Juha - 1

Total number of words is 3661
Total number of unique words is 2013
21.0 of words are in the 2000 most common words
28.8 of words are in the 5000 most common words
33.5 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.

JUHA
Kirj.
Juhani Aho

1911.


I.
Mies--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka--hakkaa kaskea korkean vaaran
rinteellä. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvistö jo tutista ja lastut
lennellä. Hän kaataa niitä säärensä paksuisia kuin pajukkoa raivaten,
selkäänsä oikaisematta.
Vaara, jonka rinnettä hän raataa, on rannattoman erämaan keskessä, jossa
siellä täällä kohoo toisia samanlaisia vaaroja kuin mättäitä
tulvehtivalla luhdalla. Kaikki muut vaarat ovat huippuunsa asti metsän
peitossa, tätä vain on kaskettu, alhaalta ylöspäin nousten,
päivänpuoleiselta rinteeltä, pyritty laelle, vaan ei päästy vielä
puoliväliinkään. Pälvi siinä kuitenkin jo on erämaan autiossa, pykälä
aarniossa: vihertävä ruishalme, alempana ahoja ja vielä alempana notkon
takana asutus juuripuolessa pitkän niemen, jota kaitaiset vedet
kiertävät pieninä järvinä, soikeina salmina ja koskina.
Se näkyy siihen, missä mies hakkaa. Hän levähtää, katsahtaa alas, näkee
halmeensa, talonsa, niemen ja kosken. Hän heilauttaa kirvestään niinkuin
iskeäkseen sen kantoon, aikoen huoata, mutta upottaa sen taas uuteen
puuhun ja alkaa huojua--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka.
Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo
tutisee--ja niinkuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku.
Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet,
päättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästä
ja tulla niiden kanssa toimeen.
--Pitipähän taas epäsovussa erottaman--pitipähän taas sanottaman ne
katkerat sanat. Että se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta--mutta
että se saattoi sanoa: »Vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!» Sillä
minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa
luonnon vika? Näithän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi,
että vasemmukseni ontuu--vaan että saatoit sen minulle _sanoa_?
Hän jätti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensä maahan ja istuutui.
--Olenhan minä jo vanha, enkähän minä näköäni milloinkaan ole kehunut.
Mutta tarvitsiko nyt _siitä_ hänen silmänsä välähtää niinkuin äkäisen,
salavihaisen koiran. Ja jos nyt häntä hartioista vähän hyväilinkin, niin
olisiko tarvinnut tiuskata: »Mene siitä kompuroimasta!»--ja sitä vaille,
ettei kapustalla lyönyt. Enhän minä kuin lepyttääkseni, ettei enää
juroteta--että sovitaan pois.--Onhan saanut minulta olla ... milloinka
minä olen hänelle väkivaltaa tehnyt?
Kun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui ja
tuli sovinnoille.--Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi se
jo sillä ollut hyvä. Kun tulonsa kuulin, niin minä sille jo kauas
näyttämään, etten _minä_ sitä enää muista. Jos tuli tänä päivänä,
niinkuin ennen muinoin tuli laulaen, niin että metsä edellään raikui,
niin minä hänelle tästä mylvähdin niinkuin härkä, mörähdin kuin kontio
merkiksi, etten _minä_ sitä enää muista, elköönkä hänkään.
Hän tahtoi uskoa, että Marja vielä tulee. Lehto sihahti lämpimässä
tuulessa, lepo viihdytti veriä. Jospa tuo nyt sanoikin. Lie sanonut sen
vain kiivaudessaan, muusta jostakin myrtyneenä, ei minusta. Tuohon
kahden koivun haarukkaan nostan hänet istumaan niinkuin pikkutyttönä
ennen. Se siinä käenkukuntapuussa, minä häntä tästä kannon päästä
käköseksi haastan, metsänneidoksi, salojen sinitytöksi sanelen--sitä
mielellään kuuntelee, vaikkei ole kuuntelevinaan, mutta kuitenkin
karjanpolkuja kulkiessaan sitä itsekin itsestään laulaa. »Auta Juha,»
sitten huutaa, »en pääse alas jos et auta!»--ja hento kaulaan kavahtaa
ja kasken läpi itsensä kannattaa ja vasta sileälle aholle asetuttaa.
Ja näki Juha siinä kasken sisässä istuessaan, kädet työmekon helmassa
polvien välissä, raukeasti katsellessaan kaatamansa kasken yli--näki
Marjan, paljain päin, huivi niskaan valahtaneena, liikkumassa heidän
ensimmäisessä yhteisessä kaskessaan pienellä kassaralla, Juhan
takomalla, pienellä ja näppärällä, vastaksia ja kerppuja katkomassa, kun
hän itse isoja puita kaataa rytyytteli. Ja tuli niin vielä monena vuonna
kaskeen ilakoimaan, laulamaan nuorena emäntänä onnea ukkonsa
kylvöksille, joita ei pouta koskaan kuivannut, ei halla pannut, ei
ihmeeksikään, ja kyllä ties Juha miksi: että oli hänellä hallussaan
metsän haltija, ties mistä lie kätköistä tullut, Karjalan kaunis, kaukaa
vierasten vaarojen takaa.
