Johdanto Suomen kirjallishistoriaan - 2

puustavien muutoksen suhteen vaarinotettava. Siitä on ymmärrettävä tämän
kysymyksen olevan oppineitten suomen tuntijain ratkaistava, ensin
tiedollisesti ja sitte käytöllisesti eli rinnatusten kumpaisellaki
tavalla, koska tieto ja käyttö aina käyvät elämässä käsikkäin. Kieltoa
ei kuitenkaan ole muidenkaan sanomasta ajatuksiansa, vaikka ne
tavallisesti ampuvat syrjään, niinkuin taitamattomain nuolet ainaki, ja
ilmoittavat enemmin omia luuloja kuin asiaan perustetuita mietteitä.
Jos kielen historiaan katsotaan, niin kaikki siihen juurtuneet, kansan
tuntemat sanat, nimet ja nimitykset vieraasta alkuperästä ovat
muuttuneet suomalaisiksi, jommoisina ne myös ovat otetut
kirjoituskieleen, paitse mitä jotkut ovat ruvenneet niitäki
muukalaisiksi purkamaan[1]. Kun siis kansalla on ollut lupa kielensä
ahjossa muodostaa vieraita raaka-aineita (jos sana on sovelias), niin
eikö sama oikeus olisi kansan oppineillakin? Vai pitäisikö entisyyden
lanka tässä äkkiä katkaista, ja sekoittamatoin muukalaisuus kieleen
istuttaa? Semmoiset hyppäykset eivät ole kansain sivistyksessä
tavalliset, eivätkä hyödylliset. Joka maahansa ei tahdo kasvattaa kahta
lahkoa -- sivistymätöintä ja sivistynyttä -- se pitää suurimman huolen
kielen omituisesta edistyksestä.
[1] *Sanomilla Turusta* on tämän suhteen paljo omalla tunnollansa.
Niissä, jos muissaki kirjoituksissa, on suuri muukalaisuuden himo nimien
kirjoittamisessa vallinnut. Semmoisetki kieleen juurtuneet sanat kun
esm. *kahveli*, *kahvi*, *pajunetti* j. m. m. ovat Turun turmellun
puhekielen mukaan väännetyt *kaffeliksi*, *kaffeksi*, *bajonetiksi* j.
n. e.
Sivistyksen tultua kielenki puolesta suomalaiseksi, muuttuu Suomessa
melkein kaikki toiselle kannalle. Sitä kansa odottaa niinkuin maallisen
onnensa ja toivonsa ihaninta auringon koittoa, saattaaksensa nousta
muiden sivistyneiden kansain riviin, omituisesti ja vapaasti täyttämään
kutsumustansa maailmanhistoriassa. Käännös on tehtävä, josta "ura uusi
urkenevi"[1], ja se on nykyisen miespolven alotettava. Kunnollisten
koulukirjain toimittaminen on aikamme tärkeimpiä ja tarpeellisimpia
töitä. Niiden kautta pannaan itu suomenkieliselle tieteelle, josta
nesteinen kaste nousee kansallisen kirjallisuuden kasvannolle maassamme.
Sentähden on ei ainoasti oppisanain, joista jo olen sanonut ajatukseni,
vaan myös nimien ja nimitysten kirjoittamisessa tarkka päätös otettava.
[1] Ks. Kalevalan 50 runon loppusäkeitä, uud. painossa.
Taitavain tarkastettaviksi esitellään tässä seuraavat ohjeet:
_1) Kaikki, mikä ei ole enemmin toisen kuin toisenkaan kansan, eli joka
on yhteistä tahi monen, kirjoitetaan ihan suomen kielen vaatimuksia
myöten._
Siis esm. -- taivaan kappalten, tähtien ja ilman sattumusten; suurempien
merien, jokien, lahtien ja vuorien; eläinten, kasvuin, hedelmien, kivien
ja mitallien; virkojen, ammattien, kuntien, arvoin ja költtien; tavarain
ja kaluin; tieteisin, taiteisin, teollisuuteen, maaviljelykseen,
rakennuksiin, kauppaan, hallitukseen, sotaan, meren kulkuun j. n. e.
kuuluvat nimet ja nimitykset. Uusia tehdään myös tilaisuutta ja tarvista
myöten.
_2) Kaikki, mikä on kunki maan ja kansan oma omaisuus, kirjoitetaan
kunki maan kielen mukaan._
Siis esm. maiden, paikkain, kaupunkien, kylien, kansain ja henkien;
pienempien merien, jokien, lahtien ja saarten, ja järvien; omituisten
virkojen, arvoin j. n. e. nimet ja nimitykset. -- Jotka ovat suomen
kieleen juurtuneet, pidetään muuttumatta. Jotka jotaki merkitsevät
voidaan suomentaa. Niissä kielissä, jotka suvaitsevat monta keraketta
perätysten, tehdään varallisia puustavimuutoksia, niin ettei nimien
selkoa sorreta. Lyhyitä äänikkeitä voidaan venyttää pitkiksi; c:n siaan
kirjoittaa k:ta.
