Kiljusen herrasväen uudet seikkailut - 2

enemmän kuin se rahamäärä, mikä Mökölle oli jäänyt posetiivin
soittamisesta.
Mökö vakuutti, että hän seuraavalla kerralla tahtoo olla paviaanina,
mutta siihen Luru ylpeästi vastasi:
-- Ei sinua kukaan paviaaniksi uskoisi. Siihen tarvitaan toisenlaista
ulkomuotoa. Minulla on sellainen.
Ja siinä Luru olikin oikeassa. Ei jokaisesta paviaania tule.


Kun Kiljuset leipoivat

Kiljuset asuivat maalla, ja leipä leivottiin aina kotona. Tuli aika,
jolloin jauhot rupesivat kovasti kallistumaan. Silloin isä Kiljunen
sanoi eräänä päivänä äiti Kiljuselle:
-- Kun jauhot ovat kalliita, niin meidän täytyy ruveta niitä
säästämään.
-- Se käy helposti päinsä, sanoi äiti. -- Me panemme jauhoja entistä
vähemmän taikinaan.
Ja niin tehtiinkin. Kylläpä taikina oli vetelää! Aijai, kuinka vaikeaa
olikaan saada siitä sellaisia leipiä, jotka pysyisivät koossa. Kun
oikein varovaisia oltiin, niin saatiinhan leivät kuitenkin lapiolle ja
siitä sitten uuniin.
Äiti Kiljunen oli hyvin tyytyväinen, kun uunin suu oli pantu kiinni, ja
leivät saivat jäädä paistumaan.
-- Kyllä nyt niistä tulee yhtä monta leipää kuin ennenkin, sanoi äiti,
-- ja kuitenkin olemme säästäneet jauhoja hyvin paljon.
Kun leivät olivat vähän aikaa paistuneet, avasi hän uunin suun ja
katsoi sisään. Hän vinkaisi kauhusta ja huusi yhtä päätä siksi, kunnes
kaikki perheen jäsenet olivat saapuneet katsomaan, mikä oli hätänä.
Kylläpä olikin hätä. Vetelät leivät olivat alkaneet kuumassa uunissa
levitä. Ne levisivät yhä levenemistään, kunnes viimein yhtyivät
toisiinsa ja reunimmaiset leivät menivät kiinni uunin sivuseiniin ja
peräseinään.
Koko perhe tuijotti tähän hirveän suureen limppuun pitkän aikaa,
osaamatta sanoa yhtään mitään. Ja kyllä silloin olikin jotain
ihmeellistä katsottavana, koska tämä perhe hämmästyi niin, että
vaikeni, sillä eiväthän he tavallisesti hätääntyneet.
-- Antaa leivän paistua, sanoi isä viimein. -- Kyllähän siitä tulee
oikein iso leipä, mutta mitä siitä, leipä kuin leipä.
-- Mutta hyvä mieheni, sanoi äiti Kiljunen, -- jos se kypsyy, niin emme
saa sitä millään keinolla sieltä enää maalle, kun se on suurempi kuin
uunin suu.
-- Otetaan se sitten nyt jo pois, sanoi Mökö, -- ja pannaan pieneksi ja
sitten uudestaan uuniin.
Isä ja äiti katsoivat ihaillen Mököön, sillä ei heillä ollut
aavistustakaan siitä, että heillä oli niin viisas poika.
Taikina vedettiin lapiolla uunista pois. Mutta minkä näköiseksi se
olikaan tullut! Uunin sivuille oli jäänyt palaneista puista hiiliä, ja
ne tietysti olivat kaikki tarttuneet taikinaan kiinni. Nypittiinhän
niistä osa pois, mutta ei kaikkia kuitenkaan saatu erkanemaan.
Nyt lisättiin jauhoja taikinaan ja leivottiin leivät uudelleen.
Tänä aikana oli Kiljusen herrasväki jättänyt uunin suun sulkematta,
josta oli seurauksena, että se oli jo koko joukon jäähtynyt. Tästä ei
herrasväki välittänyt. Leivät pantiin uuniin ja alettiin odottaa. Ja
kyllä siinä odottaa saatiinkin, sillä leivät eivät mitenkään tahtoneet
kypsyä, ne pysyivät raakoina. Aina vähän päästä avattiin uuni, ei
ainoakaan niistä ollut vähääkään ruskettunut.
-- Mitä nyt teemme? sanoi isä Kiljunen ja katsoi Mököön odottaen
häneltä vastausta.
-- Annetaan leipien olla uunissa koko yö, niin kai ne siellä ennättävät
kypsyä, sanoi Mökö.
