Kiljusen herrasväen uudet seikkailut - 3

Total number of words is 3435
Total number of unique words is 1508
26.5 of words are in the 2000 most common words
38.2 of words are in the 5000 most common words
43.5 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.

Yksi aine oli sellainen, missä pojat todella kunnostautuivat. Ja se oli
voimistelu. Kun näki heidän kiipeävän, niin olisi luullut heitä
marakateiksi, niin ketterästi he menivät tankoa ylös. Ja kun he
hyppäsivät piimin yli, niin he menivät sellaisella vauhdilla, että
olisi luullut heitä suuren suuriksi oraviksi. Mökö hyppäsi
korkeushyppyä aivan ihmeellisellä tavalla ja sai siitä nimekseen
Pompponen. Luru taas oli erinomainen pituushypyssä ja sanottiin häntä
senvuoksi Loikkaseksi. Mökö Pompponen ja Luru Loikkanen olivat siis
heidän nimensä koulussa tovereitten keskuudessa.

IV
Lyseon opettajat pitivät pitkiä neuvotteluja siitä, oliko heidän
koulunsa laisinkaan sopiva kasvatuslaitos sellaisille olennoille kuin
Kiljusen pojat. Eivät he olleet tyhmiä, sen jokainen opettaja myönsi,
mutta heillä oli niin kovin merkillinen tapa painaa kaikki asiat
muistiinsa, ja maantieteen opettaja vakuutti, että joka kerta kun hänen
piti mainita kaupunkien nimiä, muisti hän aivan vasten tahtoaan sen
nimen, jonka Kiljusen pojat sille olivat antaneet. Opettaja pelkäsi,
että hän kerran vielä koko luokan kuullen itsekin käyttää sellaista
nimitystä. Ja sehän olisi ollut aivan hirveää!
Opettajakunta päätti pitkien keskustelujen jälkeen toimittaa pojat
yhteiskouluun, koska tyttöjen seura epäilemättä vaikuttaisi heihin
sivistävästi ja kehittävästi. Lähellä oli yhteiskoulu, asiasta
keskusteltiin sen johtajan ja johtajattaren kanssa, ja nämä
vakuuttivat, että jos mikään koulu niin juuri yhteiskoulu, oli omiaan
tekemään lapsista erinomaisia olentoja.
Mökö ja Luru siis muuttivat koulua.
Eiväthän Mökö ja Luru olleet mitään pahoja poikia, eivätkä he saaneet
mitään merkillistä aikaan, ellei sattunut tulemaan jotain
odottamatonta. Pari päivää he olivat uudessa koulussa aivan erinomaisia
oppilaita, niin hiljaisia ja kilttejä, että johtaja ja johtajatar
ihmettelivät, kuinka lyseo ei ollut pitänyt niin siivoja poikia, vaan
oli ne lähettänyt heille. Poikien hiljaisuus johtui siitä, että he
eivät olleet koskaan ennen olleet tyttöjen seurassa, ja siksi he näitä
nyt ihmettelivät. Ainahan poika ensin ihmettelee tyttöä, ennenkuin
ryhtyy tekemään sille kiusaa.
Mökö ja Luru eivät olleet koskaan leikkineet nukeilla, eivät siis
tietäneet mitä ne olivatkaan. Kun Mökö eräänä päivänä kuuli kahden
tytön keskustelevan nukeistaan ja siitä kuinka kauniit puvut niillä oli
ja kuinka kilttejä ne olivat olleet, niin hän kysyi:
-- Mitä elukoita ne ovat?
Kylläpä tytöt nauroivat Mökölle. He kutsuivat kaikki luokan tytöt
yhteen ja kertoivat, mitä Mökö oli kysynyt. Ja sitten ruvettiin
kyselemään Mököltä, mitä hän oikeastaan luuli nukkien olevan. Tietysti
Mökö vastasi luulevansa niitä pieniksi eläviksi olennoiksi.
Tytöt silloin nauroivat ja huusivat yhteen ääneen:
-- Kyllä me huomenna näytämme sinulle, millaisia nuket ovat!
Mökö kertoi asiasta Lurulle, ja molemmat pojat olivat niin uteliaita
näkemään, mitä nämä elävät olivat, etteivät tahtoneet saada unta
silmiinsä paljaasta odotuksesta.