_3) Omien miesten ja naisten muukalaiset sukunimet kirjoitetaan niinkuin
he itse ovat ne kirjoittaneet eli kirjoittavat. Mutta ristimänimet
suomen kielen juhlallisen muodon mukaan._
Luultavasti muuttuvat sukunimetki Suomessa aikaa voittaen suomalaisiksi.
Kun vieras kuori on kolottu, puhkeaa suomalaisuus kaikessa täydellisesti
näkyviin. Nyt se on peiton alla, niin ettei Suomen kansaa muut paljon
suomalaiseksi tunne. Varmaan tulee se aika, jona sitä ei pidetä
koulupoikalaistekona[1], että sivistyneissä seuroissa puhutaan suomeksi
esm. *Henrik Kaapriel*-, *Juhana Wilhem*-, *Juhana Lutvik*-, j. n. e.
nimisestä kiitetystä miehestä Suomenmaassa. Nimistä kunki kansan mainiot
henget tutaan, kielestä kansat tuntevat toisensa.
[1] Ks. Litteraturbladia (Kirjallisuuslehteä), 9 n:roa v. 1857, s. 261.
Mitä kieleen yleisesti tieteellisissä kirjoituksissa tulee, jos
semmoisia suomalaisuuden väliaikana[1] alkaisi runsaammalta karttua, ja
jos niitä aivotaan kansan luettaviksi, niin niissä on paras välttää
outoja sanoja. Koulukirjoissa on eri laita. Ranskan Akatemia esm., olen
jossakussa lukenut, ei ota uusia oppisanoja tekoihinsa, ennenkun ne ovat
levinneet kansaan. Sillä tapaa voivat omat maamiehetki huviksensa ja
sivistykseksensä johonki määrään lukea oppineittensa kirjoituksia. Siitä
on myös suuri voitto tieteille kuta enemmän niillä on lukijoita ja
ystäviä. Niin sivistynyttä yleisöä ei ole kuitenkaan missäkään, että
kaikki osaisivat rentonaan ymmärtää tieteellisiä tekoja. Suomessa ei ole
sitä nykyään odottamista; sillä monisatainen ei ole niiden joukko, jotka
tietävät, mikä tiede onkaan. Sitä suurempi on erinomattainki
suomenkielisten kirjoittajain velvollisuus ahkeroida saada esitys- ja
kirjoituslaatuansa niin selväksi ja yleisesti ymmärrettäväksi kuin
mahdollinen on. Se on jokaisen velvollisuus, kunhan vaan ei ylimäärin
unohteta lausetta: "paljon puhutut asiat katoovat"[2].
[1] Suomalaisuuden väliajaksi voipi sen nykyistä tilaa sanoa. Se loppuu
silloin kuin suomen kieli pääsee Suomessa valtakieleksi.
[2] Ks. W. E. Svedeliuksen historiallisesta opinnasta (Om historiska
studier). Lund, 1857, s. 21. -- Tämä Ruotsin Yliopistojen nuorisoa
varten tehty kirjainen on sangen hyvä osoitus historian lukemiseen
Suomenkin oppivalle nuorisolle.
Nämät ovat ne yleiset perustukset ja ohjeet, joita kielen suhteen
aivotaan tässä näin aljetussa kirjallishistoriallisessa kokeessa
seurata.


2:ksi Tieteiden synty, tarkoitus ja kasvanto.

Edellisessä jaksossa ovat tieteet niin usein tulleet sivuuttamalla
kysymykseen, että niistä olkoon tässä suotu vähän laviammasti puhua. Se
ei poikkeuta aineesta, koska erityinen tiedehaara on edessä, joskoki
tähän ei käy paljon sovittaminen kiitettävän ruotsalaisen
muisnastutkijan ja nerollisen historioitsijan Geijerin sanoja: "siitä on
voitto asioille, että niitä katsotaan suuresti"[1]. Arvattava on
kuitenkin, ettei niin syvää ja laviaa ainetta, kuin tieteiden synty,
tarkoitus ja kasvanto itsessään on, voida tässä ottaa muuhun kun
ylimalkaseen silmäykseen.
[1] Ks. Erik Gustaf Geijerin koottuja kirjoituksia (Samlade skrifter),
1:n osa, III. Tukholmi 1851, s. 328.
