Kaupungin lapsi - 2

muhkeampia, oudompia ja melkein äkäisiä siellä pihalla. Ja säleaita
oli välttämätön.
Nyt ei ollut säleaitaa. Eihän sitä olisi voinut käyttääkään. Nuo
tulijat tuolla olivat täällä kuin isännät kotonaan: ystävällisiä,
omaisia, aivan kuin kasvavat puut metsässä. Mutta he tähystivät,
katsoivat hiukan sivulta ja vilkaisivat ohimennen toisiinsa kuin
kysyen: mitä ihmisiä tuo lienee?
Ja Saima kysyi itseltään, leipää tarjoillessaan, mitä hän oikeastaan
heiltä tahtoi, isänsä vanhoilta ostajilta.
Samassa eräs vanha mies rykäisi, nosti lanteille valahtaneita
mekkohousujaan ja sanoi leipää poskeensa painaen: -- Kyllähän minä
tunsin teidän isänne ja tunnen teidätkin ukon näöstä.
Saima kuuli äänen vieressään ja katsoi samassa haljuihin silmiin
tuuheiden kulmakarvojen varjossa.
-- Tunsitteko, kävittekö meidän kaupassa?
-- Kävin kyllä, kerta kuussa vähintäin, ei mistään saanut niin hyvää
mahorkkaa kuin Ranta-Janhulta. Ei ryökkinä taida tietääkään siitä
nimestä. Rantaahan se kaupunginlaita oli ja meikäläiset antavat aina
nimen maata myöten.
Sivukatseet muuttuivat omistaviksi. Nyt he tiesivät, kenen tytär ja
mitä ihmisiä hän oli.
Saima vilkaisi heihin rohkeammin ja sai hymyn vastaukseksi.
Aapo lauloi etäämpänä vainiolla:
Hilsuni vietän Viipuriin
ja lähden Amerikkaan,
tai heitän hänet hiivattiin
ja nainkin aika rikkaan.
Nauru remahti.
-- Kas, se poika keksii, sanoi vanha mies.
Säleaita haihtui Saiman mielestä, mutta väen mielestä ei haihtunut se
tosiasia, että Saima oli rikkaan Ranta-Janhun ainoa perillinen, ja se
oli jotakin.
Olli tuli viimeiseksi kahville, nosti hattuansa otsalta niskaan,
sipaisten tukkaa. Kasvot hehkuivat kuumuudessa, ja paljas rinta
paistoi paidan viilekkeestä.
Saimaa huumasi tuo luonnollisuus. Nuo toiset voivat olla miten
tahansa, mutta Olli!
-- Äiti, minä riisun myöskin hepsut kaulastani, koska muutkin ovat
täällä paitasillaan, sanoi hän katsoen uhitellen Olliin.
-- No, mitä niillä tässä kuumuudessa, sanoi emäntä.
Saima irrotti harsohuivin kaulaltaan paljastaen hohtavan valkoisen
niskan, astui pientarelta syvälle ruissarkaan ja poimi sieltä
ruiskukkia.
-- Ai, jai, sanoi vanha mies, rypistäen tuuheita kulmakarvojaan.
Astuisikohan ryökinä leivänkin päälle?
-- Minäkö, mitä te sellaista kysytte?
Olli katsoi ärsyttävän veitikkamaisesti Saimaan ukon takaa.
-- Poljettehan nytkin jumalanviljaa.
Saima punastui, astui pois saralta, mutta katsoessaan Olliin häntä
harmitti.
-- Taisin tehdä pahasti, sanoi hän lepyttääkseen vanhusta.
-- No, ei mitään, ei mitään. Minä olen vanha mies ja puhun suoraan
asiat. Mutta kuulkaas nyt, isäntä, parransänget poskissani syhyää ja
leukoihini on pari kertaa puhaltanut nuoskea henkäys. Yöllä on sade
niskassamme.
Kaikki katsoivat selvää taivasta.
-- Katsokaa tuonne, sanoi Olli, osottaen kädellään laajan selän
vastaista rantaa, ettekö näe tuolla taivaan kulmalla pientä,
valkoista hattaraa?
Katseet jännittyivät, kädet varjostivat silmiä ja myönnytyksen hyminä
kuului naisten ja miesten puolelta.
-- Ennen puoliyötä pitää olla eiliset ja täänpäiväiset kuivat
heinät korjussa! sanoi Olli päättävästi. Maunu, niittohevoset ovat
aamupäivän levänneet, saavat vetää häkkiä. Niistä saadaan kaksi
paria. Haravia ei kauaa enää tarvita, niistä saadaan toiset kaksi
paria. Nyt työhön ja hiki hattuun.
