Juha - 3

Hän olisi purskahtanut itkuun, jos ei olisi noussut ja mennyt. Mitä se
minusta kaikkia kysyy? Ja mitä hän minulle semmoisia haastaa? Ja mitä
hän kaikkea halventaa? Minkä Juha sille mahtaa, että on semmoinen kuin
on? Ja mitä se kehenkään kuuluu, kenelle minä menin?--Miksei Juha tule
jo kalasta?--Ja mitä minä hänen puheitaan kuuntelen? Ja hänen koreitaan
kannan?
Hän aikoi riistää ne, heittää ne menemään, kun näki Juhan tulevan
järvellä. Hän pyörähti sinne, riensi rantaan, kiinnitti juoksuaan.
Mutta tottahan se oli puhunut--totta oli puhunut. Semmoinen oli Juha
poloinen, juuri semmoinen: pitkäselkä, tihrusilmä, länkisääri, märässä
sarkatakissaan kuin takkuinen koira. Mutta kuta surkeamman näköinen oli,
sitä enemmän Marja tahtoi häntä hyvittää, sitä enemmän näyttää
iloitsevansa hänen saaliistaan. Verkot olivat köytenään kutulahnoja,
leveitä, lihavia, käsnäpäitä kämiläitä. Hän tempasi verkon, vei sen
virepuulle.
--Elähän, Marja, elähän, varoitteli Juha. Elähän ryvettele
silkkejäsi--saadaan nämä Kaisankin kanssa.
Mutta Marja riisui silkkihuivinsa ja pani sen luotaan, kääräisi
ympärilleen Juhan takin, jonka tämä juuri oli riisunut yltään, tahtoi
tekeytyä samanlaiseksi takkuiseksi ja harmaaksi kuin Juha, tahtoi
näyttää Shemeikalle, joka asteli vihellellen pihalla ... elköön luulko!
--Siinäpä vasta saalis, melkein niinkuin ne meidän muinaiset saaliit,
Juha! innosteli hän verkkoa nostaessaan. Tulehan auttamaan, ettei repeä.
--Ei se repeä, ei se repeä! ... kas niin, hekotteli Juha, kannattaen
verkkoa keskeltä sill'aikaa, kun Marja sitä virepuille levitti.
--Missä sinulla oli verkot?
--Siellähän ne oli Heinälahden luhdalla.
--Siellähän me silloinkin, muistatko?
--Muistanpa toki, muistanpa hyvinkin.
--Montako korvollista minä silloin, ensimmäisenä kesänä, suolasinkaan?
--Taisitpa suolata, taisitpa suolata ... ensimmäiset suoluusi...
mo-montako lienetkään...
Se muisti ne ajat, se _tahtoi_ niitä muistella ... se sanoi sen ihan
kuin sanoakseen!
Shemeikka seisoi aitaa vasten nojaten, katseli Marjan eleitä ja hymähti
itsekseen ja vihelteli hiljaa... Et minua petä.
--Tuli näkyy Huutoniemestä! huusi Kaisa pihasta rientäen.
--Siellä on joku järven takana, joka pyytää venettä ... mahtaisiko olla
äiti?
--Anoppi?--Sen se on tuli. Se sen aina sytyttää suuren kuin
juhannuskokon.
Siihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu
väännähtänyt katkeraan kaareen.
--Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan
välinpitämättömästi.
--Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin ... muuten ehkä
minua syyttää.
--Olkoon siellä.
Mutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen
rannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.

Marja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille,
raastoi kalat irti rihmojakin katkoen...
--Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan
nojaten.
--Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa.
Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut
äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.
--Mistä se haukkuu?
--Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa ... oli liian hyvä minulle.
--Liian hyvä sinulle? Kuka?
--Juha.
Shemeikka puhkesi sieltä aitansa takaa lyhyeen pilkalliseen nauruun, ja
Marja antoi hänen nauraa.

Marja on päästellyt kalat ja virittänyt verkot kuivamaan, on lähettänyt
piian koskirantaan, toiselle puolelle talon, noutamaan liossa olevia
kala-astioita, ja itse istuu hän nuottakodan kupeella kivellä ja siivoo
kaloja. Suomustaa, puhkoo, huhtaisee ja heittää vasuun. Kalan
siivottuaan tarttuu toiseen, raastaa kuin vihassa... Mitä minä tässä
enää? Hoitakoot itse talonsa, äiti ja poika! Jos olisi Juha mies, pois
käännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei
päivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka
kesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista
sanaa. »Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän.» Vaan onko minun pakko
sitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? ... teen kerran semmoisen
pystyn, että...
Shemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan... Lähtee jo
hänkin... Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi
antaa olla niiden puheiden puhumatta.
Marja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee
lähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää
eteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia
myöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat
sierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.
--Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.
--Minnekä?
--Karjalaan, niinkuin oli puhe.
--Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?
--Sentähden, että sinä olet minun.
--Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?
--Sentähden, että minä tahdon.
Hän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.
--Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.
--Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä.--Hän tarttuu
Marjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.
--Elä, Shemeikka--päästä--
--Tuletko?
Marja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää
riuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas
takaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.
--Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton,
säikähtynyt, kuin armoa anova ilme.
--Kenen toisen?
--Juhanpa.
--Et ole hänen enemmän kuin lintu, jonka on pyytänyt ja häkkiinsä
pistänyt. Kun joku avaa oven, on lupa lentääksesi, minne mielesi tekee.
Et ole hänen enempää kuin poro, joka on tunturilta väärän isännän aitaan
eksynyt.
--Kuka se on sitten minun oikea isäntäni?
--Minä!
--Minkä tähden sinä olet oikeampi kuin Juhakaan?
--Sentähden, että mielesi palaa minussa eikä hänessä. Sentähden, että
olet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan
kysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin.
Shemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen
sylissään, silmät ummessa.
--Sentähden, että olet minua toivonut ja odottanut, että olet minua
päivillä tähystellyt ja öillä ikävöinyt, puhteet pitkät pimeään iltaan
kuunnellut!
--Mistä sinä sen tiedät?
Marja kavahtaa päin ja puristautuu kahden käden hänen toiseen käteensä.
--Kun sen vieressä tuskissasi viruit, mielessäsi voivottelit: voi, jos
tulisi joku, joka minut tästä tempaisi...
--Mistä sinä sen tiedät?
--Tule! Riennä koskelle!
--En saa!
--Tule--mene--kierrä! ei kukaan saa tietää.
--En uskalla.
--Näin sinut silloin--koko ruumiisi--rintasi--jalkasi--
Marja kyyristyy, suojaa itseään, niinkuin olisi alasti, Shemeikka
erottaa hänen kätensä hajalleen, Marja saa viimeiset voimansa kootuksi,
ettei kaatuisi selin nuottakodan korkean kynnyksen yli, ja sysää
Shemeikan menemään niin, että hän jalka kalavasuun takertuen horjahtaa
ja kaatuu vasun kanssa veteen.
Kun hän siitä selvisi nousemaan, oli Marja kadonnut. Lähimmän saaren
takaa pisti esiin venhe, jonka kokassa istui airoilla Juha ja perässä
joku nainen.
Marja oli paennut pihaan ja kätkeytynyt aittaansa. Hän näki Shemeikan
tulevan, tempaavan laukkunsa tuvan rappusilta, heittävän sen olalleen ja
pitkin, kiukkuisin askelin poistuvan koskelle päin. Oli satuttanut
itsensä, koska oli verinaarmu poskessa.
Mutta tuskin oli Shemeikka kadonnut, kun Marjan sisässä parkaisi: Minkä
tähden sinä sen sille teit? Minkä tähden sinä hänet suututit? Minkä
tähden sinä työnsit hänet pois, joka tahtoi sinut pelastaa? Tuli, tuli
kerran se, jota olet kaiket ikäsi odottanut, tuli maailman komein
poika--antoi silkit ja soljet--tahtoi väkisin viedä sinut, ottaa näissä
ryysyissäsi sinut, kuluneen kapineen, toisen tähteen! Sinä hänet sysäät
luotasi, että otsansa veriin satuttaa... Vihoissaan lähti, lienee jo
venheeseensä hypännyt, taakseen katsomatta koskea alas viilettää eikä
enää milloinkaan tule...
Hän riisti yltään kalaryysynsä, jätti ne siihen, missä seisoi, tempasi
orrelta oman pyhänuttunsa ja syöksyi ulos.
--Anoppi!
Pihamaalla seisoi häntä vastassa iso, laiha, luiseva, vanha nainen.
