Kaupungin lapsi - 1

KAUPUNGIN LAPSI
Kirj.
Selma Anttila


WSOY, Porvoo, 1909.


I

Saima oli väikkyvä, iloinen kaupungin neito, poimutteli tukkaansa
palmikoilla ja kähertimillä, jotta se laveana ja liehuvana ympäröi
hänen valkeita kasvojaan ja varjosti mustia silmiä.
-- Oo, kuinka tämä elämä väliin on ihanaa! huudahti hän hypähdellen
siroissa kengissään loivia portaita alas monikerroksisesta
kivimuurista. Koko hänen olentonsa oli soma ja hyvin hoidettu, hieno,
hilpeä ja pehmoinen.
-- Ei laisinkaan -- ei tämä elämä ole sinne päinkään kuin sen pitäisi
olla, puhui hän vanhalle ystävälleen, koulun johtajattarelle, joka
arvokkaasti säilytti kasvoillaan äidillisen hymyn suosikkinsa
kaikissa tuulissa.
-- Ei ole! huudahti Saima vielä varmemmin kadulle päästyään. --
Minä tahtoisin päästä täältä pois sellaiseen paikkaan, missä
saisi reuhtoa ja laulaa ja huutaa ja kuulla kaiun vastaavan
suloisia haukkumasanoja, missä saisi uida rauhassa taivasalla ja
auringossa, kiikkua aalloilla ja puiden oksilla, kiivetä kukkuloille
ja nähdä kauas! Vaan sellaista paikkaa ei ole minun laiselleni
kaupunginnukelle!
Saiman iloisuus oli mennyt. Mustat silmät samentuivat, sirot kengät
kapsuttelivat laimeasti kivistä käytävää ja pehmeät hartiat painuivat
kumarruksiin.
-- Elämä ei ole ollenkaan hauskaa. Se on pelkkiä kovia katuja ja
kuumuutta, pistävää aurinkoa ja inhottavaa pölyä. Huh, mennään kotiin!
Seuralainen kohautti olkapäitään. Mentiin kotiin.
-- Etkö sinä tiedä yhtään paikkaa, minne minä voisin mennä? Sano
pian, sinä Vanha Viisas! Saiman jalka heilui nelistävää tahtia ja
itse hän lojui mukavassa leposohvassa, silkkinen patja selän takana.
-- Oo, minua kyllästyttää, kyllästyttää niin surkeasti. Minä ikävöin
täältä pois joka hiuksellani! Minä antaisin koko kaupungin vaipua
maan rakoon, jos sillä voisin ostaa itselleni jossakin suloisen
sopukan!
-- Kunpa olisin varma, että tuota halua riittäisi edes niin kauan,
että siihen sopukkaan ennättäisit, vaikkei sinne olisi päivänkään
matkaa, niin sanoisin minne voisit mennä, puhui Vanha Viisas.
-- Oi, sano, sano sukkelaan. Tai, älä sano. Minä haalin kampsuni
kasaan ja lähden, lähden suoraa päätä. Saima hypähti pystyyn
mukavasta asennostaan.
-- Miina, Fiina, Liisa, Kaisa, kaikki tytöt hoi! huuteli hän. Olisi
luullut heitä olevan puoli tusinaa. Fiina vain tuli naurussa suin.
-- Kyllä tuo neiti osaa. Antaa minulle koko allakan nimet joka päivä.
Neiti pyöri kiireenä hänen kintereillään ja yhdessä he väänsivät
laatikot ja vaatekomerot mullin mallin ja latoivat vaatteet koppaan.
-- Nyt sinä, Fiina, menet hakemaan hevosen. No, Vanha Viisas, olen
valmis!
-- Tuulihattu! Ei tänään enää kaupungin rannasta pääse. Voisit mennä
junalla.
-- Huh! En minä mene junalla. Eikö veneellä pääsisi?
-- Jaa, veneellä voit päästä. Tästä meidän kärjestä sivuuttaa eräs
laiva, joka menee sinnepäin ja ottaahan se selällä veneestä. Mutta
se on vaivaloista. Ennen sinuna menisin vasta huomenna, puhui Vanha
Viisas.
-- En minä mene huomenna. Minä menen nyt juuri tällä minuutilla. Sinä
ja Fiina tulette soutamaan. Kas, nyt on hevonen alhaalla. Tartuhan
kopan korvaan. Hei!
Alas mentiin ja vene saatiin rannasta, josta ennenkin oli
selälle saatettu. Vene keinui hiukan ja Saima heilutti sitä
vallattomuuksissaan.
-- Sano nyt, minne minun pitää mennä laivalla!
