Kaupungin lapsi - 5

Syyskesän aurinko paistoi viileästi ja hieno tuulenhenki puhalteli.
Saima tyyntyi ja kuunteli:
Heilani vietän Viipuriin
ja lähden Amerikkaan --
tai heitän hänet hiivattiin
ja nainkin aika rikkaan!
Aapo lauloi kyntäessään. Saima katsoi eteensä ja hymyili. Tuo laulu
heitti hänen tajuntaansa kuuman kesäpäivän, jolloin hän oli kulkenut
kuin lumottu prinsessa elämän paratiisissa. Se muisto oli pistävän
kuuma leimaus, jonka sammutti äkäinen vanhan Matin huuto:
-- Älä, Aapo, hoilaa!
Olli kynti sarkaa lähinnä puutarhan aitaa ja pysäytti nyt hevosensa
Matin kohdalle, sillä Matti oli myös heittänyt ojamelansa, jolla
pientareita tyrkki, ja istunut tupakoimaan.
Hevoset hirnahtivat äänen kuultuaan. Olli heitti ohjat niiden
lanteille ja istahti itse Matin vieren.
-- Miksei hoilata saisi? kysyi Olli leikillä.
-- Niin, jos käsketään. Mutta muutenhan minä vaan meinaan, että
täällä on eletty nyttemmin noin nirkun narkun, murjotellen ja
mökötellen, sanoi Matti silmät sirrillään, ja piippu tärisi hampaissa.
Olli vilkaisi häneen ja käänsi sitten katseensa pois jääden
mietteisiinsä.
Matti silmäili häntä yhä ja puhui: -- Muistuu mieleeni vaan teidän
vaarivainaanne. Olinhan vain sellainen pojanpakana ja pientareita
tyrkin, kun mies ja sellainen miesten mies tätä samaa peltoa kynti.
Sillä oli hartiat, no, ei sen paremmat kuin teillä nyt, ehkä vähä
rouvimmat, ja vahva niska ja sellaiset paukamat käsivarsissa ja
pohkeissa ja missä vaan niitä tarvittiin, että vie sun -- --! Se oli
aika jarri, heitteli suuria kiviä kuin höyheniä ja niin sitä tehtiin
näitä peltoja. Sen ajan sahrat -- -- no, mitä niistä vanhoista! Nyt
kynnetään uusilla auroilla, mutta vanhoja, muokattuja peltoja ja
siinä on uusien voima. Ja siinä tuo taitaa olla uusien miestenkin
voiman ponsi, että astuvat vanhoja polkuja nuorilla voimilla.
-- Taitaa olla, sanoi Olli nostamatta päätään.
-- Ja synti on päästää uusia herrastapoja -- --
Olli käännähti äkkiä.
-- ja pysytellä erillään.
-- Olenko jättänyt jotakin tekemättä? kysyi Olli tiukasti.
-- Ei, ei, sehän se on, että teette kuin kiukustunut ja olette kuin
ukkospilvi, sanoi äijä ja nykäisi melan käteensä.
-- Mitä te sitten valitatte?
-- Sitä vaan, että se entinen avonainen elämä on muuttunut ahtaaksi.
-- Kuka sen olisi muuttanut? kysyi Olli jurosti, nousi ojan reunalta
ja astui auran taakse.
-- Kuka -- ota hämärää hännästä kiinni, tyhjän kouraasi saat!
Olli nykäisi ohjista, tarttui auran sarviin ja ohjasi kevyesti
viiltävää terää, ja nurmi kääntyi, ja tuoksuva maa nosti tumman
povensa ilman huuhdeltavaksi.
Saima katseli häntä lehmuksen alta ja ivallinen hymy tuikahti
suupieleen: -- Astuu kuin mikä juhta auran perässä ja polkee
liejuista multaa. Tuoko olisi ainaisesti minun Ollini työtä? Ei, tuo
on orjan työtä, ja Olli on -- -- Jumala tietää, mitä hän on! Minä
tiedän vaan, että hänen sylissään olen turvassa. Hän kantaisi minut
tulenkin läpi ja vuorien ylitse ja soutaisi myrskyn raivotessa rannan
suojaan, ja luulen, että hän erämaassakin löytäisi minulle raitista
vettä -- niin, ellen minä vaan tahtoisi häntä seuraamaan minun
polkuani kosteikkoon. Huu, täällä polttaa maa jalkojani ja sisuni
kiehuu! Kunhan olisi mihin purkaa teljetty vimma!
-- Heikki, heitä pois se leikki, ota kirves ja veitti! huusi Tuomo
vanhan rakennuksen portailla ja harppoi alas. Jälessä kiiti pihaan
tulipunaisena Heikki, ja Väinö kintereillä. Nyt juostiin pitkin
pihaa, lehmusten ympärille, käytäviä, nurmea.
