Johdanto Suomen kirjallishistoriaan - 1

  
  JOHDANTO
  SUOMEN KIRJALLISHISTORIAAN.
  Yliopistollinen Kirjoitus,
  jonka,
  Suomen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston Kuuluisan
  Historia-Kielellis-Tiedekunnan suostumuksella,
  ja
  Suomalaisen kielen ja kirjallisuuden Rohvessorin,
  Tohtor ja Ritar
  ELIAS LÖNNROTIN
  johdolla,
  julkisesti tarkastettavaksi
  esitti
  RIETRIK POLÉN,
  Viisaustieteen Majister.
  Historia-Kielellis-Tiedekunnan oppisalissa,
  Toukokuun 1 p:nä 1858
  t. a. e. pp.
  
  Helsingissä.
  J. C. FRENCKELLIN ja POJAN kirjapainossa.
  
  
  "Jos ylenkatsomme omaa kieltämme, omaa kirjallisuuttamme --
  niin Europa ylenkatsoo meitä".
  P. WIESELGREN
  
  
  Tieteiden sisältöä ei voida johdantoin kautta ikäänkun edeltäkäsin
  näyttää tahi ulkoapäin kertoa, millainen se on. Se opitaan ja käsitetään
  ainoasti kunki tieteen täydellisestä esityksestä ja kokonaisesta menosta
  alusta loppuun asti. Toista oikotietä tieteiden tuntemiseen ei löydy.
  Näin ollessa näyttää siltä kun tämmöiset johdannot kun tämäki tässä
  valmistuva, jossa edessä olevan tiedehaaran sisältöä tullaan vaan
  päällinpuolin koskemaan, olisivat tarpeettomat. Niin ei kuitenkaan ole.
  Jo yleinen tapa johdannoilla varustaa suurempia tieteellisiä tekoja
  osoittaa ne tarpeellisiksi. Se on kuitenki vaan ulkonainen tunnusmerkki,
  jolla myös olkoon arvonsa. Mutta kaikella pitää olla sisällisiä
  todistuksia tarpeellisuudestansa; ja semmoisia eivät tieteiden
  johdannotkaan puutu. Niiden luetteleminen kaikissa erisuhteissansa ei
  voi tulla tässä kysymykseen. Todistuksittaki myödytetään jokaisessa
  tiedehaarassa löytyvän yleisiä puheenalaisia kohtia, joille olisi vaikea
  saada siaa sen likemmässä esityksessä. Niistä johdannot syntyvät ja
  saavat sisältönsä. Mitkä nämät puhuttavat kohdat ovat mielestäni Suomen
  kirjallishistoriassa, nähdään tästä johdannosta, jota kukaan ei voine
  katsoa tarpeettomaksi, semminki kun ei varsinaista historiaa maamme
  kirjallisuudesta ennestänsä löydy.
  Mutta johdannot täyttävät ainoasti silloin tarkoituksensa kuin ne
  raivaavat valaisevan tien itse tieteen likemmälle käsitykselle, ynnä
  sillä tavoin ikäänkun kasvavat sen kanssa luonnollisesti yhteen.
  Semmoinen raivaaminen on silmämääränäni tätä johdantoa laatiessa;
  kieltämättä on se sitä tarpeellisempi, kuta harvemmassa tieteellisiä
  tekoja suomeksi tavataan.
  Työn onnistuminen aivotuksen mukaan jää muiden tuomioon. Se vaan olkoon
  sanottu, että kunki tieteen syvyys ja suuruus antaa jokaiselle
  kirjoittajalle lavian tilan parastansa koettaa. Epäilemättä on kasken
  kyntö kuitenki vaikiampi kun viljellyn pellon, ja jälki tulee myös
  epätasaisempaa ja huonompaa. Tieteiden joukossa on Suomen
  kirjallishistoria verrattava kaskeen. Minä kynnän kyyhättelen, toiset
  mahtavammat karhikoot ja silittäkööt. Kaikella on aikansa ja
  työmiehensä. Ken hairahtuu, sen toinen ojentaa, eli oikeimmin: sen
  ojentaa tiede itse, järjellisessä kasvannossansa. Tieteet seuraavat
  järjen ikuisia lakiloita.
  Näistä muistutuksista menen tämän johdannon erijaksoihin. Ne ovat:
  
  
  1:ksi Suomi tiedekielenä.
  
  Vaikka se ei kuulu suorastaan tähän, mainittakoon kuitenkin, että tämä
  tosin monella muotoa puuttuvainen alku Suomen kirjallishistoriaan on
  lisentiati-arvon voitantoa varten aivottu Suomen Yliopiston oppineitten,
  korkiasti kunnioitettuin opettajain arvostettavaksi; johon olen
  Yliopiston konsistorion suosiollisen suostumuksen ja hyvän sanan kautta
  saanut alamaisesta pyynnöstä erityisen armollisen luvan[1]. Kun siis
  tieteellinen oppi tahi vähintäki tieteellinen käsitys aineesta on
  näytettävä, olisi ehkä kiinteä tieteellisyys esityslaadussaki
  vaarinotettava. Tämä ei ole suomeksi mahdottomampi kun muissakaan
  kielissä, vaikka moni niin ehkä luulee. Miten se tapahtuisi?
