Juha - 2

--Mihinkä? hihitti Juha.
--Mihin lienee.
Juha, jonka päähän löyly ja hyvä mieli ja juomansa yhä vain kihosi,
nauroi ja sai Shemeikankin nauramaan. Mutta Marja oli äyskäisevinään:
--Sen kelvottomat!
--Nyt löylyä! huusi Shemeikka. Nyt löylyä, sorea emäntä!
--Vieläkö?
--Jo riittää!
Marja löi vielä, kerta kiellon päälle, vetäytyi sitten porstuaan, kuuli
sinne kaikki, mitä miehet saunassa haastoivat vastainsa lätkinän
lomassa.
--Annahan, kun minä kylvetän, puhui Juha. Rupea tuohon pitkäksesi. Löipä
tiukan löylyn. Oikein rakkaasta kädestä. Kyllä se kitkan kiukaasta irti
saa, kun vain tahtoo. On se, on se ... en olisi luullut, että minä vanha
ja vähän vaivainen saisin semmoisen nuoren ja pulskan.
--Ettehän te mikä vaivainen ole?
--Onnunhan minä vähän, kun karhu puri sääreen. Tuoss' on vielä
hampaitten arvet, ja siitä on jänne poikki. Ei se kulkua haittaa. Eikä
sitä paljon huomaakaan kuin säiden edellä.
--Ei vieras huomaa mitään.
--En olisi häntä ehkä muuten saanutkaan--Juha oli alentavinaan ääntään
ja luuli puhuvansa kuiskaten--käännäs vähän kylkeäsi ... en olisi ehkä
muuten saanutkaan, vaan kun itse kasvatin pikkutytöstä itselleni, ihan
kätkyestä, soudattelin kuin paras lapsenpiika--sen äiti tuli meille
sinne vanhaan Karhulaan nälkävuonna ja teki sen meillä ja kuoli--niin
kun kasvattelin siinä ja ihmiseksi opastelin, lukemaankin ja
rippikouluun, niin siinä sitten otin, kun ei ollut muitakaan ottajia,
vaikka olikin äitini ja koko suku vastaan, kun oli köyhä ja on venakko.
--Venakko?
Vasta lakkasi lätkimästä.
--Teidän heimoanne. Sieltäpäin sen äiti sanoi olevansa, vaan ei ole sen
tarkempia tietoja; orjatyttö mikä lienee ollut, joku pakenija pahoja
pitäjiään; siellähän kuuluvat isännät tekevän piikatytöilleen, mitä
tahtovat. Lieneekö niin, en tiedä.
--Ropsikaa vielä vähän jalkopohjiakin.
--Vaan vähät minä suvustaan, kuuli Marja miehensä jatkavan--sama juttu,
minkä aina vierailleen kertoi, kun vähänkään viinaa nokkaansa sai,
hupakko.--Ei hän minusta silti ole tämän puolen tyttöjä huonompi. Olisi
minulle äiti rikkaitaan tyrkytellyt, ja olisin minä heitä ehkä
saanutkin, aina on valmiiseen taloon tulijoita...
--Pitäisi suunsa! tiuskaisi Marja itsekseen.
--Siitä sitä anoppinsa nyt vihaa, että minä hänet tähän otin. Heitäkse
välistä maammo käydessään niin pahaksi, että on ollut kesken viikon
kotiinsa kyydittävä. Vaan hyvän kurin se sille aikanaan antoi ja opetti
töihin. Nyt sitäkin kiukuttelee: »Jos tuon tiesin, että hänestä mieron
kantamasta itselleni miniää kasvatin, en neuvonut rihmaa neulan silmään
pistämään.» Vaan mitä ma juuri sanoinkaan? Käännyhän mahallesi, niin
sivellään toistakin puolta.
--Jo riittää, sanoi Shemeikka--Sitä sanoitte, ettette välittänyt
rikkaista, vaikka olisi ollut tarjolla.
--Niinpä niin--Shemeikka kuului laskeutuvan lauteilta ja istuutuvan
alemmaksi. Juha puhui yhä ylhäältä, nyt itseään hutkien.--niinpä niin,
vaan minua he kaikki muut kylmäsivät, en katsonut päin, en perin, tämä
oli mennyt kuin veriin. Tuohon Marjaan se vain luonto veti.
--Niinkuin se tikanpoikaa puuhun vetää? kuului Shemeikka hyrähtävän.
--Ai, kun se osaa olla hyvä ja herttainen, kun vain tahtoo, rakas ja
reppoisa kuin tämmöinen kesäinen vasta.
Shemeikka rähäytti lyhyen rivon naurun. Marjan olisi tehnyt mieli iskeä
halolla oveen.