Saima seurasi vauhtia katsein, se viihdytti ja houkutti.
-- Hei, pojat, otetaan kiinni Tuomo! ja samassa hän kiiti poikien
kanssa pitkin pihaa, pujottelihe pensaiden välissä kuin kärppä
nopeana ja notkeana iskien Tuomoon, joka huusi ja sätki.
Liena seisoi portailla ja nauroi, vanha Matti oli tullut pellolta
ja Aapo juoksi uteliaana aidan poikki puutarhaan, yhtyi leikkiin ja
tavotti nyt vuorostaan Saimaa, joka nauroi ja juoksi.
Pian oli koko talon väki pihalla ja kaikki naurussa suin.
-- Pääskyset! mutisi Matti tyytyväisenä.
-- On niillä nyt kutut kotona, puhui Liena, ja laski pienen karitsan
helmastaan maahan.
Juuri silloin Saima pujahti siihen Aapon edellä ja kompastui
karitsaan. Hän ja valkoinen pikku määkijä vierähtivät nurmelle ja
Saima nauroi, tavotti karitsaa.
-- Voi, kuinka se on puhtoinen ja valkoinen ja pehmoinen, ja suu
vaaleanpunainen. Pää, sinä pikku pää!
Saima hyväili sitä ja koko talon väki katseli ja hymyili, ja juttu
kävi kuin ennen hyvinä aikoina.
-- Kah tota, kuinka nyt näin lehahti päivä paistamaan? kysäisi Matti
itseltään. Olkoon Ollin onneksi! huokasi hänen uskollinen sydämensä,
ja housujaan nykäisten hän hävisi vanhaan pirttiin.
Olli seisoi työvaatteissaan pihalla hiukan hajasäärin kädet
housuntaskuissa. Hän hymyili, ja päivettyneet kasvot loistivat
onnesta. Laskevan auringon säteet heittivät viehkeän loitsuvaipan
hänen ympärilleen, samalla kun ne kultasivat koko laakson, joka
näytti ylpeilevän lastensa onnesta ja viljelijänsä hyvästä uskosta.
Ja Olli uskoi tällä hetkellä Saiman ilon todeksi, uskoi väkeensä,
laaksoonsa, ulappaansa. Hän eli nyt niinkuin ainakin hetkessä ja
palveli kotijumalaa, oli levollinen ja varma. Hän hymähti ja katse
sanoi: Onhan niitä kaiketi muitakin hyviä jumalia, mutta hän oli
saanut tämän ja kiintynyt siihen ja tahtoi koko ikänsä kaikissa
vaiheissa palvella häntä.
Olli pyörähti ympäri, vihelsi iloista säveltä hiljaa, astui pirtin
kautta "säleaidan sisään" ja vaihtoi työvaatteet puhtaampiin.
Ilta-auringon säteet löysivät hänet täältäkin, leikkivät vallattomina
vaaleassa tukassa. Hän oikaisi lujatekoista ruumistaan, pysähtyi
akkunan eteen ja katsoi peltoja. Ennestään veitikkamainen katse oli
kirkastunut, avautui vakavana ja syvänä, niin ettei sen pohjaa voinut
nähdä, mutta halusta häneen uskoi.
Saiman nauru kuului ulkoa. Odottava, hiukan jännittynyt ilme syttyi
Ollin silmiin.
-- Vapaa, vapaa! huusi Saima ja heittäytyi tuolille hengästyneenä,
palmikot olalle valahtaneina, kasvot hehkuvina.
-- Huh, kuinka täällä on kuuma, akkunat auki! Minä tukehdun. Kunhan
tuosta edes saisi keuhkojen täydeltä raikasta meri-ilmaa ja nähdä
aaltohirviöiden tulevan vastaansa.
-- Kyllähän sen merenkin löytää, sanoi Olli levittäen rintaansa
aivankuin Saiman merenkaipuu olisi häntä elähyttänyt.
-- Ei, mutta Olli, kuinka sinä olet -- en osaa sanoa. Oletko ollut
pahoillasi minusta? Älä ole enää. Nyt olen niin kevyt, kaikki suonet
tykkii, tahtoisin vaikka lentää. Olisin kuitenkin onnellinen, jos
voisin -- --
-- No, mitä? sanoi Olli tarttuen Saiman ranteisiin vetääkseen hänet
syliinsä.
-- Jos voisin muuttaa viiksesi pehmeiksi, niinkuin ne ennen olivat.