Kun pojat seuraavana aamuna hiukan myöhästyneinä saapuivat luokkaansa,
olivat kaikki tytöt jo siellä ja olivat tuoneet nukkensa. Muutamilla
oli viisi, mutta toisilla parikymmentäkin. Yhteensä niitä oli
kaksisataaviisitoista. Mökö katseli nukkeja, otti niitä käsiinsä,
käänteli niitä ja sanoi:
-- Eiväthän nämä olekaan mitään eläviä, nämähän ovat kankaasta.
Mökön hämmästys oli niin suuri, että se alkoi naurattaa tyttöjä. Ja kun
sellaiset pienet tytöt nauravat, niin se onkin kimakkaa kikatusta. Nyt
Luru suuttui jo veljensä puolesta ja sanoi:
-- Älkää siinä narskuko.
Tytöt nauroivat yhä enemmän.
Luru sieppasi erään tytön palmikosta kiinni. Tyttö parkaisi ja löi
kädessään olevan nuken päällä Lurua päähän niin että napsahti. Samassa
oli useita tyttöjä auttamassa toveriaan. Mikä tarttui nukkensa
jalkoihin ja löi sitten sillä Lurua, mikä tarttui nukkensa päähän ja
löi sen jaloilla poikaa. Ja Luru huitoi ympärilleen kuin hullu.
Tietysti Mökö riensi auttamaan veljeään ja sai hänkin kimppuunsa
tyttölauman. Kuului vain napsahduksia ja mäikinää, kun tytöt löivät
nukeillaan poikia. Ja niin surkeasti siinä kävi, että Mökön ja Lurun
oli pakko mennä ikkunan luo turviin saadakseen edes selkänsä
suojelluksi ja voidakseen nyrkeillään huitoa oikealle ja vasemmalle.
Mutta ennen tunnin alkua sattui luokan ikkuna olemaan auki. Pari tyttöä
tarttui aivan äkkiä Mökön kinttuihin kiinni, nostivat ne ilmaan, toiset
tytöt lykkäsivät ja Mökö putosi pihalle. Tämä tapahtui niin äkkiä, että
hän ei oikein tiennyt, missä hän olikaan. Luru huomasi, mikä
onnettomuus oli tullut veljelleen ja aikoi väistää sitä, mutta nyt
pariin kymmeneen nouseva tyttölauma hyökkäsi häneen käsiksi, ja vaikka
hän potki ja huitoi, rehki ja riuhtoi, niin saivat tytöt hänetkin
pudotetuksi ikkunasta.
Kun Mökö näki veljensä tulevan ikkunasta alas ja läiskähtävän pihalle,
sanoi hän:
-- Jaha, sinäkin tulit tänne.
Molemmat tunnustelivat ruumistaan ja tulivat siihen vakaumukseen, että
pikkutytöt eivät ole mitään ihmisiä, vaan oikeita petoja, jotka
kuljettavat mukanaan kovapäisiä ihmisenkuvia, joilla saavat napsutella
poikia päähän.
Vähän ajan päästä Mökö katsoi Luruun ja sanoi:
-- Luru, sinun pääsi rupeaa lihomaan.
-- Älä puhu pehmoisia, sanoi Luru.
-- Usko minua, se rupeaa lihomaan.
Ja totta se oli. Lurun pää oli ruvennut hyvin peloittavassa määrässä
suurenemaan. Mutta niin alkoi käydä Mökönkin. Koko päänuppi alkoi
vähitellen paisua, hiljalleen mutta varmasti. Eihän se ihmeellistä
ollut, sillä tytöt olivat niin paljon naputelleet heitä päähän
nukeillaan, että he olivat aivan täynnä kuhmuja, ja nämä nyt alkoivat
nousta.
Kun opettajat tulivat noutamaan poikia pihalta, niin eivät he olleet
näitä tunteakaan samoiksi olennoiksi, niin suurpäisiä he olivat.
Päästyään selville siitä, mikä poikia vaivasi, panivat he märkiä
pyyheliinoja poikien pään ympärille ja sitten heidät pitkälleen
opettajainhuoneen sohville. Johtajatar istui poikien vieressä ja itki,
itki katkerasti sitä, että tällainen tappelu oli tapahtunut hänen
koulussaan, ja sitä, että pojat olivat niin paisuneen näköisiä.