Oppineitten hyväntahtosella luvalla otan vertauksen Suomen kansan kauvan
jo kadonneista päivistä. Kalevalasta tiedetään Wäinämöisen ja
Joukkahaisen tiellä vastatusten tullessa yhtyneen kovaan riitaan,
kumpiko heistä olisi "tiedolta parempi, muistannolta mahtavampi"[1],
jommoisia sanasotia vieläki tavataan Suomalaisten kesken, kun kaksi
mahtavaa, mielestänsä hyvinki tietävää sattuu yhteen; "mies on" muka
"miestä oppimaan, toinen toista voittamaan". Tämmöiset kiistat eivät
verta vuodata, vaikka eivät kiitostakaan tuo Joukkahaisen vertaisille,
jotka satunnalta tilan saatuansa röykkiästi näyttävät oppiansa ja juuri
sillä tavoin julkasevat taitamattomuuttansa, niinkuin "laiha poika
Lappalainenki" teki, josta sai ansaitun palkkansaki.
[1] Ks. Kalevalan uuden painoksen 3:ta ja vanhan painoksen 30:tä runoa.
Näihin Suomen kansan muinas-uroihin voidaan verrata tieteitä ja niiden
viljelijöitä: kutakin erityistä tiedemiestä, olkoon kuin oppinut
hyvänsä, tietonsa puolesta Joukkahaiseen, ja tieteitä itsiänsä
Wäinämöiseen, tietäjään ijänikuiseen. Tieteet ovat nimittäin vanhat,
tiedemiehet kunakin aikana niiden suhteen nuoret. Ihminen on muka
niinkuin järjellinen olento melkein jo aikain alusta ahkeroinut tutkia,
miettiä ja käsittää ei ainoastaan kaiken olon juurta ja lähdettä, vaan
myös kaikkea, mitä luomisessa löytyy, näkyväistä ja näkymätöintä. Siihen
on ihmisellä ollut tukeuttamatoin halu, joka on osoittanut hänellä
olevan voimanki sen täytäntöön. Tämä voima ei ole muu kun järjen
jumalallinen omaisuus ihmisessä, jonka avulla ja johdolla hän saattaa
valossa ja selkeydessä vaeltaa elämän äärettömällä ja hämärällä merellä.
Tästä halusta ja ahkeroimisesta ovat tieteet sijinneet ja syntyneet.
Paljo löytyy kuitenki niitä, jotka eivät anna mitäkään arvoa tieteille.
Sanovat niitä oppineitten aprikoimisiksi mielijohteiksi, joilla ei ole
luotettavaa yhtäpitävyyttä olon ja elämän kanssa. Siten eroittavat
tieteet todellisesta elämästä, ja ovat tyytyväiset omilla luuloillansa,
jotka todella ovat mitättömät ja arvottomat. Tämä epäilys tieteiden
totuudesta tulee siitä, että harvalla on selkeä käsitys järjen ja
luomisen keskinäisestä välistä toinen toisiinsa. Järjen kautta saatu
tieto ei olisi nimittäin mahdollinen, eikä siis luotettava, ellei
maailma ja kaikki, mitä siinä on, olisi järjellisesti luotu ja
matkaansaatettu, ja ellei kaikki seuraisi järjellisiä sääntöjä ja
lakiloita. Tämä on niin silminnähtävä, että sen saattaa jokainen huomata
niin pienimmistä kuin suurimmista luomisen kappaleista; katso esm.
kukkaista kedolla, kuinka sen lehdet, kanta ja siemenen alut ovat
säännöllisesti ja somasti rakennetut; kuule linnun laulua, kuinka sen
viserrys on sointuinen ja mukava; silmäile muuriaisen vireyttä ja ota
siitä oppia! Kuinkas sen voisit, ellet järjelläsi sitä ymmärtäisi ja
ellei järjellisyys kohtaisi sinua kaikissa? Järki tutkii vaan
järjellisiä asioita. Se on varma siitä, että esm. Jumalan olento, joka
kaikki on luonut, kaikki hoitaa ja johtaa, ei saata olla muu kun puhdas
järki, ja juuri sentähden kun hänen olentonsa on järjellinen, on kaikki
järjellisesti luotu, ja sentähden myös ihminen voi kaikkia tutkia ja
tietoonsa luottaa. -- Pyhällä ennustuksella lausuu apostoli Paaval:
"ettekö tiedä, että meidän pitää enkeleitäki tuomitseman; kuinka ei siis
ajallisia asioita?" (1:n kirje Korintilaisille, 6 luk., 3 v.). Tämä
tarkoittaa likimäisesti uskon asioita, vaan sopii käyttää
tieteellisessäki suhteessa. Mutta, kaiken tuomion edellä käy tieto,
kaiken tiedon edellä tutkinto ja kaiken tutkinnon edellä järki, joka on
näiden kaikkien sisällisin johtaja, selvittäjä ja päättäjä.