  Pää-asiallisesti kahdella tavalla: sisällisesti aineen ja asiain oikian
  ja tarkan käsityksen, ulkonaisesti asianmukaisten oppisanain kautta.
  Edellinen on vaatimus, jota ei kukaan tiedemies saa laiminlyödä.
  Jälkimäisestä ovat ajatukset erilaiset, niinkuin erikirjoittajain
  teoksista on vielä tänäki päivänä nähtävä. Selon saanniksi sietää se
  likemmän tarkastamisen.
  [1] Katso Yliopiston Asetuksia, 157 §:lää, jossa mainitun arvon
  saanniksi vaaditaan väitöskirjoitusta joko latinaksi eli ruotsiksi.
  Suomi ei siihen laillisesti kelpaa.
  Muutamat mättävät kirjoituksiinsa oppisanoja niin tiheään kuin huono
  kylväjä siementä peltoon, juurikun luulisivat opin ja tieteellisyyden
  siinä olevan. Heidän tekonsa ovat sentähden monesti oppineilleki
  hankalat lukea, etenki kun oppisanoilla vielä paremmin vakaumattomina ei
  ole aina sama merkitys. Toiset taas käyttävät enemmän tavallisia sanoja
  ja puheenparsia ja ovat sen vuoksi helpommat kaikille ymmärtää. Lukija
  huomaa tämän ei suuresti koskevan köyhää suomenkielistä tiedettä; mutta
  vaaroittavan esimerkin vuoksi koskee se sitä enemmin vieraita kieliä.
  Oppisanat kun niissä ovat nykyisempään aikaan asti olleet
  perijuureltansa suurimmaksi osaksi latinaa ja kreikkaa, ymmärretään
  siitä, mikä kielen sotku sen seurauksena on ollut; ei kuitenkaan yhtä
  paljo kaikissa, niinkuin ei esm. ranskan, espanjan ja italian kielissä,
  jotka latinaisen sukunsa tautta ovat pysyneet muita Europan kieliä
  puhtaampina. Kreikka on niitäki sekoittanut. Kaikki tämä on tehnyt
  tieteelliset teot ymmärtämättömiksi suuremmalta yleisöltä ja estänyt
  tieteellisen sivistyksen leviämistä kansoille.
  Mikä suomenkielessä on parain ja hyödyllisin seurata, ei tarvitse
  monikantaista selvitystä, joskoki siihen eivät kaikki tyytyisi. Se pimeä
  ja saita aika on ohitse, jolloin tieteitä pidettiin salassa, jolloin ne
  ainoasti muutamain valittuin mielen virvoitukseksi ja kunnian loisteeksi
  paistoivat luostarein ja oppisalein kaitaisten seinäin sisällä. Silloin
  ne olivat vankina, niinkuin aurinko ja kuu vuoren sisässä Pohjolan
  emännän kateudesta Suomen kansan muinaisaikoina[1]. Mutta niiden
  vapauden aika piilopaikastansa on jo lähestynyt; tieteiden valoa
  levitetään kansoilleki kaikissa sivistyneissä maissa. Osaksi siitä
  syystä ja osaksi paremmasta kansallisuuden tunnosta on niiltä ruvettu
  riisumaan sitä raskasta haarniskaa, jonka peiton alta ainoasti oppineet
  ovat osanneet silmäillä niiden salaisia sisuksia. Suomen kielellä ei
  semmoista muukalaiskielten lainoilla parsittua huntua ole, ja Jumala
  varjelkoon sitä milloinkaan valmistumasta. Niitä löytyy kuitenki, jotka
  sovaistuina vanhan totutun tavan rakkaudesta hyväilevät muukalaisia
  oppisanoja ja toivoisivat niiden ottamista suomenki kieleen. Niiden
  välttämistä pitävät yksipuolisena suomikiihkona ja vetävät mielestänsä
  hyvinki tukevia syitä ja perustuksia vaatimuksensa täytännöksi. Näin
  tavallisesti sanovat: oppisanain ollessa yhteiset, ymmärretään tieteitä
  niiden kautta paremmin kuin jos ne olisivat kunki maan omalla kielellä;
  ja kun ne ovat muille kelvanneet, miksikä ne eivät suomelle kelpaisi.
  Näitä perustuksia likemmin tarkatessa laimistuu niiden tukevuus melkein
  tyhjäksi.
  [1] Ks. Kalevalan 47 runoa, toisessa painossa.