Opettajakunta kokoontui, ja arveltiin, etteivät nämä pojat mitenkään
tule toimeen yhteiskoulussa, vaan tarvitsevat lyseota ja kovaa kuria.
Poikia tarjottiin takaisin siihen lyseoon, mistä olivat tulleet, mutta
täällä ei mitenkään otettu heitä vastaan. Ei auttanut silloin enää muu
kuin viedä heidät kaupungissa olevaan toiseen lyseoon. Kun täällä
pidettiin kovaa kuria, niin rehtori kuultuaan poikien entisistä
seikkailuista sanoi rauhallisesti:
-- Kyllä ne meidän koulussa talttuvat!
Hän uskoi niin, mutta ei pidä koskaan uskoa liikoja hyvää itsestään, ei
tiedä, miten voi käydä. Ja rehtorille kävikin vielä hyvin hullusti.

V
Rehtori kutsui koko koulun kokoon ja piti pitkän esitelmän siitä, mikä
on hyvä käytös ja siivo esiintyminen. Kiljusen pojat kuuntelivat tätä
hyvin hartaasti, sillä ei heillä ollut aavistustakaan siitä, että tällä
puheella tarkoitettiin heitä.
Pari päivää kouluun tulonsa jälkeen ehdottivat Mökö ja Luru, jotka
eivät tuumassaan nähneet mitään pahaa, toisille pojille, että kaikki
laittaisivat hernepyssyjä ja koulussa määrättynä päivänä aloitettaisiin
yleinen sota luokkien kesken. Ei heidän mielestään tämä voinut millään
tavalla häiritä koulun järjestystä, kun he, pojat, siitä nauttisivat.
Koulun pojissa ehdotus herätti hyvin suurta iloa ja innostusta. He
olivat saaneet niin huolellisen kasvatuksen, ettei heillä ollut
aavistustakaan niistä pikku-iloista, mitä pahankuriset pojat voivat
hankkia.
Eräänä päivänä oli koko koulu varustautunut hernepyssyillä. Heti
ensimmäisellä väliajalla annettiin määräys, että koulun ylimmän ja
alimman kerroksen oppilaat tekisivät hyökkäyksen keskikerrosta vastaan.
Kylläpä kuului portailta rapinaa, kun kaikki ampuivat herneitä.
Opettajat kuulivat tämän raesateen kaltaisen äänen ja ryntäsivät
katsomaan. Ensimmäinen sattui olemaan sellainen, jota kaikki oppilaat
vihasivat, eikä kukaan sen vuoksi välittänyt, vaan he ampuivat suoraan
häntä kohden. Opettaja läksi parkuen pakoon. Toinen opettaja tuli, hän
sai samanlaatuisen sateen vasten naamaansa ja kieri portaita alas,
jossa uusi sade osui häneen.
Mutta nyt tuli jo rehtori hätään. Hän huusi niin, että äänensä kiekui.
Pojat taukosivat. Ai, ai, sitä vihaista ääntä, millä rehtori kysyi,
kuka tämän kauhistuksen oli saanut aikaan! Hänen äänensä oli oikein
kimeä. Pianhan oli päästy selville siitä, että Kiljusen pojat olivat
tuuman keksineet ja neuvoneet tavan toisillekin.
Rehtori tuomitsi heille karsseria. Mökö ja Luru eivät koskaan olleet
kuulleet puhuttavan karsserista eivätkä siis tienneet, mihin heitä
vietiin. He olivat itse pitäneet kovin hauskaa hernesodassa ja luulivat
joutuvansa johonkin oikein hauskaan paikkaan.
Tämä tapahtui lauantai-iltana. Rehtori kutsui pojat sen jälkeen, kun
koulu oli lopetettu, luokseen ja meni heitä itse viemään karsseriin.
Tultiin tämän kopin ovelle. Silloin pojat arvasivat, että tuleekin kai
ikävyyksiä heille, ja tenäsivät kovasti vastaan.
-- Emme me tuonne mene, sanoivat he.
-- Mitä te sitä pelkäätte, sanoi rehtori. -- Eihän se ole mitään muuta
kuin sellainen hauska paikka, jossa minäkin usein olen.
Tämän hän sanoi houkutellakseen poikia, sillä hän pelkäsi Mökön ja
Lurun karkaavan käsistään.
Pojat katsoivat pitkään häneen, ja Mökö sanoi:
-- Jos rehtori siis menee ensin sinne sisään.