Nyt ei enää tule, ei itseään oksalle nostata, ei aholle kannata, ei tule
laulamaan, ei kassaroimaan, ei enää edes ruokaakaan tuomaan. On tyly
vanhalle miehelle aamusta iltaan.
Ja kuitenkin Juha yhä kuunteli, kuunteli hakatessaan, silloinkin, kun
lastu visan kyljestä vihaisimmin vinkui.--Huhusiko joku?--Hän teroitti
kaatamiensa puiden yli kurkottavan silmänsä kasken alalaitaan, kavahti
kivelle, jolla oli istunut. Ei siellä ollut ketään. Olisiko kuulunut
alempaa, jonne ei kuontunut näkemään? Tuolta sen näkisi toisesta
laidasta, oliko kuka tulossa. Sieltä näkee pihaan asti, tien ahoa,
niittyä ja pellonpiennarta myöten pihaan asti. Jos ei niin monta
monituista kertaa jo olisi turhaan mennyt odottamaan sitä, jota sieltä
turhaan odotti, niin olisi mennyt nytkin. Mutta sen sijaan tarttui Juha
taas kirveeseensä ja hakkasi--hakkasi niin, että jokaiselta kaatamaltaan
puulta tuli lähemmäksi kasken alalaitaa, josta näki pihaan. Hakkasi vain
reunimmaiset pikemmin joutuakseen. Puut parkaisivat kaatuessaan,
niinkuin olisivat parkaisseet muutakin kuin omaa katkeamistaan.
Ei sieltä kuulunut ketään. Lehmät makasivat paisteessa aholla alempana.
Järvellä kulki pari venhettä laiskasti soutaen. Kolmas souti jälempänä
maanrannan varjossa, kuin väijyen toisia. Juha näki heti, että ne kaksi
olivat Venäjän puolen venheitä, laukkusaksain, ja hän päätti niiden
suunnasta, etteivät ne aikoneet nientä kiertää ja laskea sitä tietä
koskiin, vaan päästäkseen niistä poiketa hänen rantaansa ja vedättää
venheet kuormineen kannaksen poikki. Mahtavat tarvita hevosta. Pitäisikö
lähteä? Vaan ottakoot itse haasta Marjan luvalla, kylläpähän tietävät.
Kolmas venhe näkyi olevan sysimiesten haapio.
Hän kääntyi, hakkasi taas yhden rintaman kaskensa ylälaitaan, ja sieltä
taas toisen takaisin alalaitaan. Ei vieläkään näkynyt ketään. Ja
miksikäs olisikaan? Taas tuli hän ylälaitaan. Mutta nyt tunsi hän
tarvitsevansa levätä ja istuutui äskeiselle kivelle, haarukkakoivun
alle. Se _oli_ mietittävä, oli ajateltava päähän asti, miten tämä kaikki
oli käynyt niinkuin oli käynyt. Ei saanut Juha ajatuksiaan omiin
ohjiinsa, ne kulkivat, mitä teitä itse tahtoivat.
--Ennen se aina toi ruokaa, olipa työpaikka kuinka kaukana tahansa. Toi
paistinkalat, kantoi viilit leilissä ... nyt katsoo vanhaksi: »Sen
kanttura, sen vääräsääri ... sen väkäleuka». Saattaahan olla, mutta
milloinka minä olen häntä soimannut siitä, että oli köyhä, ettei ollut
mitään, että hänelle talon laitoin, kasket kaadoin, rimmet raadoin.--
Onko se nyt siinä, minkä _näköinen_ mies on, tai minkä _ikäinen_, kunhan
vain on mies? Eikö se ole siinä, mihin kykenee ja mitä saa aikaan? Eikö
ole tuolla talo kylmään metsään tekemäni, paisteisella aukealla, vetten
hengessä, koskien niemessä--tallit, aitat, saunat, navetat, hevonen ja
viisi lehmää? Sanokoon Marja, kuka olisi toinen semmoiset rakentanut
kerjäläistytölle, löytölapselle, vierasheimoiselle? Olisiko ollut parempi
ollakseen orjana omassa maassaan, olisiko ollut parempi piikana vanhassa
Karhulassa? Sanokoon! Ja mikä minulle siitä kiitokseksi? On kai ollut jo
palkitsevinaan sillä, että olinhan hyvä silloin, kun et vielä ollut
ikivanha ... kun et tuhkinut etkä puhkinut...