  Muukalaisten oppisanain puolustajat eivät muista eli eivät tahdo muistaa
  niitä aikoja ja seikkoja, jotka vaikuttivat Europan nykyisten kielten
  sekoituksen, ja jotka osaksi olkoot oppineitten puolustuksena sen
  tapahtumiseen. Ihmiset ovat aina aikansa lapset, ja harvat ovat vapaat
  aikansa erhetyksistä. Mainittu, vielä nytki hankaloittava sekoitus sai
  alkunsa silloin kuin sivistys ylipäätänsä oli vanhanaikainen (romalainen
  ja kreikkalainen), ja sen ainoana välikappaleena latina, joka sen
  turvissa oli tunkeunut kaikkiin maihin ja voittanut vuosisatojen
  kuluessa melkein yhtä suuren kunnioituksen kun paavi ja hänen pyhänsä
  katolisessa maailmassa. Alku kun oli tehty paisui sen kasvanto
  itsestänsä, sillä useammat tiedemiehetki kulkevat mieluisemmin avattua
  polkua, ennenkun uusia hakevat, olkoon vanha sitte hyvä eli huono,
  hyödyllinen eli vahingollinen. Harvoin se totuus pysyy elävänä
  kenessäkään, että ihminen ei ole luotu ummin silmin ja huolimattomasti
  toimimaan, katsomatta työnsä vaikutuksia tulevaisessa ajassa. Sen
  unohdus, joka niin paljon pahaa on matkaansaattanut, kieltää ihmisten
  maailmanhistoriallisia erhetyksiä ja vikoja puolustamasta. Kielten
  sekoitus on laskettava oppineitten vaikuttamaksi viaksi.
  Uskonpuhdistuksen kautta voitolle päässyt ajatuksen vapaus -- tämä
  ihmisen kalliin omaisuus -- antoi tieteille toisen juoksun, jota
  oppineet seurasivat niinkuin valon sotalippua parempaan aikaan. Janoova
  ihmishenki alkoi saada virvoitusta ja lohdutusta suoraan pyhän raamatun
  sitä ennen suljetuista lähteistä, ja tieteitäki ruvettiin vähitellen
  ajan vaatimuksesta viljelemään kansain omilla kielillä. Mutta kun niiden
  viljelijät sinä aikana ja kauvan jälkeenki päin osasivat paremmin
  latinaa, kreikkaa ja hepreaa, saattoi se heitä sekoittamaan maansa
  kieliä. Taitamattomuudesta unohtivat omain kieltensä varat, jotka
  epäilemättä olisivat alusta pitäin riittyneet tiedekieleksi yhtä hyvästi
  kun latina silloin kuin tieteitä sillä aljettiin harjoittaa. Ensimäiset
  suomenkielisetki kirjoittajat pistivät rakastettua latinatansa
  suomalaisten lauseinsa väliin, niin ettei suomikaan ole sen suhteen
  jäänyt osattomaksi. *Item*[1] pantiin siihen, jossa sana *myös*, *anno*,
  jossa *vuonna*, *errata typographica Catechismuxesta*[2], jossa
  *katkismuksen painovirheet*, j. n. e., olisi saman sanonut
  suomalaisenkin ymmärrettäväksi.
  [1] Ks. esm. Mikael Agrikolan "Alkupuhetta sen wdhen Testamentin päle."
  [2] Ks. Valtaneuvos Pippingin Luetteloa suomeksi präntätyistä kirjoista,
  s. 8.
  Jos valmiit oppisanat ovat yhdeltä puolen helpot ottaa vennon vieraisin
  kieliin, ei siitä syntynyttä kielten turmelusta sentähden käy toiselta
  puolen milläkään muotoa puolustaminen. Semmoista helppoutta saattaisi
  totuuden mukaan arvata laiskuudeksi; vaan jos se oppineitten vireydelle
  tuntuu liian rumaksi moitteeksi, saa sitä kaikitenki sanoa
  huolimattomuudeksi toisten tavaran hoidannossa ja käytännössä; sillä
  kielet eivät ole oppineitten -- ne ovat kansain kalliimpia omaisuuksia.
  Siksi sen nykyinen aika on tekotoimellisesti osoittanutki, koska
  entisten oppineitten huolimattomuutta kansain kielten käytännössä on
  useissa maissa ruvettu hylkimään. Heidän jättämiä muukalaisjälkiä on
  oppisanainki puolesta koetettu puhdistaa esm. Ruotsissa, Saksassa,
  Norjassa ja erinomattain Tanskassa. Ruotsalaiset vaikeroivat sitä paitse
  saksan, ranskan ja siskokielensä tanskanki vaikutusta heidän
  kielessänsä[1]. Löytyy siis muuallaki kielen puhtauden harrastajoita.
  [1] Rs. P. Wieselgrenin Ruotsia kaunokirjallisuutta (Sveriges sköna
  litteratur). Lund 1835. 3:n osaa 196 sivua; ja N. M. Pedersenin
  historiaa Tanskan, Norjan ja Ruotsinkielistä (Danske, Norske och Svenske
  Sprogs Historie). Kyöpenhamina; 2:n osan s. 117--143 ja myös ss. -- Tämän
  palkitun historiaa 1:n osa painettiin 1829, toinen osa 1830.