Nyt ne ovat kankeat ja värittömät. Katsohan minua silmiin! Sinun
uskolliset silmäsi! Kun näen sinut näin yksinäni, en kapinoitse,
katson silmiisi, en näe pohjaa, aavistan -- muutun hartaaksi kuin
kirkossa, puhun hiljaa ja olen kuuliainen.
-- Saima!
-- Ei, minä olen jälleen kapinallinen! Katsos, nämä kädet, noin
suuret kuin jättiläisen kovat kourat! Olenhan minä liian hento niiden
pidellä. Se ärsyttää minua, tahtoisin, että kätesi olisi hieno, siro
ja pehmeä kuin itsekin olen.
Olli antoi käsiensä vaipua alas ja hymähti: -- Eihän se peltosarka
ole paperiarkki, eikä aura kynänterä, mutta en minä siltä vaihtaisi,
sillä jos on ase suurempi ja koura painavampi, niin on jälkikin
laajempi ja tuloskin tukevampi.
-- Jaa, sinä olet tukeva, liian tukeva, sekin minua toisinaan -- --
et milloinkaan hätäile, et epäile, et tahdo katsoa asioita minun
silmilläni. Sinulla on oma epäjumalasi!
-- Niinhän minulla on, ajattelin juuri, että kyllähän siihen vanhaan
kotijumalaan kelpaa luottaa, ei se jätä minua milloinkaan ihan yksin,
on aina jossakin muodossa mukanani, vaikka mitä sattuisi! sanoi Olli
painavasti.
-- Mitä sinä tarkotat? kysyi Saima jännittyneenä.
Olli hymähti. -- Tietysti sitä, että kotijumalani antaa minulle
kylliksi työtä.
-- Työtä -- niin, mutta mitä sinä ajattelet sillä välillä, pitkät
päivät kun astut juhtana?
-- Hm, mitä ankarampi työ juhdallasi on, sitä reippaammin ajattelen,
suunnittelen asiani viikoiksi, vuosiksi, järjestän työt seuraaviksi
päiviksi ja loppua matkaa luotan jumalaani.
-- Mikä on sinun jumalasi? kysyi Saima kuin itsepäinen lapsi.
-- Sinäpä kysyt, osaako tuota niin pilkulleen sanoa? Tiedän vain,
että hän on tyytyväinen, kun väellä on hyvä työtuuli, kaikki käy
vanhaa uraansa täydellä voimalla, ja kun näkee minun aikaiseen
nousevan, koko päivän ahertavan ja eritoten taloni mailla puuhaavan
hiki hatussa. Ja sitten illalla on juhla, kun voimani vaimentuvat ja
sinä olet hellä.
-- Maamyyrän jumala! huudahti Saima samalla kun Olli aikoi vetää
hänet luokseen. Aurinko oli jo vaipunut harjun taakse ja Saiman
silmät vivahtivat vihreään, kun hän pidätetyllä katkeruudella sähähti
sanansa. Samassa hän kuitenkin sammutti tulen itsessään, sanoi
keveällä arkiäänellä:
-- Puhuimme tänään äidin kanssa Maunun asiasta.
-- Se on vähän hankala paikka. Maunu menee kaiketi jo sunnuntaina
ottamaan kuulutuksen, sanoi Olli.
-- Ja sitten he muuttavat vanhaan rakennukseen.
-- Niin kai, siksi kun sattuu sopiva talonosto.
-- Miksei voida ostaa nyt heti?
-- Ei ole rahoja.
-- Minä annan! sanoi Saima huolettomasti.
-- Tahtoisitko sinä tosiaankin lainata Maunulle tai oikeammin
minulle, sillä osansahan Maunu saa?
-- Niin paljon kuin tahdot. Tahtoisin repiä hajalle koko avioehdon.
Tämä on perin kurjaa ja puolinaista!
Silmien hehku palasi jälleen ja Saima kääntyi äkkiä Olliin, kietoi
käsivartensa hänen kaulaansa ja painautui lähelle.
-- Kuule, Olli, ota kaikki ja ota minut kokonaan; en kestä tätä
puolinaista, tätä tinkimistä. Minä tahdon sinut kokonaan ja annan
itseni kokonaan. Täällä en nuku öisin, en saa rauhaa päivällä, maa
polttaa jalkojeni alla. Tahdon pois täältä! Herran nimessä, seuraa
minua, ennenkuin se on myöhäistä! Rukoilen sinua, vaadin -- --
Olli antoi käsiensä hitaasti vaipua ja istui alakuloisena sohvalle.
-- Näin viime yönä unta sinusta, sanoi hän hetken kuluttua katsomatta
Saimaan, joka nyyhki masentuneena hänen vieressään.
-- Sinä syleilit minua kuin äsken, ja minä katsoin sinua silmiin.
Silmät olivat ensin sinun ja muuttuivat sitten -- kissansilmiksi ja
kynnet kouraisivat sydäntäni.