Hän heitti heinätalikon olalleen ja astui saran päähän, riisui
hevoset haravan edestä ja kiinnitti valjakon häkkirekeen.
Miehet ja naiset ryhmittyivät häkkien ympärille ja kärväät
tyhjentyivät huimaa vauhtia häkkiin. Naiset vetivät rippeet haravilla
sylyksiksi ja seurasivat kiitäviä hevosia karvaalta karvaalle.
Olli huusi: -- Häkki lujaan, miehet, survokaa! ja mies hyppi kuin
karamatti häkissä, samalla kun heinälyhteet pilvinä heittyivät hänen
päälleen.
Näin huhdottiin ensin kolmella, sitten neljällä saralla hengähtämättä.
Aurinko oli valkoinen, ilmassa kipinöi, heinän sängessä siritti,
perhoset etsivät kumppaniansa ja maa huokui kuumuutta janoissansa.
Saima auttoi emäntää huojuen melkein tajuttomana auringon paahteessa.
Silmissä säkenöi, ohimoissa takoi. Hän hillitsi itseään huutamasta:
varjoa, varjoa, vettä! Mutta keskellä huumausta hän ihmetteli:
-- Nuo ihmiset! Kuinka he kestävät? Katsokaas, äiti, Olli on aina
ensimmäinen ja viimeinen häkkinsä luona. Äiti, nyt en minä jaksa
enää, niskaani polttaa kuin tulessa, minä menehdyn!
-- Voi, voi tuota Saimaa, kun nyt paljasti aran ihon aurinkoon! Nyt
se on palanut ihan kuin paistikas. Täällä on vielä kermaa, voidellaan
ja pannaan sitten tämä liina peitteeksi. Voi, voi, kuinka se nyt
noin? Aurinkokin on tänään niin äreä, niin äreä, puheli emäntä
vetäen hänet pientarelle viljan varjoon ja hoidellen palanutta
niskaa. -- Kyllähän se Olli saa väen työhön, puhui emäntä jatkaakseen
keskustelua, sillä hän puhui aina mielellään Ollista.
Kaksi palvelijaa erkani väestä. He veivät kärryt ja menivät emäntää
auttamaan päivällisen laitossa ja karjan lypsyssä.
Saima jäi ruohoon lepäämään viljan varjoon. Miesten huudot hevosille
ja Ollin määräykset kaikuivat hänen korviinsa kuin yläilmoista ja
loittonivat yhä.
-- Olenko tosiaan samanlainen ihminen kuin nuo muut tuolla niityllä?
Hän hymyili ajatellessaan itseään nostelemassa jättiläissylyksiä
heinähäkkiin auringonpaahteessa, jota hän ei voinut kestää vähääkään.
Enkä minä viitsisi. Miksi Olli viitsii? Vanha Viisas pitää hänestä,
sanoo viisaaksi ja hyväpäiseksi, miksei hän sitten ruvennut järkenään
herraksi?
Samassa kuuma huumaus huuhtaisi kuin aalto kaikki järkevät mietteet,
ja hän antautui kuuntelemaan Ollin ääntä ja nousi seisaalleen
nähdäkseen heinäväet, jotka yhä kuumeisessa kiireessä heittelivät
heiniä suoraan ruvoilta häkkeihin, ja katseli hevosia, jotka kiisivät
nelistä suurelle ladolle, kiipesivät kiivain askelin laakeata siltaa
ladon keskukseen, jättäen kuormansa jättiläiskaton alle. Sieltä
kuului huutoa, naurua ja hevosten hirnumista. Kaksivuotias varsa
oli pantu polkemaan heiniä tiiviiksi latoon ja sen hurja riemu oli
tarttunut työn ja kuumuuden huumaamaan väkeen.
Saiman silmissä nuo ihmiset olivat jättiläisiä, luonnon rajua voimaa,
jota hän hiukan pelkäsi ja ihmetteli.
Hän riuhtaisi itsensä irti velttoudesta, palasi taloon, otti
käsiliinan ja riensi alas rantaan uimaan. Hän oli juuri heittänyt
vaatteet yltään ja upottanut polttavat jalkansa viileään veteen
istuen ruohoisella rantaäyräällä korkean heinän varjossa, kun
ruokakello soi. Samassa kuului hevosten kavioiden töminää pehmeällä
tiellä ja pikkupojat nelistivät suoraa päätä veteen.
Olipa onni, etten mennyt laiturin lähelle, ajatteli Saima ja
piiloutui äyrään ja ruohon taa.
Hevosten korskuminen vedessä ja uljas astunta rannalle välkkyvinä oli
Saimalle uusi ja outo näky, jota hän katseli ihaillen.