--Vaan saattaa se olla kiukkuinenkin--onko se siellä porstuassa,
katsopas?
Marja ehti parahiksi painautua oven suojaan, kun Shemeikka sitä raotti.
--Ei näy enää olevan.
--Lyö sitten sinä löylyä, vieras, vuorostasi.
--Tulenko pehmittelemäänkin?
--Suorihan siinä omia sorkkiasi. Mitä minä taas pääsinkään puhumasta?
--Jotta osaa emäntä olla kiukkuinenkin.
--Ka niin, vaan vähätpä siitä. On vähän herkkä veriltään, milloin ylen
murheellinen, milloin naureskelee, lauleskelee, päivät päästään
visertelee. On kuin metsän elävä eloisa, ei päivin lepää, ei yökausiin
unta saa, vaan toisin ajoin ei vuoteesta nouse, ja jos nousee, liikkuu
kuin näkijä.
Nyt Juha kylpi, oli vähän aikaa vaiti, mutta jatkoi taas:
--Tämä sauna on meidän yhdessä tekemämme. Tässä oli minulla kaski
silloin, sen laitaan tämän salvoin. Minä täällä kesäkaudet kaskia
viljelin ja kalaa pyysin. Kotitalosta ei minulle joudatettu muuta
apumiestä kuin tuo Marja. »Ota matkaasi tuo mieron venakko, sielläpähän
on lähempänä kotimaataan», sanoivat. Yhdessä me kerran kesässä tänne
kotikylästä suuret selät soudettiin. En puhunut silloin vielä mitään,
vaikka jo panikin mielessäni, että tuosta sen vielä oman itselleni
kasvatan. Minä veistelin, Marja sammalta nyhti ja saumoihin latoi.
Tupaakin yhdessä tehtiin monena kesänä. Se jos tahtoo, osaa kirvestäkin
käyttää. Vaikka oli silloin jo aikaihminen, en häntä sormellani
koskenut. Oltiin niinkuin veli ja sisar vihille asti ja vielä vähän
jälkeenkin.--Heitäs, veli pyhä, sankollinen selkääni. Soh, hyvä, hyvä...
--Onko teillä lapsia? kysyi Shemeikka sen tehtyään.
Oli kuin olisi Juha jostakin herännyt. Mitä hän tässä oikein? Kuka se
oli tuo, jolle hän oli puhunut Marjasta? Mitä lieneekään puhunut?
--Ei ole, vastasi hän lyhyesti eikä sen siitään jatkanut.

Mutta Marjaa suututti ja hävetti. Semmoinen narri ja höperö! Tarvitsiko
hänen saattaa itsensä ja minut vieraan naurettavaksi. Jos itsestään
haastoikin, tarvitsiko hänen minusta?
Kun kuuli miesten valelevan itseään, pujahti hän ulos kodan seinämälle.
Tuskin oli ehtinyt ulos, kun Shemeikka tuli ja alkoi häntä huomaamatta
hiljalleen astella pihaan, ruskea iho illan viileydessä höyryten--pitkä,
solakka, sopusuhtainen--eikä Marja saanut hänestä silmiään ennenkuin
Juha työntyi ovesta kumarana, pitkäselkäisenä, lyhytsäärisenä, jälleen
rientäessään tavallista enemmän ontuen. Juha saavutti nuoren miehen
ennenkuin olivat pihassa. Astuivat rinnan, hirvi toinen, toinen juhta...
Ja heitä katsellessaan pääsi Marjalta saunaan riisuutuessaan hillitön,
räikeä nauru; ei tiennyt itsekään, mikä nauratti, mutta häntä nauratti
vielä saunassakin, kun pieksi itseään vastalla, niin että ihoa kirveli.
Kun hän tuli ulos ja nousi pihaan, istui Juha alasti tuvan rappusilla,
paita sylissä. Hän myhähteli siitä Marjaa vastaan.
--Joko sinäkin kylvit, mahdoit huutaa, niin tulin löylyä lyömään.
Jos olisi Marja tehnyt niinkuin mielensä, olisi lyönyt.
--Panisit paidan yllesi, etkä tuossa alasti roikottelisi! sähähti hän
ohi astuen.
--Kah, annahan kun viillytteleime.
Mutta porstuassa Marja kääntyi ja virkkoi ystävällisemmin:
--Kyllä täällä on jo ruokakin sinulle ja vieraalle.

Kun Marja tuli tupaan, istui Shemeikka siellä, hopeapullo ja pieni
hopeapikari pöydän nurkalla, avattu laukku edessään lattialla. Hän oli
pukeutunut puhtoisiinsa, valkoisiin alusvaatteisiinsa, paita kuin
silkkiä, kirjaeltu kaulalta ja olkapäiltä punaisella ja heleän
sinisellä, hempeä kuin naisen paita.