Ei kuitenkaan niin kuin kaikki valo jo olisi voitettu, kaikki tieto
käsitetty; sitä ei ajallisen olon ja elämän kasvavuus ja eteenpäin
rientävyys milloinkaan myödytä. "Tieteen vainio", sanoo jossakussa
paikassa mamseli Bremer, "on ääretöin ja sen kasvattamat kukkaiset ovat
ikuiset"[1]. Epäilemättä on tämä totta. Tuhatvuosien ahkera tutkinto,
monet ja suuret harhailemiset ynnä niiden oikasemiset ovat kyllä
edistäneet ihmisellisen tiedon piirin niin suureksi ja tehneet tieteet
niin varmoiksi, ettei kukaan saata omaa taitamattomuuttansa ja
laiskuuttansa peitellä tieteellisen valon puutteella; mutta äärettömän
paljo on vielä tutkimatta ja tietämättä, ja niin on aina vastakin oleva.
Tässä on kuitenki merkittävä se asian mutka, että tietämättömyyskin on
tieto, ja onpa niin painavasta laadusta, että se on tiedon ehtona; jos
ei tietämättymyyttä löytyisi, ei silloin tietoakaan ja sen lisääntöä
olisi. Ajattelevalle on kaikki tämä ilahuttava ja lohduttava, sillä se
on varmana takauksena siitä, ettei ihmiseltä tiedon halu ja ahkeroiminen
milloinkaan lopu.
[1] Tunnettu on tämän nerollisen naisen suomalainen syntyperä.
Mainittua halua elköön kuitenkaan verrattako turhaan
uteliasmielisyyteen, ja tieteiden tarkoitusta elköön myös pantako
semmoisen uteliaisuuden täytännöksi. Se olisi aivan väärin. Korkiampi on
tieteiden tarkoitus, jaloarvoisempi niiden vaikutus kun kärkkään
uudishalun tyydyttäminen. Mikäs se on? Se on totuus ja niinmuodoin tieto
itse, sillä tieto on totuus. Tieteet antavat olosta, elämästä ja niissä
löytyvistä kappaleista oikian käsityksen; sitä sivistynyt ihminen haluaa
ja on velvollinen saamaan. Tieteet poistavat pimeyttä ja
taitamattomuutta, ne karkoittavat epäluuloja ja niiden rasittavia
seurauksia. Tieteet valaisevat kaikkia asioita, ja johtavat kaikkia
ihmisiä totuuden tuntoon. Niistä saadaan enemmän oppia ja valoa kun esm.
kuuluisan englantilaisen runoilijan Shakspeare'n mainiosta lauseesta:
"taivaassa ja maalla löytyy enemmän kun viisaustieteenne voi
uneksiakaan", jota tieteellisen totuuden epäilijät vetävät esille,
siihen verkkoon kiertääksensä taitamattomia. Se maa ja kansa, jossa ei
tieteitä viljellä, on verrattava sokiaan ja kuuroon ihmiseen.
Mutta totuus ei synny maailmaan vähällä aikaa eikä vähillä vaivoilla.
Tieteiden historia on lavia kirja ja sen lehdet ovat kastettuina
kärsimysten kyyneleillä ja punattuina viattomuuden veripisaroilla.
Tieteen kedolla on liikkunut vaino ja ahdistus, ja jotka sen
palveluksessa ovat uhranneet ja menettäneet henkensä, ansaitsevat
ainakin yhtä suuren kiitoksen ja kunnian kun urhoollisimmat sankarit
sodan tantereella. Tiede on korkein, vaikein ja vaivaloisin kaikista
ihmisen töistä ja toimista; siitä on ymmärrettävä, mikä kunnioitus,
rakkaus ja ansio tiedemiehille kussaki maassa on osoitettava ja
annettava. He ovat kansansa suurimmat ja totisimmat sivistyttäjät ja
hyväntekijät. Suuret ja nerolliset tiedemiehet ovat ihmiskunnan
valistajat.