Ei sanonut sanaakaan, ei hyvää päivää. Silmät seisoivat kuin valmiina
iskemään, ja kasvojen rypyt vuoroin kiristyivät, vuoroin laukeilivat
pinnistyksestään. Seisoivat siinä anoppi ja miniä vähän aikaa vastakkain,
niin äsähti anoppi:
--Minkä tähden on kalat kaadettu vasusta ympäri ja toiset jätetty
siivoamatta?
Marja ei vastannut.
--Heitetty sinne sikain suolattavaksi--ja jo näkyvät suolanneenkin--ja
itse tultu aittaan maata?
Marja ei vieläkään vastannut, pyörähti ja meni tupaan, anoppi perästä...
--Ei sanaa vastata--ei hyvää päivää sanota.
Yhäkään ei Marja mitään sanonut.--Kun istuu, sitten lähden!
--Tiettiin tulevan, vaan ei ole kuivaa kannikkata pöytään varustettu,
saati kalaa paistettu.
--Ei nyt anoppi heti tultuaan riitaa rakenna.
--Se on sanottava, mikä on sanottava--kuta pikemmin sitä parempi--ja
mikä on ennenkin sanottu ja sanotaan, niin kauan kuin kieli suussa
liikkuu ja ääni kurkussa kulkee!
Nyt ei Marjakaan enää voi hillitä itseään.
--Silloin on parasta, että anoppi jää ja minä lähden.
--Lähde, veikkonen, ja mitäs tulitkaan!
--Jo tässä karjalan mies minua houkuttelikin mukaansa--tahtoi jo
väkisinkin viedä.
--Valehtelet! Ei ne sinua Karjalaan huoli, koska sieltä emäsikin
hylkäsivät.
--Elkää äitiäni häväiskö!
--Häpäisen! Häpäisen sekä äidin että tytön--häpäisen aina ja
iankaikkisesti--haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan
poikani--mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä--voi, kuinka minä
olisin ollut iloinen, jos olisit mennyt--kuka se oli, joka muka olisi
semmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt?
--Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen,
keikahti, pyörähti ja meni.

Portailla tuli Juha vastaan. Törmäsivät yhteen, olivat kaataa toisensa
kumoon.
--Minne sinä sillä tavalla juokset?
--Äitiäsi pakoon! huusi Marja mennessään.
--Marja! huusi Juha hänen jälkeensä, mutta Marja katosi jo tuvan nurkan
taa, silmissä kylmä, pistävä, viiltävä katse, joka tunki Juhaan,
niinkuin olisi veitsi rinnasta isketty aina selkäytimeen asti.
Raskain askelin astui Juha tupaan ja istahti penkille soudusta
uupuneena, hikikarpaloita otsaltaan pyyhkien.
--Etpähän totellut, äiti, vaikka lupasit, sanoi hän alakuloisesti.
Tuskin pihaan pääsit, niin jo riidan rakensit. Jo sen rantaan kuulin,
eihän tästä elämästä taas mitään tule enemmän kuin ennenkään.
Äiti tuhkaisi vain pilkallisen hymähdyksen. Mutta silloin Juha vimmastui
ja kimmahti ylös ja löi lakkinsa pöytään ja huusi niin, kuin olisi
samalla itkenyt:
--Mutta sen minä sanon ja sen saat uskoa,--että jos tästä ei sopua
synny--ja jos vielä kerran Marjan metsään ajat,--niin venheeseen sinut
istutan ja soudun takaisin,--ja vaikka--vaikka koko Huutoniemen
polttaisit, en tule sinua sieltä toista kertaa hakemaan.
Äiti tiesi, että se oli vain uhkaus, monta kertaa ennen sanottu ja
kuultu.
--Jos sinä jonkun tahdot venheeseen istuttaa, niin istuta hänet, ja anna
mennä Rajakoskesta alas. Silloin teet sen, mikä olisi pitänyt tehdäksesi
jo aikoja sitten. Lähetä narttu omain koirainsa luo, niin ei sieltä
niitä enää tänne kerää. Kyllä tiedetään! Vai ryssäin kievari tästä nyt
tulee! Sitä olen odottanutkin. Onpa ihme, ettei jo ennen. Vaan satuinpa
parhaaseen aikaan, ja paraspa sinulle sattuikin, kun Shemeikan poika!
--Shemeikan?