Tuskin olivat pojat uittaneet hevosensa, kun tuli Olli ratsastaen
ja ohjaten kahta hevosta riimusta. Hän talutti ne veteen sidottuaan
köyden riimuun ja astui itse laiturille. Kun pikku pojat olivat
uineet, veivät he kaikki hevoset pois. Saima hätkähti, kun Olli --
hän pidätti henkeään -- Olli heitti harvat vaatekappaleensa rannalle,
juoksi reippaasti laiturille, seisoi hetken käsivarret ristissä
rinnalla syvään hengittäen ja ulapalle katsoen. Saima katseli
lumottuna miestä auringon hohteessa voimaa uhkuvana, sopusuhtaisena,
elämästä riemuitsevana.
Hän huudahti säikähtäen. Olli oli nostanut kätensä pystyyn, liittänyt
sormet suipoksi pään yli ja syössyt syvyyteen.
Henkeään pidätellen Saima odotti, sillä laiturin taakse selälle päin
hän ei voinut piilopaikastaan rannalta nähdä. Mutta pian hän kuuli
vihellystä, joka eteni, ja nyt oli Saima yksin. Hän painui hiljaisena
veteen, nousi raukeana, puki hitaasti ylleen, liikkuen kuin unessa,
astui peltotietä -- yhä uneksien --, silmissä näky laiturilta, ja
se hymyili hänelle ja muuttui omaksi, aivan läheiseksi. Se oli
salaisuus, hänen yksin, nosti vedet silmiin ja oli niin uskollisen
hellä.
Myöhästyneet kullerot nuokkuivat norossa ja koskettivat hiljaa
keltaisilla kukillaan hienoja helmoja: Onnellinen uneksija!
kuiskasivat ne ja lemmikit ojassa nauroivat kuin lapset. Eikä Saima
ollut koskaan nähnyt niillä niin suurta kukkaa. Ja apila huusi
laajalta vainiolta: nauti elämän tuoksusta niin kauan kuin voit!
Niin on, niin on! visersi pääskynen tavottaessaan kärpästä kultansa
kanssa.
Peltotie loppui -- unta jatkui -- ja Saima astui portaita ylös, meni
pirttiin, näki väen pitkän pöydän ympärillä. Se oli kuin hääpöytä ja
sen päässä istui äiti ja hänen sivullaan -- Olli. Samako Olli? Sama
päivän paahtama, uskollinen hellyys silmissä, kasvoilla. Urheilupaita
ja kaulaliina. Köyhää koreutta! Hän itse on -- --
-- Saima, sanoi emäntä, olen hakenut ja huudellut pitkin. Saima tulee
tänne, täällä on tilaa, puhui emäntä vetäen häntä kädestä sivutsensa
Ollin viereen.
Unta jatkui yhä ja näky laiturilta oli muuttunut todelliseksi Olliksi
hänen rinnallaan.
-- Mikä Saiman on? kysyi emäntä, -- polttaako kaulaa vielä?
-- Onko kaula palanut? sanoi Olli nähdessään Saiman tulehtuneen
niskan. Totta tosiaan, tuommoinen voi olla hyvin kiusallista! lisäsi
hän siirtäen harsoliinaa hiukan syrjään.
Saima kalpeni ja sulki silmänsä, sillä uskollinen hellyys oli
katsonut häntä silmästä silmään -- eikä ollut unta!
Väki nousi pöydästä ja kukin etsi varjoisan lepopaikan viileällä
nurmella ruokaperäsiä ottaakseen.
-- Laitetaan kaulalle kääre, sanoi Olli, ja Saima totteli hänen
ohjeitaan tahdottomana. He istuivat kuistille lähetysten silmien
sopimuksesta ja Ollin katseissa oli raukea hellyys ja kysymys:
Uskallanko?
Vai oliko se tuon jättiläisvoimaisen miehen lepoa? epäili Saima.
Mutta koko hänen naisellinen suloutensa vastasi: Uskallat.
Ja niin he katsoivat toisiaan silmästä silmään, eikä se ollut unta.
-- Tänään on ollut kuuma päivä, sanoi Olli, mutta matala, värähtelevä
ääni sanoi: Sinä olet suloinen.
-- Olli, ettekö tahdo mennä lepäämään, olette ollut koko yön ja
päivän työssä, minä pyydän! Äänessä oli hellää huolta, jota ei
yritettykään salata.
-- Minä en ole väsynyt ja huomenna on sunnuntai ja tänään on -- hän
katkaisi sanansa -- voisin kantaa teidät tuonne harjun huipulle!
huudahti hän ja ojensi jäntevät käsivartensa kietoen ne lujasti
ristiin rinnalleen ikäänkuin vangitakseen vaarallista lumousta.