Kaikkia voidaan väärinkäyttää. Niin tieteitäkin. -- Luku ja oppi ei ole
suinkaan kaikille mieluista työtä, josta syystä niin monta seisahtuu
elinajaksensa asumaan taitamattomuuden rikkaporstuaan. Kummakos sitte,
jos niidenkään joukko ei ole pieni, jotka heittävät tieteellisen opin ja
harjoituksen puoliväliin ja kiiruhtavat onnen etsintöön ulkonaisen
elämän lavialla tiellä. Usiasti sattuu niin, että tämmöiset
huikentelevaiset raukat ovat maistaneet tieteiden hedelmiä niin paljon,
että ovat joutuneet epäilyksen aalloille, josta sitte eivät anna
itsillensä aikaa ja vaivaa päästä vakuutuksen lujaan satamaan, uskon
asioissa semminkin. He ovat väärinkäyttäneet tieteiden korkeutta ja
syvyyttä lapsuutensa uskon rikkomiseksi, kun eivät sitte ahkeroi sitä
saada parannetuksi ja selitetyksi käsityksen kovassa koulussa. Mutta
muutamissa ja eipä niin muutamissakaan muuttuu tiedon halu kuolettavaksi
himoksi, joka murhaa sielun ja ruumiin. Kuta korkiampi putous, sitä
vaarallisempi lankeemus. Monelta on tämä himo pilannut mielen ja
hulluuttanut pään ajut. Toisia on se upottanut yksinäisyyteen ja elämän
ylenkatseesen. Tämmöisten tiedon himon uhrien joukossa on esm. uudempana
aikana Mentelli-niminen unkerilainen oppinut aivan omituinen ilmaus
tieteiden historiassa. Hamletin tavoin Shakspearen näytelmässä olisi hän
tunkeinut asumaan vaikka pähkinäkuoren sisään, ennenkun kirjoistansa
olisi luopunut. Niistä hän imi oppia ja viisautta yöt ja päivät, niitä
rakasti niin huimasti, ettei pitänyt ulkonaisen elämän onnesta, sen
tarpeista, sen seuroista, sen siisteydestä ja puhtaudesta pienintäkään
huolta. Mentelli kuoli surkiasti ja vei oppinsa hautaan; ei heittänyt
minkäänlaisia omia kirjoituksia jäljellensä, vaikka elinaikansa tutki ja
oppi. Hän ja hänen kaltaisensa ovat verrattavat hedelmättömään peltoon,
josta ei ole hyötyä kellekään[1].
[1] Ks. J. B. F. Descuretin kirjaa: Himojen lääkitys (La Medicine des
Passions), josta löytyy ruotsalainen käännös A. Ekströmiltä, pain.
Norrköpingissä 1847, s. 478 ja ss. -- Mentellin himo vei hänen
Pariisiin, jossa olisi saanut rohvessorin viran, mutta ei huolinut.
Valitsi siellä asunnoksensa puolineljättä kyynärää pitkän ja leveän
lautamajan, poskessa puutarhassa. Huonekaluja hänellä ei ollut muita
kuin pikkunen pöytä, vanha tuoli, vesiruukku, rautapannu, katosta pöydän
yli riippuva tinalamppu ja suuri laatikko, jossa makasi heinäpussi
pää-alaisena. Kaikellaisia pikku eläviä mateli hänen päällänsä ja
ympärillänsä; niitä ei hennonut tappaa. Kerran viikossa kävi
kaupungilla. Luki 20 tiimaa vuorokaudessa. Osasi Homeron, Virgilion j.
m. m. kirjaa ulkoa, ja oli taitava melkein kaikissa tunnetuissa kielissä
ja useimmissa tieteissä. Osti ja laittoi itse ruokansa, joka ei ollut
ylellinen: leipä, potaatti ja vesi oli hänen jokapäivänen ravintonsa.
Muutamana päivänä v. 1836 löydettiin hän hukkuneena joen rannalla, johon
oli pudonnut vettä hakiessansa. Mentelli oli silloin 60 vuoden vanha.
Historiallisessa kasvannossansa ovat tieteet jakaineet moniin eri-osiin.
Mutta niinkuin melkein kaikki olennot ja kappaleet maailmassa, niin ovat
tieteetki lähemmässä eli kaukaisemmassa heimossa toisillensa. Sen
suhteen auttavat ja valaisevat ne toinen toistansa, niinkuin esm. lasku-
ja mittaustiede, jota historiaki tarvitsee määrätessä ajan juoksua ja
kausia esityksessänsä. -- Ken sentähden on oppinut ja käsittänyt yhden
tieteen, osaa antaa arvon toisilleki, vaikka niissä ei olisi
taitavakaan. Vaan kun jokaisella tieteellä ja sen erihaaroillakin on oma
peltosarkansa viljeltävänä, seuraa siitä, että itsekukin on likimäisesti
oma auttajansa ja selittäjänsä. Siinä on jokaisen tieteen itsenäisyys ja
vapaus muiden tieteiden orjuudesta, ja juuri sen kautta voi toinen
toistansa auttaa ja valaista. Ainoasti itsenäisillä ja vapailla
olennoilla on vaikuttavainen toimi ja merkitys elämässä.
Jos katsotaan tieteiden alkua ja kasvantoa, niin niiden ensimäiset
siemenet tavataan ympäri maanpiirin kylvettyinä sekaisin kansain
muinaisiin jumaluus-ja maailmansynty-taruihin ja muihin kertomuksiin.