-- Voit pysähtyä Aidaskorven sillalle ja sieltä mennä junalla
Onkaloaholle, sitten on koko pätkä hevosmatkaa Kulanpäähän. Kulanpää
on vanha talo mäen laidassa, lahden pohjukassa. Sano vain, että Vanha
Viisas lähetti ja sinä saat kyllä siellä olla.
-- Saan olla, saan olla. Se on ihanaa! Enempää en kaipaakaan. Voi
taivas, kun saan siellä olla. Tämä on niin perin hassua ja hauskaa.
Aidaskorpi, Onkaloaho ja Kula-, Kula-, Kulanpää! Sehän maistuu
kuin villiriista. Ja nyt kiikumme aalloilla, ja kohta tulee laiva
niin korkea kuin vuori. Se kohisee ja kyntää niin syvältä, että
vesi vaahtona purskuaa ja kiskoo meidät nieluunsa. Me pyörimme ja
kiikumme, vaapumme ja vaivumme, puli, puli, pums -- järven pohjaan!
-- Hui, kauheata! Minä menen pois, laskekaa minut pois. Pian, minä
hukun! Fiina huusi ja vene heilui hänen voimakkaista tempuistaan.
-- No noo, Fiina! Ole hiljaa! Neiti taas hulluttelee. Eihän tässä nyt
mikä kuohu tai kiehu tyynellä. Pysy nyt! Vanha Viisaskin jo hermostui.
Laivan valkoinen kylki välkkyi jo auringossa ja kokka nousi ja
nousi yhä ylemmäksi veden pinnasta, mitä lähemmäksi laiva tuli.
Jo heilutettiin veneessä valkoista liinaa, ja mustakaula valkea
joutsen tervehti viheltäen, tuli hiljaa luo, veisti vettä kuin
hiotulla terällä aaltoa murtamatta ja heitti mukavat portaat
kyljellensä, tarttui veneeseen rautaisin kynsin niin lujaan, ettei
vene äännähtänytkään. Fiina nauroi kuin itkusta selvinnyt hupakko ja
ihmetteli:
-- Kuinka tämä nyt näin?
Saima heilui jo portaita ylös, ojensi kätensä kovaan, ruskeaan
kouraan ja kiikkuen hyppäsi laivan kannelle.
-- Oi, hyvästi, hyvästi, Vanha Viisas ja Fiina!
Siellä oli kiiltävää pintaa, joka nauraen välkkyi ja veitikkana iski
silmää.
Vanha Viisas heilutti vaaleata päivänvarjoaan ja huusi veneestä:
-- Sano terveisiä niille kuudelle!
-- Kuinka monelle? huusi Saima vastaan.
-- Niille kuudelle!
-- Kuudelle, kuudelle! hoki Saima. Se on väliin hupsu, tuo Vanha
Viisas.
Täällä oli sentään huumaavan vapaata. Ei muuta kuin vettä, saarta,
tuulta ja laivaa. Ja nuo oudot ihmiset, vaan viis niistä. Ne
kuuluivat maisemaan.
Saiman mustat silmät kiiluivat auringolle ja vedelle. Huntu hulmusi
tuulessa. Näin oli hyvä olla.
Hän pääsi Aidaskorven sillalle, osti lipun Onkaloaholle ja jännitti
junassa kärsivällisyyttään, yritti nukkuakin pätkällään pehmeällä
penkillä, mutta siinä oli kuin kuumassa kätkyessä, jota pahanilkinen
piika potkii huolettomasti ja äkeissään ja varistelee pölyä ja
tupruttaa savua naamaan. Ei, parempi oli sittenkin istua ja jurottaa.
"Sano terveisiä kuudelle." Joka ymmärtäisi! Kulanpää, onhan Vanha
Viisas siitä puhunut noin sivumennen. Isäntä kuollut, vanha emäntä,
ja lapsia -- ehkä heitä on kuusi!
Hän istui jo koppansa päällä Onkaloahon asemalla ja hengitti makeata
maalaisilmaa ja koivun runollista tuoksua. Oikein nauratti tämä
outona oleminen. Ei tunne ketään, ei tiedä minne mennä, keitä kysyä,
istuu vain koppansa päällä kuin mikäkin siirtolainen, hyräilee. Ehkä
joku kysyy. Hän sanoo vaan ruotsinvoittoisesti "Kulanpää". Ei mitään
muuta. Luulevat ummikoksi, rupeavat puhumaan hupsusta herrasväestä,
joka ei mitään ymmärrä, vaikka suitset päähän pistettäisiin.
-- Tarvitseeko neiti hevosta?
Saima hyppäsi pystyyn.
-- Tarvitsen, tietysti minä tarvitsen! huudahti hän pojalle
innoissaan unohtaen päätöksensä näytellä ummikkoa. -- Kulanpäähän,
onko se kaukana?