-- Olli!
Saima seisoi kuin kostotar kohotetuin nyrkein Ollin edessä.
-- Olli, nyt sinä olet sanonut jotakin, joka antaa minulle voimaa
sanoa, mitä minun sisälläni asuu. Minä olen kissa ja minä kynsineni
kiskon täältä itseni irti. Minä en voi jäädä tänne, olen tuttavilleni
kirjottanut kaupunkiin, että muutamme sinne talveksi ja olemme täällä
vain kesät. Se on ollut minun suunnitelmani ja sen piti toteutua. Jos
tahdot olla mieheni, seuraat minua, ellet tahdo -- -- no niin, minä
tiedän tieni. Ja vielä yksi asia. Sinulla on jumalasi, minulla myös.
Minussa asuu salaperäinen voima, jota en voi käskeä, en sinunkaan
vuoksesi, se voima on minua vahvempi, se vaanii yhä ja tahtomattani
seuraan sitä aina kun aika tulee. Tästä hetkestä alkaen saat valita,
tahdotko olla mieheni vai etkö tahdo!
Olli tuijotti häneen.
-- Kuule, Saima, ethän voi otaksua, että minä ymmärtäisin tällaista
päähänpistoa! Luuletko sinä tosiaan tällä purkavasi kaikki?
-- Enhän minä tahdokkaan purkaa, sinä itse olet syypää. Sinä pidät
nautojasi ja maitasi kalliimpana kuin minua!
-- Kyllähän sinun pitäisi ymmärtää, että se mitä nyt sanot, on
väärin, ei voi verrata kahta sellaista asiaa.
-- Ei, siinä sinä olet oikeassa, sillä minä en siedä, että pidät
itsellesi tärkeämpänä kotimäkiäsi, veljiäsi ja taloasi kuin minua.
-- Herran nimessä, pitääkö miehen luopua omista tehtävistään, kun hän
ottaa vaimon?
-- Pitää, jos ne tehtävät ovat ristiriidassa hänen vaimonsa onnen
kanssa.
-- Ei, Saima, työ ja velvollisuus eivät ole onnen vihollisia.
-- Sinä luovut siis minusta? huusi Saima leimuavin silmin.
-- En milloinkaan!
Saima nauroi ja hetken päästä itki. Olli katsoi häneen keventyneenä
luullen kaikkea oikuiksi, mutta samassa Saima hyppäsi kyyryisestä
asennostaan sohvan nurkasta hänen eteensä, kädet nyrkissä ja silmät
vihreinä hämärässä huoneessa.
-- Etkö sinä pelkää, että minä luovun sinusta? ja hän juoksi
makuuhuoneeseen sulkien oven mennessään.
Elämä pirtissä oli jo vaiennut ja väki mennyt levolle. Kaupungista
tullut palvelija tuli arastellen huoneeseen ja kysyi, syödäänkö
illallista.
Olli katsoi häneen kuin unessakävijä.
-- Vienkö pois ruuat? kysyi tyttö.
-- Viekää, sanoi hän ja tunsi samassa häpeävänsä tyttöä ja epäili
hänen jotakin kuulleen. Hän ei vielä uskonut Saiman totta tarkottavan
ja astui päättävästi hänen luokseen hämärään makuuhuoneeseen.
Saima seisoi kuin patsas käsivarret ristissä rinnalla. Olli astui
hänen luokseen ja sanoi leikillä: -- Jänö kulta, älä ole pahoillasi,
minun ei olisi pitänyt puhua siitä kissaunesta.
Saiman kasvoille lehahti riemu: -- Sinä suostut lähtemään täältä
kanssani?
-- Minne?
-- Kaupunkiin, maailmaan, ainaiseksi!
-- Siihen minä en suostu...
Se oli sanottu. Saima ei itkenyt eikä nauranut, osotti vain kädellään
ovea ja sanoi:
-- Menetkö sinä vai menenkö minä?
Olli peräytyi ovelle vieläkin epäröiden ja sanoi sortuneella äänellä:
-- hyvää yötä!
Saima kietoi kuin uhalla äänensä pumpuliin ja vastasi helähtävästi:
-- hyvää yötä!
Sanojen sointu kulki väreinä mieheen, ja hän astui pois huoneesta
kuin unessa.


IX

Saima puuhaili hyräillen ja hymyillen, eikä Olli päässyt selville
hänen varsinaisesta mielialastaan. Kun puhe kääntyi polttopisteeseen,
pujahti Saima taitavasti pois asiasta eikä Olli uskaltanut yrittää
uudestaan, sillä hän näki Saiman katseissa, liikkeissä ja erotti
äänessäkin jotakin outoa ja jännitettyä. Hän itse oli uneton,
rauhaton ja kuumeinen, odotti jotakin tapahtuvan ja aina kun Saima
tuli lähelle -- ja Ollista tuntui, että hän usein sattui hänen
tielleen -- piti hänen ponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen
kättään tarttumasta vaimoonsa.