Juha jo katui. Miksi ma häntä syyttelen? Lapsihan tuo vielä silloin oli.
Minun, vanhemman, olisi pitänyt tietää paremmin... Mutta kun kerrankaan
iloitsisi siitä mistä minä--kun sanoisi: »Oletpa siihen taas korpea
avannut, tuleepa siitä taas huima huhta!» Mutta ei!--Hänen ajatuksensa
seisoivat hetken.--Siinä se on, ettei meillä ole lasta! Siinähän se on.
On itselläänkin sitä ikävä! Sentähden se on semmoinen kuin on. Ei ole
lasta eikä enää saada! Sillä mitenkä sen saa, kun sitä ei tahdo...
Silloin kuului hakkausta kasken alipäästä, niinkuin semmoisen, joka ei
oikein osaa. Juha ponnahti pystyyn, mutta ei nähnyt muuta kuin
huojahtelevia lehviä. Olisiko se Marja? Olisiko tuonut päivällisen ja
alkanut kerppuja katkoa? On ehkä ollutkin siellä kuinka kauan, enkä ole
huomannut?
Ei se ollut Marja. Oli Kaisa. Vaan jos on lähettänyt Kaisan edellään ja
tulee itse eväitä tuomaan?--Ei ollut niinkään, tuossa oli ruuat.
Piika alkoi avata tuomaansa nyyttyä, mutta Juha sanoi menevänsä kotiin.
Jääköön Kaisa tänne vielä kerppuja taittamaan. Ei tuntunut enää jaksavan
hakata. Ja olihan lauantai, ja oli verkotkin laskettava.--»Taitan tuosta
saunavastat.»--Mutta silloin hän taas näki näyn, näki Marjan nuorena
emäntänä kerppuja taittamassa koivusta, jonka hän oli hänen eteensä
kaatanut, Marjan, pää paljaana, huivi niskassa, solakkana, pitkänä,
joustavana kuin solkikoivu. Ei ole ihmistä toista ihanampaa, vaikka
olkoonkin ruskeasilmä, mustatukka, tummahipiä! Heittelee kerppulyhteitä
pielekseen, että kahahtelevat haavan lehdet. Pistää kädet puuskaan,
kiertää taakseen päänsä ja hymähtää: »On siinä, Juha, mitä lammasten
talven pitkän pureksia!» Ja kun oli pieles tehty, niin vastat kainalossa
lähdettiin kotiin ja astuttiin yhdessä halmeen halki ja yhdessä
haasteltiin, että tuohon ensi vuoden kaski tehdään ja tuohon toinen
ja jos eletään, ei hellitetä ennenkuin on koko vaara kierretty ja
kuusikko lehdoksi muutettu eikä jätetty muuta kuin louhu ylimmälle
laelle. Rikastutaan, laitetaan talo semmoinen, ettei kotitalo moinen,
vaikka onkin pitäjän paras, vanha rikas--»laitetaan oikein sen suuren
sukusi uhallakin», sanoi--niinkuin oli laitettukin. Ja edeltä kulkien
vastaksia heilutteli ja keinahti yli veräjän...
Ei silloinkaan sanonut: »Vanha kanttura, vääräsääri», jos lie
ajatellutkin ... vaikkenhän minä nyt sen kummempi kuin silloinkaan,
joka olen aina ollut tämmöinen kuin olen.
Ei nyt mikään entinen yhteinen mieltään ilahuta, ei mistään hyväksy,
mistä minä. Vihassa aamulla töihinsä työntyy omasta aitastaan,
kiukutellen illalla maata menee omaan aittaansa ja oven säpittää.
Olisiko vietävä rovastin puheille, joka vihki ja toivoi onnea, käteen
tarttuen? Lähtisikö? Mahtaisiko rovastikaan mitään luonnon lumoille?

Ne olivat Juhan ainaisia ajatusten polkuja, joita astui ja tallusti,
mihinkään pääsemättä; jotka aina veivät suohon ja hetteeseen niinkuin
karjan urat salolla.
Tie vei ensin alaspäin ruishalmeen halki, sitten nuoren ahon reunaa,
sitten vesakkoa, laskihe vesiperäiseen painanteeseen, josta kuului
kosken kohina ja näkyi hyppiviä kuohuja puitten lomitse. Katosi koski
sakeamman viidan taa, tie nousi niitylle, niityltä pellolle ja siitä
pihaan.