-- Eihän se kaukana, pari penikulmaa vaan.
-- Vaan, vai vaan! Ja teillä on tietysti rakkarinkärryt.
-- Ei, vaan linjaalirattaat, kehaisi poika.
-- Aijai, vai linjaalirattaat!
Poika myhäili ja heilautti kopan kärryjen peräpuolelle, istui itse
päälle, kohenti ohjat Saiman oikealle sivulle ja niin sitä mentiin
jyrisevää maantietä pitkin, metsien halki, peltojen poikki, kangasten
kautta, ylämaata, alamaata.
-- No, joko pian loppuu Onkaloaho? kysyi Saima, kun selkä alkoi väsyä
ja pöly kirveliä silmiä.
-- Eihän tässä vielä laidatkaan tunnu, sanoi poika.
-- Mitkä laidat?
-- Ne Onkaloahon laidat.
-- Onko sillä laidatkin? Saimaa alkoi väsyttää mykkänä istuminen.
-- Miksikäs ei olisi ja oikein jyrkät onkii.
-- Onko Kulanpäässä kuusi perillistä? kysyi Saima saadakseen
selville, mitä Vanha Viisas tarkotti.
-- On siellä kuus poikaa.
-- Ovatko ne pieniä?
-- Ei vallan, koko pitkiähän ne.
-- Tarkotan: lapsia.
-- Ei ne mitään lapsia. Nuorin on ylioppilaskoulussa viidennellä.
-- Taivasten tekijät! huudahti Saima ja ajatteli: Se on hupsu
ja häijy, se Vanha Viisas. Kun tietää, miten minä inhoan
pitkäkinttuisia, ilkeitä, ikäviä ja narrimaisia nulkkeja ja lähettää
minut...
-- Kuule, koska se laiva palaa, joka nyt meni?
-- Huomenna kai. Neiti pitää nyt hatustaan kiinni. Nyt ne laidat
alkavat, ja tässä laskee.
Ja kyllä siinä laskikin, viereni alas pitkää, kieroa mäkeä, jotta
sora räiski ja pyörät töykki. Alas, yhä alemmas, kunnes järven pinta
välkkyi puitten lomista ja Saima luuli hevosen nelistävän alamaan
vauhdilla suoraa päätä veteen, vaan samassa se kiekkasi syrjään ja
juosta hölkytti hiljempaa vauhtia tasaista tietä. Nyt tuli näkyviin
ahot, viljavat pellot ja niiden liepeellä kaunis uutisrakennus, joka
oli vielä kattoa vailla, ja lahden rannalla vanha kaksikerroksinen
talo kumartelevana.
-- Tuoko se on itse talo?
-- Sehän se on.
Kumma vanha talo ja jörö puisto. Ei yhtään värikästä silmää missään.
Pelkkää puuta ja heinää. Ja nuo vanhat harjuvaarit kahden puolen,
korkeat ja jurot. Päälaella niillä on puita kuin sakeaa tukkaa, ei
läpi näe, ei taivas vilahtele.
-- Nauraako täällä kukaan? kysyi Saima pojalta.
Poika myhäili, ajatellen mitä kaikkea herrasväki kysyy, läiskäsi
hevosta ohjien perillä ja ajaa hurahutti vanhan talon kuistin eteen.
Aurinko leimahti samalla paistamaan ja portailla seisoi vanha emäntä,
lyhyt, leveä, ilosilmäinen, taustanaan suuri lasikuisti täynnä
neilikoita, ruusuja, pelargoonia ja kukkivia liljoja.
-- Vanha Viisas käski terveisiä ja lähetti minut tänne
kesälaitumelle, sanoi Saima iloisille silmille.
-- Tervetuloa! Te olette kaiketi Saima, sanoi emäntä.
Saima seurasi emäntää.
-- Vien teidät tänne salin päähän toiseen kamariin.
Huone oli hämärä; ei mitään pehmeätä istuinta; puinen penkki, pöytä,
pari tuolia ja sänky.
-- Ahaa, tuolla on korkealla piirongin päällä pikkuruinen peili!
huudahti Saima. Tui, tui, uletunkohan minä näkemään nenäni, kun
nousen varpailleni.
Emäntä nauroi Saiman temppuja, niin että vatsa hytki.
-- Nostetaan se pöydälle, ehdotti hän.
-- Riemulla! intoili Saima. Minä tahdon nähdä itseni.
-- Tässä se asui Vanha Viisaskin, ehkä sopii Saimankin...?
-- Saanko minä sanoa äidiksi? Minulla ei ole äitiä, sanoi Saima ja
kirkkaat kyyneleet herahtivat suuriin silmiin -- eikä isää. Isä kuoli
vuosi sitten ja jätti minut Vanhan Viisaan huostaan, -- ja Saima
syleili emäntää niin hartaasti, että hän heltyi.
