kyllä minä heitän päällesi kohta vaikka koko padallisen kiehuvaa
  vettä! huusi muija ja tarttui jo pataan kaataakseen sen sisällön Lurun
  päälle.
  Tietysti Luru läksi täyttä kyytiä pakoon juoksemaan.
  Lehdossa, jonne hän nyt joutui, oli lehmiä laitumella. Nämä haistivat
  omat karvansa, sillä niitähän oli liimattu Lurun päälle, ja luulivat
  tietysti, että Luru oli jokin vasikka. Ne tulivat lähelle ja alkoivat
  häntä päällään tyrkkiä. Tämä oli vain ystävällisyyttä, mutta Lurusta se
  ei sellaiselta tuntunut, sillä toisinaan osuivat häneen lehmien
  sarvetkin. Tietysti hän alkoi juosta pakoon tätä tällaista hyväilyä. Ja
  lehmät juoksivat jäljestä niin että keikkuivat. Vihdoin viimein Luru
  pääsi kiipeämään aidan toiselle puolelle. Lehmät jäivät hakaan, ja
  siellä ne kauan aikaa vielä surkeasti ammuivat ja kaipailivat sitä
  kummallista vasikkaa, joka oli käynyt heidän luonaan, mutta niin pian
  lähtenyt pois.
  Luru koetti nyt välttää kaikkia olentoja ja päästä kotiinsa. Ja kyllä
  hän pääsikin kotipihaan, mutta siellä vasta melu syntyikin, sellainen
  melu, että Kiljuset vain voivat saada mokoman aikaan.
  Mökö oli kotiin tultuaan niin perin väsynyt posetiivin kantamisesta,
  että hän laski soittokoneen sen omistajan viereen ja meni nukkumaa
  navetan ylisille heinäkasaan.
  Kun Pulla näki sellaisen merkillisen olennon tulevan kuin Luru oli
  paviaaninpuvussaan, niin kaikki sen karvat nousivat suuttumuksesta
  pystyyn, sen ääni tuli ihan kimeäksi kiukusta, ja sitten se alkoi
  räkättää ja räksyttää.
  Talon palvelijatar ensimmäisenä katsoi ulos ikkunasta ja uskoi itse
  kummituksen tulevan taloon. Kiireimmän kautta hän pani keittiön piisin
  yläpellit kiinni, nosti keittiön pöydän ikkunaa vasten, siirsi
  vuoteensa oven eteen, meni itse nurkkaan, veti hameensa päänsä yli
  huppuun ja alkoi huutaa apua.
  Isä ja äiti Kiljunen, jotka jo olivat saapuneet kotiin, tulivat
  kuistille ja rupesivat vapisemaan kauhusta. Ja kyllä olikin syytä
  kauhistua, sillä eihän Luru enää ollut paviaaninkaan näköinen, kun
  hänellä selässä oli kuollut kettu, jonka pää lepäsi hänen olkansa yli,
  ja näytti siis aivan siltä, kuin hän olisi olento, jolla on kaksi
  päätä. Isä ja äiti eivät voineet kuvitellakaan, että heillä olisi
  kaksipäinen poika.
  -- Se on itse paha, joka on manattava pois, huusi isä. -- Ota, mamma,
  jokin kirja ja rupea lukemaan.
  Äiti meni sisään ja otti ensimmäisen kirjan, se oli
  Kansanvalistusseuran kalenteri, ja alkoi siitä lukea almanakkaa, toisen
  nimen toisensa jälkeen. Ja jota lähemmäksi Luru tuli, sitä kimeämmällä
  äänellä hän huusi.
  Pulla haukkui ja Luru huitoi sitä irtonaisella hännällään voimiensa
  takaa. Lopulta hän otti ketun selästään ja heitti sen Pullaa kohden,
  joka tästä säikähtyneenä läksi pakoon, meni navetan taakse ja nurkan
  takaa haukkui vimmatusti.
  Posetiivinsoittaja heräsi. Kun hän tuli ulos ja näki noin suuren
  apinan, niin hän meni kiireimmän kautta vajaan, etsi nuoraa ja koetti
  pyydystää elukkaa itselleen voidakseen kuljettaa sitä mukanaan.
  Kylläpä nyt syntyi oikea ajometsästys. Luru juoksi edellä,
  posetiivinsoittaja ja isä Kiljunen hänen jäljestään. Ja koko ajan äiti
  luki kalenteria kuistilla aina väliin huutaen:
  -- Ottakaa se kiinni, ottakaa se kiinni!
  Tähän metakkaan heräsi Mökökin ja riensi katsomaan, mitä pihalla
  tapahtui. Tunsihan hän heti paikalla veljensä ja huusi toisille:
  -- Sehän on Luru!
  Kaikki pysähtyivät ja Luru sai tulla rauhassa vanhempiensa eteen.
  Mutta sitten syntyi suuri kysymys siitä, millä tavalla poika saataisiin
  puhtaaksi. Kun karvoja nyppi, niin jäihän ihoon aina vielä hirveästi
  liimaa, varsinkin sillä kohtaa, missä häntä oli ollut, oli sitä paksu
  kasa.
  Kyllä tällaisessa tapauksessa kuka muu tahansa olisi joutunut pulaan
  paitsi Kiljuset. Heidän onnensahan oli juuri se, etteivät he koskaan
  mistään hätääntyneet, vaan aina löysivät keinon, millä pääsivät
  pulasta. Äiti Kiljunen sanoi aivan yksinkertaisesti:
  -- Ei tässä auta mikään muu, kuin että poika keitetään!
  Ja se oli toistenkin mielipide. Pantiin siis vettä saunan eteisessä
  olevaan suureen muuripataan ja valkea sen alle. Sitten meni Luru aivan
  kokonaan pataan ja alkoi odottaa! Ja vesi lämpeni ja Luru kiskoi
  itsestään karvoja ja liimaa. Isä lisäsi yhä puita pesään ja äiti seisoi
  kauha kädessä padan ääressä. Hän hoiteli nimittäin tätä keitosta aivan
  kuin marjoja olisi keitetty, sillä hän kuori aina kauhalla sen
  karvamäärän, mikä nousi pinnalle.
  Näin Lurusta tuli viimein aivan puhdas. Mökö kadehti häntä kovasti,
  sillä olihan Luru sittenkin kaikessa jäänyt voitolle, kun koko kylä
  kauan aikaa puhui siitä, miten Kiljusen Luru oli ollut paviaanina, ja
  olihan vielä ketunnahka myymättä, ja siitä varmasti tulisi paljon