Saima näki hänen avoimissa silmissään polttavan tulen, nousi
seisaalle ja sanoi:
-- Se on hirveän jyrkkä. Minua huimaisi.
-- Ja minä tukisin, kuiskasi Olli aivan lähellä.
-- Menkää levolle! huudahti Saima itsekään tietämättä mitä sanoi.
-- Täytyykö minun?
-- Täytyy! huusi Saima kuin hädässä, sillä jos Olli olisi hetkenkään
viipynyt ja tullut lähelle, olisi hänen täytynyt heittäytyä hänen
syliinsä tai menettää tajuntansa.
-- Minä menen pellolle, sanoi Olli naurahtaen väkinäisesti ja katsoi
omistavasti Saimaan.
Olli astui vanhain niinipuiden ohi pitkin hiekkaista käytävää,
kääntyi vielä kerran portilla ja nosti lakkiaan.
Saima katseli häntä lumottuna ja lausui ääneen:
Björn var en stark och fager sven
med breda väldiga skuldror
och smärtare midja än andre män.
-- Slikt retar de snöda huldror.
Huldror! huusi hän vallattomasti ylös harjulle päin ja kaiku vastasi
selvästi. Saima säikähti ja jokin salainen pelko ahdisti häntä.
Unta, houreita, nyyhki hän itkien ja nauraen.
Olli kuuli tielle Saiman huudon "huldror!" sulki silmänsä ja näki
rinnallaan tytön, jonka ohuen puvun poimuista aavisti lujan, pyöreän
poven ja selän kauniin kaariviivan, hennot käsivarret, niin pehmoiset
ja valkeat, ja mustat silmät, jotka -- -- hän äännähti tuskasta.
Miksi Saima huusikin "huldror", tahtoiko hän ilkkua, leikkiä?
Nuoren miehen sieramet värähtivät ja huulet likistyivät yhteen.
-- Ei! huusi koko hänen olemuksensa. Hän on minun ja vaikka olisi
tuhatta kertaa hienompi... Mutta uhka pysähtyi ja surumielinen kaipuu
houkutti palaamaan Saiman luo, kysymään ja vaatimaan. Mitä? Hän
nauroi ääneen. Tuotako "huldraa" emännäksi maalaistaloon, leipomaan
paksuja kakkuja, huolehtimaan karjasta, navetasta, tuhansista
oudoista töistä? Miksi ei? Ja onnellinen hymy kaunisti somaa suuta ja
jälleen kaipuu houkutteli palaamaan Saiman luo, mutta jalat astuivat
tuttua tietä heinävainiolle. Hevoset hirnahtivat hänet nähtyään ja
hän vihelteli.
Hurravilli astui heinäsaralta luo ja tönäsi kuonollaan isäntää
tullakseen huomatuksi. Isäntä otti ohimennen harjasta kiinni ja
talutti hitaasti häkkireen eteen. -- Olisi voinut antaa hiukan leipää
-- Hurravilli yritti kahmaista taskua ja haistaa, oliko siellä, mutta
tuossa isäntä tuijotti eteensä, ei tullut lähelle eikä vienyt työhön.
Väki tuli tavallista pikemmin vainiolle ja kuumeinen kiire heidän
kintereillään, sillä pilvet nousivat yhä. Kuumuus oli hiukan
lauhtunut, mutta tukehuttava ilmanpaino puristi rintaa. Ihmiset
olivat ärtyneitä; katseet tummina, ääni terävänä ja kurkku kuivana
iski kukin työhön kuin haukka saaliin jakoon.
Ollin kasvoilla oli salaperäinen hymy, ja lumous piti häntä yhä
vallassaan keskellä työn humua.
Väen kunnia vaati pelastamaan kuivat heinät. Hevoset nelistivät,
pojat huusivat häkeissä heiniä survoessaan. Miesten heinäharkot
välkkyivät paljastuessaan korkealla häkin laidalla kahisevasta
taakasta.
Saima oli lähtenyt tahtomattaan, tietämättään väen jälestä vainiolle.
Nyt hän istui pientarelle, kuunteli melua, erotteli ääniä, kun ne
kajahtelivat harjusta harjuun.
He ovat kuin suuret linnut haaskan kimpussa, ivaili hän itsekseen,
mutta samassa iva kilpistyi häneen itseensä ja kuiskasi: --
vahanukke tanssikengissä, harsohameissa. Emännäksikö? Talveksi
näille lumimaille. Kulanpäähän? Jumalan tähden, ei! huusi hän ja
nousi. Samassa jyrähti, silmissä välähti, taas ja taas, samalla kun
jyrinät vierivät pitkin laaksoa. Hän katsoi aukeata taivasta. Laajan
selän yllä kaartui etäinen taivaanranta teräsharmaana, ja mahtavina
vuorimöhkäleinä vierivät ukonpilvet toisiaan tavotellen kuin voittava
sotalauma pakenevaa vihollista.