-- Voi, voi, kun olis minullakin tytär! huudahti emäntä vesissä
silmin.
-- Niin, teillähän on kuusi poikaa, eikä se Vanha Viisas sanonut
minulle niistä mitään.
-- Se on sellainen salalysti, hymyili emäntä. Täällä hän on asunut
monta kesää. Olli sen nimenkin keksi.
-- Vanhan Viisaan?
-- Niin.
-- Kuka on Olli?
-- Yksi pojista.
-- Niin, tietysti. Mistä te olette heille kaikille nimetkin keksineet?
-- He, allakasta ja kalenterista.
Emäntä nauroi.
-- Enkös minä sentään ole typerä? Saima heitteli vaatteitaan ylös
kopasta. -- Nyt menisin uimaan. Olen kuin vaeltava mustalainen,
hikinen ja kamalasti pölyinen.
Emäntä ihmetteli Saiman mustuutta, kun oli niin pikimusta tukka ja
silmät. Eihän tuo rumaa ollut, kun oli niin valkea iho, mutta outoa
se oli.


II

Vainiolla kellertävä vilja välkkyi ja lainehti tuulessa. Apila
täytti ilman huumaavan makealla tuoksullaan. Maa huokui lämpöä,
auringon säteet tuikkivat kuin timanttineulat ilmassa ja keveät
varjot leikkivät metsänreunassa. Käki kukahteli harvakseen ikäänkuin
ihmetellen itsekin, että keväällinen rakkaus houkutteli laulamaan
vielä keskikesälläkin.
Saima seurasi vanhaa, poljettua polkua, joka kiemuroi peltojen
poikki, heinäsarkojen halki suoraan rantaa kohti. Hän upotti itsensä
valon ja tuoksujen mereen, yksinäisyyteen ja linnunlauluun.
Tämä on riemua ja ihanuutta!
Hän heittihe pehmeään, viileään ruohoon polulle, sulki silmänsä,
risti kätensä ja palveli hengessään ympäristöään. Maakin tuoksui
ja huokui viileyttä hänen kuumaan ruumiiseensa. Kädet ristissä
niskan takana hän katseli taivaanlakea, lentävien, utuisten pilvien
vauhtia ja heiluvia puitten latvoja. Ja hän oli itse kuin pieni,
kiinteä piste suunnattomalla pinnalla, maahan liittyneenä kaikkeuden
hiukkasena, katseleva, kyselevä...
-- Kuka? Hän hypähti polvilleen, oli tuntenut maan heikosti jymisevän
lähenevistä askelista.
Polkua astui mies, kirves olalla, vaatteiltaan maamies, kasvoiltaan
--? Saima ei päässyt selville, mitä hän oli kasvoiltaan, näki vain
terveen, soman suun ja sen ympärillä hennot viikset, leveät hartiat
ja kaksi suoraa jalkaa hiukan erillään toisistaan, kun hän pysähtyi.
-- Kuka te olette? kysyi Saima ensiksi ojentaen kätensä miehelle.
-- Olenhan vaan -- sanoi mies hymyillen, vaan ei ennättänyt sanoa
nimeänsä, ennenkuin Saima huudahti:
-- Yksi kuudesta, minä arvaan: Olli, eikö niin?
Mies nyökkäsi: Kuusihan meitä on, ja minä olen Olli, mutta kuka te
olette? sanoi Olli levittäen silmänsä suuriksi. Kirves oli yhä hänen
olallaan, kun hän seisoi hajasäärin Saimaa katellen.
-- Minä olen Saima. Sen Vanhan Viisaan holhokki kaupungista. Joko
tunnette?
-- Tunnen. Tervetuloa! Olli laski kirveensä maahan.
Metsästä kuului kiihkeää koiran haukuntaa ja pellon rajaan juoksi
vasikoita, lampaita ja muuta karjaa.
-- Ovatko ne vihaisia? kysyi Saima pelokkaana.
-- Muu, muu, ne ovat kauhean vihaisia! pelotteli Olli, jonka silmissä
kiilui veitikkamaisuus.
-- Narraatte!
-- Ette suinkaan te pelkää?
-- En, en minä pelkää, sanoi Saima asettuen uuden tuttavansa taa niin
lähelle kuin suinkin taisi ja piteli hänen paidanhihastaan kiinni.
Silmät seurasivat laukkaavia elukoita, ja kun ne jälleen hävisivät
metsään, nauroi Saima seuralaiselleen:
-- Enkös ollut rohkea? En juossut pakoonkaan.