Rehtori hymyili omalle viekkaudelleen ja meni. Mutta kun hän oli
kynnyksen yli astunut, niin Mökö paiskasi oven kiinni, väänsi sen
lukkoon ja otti avaimen mukaansa.
-- Mennään pois, sanoi hän Lurulle. -- Rehtori sanoi, että se on hauska
paikka ja että hän on siellä usein. Antaa siis hänen olla siellä.
He menivät koulusta pois kotiinsa ja olivat iloisia, kun seuraavana
päivänä oli sunnuntai.
Kun oppilaat maanantaina tulivat kouluun, niin kaikki huomasivat, että
opettajat olivat levottomia. He puhelivat keskenään hiljaisella
äänellä. Opetusta jatkettiin kaikilla luokilla, mutta rehtoria ei vain
näkynyt.
Tiistaina oli sama levottomuus, mutta silloin jo oppilaat saivat
tietää, että rehtoria ei oltu tavattu ja että opettajat olivat hänen
tähtensä hirveässä hädässä.
-- Kyllä me tiedämme, missä hän on, sanoi Luru.
-- Missä? kysyivät opettajat.
-- Eräässä hauskassa paikassa, jossa hän sanoi usein olevansa, vastasi
Mökö.
-- Missä paikassa?
-- Hän sanoi sitä karsseriksi.
Kylläpä silloin opettajat juoksivat. He menivät sellaista kyytiä, että
oikein piti ihmetellä. Tietysti rehtori löytyi karsserista, mutta aivan
uupuneena, sillä hän ei ollut lauantaista asti syönyt.
Rehtori olisi tahtonut erottaa pojat, mutta hänet oli vallannut
kummallinen pelko. Hän ei uskaltanut tulla enää koulullekaan, vaan
päästyään sieltä pois kurkisteli kadun nurkan takaa koululle päin.
Toiset opettajat alkoivat myös pelätä ja jättivät koulun. Pojat eivät
tienneet, mitä heidän pitäisi tehdä. He tulivat kouluun joka aamu
säännölliseen aikaan, ja kun ei opettajia ollut, niin pitivät he itse
tuntia. Ja kyllä ne olivat meluisia tunteja, arvaahan sen.
Iltaisin opettajat uskalsivat tulla koululle neuvottelemaan, mihin
toimenpiteisiin oli ryhdyttävä. Päätettiin ottaa Kiljusen pojat kiinni
ja toimittaa heidät pois kaupungista. Tätä toimeenpanemaan pyydettiin
poliiseja.
Kaikki Helsingin poliisit olivat liikkeellä, ne saarsivat koulun.
Rohkeimmat tohtivat mennä ovesta sisään. He etsivät joka luokan ja
viimein löysivät pojat.
Kyllähän Mökö ja Luru ennestään olivat siihen tottuneet, että heitä
suurella kunnialla kohdeltiin poliisiviranomaisten puolelta; niin
nytkin he päät pystyssä astelivat suuren poliisilauman saattamina
asemalle päin, missä suljettu vaunu odotti heitä.
Pojat oli päätetty toimittaa Viipuriin.

VI
Heidän tultuaan Viipurin lyseoon ei sielläkään kukaan voinut ymmärtää,
miksi he olivat joutuneet Helsingistä pois, niin tavattoman kiltin
vaikutuksen he tekivät. He osasivat läksynsä aivan erinomaisesti,
vaikka omalla tavallaan, väittäen muun muassa maantieteen tunnilla,
että koko kaupunki oli alkujaan ollut iso rinkilä. Tälle naurettiin,
mutta siitä ei kukaan pahastunut, sillä onhan Viipuri vieläkin kuuluisa
rinkeleistään.
Toisilta pojilta he kuulivat, että maailmassa on sellaisia laivoja,
jotka kulkevat veden alla ja joita sen vuoksi sanotaan vedenalaisiksi
veneiksi. Eräänä päivänä kävellessään sillalla, joka vie linnan luona
olevan salmen yli, sattui Mökö näkemään veden alta pistävän kepin.
-- Tuossa on sellaisen laivan masto, sanoi hän.
-- Tietysti se on laivan masto, sanoi siihen Luru.