Jyrinä yhä koveni ja maa tärisi jalkojen alla. Saima sulki silmänsä,
mutta näki kuitenkin leimaukset, jotka risteilivät kaikkialla. Häntä
tukehutti ja pelosta vavisten hän seisoi kuin kivettynyt tuijottaen
kiitäviin pilviin, jotka raivottarina, hajahapsisina ajautuivat
kohti, ja kintereillä hurja myrskytuuli tarttui heiniin, kaatoi
karvaita, katkoi puita lakeudella. Ihmiset huusivat toisilleen,
hevoset hirnuivat, ja metsänrannasta kuului hurjistuneen karjan
mylvinä, kun ne peloissaan laukkasivat kotiin.
-- Miehet, viekää karja kotiin! huusi Olli läpi myrskyn. Raepilviä!
kuuli Saima.
Ääni riipaisi hänet pelon vallasta, antoi voimia. Hän juoksi, juoksi
ääntä kohti, poikki sarkojen, yli ojien ja pysähtyi hengästyneenä
Ollin häkin luo, joka oli valmiina lähtöön.
-- Astukaa häkin säleelle, kädet tänne!
Silmänräpäyksessä hän oli Ollin sylissä ja hurjistuneet hevoset
kiitivät hillittöminä vainiolla, vapisevina ja vaahtoisina, sillä
tulta iski ja jyräykset rämäyttelivät kuin maata repien.
He tulivat tajuihinsa tuntien heinähäkin heilahtavan. Olli kiskaisi
ohjat tiukalle, iski silmänsä eläimiin ja ohjasi latoa kohti.
Saima oli polvillaan heinissä, kädet ristissä, kalpeilla kasvoillaan
onnellinen hymy.
Ilmassa kuului huminaa, kaikki pimeni ja räiskivät rakeet piiskasivat
kasvoja, ihoa läpi ohuen puvun. Samassa he kuulivat päänsä päällä
mahtavan humun, hevoset pysähtyivät, ja puolipyörryksissä tunsi Saima
olevansa katon alla.
-- Ei hätää! kuului Ollin ääni. -- Ollaan katon alla!
Hän oli jo ennättänyt hypätä alas, irrottaa hevoset häkin edestä
nostamalla koukan reen kenosta ja rauhottaa eläimet.
Saima ei voinut nähdä mitään, ilma oli pimennyt rakeista. Hevoset
hirnahtelivat, mutta pysyivät rauhallisina tuntien olevansa katon
alla ja isäntänsä käsissä.
Muu heinäväki oli saanut osansa rakeista ja saapui paraassa ryöpyssä
ladolle. Hetken kuluttua valkeni, rakeet räiskyivät katolla
väsyneesti, tuuli hellitti ja ahdistava painostus hävisi. Pääskynen
pesässään ladon kurkihirrellä visersi pojilleen: kui, vik! ja samassa
se jo lehahti ulos. Aurinko pilkisti mustien pilvien lomasta,
synkkeni, hymyili uudestaan.
Syvä huokaus, ja luonto, ihmiset, eläimet kohottivat virkeinä ja
ylpeinä päätään kuin joutsen aalloista noustessaan.
-- Olipa se ryöppyä, sanoi vanha mies, mutta kuinka tuo ryökkinäkin
tähän ilmaan joutui?
-- Sallimuksesta kai, sanoi Saima punastuen, mutta satunnainen
vastauksensa tyydytti häntä itseään ja aivan luonnollisesti hän
jatkoi: Nyt olen oikein kiitollinen sallimukselle, sillä tämä on
ollut komea seikkailu, oikea rajuilma!
-- Hm, hymähti äijä, milläs kengillä sitä nyt rakeissa kotia mennään?
Ei ainakaan noilla kiinankengillä.
Saima istui purkamattomalla heinäkuormalla kurkottaen kengänkärjellä
häkin sälettä, aikoen rohkeasti hypätä alas korkeudesta heiniin.
-- Saan kai kauniisti olla täällä siksi, kun rakeet sulavat ja maa
kuivaa, sanoi Saima.
-- Tai ajaa selkähevosella kotiin, ehdotti äijä.
-- Miksikäs ei, kun olisi satula! huudahti Saima.
-- Mikä vielä, hajareisinhän sitä paremmin pääsee, hymähti ukko.
Väki nauroi täyttä kurkkua ja Saima katsoi hämillään Olliin, joka nyt
loikoessaan tyytyväisenä heinissä puri kortta ja hymyili.