Marja oli tarhalla lypsämässä, oikaisihe katsomaan lehmän yli, kuka tuli
solalla tarhan ja navetan välissä, painautui takaisin, ei virkkanut
mitään, mutta ennätti pistää terävällä kylmällä katseella, raapaista
suupieltensä katkeralla värähdyksellä kuin sahan hampaalla... Eipä ollut
vielä saanut mieltänsä lauhtumaan. Vielä oli aamullisissa
repaleissaankin, niinkuin aina niin kauan kuin oli sillä päällään. Ei
ollut vielä katunut sanojaan. Oli kuin olisi ollut valmis niitä vielä
kerran singauttamaan aidan yli. Mahtoi kai ajatella: tuossa se menee,
vanha kanttura, vääräsääri. Ja Juhasta oli pihan yli tupaan astuessaan
niinkuin häntä joka askeleella olisi nuolilla selkään ammuttu.
Hän otti ruokahuoneesta kannikan mukaansa ja lähti rantaan, kahmaisi
nuottikodasta verkkoja kainaloonsa ja työnsi venheen vesille.
Nähdessään Juhan tulevan oli Marja tuntenut, että hänen olisi pitänyt
sanoa jokin ystävällinen sana. Mutta se tarttui kurkkuun kuin kuiva,
pettuinen pala. Ja sisu kirkui: tämmöistä tämä on ... eikä tämä tästä
enää muutu! Enkä minä voi sille mitään! Enkä minä jaksa olla toisin kuin
olen! En, vaikka pitäisi minun muuten koskeen mennä! Enkä minä saa sille
olluksi hyvänä, vaikka koirana sitä silmänsä kerjätköön.
Sillä minkä minä sille mahdan, että on minusta kuin kurnuttava sammakko
ja minä itse samanlainen?--No, en sano, en sano vasta mitään, en suutani
avaa! Mutta mikä käski hänen lähentelemään? Ja olisi tyytynyt siihen,
että sai piikanaan pitää--miksi tarvitsi hänen minut pappilaan
houkutella?
Hän lypsi mielensä kuohua maidon kuohuna raintaan polviensa välissä, kun
kuuli äänen takanaan ja näki vieraan, pitkän, kähäräpartaisen miehen
seisovan tarha-aidan nojassa ja sanovan iloisella, soinnahtavalla,
miehekkäällä äänellä:
--Hei, tyttö, annetahanko talossa yösijaa, annetahanko kylyn löylyä
matkamiehelle?

II.
Kun Juha palasi verkkoja laskemasta, näki hän saunan lämminneen ja vedet
kannetuiksi, ja olkikuvon oven edessä pystyssä lauteille vietäväksi. Ei
oltu moniin aikoihin saunan lauteita oljitettu! Se on leppynyt! Se
tietää, että se on mieluista minulle. On vastatkin tehnyt ja pannut
vierekkäin porstuan penkille. On totta tosiaan sitonut ne minun
tuomistani vastaksista. Toisen itselleen toisen minulle! Tulee ehkä itse
saunottamaan eikä lähetäkään Kaisaa. Istutaan yhdessä illalliselle ... ei
pane säppiin aittansa ovea.
Oli kuin uusi Juhalle hänen talonsa. Niinkuin olisi koko maailma
rusottanut, niinkuin rusottaa äsken pimeä ja kylmä pirtti takkatulen
liekkiin leimahtaessa: tuolla pirtit, porstua välissä, tuolla aitat,
pienin, keskimmäinen ja suurin, tuolla talli ja navetta ja lato, kuja
välissä, ja tallin ja navetan aukossa tarha, jossa kellot kalahteli
lehmäin märehtiessä, ja siisti pihamaa ja takana hongikkomäki! Enkö
sittenkään olisi tuota turhaan Marjalle rakentanut? Jospa se sittenkään
ei sitä viero, on ehkä siitä taas hyvilläänkin--koska on olkikupo ovella
ja vastat porstuan penkillä. Ei nyt entisistä mitään ... kuka tässä aina
voi kaikki sanansa punnita! Ja Juha oli aivan varma siitä, että kaikki
taas oli hyvin, kun näki Marjan tulevan tuvasta, ei enää työryysyissään,
vaan pyhävaatteissaan niinkuin vierasta vastaan. Ja eikö tulekin
vastaan? On ensin aittaan menossa, mutta pyörähtää rantapolulle ja
rientää ihan rientämällä luo niinkuin olisi ihastunut, että jopahan
tulit, Juha!
--Siellä on ne tervamiehet tuvassa sinua odottamassa, puhui Marja, hehku
poskilla, silmissä puuhakkaan ilme,--mutta elä millään muotoa suostu
heidän tuumiinsa! Niillä on jokin paha mielessä Karjalan miehiä
vastaan.--Eikä ollut Marjan silmissä enää jälkeäkään siitä ilmeestä,
mikä niissä äsken tarhalla oli ollut.