He palasivat kaupungille, tapasivat kadulla tuttuja koulupoikia ja
kertoivat niille, että olivat nähneet linnan sillan luona vedenalaisen
laivan. Huhu levisi hirveällä vauhdilla. Muutamat riensivät heti sinne,
toiset menivät kotiinsa ilmoittamaan, joista taas puhelimella
kerrottiin asiat tuttaville. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun koko
kaupunki tiesi, että linnan luona oli vedenalainen vene.
Ja kaikki riensivät tietysti sitä katsomaan. Mikä tungos ja mikä
ahdinko olikaan linnan lähellä! Ihmisiä oli niin paljon, että olivat
tippua veteen. Ja kaikki katsoivat tuohon seipääseen ja uskoivat hekin,
että se oli laivan maston huippu. Ja nyt odotettiin vain, että laiva
nousisi veden pinnalle.
Kun tästä viimein oli selvitty ja koulun rehtori saanut tietää, mistä
huhu oli saanut alkunsa, toimitti hän pojat junaan ja lähetti Kuopioon.
Täällä pojat olivat kolme päivää. Toisena päivänä he menivät Puijon
mäelle kävelemään. Tämä on korkea mäki kaupungin lähellä. Oli syksy, ja
eräs tummanruskeassa puvussa oleva muija oli sieniä poimimassa
metsässä.
Hui, kuinka pojat pelästyivät nähdessään hänet takaapäin!
-- Se on karhu, sanoi Luru, varmasti se on karhu!
Tulista vauhtia he menivät kaupungille ja huusivat pitkin katuja
mennessään:
-- Puijolla on karhu. Puijolla on karhu.
Aijai, mikä hätä syntyi kaupungissa! Muutamat panivat kiireesti ovensa
lukkoon ja tukkivat ikkunansa siinä pelossa, että karhu voisi tulla
heidän asuntoonsa. Mutta rohkeimmat läksivät karhua tappamaan. Suuri
armeija järjestettiin. Kun kaupungissa ei ollut aseita, niin otti kukin
mitä sattui löytämään, seipäitä ja hiilihankoja, muutamilla oli aseina
ainoastaan vanhoja kalosseja, joilla he uskoivat voivansa lyödä karhun
kuoliaaksi, niin urhoollisia he olivat. Kaupungin pormestari kulki
suuri lippu kädessään palokunnan edessä kehoittaen sitä pontevuuteen.
Poliisit, joilla oli aseita, paljastivat miekkansa ja koettivat näyttää
urhoollisilta.
Ja nyt tämä joukko lähti Puijon mäkeä kohden. Kun he olivat sen
huipulle päässeet, järjestäytyivät he rintamaan taistellakseen karhua
vastaan. Poliisit, jotka alussa olivat näyttäneet urhoollisilta,
pelkäsivät nyt aivan tavattomasti, vapisivat kuin haavan lehdet.
Pormestari oli kiivennyt mäellä olevaan näkötorniin ja tarkasteltuaan
kaukoputkella seutua näki tuon saman ruskeapukuisen muijan ja erehtyi
hänkin. Huusi tornista alas:
-- Peto on tuolla! Hyökätkää sinnepäin!
Kaikki lykkivät edelleen poliiseja, jotka eivät mitenkään tahtoneet
uskaltaa lähteä karhua tappamaan. Kun heitä lykättiin, niin täytyihän
heidän mennä.
Kun he saapuivat muijan lähelle, niin silloin kaikki heittivät sitä
kohden aseitaan, keppejä, hiilihankoja, vanhoja kalosseja ynnä mitä
kullakin sattui olemaan.
Muija tietysti säikähtyi hirveästi ja hyppäsi pystyyn lähtien täyttä
voimaa juoksemaan pakoon.
Ja silloin nähtiin, ettei siellä ollutkaan mitään karhua, ainoastaan
vanha vaimo.
Seuraavana päivänä toimitettiin Kiljusen pojat pois kaupungista ja
lähetettiin Turkuun. Tänne oli levinnyt tieto Kiljusen poikien
vaarallisuudesta. Heti annettiin määräys, ettei kaupunkiin saa tulla
kukaan vieras ihminen. Kun siis Kiljusen pojat junalla tulivat sinne,
ei heitä päästettykään asemahuoneesta minnekään, vaan heti otettiin
uusi juna ja lähetettiin pojat Tampereelle, jonne oli mukavin heidät
toimittaa.