--Shemeikka Shemeikan poika! huusi eukko. Isäsi tappajan! Pikku
velivainajasi kärventäjän! Sen poikaa täällä sinulla suojelutti, jonka
isä sinun isäsi seinään seivästi ja sen tehtyään lapsen kätkyestä
palavaan uuniin nakkasi. Sen teki ja sen sukuja täällä suojelee akkasi,
joka lienee itsekin samaa ja onkin!
--Mistä te sen tiedätte, että se oli Shemeikan poika?
--Itse sen minulle juuri mennessään ilkkuen huusi.
--Kuka siellä itkee ja voivottaa? kysyi Juha yhtäkkiä kuulostaen.
Kuului juoksun jytinää ja yhä lähenevää itkua ja voivotusta.
--Marjako siellä itkee?
Juha riensi ulos. Ei ollut itkijä Marja, vaan Kaisa, joka voihkien
vaipui rappujen eteen, sydänalaansa painaen, saamatta sanaa suustaan.
--Mikä sinun tuli?
--Juoskaa koskelle apuun!
--Menikö Marja koskeen? kiljahti Juha.
--Kun se Karjalan mies--kunse--vei--emännän.
--Mitenkä vei? Missä?
--Nyt, nyt--ihan ikään--minä näin--
--Mitä näit?
--Tempasi venheeseensä.
Enempää ei tyttö saanut sitä selitetyksi, kättään huiskuttaessaan ja
taas itkuun purskahtaessaan.
Juha riensi koskelle, Karjalan miesten valkamaan, johon toisten
lähdettyä eilen oli jäänyt Shemeikan venhe. Se oli poissa. Hän riensi
alemmaksi niemeen, josta voi nähdä kosken alijuoksun. Ei näkynyt muuta
kuin valkeat kuohut mustaa pilveä vastaan, ja lohi loikkasi ilmaan
niskasuvannossa. Turhaa se on! Mutta karkasi hän kuitenkin vielä
eteenpäin, niin pian kuin pääsi kivikolla rannalla, kaatui, nousi ja
pääsi suvannon ympäri lahden pohjaan. Siinä oli suvannon poukamassa
heinikkoa, tallattua, ja vesakkoa, josta oli käsin lehtiä riivitty.
Tuossa oli huivi, Marjan huivi, tuossa oli lipokas, hänen lipokkaansa.
Juha ei käsitä muuta, kuin että hänen täytyy saada apua lähteäkseen
jälkeen ... jälkeen niin pitkälle, kunnes tavoittaa, vaikka maailman
ääreen, vaikka olkoon maan alle mentävä, minne koski näytti putoavan
kuin manalan mustaan kitaan.
Äiti, Kaisa ja pari tervanpolttajaa seisoi pihalla, kun Juha tuli.
--Tiedätte tapauksen, sanoi hän miehille, huohottaen, tuskin ääntä
saaden, juoksusta hengästyneenä.--Ryösti, katala. Tuossa on hänen
huivinsa.
--Mikä sen on sisässä?
--Lipokas--ne rannalta löysin.--Olisi ollut upotettava.
--Itsehän sen estit. Mahdoit antaa meille vallan.
--Olisi pitänyt.
Juha istui ääneti hetken.
--Autatteko minua kuitenkin, miehet, vaikken minä teitä? Lähdemme
jälkeen, ehkä vielä saavutamme.
--Emme enää saavuta, kun kerran koskille pääsi. Rajakoski on peninkulmaa
pitkä ja ennenkuin päästäisiin lähtemäänkään, on se jo alla, ja siellä
kääntyvät vedet kolmeen suuntaan, eikä kukaan tiedä, mitä tietä se on
mennyt.
--Seuraamme häntä, kunnes tapaamme, vaikka omaan maahansa.
--Se retki on tehtävä isommilla joukoilla.
Juha ymmärsi itsekin, ettei hän näillä miehillä, jos olisivat
lähteneetkin, olisi mihinkään kyennyt.
Miehet juttelivat kuin mitä muuta asiaa tahansa.
--Olisinpa luullut olevan hankalata saada niin iso ihminen väkisin
venheeseen.