Tuvassa istui joitakin mustia, nokisia, tervaisia jätkiä, jotka
kesäkaudet rantamaiden talonpojille sysiä ja tervoja polttivat
mäntykankailta kahden puolen vedenjakajaa. Tuttuja miehiä Juhaan, jonka
talosta kävivät leipävaransa noutamassa, talvikaudet pyyntimiehinä ja
poronvarkaina aina Lapin rajoilla asti kierrellen: mitä lienevät olleen
puolisissejä, mutta pyrkivät aina olemaan hyvissä väleissä Juhan kanssa.
Jotakin heillä nyt lienee erikoista mielessä, koska istuvat alta
kulmainsa katsellen ja housunkauluksiaan kohottelevat ja jalkateriään
lattiaan viputtavat...
Juha istahti ja odotti. Yksi heistä hivuttelihe ihan viereen, silmät
kiiluen nokisesta naamasta.
--Nyt, isäntä, olisi karhu kierroksessa.
--Kultatalja semmoinen, ettei ikänä ennen, lisäsi toinen. Ja jokaisella
täysi kukkaro povellaan ja venheet tavaraa puolillaan.
--Ei heitä ole kuin kolme ja meitä on kuusi.
Juha käsitti jo asian.
--Annetaan olla niiden karhujen. Kiertäkää heidät talvella, missä
kiertänette, niin on kelikin parempi ajaaksenne, jos sattuisi pääsemään
pesästään kaikkoon.
--Ei pääse! Köysi kinttuihin ja toinen ranteisiin!--huiskis niinkuin
ruissäkit venheen pohjaan--venhe rannasta irti ja anna mennä! Kosken
syy, ei sitä kukaan kysy.
--Rannalla rahojaan lukivat,--tuli kolmas puhumaan.--Olisi se apaja!
--Ei ryssästä väliä, puhui taas ensimmäinen. Jospa mekin heitä kerran
verotettaisiin.
--Kerranko vain olette sen tehneet? virkkoi Juha.
--Ei milloinkaan niinkuin he! minkäs tekivät meille mennäkin talvena?
Täysi riista-aitta meillä Repovaaran rinteellä. Sen puhdistivat niin,
ettei jäänyt kuin yksi oravannahka ilkkumaan.
--Nämäkö, jarrutti Juha.
--Sitä ei tiedä nämäkö, vaan sen tietää, että sikäläisiä oltiin.
--Sieltä olivat nekin, jotka toissa köyrinä Kiannalla polttivat ja
hävittivät.
Marja oli tullut ja puuhannut pankon kulmassa.
--Yksi niistä kävi talossa ja pyysi saunaa ja yösijaa.
--Lupasitko? kysyi Juha.
--Eihän ole ennenkään kielletty. Ja kysyi viljaakin ostaakseen.
--Kuka se niistä oli? kysyi yksi miehistä. Oliko se iso ja pitkä?
--Pitkä tuo oli, sanoi Marja.
--Mustatukkainen ja kähäräpartainen?
--Niinkö lienee ollut.
--Pitänet varasi, alkoivat miehet taas innokkaasti, melkein kiihkeästi
Juhalle. Kaupantekoon muka tullaan, talot, tavarat tarkastetaan, tänä
vuonna ostetaan, ensi vuonna jo väkisin viedään. Kun on talo puhtaaksi
pantu, se tuleen lyödään, väki orjaksi otetaan--mitä ei talon kanssa
polteta. Ei olisi ensi kerta.
--En usko heidän minun talolleni mitään tekevän. Rauha on heidän
kanssaan meidän puolelta pidetty ja pidetään vastakin. Tehkööt he
ensiksi, minä en aloita enkä anna muillekaan lupaa. Mitä muualla
tehnette, minun rannassani ei rauhan aikana matkamiestä ryöstetä niin
kauan kuin tänne huuto kuulunee.
--Tehdään niin, ettet mitään kuule.
--Kyllä minä kuulen.
Juha sanoi sen semmoisella varmuudella, ett'ei siihen ollut sen enempää
lisättävää. Miehet murjottivat, mutta Marjalta hän sai kiitollisen
katseen.
--Ei olisi pitänyt tulla teiltä ollenkaan kysymään.
--Olisihan sen saanut tehdä niinkuin olisi tahtonut, mutta silloin ei
olisi ollut enää taloon asiata.
--Kova onni sentään ... kyllä ne nyt pääsivät.
Ja korvallisiaan raapien lähtivät miehet.
--Eikö pitäisi vielä mennäksesi varoittamaan vieraita? ehätti Marja--jos
vieläkin minkä tekevät.
--Ei ne enää, kun kerran tulivat kysymään.
--Vaan saattavat lähteä jälkeen ja rajan takana ryöstävät ja tappavat?
--Tehkööt siellä, minkä tekevät. Eivätkä mahda heille mitään, kun kerran
koskille pääsevät.