Ollilla oli kuitenkin työnsä ja kotijumalansa, hän kävi
kunnankokouksissa, hoiti pitäjän säästökassaa, kuului koulun ja
vaivaishoidon johtokuntaan ja seurasi puoluekiistoja. Hänen selvä,
käytännöllinen älynsä oli pitäjän asioissa hyvänä tukena. Tämä hänen
elämänsä seurasi häntä kotiinkin Saiman säleaituuseen ja huuhteli
sitä toisinaan kuin raitis tuuli. Saima tunsi sen, ja kateus pisti
hänen sydäntään ja ylpeys nosti hänessä päätään kiihottaen kaikki
vastahakoisuuden henget kapinaan. Oli tullut uusi, vaarallinen
kilpailija, joka yhä lujemmin sitoi Ollin tänne.
Saimalla oli vain ahdas säleaituunsa, kalvava kateus, epämääräinen
kaipuu kauas pois ja sammumaton miellyttämisen halu, joka tahtoi
hallita omalla olennollaan, vetää omaan piiriinsä -- ja nyt se, mitä
hän koko olemuksellaan halusi, väistyi yhä kauemmaksi.
Hän terotti kaikki herkät vaistonsa ja vastustamattoman suloutensa
tekemään vaatimuksen "_noli me tangere_" niin tehokkaaksi kuin
suinkin ja vastapuolelle tuskallisen vaikeaksi. Hän tahtoi voittaa.
Miten, Herran nimessä, miten? kysyi Saima itseltään pitkinä
yksinäisyyden hetkinä.
Syyskesän aurinko katseli taivaan laelta laaksoon viileästi
hymyillen, ja harjut seisoivat vakavina kahden puolen. Saiman
mielestä ne nykyään aina rypistivät hänelle silmäkulmiaan.
Rannalta kuului miesten loilotusta, ja Saima näki kävellessään
niityllä kymmenkunnan miestä puuhaamassa tukkeja rannasta vesille.
Olli oli edellisenä talvena myynyt metsää, ja nyt kuljetettiin puita
veden toiselle puolelle.
Tukkilaisia, ajatteli Saima ja hymähti muistellen, kuinka heitä oli
runoruusuilla kukitettu.
-- Holei, minne nyt? huusi Aapo juuri hänen takanansa.
-- Hui! kuinka pelotit minut, huudahti Saima ja hypähti
hermostuneesti.
-- Lystiä väkeä nuo "tukkipirut", sanoi Aapo.
-- Hyi, mitä sanoja sinä käytät!
-- Höm, katsotaanhan nyt, kuinka tuon yhden saapasniekan tuolla käy.
Hänellä on pelkkiä pikkutukkeja harvakseen vedessä. Katsos nyt,
kuinka hän seisoo kahdella tukilla ja kiskoo keksillä itseään lauttaa
kohti. Heiluu, ka, ka, vaipuu, jo menee, hei...
-- Voi, voi, hukkuuko hän? huusi Saima.
Rannasta kuului naurunrähäkkä.
-- Manu, älä koko järveä juo, tule ylös, vähemmästäkin halkeaa! huusi
joku.
-- No, jo juo niin, että riittää tuomiopäivän aaton ehtoopuoleen
saakka, sanoi toinen.
Manu parka säpi ja säpi. Aapo näki käden ja märän pään, mutta samassa
kaikki hävisi ja miehet lakkasivat nauramasta.
Saima seisoi nyt rannalla Aapon kanssa kauhuissaan, suuret silmät
tähdättyinä veden pinnalle, jossa ei näkynyt muuta kuin tukkeja.
-- Mennään pois, sanoi Aapo ja veti Saimaa mukanaan puoliväkisin.
Samassa Manu nousi sukelluksista, sai päänsä veden pinnalle ja
änkytti: -- o-lin vä-ähällä vajota -- --
-- Tiedätkö, Aapo, sanoi Saima, täällä on varmaan sellainen ahnas,
kade henki, joku sellainen mahti, joka ottaa väkisin, ei päästä
kynsistään hevillä.
-- Sepä olisi lysti henki, sanoi Aapo kevyesti.
-- Oikein totta, tiedän sen varmasti. Ollikin on sen hengen
pauloissa. Mikä olisi meidän lähtiessä täältä? Voisimmehan elää
paljoa paremmin missä tahansa muualla kuin täällä.
-- Niinhän sekin on, sanoi Aapo.