Ja tänne he viimein tulivat, joutuivat kouluun ja olivat niin siivosti,
ettei opettajilla ollut mitään heitä vastaan sanottavaa. He käyttivät
siellä alkuperäistä nimeään, joka oli Kiljander, eikä kukaan silloin
pannut mitään erikoista huomiota heihin, vaan jokainen piti heitä aivan
tavallisina poikina. Rehtori, joka oli ottanut heidät vastaan, katseli
kyllä toisinaan heihin pelokkain silmin, mutta rauhoittui, kun sai
kuulla, että pojat olivat olleet aivan siivosti siinä asunnossakin,
minkä hän heille oli toimittanut.

VII
Mutta isä ja äiti Kiljusen tuli poikiaan ikävä. He päättivät lähteä
Helsinkiin katsomaan, miten nämä voivat. Kun he tulivat lyseolle, jonne
pojat ensin oli viety, saivat he kuulla, että Mökö ja Luru oli
siirretty yhteiskouluun.
-- Se onkin heille oikein sopiva koulu, sanoi äiti -- sillä juuri
tyttöseuraa he tarvitsivat.
Yhteiskoulussa käskettiin heitä menemään toiseen lyseoon. Täällä
rehtori ilmoitti lähettäneensä pojat Viipuriin.
-- Mitä te niitä niin lähettelette kuin paketteja? kysyi isä.
-- Siellä on heille sopivampi koulu, vastasi rehtori.
-- Vai niin, vastasi isä Kiljunen.
He nousivat junaan ja tulivat Viipuriin. Täällä oli levinnyt tieto
heidän tulostaan. Koko kaupunki oli liikkeellä, sillä tahtoihan
jokainen nähdä, millaisia he olivat. Koko aseman tori oli aivan
mustanaan kansaa, ja hurraahuudoin otettiin isä ja äiti Kiljunen
vastaan.
-- Missä ovat meidän poikamme? huusi isä Kiljunen kokoontuneelle
kansalle.
-- Ne on viety Kuopioon, vastasi poliisi, joka piti järjestystä yllä.
-- Mennään sitten Kuopioon, sanoi isä Kiljunen.
He joutuivat laivaan ja läksivät Saimaan kanavan kautta kulkemaan
Kuopiota kohden. Matkalla ei heille tapahtunut mitään merkillistä, ei
mitään muuta kuin että eräässä kohdassa isä Kiljunen tahtoi koettaa
peränpitämistaitoaan, tarttui ruoteliin ja väänsi sen niin pitkälle
sivullepäin kuin suinkin mahdollista. Silloin jostain tuntemattomasta
syystä se ei enää liikkunutkaan. Kun oli täysi höyry päällä, niin alkoi
laiva mennä keskellä selkää ympäri, ei yhtään eteenpäin, vaan aina vain
ympäri. Täytyi pysäyttää kone, jotta voitiin korjata ruoteli.
Tietysti Kuopion satamassa oli väkeä hirveästi Kiljusten sinne
tullessa. Kun ei poikia siellä ollut, niin menivät vanhemmat
rautatielle ja läksivät Turkuun, jossa uskoivat poikainsa olevan.
Kun tieto heidän tulostaan saapui Turkuun, niin koottiin sotalaivoja
satamaan ja kaikki kanuunat käännettiin kaupunkiin päin, sillä eihän
tiennyt, mitä tapahtuisi, kun tämä herrasväki aina sai aikaan
epäjärjestystä. Mutta eihän siellä mitään tapahtunut. Isä ja äiti
Kiljunen läksivät heti Tampereelle.
Sen koulun rehtori, jonne Kiljusen pojat olivat tulleet Kiljanderin
nimellä, oli lähtenyt matkalle. Kun siis isä ja äiti Kiljunen etsivät
poikiaan, ei kukaan voinut sanoa, missä he olivat. Kaupungin valtuusto
ei keksinyt mitään muuta keinoa tässä hädässä, kuin että kaikki
Tampereen koulujen lapset pantiin riviin molemmin puolin katua asemalta
alkaen, kosken yli vievän sillan poikki, pitkin Hämeenkatua aina
Pyynikille asti.
Ja sitten isä ja äiti Kiljunen läksivät etsimään poikiaan. Tietysti
kaikki liikenne oli kadulla seisautettu, liikkeet olivat suljetut,
ihmisiä oli joka paikassa katsomassa ja ihmettelemässä. Se oli oikea
juhlapäivä Tampereella.