--Vaan mene kuitenkin varoittamaan.
--Oikeinhan sinä pyydät ... oikein koreasti--
--Oikein koreasti, niinkuin vain osaan.
--Ei niillä mitään hätää ... vaan saanhan mennä.
Siitä oli aikoja, kun Marja oli häneltä näin pyytänyt, näin hänelle
ollut...
Hän nousi lähteäkseen, kun joku samassa kulki ikkunan ohitse.
--Siinä se nyt on, huudahti Marja.
--Kuka?
--Ka, se äskeinen mies.
Sisään tuli solakka, mustapartainen nuori mies, niin pitkä, että hänen
täytyi taipua melkein kaksinkerroin matalassa ovessa, ja kun oikaisihe,
pää orsia tavoitti. Hänellä oli käsivarrella kimppu säkkejä.
--Hei, siinähän isäntä! puhui hän. Terve talohon! Et tainnut tietää
tulevani, kun ortesi noin matalalle salvoit? Terveheksi!--hän pisti
kättä Juhalle. Terveheksi!--hän pisti kättä Marjalle, reippaasti,
iloisesti, ääni heleän sointuva, hampaat välähtelevän valkoiset hienon
kähärässä parrassa, ruskeissa silmissä viekasta veitikkaa ja huolettoman
ilon kiiltoa.
--Mistä on vieras matkalla? kysyi isäntä.
--Jos sinulle, isäntä, sanon, mistä olen matkalla, ympäri pyörähtämäni
pitäisi. Kemit, Sunkut, Arkangelit, Aunukset, Turut, Torniot! Myöt sinä
rukiita?
--Jospa noita jonkin verran möisikin, olisiko paljonkin tarvis?
--Saanet nuo säkit täyteen, jo riittää tällä kertaa.--Ja hän heitti
säkit Juhan eteen, kääntyen Marjaa tarkastelemaan.
--Montako niitä on?
--Katso, katso!
--Nytkö ne olisi heti täytettävä?
--Heti, heti--hän tarkasteli yhä Marjaa--ja saanen hevosen, millä heidät
rantaan rahtaan?
--Eivätkö nuo tuonvertaiset tätä matkaa menne kantamallakin?
--Täytä sinä sitten säkit, minä sill'aikaa mieheni noudan?
--Anna heidän olla venheillään, kyllä minä nämä apunasi kannan.
--Hyvä on!
Juha otti säkit ja lähti niitä täyttämään. Vieras oli Juhalle puhunut,
Marjaa katsellut, huulet hymyssä, silmä elellen. Ei tiennyt Marja, mitä
sen huuli hymyi, mitä silmä iloitsi, mutta hymysi itsekin hauskalle
vieraalle niinkuin vieraskin hänelle.
--Kuka sinä olet? Piikako?
--Siltäkö näytän?
--Äsken orjalta näytit lypsyryysyissäsi, vaan lienetkin tytär, vai
miniäkö lienet?
--Emäntäkin lienen. Enkö emännäksi kelpaisikaan?
--Tuon?
--Senpä sen.
--Hän miehesi tuo--?
--On.
--Sinun?
--Minun, minun! Mikä siinä on, että sitä kysyt?
Vieras heilautti kättään.
--Hui hai, on sinulle liian vanha. Olet liian kaunis ja korea omaksensa,
äijä rähjän.
--Äijä rähjänkö? Sano sitten, kun näet, minkälaisen säkin selässään
kantaa.
--Vääräsäären, väkäleuan!--Vaan sinut olen nähnyt, kun tarkemmin
katselen. Lienet se--ja se olet--se on pää, se ryhti--vaan oli hiuksesi
silloin hajallaan.
--Minunko? milloinka?
--Toissa, kolmanna kesänä. Rannassa seisoit tuolla kosken poukamassa ja
tukkaasi suit--ilkoisen alasti--minä venheessä alas viiletin?
--Sinäkö se olit?
--Jos sain purteni pysähtymään, mukaani otin.
--Otit?
--Otin. Maihin tulin, käden toisen kainalosi alle kietaisin, toisella
jalat maasta nostin ... niin tyttö helposti maasta nousee, sen kun
silloin aina on pakko kätensä kaulaan kietaista--ja purteni pohjaan
heitin!
--Noin vain keikahutit?--Kehuja olet, kuka lienetkin.
--Et tiedä, emäntä nuori, kuka olen?
--Ei naama nimeä sano.
--Et ole kuullut puhuttavan Uhtuan Shemeikasta?
Hän ojensihe, suoristihe, pani kätensä rinnalle ristiin--ei sulkenut
tietä Marjan mennä, sitoi hänet silmillään siihen, missä hän seisoi,
käsi pankon patsaassa.
--Uhtuan Shemeikka? sanoi Marja viivytellen.