-- Se oli taas viisas lause, sanoi isä. -- Semmoisia poikia minulla on,
että ne pudottelevat viisauksia ihan yhtä päätä.
Ja kun ilta oli myöhäinen, niin jätettiin leivät uuniin ja mentiin
nukkumaan.
Koko yön näki äiti Kiljunen unta vain taikinasta. Koko talo oli täynnä
taikinaa, se kuohui aivan ulos uunista, täytti ensin kyökin, valui
siitä eteiseen ja toisiin huoneisiin, kunnes koko talo oli niin täynnä
sitä, että se pursui ikkunoista ulos ja lykkäsi äidinkin pihalle. Kun
äiti oli tullut tähän kohtaan unessaan, kiljaisi hän kauhusta ja
huomasi pudonneensa sängystä.
Hän herätti aamulla varhain koko perheen, ja yhdessä lähdettiin
katsomaan leipiä. Olivathan ne kypsiä, mutta niin kovia, että peloitti.
-- Mitä me nyt näillä teemme? sanoi isä katsoen taas Mököön.
-- Rakennetaan niistä aita pihan ympärille, sanoi Mökö.
Mutta sitä neuvoa ei isä Kiljunen pitänyt viisaana, vaan antoi Mökölle
tukkapöllyä, niin että poika pyöri isän tukistaessa aivan kuin kaikki
jäsenet olisivat heltineet.
-- Näistä tehdään korppuja, sanoi äiti.
Ja niistä tehtiin korppuja. Kaikki leivät leikattiin viipaleiksi, uuni
pantiin uudelleen lämpiämään ja sitten siinä viipaleet paistettiin.
Mutta nyt vasta niistä kovia tulikin. Ne olivat ihan kuin kiviä.
-- Nämä pitää syödä? sanoi isä.
Kylläpä sen jälkeen Kiljuset väänsivät suutaan ja naamaansa, kun
koettivat näitä leipiään syödä. Ja onnistuihan viimein niiden
pureminen. Mutta sen herrasväki päätti, etteivät he enää koskaan säästä
jauhoja taikinaa tehdessään.


Kun Kiljuset olivat ravustamassa

Isä Kiljunen oli saanut kuulla, että järvessä, jonka lähellä he
asuivat, oli rapuja. Kyllähän Kiljuset rapuja olivat syöneet, vaikka
eivät koskaan olleet niitä itse pyytäneet.
-- Mitä me niistä suotta maksamme toisille, sanoi isä Kiljunen, -- kun
voimme niitä hankkia aivan ilmaiseksi pyydystämällä itse.
Ja hän otti selkoa siitä, miten niitä pyydystetään.
Hän sai kuulla, että parasta oli mennä yön aikaan ja sitten panna
syötit rannalle ja käydä syöttejä kokemassa palava kekäle kädessä.
-- Mistä syystä siinä pitää olla kekäle? kysyi isä Kiljunen. --
Tarttuvatko ne siihen kiinni?
-- Eivät ravut kekäleeseen tartu, mutta ne tulevat tulta kohden.
-- Ahaa, minä ymmärrän, lausui isä Kiljunen. -- Niilläkin voi olla vilu
vedessä, ja ne tuppaavat lämmittelemään.
-- Ei, ei, eivät ne lämmittelemistä kaipaa, vaan ne tulevat sitä
kohden, joka loistaa.
Juuri tämä totuus, että ravut tulevat sitä kohden mikä loistaa, herätti
isä Kiljusessa tuuman, joka erikoisuudellaan oli aivan ihmeteltävä.
Miksi suotta menisi yöllä. Voisihan päivälläkin hankkia jotain
sellaista, joka kiiltää ja jota kohden siis ravut tulevat. Ja olihan
hän siinä aivan oikeassa.
Hän ilmaisi ajatuksensa äiti Kiljuselle, ja pian olivat valmistukset
suoritetut. Saadakseen olla oikein rauhassa omissa hommissaan he
päättivät salata toisilta suurenmoisen keksintönsä. Ja kyllä se olikin
sellainen keksintö, että vain Kiljusten päässä sellainen voi syntyä.
Koko kylä oli katsomassa herrasväen lähtöä. Veneeseen tuotiin
kaikenlaisia tavaroita talosta aivan hirveän paljon. Kaikki ne olivat
peitetyt vaatteilla, jotta kukaan ei näkisi, mistä oli kysymys. Kun
kyläläiset kyselivät, mitä vaatteisiin oli käärittynä, niin vastasi isä
Kiljunen ylpeästi:
-- Siinä on minun suuri keksintöni. Ja se onkin sellainen, että
jokainen rapu järvessä tulee meille. Niitä tulee niin paljon, että on
ihme ja kumma, jos saamme ne veneeseen mahtumaankaan kotiin
tullessamme.