--Eikö emäntäkin halua maistaa vieraan tarjousta? kysyi hän.
--Mitä se on? Viinaako?
Juha astui juuri silloin sisään hurstisessa paidassa, karvaisin, paljain
säärin.
--Ei ole viinaa, sanoi hän,--lienee hänessä sitäkin, mutta on hänessä
jotakin muutakin ihmeellistä makua, mitähän lie. Kyllä sen kestää
naisenkin suu.
--En minä tarjoisikaan semmoista, jota ei suu kestäisi.
Ja Shemeikka ojensi Marjalle pienen hopeapikarin, katsoi koko ajan
häneen, kun hän hitaasti sillä huuliansa kostutti, katsoi häneen, kun
hän uudesta kehoituksesta uudelleen maistoi, katsoi vielä, kun otti
takaisin pikarin ja tyhjensi sen, minkä Marja oli jättänyt--ja Marja
katsoi häneen, huulet pikarissa, silmät Shemeikassa, he molemmat
ikäänkuin toinen toistaan tunnustellen.
--Hyvääpä oli, suuret kiitokset, sanoi Marja.
Mutta Shemeikka ei sittenkään lakannut katsomasta Marjaa.
--Totta on, mitä isäntä sanoi.
--Mitä se sanoi? kysyi Marja.
--Ei suotta omaansa kehunut. Vaan jos olisi hän minun tuo, mikä on
sinun, silkkihin hänet sitoisin. Katsomme hänelle korean kaulaan,
isäntä?
--Katsotaan, katsotaan, innostui Juha, hyvillään, kun ei nyt näyttänyt
vastaan panevan, vaikkei muuten mikään lahja kelvannut.
Shemeikka jo upotti kätensä laukkuun, ja kun nosti, hulmusi hyppysissä
silkkiliina, kellanpunainen, kukkaniekka, kahahti, levähti ja lennähti
Marjan silmille.
--Onpa se, onpa se! ihasteli Juha.
--Mitä tuo maksanee? vavahti Marjan ääni, huivia levitellessä.
--Elä hintoja kysele, sanoi Juha.
--Kyllä niistä sovitaan, sanoi Shemeikka.
--Ettäkö ostaisit minulle--tämän?
Juhalta kysyi, Shemeikkaan katsoi.
--Se sen sinulle hellästä sydämestään antaa, vakuutti Shemeikka.
--Päähänkö tämä pannaan vai kaulaan?
--Kaulahan, sanoi Shemeikka,--nousi, otti Marjalta huivin, sen hänen
hartioilleen heitti, suori selältä, rinnalta silitti, käski pitämään
pielistä, että pysyisi, ja pyöräytti ympäri ja työnsi menemään Juhan
eteen.
--Nyt se on omasi niinkuin ollakin pitää!
--Onpa se, onpa...
Ja Juha hyrähti ja naurahti, pyörähteli, tepasteli, pidättelihe, mutta
kohta taas uudelleen hyrähti. Ja Shemeikka hyrähteli mukana matkien,
Marjan kanssa silmät silmissä sitä nauraen.
--Se vielä solkea puuttuu.
--Anna solkikin, anna solkikin, jos on! kehoitti Juha.
--Onhan minulla jo solki, sanoi Marja.
--Vaskinenko--vai? kysyi Shemeikka.
--Jospahan minulla kultaisia.
--Vaski palttinan pitäjä, kulta silkkisen sitoja.
--Kultako? päivitteli Marja.
Juha näki, että sen teki sitä mieli. Teki kerran jotakin Marjankin
mieli! Vaikka maksaisi hevosen hinnan, saakoon, mitä haluaa.
--Näytä solkiasi, näytä!
Taas sukeltaa Shemeikan käsi laukkuun, nostaa sieltä mytyn,
silkkikankaaseen käärityn, monilla nauhoilla solmitun, aukoilee,
päästelee pitkin, taitavin, solakoin sormin, siteet suuhunsa
keräten--kehittyy käsiin rasia täynnä yhä hienompaan silkkiin käärittyjä
kapineita, monennäköisiä, monenkokoisia, ne pöydälle latelee, taas
takaisin panee--helähtävät hopeaa, kulahtavat kultaa--yhden viimein
jättää, auki käärii, peukalon ja etusormen välissä riiputtelee
rintasolkea kullankarvallista, helmiä välkkävää, ketjut siitä kahden
puolen riippuen--jota kaikkea Marja henkeään pidätellen katselee.