--Mikäs siinä, sanoi toinen. Kun kerran venheeseen sai, ja miksei olisi
saanut vaikka kantamalla, ja potkaisi venheen koskeen, niin aikapa siinä
enää pois hypätä. Vei onnekseen ja pitää. Ovat ennenkin pitäneet. Eikä
se ole tässä teossa yksin. Siellä vartovat muutkin, vaikka olivat edeltä
lähtevinään.
Piika tuli yhä nyyhkien, tuvasta, tarhalle menossa.
--Mitenkä se oikein kävi? kysyi Juha.
--En minä tiedä, voi, en minä osaa...
--Se siitä poukamasta sen otti?
--Siinä oli yht'äkkiä venhe ... en tuloaan nähnyt, mutta siinä olin.
--Missä sinä olit?
--Siinä olin, astioita huuhtelin, niin näin emännän tulevan ... ja
sitten se heitti sen venheeseen ja hyppäsi perään ... ja Marja kaatui
selälleen venheen pohjaan ja meni alas esiliina silmillä. En minä muuta
tiedä...
--Sen näit?
--Sen näin.
Juha nousi ja meni aittaansa.
--Oletko varma, että se sen väkisin vei? kysyi emäntä.
--Voi, mikä piti tapahtua! itki tyttö.

Emäntä näki Juhan aitassaan kiireesti muuttavan pyhävaatteita ylleen.
--Lähdetkö sinä minnekä?
--Lähden.
--Minnekä?
--Nostatan koko pitäjän.
--Taitaa jäädä nostamatta siitä asiasta pitäjä.
Juha riensi jo rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa etelää
kohti.

IV.
Se oli ensin ollut Juhalle niinkuin tapaturma, niinkuin olisi Marja
häneltä joutunut jonnekin, josta ei kuulunut huutoa, josta se ei päässyt
omin voimin enemmän kuin elukka suosta tai metsän peitosta. Mutta kun
hän istui venheessään ja souti ja souti, alkoi hänelle selvitä, mitä
oikeastaan oli tapahtunut. Marjahan oli ryöstetty, vieras mies oli hänet
väkisin vienyt, oli vienyt häneltä vaimon. Mutta vähän se Marjasta
väkisin hyötyy. Ei tuntenut Marjaa, jos luuli hänestä kourin puristaen
pehmeän tekevänsä. Ei lyömälläkään, ei väkivallalla millään. Oli
anoppinsa aikoinaan parastaan pannut. Eihän mahtanut Marja mitään, kun
roisto rinnalta yllätti, eikä vielä venheessäkään. Mutta Juha oli
näkevinään, miten käy, kun ryöstäjä laskee maihin ja alkaa lähennellä.
Ei vastaa Marja, ei katso, ei ole kuulevinaan. Se ahdistaa häntä, Marja
puree, potkii. Se lyöpi häntä vimmoissaan, ei suu Marjalla värähdä,
vaikka kivusta silmä vettyykin. Pidä puoliasi Marja, pidä puoliasi, avun
saat, avun saat!
Juha souti, nyökkäsi, samaa tahtia myötätuulet, vastatuulet, selät,
salmet; hankavitsa kun kului poikki, pisti uuden sijaan; kun tuli nälkä,
ei pysähtynyt, puri kannikkata soutaessaan, tuhdolle laski, siitä taas
otti, murensi sitä vastaan, siihen takaisin laski, puraisi taas ja taas
souti, kasvoilla luottava, päättävä ilme, huulilla silloin tällöin
värähtävä hymy ajatellessa: »Elä hätäile, minä tulen miesten kanssa»--ja
Marja juoksee vastaan, kaulaan käy, jo nyt kerran kaulaankin käy, ja
sanoo: »Tulitpahan, Juha,--etpähän jättänyt.»
Oli kokan edessä aava ulappa ja sen toisessa päässä vanha kotitalo.
Siellä näkyi jo selän niemessä tuulimylly. Juha asetti sitä kohti
venheensä kokan, perän kotivaaraa vasten, joka vielä vähän siinteli
jäleltäpäin.
Oli vuosia siitä, kun hän oli siellä käynyt. Pahoin olivat Marjaa siellä
pienestä asti pitäneet, ei hänellä orvolla muuta ystävää kuin minä. Ja
niin oltiin sydämiköitä, ettei häitä laitettu, kahden saatiin vihille
mennä, sieltä palatessa ohi soudettiin Rajavaaraan, ohi silloin ja ohi
sen jälkeen. Ei ollut Marja sen koommin jalallaan siihen taloon astunut.