Kyläläiset eivät oikein ottaneet uskoakseen sitä, että keskellä päivää
voisi saada rapuja, mutta kun Kiljuset olivat niin perin varmoja, niin
eihän auttanut mikään muu keino kuin odottaa tuloksia.
Vene loittoni rannasta, ja herrasväki nousi saareen. Täällä, missä ei
kukaan ollut heitä näkemässä, saattoivat he ryhtyä keksintönsä
toteuttamiseen.
Ja mikä sitten oli tuo keksintö? Koska ravut tulevat valoa ja siis
kaikkea kiiltävää kohden, niin miksi suotta sytyttäisi tulta ja
käyttäisi kekäleitä, kun oli olemassa niin yksinkertainen keino, että
pani rannalle kaikenlaisia kiiltäviä esineitä. Ja juuri näitä oli
Kiljusten vene aivan täynnä.
Kaikki kuparikattilat olivat mukana, samoin veitset, kahvelit ja
lusikat, jotka he olivat kiilloittaneet oikein puhtaiksi. Ihmeellisin
oli sittenkin kaikesta muusta salin suuri peili, joka oli tuotu
veneeseen ja suurella varovaisuudella nostettiin maihin.
Ja nyt ruvettiin sirottelemaan näitä esineitä pitkin rantaa. Peili
upotettiin vähän matkan päähän rannasta, ja Kiljuset oikein ihastuivat,
kun näkivät, miten voimakkaasti se kiilsi veden läpi.
-- Siihen tulee tietysti rapuja enemmän kuin mihinkään muuhun, sanoi
isä.
Kun tavarat oli saatu veteen, alkoi herrasväki odottaa. Aina vähän
päästä he kävivät katsomassa, oliko rapuja ilmestynyt kattiloiden,
lusikkain, veitsien, kahvelien ja ennen kaikkea peilin luo.
Ei näkynyt mitään, ei kerrassaan mitään.
-- Meillä ei olekaan syöttiä! sanoi isä viimein.
Ja se oli todellakin taas viisas sana, sillä heillä ei ollut syöttiä.
Mutta siihen herrasväki keksi keinon. Jokainen otti kengät jalastaan ja
istui veteen odottamaan, sillä kai ravut tarttuisivat heidän
varpaisiinsa.
Ja vähän ajan perästä Luru parkaisi ja potkaisi, jolloin näkyi, miten
suuri rapu riippui hänen isossa varpaassaan. Hän hyppäsi rannalle ja
irroitti sen heittäen sen koppaan, joka oli varustettu rapuja varten.
Samassa sai Mökökin ravun, joka oli tarttunut hänen pikkuvarpaaseensa.
-- Suurenmoinen keino, suurenmoinen keino! intoili isä Kiljunen. --
Yhden meistä täytyy olla se, joka kokoo ravut, kun toiset pyydystävät.
Hän otti sen viran hoitaakseen. Ja nyt alkoi herrasväen perinpohjainen
ravustaminen. Äiti seisoi peilin keskellä, hameet nostettuina
korkealle, odottaen rapujen syömistä. Mökö oli valinnut sen kohdan,
missä kattilat olivat, ja Luru seisoi keskellä lusikka-, kahveli- ja
veitsikasaa.
Ja rapuja tuli. Aina tuon tuostakin nosti joku heistä jalkansa ilmaan,
irroitti siitä ravun ja heitti rannalle, josta isä Kiljunen niitä
keräili.
Kerran sattui tulemaan oikein monta rapua äiti Kiljusen varpaisiin
kiinni. Kun hän nosti vasemman jalkansa, niin oli siinä yht'aikaa
kolme, ja näitä irroittaessaan hän tunsi, miten ravut alkoivat syödä
oikeaa jalkaa. Hän aikoi nostaa senkin ylös. Mutta kun ei ihmisen ole
mahdollista nostaa molempia jalkojaan yhtaikaa ylös, niin arvaahan,
miten siinä kävi. Äiti Kiljunen putosi niin että roiskahti istualleen
veteen ja tietysti juuri keskelle peiliä, joka ei kestänyt sellaista,
vaan meni moniksi kappaleiksi. Peilin alla sattui olemaan kuoppa. Ja
arvaahan, että äiti putosi siihen. Ja arvaahan, minne peilin kehys
silloin joutui. Tietysti äiti Kiljusen ruumiin ympärille. Täytyy sanoa,
että hän oli silloin todellakin pantu kehyksiin. Ja hän istui siinä
niin lujassa, että ei päässyt irti, vaan toisten täytyi kiskoa hänet
rannalle sellaisenaan, ja vasta siellä saatiin otetuksi kehys hänen
ympäriltään pois.