--Täss' on, tämä sopinee.
--Elä, elä!--en minä semmoista!
--Ota vain--ota vain!
--Mitä hirveitä maksaneekaan?
--Maksoi, mitä maksoi sanoi Juha.
--Et tuota raatsi!
--Ettenkö raatsi!
Ja Juha pyörähti ulos ja pihan yli aittaansa.
--Näytähän, sanoi Marja ja tempasi soljen ja koetti sovittaa sitä
kaulansa alle.
--Anna, kun minä panen, sanoi Shemeikka.
--Minkätähden sinä?
--On meillä tapa semmoinen: sen on pantava, ken on antaja.
--Sinäkö sen annatkin?
--Saathan odottaa ukkoa panemaan--jos luulet paremmin osaavan.
--Ei se--vaan en minä kuitenkaan vento vieraan antimia ota, sanoi Marja
kuin hädissään.
--Vento vieraanko?--kun oman heimosi miehen!
--Mistä minä tiedän, mitä heimoa olen.
--Mutta minä tiedän ja--näen.
--Mitäpä nähnet?
--Näen, mitä näen--ja hiukan peräytyen mittasi Shemeikka häntä kiireestä
kantaan--Karjalan kaunihin kuusen, kukkalatva kuusen, kun hänet vielä
kukkasellakin koristettanee.
Jo kiinnitteli Shemeikka solkeansa Marjan rintaan, työnsi vasemman käden
huivin alle ja sitä kohotti, pisti toisella kädellä neulan päältä läpi
ja alta uudestaan esiin, napsahutti hakaan--hitaasti kävi, mutta hyvä
tuli, pyörähytti hartioista, suori takaa, oikaisi taas, kun oli mennyt
vähän vinoon. Marja oli kuin selin sylissä, olisi tahtonut mennä, mutta
ei kuitenkaan mennyt--rinta nousi, silmä hulmusi ihastusta, ujostusta,
hyvää mieltä ja häpeämistä.
--Nyt on hyvä--kyllä se nyt jo pysyy.
Shemeikka pyöräytti hänet uudelleen päin, loittoni, läheni ja tepasteli
ympäri, Juhan liikkeitä matkien:
--Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää--on se--on se! onpa--onpa!--ja
hyräkehteli niinkuin oli Juha äsken, ja Marjalta purskahti räikeä nauru
ja Shemeikalta samanlainen vastaan.
Yhtäkkiä, nopeasti kuin kissa, oli Shemeikka kahden käden Marjan
ranteissa kiinni.
--On tapa toinenkin meidän maassa!
--Mikä tapa?
Marja _tahtoo_ katsoa häntä rohkeasti silmiin ja katsoo uhallakin,
pelkäämättä, väistämättä, mutta kasvot pingoitettuina ja otsakin kuumana
kihisten.
--Mikä tapa?
Shemeikan kasvot ovat häntä niin lähellä, että hämärtää.
--On kihlasoljesta sulholle suutelon palkka.
--Se tulee!
Hän _kuiskasi_ sen. Juha kuului tulevan, kaksi askelta, toinen
raskaampi kuin toinen, porstuan lotisevalla lattialla.
Shemeikka päästi, lennätti Marjan ovea kohti Juhaa vastaan.
--Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää! Siin' on silkkineen,
solkineen! Katso, eikö ole korea omasi?
--On se, on se--onpa, onpa.
Aivan niinkuin Shemeikka äsken oli matkinut!--tepasteli, pyörähteli. Ja
Marja ja Shemeikka räjähtivät siitä yhdessä uuteen nauruun juuri kuin
äsken.
Mutta Juha pudotti--vähän kuin kehaisten--kourallisen hopeita pöytään.
--Siin' on silkistä ja soljista. En kysy hintaa--ota, mitä maksanee!
Shemeikka otti pienimmän rahan, heitti sen ilmaan, näpsähytti sormiaan,
otti kiinni ja solahutti taskuunsa.
--Senkö sinä vain otatkin?
--Siinäkin on jo liikaa.
--Vaan miksikä sinä minulle lahjaa teet?
--Että saisit sinäkin minulle vastalahjan tehdä.
--Vaan jospa se on sen jo tehnytkin! lennätti Marja.
--Minkä--ka, niin!
Jospa se todellakin oli ne arvannut--tervanpolttajain aikeet ja tahtoi
näin kautta rantain palkita. Olipa siinä oikea mies, olipa oikea kunnon
mies! Eikä Juha ollut ennen monesti vierasta niin lämpimin sydämin
pöytään kutsunut kuin Shemeikan nyt odottavalle aterialle, johon Marja,
korea huivi harteilla ja solki rinnassa välkkäen, ja hyvän mielen hymy
huulilla, kantoi yhä uusia hyviä, tuvasta ruoka-aittaan ja aitasta
tupaan keikkuen.