Silloista hengen ja luonnon keskinäistä suhdetta myöten sulivat ne
uskontoin kanssa yhteen ja pukeutuivat runoon ja satuun. Tämä oli
kansain mietteille, luulloille ja tuntemuksille aivan luonnollinen
muoto, eikä voinut muunlainen ollakaan. Tavallisesti luullaan sen
syntyneen siitä, että asiat ja tapaukset runon kautta muistettiin
paremmin kuin suorakielisessä puheessa. Mutta varma on, etteivät kansat
sitä sentähden valinneet, eivätkä siitä semmoisena välineenä tietäneet
mitäkään. Koko heidän elämänsä ja ajatuksensa juoksu liikkui
muinasaikana runon keveillä ja hehkuvilla laineilla, josta syystä
tietämättänsä pukivat sen säännölliseen verhoon paraimmat ja syvimmät
mietteensä ja luulonsa[1].
[1] Ks. C. J. Schlyterin: Ruotsin vanhasta maakuntain jaosta ja
maalakien synnystä (Sveriges indeln. i landskap, och landskapslagarnas
uppkomst). Upsala 1835, s. 52. -- Mitä siinä lausutaan kysymyksessä
olevasta asiasta, olen lukenut painettuna Geijerin kootuissa
kirjoituksissa, VIII, s. 115.
Maailman synty esm. on kansoilla ollut hyvin rakkaana miete-aineena;
kertomuksia siitä on säilynyt uudempaan aikaan asti. Usiat kansat ovat
ajatelleet ja johtaneet maailman synnyn munasta, joka miete on itsessään
sangen syvä ja merkillinen. Ihmeteltävä on sen löytyminen Suomen kansan
muinasissa runoissa, joissa siitä kuitenki mahtanee olla tallella
ainoasti katkaistuja palasia[1]. Tietoja tästä niinkutsutusta
maailmanmunasta ei ole muilla kuin vanhimmilla ja kuuluisimmilla
kansoilla, niinkuin esm. Intialaisten, Kiinalaisten, Persialaisten,
Foinikilaisten ja Kreikkalaisten muinaskirjallisuudessa[2]. Miten Suomen
kansa sen on saanut -- joko omasta mietinnöstänsä eli muilta lainaamalla
-- voitanee vielä pitää ratkaisemattomana kysymyksenä, ehkä näyttää
siltä kun se olisi Aasiasta joltakulta sivistyneemmältä kansalta
saavutettu ja tänne muiston kautta tuotu perintö[3]. Olkoon miten oli --
tottahan sen Suomen kansa kuitenkin on omituista luonnettansa myöten
muodostanut; melkein hedelmättömät ovat semmoiset tutkinnot, joilla on
tarkoituksena saada tieteelliseen varmuuteen, mikä perijuureltansa on
kunki kansan omaa, mikä vierasta. Nuoremmat vesat indo-germanilaisesta
kannasta eivät tätä maailmanmunaa enää tunne nimeksikään, eivätkä Suomen
heimokansatkaan muut kuin Virolaiset, joilla se kuitenki löytyy
sekoitettuna Juutalaisten luomisen kertomuksella[4]. -- Kristillisyys on
yleensä, mihin on tullut, joko keskeyttänyt eli peräti hävittänyt
kansain muinaiset uskonnot ja mietteet, tahi oikeimmin: se ei ole
hävittänyt -- ne ovat itsestänsä lakastuneet korkiamman opin ja tieteen
valossa, ehkä typerät munkit ja papit ovat kaikissa maissa tämän suhteen
näyttäneet joutavaa jumalisuutensa intoa.
[1] Ks. Kalevalan 1:stä runoa.
[2] Ks. M. A. Castrénin Pohjoisia matkoja ja tutkinnoita (nordiska resor
och forskningar) III. 1853, s. 299 ja ss.
[3] Ks. H. Kellgreniä väitöstä maailmanmunasta (Mythus de ovo mundano,
Indorumqve de eodem notio). 1849, s. 17.
[4] Ks. Tohtori Fählmannin kirjoitusta Virolaisten muinasuskosta (Vie
var der heidnische Glaube der alten Esten beschaffen?). Verhandl. d.
gel. Estn. Gesch. zu Dorpat. 2:n nide, 2:n vihko. Tartolinna 1848, s. 63
ja ss.