Soutaisinko kirkolle suoraan? Mutta onhan kohtuus ja oikeus, että ma
kotitalostanikin jotakin saan. En ole perintöjäni heiltä pyytänyt, en
ole heitä talkoihin vaivannut. Ei ole muuta saatua kuin äidin
jokakesäiset kiusat. Sen toki saanen vaatia, että veljet tässä hädässä
avun antavat. Ensi kerran pyydän, mitä pyydän. Enkä nytkään pyydä, jos
eivät itsestään tahtone tarjota.
Kuta lähemmäksi Juha vanhaa kotiaan tuli, sitä raskaammalta tuntui airo.
Käynhän kuitenkin levähtämässä, näenhän, mitä aikovat.
Suuri ja vanha oli talo, jonka rannassa Juha pihaan kohosi. Suuret
nuottakodat, pitkä pirttirivi, monet aitat, isot, sileät, multaiset
pellot. Hyvähän niiden on täällä, hyvä olisi ollut täällä meidänkin
Marjan kanssa, ja tilaa olisi ollut ja kaskimaita lähempänäkin, eikä
olisi tarvinnut viedä nuorta naista erilleen muusta maailmasta erämaahan
ikävöimään--eikä silloin olisi tätäkään tapahtunut.

Uuvuksissa ja mieli masentuneena astui Juha tupaan. Olivat illallisella
pitkän pöydän ääressä, iso joukko miehiä ja naisia, oli omaa väkeä, oli
vieraita. Söivät, maiskuttivat, siivosivat suustaan ruotia isot koot
eteensä kalakeitosta. Kun kuulivat tapauksen, herkesivät hetkeksi
syömästä, vaikenivat, mutta jatkoivat taas. Niinkuin:--Mikä se oli?--Ei
mikään!--Söivät syötävänsä, nousivat sitten vähissä erin, sen mukaan
kuin kukin oli saanut tarpeensa, pistivät lusikkansa seinän rakoon ja
tulivat kättelemään.
--Ne on niitä Karjalan miesten tekoset semmoiset, sanoi vanhin veli
röyhtäyttäen.
--Onhan ne niitä ennenkin tehneet, sanoi toinen.
--Onhan ne niitä ennenkin tehneet, pahukset, virkkoi kolmas.
Ja siinä alettiin turista, mitä oli ennen tapahtunut, sota-aikoina ja
rauhankin aikana. Ne veivät niitä milloin akoikseen, milloin orjikseen;
sinne hupenivat, eivät sieltä monet päässeet, ja lienevätkö kaikki
tahtoneetkaan. Vaan onhan niitä ollut semmoisiakin, jotka ovat sinne
mielelläänkin jääneet. Olipas ovela ... ei muuta kuin viskaa venheeseensä
ja potkaisee venheen koskeen, niin tietäähän sen, ettei siitä mikä
hyppää pois. Reestä saattaa hypätä ja siinä kimpuroida, mutta hyppääpäs
venheestä kuohuvassa koskessa. Vaan mitähän tuo menikään tuon jälestä
rantaan?
--Äitiä pakoon juoksi, kun se sitä heti tulennaltaan haukkui.
--Mitähän tuo nyt siitä niin paheni, sanoi kenokaula veljen nainen,
pankon luota.
--Marja ei siedä haukkumista.
--Tarvitsisiko nyt olla niin ylpeä itsestään, vaikka vanhempi ihminen
vähän neuvookin.
--Pääsi kai se nyt sen haukkumisista, sanoi Juha.
Siitä jatkui turina ja tarina, ja tapausta tarkastettiin puolelta ja
toiseltakin, mutta ei tapahtunut eikä näyttänyt tulevankaan tapahtumaan
se, mitä Juha kuitenkin oli odottanut: että veljet syötyään kiireesti
nousevat, vyöttäytyvät, ottavat pyssynsä ja kirveensä ja lähtevät heti
yötä myöten, ja kiidätetään sana toisiinkin taloihin.
--Et lähtenyt jälkeen?
--Minkä minä heille yksin, jos olisin tavoittanutkin?
--Tiettypä se, etteihän niille mitä yksin.
Jo Juha kaikesta näki, ettei tule apua tästä talosta. Ei olla niinä
miehinäkään, levolle laittautaan. Ei voinut sen enempää, nousi ja lähti.