Syötiin ja syötyä vielä maisteltiin Shemeikan makeata. Ja juteltiin
kolmisin. Ei näyttänyt Shemeikka olevan näkevinään Marjaa, välistä
häneen vain veltosti katsahti, penkillä kenallaan istuessaan seinään
nojaten, jalat oikaistuina ulos lattialle solakkoina, suorina, levossa
jänteet ja lihakset hyvin kylvettyä, kyllin syötyä--kädet ristissä
rinnan päällä ja välistä oieten hopeapikaria kohti. Istui niin ja kertoi
matkoistaan, retkistään merillä ja mailla ja missäpähän lieneekään
kuljeskellut vieraissa valtakunnissa ja kaukaisissa kaupungeissa--ja
kehuskeli hiukan itseään ja kauppojaan ja tekojaan ja sai Juhan tuon
tuostakin sanomaan: »Elähän--vai niin--no, jotakin lienee!» Mutta sitten
häntä näytti raukaisevan ja haukotutti, ja hän kysyi, saunaanko saisi
mennä levähtämään vaiko tähän tuvan penkille oikaista selkänsä. Huomenna
olisi taas taipaleelle lähtö.
--Olisi aitassa sija, sanoi Marja. Vie, Juha, vieras levolle.
Juha lähti edeltä näyttämään tietä. Shemeikka meni mukana, mutta kääntyi
porstuassa takaisin tupaan.
--Jäikö mitä vieraalta? kysyi Marja.
--Koko laukkuhan jäi.
--Eipä vähän jäänytkään, kun koko laukku.
Shemeikka nosti sen olalleen toisesta viilekkeestä, Marjan auttaessa
toisesta. Oli vasen käsi viilekkeessä, oikea oli vapaa.
--Jäikö mitä vielä?
--Lakki jäi.
Marja otti sen penkiltä ja toi. Silloin Shemeikka kahmaisi kainaloonsa
Marjan ja painoi rintaansa pään ja piti sitä siinä hetken. Päästi
sitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ei virkkanut mitään ja
meni. Eikä Marjakaan saanut mitään virketyksi. Jäi vain siihen kädessään
Shemeikan lakki. Juha ilmaantui oveen. Marja heitti lakin hänelle ja
aikoi ulos.
--Vie lakkinsa vieraalle.
Vaan Juha seisoi ovessa, sulki tien, suu ja silmät hymyssä.
--Mitä tahdot? Marja melkein tiuskaisi, silmä kylmänä ja terävänä kuin
puukon kärki.
--Tu-tulin juotavata, sammalsi Juha.
--Johan siellä on.
--Niinpä, vaan mi-minullepa ... söin suolaista...
--Tuoss' on!
Marja sysäsi hänelle pöydältä sinukkatuopin. Juha aikoi sanoa jotakin.
Ei saanut sanotuksi, vaan sen sijaan ryyppäsi tuopista sinukkata. Vasta
sitten hän uskalsi.
--Mi-minnekä si-sinä menet maata, kun--?
--Kun mitä?
--Kun vuoteesi vieraalle annoit.
--Saunaan, tiuskaisi Marja
--Olisi ehkä viileämpi maataksesi mi-minun aitassani...? Minä vaikka
menen tallin ylisille.
Marja meni ulos. Näkyi menevän niinkuin olisi taas ollut vihassa
jostakin. Näkyi menevän saunaan. Ja Juha meni tuoppeineen omaan
aittaansa.

III.
On jo iso päivä, kun Shemeikka herää aitassaan. Selällään maaten, kädet
niskan takana hän tarkastelee yösijaansa... Naisen aitta, lienee itsensä
emännän. On olevinaan parhaita taloja tämä, mutta eivät isot ainakaan
emännän kätköt. Kaksi sarkaista talvihametta ja yhtä monta kesäistä
kotikutoista, yksi ainoa palttinapaita, muut piikkoa. Kimppu harmaita
sukkia orrella riippumassa. Eipä ihme, että huikenivat silmänsä
silkkihuiviin ja solkeen, äijän niinkuin hänen naisensakin. Suotta
taisin tehdä kalliin lahjan, olisivat talonsa myyneet, jos en vähemmästä
antanut. Vaan eipä Uhtuan Shemeikka ensi kertaa lahjaa naiselle antane.
Eivät mahtuisi tämän aitan orsille kaikki silkit, jotka on annettu.
Onhan hyvä, että on ystäviä tämänkin tien varressa... Se on sorea
nainen, aivan unia itsestään näytti...