Äiti sai tämän jälkeen yrittää pyydystää lusikoitten avulla ja hän
onnistui siinäkin oikein hyvin. Kun herrasväki illalla tuli kotiin, oli
heillä suuri kopallinen rapuja.
Keksintönsä he pitivät suurena salaisuutena, jotta toiset eivät sitä
oppisi. Ja viisainta se kai olikin, sillä muutenhan ihmiset veisivät
kaikki ravut järvistä ja joista.


Kiljusen herrasväen kukko

Mikä aiheutti Kiljuset hankkimaan taloonsa kanoja, on kai aivan
selittämätön asia, sillä eihän kukaan voi uskoa, että heillä olisi
ollut mitään taipumuksia kanojen hoitamiseen. Heille tuli kaksitoista
kanaa ja kukko.
Äiti Kiljunen varoitti Mököä ja Lurua pitämään hyvin silmällä, minne
kanat munivat, jotta nämä eivät pääsisi hautomaan. Ja sen tehtävän
pojat suorittivatkin niin täydellisesti, että kanat tulivat aivan
ymmälle. Ei ollut niin ahdasta paikkaa rakennuksen alla, jonne pojat
eivät olisi päässeet, ei viljapeltokaan ollut turvallinen paikka. Jos
kana pyrki navetan ylisille ja suurella vaivalla kiipesi sinne portaita
ylös, niin kyllä pojat sieltäkin etsivät pesän. Muuan kana joutui tästä
jo niin epätoivoon, että yritteli kovasti lentoon, varmaankin aikoen
laittaa itselleen pesän puuhun tai katon räystään alle, mutta se ei
koskaan päässyt kylliksi korkealle.
Kanat vähenivät toinen toisensa jälkeen. Ymmärtäähän sen, että
sellaisen herrasväen luona, kuin Kiljusen herrasväki oli, ei mikään
kanakaan saanut olla oikein rauhassa. Eihän milloinkaan varmasti
tiennyt, milloin herrasväelle tuli kiire, jotta olisi ennättänyt alta
pois, vaan moni kana sai menettää henkensä juuri Kiljusten tähden.
Lopulta ei ollut jäljellä mitään muuta kuin kukko. Mutta tämä olikin
sellainen kukko, että niitä on harvassa. Ei se ollut millään tavalla
kaunis, mutta kovaääninen se oli, niin kovaääninen, että se jaksoi
huutaa kovempaa kuin herrasväki. Olisi luullut torvella puhallettavan
silloin, kun se alkoi kiekua. Viisas se myöskin oli, sillä se pääsi
aina tieltä pois, kun kiire tuli Kiljusille. Se oppi myös pian
huomaamaan sen seikan, että siinä talossa oli kukon viisainta pysytellä
niin paljon kuin mahdollista aidan päällä tai muilla ylemmillä
paikoilla, jotta ei jäisi jalkoihin. Tämä viisas ja vikkelä kukko aikoi
senjälkeen, kun sen ei enää tarvinnut pitää mitään huolta omasta
herrasväestään, kääntää huomionsa Kiljusen herrasväkeen. Ja sen tunteet
eivät olleet suinkaan ystävällisiä. Se oli päättänyt kostaa jokaisen
kanan kuoleman oikein perinpohjaisesti.
Kun sillä vielä oli kanalaumansa elossa, kiekui se aamulaulunsa
navetassa, missä se oli yötä, mutta nyt se heti aamulla varhain alkoi
astella vakavana Kiljusen poikien ikkunan alle. Ja sitten se päästi
oikein mahtavan kiekunan. Se oli sellainen, että lähikylissä sen kukot
kuulivat ja vastasivat siihen. Ja kukko oikaisi itsensä niin suoraksi
kuin mahdollista, nousi varpailleen ja päästi laulunsa. Sen heltta kävi
aivan tulipunaiseksi tästä voimanponnistuksesta, mutta se yhä vain
päästeli aamuääniään.
Arvaahan sen, että pojat, jotka mielellään olisivat nukkuneet hiukan
kauemmin, tästä suuttuivat. Ensimmäisinä aamuina he avasivat ikkunan,
taputtivat käsiään yhteen ja sanoivat:
-- Sh, sh, mene pois, kukko!
Kun kukko oli huomannut, että se oli häirinnyt poikien unen, asteli se
tyytyväisenä tiehensä. Arveltuaan poikien vaipuneen uudelleen uneen se
tuli tunnin päästä ja päästi oikein riemulaulun. Pojat heräsivät taas
ja suuttuneina heittelivät kaikenlaisilla esineillä kukkoa. Mutta tämä
oli ketterä ja vikkelä ja osasi aina väistää.