-- Minnekäs jänö juoksee, kun on pää pensaassa! Ollin naama oli
niin ärsyttävän veitikkamainen, että Saiman täytyi hutaista häntä
huivillaan poskelle.
-- Nyt jänis kuitenkin juoksee. Ottakaa kiinni, jos saatte! huusi hän
juostessaan rantaan.
Olli antoi hänen päästä vauhtiin ja kapaisi perästä.
Saima juoksi hyvin, keksi veneen rannalla, melkein kokonaan vedessä,
työnsi sen järvelle sellaisella vauhdilla, että se ponnahti kauas
rannasta Saiman potkaistessa ja siihen hypähtäessä.
-- Ähä, piti, piti! huusi hän hengästyneenä Ollille.
-- Ei ole vielä laulun loppu. Teillä ei ole airoja, mutta minulla on.
Olli työnsi toisen veneen järvelle.
-- Jaa, jaa, jänis on typerä elukka, joutuu ansaan. Viekää minut
rantaan, mutta päästäkää sitten vapaaksi. Minä aion mennä järveen
ja upottaa sinne kaiken kaupunkilaisuuteni ja tulla sitten uutena
ihmisenä asumaan teidän kattonne alle.
Olli nosti lakkiaan muuttuen vakavaksi.
-- Näkemiin! Hän otti kirveensä rannalta ja lähti astumaan kotiin.
Saima istui kauan aikaa Ollin rannalle vetämässä veneessä, tuijotti
kimaltelevaa järven pintaa, missä kalat tavottivat hyttysiä ja
pyräyttivät eteneviä renkaita.
Saima ei nyt kuitenkaan nähnyt tuota, näki vain oman itsensä Ollin
edessä, sitten kaupunkilaiselämänsä ja taas tien pelloilla ja
niittypolun ja nyt -- --
-- Ei, ei, minä olen kaikista hupsuista hupsuin!...
Hän riuhtaisi vaatteet yltään ja mulskahti veteen. Se viilsi ja
hyväili. Pohjassa kuulsi puhdas, hieno hiekka, johon veden väreet
olivat painuneet. Saima koetteli sitä jalan ja hyväili käsin,
heittihe rannalle, painoi päänsä hiekalle käsiensä päälle ja lepäsi
vedessä. Veden väreet lipoivat rintaa, hypähtivät leuvalle ja
kutittivat korvia. Saima heitteli niitä kämmenin takaisin ja nauroi
kuin lapsi.
Huu, siinä vedessä oli salaperäistä, outoa voimaa. Se pelotti näin
yksin uimassa olevaa. Se oli niin itsekästä tuo vesi, vei voimat,
huuhteli ja imi itseensä. Se ei ollut kuin maa, lempeä ja uskollinen,
aina antava, ei ottava -- niin, ottaahan se kerran!
Saima nousi virkeänä ja järkevänä vedestä, puki hitaasti ylleen ja
mietti:
Kun olen kaikki ne kuusi kohdannut, niin olen kai viisas tyttö. Tää
ensimmäinen, Olli, on minulle paljon opettanut. Mokomakin moukka
-- ei kuin Olli -- ei, hän ei ole moukka. Miksikähän se mies minua
luulee? Ehkä mustalaisen musikaksi! Saima nauroi sydämessään omia
ajatuksiaan ja meni suoraa päätä taloon.
Istuessaan kuistilla hän kuuli karjan mylvinää, ihmisten huutoja,
koirain haukuntaa, mahtavaa melua, joka monistui kallioissa, eteni
järvelle ja paisui, mitä lähemmäksi karja pääsi.
Hetken kuluttua juoksi pihaan kolme pitkää poikaa kaarikkeet kädessä.
He olivat hikisiä, hengästyneitä, tukka likistynyt otsalle, märkänä
kuin vedellä huuhdeltu, kaulus auki ja paljas rinta ruskeana kuin
paahtuneet kädet ja kasvot.
Karja oli murtautunut niitystä kylvöheinään. Härkä oli puskenut aidan
kumoon, loikannut ensimmäisenä yli ja laukannut hillitönnä karjan
edellä pitkin heinäsarkoja.
-- Taivas, siellä minä olin juuri! huudahti Saima.
-- Ei lehmät ole vihaisia! vakuuttivat pojat.
Saima hymyili ja ajatteli kauhulla kaikkia sarvipäitä. Tyytyväisyys
täytti hänen sydämensä, sillä nuo kolme märkätukkaista sankaria
eivät voineet tuottaa hänelle suuria kärsimyksiä, olivat oikeita
miehenalkuja, rohkeita ja ruskeita, uskalsivat mennä karjalaumaan!