Mutta kun koko se perustus, josta mainitut siemenet puhkesivat kasvuun,
oli väärä, ja kun niiden muodostajana oli rajoittamatoin mielijohde, ei
niistä voinut syntyä muita kuin sinne tänne ampuvia, pian raukenevia
vesivesoja, joista ei myöskään suoraan saateta tieteiden alkua ja
kasvantoa johtaa. Hämäryys kuuluu kuitenkin aamun valkiamiseen, aamu
päivään, ja sillä tavoin liittyvät kansain lapsuuden ajan luulot ja
mietteet tieteiden historiaan; kukin aika ja sen hakemukset ovat
katsottavat tarpeellisiksi kansain ja ihmiskunnan sivistyksen menossa ja
juoksussa. Mutta tieteellisen totuuden kehto ei ole haettava
mielijohteen loistavista ruusutarhoista. Ajatus on sen ikuinen lähde, ja
siitä sen piti maailmaan ilmautua, sitte kun edelläkäyvä ehto sen
suhteen oli täytetty. Mikä tämä ehto oli? Se oli ihmishengen herääminen
luonnon välittömästä helmasta ja ajatuksen vapauttaminen sen siteistä.
Se kun ensin tapahtui, sitte vasta tieteiden syntyki lähestyi. Tämä ehto
toteutui Kreikan muinaisessa kansassa, jonka heränneestä hengestä ajatus
nousi itsetietoon ja pani alun tieteiden ja taiteiden syntyyn ja
kasvantoon. Tämä oli kreikkalaisen kansan suuri ja jalo kutsumus
maailmassa.
Kreikkalaiset kun kadottivat vapautensa ja itsenäisyytensä, laimistui
heidän tieteellinen ja taiteellinen toimensa. Tieteitä viljeltiin
kristillisyyden ensimäisinä vuosisatoina paraasta päästä Aleksandriassa
ja Italiassa, josta ne vähitellen siirtyivät muihin Europan maihin.
Romalaiset eivät kovin rakastaneet tieteitä, ehkä eivät niitä
ylenkatsoneetkaan; ulkonainen kiilto ja loistavuus, sota ja sen pauhut
olivat heille mieluisemmat. Arapialaiset voimaan päästyänsä hyväilivät
myös tieteitä, etenki lääkitys-, lasku-, mittaus-ja tähtitiedettä,
joissa vieläki käytetään heidän antamia oppisanoja. Suuren keisari
Kaarlon aikana sai oppi ja tiede suojeluksen luostarien ja
tuomiokirkkoin kouluissa, joista keskiajan viimeisillä vuosisadoilla
nousivat vapaisin yhdyskuntiin; näistä kasvoi sitte Yliopistoja usioihin
maihin. Keskiajan opillisille riennoille ja harjoituksille ei kuitenkaan
saateta korkiammassa merkityksessä antaa tieteen nimeä; vanhoja jälkiä
kierrettiin ja poljettiin, niissäkään pohjaan menemättä, ja sen ohessa
väärinkäytettiin kristinoppia muiden opinhaarain polkemiseksi ja
sortamiseksi. Uskonpuhdistuksen jälkeen rupesi tieteilleki suurempi
vapaus koittamaan, ehkä sitteki tiedemiesten tointa ja kirjoituksia on
pyydetty pitää lukon takana.
Jos kansain elämän juoksussa voidaan sanoa mitäkään myöhään
tapahtuneeksi ja matkaansaatetuksi, niin totta Suomen kansa sai maahansa
tieteille pysyväisen paikan aivan myöhään. Ruotsissa pantiin Yliopisto
toimeen 1477, ja vasta 173 vuoden kuluttua siitä perustettiin semmoinen
opetuslaitos Suomeen, ja seki tapahtui ruotsalaisen miehen kautta ja
ruotsin kieliläisille. Suomalaiset eivät ole milloinkaan osanneet valvoa
etujansa ja oikeuksiansa kansain joukossa. Saa nähdä, kuinka monta sataa
vuotta kuluu siksi kun maahamme saadaan varsinainen tiedelaitos,
niinkutsuttu Tiede-Akatemia toimeen, jonka jäsenien töitä ja voimia ei
vähennetä monilla syrjätoimituksilla, niinkuin tiedemiestemme nykyinen
hankala laita on?! Kaikissa sivistyneissä maissa löytyy semmoisia
laitoksia, ja juuri niiden kautta ovat tieteet voineet uudempana aikana
laajentua niin suuriksi, että työn tuskin jaksaa yksi mies elinaikanansa
perinpohjin tutkia ja täydellisesti esitellä yhden ainoankaan
tiedehaaran sisältöä. Siitä on työnjako tieteissäkin ollut tarpeellisena
ja luonnollisena seurauksena. Eipä siis kelläkään ole syytä tiedostansa
kerskailla, eikä sitä totinen tiedemies teekään. Nöyryys ja siveys on
hänenki velvollisuutensa, totuus kunniansa, rehellinen tutkinto kaita
tiensä tieteiden valtakuntaanpa järjen terävä miekka sota-aseensa, jolla
totuuden sisukset avataan ja ilmituodaan. Mutta siihen tarvitaan
rohkeutta. Senpä tähden asuu tiedemiehen sydämessä rohkea into, joka ei
pelkää vainoa eikä kuolemaa totuuden etsimisessä ja julistamisessa.