Joka aamu se tällä tavalla herätti pojat, jotka tämän tähden alkoivat
päivisin olla niin väsyneitä, että eivät jaksaneet tehdä mitään
merkillistä. Ja tämän voimanponnistuksen kautta kukon ääni tuli vain
entistä kirkkaammaksi, se tuli niin kirkkaaksi, että ihmiset sanoivat:
Korea ääni kuin Kiljusen kukolla.
Olivathan Kiljusen pojat oikeastaan hyviä poikia. He eivät mitenkään
tahallaan olisi tahtoneet kukkoa tappaa, mutta he keksivät keinoja
saadakseen sen vaikenemaan. Eräänä iltana he kaikessa hiljaisuudessa
tulivat navettaan, missä kukko nukkui orrellaan, hiipivät sen luo ja
panivat sen päälle äkkiä pärekopan. Kukko putosi orrelta koppaan ja
pojat käänsivät pian kopan nurin ja jättivät kukon sen alle. Kukko
kaakotti täällä jonkin aikaa ihmeissään, se kun ei oikein voinut
ymmärtää, mistä oli kysymys. Se kotkotti vihoissaan ja tuumi, että
jollain tästä oli päästävä. Ensin se sai nokkansa kopan laidan alle,
sitten pisti päätään pitemmälle, ja kun se oli väkevä kukko, niin yksi
keikaus vain ja kori oli nurin ja kukko vapaudessa. Se nokki ja kyni
pukunsa kuntoon ja nousi orrelle odottamaan aamua.
Ja sitten se läksi ilmoittamaan pojille, että hän oli paikallaan
määrähetkenä. Kylläpä sen ääni oli nyt riemuitseva! Koko aamuilma
kaikui sen kiekuessa, ja pojat hyppäsivät vuoteeltaan oikein korkealle.
Sen päivän iltana olivat pojat päättäneet ottaa kukon kiinni ja sulkea
sen johonkin turvalliseen ja varmaan paikkaan yöksi. Kukko aavisti kai
jotain pahaa, sillä se oli valinnut itselleen yöpuun pienasta, joka oli
navetan takana aivan lantatunkion yläpuolella. Se ei ollut huomaavinaan
laisinkaan sitä, että pojat varovaisesti lähestyivät, se vain odotti.
Mökö toiselta ja Luru toiselta puolen kapusi seinää pitkin pidellen
kiinni sen raoista, toinen käsi valmiina tarttumaan kukkoon. Juuri kun
pojat olivat kukon kohdalla, juuri kun ojensivat kätensä sitä kohden,
lähti tämä lentoon.
Hyi, sitä on oikein vaikea kertoa, minkä näköisiä pojat olivat vähän
ajan päästä, kun he nousivat lantakasasta. Kukko seisoi pää kallellaan
vähän matkan päässä ja katsoi säälien heihin päästäen oikein
murheellisen kiekunan.
Aamulla tietysti kukko oli paikallaan poikien ikkunan alla
ilmoittamassa, että hän voi hyvin ja oli täysissä voimissaan.
Päivällä pojat pitivät oikein pitkän tuumailun siitä, millä kukko
saadaan pysymään aamulla poissa heidän ikkunansa alta. Illalla he
tiputtelivat jyviä navetan ovelle ja siitä sisäpuolelle. Kukko meni
tähän ansaan, nokki niitä, meni navetan sisälle, ja silloin pojat äkkiä
panivat oven lukkoon.
Tuli aamu. Kukko huomasi olevansa lukon takana. Se mietti, kiipesi
ylisille, siellä oli aukko. Kukko asettui sen reunalle ja katseli
peloissaan alaspäin. Välimatka oli hirveän korkea. Mutta kun se oli
rohkea kukko, niin se uskalsi sittenkin lentää. Se pääsi onnellisesti
maahan. Ja sitten se lähti juoksemaan oikein tulista vauhtia pitkin
tietä kylään päin.
Kukaan Kiljusen herrasväestä ei ollut hereillä eikä siis nähnyt sitä
kummallista kulkuetta, joka lähestyi heidän taloaan. Ensin asteli
mahtavana heidän kukkonsa ja sen jäljessä peräkanaa kaikki kylän kukot.
Tasaisesti ne nostelivat jalkojaan, ja Kiljusen kukko motkotti aina
tuon tuostakin, siten hillitäkseen toisia laulamasta.
Kun tämä kukkolauma oli päässyt poikien ikkunan alle, niin se päästi
oikein moniäänisen laulun. Sitä voi hyvällä syyllä sanoa konsertiksi,
niin moniääninen se oli. Kiljusen kukko kiekui ylinnä ja löi siipiään
maahan, ja joka kerta kun se oikein raapaisi niillä, kiekaisivat toiset
kukot voimiensa takaa.