Heissä ei ollut vähääkään tuota yhteiskoululaisten mamsellimaisuutta,
ei keppulikinttuisuutta, ei käyrävartisuutta. Eivätkä he näyttäneet
ollenkaan tarvitsevan keppihevosekseen sananratsastamista,
hiuksenhalkaisemista, ei matematiikan märehtimistä eikä muitakaan
koukkuja.
-- Kuka teistä on viidesluokkalainen? kysyi Saima.
-- Minä! sanoi vaalein sankareista. Hän oli perin Ollin näköinen.
-- Kuules nyt, pikku Olli, tule vetämään sormikoukkua! Saima tahtoi
ärsyttää poikaa hyvin tietäen, että "pikku" koskisi pojan kunniaan.
Miksi hän olikin niin Ollin näköä!
Pojat tulivat kaikki kolme, antoivat kätensä kumartaen ja sanoivat
nimensä: Heikki, Tuomo, Väinö.
Väinö jäi odottamaan Saiman eteen, sillä aikaa kun Saima pyyhki
poikien käsistä kastuneita sormiaan. Vai niin, nämä olivat
kasvatettuja poikia.
-- Tässä on sormi, Väinö, vedäppäs!
Väinö tarttui rehellisesti Saiman keskiseen, asetti paljaan jalkansa
Saiman siroa kesäkenkää vasten ja veti vakavasti. Saima tunsi
sormensa olevan kuin rautarenkaassa, veti ja veti oikein toden
perästä, mutta Väinö ei hellittänyt, puristi innoissaan sormea kuin
pihdissä. Saima parahti, luuli sormensa katkenneen, niin kipeää se
teki. Samassa Väinö hellitti.
Saima katseli ja kannatteli kipeää sormeaan ja vedet kierielivät
silmistä.
Olli oli ilmestynyt kuistille juuri silloin kun Saima parahti, katsoi
Väinöön vihaisesti ja otti Saiman sormen käteensä.
Pojat menivät pirttiin kummastellen katseltuaan mustasilmäistä tyttöä.
-- Katsokaahan, ei tämä ole poikki eikä sijoiltaan, joka nivel
liikkuu, on kunnossa. Naurakaa nyt vähän, pikkusen vaan, noin, sanoi
Olli katsoen Saimaa silmiin ja sivellen sormea.
Saima nauroi kyynelten ohella.
-- Jo päivä paistaa. Sormi kyllä paranee.
-- Te olette mainio lääkäri!
-- Kuka on sanonut, etten olekin lääkäri, sanoi Olli, yhä sivellen
sormea ja hymyillen.
-- Oikeinko totta te olette tohtori?
Olli naurahti eikä päästänyt Saiman kättä, hieroi vain hiljaa
loukkaantunutta sormea.
Saima ei vetänyt pois kättään, hänen oli hyvä olla -- turvallista,
oo, tämä oli lepoa!
Aurinko poltti hänen jalkojaan, ruusut, neilikat, liljat kuistilla
tuoksuivat huumaavasti, pääskynen puhui pojilleen räystään alla
pesässään ja kärpäset surisivat lasissa. Saiman katseet lensivät
kukasta kukkaan, siirtyivät äkkiä sormeen, jota Olli oli hieroessaan
kovemmin koskettanut, siitä Ollin rannetta myöten hitaasti ylös Ollin
leukaan, suuhun ja silmiin -- ah!
-- Minua uuvuttaa. Ei, antakaa minun -- --
Olli päästi käden ja Saima poistui. Mutta häntä ei uuvuttanut, hän
oli rauhaton, iloinen, hillittömän vallaton ja hänen huoneestaan
kuului riemuisaa laulua ja esineet nousivat huimaavaa vauhtia kopasta
tuoleille, pöydälle, seinille, laatikkoihin, ja pian hän juoksi ulos
kedolle, palasi takaisin syli täynnä niittykukkia, juoksi salit ja
kamarit, laittoi kukkia joka maljaan, sirotti akkunanpieliin ja
vei pirttiin, koristi emännän pään ja leikki ja nauroi, niin että
emäntäkin yhtyi hänen vallattomuuteensa, tavotti kiinni ja nauroi:
-- Saimakos vasta osaa! On kuin kissanpoikanen tuossa lattialla;
vanhankin pitää nauraa.
-- Kuulkaahan, äiti! -- "Äiti" sanottiin niin hyväilevällä äänellä,
että emännän sydän vavahti.
-- No!
-- Kaksi vielä kuudesta puuttuu.
-- Saimahan ei vielä ole nähnyt Aapoa ja Maunua. He ovat vajassa
höyläämässä.
-- Mitä he höyläävät?
-- Akkunalautoja.
-- Tuotako uutta taloa varten?
-- Uutta taloa varten juurii
-- Minne tämä vanha joutuu?