Yhtäkkiä kuului, niinkuin silloin, kun vikla lentoon lähtien ääneensä
remahtaa, kuului laulahdus, tarhalta alkaen ja sieltä pihan yli tupaan
tuoden ja taas tarhalle ja sieltä takaisin--oli Shemeikka kuullut
heidän, naisien laulavan, vaan ei milloinkaan niin syvästä rinnasta, ei
niin selvästi ja helposti kurkusta kumpuavan. Oli, kuin olisi ollut
laulajassa iloa ja riemua niin, ettei itseensä enää mahtunut. Heidän
laulustaan aina kuulee, mitä eivät muuten anna tietää. Vaan eipä ole
monesti sattunut mikä eilen: ei edes huudahtanut, vaikka lyövänsä
pelkäsin... Antoi heti paikalla itsensä morsiameksi pukea. Vapisi,
vaikka koetti olla. Olisi se pian saatavissa, kun vain viitsisi. Vaan
johan sinun sukuasi, Shemeikka, yhden miehen osaksi juoksentelee
vierasten talojen tanhuvilla, mikäpä omillasikin. Ei aavisteta, isät,
kenen poikia polvillaan keikutellaan. Olisiko hänellekin, hyvälle
miehelle, tässä se ilo toimitettava? Se se on kaikista hupaisinta ja
hulluinta, kun vuoden päästä taloon tulee ja siellä lennätetään oma
poika partaa repimään.
Hän nauroi puoleksi auenneella, äänettömällä suulla, ja veri kihahti.
Hän sysäsi jalallaan auki oven ja näki Marjan maitopyttyä kantaen
notkuttelevan tupaan. Sillä on ryhti kuin parhaalla pajarin tyttärellä,
on sillä!
Marja siivilöi maitoa pöydän päässä, kun Shemeikka tuli tupaan. Käsi
kaarena korkealla, kun kauhalla maitoa siivilään hulahutti. Kohisi
maito, sitten lirisi, kohisi taas ja taas lirisi, käden kaaren noustessa
ja laskiessa.
--Huomenta, emäntä.
--Ka, huomenta, vieras.
Ei väistänyt Marja katsetta. Vastasi siihen pitkästi, niinkuin uhalla.
Oli sunnuntaiasussa, harteilla Shemeikan silkki ja rinnassa solki.
--Vieläkö isäntä nukkuu? kysyio Shemeikka.
--Vai nukkuu! Meni jo ennen auringon nousua lahnan kutuun. Käski sanoa
pitkännukkujalle, että kun nousee, ei saa päästää pois ennenkuin hän
tulee ... vaikka iltaan viipyisi.
Shemeikka jäi seisomaan, seuraillen Marjaa silmillään, huulilla hymy.
Kun Marja oli maidon siivilöinyt, nouti hän pienen tuopin, täytti sen ja
pyysi vieraan ottamaan. Shemeikka vain hymyili. Marja kysyi, hymähtäen
hänkin, pitikö vieras köyhän talon tarjousta halpana, koska ei
kelvannut?
--Et taaskaan, emäntä, tunne Karjalan tapoja. Meillä ei vieras
milloinkaan ota itse, emäntä hänen käteensä kiidättää kaiken, mitä
tarjoo. Tuulispäänä jo ovensuuhun vastaan lennätetään.
--Saahan tämän lennättää!--ja Marja tempasi pöydältä haarikan ja vei sen
Shemeikalle. Shemeikka nosti sen huulilleen.
--Antaja meillä odottaa, kunnes vieras on maljansa pohjaan tyhjentänyt.
--Kaikkiko täytyy tehdä niinkuin siellä? nauroi Marja.
--Kaikki, sanoi Shemeikka totisesti ja mulautti silmiään tuopin laidan
yli.
--Eikö olisi parempi niin, että maassa maan tavalla?
--Ei, sanoi Shemeikka totisesti yhtä ja teennäisen juhlallisesti ja
ojensi Marjalle tuopin.--Marja nauroi katketakseen sen kujeille,
viedessään tuoppia takaisin pöydälle.
--On nyt urhon turpa maidossa kuin vasikan!
Shemeikka ei pyyhkinyt partaansa, lipaisi sitä vain vähän kielellään ja
virkkoi yhä samaan tapaan:
--Se oli toinen kaunis Karjalan tapa. On vielä kolmaskin, kaikista
kaunein. On vierahan parta pyyhittävä sen, joka sen tahrii.