--Olet kuullut puhuttavan?
--Se Karjalan kuulu? pääsi Marjalta.
--Se!
--Hilapan poika?
--Sen!
Juha kuului huutavan ulkoa.
--Mitäpähän äijä siellä pakisee?
--Sinua säkin suuta pitämään huutaa.
Shemeikka pyörähti, heilautti kättään ja meni.
Niitäkö se oli? Shemeikkoja! Karjalan suurinta kauppiassukua,
metsänkävijää, karhunkaatajaa, poron- ja hirvenhiihtäjäsukua, monen maan
mainiota rikasta. Jo pienenä tyttönä, Juhan kotona ollessa, oli Marja
kuullut heistä puhuttavan, pelätyistä, vihatuista, kirotuista, talojen
polttajista, naisen ryöstäjistä... Vai ei muuta kuin otti vain, mutta ei
saanut pysähtymään venhettään?--Marja teki tuvassaan jotakin,
tietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta,
näki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti
istualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä.
Juha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle
olalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen
häntä minulle halventaa? »Väkäleuka...? vääräsääri?» Mutta ilman sitä
vääräsäärtä olisit sinä, lenkojalka, tällä hetkellä koskessa, sen
sijaan että se nyt sinun säkkejäsi kantaa. Kehtaat siinä vielä
viheltää, hävytön, ja vitsalla säkkiin lyödä! Elä luule, että minä
_sinua_ katselen! En päly perääsi!--ja Marja vetihe pois ikkunasta.
Mokomalle vielä kylynkin lämmitin.
Mutta kun miehet olivat menneet ohi ikkunain, riensi hän kuitenkin ulos
ja ehti näkemään, kuinka nuori mies keveässä hypyssä keikahti veräjän
yli. Seisoi piikakin solalla sitä katsellen, kerpputaakka selässä:
--Katso hurjaa, kun meni kuin korentona aidan yli. Kuka se oli?
--Uhtuan Shemeikka sanoi olevansa.
--Kerran tuonkin sai nähdä ... vaikkakin vain selältä.
--Juokse jäljestä, niin saat nähdä hänen naamansakin!
--Joko se meni myötyrinään?
--En tiedä, ei tuo ainakaan hyvästiään heittänyt. Vaan ilman meidän
isäntää olisi koskessa se komea mies ja tavarat toisten takana.

Hetken päästä kuuluivat miehet tulevan takaisin, äänekkäästi haastellen,
hyvällä tuulella, Shemeikalla selässään laukku, jonka vei tupaan.

--Eikö se mennytkään? kysyi Marja.
--Toiset menivät, mutta tämä vielä jäi.
--Mitä varten se jäi? Mahtoi mennä hänkin.
--Elä ole milläsikään. Se on hyvä mies. Sen täytyi jäädä tähän vielä
huomeneen uusia kaupparenkejään odottamaan, sanoi. Ne tässä yhtyy ja
tästä eroo toiset toisille reiteille, koskien alla. Ehkä laittavat
vakituisen majapaikkansa tähän meille, ja minä sanoin: laittakaa vain.
Kuule, se pitää kylvettää ja syöttää ja tehdä aittaan tila. Sitä pitää
kohdella kuin pappia.
--Minkähän tähden tuota niin pitää, roikaletta?
--Maksoi hyvän hinnan, ei kopeekkaa tinkinyt niinkuin muut Venäjän
miehet. On hupaisa ja mukava. Ryypynkin vaivoistani vielä antoi.
--Oliko makeata?
--Jotta oliko? Oli se--mitä lie ollut ulkomaan makeata--soutaa
suonissani kuin mahla kevätkoivussa.
--Ettäkö on, niinkuin luontosi lehteä tekisi?
Juhalta pääsi hyvän mielen nauru ja Marjalta myös.
--Sauna on kyllä valmis, jos ette liene muuta vailla.
--Marja, sinun pitää itsesi tulla löylyä lyömään.
--Käypi kai se Kaisaltakin yhtä hyvin kuin minulta.
--Elähän nyt,--itsesi sinun pitää, emännän, olla saunoittamassa.
Kuulehan! Elähän mene--ei olla enää nyrpeitä... Häh?
Hän uskalsi kämmenellään koskettaa Marjaa kylkeen. Eikä Marja nyt
äsähtänytkään vastaan, oli niinkuin ei olisi ollut tietävinään,
heilahuttihe hiukan. Mutta Juhasta oli niinkuin ei olisi ollut maata
jalkainsa alla.
--Saunaan, vieras! huusi hän pirttiin, josta Shemeikka samassa tuli.
Marja oli pyörähtänyt aittain edestä rantaan, puolijuoksua.
--Sinulla on komea emäntä, sanoi Shemeikka hänen jälkeensä katsoen. On
jalan nousu joustava kuin rekivetovarsan.