Mökö ja Luru hyppäsivät aivan säikähtyneinä vuoteiltaan pystyyn ja
menivät akkunaan. He ottivat tuolin heittääkseen sen kukkojen päälle,
mutta nämä olivat jo aavistaneet vaaran ja menneet talon portille,
missä ne nyt seisoivat rivissä ja kaulat ojossa päästivät korkean
äänen. Eiväthän pojat sinne asti jaksaneet heittää tuolia, ja siis
kukot saivat turvassa mennä omille teilleen.
Nyt olivat pojat jo kokonaan kadottaneet rohkeutensa. He tiesivät,
ettei tätä kukkoa millään voi saada vaikenemaan. Siksi he päättivät
jättää sen rauhaan. Seurauksena oli, että pojat siitä alkaen aina
olivat valveilla auringon noustessa.
Kukko tuli vanhaksi ja viimein poikien suureksi ja hyväksi ystäväksi.


Kiljusen pojat koulussa

I
Lihava Mökö ja laiha Luru pantiin kouluun. Se oli taas noita Kiljusen
perheen ajattelemattomia tekoja, jonka kautta koko Helsingin kaupunki
meni ihan mullinmallin. Ei se sentään aivan alussa tapahtunut, sillä
kummallista kyllä, he pääsivät Helsinkiin, joutuivat erään tuttavan
rouvan luo asumaan, suorittivat sisäänpääsytutkinnon, eikä yhtään
mitään merkillistä tapahtunut sen päivän kuluessa. Tuntui se Mököstä ja
Lurusta hiukan kummalliselta.
Koulussa oli kyllä ryhdytty kaikenlaisiin varokeinoihin, kun kuultiin
Kiljusen poikien tulevan. Palokunta oli lyseon pihalla, poliisit koko
lyseon ympärillä, jokaisen ikkunan alle oli tuotu opettajien
polstareita ja matrasseja, sillä he pelkäsivät, että heidän pitäisi
hypätä ikkunasta ulos. Kun Mökö ja Luru tulivat lyseoon, niin he
kysyivät palosotamiehiltä:
-- Missä täällä on tulipalo, pääsisikö sitä katsomaan?
Palosotamiehet vastasivat:
-- Me olemme täällä Kiljusen poikien tähden!
Mökö ja Luru katsoivat toisiinsa eivätkä sanoneet mitään. Pääsytutkinto
oli hyvin helppo, sillä opettajat eivät tahtoneet millään uskaltaa
kysyä, niin peloittava maine kulki Kiljusen pojista, ja kaikki
muistivat hyvästi sen ajan, jolloin koko Helsinki oli ollut aivan
sekaisin, kun Kiljusen perhe oli tehnyt sinne huvimatkan. He pääsivät
siis hyvin helpolla kouluun.
Kun opettajat olivat rauhoittuneet, niin ei seuraavana aamuna oltu
ryhdytty mihinkään varokeinoihin, ja rehtori arveli, että Kiljusen
poikien vaarallisuutta oli aivan suotta liioiteltu.
Aamupäivän välitunnilla kuulivat Mökö ja Luru erään opettajan
valittavan, että hänen koiransa oli kadonnut. Ai ai, kuinka hyvin Mökö
ja Luru ymmärsivät, että se oli suuri suru hänelle! Ja he päättivät
tehdä jotain, jotta opettaja saisi koiransa takaisin.
Ja he tekivätkin jotain. Iltapäivällä ei heitä kuulunut kouluun, ja
opettajat olivat kovasti levottomia aavistaen, että tämä tiesi pahaa.
Mökö ja Luru viipyivät sen vuoksi, että he hakivat opettajan koiraa, ja
kun he eivät sitä tunteneet, niin he ottivat jokaisen koiran kiinni,
jonka vain näkivät. He olivat sitä varten hankkineet paljon nuoraa ja
sitoivat koirat kaikki yhteen pitkään köyteen kiinni ja kuljettivat
tätä koiralaumaa pitkin Esplanaadinkatua. Ai ai, sitä melua, mikä
syntyi, kun muutamat koirat rupesivat siinä tappelemaan keskenään,
jolloin toiset olivat ihan kuristua. Ja koirat haukkuivat, ulvoivat,
vinkuivat, ja ihmisiä kerääntyi katselemaan tätä kummallista menoa.
Olihan siinä jos jonkinlaisia koiria, oli kovin suuria ja aivan
pikkuruisia rakkeja, sillä eiväthän Mökö ja Luru tietäneet,
minkänäköinen opettajan koira oikeastaan oli.