  Puheeni oppineitten kielellisestä huolimattomuudesta ei milläkään
  tavalla alenna heidän suurta ja kiitettävää ansiotansa tieteiden
  tuonnista kuhunki maahan ja niiden ylläpidännöstä kussaki kansassa.
  Ainoasti typeryys voi lauseissani etsiä semmoista alentamista ja sen
  sivulla luulla unohtaneeni tiedemiesten pää ansiota heidän vaivaloisessa
  ja useimmittain palkitsemattomissa töissänsä. Mitä taas siihen tulee,
  että yhteiset oppisanat huojentaisivat tieteiden ymmärtämistä kaikilla
  kielillä, niin se etu on sangen yksipuolinen ja vähäinen. Siitä ei olisi
  pienintäkään hyötyä muille kuin kunki maan oppineille. Mutta onko heidän
  hyötyynsä enemmin katsominen, onko heidän voittonsa tässä kalliimpi kun
  kansain kielten puhtaus? Ei suinkaan! Sitä eivät isänmaan mieliset
  tiedemiehet missäkään tahdokaan, eivätkä suvaitse. Jos esm. suomenkieli
  sekoitettaisiin muukalaisilla oppisanoilla, rakennettaisiin sen kautta
  kansallemme samanlaatuinen tieteellinen aituus, jota muualla koetetaan
  saada puretuksi, ja joka Suomessakin, ensin puhtaana latinaisena ja nyt
  joitakuita vuosia ruotsalaislatinaisena, on seisonut lujana vartiana
  tieteiden temppelin ympärillä, niin että maamme oppineet ovat rauhassa
  saaneet olla sen sisässä vaikka sokkosilla. Myödytettäneen kuitenki
  siinä olevan kyllä vääryyttä ja kärsimystä, että Suomen kansa niin
  pitkän ajan on elänyt sivistyksensä puolesta muukalaiskielten turvissa.
  -- Mutta tästä on soveliaampi tila toisessa kohden puhua. Kysyn tässä
  vaan: ovatko tieteet ainoasti tiedemiesten hyväksi vaiko kansainki
  hyödyksi syntyneet ja kasvaneet? Totta kansainki, jotka kustantavat
  oppi- ja tiedelaitoksia. Kaikki jäsenet kussaki kansassa ovat velkapäät
  saamaan osansa tieteiden aarteista omalla, sekoittamattomalla
  kielellänsä. Vaillinaiseksi supistuu muuten tieteiden tarkoitus, joka
  tosin on likimäisesti niiden oma vaurastuminen; mutta siihen on suljettu
  myös niiden ulospäin sivistyttävä voima. Kunki kansan oppineet ja
  kynäilijät ovat jakamamiehet.
  Kun nyt muista kielistä liestytetään muukalaisia sanoja niinkuin
  vieraita tutkaimia ainaki, niin pitäisikö meidän Suomessa astua jäljestä
  jälkeen toisten kansain, ottamatta pienintäkään oppia heidän
  huolimattomuudestansa ja erhetyksistänsä. Kyllä sillä tavalla olisi
  helppo tieteitä suomeksi viljellä, ja huokea myös jättää tulevain
  miespolvien täytettäväksi, mikä on nykyisten velvollisuus. Suomen
  kielessä ei toki ole paljo tuntuvia muukalaissanoja ja sen kirjoittajat
  ovat tähän asti tehneet oikein, etteivät ole antaneet vietelläitä
  yhteisten oppisanain puolustajilta, jotka tavallisesti ovat kielen
  vuoksi huonoja Suomalaisia ja ehkä senki tähden eivät katso sitä
  miksikään viaksi, jos kirkasta kielilähdettämme sekoitettaisiin
  jähmettyneillä pisaroilla latinan ja kreikan seisahtuneesta
  kielivirrasta. Ahkeroidessa toimeen panna tieteitä omalla kielellä on
  kaikkein velvollisuus katsoa kielemme puhtautta ja Suomen kansan sekä
  nykyistä että tulevaista hyötyä. Kuki miespolvi elää ainoasti silloin
  totista elämää kuin toimensa koituu hedelmällisesti tulevaisuudellekin.