--Minnekä sinä menet? kysyi vanhin veli.
--Kirkolle.
Veli tuli jälleen, saavutti hänet rantatiellä.
--Tätä asiaa vartenko sinä kirkolle menet?
--Enpähän minä muutenkaan tämmöisen asian aikana.
--Etpä et. Taisit ajatella, että meiltä olisi lähdetty.
--Olenko pyytänyt?
--Ethän ole.
--Mitäs sitten puhut!
--Olisihan ollut autettava--sitä varten kai kuitenkin tulit. Vaan
ymmärräthän itsekin, ettei yhden talon miehillä ole lähteminen.
--Kun ei käy, niin ei käy.
--On tässä kesäkiireetkin, kaskenpoltot ja muut.
Juha ei ollut aikonut sen enempää, mutta ei kuitenkaan voinut olla
sanomatta:
--Ei ole katsottu kesäkiireitä, kun on karhu milloin karjassa liikkunut.
--On nyt kuitenkin eri asia karhun ajo ja Karjalan Shemeikkain.
--Ja lehmästä on suurempi vahinko kuin ihmisestä? On vähemmästäkin
Karjalaa käyty. Vaan tiesinhän jo tullessanikin, ettei Marja ole täällä
lampaankaan arvoinen, saati lehmän. Mieleen on vain teille, että suden
suuhun joutui.
Juha sysäsi venheensä vesille, istui airoilleen ja lähti.

Hän souti niin, että kokka vaahtosi ja keltaisena mulahteli airon kuohu
niinkuin vihaisen härän silmä. Syvään painoi ja pitkään veti. Hän
sittenkin Marjan pelastaa. Rovasti auttaa. Rovastilla, vanhalla
miehellä, on itsellään nuori emäntä. Kuuluttaa kirkossa, ehkäpä panee
kapulankin kiertämään, saa miehen talosta liikkeelle vangittua
vapauttamaan. Siinä se on mies, siinä se on sittenkin mies toisenmoinen
kuin kukaan muu. On toki yksi hyvä mies maailmassa! Se kun auttaakin,
niin ei tässä enää muiden apuja tarvita. Se kun ukko polkaisee jalallaan
maahan, niin rientää miehiä hätään kuin tulipaloon.

Oli aamupuoli yötä, kun Juha souti salmessa kahden suuren selän välissä;
hän nosti aironsa vedestä, lepäsi ja antoi virran viedä venhettä.
Rovastilla on itsellään nuori emäntä, otti sen samana vuonna kuin me
Marjan kanssa yhteen mentiin. »Elä välitä siitä, mitä ihmiset sanovat.
Ota sinä vain se, jota mielit. Elä katso köyhyyteensä. Nuoruus on
parempi kuin rikkaus.» Ja kun oli vihkinyt, tuli kättelemään. »Onnea
olkoon teille», sanoi Marjalle, ja »Onnea olkoon teille», sanoi minulle
ja myhähteli. Muut nuoresta varoittivat: »Elä ota lasta», rovasti
toivotti onnea, ja se sen paremmin tiesi, koska oli itsekin nuoren
ottanut... Tuossa niemessä oltiin yötä, ensimmäistä yötä vihkimisen
jälkeen ... niinkuin äitinsä vieressä nukkui tyttö, käsi kaulassani,
nuotion havuilla. Missä nyt lienee? Saattaa kyyhöttää puuhun sidottuna,
ei itke, mutta ajattelee: »Tule apuun Juha, tule apuun Juha, jahka
joutuu.»
Minä tulen, minä tulen! Vanha rovasti meitä auttaa.
Yön souti Juha. Aamun aurinko pisti silmään, veden kalvosta kimmeltäen,
kun viimein pääsi pappilan rantaan. Pappilassa vielä nukuttiin. Hän
istahti aitan rappusille. Päivän ja kahde yön soutamisesta raukeana Juha
hetkeksi meni horroksiin. Kun siitä revähti ylös, lähti käyskelemään,
ettei uudelleen nukkuisi. Tuli kirkolle, joka oli siinä lähellä. Se
näytti lujalta ja tylyltä, ovet ja luukut kiinni, ikkunoissa kylmä ja
välinpitämätön ilme kuin ventovieraalla vastaantulijalla.