-- Kuulkaa! Mitä ääntä se on? huudahti Saima.
-- Rakeet ovat harjulla sulaneet ja valuvat nyt vanhaa uraa purona
alas vainiolle, sanoi Olli hypättyään ovelle. Nyt kai mekin
uskallamme kotiin.
Kuiva maa oli janoissaan imenyt kosteuden ja maantiellä oli vain
syvennyksissä pieniä lammikoita. Saima astui kevyenä; poissa oli
painostus, tuska, -- lumous. Ja ellei Olli, pelto, väki olisi olleet
hänen ympärillään, olisi hän varmaan uskonut nähneensä tuskallista
unta. Myrsky oli pyyhkinyt pois kaikki epäilykset. Elämä oli jälleen
kevyttä, suloista.
Kun illallinen oli syöty, oli jo kesäinen yö alulla.
-- Hyvää yötä!
He menivät kumpikin kamariinsa salin päähän.
Saima oli hiljaa, niin hiljaa, ettei itsekään omia liikkeitään
kuullut. Hän tunsi naapurinsa läheisyyden, aivan kuin olisi ollut
samassa huoneessa, ja se lumous, joka oli hetkeksi väistynyt,
heräsi uudestaan kesäyön salaperäisyydessä, kuiski ja kiehtoi
yksinäisyydessä, piti hereillä, viritti ihania, ennen tuntemattomia
onnensäveliä, hymyili, punoi helliä pauloja.
Vasta aamulla Saima nukahti ja heräsi, kun suuruskello soi. Hän
hypähti ylös. Salista kuului Ollin matala ääni ja äidin hiljainen
puhe. Tuossa tuokiossa hän oli valmis. Silmät loistavina, ruumiissa
huumaavan unen suloisuus hän astui saliin äidin ja Ollin luo. Se oli
kuin jatkoa yön uinailuihin, eilisen päivän seikkailuihin.
Ja Olli omisti hänet katseillaan, sitoi ja vangitsi niin, ettei
voinut irtaantua, ei poistua. He seurasivat toisiaan katsomatta,
puhuttelematta, istuivat kuistille äidin kanssa, unohtuivat siihen ja
kuuntelivat omia aavistuksiansa.
-- Tuolta harjun huipulta mahtaisi olla ihana katsella tänne
laaksoon, sanoi Saima.
-- Sinne menee polku, sanoi emäntä.
-- Minua pelottaisi nousta sinne.
-- Minä kannan sinut! kuiskasi Olli.
-- En, en minä uskalla. Minä en tiedä -- -- se on niin hirveän jyrkkä
tuo harju. Onko siellä kukaan teistä ollut?
Olli nauroi ja äiti hymyili:
-- Meidän pojat ovat kaikki siellä käyneet monet kerrat, sanoi äiti
ylpeänä.
-- Äiti, uskallanko minä?
-- Ollin kanssa voit, lapseni, uskaltaa vaikka minne!
Saima katsoi äitiin kyynelsilmin ja syleili häntä.
-- Hyvästi, äiti, minä uskallan,
Sirkat sirittivät tien varrella heinässä ja perhoset parveilivat
heidän edellään. Ilmassa lauloi ja soi; metsässä yhtyi laakson
riemuun juhlallinen humina.
Olli oli vakava kuin vihille mentäessä.
-- Nyt alkaa nousu, astutaan hiljaa, varovasti. Tästä kaartuu polku,
kulkee kiemuroina tuonne kivelle ja sieltä --
-- Entä sieltä?
-- Saamme nähdä kohta.
He tulivat kalliolle. Ammottava syvyys levitti kitansa
kallionrepeämässä. Olli nosti Saiman syliinsä ja hyppäsi kuilun
ylitse, ennenkuin Saima oikein tajusi, miten voisi päästä kuilun
toiselle puolelle.
Huumaantuneena Saima seurasi opastaan, turvasi hänen käsivarteensa,
sulki silmänsä syvyyksien reunalla ja katsoi etäälle ja ylös. Polku
kiersi yhä jyrkkenevää rinnettä huipun ympäri ylemmäs ja ylemmäs,
kunnes he seisoivat aukeamalla, tasaisella kukkulalla, jonne
pysähtyivät. Saima huokasi syvään, seisoi omin neuvoin, hiljaa
irrottuen Ollin käsivarresta.
Laakso supistui heidän silmissään pieneksi lakeudeksi ja harjut
siirtyivät lähemmäksi toisiaan. Vedet aukenivat lahden suusta
leveiksi seliksi ja saaret ripottuivat niiden pinnalle kukkeina ja
vihreinä.
-- Ah, täällä on kevyt olla, luulisi voivansa lentää. Emmekö ole
askelta lähempänä taivasta? Sano -- ja maa, maa on kaunis ja avara.