  Tuskinpa niin kelvotointa kieltä löytyy, ettei sillä omintakaisesti
  saattaisi toimittaa kaikkia elämään kuuluvia asioita. Suomenki kieli on
  niin miehistynyt, että ainoasti sen taitamattomat ja sen ylenkatsojat
  voivat sitä sadatella raaksi "pohjanperän kieleksi", joka muka kelpaisi
  vaan savupirteihin ja tuhman talonpojan suuhun, niinkuin muutama mokoma
  herra oli joitakuita vuosia takaperin katsonut soveliaaksi
  viisaudessansa lausua, juurikun hän eli hänen kaltaisensa olisivat
  paljonki vaivanneet päätänsä kielemme opinnassa, saattaaksensa siitä
  sanoa hyvää eli pahaa. Semmoista ei kukaan tervejärkinen rohjenne enää
  lausua, mutta kuullaan vielä nytki suomea päätettävän köyhäksi ja
  taipumattomaksi. Semmoiset moitteet ilmoittavat kuitenkin enemmin
  sanojainsa taitamattomuutta kuin suomen kielen kehnoutta. Moittijat
  tekisivät kotimaallensa ja varmaan itsillensäki suuremman kunnian, jos
  muistaisivat ettei kielienkään tunteminen pilvistä putoa, ja siis
  totuudessa pysyäksensä oppisivat tarkemmin sitä kieltä, joka heistä on
  niin raaka ja käyttymätöin. Mutta pakkoa ei ole kelläkään, eikä suomen
  kieli sitä tarvitse. Sillä on aina ollut ylenkatsojoita jos ystäviäkin.
  Mikael Agrikolan täytyi aikanansa vakuuttaa tohkomaisten lohdutukseksi:
  "kylle se cule somen kielen, joka ymmerdä caikein mielen"[1]. Niin
  olkoon luvallinen aikanammeki vakuuttaa kaikille vastustajille ja
  epäilijöille: kyllä suomen kielellä varaa ja taipuvaisuutta on, kun vaan
  löytyisi enemmän sen taitavia käyttäjiä. Niiden joukko taas vuosi
  vuodelta ilahuttavasti enenee, niin että kaikki suomen kieltä
  taitamattomat jäävät häpiään ja ummikoiksi omassa syntymämaassansa.
  [1] Ks. Mikael Agrikolan rukouskirjan alkupuhetta.
  Suomen kielen kunnollisuudesta ja varallisuudesta ei voida totuuden
  mukaan muuta sanoa kun että sillä kykenee toimittaa kaikkia niin
  hengellisiä kuin maallisia, kaikkia niin tieteellisiä kuin käytöllisiä
  asioita maassamme yhtä selvästi, jos ei ensittäin niin sujuvasti ja
  helposti, kun millä kielellä tahansa. Kieltä elköön siis vedettäkö
  esteeksi, kun kysymys on sen luonnollisesta oikeudesta päästä vallalle
  omassa kasvinmaassansa. Jokainen kokekoon ja harrastakoon sanalla ja
  työllä poistaa todelliset vastukset ja pönkät kielemme tieltä; ne ovat
  sitä sitkeemmät ravistumaan, kuta vanhemmat ovat.
  Ulkomaalaisetki kiittävät suomen kielen kauneutta ja rikkautta. Suomen
  asujat itset sitä vaan moittivat ja ylenkatsovat. Niin esm. kuuluisa
  tiedemies ja taitava kielien tuntija Saksassa Jakob Grimm sanoo suomen
  kieltä mitä sulosoivimmaksi ja taipuvaisimmaksi koko maanpiirillä[1].
  Myöski tanskalainen kielentutkija Rask ja norjalainen Stockfleth
  kiittävät Suomalaisten kieltä kauniiksi ja säännölliseksi; edellinen
  vertaa sitä italian, jälkimäinen heprean kieleen, jota on kutsuttu uskon
  kieleksi[2]. Niinikään saksalainen kielentutkija Becker ylistää
  kieltämme[2]. Löytyy omainki maamiesten joukossa semmoisia kun esm.
  Juslenius, Porthan, Lönnrot, Castrén, Arvidsson j. m. m., jotka ovat
  ymmärtäneet antaa arvon äitimme[2] kielelle. -- Kun perhe ja
  perheellinen elämä on se kehto, josta kaikki siunaus, hyvyys, lujuus,
  rakkaus ja säädyllisyys sikiää ja nousee kaikissa kansoissa, niin mikä
  on hirmuisempi kevytmielisyys kun se, että suomalaiset vanhemmat
  opettavat lapsillensa esm. venäjän, saksan, ranskan kieltä, välistä
  yhtaikaa lasten puhumaan alkaessa, vaikka itset lapsuudessansa eivät
  osanneet tuskin muuta kun suomea. Sillä tavalla kasvatetaan Suomen
  maalle hontelomielisiä ja kylmäsydämisiä kansalaisia, ja isänmaan
  rakkauden pyhä tuli tukautetaan jo kätkyessä.
  [1] Ks. Kasvinmaallista muistokirjaa (Fosterländskt Album) II. 1815. s.
  68.
  [2] Ks. Castrenin kirjoitusta äänistä suomessa (om några ljud i
  finskan), Suomi 1841, 2:n vihko s. 8 ja ss.; Lönnrotin kirjoitusta
  suomen, viron ja lapin sisällisestä kohdasta toisiinsa (om finskans,
  estniskans och lappskans inbördes förhållande) L:ttrbl. 1853, N:ru 11;
  Lönnrotin lisiä suomen kielioppiin (ruotsiksi), Suomi 1841, 4:s vihko s.