Ja kun toiset koirat, jotka eivät olleet nuorassa kiinni, kuulivat
tällaista elämää, niin ne juoksivat apuun. Ja pian olivat kaikki
Helsingin koirat Esplanaadilla, ja nyt sitä mentiin lyseolle päin.
Kaikki oppilaat ja opettajat hyökkäsivät koulun ikkunoihin katsomaan,
kun tämä merkillinen kulkue lähestyi. Ensinnä astelivat Mökö
ja Luru vetäen köyttä, jossa oli toinen toisensa vieressä
viisikymmentäseitsemän koiraa kiinni ja ympärillä monta vertaa enemmän
koiria, katupoikia, kaikenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, herroja ja
työmiehiä.
Ja sitten pojat veivät nämä kaikki koirat kouluun sisään, ja kun he
näkivät sen opettajan, jonka koira oli hukkunut, huusi Mökö:
-- Opettaja katsoo nyt, mikä se näistä on opettajan koira!
Samassa jostain tuntemattomasta syystä joutuivat koirat riitaan
keskenään ja tulivat hirveän vihaisiksi kaikille ihmisille.
Ja nyt alkoi kamala pako. Pojat kiljuivat ja juoksivat portaita ylös ja
alas, opettajat menivät piiloon pulpettien alle ja luokan taulujen
taakse. Mutta kaikkialle ilmestyi koiria, ja opettajat saivat nousta
pöydille ja taulujen päälle seisomaan, ja pojat rakensivat pulpeteista
korkeita valleja luokkahuoneisiin.
Kun tätä menoa oli jonkin aikaa kestänyt, muisti koulun vahtimestari
avata koulun ovet kadulle, josta koirat pääsivät ulos.
Kohta oli koulu aivan tyhjä, ja oppilaat ja opettajat uskalsivat tulla
näkyviin. Rehtoria kovasti kaivattiin, ja hän löytyi viimein
voimistelusalista katon rajasta, jonne hän oli kiivennyt tankoa myöten.
Mökö ja Luru eivät voineet ymmärtää, miksi opettaja katsoi heihin niin
vihaisesti, kun he kysyivät:
-- Näkikö opettaja oman koiransa?

II
Mökö ja Luru ihmettelivät seuraavana päivänä, miksi koulun vahtimestari
seisoi aina portilla suoloilla ladattu pyssy kädessään, minkä tähden
kaikkien opettajien palvelijattaret olivat koulun eteisessä pitäen
varalla haavasiteitä, ja minkä tähden heidän luokkahuoneeseensa oli
laitettu erityinen hälytyskello.
He eivät mitenkään voineet ajatellakaan, että tämä tapahtuisi heidän
tähtensä.
Pari päivää edellisen tapauksen jälkeen satoi, jolloin Mökö ja Luru
saivat kauhean nuhan. Äiti oli neuvonut heitä pitämään itseään nuhan
varalta lämpöisinä, jonka vuoksi he nyt alkoivat koota ympärilleen
kaikenlaista lämmittävää.
Mökö, joka ennestäänkin oli paksu, pani vatsansa päälle ja selkäänsä
suuren höyhentyynyn ja köytti ne nuoralla yhteen. Luru, joka oli
laihempi, otti kokonaisen höyhenpatjan ja kietoutui siihen, niin että
ylhäältä näkyi vain pää ja kädet ja alhaalta juuri ja juuri jalat.
Kun he eivät tällaisessa puvussa olleet päästä liikkumaan, ottivat he
ajurin ja ajoivat koululle. Portilla koulun vahtimestari kummasteli
tätä paria ja hämmästyi niin, että laukaisi pyssyn, jolloin kaikki
suolat menivät opettajien kokoushuoneen ikkunaan ja särkivät sen.
Kaikki oppilaat katselivat suu auki Mököä ja Lurua, ja kuinka nämä
aivan vakavina alkoivat kiivetä portaita ylös. Mökö pääsi jokseenkin
helposti, mutta Lurun oli paljon vaikeampi liikkua. Koko koulu asteli
heidän jäljestään. Juuri kun he pääsivät portaiden päähän, kaatui Luru
ja kaatoi samassa kaksi poikaa, jotka vuorostaan kaatoivat toisia, ja
koko koulu meni mukkelismakkelis portaita alas, ja muiden yli hyppeli
Luru patjaansa kiedottuna.
Kun he pääsivät portaiden juurelle, nousi hän seisomaan ja huusi
katsellessaan toisia, jotka kieriskelivät yhtenä sekamelskana portaita
alas:
-- Mikä teitä nyt vaivaa, minkä tähden te noin kieriskelette?
Ennenkuin opettajien palvelijattaret olivat ennättäneet sitoa kaikkien
haavat, kesti jokseenkin kauan.