Ei mahda tulla apua täältäkään. Rovasti kyllä kutsuu miehet ympärilleen
tähän sakastin rappujen eteen. »Tältä Juhalta vei susi hänen ainoansa,
eikö pitäisi lähteäksenne miehissä varasta takaa ajamaan?» Eivät sano
sanaakaan, katselevat vain kalsein silmin. Mitä minusta, kun eivät
kerran omat veljetkään? Mitä ne Marjasta ja minusta? Moniko meidät
tuntee? Mitä minä lähdinkään tänne? Mahdoin mennä sittenkin yksin.
Ikkuna rasahti pappilassa, ja lasi välähti auringossa. Rovasti oli
noussut, avasi ovensa ja kutsui Juhan sisään.
Ja kun oli kuullut hänen kertomuksensa, niin kiivastui vanhus,
pullistuivat silmänsä ja hän punastui paljasta päälakeaan myöten,
edestakaisin astellessaan lyhyin askelin:
--Kyllä pitääkin olla katala! Toinen pelastaa hänet joutumasta rosvojen
ryöstettäväksi, syöttää ja juottaa ja omassa aitassaan makuuttaa ja
parhaana vieraana pitää ... ja tuo ystäväksi tekeytyy ... ja viepi
parhaan, mitä toisella on, hänen ainoansa, hänen nuoren vaimonsa, hänen
kaikkein rakkaimpansa...
Kyynelet täyttivät tulemaan, ja Juhan kasvoja repi, mutta samalla oli
naurattamaan asti iloista kuulla, kun rovasti näin puhui.
--Olise, olise rakas. Vaikka olisi taloni ennen tyhjentänyt tai poroksi
pannut...
--Eikö hänellä olisi ollut kotimaassaan heitä kuinka monta tahansa?
Tuleppas ja ryöstä, väkisin vie toisen vaimon! Toisen vaimon! Joko ne
nyt rajantakaiset taas rupeavat liikkumaan niinkuin ennen vainovuosina?
Eihän nyt enää kukaan voi olla varma, etteivät vie ketä hyvänsä--
marjasta tai paimenesta ... täytyy kerrassaan kieltää meidänkin naisväki
menemästä marjaan tai vesille lasten kanssa.
Rovasti käveli edestakaisin näin päivitellen ja hätääntyi yhä enemmän.
Kohta se sen sanoo, ei tarvitse pyytääksenikään. Mutta rovasti vain
jatkoi:
--Kyllä se oli sinulle surkea tapaus, Juha parka.
Rovasti mietti, katsoi Juhaan... Nyt se sen sanoo! Vaan rovasti
sanoikin:
--Vaan jospa se jo on päästänyt sen pois, sitten kun on--
--Kun mitä? vavahti Juha.
Rovasti väisti, sanoi toista, kuin mitä oli aikonut:
--Kun--niin, kun Marja tekee tiukan.
--Olisi siinä tehtävä muidenkin tiukka eikä vain Marjan.
Ei rovasti vieläkään ymmärtänyt, sanoi vain:
--Mitä Juha tarkoittaa?
Silloin Juha melkein syöksi suustaan:
--Että pitääkö pitäjän miesten sallia, että ne täällä semmoisia tekevät?
--Tarkoittaako Juha--?
--Sota siitä on nostettava!
Juha näki heti rovastin kasvoista, ettei siitä sen enempää tule.
--Eihän nyt sentään taidettane voida sotaakaan semmoisesta.
--Eipä ei, eipä ei...
--Ei, hyvä mies, ei toki sotaa--sitäkö varten tulit?
--Oli ensin olevinaan se höperö aatos, että jospa rovasti hyvinkin panee
kapulan kiertämään, että mies talosta hätään--ni-niinkuin su-sudenkin
ajossa.
Juha koetti naurahtaa, mutta leuka värähti, ja silmäkulmia repi.
--Ei, hyvä mies, enhän minä saata, ei minun sovi mitenkään sitä,
olletikin, kun on käsky kuninkaalta, että pitää rajariitoja välttää, kun
on rauha valtakuntien välillä.
--Niinpä niin...
--Sentähden se ei käy ... ei mitenkään minun puolestani.
--Eipä ei ... vai ei?
Vai ei tullut apua täältäkään. Sitten ei sitä tule muualtakaan.
Juhan täytti sanomaton, huikaiseva murhe, niinkuin olisi tahtonut