Nopealla, välähtävällä liikkeellä ojensi Marja hänelle esiliinansa
vyöltään, mutta yhtä nopealla tempasi Shemeikka häntä niskan takaa,
samalla kun toisella kädellä kohotti leukaa ja painoi pitkän suudelman
hänen huulilleen. Marja tunsi voimakkaan voivuttavan rinnan ja näki
tummat, kiehahtavat silmät; Shemeikka tunsi pehmoisen poven ja näki
raukenevan, ummistuvan katseen.
--Ei saa, sanoi Marja laimeasti ja jos ei olisi päässyt pois, olisi
siihen lyykähtänyt--ja jalka oli paetessa raskas kuin sen, joka unissaan
pakenee.
Shemeikka meni hitaasti ja tyynesti ulos ja istahti rappusille. Marja
kulki ohi.
--Ei saa vieras toista kertaa semmoista tehdä.
--Ka, minkä tähden ei?
--Jos joku olisi nähnyt?
--Senkö tähden ei?
--Eikä muutenkaan. On luvattava. En uskalla tuoda ruokaa pöytään.
Se pyysi sitä niinkuin ei olisi itse omin voimin kyennyt, melkein
rukoilevin silmin ja ilmein.
--Luvataan sitten. Saaneeko katsoakaan?
--Katsoa saa.
--Onpa hyvä, ettei tarvitse ummessa silmin.
Marja hymähti hämillisen hellästi... Pilkkasiko se?

Syötyään loikoili Shemeikka pihamaalla, lämpimässä paisteessa,
selällään, kädet niskan alla. Marja väijyi tuvan ikkunassa, kasvot
kalpeina ja jäykkinä lasia vasten, povi kohoillen, silmä hivellen
kaarevaa rintaa ja jalkojen jäntevää jousta, kun toinen jalka toisen
päällä lepäsi.
Pääskyt liitelivät ylhäällä ilmassa Shemeikan pään päällä, lämmin tuuli
leyhytteli rintaa ja kaulaa.
Ei tule puheille, välttelee. Joko liiaksi arkiutin? Olisiko pitänyt
varovammin viihdytellä? Mikä mahtaisi oikein pitää olla tämän lintusen
houkuttelulaulu? Itseänikö kiittäisin ja kehuisin: tämmöinen solakka
poika, kauppias kuulu, metsänkävijä mainio sinua haluaa! Vai häntä
itseäänkö kehuisin, korvaansa kuiskuttaisin: ylen ihana olet, en ole
ikinä vertaistasi nähnyt; näethän, etten mitänä voinut, kun sinut näin,
täytyi halata, täytyi suudella. Yksi sulaa suruisesta soitosta, toinen
iloiseen lauluun hullaantuu. Mutta mitä laulanetkin, yhteen menoon laula
naisen uuvuttelulaulu niinkuin lapsen, ettei herätä ehdi. Kun
kiehtomassa olet, elä vaikene, ettei lumous laukea, kun olet säkeen
sanonut, heti tiedä jo toinen, millä jatkat.
Ilmaantui aittansa kynnykselle emäntä, istahti ompelemaan, ei päätään
kääntänyt, ei silmäänsä nostanut. Shemeikka häntä siihen katseli, ja jo
tiesi, minkä houkuttelulauluistaan hän _tälle_ linnulle laulaa.

Hän nousi, meni ja istahti kahareisin kynnykselle, toinen jalka aitassa,
toinen ulkona--ja sanoi yhtäkkiä yllättäen:
--Haastaisit minulle huolesi, emäntä nuori.
Marjan ääni vähän vavahti:
--Huoleniko? Mitkä huoleni?
--Kaikki ne, mitkä sinulla on.
--Mistä sinä tiedät, mitä minulla on ja mitä minulla ei ole vai eikö ole
ollenkaan?
Shemeikka piti vähän laulunsa lomaa, sitten kosketti uudelleen soitinta,
jonka jo tunsi hyvin helähtäneen.
--Ei ole rattoisa elämäsi täällä erämaassa.
Marja ei vastannut, ompeli.
--Miehesi vanha ja jörö, piikatyttösi hiljainen ja mitätön, ei vierasta
käy talvikausiin, kesällä jos joku tulee, niin meneekin.
--Kun ei ole parempaa nähnyt, ei osaa kaivatakaan.
--Lähde kanssani Karjalaan hupailemaan!
Marja katsahti säpsähtäen ylös, mutta sitten taas alas.
--Ja mitä minä siellä?
Silloin tuli kiihkeä, tiukka, ahdistava kysymys:
--Ja mitä sinä täällä--tässä surkeassa maassa--semmoinen kuin sinä?
--Ja mikä tällä maalla vikana? Ja lieneeköpä muuallakaan parempi?