Hänen toimensa on myös niin läheisessä yhteydessä elämälle yleisesti,
että tuskinpa siinä tapahtuu mitäkään, joka jo sitä ennen ei olisi
jossaki määrässä nähty tieteen hiljaisessa maailmassa. Muinaisella
ajalla oli rohvettansa, nykyisellä on tiedemiehensä; molempia ovat
kansalaisensa harvoin käsittäneet.
Hedelmärikas käännös tapahtui tieteiden edistyksessä menneellä
vuosisadalla. Kauvan sitä ennen pidettiin ainoastaan loistavia
ulkonaisia tapauksia ja kuuluisimpien muinaskansain asioita, ynnä niiden
kuolleita kieliä arvollisena aineena tieteille. Siitä syystä menetti
melkein jokainen aikansa ja voimansa niiden tutkintoon. Se kyllä oli
tarpeellinen; mutta yhtä ja samaa apajaa kun aina vedettiin, ei siitä
tieteille ollut suurta hyötyä. Sen ohessa vallitsi historiallisissa
asioissa joutava kunnian pyyntö siten, että tiedemiehet tahtoivat
anastaa kuki kansallensa niin vanhaa ja jaloa sukuperää kuin saattoivat.
Kreikkalaisille, Romalaisille ja etenki Juutalaisille, Jumalan valitulle
kansalle muka, pyrki jokainen heimoksi. Pitkiä kuningasriviä ladottiin
mielijohteellisesti uudemmille nuorille kansoille, jotka ottivat
ensimäisiä askeleita sivistyksen tiellä. Semmoinen teeskelty kunnian
salvos kyhättiin Suomalaisilleki, joiden vallan ensimäiseksi isäksi ja
perustajaksi haettiin tänne Pohjoseen esm. Noan neljäs poika Tuiskon.
Hänestäkö sitte tuiskut lienevät maahamme pysähtyneet, vaiko niistä
tuuli-, ilma- ja talvikuninkaista, joiden sanottiin Suomessa muinoin
hallinneen[1].
[1] Ks. G. Reinin kirjoitusta Suomen historian tutkijoista ja
esittäjöistä (Bidrag till Finska häfdeforskningars historia). Suomi
1841, ss. 22, 26, 38, 43 j. m. -- Pyhässä Raamatussa (luom. kirj. 10 l.)
kerrotaan ihmissuvun levinneen Noan kolmesta pojasta. Tuiskosta on tieto
saatu kaltealaisen papin Beroson kirjoituksista. Beroson eli noin 260
ennen Kristuksen syntymää.
Tällaisista naurun-alaisista hankkeista ovat tiedemiehet kääntyneet
tarkemmin katsomaan kunki maan ja kansan sisällistä tilaa ja luontoa,
huolimatta tutkinnoissansa muusta kun selvästä totuudesta. Tässä ovat
seuranneet kansallisen hengen voimallista herätyshuutoa, vaikka eivät
sentähden ole unohtaneet tieteiden ihmiskunnallista tarkoitusta ja
yleistä kasvantoa. Mikäs tutkijalle saattaa ollakaan hempiämpi ja
rakkaampi kun sen maan ja kansan asiat, jonka keskellä hän itse elää, ja
jonka suojassa tieteet kukoistavat. Pisarakin järvessä on vettä ja monta
pisaraa tekee meren. Kotimaallisista aineista saavat tieteet elatusta ja
ravintoa yleiselle kasvannollensa ja edistyksellensä.
Mahdotoin on tarkalleen seurata joka askelmaa sivistyksen ja
kansallistunnon kasvannossa maissa ja kansoissa. Mutta mainitunlainen
kansallinen herääminen, eli oikeimmin sen itu havaitaan Suomen
tiedoitsijoissa ja oppineissa jo alussa viimeistä vuosisataa; se kasvoi
historialliseen itsetietoon saman vuosisadan loppupuoliskolla. Väärin on
sentähden lukea kansallisuuden tunnon herääntöä maassamme vuoden 1809
perästä, niinkuin eräs Suomen historian tutkija on tehnyt[1], ottaen
siihen tukeeksi muutamia väärin tulkituita lauseita Hegelin tekemästä
historian viisaustieteestä[2]. Tässä ei ole tilaisuus tätä asiaa
laviammin selittää; olkoon vaan sanottu, että mainittu uudemman ajan
suurin viisaustieteen tutkija ja esittäjä († 1831) lausuu historiallisen
kertomuksen alkavan silloin kuin varsinaisia historiallisia tekoja ja
tapauksia ilmautuu. Suomen kansa olisi siis vuoteen 1809 maanut, jos sen
historia vasta siitä alkaa. Totta se kyllä on ollut uneliainen ja on