-- Tässä asutaan myös.
-- Kuka siinä uudessa asuu?
-- Joku pojista.
-- Miksi joku?
-- Joku ensiksi pesän perustaa. -- Saiman sydän sävähti.
-- Minä menenkin katsomaan, kuinka uutta taloa laitetaan! Saima
hypähti tanssiaskelin lattian poikki ja juoksi ulos. Keskellä pihaa
seistessään hän kuuli höylän kaapaisevan puuta säännöllisesti. Hän
lähti niinipuun vilpoisesta varjosta juosten ääntä kohti ja näki
suuressa vajassa pihan laidalla valkoisia paidanhihoja säännöllisessä
liikkeessä. Kaksi miestä kiskoi härkähöylää rosoisen laudan pinnalla.
Olli istui hajareisin hirrellä levitellen jäykkiä papereita eteensä.
-- Mitä nämä ovat? kysyi Saima tultuaan likelle.
-- Akkuna- ja ovipiirustuksia ja pilareita.
-- Siihen uuteen taloonko?
-- Uuteen taloon, sanoi Olli laskien paperin kääröön.
-- Kuka on piirustanut?
-- Minä ne olen kaavaillut, sanoi Olli ja kohotti samalla
akkunapuitetta.
Saima katsoi häneen pitkään ja epäillen.
-- Oletteko te arkkitehtikin?
-- Kuka on sanonut, etten olisi.
-- Oman talon arkkitehti.
-- Niin, oman talon arkkitehti, sanoi Olli ja nosti neliskulmaiseksi
hiotun pilarin, jonka yläpää oli veistetty kaareviksi lehdiksi. Saima
kahlasi polvia myöten höylänlastuissa, jotka kahisevina tarttuivat
kiinni kaikkialle, kiemuroivat jaloissa valkoisina ja kelluvina.
-- Kuinka täällä on hauskaa! huudahti Saima vetäen nenäänsä puiden
pihkaista hajua.
Aapo ja Maunu olivat äitinsä näköisiä, lyhyitä, jäntteriä poikia ja
Ollin rinnalla nuoria.
-- Katsokaa, tässä on valmiita pilareita ja akkunapuitteita, sanoi
Olli.
-- Pilareja? Saima taas katsoi Olliin kysyvästi.
-- Niin, kylläkin pilareja. Minä en tahdo ovia enkä monia soppia.
Pirtti pitää olla kuin metsä, avara ja korkea.
-- Se olisi ihanaa, kuin metsä, avara ja korkea! Mutta mitä sanovat
Aapo ja Maunu?
-- Me? Pojat pysäyttivät härkähöylän ja katsoivat hymyillen toisiaan,
kädet yhä höylän sarvissa.
-- Vaikk' ois mökki kuin varpusen häkki, niin ei ois' väliä mitään,
sanoi Aapo.
-- Mutta kulta se olla pitää, lisäsi Saima.
Pojat taas katsoivat toisiinsa ja alkoivat höylätä. Olli mittaili
siloisia puita ja veti kynällä ja viivaimella merkkejä, piirteli
numeroita ja sahasi.
-- Katsokaahan tuota akkunapuitetta, mitä pidätte siitä? kysyi Olli.
-- Ei minun pääni taida siinä kattoon ottaa? Saima asettui
alalaudalle seisomaan ja Olli piteli puitetta.
-- Saatte vielä kädetkin nostaa, eikä sittenkään satu, sanoi Olli.
Emäntä huuteli heitä illalliselle.
Oli jo myöhä. Vanhat harjuvaarit olivat synkistyneet ja niiden
juurella murjotti mustana tumma kuusikko.
Illallisen jälkeen Saima yritti istua hetken kuistilla, mutta väsymys
kietoi hänet pehmeisiin pauloihinsa ja hiljaisena kuin kiltti,
uupunut lapsi hän ojensi kätensä emännälle ja Ollille.
-- Hyvää yötä!
-- Hyvää yötä!
Hän nukkui ensimmäisen yönsä Kulanpään kartanossa unia näkemättä.


III

Seuraava päivä oli hehkuvan kuuma. Kun Saima yritti istua kuistilla,
huumasi päätä, suu kuivui ja lattia poltti paljasta jalkaa. Oli niin
hiljaista, että olisi voinut kuulla lehden puusta putoavan.
-- Missä ihmiset ovat? kysyi Saima emännältä, joka yksin hääräsi
tuvassa.
-- Heinässä. Olli ja Maunu ovat koko yön ajaneet heinää poikki,
ja nythän on kohta keskipäivä ja liiaksikin kuuma, kuivaa korret
rutosti, mutta täytyyhän ne korjata, kun kerran poutaa on, puhui
emäntä touhutessaan nisuleipiä ja kahvia suureen pesukoppaan.