Nyt sai Luru aivan yksinään astua portaita ylös, kukaan ei tohtinut
häntä seurata. Kun hän tällä matkalla oli kierinyt viisi kertaa
portaita alas, pääsi hän viimein luokkahuoneeseensa, ja kaikki oppilaat
asettuivat paikoilleen.
Mutta Mökölle ja Lurulle tuli näin patjoihin ja tyynyihin kiedottuina
hirveän kuuma, ja he alkoivat päästellä köysiä auki. Mutta tyyny ja
patja olivat rappusissa kieriskellessään menneet rikki ja höyhenet
tulivat esiin. Toiset pojat riensivät auttamaan, mutta sitä enemmän
höyhenet vain lensivät. Niitä oli ilma aivan täynnä, ja pian oli
jokainen saanut höyheniä kurkkuunsa ja yski kamalasti. Kaikki huusivat
apua, mutta kukaan ei uskaltanut tulla sisään, kun pelättiin höyheniä
lentävän muuallekin. Rehtori ilmoitti sen vuoksi palokunnalle. Tämä
tuli ja ruiskutti huoneen ihan täyteen vettä, jolloin höyhenet
kastuivat ja putosivat maahan.
Nyt oli se vaara vältetty, mutta koko luokka oli aivan märkä, eikä
lapsia voitu sellaisina lähettää kotiin.
Voimistelusalin seinästä toiseen pantiin vahvat köydet ja näihin
ripustettiin opettaja ja kaikki pojat takinliepeistä riippumaan ja
kuivumaan ja voimistelusali lämmitettiin oikein kuumaksi.
Siinä he kaikki roikkuivat rinnatusten, mutta opettaja käytti aikaa
hyväkseen ja kyseli pojilta läksyjä.
Seuraavana päivänä lahjoitettiin Mökölle ja Lurulle koulun puolesta
paksut villaiset alusvaatteet, jotta he eivät toista kertaa vilustuisi.

III
Kyllähän Mökö ja Luru osasivat koulussa läksynsä, mutta he osasivat
hyvin merkillisellä tavalla. Kun luokka oli suuri, niin he eivät aivan
alussa joutuneet vastaamaan. Mutta eräänä päivänä sattui opettaja
kysymään Mököltä maantieteen tunnilla, ja silloin koko luokka sai
ihmeekseen kuulla, miten pojat muistivat läksynsä.
Opettaja näytti kartalla Neapelia ja kysyi Mököltä:
-- Mökö Kiljunen, mikä kaupunki tämä on?
-- Se on Nappipeli, Mökö vastasi.
Kyllä opettaja sai selittää kauan, että ei laisinkaan ollut samaa,
sanoiko Neapeli vai Nappipeli, mutta siitä ei ollut suurta apua.
Opettaja tahtoi oikein perinpohjin saada tietää, millä tavalla pojat
nimet selittivät, ja silloin tuli vaikka millaisia nimiä. Rooma oli
Ruuma, Lontoo oli Luntta, Glasgow oli Lasku, Pariisi oli Prisse, Havre
oli Harava, Marseille oli Marssi jallu, Kööpenhamina oli Keppihamina.
Ja tätä menoa he jatkoivat. Hampuri oli Hamppari, Madrid oli
Matin-Riita, ja Kijevi oli Kiljunen.
Opettaja joutui aivan epätoivoon. Hän koetti kysellä maanosia. Mutta
siellä tuli aivan samanlaatuisia vastauksia. Ameriikka oli Hameriikka,
Turkki oli Pälssyt, Makedonia oli Makaruunia. Luokan ilo oli
ylimmillään, kun Bulgariasta tuli Pullan kurit.
Tämän jälkeen päätti maantieteen opettaja olla laisinkaan kysymättä
Kiljusen pojilta enää mitään. Mutta muissakin aineissa pojilla oli
hiukan omat tietonsa. Ruotsissa opettaja käski kääntämään:
-- Tuuli taivutti heikkoa kasvia.
Luru käänsi sen näin:
-- Vinden deklinerade den späda växten.
Opettaja sai turhaan selittää, että deklinera merkitsi sanojen eikä
minkään muun taivuttamista.
Mökö sai käännettäväkseen seuraavan lauseen:
-- Ukko istui pöydän ääressä ja laski rahoja.
Hän suoriutui tehtävästään kääntäen sen:
-- Gubben satt i bordsändan och släppte pengar.
Tämäkin opettaja päätti jättää poikien tietojen kuulustamisen sikseen.
Jos pojat olisivat saaneet vastata tunneilla, niin olisivathan muiden
poikien kaikki tiedot menneet aivan sekaisin.