-- Niin, eikö ole? huusi Saima ja hänen pidätetyn vihansa tulva
särki keinotekoisen mielenmaltin tokeen saadessaan tämän pienen
tunnustuksen.
-- Tiedätkö, minä olen pyytänyt, rukoillut, vaatinut ja pakottanut
Ollia lähtemään täältä. Hän kärsii itsekin, sen näen, ja se on
minulle kuin pedon käpälän hivelyä. Jospa vain saisin hänet yhden
ainoan kerran luopumaan jumalastaan -- silloin hän olisi vapaa!
Tiedätkö, minun elämäni täällä on jokapäiväistä kidutusta, alennusta,
enkä löydä oikeaa tietä täältä ulos.
Saima puristi kätensä nyrkkiin, ja pehmeä, tyttömäinen olento
jännittyi.
-- Nuoko peltotilkut, sarkojen kaistaleet, tämä ahdas onkalo,
jossa tukehdun, tuoko uninen järvi ja salamyhkäiset metsät, nuoko
uhmaisivat koko maailmaa ja pitäisivät hänet omanaan?
Jännitys laukesi, hän oli jälleen nuori, pehmeä tyttö, ja suuret
kyyneleet valuivat poskille hereinä kuin lapsen.
-- Saima ei nyt noin surisi, mitä sille nyt tehtäisiin? Olli on
itsepäinen kuin härkä, -- sanoi Aapo hiukan ivaa äänessä. -- Jos minä
olisin hänen sijassaan, niin en totta tosiaan hetkeäkään häikäilisi.
Onhan sitä maailmaa muuallakin. Ja toiseksi, onhan tässä Saimallakin
sanomista.
-- Niin luulisi, sanoi Saima pyyhkien kyyneliään. Olli ei ota minun
sanojani kuullakseen, eivät ne mahdu häneen. Aapo, sanoi Saima
hellällä äänellä, sinä olet hyvä poika, tekee oikein hyvää saada
puhua tästä sinulle.
Saima puristi Aapon sormia ja katsoi hänen haaleansinisiin silmiinsä.
He kulkivat hetken aikaa käsi kädessä, ja nuoren miehen rinta kohosi
ylpeänä ja katse tähtäsi voitokkaana ja onnellisena eteenpäin.
-- Sinä olet pulska poika, Aapo, sanoi Saima, ja sinussa on -- kuinka
sanoisin -- jotakin keväistä, nuorta ja elävää.
Aapon silmissä välähti ja kasvojen ilme oli onnellinen. Elämän
sulouden säde oli Saimassa helottanut hänelle ja huikaisten tunkenut
nuoreen, koskemattomaan sieluun.
-- Saima, minä seuraisin sinua vaikka minne! sanoi hän kiihkoisesti
ja puristi Saiman sormia.
-- Ai, likistät sormiani. Tahtoisitko sinäkin täältä pois? kysyi
Saima.
-- Täytyyhän minun mennä ehkä piankin.
-- Pitääkö sinun ruveta maanviljelijäksi?
-- Eihän siihen pakkoa ole, vaikka enhän minä enää muutakaan työtä
oppisi.
-- Oppivathan ne muutkin.
-- Hm.
-- Osaatko sinä ruotsia?
-- Luin parina vuonna lyseossa, mutta kun koulun jätin, jäivät kaikki
luvut.
-- Miksi sinä koulun jätit?
-- Oli ikävä kotiin ja äiti sanoi: "Antaa pojan olla, eihän kaikista
tarvitse herroja tulla."
-- Kuule, Aapo, jos minä opettaisin sinulle ruotsia ja vähän
muutakin, esimerkiksi matematiikkaa? Minä olin kova siinä aineessa.
-- Tahtoisiko Saima? Aapon kasvoilla väreili vuoroin kainous, vuoroin
onni.
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Aapo tuli Saiman luo lukemaan. He
istuivat vierekkäin sohvalla yhteinen kirja pöydällä. Työ sujui
hyvin, sillä Aapolla oli herkkä kielikorva ja lapsena opittu
ääntäminen helpotti paljon.
-- Kuulehan Olli, kuinka Aapo lukee hyvin! huusi Saima toiseen
huoneeseen, jossa Olli käveli lattialla mietteissään.
-- Mistä se opinhalu nyt on tullut? kysyi Olli.
-- Ei se halu taitaisi sinullekaan pahaa tehdä, sanoi Saima, mutta
katui samassa sanojaan, sillä Olli luki aina, kun vaan lomahetken
sai, eikä Saima jäänyt juuri koskaan vastausta vaille, jos jotakin
häneltä kysyi.
Olli katsoi heihin kumpaankin hiukan ivallisesti seisten huoneensa
kynnyksellä kädet taskuissa.