-- Minä autan äitiä! huudahti Saima. Minua oikein hävettää, kun
makasin näin kauan ja äiti on yksin saanut puuhata.
-- Vai, eihän Saima nyt meikäläisten töihin, kun on tullut
kesälomalle, sanoi emäntä.
-- Äiti kulta, älkää sanoko koskaan niin, tahtoisin, voi, pyydän,
että äiti pitäisi minua oikein omana tyttärenään, opettaisi ja
käskisi. Olen perin outo, saamaton, typerä näissä töissä, mutta
tahtoisin oppia, koteutua! Saima puheli näin seuraten emäntää,
kantaen kuppeja, kannuja, maljoja ja pannua alas portaita pienille
kärryille, joilla kestitystä kyyditettiin heinävainiolle.
Emännän kasvot loistivat ilosta ja tyytyväisyydestä. Tällainen
sydämellinen puhe ja luonnollinen välittömyys vallotti jäykkään
käytökseen tottuneen hyväluontoisen ihmisen. Ja sekin, että emäntä
kaipasi tytärtä, nuorta naista, joka ymmärtäisi uusia tapoja,
osaisi sellaista, mitä ei emäntä itse osannut, auttoi Saimaa hänen
suosioonsa. Mutta sittenkin hän epäili.
-- Saima taitaa sentään olla liian hieno näihin meikäläisiin oloihin.
Eihän sitä -- --
-- Millä voin teille vakuuttaa, etten ole liian hieno? Olen neuvoton,
äiti, aivan aseeton sellaista syytöstä vastaan. En voi muuta kuin
pyytää teitä uskomaan, että tahdon elää kuin te elätte, että tämä on
minusta ihanaa tosielämää ja että pidän teistä, äiti, kuin Vanhasta
Viisaasta, yhtä paljon!
-- Kyllähän Saima ihmiset voittaa, eilen illallakin piti sellaisen
riemun, että koko talo oli naurussa suin kuin kihlajaisissa.
-- Te nauratte, vaan ette luota minuun. Mutta minä tahdon, että
luotatte!
-- Totta kai sitä luotetaankin. Voi, voi, sellainen äly kun Saimalla
on! Riittäisi jo vähempikin.
-- Te uskotte, että voisin hyödyttää, voisin tehdä, mitä äitikin
tekee!
Saima pyöräytti emäntää pihalla ja unohti sillä hetkellä itsekin,
että koko hänen intonsa oli ollut alkuaan oikkua, miellyttämisen
tavottelua ja jotakin, mistä hän ei itsekään ollut selvillä, jotakin
uutta, huumausta -- taikaa!
Olkoon mitä on, se vie mukaansa ja viehättää, ja minä seuraan kuin
mehiläinen kukan houkuttelua ja elän, elän! hyräili Saima itsekseen
vetäen keveitä kärryjä pitkin jyrisevää maantietä.
Ruohossa sirisivät heinäsirkat, perhoset etsivät toisiansa,
kärrynpyörissä ratisi hiekka ja Saima kuuli omat askeleensa ja
sydämensä lyönnit. Metsästä tuli hieno kulon haju, mutta heinän
huumaavat tuoksut upottivat sen itseensä ja herättivät Saimassa
rohkeita lemmenkuvia.
Mistä, miten ne syntyivät? kysyi hän samassa itseltään, mutta silloin
ne haihtuivat.
-- Äiti, ovatko Olli ja Maunu olleet koko yönkin heinässä? kysyi hän,
kun oli päästy heinäväen lähelle.
-- Onhan ne. Mitä se nyt sitte nuorille ihmisille?
-- Ei sen vuoksi. Nyt minä laitan liinan nurmelle ja kaikki kupit
näin ja pannun tuohon. Tästä tulee juhlallista. Tuo suuri leipävasu
tuohon syrjälle, siitä minä haen tarjottimella aina uutta ja
tarjoilen. Joko käsketään?
-- Käsketään.
He huitoivat liinalla ja väki tuli aamupäiväkahville.
Saima katseli heitä, kun he lähenivät heinäsaroilta, eri haaroilta,
ja samassa hän siirtyi lapsuutensa aikaisimpiin vuosiin, jolloin oli
isänsä puodissa katsellut heitä ovenraosta ja kadulle tähystänyt
akkunasta ja pihalla tuijottanut heidän hevosiaan, kärryjään ja muita
tamineitaan pienen puistikon säleaidan rakosista.
Nyt he tulivat yhä lähemmäksi. Tunsiko hän heitä? Ei aivan; ennen,
niin silloin, lapsuuden aikoina, he olivat olleet suurempia,