Oi, Olli, tuo laaja vesi, saarten paljous ja manteren tummanvihreät
viivat taivaanrannalla -- tämä on meidän kehtomme!
Olli kiipesi puuhun, joka kurotti oksiaan jyrkänteeltä korkeuteen.
Hän tahtoi tehdä jotakin uhkarohkeata, huimapäistä.
-- Älä, älä, minä pyydän ja rukoilen, tule alas heti! Saima polki
jalkaansa, huusi tuskissaan ja juoksi jyrkänteen reunalle. Olli
hyppäsi maahan ja veti Saiman pois reunalta turvalliseen paikkaan.
He istuivat samalle kivelle, katselivat samoja näköaloja, koskettivat
toisiaan vapaina ja vakavina. Lumous, joka oli kahlehtinut heitä
alhaalla laaksossa, oli hävinnyt täällä korkeudessa. He istuivat
kuin kirkossa, puhtaina ja lapsellisina, ihailemassa luonnon suurta
alttaritaulua.
Olli laski painavan käsivartensa Saiman olalle ja katsoi häntä
vakavasti silmiin.
-- Oletko se, mikä näytät olevan? Kirkas kuin päiväpaiste, selvä kuin
puron vesi ja kallis kuin kulta?
-- Jos sinusta siltä näytän, niin tahtoisin sellainen olla. Vaan -- --
Olli vavahti ja tuskallinen pelko ahdisti häntä.
-- Vaan -- --?
-- En minä tiedä. Minua pelottaa -- ei sentään nyt -- nyt on vapaa
hengittää ja hyvä olla. Sinä olet niinkuin minä ja -- --
-- Minä olen niinkuin sinä. Ja molemmat olemme kuin yksi minä.
He katsoivat toisiaan avoimesti silmiin.
-- Annatko minulle suuta?
Saima antoi hänelle huulensa, kosketti kevyesti kuin tuulenhenkäys
miehen puhdasta suuta.
Olli katseli häntä yhä, taukoamatta, koskettamatta kuin pyhää ihmettä.
-- Mennään alas, äiti odottaa, sanoi Saima.
-- Ei vielä, viivytään hetkinen edes.
Hetket kasvoivat minuuteiksi ja minuutit tunneiksi ja kesäinen pitkä
päivä lehahti kuin unelma.
-- Saima, minusta tuntuu, ettet sinä ole oikein minun omani.
Saima katsoi häneen kysyen.
-- Sinä olet kaupungin!
Saiman katse häipyi etäisyyteen, kädet valahtivat helmaan ja vanhat
tutut mielialat kaupungin elämästä leikkivät ajatuksissa. Hänen
oma huoneensa, koulutunnit, illat pauhaavissa seuroissa, toverit,
ystävät, tanssiaiset, teatterit, koko täyteläinen, vilkas elämä kulki
hänen mielikuvituksensa silmien editse hymyillen ja houkutellen
viittomalla hänelle. Kuvat olivat voimakkaita, veivät hänet kauas
täältä harjun huipulta. -- Kerrankin seurahuoneella arpajaisissa --
siellä oli eloa, väriä, sointuja, siellä sykki ja paloi. Sitä hehkua
ja lumousta! Sellaista ei unohda, se menee vereen; se oli hänen
veressään, sitä hän ei voinut -- --
Olli katsoi ja katsoi hänen kasvojaan kuin se, joka lukee omaa
tuomiotaan, seurasi Saiman pakenevaa sielua ja upotti siitä syntyneen
tuskan omaan sieluunsa. Polttava kipu pakotti hänet kätkemään
kasvot käsiinsä, ja Saima heräsi mietteistään kuullessaan hänen
huokauksensa. Mutta Saima oli itse omien mielikuviensa vallassa, ei
kyennyt tajuamaan toisen mielialaa, ja jatkoi ääneen ajatuksiaan: --
Onhan se ihanaa ja minä uskon, että aina täytyy olla sitä elämää!
Olli nosti kasvonsa ja kysyi: -- Mitä sinä tarkotat?
-- Tietysti elämääni kaupungissa ja sitäkin, että minä olen luotu
juuri siihen. Kuule, Olli, oletko sinä pahoillasi? Saima yritti
irrottaa hänen käsiään, joihin hän jälleen nojasi kasvojaan.
-- Anna minun olla! huusi Olli luonnottoman töykeällä äänellä.
Saima nousi hiljaa, hiipi jyrkänteen luo, jossa puu kurkotti oksiaan
syvyydestä, istui oksalle ja kiikkui. Häntä ei huimannut, kaikki oli
yhdentekevää.
Olli istui yhä kasvot käsissä.