Aapo otti kirjan, meni pois nyreissään, vilkaistuaan sivulta Olliin.
-- Miksi sinä olit epäystävällinen? sanoi Saima.
-- Olinkohan? sanoi Olli yhä hymyillen ja katsellen Saimaa.
-- Sinä voit olla kiusallinen.
-- Ehkä.
-- Ja sitäpaitsi olenhan minä vapaa -- --
-- Ja säleaita otetaan pois ja tänne saa tulla kuka tahtoo, sanoi
Olli seisten yhä samassa asennossa ja hymyillen.
-- Se huvittaa sinua erinomaisesti.
-- Koko lailla.
-- Sitten sinun pitää saada enemmän sitä lystiä! huudahti Saima uhka
silmissä ja meni pirttiin.
Väki loikoili siellä levolla tupakoiden ja loruellen. Saiman
ilmestyminen sai heidät nousemaan samassa, kun piiput vedettiin
suusta ja juttu katkesi.
-- Nyt laitamme kahvikekkerit tämän kauniin ilman kunniaksi ja
pannaan "talonhävittäjä" liedelle, eikös niin, äiti?
Emäntä kohensi suurimman pannunsa reiälle sanoen:
-- Kyllähän se sopii, onkin juuri kahvin aika.
-- Ja vaikkei olisikaan, sanoi vanha Matti, niin kyllähän sitä meiän
poikain mekkoon menee, kun tämä vanha emäntä on teettänyt ne niin
laajat.
-- Ja on tuota kiristymisen varaa Matin nahassakin, se kun on tänä
suvena mennyt niin moneen mykkärään, sanoi Liena.
-- Na, naa, enemmän toki niitä sinulla roikkuu tyhjiä pusseja!
Saima toi kantamuksen tavaraa omista huoneistaan.
-- Matti hyvä, viekää tuo ulos pöydälle.
Ukko otti leivosvasun kömpelöihin kouriinsa kujeillen.
-- Miehetkös tässä nyt pannaankin passaamaan? ihmetteli Liena.
-- Ai, siellähän ei olekaan pöytää! sanoi Saima ja juoksi ulos.
Pihalla leikkivät pikkupojat pirrin kanssa ja nauraa kikattivat aina,
kun se ponnahti hyppiessään.
-- Se on niin lystiä, sanoi Väinö.
-- Kuulkaa, pojat, sanoi Saima, minä tiedän jotakin vielä lystimpää.
Saatte komeat kahvit.
Poikien silmät loistivat, ja Aapo lauloi:
"Hei, hei, hevosella hyvät
viinat tuodaan,
vihreällä pientarella
vuosipalkka juodaan!"
-- Joudu mies! huusi Saima. Hae pöytä, mutta iso, että koko väki
mahtuu.
-- Ymmärrän, herra kapteeni! Aapo teki kunniaa kuin sotilas
päällikölleen.
Saima juoksi takaisin pirttiin ja sanoi mennessään Matille:
-- Aapo tuo pöydän, minä tuon liinan, ja Liena on hyvä ja tulee
ottamaan täällä kupit ja kannut.
Lienan alahuuli oli ollut tuntuvasti lerpallaan, mutta nyt se
lepsahti tiiviisti hampaattomiin ikeniin.
-- Eikö Olli tule kahville? kysyi emäntä.
-- Äiti on hyvä ja käskee, sanoi Saima, minä menen edellä.
Aapo istui pöydän takana pienellä lavitsalla telmien poikien kanssa.
-- Nyt kaadetaan kuppiin, äiti, olkaa hyvä ja kaatakaa, pyysi Saima.
Itse hän istui Aapon lavitsalle ja yhtyi poikien leikkiin.
-- Kukko, kukko, mut ei kanaa! ärsytti Tuomo.
-- Kukko, kukko, sanoi Väinö.
-- Ähä, kutti, kutti, väy, väy, jäärytteli Heikki, ja taas
työnnyttiin olka olkaa vastaan ja väännettiin naurua.
-- Väinö, tule tänne, sanoi Saima.
Olli tuli samassa ja istui pöydän päähän.
-- Leikitään "kili, kili, kassis", anna kädet, pidä sormet alaspäin
lerpallaan ja kun minä yritän lyödä sormillesi, niin vedä pois. No,
kili, kili -- kassis! Uudestaan, kili, kili -- kassis! Ainahan sinä
saat sormillesi.
-- Saima tulee minun kanssani, sanoi Aapo.
He istuivat rinnakkain lavitsalla ja Saima antoi Aapoa ensin
sormille, mutta Aapo nousi ylös, nykäisi Saiman käsistä seisaalleen
ja leikki kävi todeksi.