  11; N. V. Stockflethin Norjan Suomalaisista (Bidrag til kunskab om
  Finnerne i Kongariket Norge) I. Christiania, 1848, s. 16, 17 ja 416 ja
  ss.; A. J. Arvidssonin käännöstä Rühsin Suomesta ja sen asujista
  (Finland och dess innevånare). Tukholmi 1827, 2:n osa, s. 80.
  Mutta oppisanoihin on jälleen käännyttävä. Edellisestä näkyy, ettei
  niitä vastaan ole yleisesti puhuttu. Kuinkas sitä voisikaan? Oppisanain
  välttäminen etenki tieteellisissä aineissa on mahdotoin -- olisipa
  vahingollinenkin. Kaikilla ihmisillä, jotka eivät peräti ole Diogeneen
  kaltaiset, on usioita vaatepukuja -- on juhlallisia, on jokapäiväsiä.
  Niin on kaikilla vähänki sivistyneillä kielilläki monta eri muotoa,
  jonka esiteltävä aine joka kerta määrää, millainen sen on oltava. Kukali
  mieli, sikäli kieli. Mutta niinkuin oma olkileipä on vierasta
  vehnäleipää parempi[1], niin kielilainatkin ovat kartettavat. Oppisanat
  otettakoot suomen kielen omista varoista ja tehtäkööt sen luontoa ja
  lakiloita myöten, niin ettei semmoisia outoja sanoja sepitettäkö kun
  esm. *osanto*, *omanto*[2], *einen*, *jäseisesti*, *leikkale*,
  *tosite*[3] j. m. m. ovat, joita suomi ei väen väkisellä voi tuntea
  omaksensa. Näistä on muistutettava, ettei nimikoista saada johtosanoja
  päätteellä *nto*, *ntö*, eikä supistuvista tehdiköistä nimiköitä
  päätteellä *kkale*. Jäsenestä saadaan *jäseninen* ja siitä
  *jäsenisesti*. Sanat: *valle*, *einen*, *tosite*[3] ovat peräti
  luonnottomia vesivesoja. Väärin johdetut sanat ovat haittaavammat kuin
  muukalaiset; usiasti ei niitä ymmärrä muut kuin niiden tekijät ja
  tuskinpa hekään pitemmän ajan kuluttua.
  [1] Ks. Suomen kansan Sananlaskuja, s. 384.
  [2] Ks. Eurénin suomalaista kielioppia, s. 41.
  [3] Ks. W. Kilpisen Euklideen Alkeita, s. 6; E. J. Blomin Viivanto- ja
  mitanto-oppia; P. Aschanin Maamittauden Alkeita; ja aikakirjaa Suomea,
  1844, s. 222 ja ss.
  Kieli on ajatuksen muoto. Ajatus synnyttää uusia käsityksiä ja
  käsitykset sanoja. Itsessään on ajatus yleinen ja yhteinen kaikilla
  kansoilla; mutta se ei pukeu samaan sanalliseen järjestykseen kaikissa
  kielissä. Sanain keskinäinen sopu on sentähden erilainen erikielissä.
  Tämä on sanomattoman painava vaarinottaa. Joka sitä vastaan rikkoo,
  turmelee kielen paljon enemmin kuin väärin johdetuilla ja muukalaisilla
  sanoilla, josta syystä semmoista kielen turmelusta vastaan on myös enin
  sotiminen. Mutta se ei pilaa ainoasti kieltä, se sortaa myös kansan
  omituisen luonteen ja itsenäisen mielen, niin ettei esm. Suomalainen
  vihdoin tunne itseänsä Suomalaiseksi, Ruotsalainen Ruotsalaiseksi
  j. n. e.[1]. Ken ei tiedä, kuinka suomea on tämän suhteen vuosisatoja
  runneltu, olletiki saarnoissa ja niin kutsutuissa hengellisissä
  kirjoissa, joissa sanat tosin useimmittain ovat suomea, mutta niiden
  sopu milloin latinaa, milloin ruotsia, milloin saksaa, milloin mitäkin.