-- Täällä on hyvä järjestys, muuta ei voi sanoa, lausui isä Kiljunen
äidille seisoessaan aseman portailla ja katsellessaan tätä hirveän
pitkää lapsijonoa, joka ulottui pitkin katua niin pitkälle, kuin
suinkin näki.
Tehtaiden pillit puhalsivat merkiksi, että kaikki oli kunnossa, ja
silloin isä sanoi äidille:
-- Nyt travaamaan eteenpäin, mamma! Mene sinä toista puolta katua, minä
toista!
He läksivät juoksemaan kumpikin omaa puoltaan etsien poikiaan. Kyllä he
saivat juosta, sillä lyseon oppilaat olivat joutuneet aivan Pyynikin
lähelle asti.
Täällä Mökö ja Luru näkivät isänsä ja äitinsä juoksevan ja huusivat:
-- Hurraa, minne te nyt kippaatte sellaista kyytiä?
Ja sitten he kaikki huusivat ilosta.
Mutta isä ja äiti Kiljunen ottivat lapsensa pois koulusta ja veivät
kotiinsa, josta he sitten uudelleen veivät heidät Helsinkiin ja saivat
heidät sijoitetuksi erääseen kouluun, jossa oli niin pahankurisia
lapsia, ettei siellä huomattu laisinkaan erotusta Kiljusen poikien ja
muiden välillä. Ja kun ei kukaan välittänyt heistä, niin eivät he enää
sen jälkeen saaneet koulussa mitään merkillistä aikaan.


Kiljusen poikien jouluaatto

Kiljusen molemmat pojat, Mökö ja Luru, olivat joululomaksi tulleet
kotiin kaupungista, jossa he kävivät koulua. Pulla, tuo heidän pyöreä
ja paksu villakoiransa, oli ollut aivan hurjana ilosta nähdessään taas
molemmat pojat.
Mökö ja Luru tuumivat kovasti, mitä he antaisivat äidilleen
joululahjaksi, sillä jotain aivan erikoista he tahtoivat antaa. Kauan
tuumailtuaan päätti Mökö antaa elävän kissan ja Luru pienen koiran.
Kissa saisi pyydellä hiiriä ja koira olla äidin seurana, kun Pulla
vietäisiin poikien mukaan. Kylästä he olivat ostaneet nämä molemmat
elukat, ja jouluaattona siinä hämärän tultua meni kumpikin lahjaansa
noutamaan.
Kiljusen kotona oli kaikki rauhallista, sillä eihän kukaan edeltäpäin
tiennyt, mikä merkillinen jouluaatto oli tulossa, niin merkillinen,
että kaikki Kiljusen seikkailut Helsingissä eivät olleet mitään sen
rinnalla.
Mökö meni korilla noutamaan kissaa, ja toisella hiukan suuremmalla
korilla meni Luru koiraa noutamaan, ja samaan aikaan he kumpikin
palasivat matkaltaan. Yhdessä he sitten astuivat saliin, jossa pöytä
oli katettu jouluateriaa varten. Koko talon väki oli koolla, oli vain
poikia odotettu.
-- Tässä on äidille joululahja, sanoi Mökö ja avasi korin, jossa kissa
oli.
Kissa hyppäsi lattialle, ja Kiljusen rouva parkaisi pahasti. Ei hän
kissaa pelännyt, mutta kun se tuli niin äkkiä, niin hän ei voinut olla
huutamatta. Ja kun Kiljusen rouva huusi, niin kyllä se kuului.
-- Tässä on toinen lahja, sanoi Luru ja päästi koiran korista.
Koira näki kissan ja kissa näki koiran, ja kun ne kaksi eivät koskaan
ole olleet hyvässä sovussa, niin mitä ne nytkään olisivat sopineet.
Kissa hyppäsi pöydälle ja koira hyppäsi haukkuen jäljessä. Ja kun
pöydällä oli paljon tavaraa, niin mitä ne sitä olisivat joutaneet
varomaan. Kissa astui ensin keskelle voiastiaa, koira kaatoi
maitokannun. Sitten hyppäsi kissa suureen liemimaljaan, josta se aivan
märkänä loikkasi pois. Koira kaatui puurovatiin ja pääsi vihdoin
pöydälle, vaikka aivan valkoisena riisiryynipuurosta. Ja koira haukkui
ja kissa sähisi ja koko Kiljusen perhe huusi. Oli siinä taas elämää
yhdeksi kertaa!