Olli katseli veljeään, jonka silmissä paloi luvaton tunne ja hänen
otsalleen nousi tumma puna.
Saiman punottavat sormet liikkuivat vikkelinä Aapon leveiden
kämmenien alla, mustat silmät loistivat ja vartalo taipui ja nousi,
hän perääntyi ja eteni, ajaen vihollista ja väistyen. He kiersivät
puun ja väet, vuorotellen lyöden toisiaan sormille. Äkkiä Aapo
nappasi liian kovasti ja Saima sivalsi häntä poskelle juosten samalla
ja huutaen: -- Karhu, siitä sait!
Aapo juoksi tavottamaan.
Saima pujottelihe kuin kärppä puiden ympärillä, tikapuiden takana ja
mutkasi itsensä syrjään aina, kun Aapo tavotti.
Aapon silmät hehkuivat ja veri kiehui.
Saima huomasi sen ja säikähti -- mutta samassa uusi aatos leikkasi
kuin terävä säilä hänen sydäntään; hän vilkaisi kerran Olliin ja
iski sitten silmänsä pojan silmiin. Leikki kävi kiihkeämmäksi ja
sulavammaksi. He olivat kuin tuuli ja tulen liekki. Saima lietsoi, ja
nuori mies paloi.
Olli poistui kenellekään sanaa sanomatta.
Väki vaihteli katseita -- huolestuneita --
Leikkivät etenivät talon päädylle, josta Saima oli aikeessa pujahtaa
turvaan omista portaistaan, mutta Aapo saavutti hänet. Saima parahti:
-- Ai, Aapo, päästä, ha, ha, sinähän olet hurja, mieletön!
Aapo oli puristanut häntä syliinsä kiihkoisasti. Samassa poika
vaaleni, puri hammasta ja päästi Saiman.
Saima juoksi sisään. Olli istui pöydän ääressä jännittyneenä
tuijottaen ovea kohti. Hänen laihtuneilla kasvoillaan oli punaa, ja
syvissä silmissä paloi outo, kuumeinen hehku.
Saima läheni huohottaen, pehmeillä huulilla hymy, silmissä lempivän
hurmainen katse, vartalo notkuva, kuumaa suloa hehkuen, leikissä
sulanut syleiltäväksi. Katse Ollin katseessa, huulet lähellä janoovan
huulia, rukoillen äänetönnä syleilyä hän kosketti miehensä suuta.
Olli nousi, parahti tukehtuneesti ja työnsi hänet luotaan tylysti ja
hoippui huoneeseensa.
Saima jäykistyi, peitti käsiinsä polttavan häpeän punan, joka levisi
kasvoilta ja paloi kuumeena koko ruumiissa.
Työnsi kuin esineen luotaan!
Saima suoristihe, heitti ylpeästi päätään ja katsoi eteensä kuin
olisi Olli ollut läsnä. Samassa hän äkkiä kääntyi, kuunteli -- --
Olli itki. Jokainen nyyhkytys oli sieluun ja veriin raadellun miehen
tuskan äännähdys.
Saima astui miehensä ovea kohti surun ilme kasvoillaan, mutta tyly
kosketus poltti vielä hänen ruumiissaan ja kiireesti hän pakeni
toiseen huoneeseen.


X

Seuraavana päivänä oli talossa hiljaista, väki rukiinleikkuussa
kaukana pelloilla, Olli pitäjällä, ja Saima oli koko päivän viettänyt
yksin synkissä mietteissään suunnitellen elämäänsä. Hän kuuli
maantieltä rattaiden ratinaa ja arvasi Ollin tulevan.
Hurravilli ravasi omin ehdoin, ja Olli istui kärryillä kyyristyneenä,
laihtuneilla kasvoilla kiusaantunut ilme ja syvällä silmissä tuskaa.
Hevonen hirnahti ja ajaja nosti päätään nähden samassa puun alla
kotiniityllä pari tukkipomoa ja Aapon -- pulloja ja laseja.
Ollin kasvoille levisi tumma puna ja hän huitaisi Hurravilliä
ohjilla, kiirehtäen miesten sivutse. Kotiin päästyään hän riisui itse
hevosen ja meni väsynein askelin sisään.
Saima nousi portailta ja antoi tilaa kohteliaasti kuin oudolle
miehelle, hymyili ivallisesti ja aikoi poistua.
-- Saima! -- sanoi Olli niin tuskallisella äänellä, että Saima
hätkähti ja kääntyi häneen päin.
-- Olin eilen liian -- -- äkkinäinen, sanoi hän vaikeasti valiten
sanojaan. Voitko unohtaa sen?
-- Voin unohtaa kaikki paitsi sen yhden ainoan asian, jota olen