  Tämän turmeluksen jäljet menneinä vuosisatoina jäivät luonnollisista
  syistä huomaamatta ja tarkastamatta. Niin ei ole asian laita tällä
  vuosisadalla ollut. Sen poistamista on jo monta kymmentä vuotta
  tarkoitettu tarpeellisilla muistutuksilla, neuvoilla ja varoituksilla
  aika ajoittain sanomalehdissä ja muissa kirjoituksissa[2]. Onko niistä
  ollut toivottua apua ja seurausta? Aina toki vähän, joka nähdään
  suomalaisen kirjallisuuden uudemmista tuotteista, ehkä niissäki tavataan
  vikoja ja vaillinaisuuksia, monessa kirjassa paljonkin. Ne sikiävät
  suurimmaksi osaksi siitä, että moni pitää itseänsä syntyneenä mestarina,
  huolimatta kielen oppimisesta, johon tarvitaan enemmän aikaa ja vaivaa
  kun esm. tanssimestarin temppuihin. Kieliopin säännöt ja ohjeet kun
  heitetään tuntematta, tulee kirjoitus kirjoittajan syntymäpaikan kielen
  kaltaiseksi, (eikä aina sitäkään), josta syystä kaikki eivät sitä
  ymmärrä. Tämmöisiä oppimattomia työjuhtia on ruvennut ilmautumaan suomen
  kielisenki kirjallisuuden vainiolle, enemmin rahan ja oman voiton
  himosta kuin totisesta rakkaudesta ja taipumuksesta kirjallisiin
  toimiin. Virheettömyyttä kaikissa kielen osissa ei ole kuitenkaan
  keltäkään odottamista niin kauvan kuin suomalainen kielioppi, etenki
  sanain sovussa, on täydellisempään selkeyteen kun tähän saakka saamatta,
  ja, joka on tässä niinkuin muussaki nykyään pää-asia, niin kauvan kuin
  Suomen oppiva nuoriso ei saa oppiansa ja sivistystänsä maamme omalla
  kielellä. Kunne se Alkeis-kouluista Yliopistoon asti ja sen läpi
  tapahtuu ruotsin kielellä, tungeikse paraimmiltaki kirjoittajilta
  enemmän eli vähemmän sanansovullista muukalaisuutta suomen kieleen -- ja
  se on kärsittävä auttamatoinna vikana. Suuri ja väkevä vartija on tämän
  suhteen Suomen muinaiskirjallisuus. Sen suojeluksen takana ja
  oleskelemalla kansan keskuudessa saattaa jokainen sivistynyt Suomalainen
  säilyttää kielellistä suomalaisuuttansa jotensaki puhtaana. Näitä
  keinoja, jotka muussaki katsannossa ovat hyödylliset, ei pitäisi
  kenenkään laiminlyödä.
  [1] Vertaa esm. kirjoitusta kansallisuudesta ja kansallishengestä
  sanomalehdessä Turun Aamulehti (Åbo Morgonblad), josta näkyy että muutki
  pitävät mainittua turmelusta totena.
  [2] Ks. E. Lönnrotin kirjoitusta: Muukalaisuudesta suomessa,
  aikakirjassa Suomi, 1844; G. A. Avellanin kirjoituksia 1850 ja 1853
  Suomessa; niinmyös sanomalehteä Mnemosyne, Turun Viikkosanomain
  ensimäisiä vuosikertoja, Litteraturbladia ja Suometarta. Vuosikerrat ja
  n:rot hakekoon halullinen itse, sillä kun ne kaikki eivät ole käsilläni,
  en muista niitä tarkalleen.
  Merkittävä on myös nimien ja nimitysten kirjoittaminen suomeksi, josta
  vielä ei ole tultu vakinaiseen päätökseen, vaikka siitäkin on paljo
  mietitty ja muistutettu, sekä myötä että vastoin. Se ei kumma olekaan,
  koska asia on yhtä monimutkainen kun vaikia ja tärkeä. Toiset ovat
  tässäkin enemmin pitäneet silmällä suomalaisuutta[1], toiset
  muukalaisuutta[2]. Epäiltävä ei ole, kenen puolelle oikeus nyt jo on
  kallistunut ja vihdoin päättyy. Asia on senlaatuinen, että siitä voisi
  yksinänsä kirjoittaa hyvänki väitöksen, joka myös olisi suotava ja
  tarpeellinen. Tässä seuraa vaan muutamia yleisiä muistutuksia ja
  ohjeita.
  [1] Ks. E. A. Ingmania: vieraista nimistä (ruotsiksi), Suomessa 1844, s.
  185 ja ss; W. Kilpisen tuumaelmia Saiman 38 n:ssa 1845; Yrjö Koskisen:
  kuinka vieraskieliset nimet suomeksi kirjoitetaan? Suomettaren 9, 10, 11
  n:ssa, 1856; Mehiläistä v. 1839 Loka-ja Marraskuulta; ja Morgonbladin
  n:roita 49, 52, 53 v. 1845.
  [2] Saiman n:roita 18, 31, 32, 37 j. m. 1845; ja Litteraturbladin 9:tä
  n:roa, 1857.