--He huonosti täällä naisensa hoitavat. Ei meillä niinkuin täällä
niskaansa työn teolla köyristetä, ei meillä silmiänsä riihen kitkussa
soaista, ei meillä kaskessa kasvojansa noeta, ei meillä selkäänsä
käsikivissä katkota. Talon nuorikot täällä kuin orja-akat meillä,
köyryniskat, tihrusilmät, riippurinnat, pystymahat, kuin takkuiset,
kesäiset koirat--et sinä, emäntä, ihme ja kumma, vielä semmoinen, mutta
pian sinustakin semmoisen tekevät. Pian puna poskiltasi putoo, pian
kiilto silmistäsi katoo.
--Entäpä katookin--kenellepä siitä lie vahinkoa?
--Kyllä sen tiedät kenelle.
--Olisiko sielläkään parempi?
--Sielläkö? Miehet hankkii, miehet liikkuu, vierailta mailta viljan
valmiina tuovat--naista ilonaan pitävät, ei orjanaan.
--Mitä sitten naiset tekevät?
--Ka, kankaita kutovat, koreitaan kirjaelevat ja orjia opastavat.
Kesällä, milloin huvikseen haluavat, kalaa pyytävät, marjoja poimivat,
makeita keittävät. Niinpä aina nuorina pysyvät, niin kauan kuin ikä
antaa, punakkoina, pulleina, pehmeinä. On keveät jalkansa karkelossa,
ovat heleät äänensä, kun illatsuissa laulaen karsinassa istuvat. Hellinä
ja herttaisina pysyvät--täällä kaikki jöröjä ja äänettömiä. Ka niin
Karjalan mies omaansa hoitaa!
--Hyväpä näkyy olevan heillä siellä elämä, sanoi Marja, ompelustaan
kääntäen.
--Kullassa kuhajavat, silkissä sihajavat. Emme talvikausia heidän
vuoteillaan viru. Rinta rakkautta täynnä joka kevät palaamme, kesän
lyhyen kerrallansa karkelemme, heitä polvellamme istutamme.
Shemeikka ihan korvaan puhuu, yhä kiihtyy hänen laulunsa niinkuin
metsolla soitimessa. Vähän aina lähenee, Marja sitä mukaa siirtyy, huuli
omassa tekemässään hymyssä, silmä ompeluksessa kiinni, sormi kiivaasti
neulaa käyttäen.
--Tulisit, emäntä, kerran Karjalaa katsomaan, koska Karjalasta olet
kotoisin! Ollaanhan naapureja, toisten vaaroilta tulet toisten vaaroille
tuikkaa. Päivä koskia lasketaan, toinen tyyniä vesiä soudetaan, väliin
vähän kankaita astutaan, ja kolmas taas koskisia vesiä viilletetään--
niin jo sieltä suvannon alta minun kalamajani kuumottaa, ja siitä vielä
vähän, niin jo ollaan kotikylässä. Kylä siellä suuri korven koskemattoman
keskessä. Talo siellä minulla vanha ja rikas. Käsillään sinua kantaisivat,
heimonsa löytölasta, ilosta iloon kuljettaisivat, juhlasta juhlaan,
karkelosta karkeloon kiidättäisivät. Vanha äiti minulla, ylen on hyvä ja
herttainen, se sinua kuin sukulaistaan--silkkihin, samettiin pukisi. Tule
Karjalaan, emäntä!
Olisiko tuo totta vai pilaa? Ääni totta, mutta pilaa mahdotonta, mitä
puhui.
--Tule käymään, tule katsomaan! Tule heti! Minun kerallani!
--Sinun kerallasi?
--Mitä sinä täällä teet, kaunis, sorea emäntä! Vanhenet, ränstyt, tulet
samanlaiseksi kuin kaikki muut. Täällä vähän vielä elät, ei huulesi
hymyhyn kuonnu. Silmäsi samenee, tukkasi kuihtuu, poskesi painuu
kurttuun kuin paleltunut marja. Niskasi köyristävät, vartesi
vääristävät, liialla raatamisella sorjat jalkasi vinoon vääntävät ...
sinun sorjat jalkasi...
--Elä puhu semmoisia.
Mutta Shemeikka jatkoi:
--Ja ketä varten? Tuota--ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista
liuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä...
--Elä puhu minulle enää mitään!--Marja melkein parkaisi, kuin hätää
huutaen.
--Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii--rykii ja röheltää--
--Voi, voi--elä!
--Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin
semmoisen vuoteessa virua?
--En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa,
silmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa
ja istahti alemmalle portaalle.
--Etkö? Etkö todellakaan?
--Ja mitä se kehenkään kuuluu, missä minä virun, vaikka viruisin
sikopahnassa?