--On sillä jalan nousu!
--Onko muutenkin mieluisenne?
--On mieluinen, on yli kaiken mieluinen. Entäpä sinun emäntäsi?
--Ei ole minulla vielä omituista.
--Vai ei? Ottaaksesi pitäisi.--Oli hiien hyvää se viinasi! sanoi Juha
näppiä lyöden.
--Tahdotko vielä?
--Ei nyt, ei nyt ... vaan jos sitten taas saunan päälle. Ei ole minulla
tarjota koin vähän kitkerätä patakukkoa. Annat omaasi sitten vähän
emännänkin maistaa, suhahti hän, vierastaan kylkeen nykäisten. Jos on
muitakin makeita laukussasi, katsotaan sitten niitäkin. On nuori ihminen
makeihin perso.
--On makehia, on korehia!
Juha tepasteli ja hypäkehteli eikä tiennyt, miten hyvän mielensä
ilmaista... Tuli toki tämä vieras parhaaseen aikaan. Ilman sitä olisi
viikko vielä murjotettu ja tiesi, olisiko sittenkään sopua tullut. Vaan
niin pian kuin sille tulee mieluinen vieras, aina mieli keikahtaa.
--Heitä tänne pihaan ryysysi. Minäkin heitän.
--Säilynee kai laukkuni tuvassa?
--Säilyy se! Vaikka olisi kaikki Karjalan rikkaus laukussasi.
--Ei ole, ei ole, vähän mitä kamaa, räämää...
--Ei meille varkaat tule. Ei meillä ryöstetä miestä niin kaukana kuin
huuto pihaan kuuluu. Ei tule rosvo Juhan taloon. Ja jos tulisi, niin
torjuttaisiin! Luvan kysyvät, ennenkuin ottavat. Mennään nyt! Semmoinen
on Juha!
Shemeikka löi olkapäille isäntää saunalle laskeuduttaessa.
--Semmoinen on! Topra mies! Äijä maailman paras!
Juha nauraa hekotti ja meni edeltä saunaan.

Marja oli selin kodassa, kun miehet tulivat.
--Hei, emäntä! huusi Shemeikka ilki alastonna ohi mennessään. Mutta
Marja ei kääntänyt päätään. Vasta kun kuuli heidän olevan lauteilla,
livahti hän ovesta hautomaan vastoja.
--Oletpa sinä sorea poika, puhui Juha. Selkä kuin huojuhongan, sääriluut
hienot kuin hirven, reisi kuin rekivedon--hätäkö niillä tuommoisilla
aidan yli? Minun ovat nämä längellä vähän, kun liian nuorena
reikätuolissa seisottivat, mutta kyllä näillä pääsee.
--Tuoss' on, sanoi Marja vastoja kurottaen.
--Anna tänne vain eläkä tyhjää ujostele.--Katso sinäkin noita sen
käsivarsia--ei ole niillä aurankurjessa kiikuttu--ka, kun putosi!
--No niin--tuoss' on!
Marja otti vastat lattialta ja ojensi Juhalle toisen, samalla kun
heittämällä heitti toisen hänen ohitsensa Shemeikan syliin.
--Ai! huudahti Shemeikka.
--Voi, sattuiko?
--Sattui
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Juha - 2
  • Parts
  • Juha - 1
    Total number of words is 3661
    Total number of unique words is 2013
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    28.8 of words are in the 5000 most common words
    33.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Juha - 2
    Total number of words is 3562
    Total number of unique words is 1952
    20.0 of words are in the 2000 most common words
    27.2 of words are in the 5000 most common words
    31.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Juha - 3
    Total number of words is 3689
    Total number of unique words is 1880
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    32.6 of words are in the 5000 most common words
    36.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Juha - 4
    Total number of words is 3691
    Total number of unique words is 1836
    21.6 of words are in the 2000 most common words
    30.3 of words are in the 5000 most common words
    34.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Juha - 5
    Total number of words is 3716
    Total number of unique words is 1841
    23.6 of words are in the 2000 most common words
    31.3 of words are in the 5000 most common words
    35.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Juha - 6
    Total number of words is 3770
    Total number of unique words is 1835
    24.0 of words are in the 2000 most common words
    31.4 of words are in the 5000 most common words
    35.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Juha - 7
    Total number of words is 3793
    Total number of unique words is 1800
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    32.3 of words are in the 5000 most common words
    36.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Juha - 8
    Total number of words is 3750
    Total number of unique words is 1703
    23.4 of words are in the 2000 most common words
    31.8 of words are in the 5000 most common words
    36.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Juha - 9
    Total number of words is 2880
    Total number of unique words is 1552
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    30.3 of words are in the 5000 most common words
    34.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.