  Likimäisesti liittyy tämä kysymys suomalaiseen äänioppiin. Jos sitä
  kiinteästi seurataan, pitäisi kaikki nimet ja nimitykset, niinkuin
  yleensä kaikki sanatki, kirjoittaa niinkuin ne puheessa kuuluvat. Siis
  -- *silmän ei pidä nähdä muuta kun korva kuulee*, jota ohjetta on muissa
  kielissä koetettu noutaaki -- mutta vaan koetettu. Tunnettu on, kuinka
  esm. Ruotsin Akatemia miltei säätänyt sitä yleiseksi laiksi ruotsin
  kielessä, ja matkaansaattoi sen kautta vahingollisen sekasorron
  kirjoitustavassa[1]. A. G. Silfverstolpe teki sen johdolla käytöllisen
  esityksen[2], joka ei kuitenkaan saanut muita kuin joitakuita
  tieteellisiä ystäviä; seurajoita aivan vähän, vaikka hän kyllä
  taitavasti suoritti vaikian asian. Tämä ohje onkin ensi katsannolla
  vietteleväinen, mutta syvemmin tutkittua muuttuu vaan opilliseksi
  leikkikaluksi. Se on mahdotoin panna toimeen kaikissa seurauksissansa
  kielien omissakaan sanoissa ja nimissä, saati sitte vieraissa. Ensiksi:
  kuka voi silmin nähtäviksi merkitä kaikkia niitä pieniä ja hienoja
  mutkelmia, väreitä ja hengelmiä, joiden kautta täysinäiset äänet
  sukelteleivat ja sitouvat sanoiksi? Palkitsemattoman hyödyn ja voiton
  tekivät puustavien keksijät sekä kirjoittajille että kirjanpainajille ja
  lukijille, sen kautta, että laittoivat puustavia vaan täysinäisille
  äänille. -- Toiseksi: mikä on korvakuuloa epävakaisempi, ja kenen
  puhetta pitäisi korvan kuulla? Suomessa esm. Inkeriläisenkö,
  Karjalaisen, Savolaisen, Pohjalaisen, Satakuntalaisen, Hämäläisen,
  Uusmaalaisen vaiko Varsinaissuomalaisen tahi kunkin Eripitäjäläisen ja
  Kyläläisenkin? Totta kaikkein, sillä kaikkein korvalla on tässä sama
  oikeus. Mutta mikä siitä seuraisi? Yhtä monta kirjoituslaatua kun
  murretta. Onnetoin sekasotku, joka hengellisesti murhaisi koko kansan!
  [1] Ks. P. Wieselgrenin Ruotsin kaunokirjallisuutta, (Sveriges sköna
  litteratur); 5 osa, s. 24, jossa tämän akatemiallisen ohjeen vääryys
  myöski näytetään.
  [2] Ks. Axel Gabriel Silfverstolpen: (Försök till en enkel, grundriktig
  och derigenom oföränderlig Bokstafverings-Teori for Svenska språket) =
  Yksinkertaisen, perioikian ja sen kautta muuttumattoman
  kirjan-tavausopin koetus ruotsin kielelle. Tukholmi 1811. Tässä
  kirjaisessa tarkastetaan ruotsin kielen ääniä ja puustavia rinnatusten.
  Ne eivät vastaa toisiansa. Uusia puustavia on tekeminen, joten niitä
  saadaan ruotsille 37: 19 äänikettä ja 18 keraketta. Samalla tavalla
  saataisiin suomelle vähintäin 29 puustavia. Silfverstolpen seuraajia
  maassamme ovat ne, jotka tahtovat merkitä pitkät äänet suomessa
  eripuustavilla, ja ne, jotka merkitsevät hengeliniä eli täysi-äänien
  valimia sanoissa puustavilla, niinkuin esm. itse_k_ki, minulle_n_ki,
  joissa _k:n_ edellä käyvä _k_ ja _n_ ovat tyhjän vuoksi siihen pantu.
  -- Niin on tehty nykyään parannetussa Uudessa Testamentissa. -- Frans von
  Knorring, Finströmin kirkkoherra Ahvenanmaalla, kirjoitti 1844 1:n vihon
  kielitutkinnoita (språkforskningar), jossa erinomaisen hienolla ja
  tummalla tavalla selitetään ruotsinkielen ääniä. Tämmöiset tutkinnot
  eivät hyödytä tiedettä eivätkä paljon selitettävää ainettakaan. -- Tänä
  aikana on R. v. Kramer Ruotsissa mainitun ohjeen innollinen puolustaja;
  (ks. Ruotsin san. (Sv. T:gen) 69 n:roa v. 1838).
  Mainitun ohjeen ollessa siis arvottoman, lavenee vapaus tässä
  kysymyksessä. Mutta missä on sen määrä ja kuka sen päättää? Sepä näyttää
  vaikialta vastata. Erhetystä ei ole pelkäämistä, sanoessa sen olevan
  vapaudessa itsessänsä, joka ei salli tässä enemmin kuin muussakaan
  ulkopainoa ja sortoa. Sen omat rajat ovat tässä yhdellä puolen suomen
  kielen yleisessä luonteessa ja kasvannossa, toisella nimien ja
  nimitysten sortamattomassa selkeydessä. Nämät ovat tässä pää-asiallisina
  ja paraimpina osviittoina. Erityisiä ohjeita niiden likemmästä
  käytännöstä laatiessa on suurin varovaisuus ja taitavaisuus varsinki