-- Joko mennään? kysyi Saima.
Olli nosti päänsä, näki Saiman vaarallisen asennon, nousi kalpeana ja
meni henkeään pidätellen puun luo ja nosti Saiman alas. Sanattomina
he seurasivat kiertelevää polkua jyrkän harjun laidalta alas laaksoa
kohti. Nouseminen oli ollut vaikeata, mutta laskeminen oli vieläkin
vaikeampaa, sillä maassa oli sileänään havuneulasia ja niiden päällä
lipesi jalka kuin liukkaalla jäällä. He kulkivat askel askeleelta
puista ja oksista pidellen. Kuilun yli heitti Olli kaksi paksua
puuta, ojensi kepin toiselta puolelta Saimaa vastaan ja veti hänet
turvallisesti yli.
Alas saavuttua uupui Saima. Polvet pettivät, ja hän pyysi saada yksin
jäädä lepäämään metsään.
-- Saima, minä pyydän! Äidin vuoksi pitää meidän olla yhdessä. Emme
saa häiritä hänen rauhaansa.
Saima aikoi kysyä, kenen rauhan hän oli rikkonut ja miten rikkonut,
vaan ei voinut, sillä hänen oma itsensä oli matkalla vaietessa
siirtynyt hetkeksi syrjään ja Ollin mielentila vaikutti häneen
lamauttavasti. Se oli vastenmielistä, harmillista, miksi Ollin piti
ruveta jurottamaan! yritti hän ivailla itselleen, mutta sittenkin
nousi oikea tunne pinnalle, heitti jälleen syrjään kevytmielisyyden.
Se oli sietämätöntä! Hän polki jalkaansa ja puristi sormet nyrkkiin,
mutta samassa hän rehahti nauruun ja puoleksi itkuun.
-- Me olemme koreita kihlatuita! Sulhanen jurottaa ja morsian pui
nyrkkiä. Tule tänne, Olli!
Olli katsoi häneen liikahtamatta seisten puuta vasten ja Saiman nauru
haihtui, kyyneleet tipahtivat tottelevista silmistä ja hän seurasi
tahdottomana miehen omistavaa katsetta. Se sama kahlehtiva lumous --
harjulla se oli ollut vapaata ja kirkasta onnen paistetta -- joka
näytti elävän täällä alhaalla laaksossa, pakotti kaikki muistot,
kaikki mieliteot, syyt ja vastaväitteet vaikenemaan ja väistymään
utuisen, houkuttelevan, oudon lumouksen tieltä. Nöyränä hän painoi
päänsä Ollin rinnalle.
-- Nyt minä -- --
Olli näki hänen raukean katseensa, tunsi vapisevat huulet
huulillansa, silitteli mustaa tukkaa.
-- Peitä minut syliisi, kas niin. Tunnustan sinulle jotakin. Eilen --
minä en voi!
-- Eilen, entä sitten, sano, sano, kuiskasi Olli kohottaen Saiman
hehkuvat kasvot ja katsoi silmiin.
-- Eilen minä näin sinut laiturilla. Sinä olit kuin nuori sankari!
-- Saima!...
-- Olli kulta, älä koskaan päästä minua luotasi, ei koskaan! Minussa
on kaksi voimaa, sellainen paha, kade ja itsekäs, lumottu, ja toinen
on sinun Saimasi, joka kaipaa rakkautta, janoo, rukoilee sitä!
-- Rauhotu, tyttöseni, sinähän olet kuin kuumeessa. Sinä olet nyt
minun, muista se, ja niin kauvan kuin näen rahtusenkaan rakkautta
silmässäsi, ei mikään voima meitä erota.
-- Olli kulta, olethan sinä minua järkevämpi, uskollinen ja lempeä
kuin maa, älä vaadi minulta kaikkea, ole kärsivällinen. Sinä olet
niin -- kuinka sanoisin -- olemukseni lepää sinussa. Elämä on suurta,
Olli!


IV

Syksy alkoi lähetä. Yö oli jo yhdeksänä, päivä pilkki pilvien
lomista, kaste virui maassa myöhään aamuun, ruiskykät kököttivät
pelloilla ja riihestä kuului kotoinen kolina.
Saima sytytti lampun pienessä kamarissaan, jonka hän omilla
taikakeinoillaan oli tehnyt viehättävän somaksi. Mutta nyt valkoiset
matot, kirjaillut verhot hyllyjen edessä ja liinapeitteet kaikkialla,
itse ketokukatkin laseissa hermostuttivat häntä.
-- Huh, kuinka täällä on ummehtunutta. Kapsäkki-elämää, sanoi hän
astuessaan Ollin luo saliin.
-- Hm, taitaa olla.