Isä Kiljunen meni ajamaan näitä eläimiä pöydältä pois ja siinä
ajaessaan kaatoi kaiken sen mitä kissa ja koira eivät vielä olleet
ennättäneet kaataa. Kissa hyppäsi pakoon ja suoraan isä Kiljusen pään
päälle, mikä ei suinkaan tuntunut hauskalta, kun se painoi kyntensä
päähän kiinni. Äiti Kiljunen oli ottanut hiilihangon ja koetti sillä
lyödä koiraa, mutta ei osannutkaan koiraan, vaan sen sijaan kaikkiin
muihin. Hän löi isä Kiljusta vatsaan, Mököä päähän, Lurua selkään ja
itseään hyvin moneen paikkaan. Kissa hyppäsi nyt permannolle ja kiipesi
suuren vaatekaapin päälle. Pojat koettivat ajaa sitä sieltä pois ja
kaatoivat kaapin, jolloin kaikki, mitä sen päällä ja sisällä oli, vieri
pitkin permantoa. Tällä ajalla löi äiti Kiljunen kattolampun
säpäleiksi, jolloin huoneessa tuli aivan pimeä. Pimeässä meni kissa
äiti Kiljusen hameitten alle piiloon, josta tämä niin pelästyi, että
kiljaisten kaatui kumoon. Koira juoksi permannolla poikia pakoon. Mökö
ja Luru kompastuivat äitiinsä ja isä Kiljunen heihin. Ja siinä nyt koko
herrasväki makasi yhdessä kasassa.
Silloin avautui ovi ja kissa ja koira pääsivät pakenemaan. Oli siinä
huoneessa oikea joulujärjestys, kun taas valoa tuotiin, huonekalut
kumossa, kaikki astiat pöydältä maahan vedettynä ja säpäleinä.
Tällä aikaa pakenivat kissa ja koira keittiöön. Siellä oli Pulla, joka
tietysti nosti heti aika mellakan. Kissa pakeni avoimeen uuniin ja
joutui paistinpannuun, ja kun palvelijatar samassa pani uunin kiinni,
niin sinne se kissa jäikin. Pulla pakeni sitä uutta koiraa pöydälle, ja
kun pöydällä oli taikina suurta kaakkua varten, niin kompastui se
siihen, ja kun se siinä pyöriskeli, niin tarttui se yhä enemmän
taikinaan ja lopulta se jäi aivan sen sisään. Palvelijatar ei siinä
hädässä mitään huomannut, vaan otti käärön ja pisti sen uuniin
paistumaan.
Nyt talossa oli äkkiä aivan hiljaista. Kaikki ihmettelivät minne se
uusi kissa ja Pulla olivat kadonneet, mutta niitä ei löydetty mistään.
Kun se uusi koira oli pesty puurosta puhtaaksi ja pöytä uudelleen
katettu, niin alkoi Kiljusen herrasväki syödä päivällistään.
Kun paisti tuotiin sisään, niin huomattiinkin, minne se uusi kissa oli
joutunut: se oli kokonaan paistunut paistinpannussa. Ja kun suuri
joulukakku kannettiin pöytään, niin löytyi Pulla sen sisältä. Se oli
aivan pyörryksissä, mutta virkosi jälleen henkiin, josta poikien ilo
oli hyvin suuri.
-- Pullasta oli vähällä tulla oikea pulla, sanoivat pojat.
Ja siinä he olivatkin aivan oikeassa.
Tällainen oli Kiljusten jouluaatto.
You have read 1 text from Finnish literature.
  • Parts
  • Kiljusen herrasväen uudet seikkailut - 1
    Total number of words is 3794
    Total number of unique words is 1644
    26.4 of words are in the 2000 most common words
    35.5 of words are in the 5000 most common words
    40.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kiljusen herrasväen uudet seikkailut - 2
    Total number of words is 3832
    Total number of unique words is 1673
    25.1 of words are in the 2000 most common words
    36.5 of words are in the 5000 most common words
    41.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kiljusen herrasväen uudet seikkailut - 3
    Total number of words is 3435
    Total number of unique words is 1508
    26.5 of words are in the 2000 most common words
    38.2 of words are in the 5000 most common words
    43.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.