Ensimmäiset novellit - 3

se tietää, ettei kello kestä verstaan pölyä... Mutta siitäkös ne huoli
... vaikka herkeäisi käymästä, kun oli toisen kello.
»Onko kellosi paljon'» kysyi Antti.
»Istutaanhan tähän ensin ja katsotaan sitten...» Martti ja Antti
istuutuivat tyhjälle penkille, ja Martti katsoi kelloaan...
Viittä vailla kuuden oli kello...
Vitjat riippuivat samettiliivien päällä, ja Martti katseli niitä. Antti
katseli myöskin syrjästä silmäillen... Sitten kohotti hän kätensä ja
otti sivelläkseen Martin vitjoja. Martti tarjosi hänelle käteen koko
kellonkin...
»Koetappas, saatko auki...»
»Vaan jos tämä särkyy...?»
»Eikä säry...»
»Enhän tuota saa auki...»
»Ethän sinä osaa ... anna, kun minä näytän ... näin ... paina vain
peukalosi päällä tätä nappia ... koetappas nyt!...»
»Ka, jo kimposi auki!... Mitä siinä sanoo tuossa sisässä?»
»4 _rupis_ 17,534 ... se on niin mones kello maailmassa ... niin
monella miehellä on samanlainen kello kuin minulla ... osta sinäkin
tämmöinen...»
»Eihän minulla ole rahaa--»
»Tekisikö sinun hyvin mielesi? ... taitaisi tehdä--»
»Ei tuo niin hyvinkään»--Vaikka näkihän Martti, että tekihän sen niin
mieli, että suupielissä revähteli.
Martti antoi Antin vielä katsella kelloa kauan aikaa, piti sitä hänen
edessään ja antoi hänen sitä omasta kädestäänkin katsella, eikä
pelännyt ollenkaan, että Antti sen särkisi tai pudottaisi. Ja Antti
näytti siinä hänen mielestään paljoa vähäpätöisemmältä kuin ennen. Ja
mikä siinä lie ollut, että hän myös itse mielestään oli Antin suhteen
suurempi kuin ennen. Ei hän ennen ollut sitä niin huomannut ... välistä
vain, kun olivat lukeneet säästöjään ja Martilla oli monta markkaa
enemmän.
»Joko pannaan kello taskuun?»
Martti pani kellon taskuunsa. Mutta häntä rupesi heti kohta
säälittämään, että ehkä Antti vielä olisi tahtonut katsoa ... ja näytti
sitä vielä uudelleen Antille... Ei sillä raukalla ole kelloa, ja tuossa
se istuu niin täpärästi penkin laidalla ... nenän pää hienona kuin
veitsen kärki ... ja sivelee toisen kellon kuorta ja vitjoja...
Jos Martti olisi ollut rikas mies, olisi hän saattanut antaa tämän
kellon Antille ja itse ostaa ankkurin ... niin häntä säälitti Antti...
»Kelpaisiko sinulle silinterikello?»
»Kelpaisi toki ... vaikka minkälainen, kunhan olisi vain kello...»
»Minä meinaan ostaa ankkurin ... tässä joskus...»
»Minnekkäs sinä sitten tämän...?»
»En tiedä, vaikka möisin jollekulle...»
»Myö minulle...»
»En minä nyt vielä osta uutta ... vasta sitten, kun pääsen
kisälliksi... Enkös minä jo nyt näytä vähän kisälliltä ... kun on
kellokin...?--Sen oli Martti leikillä sanovinaan.
»Kyllä näytät...»
»Mutta sinä olet vielä aivan oppipojan näköinen...»
»Kun ei ole kelloa...»
»Sentähdenköhän se on...--Etkö tahtoisi, Antti, limunaatia? ... minä
itse jo join...»
Martille tuli tuossa yht'äkkiä semmoinen hyvän tahdon puuskaus ...
hänestä tuntui ihan, kuin olisi hän ollut Antille velkaa yhden lasin
limunaatia ... sillä raukalla kun ei ole kelloakaan ja milloin
saaneekaan... Mutta heti kohta katui hän sitä tarjoustaan ... menee
rahaa ihan omasta edestään ... vaikka eihän tuo paljon olisi ...
kymmenen penniä... Pitäähän sitä siksi toki toisen tähden ... jolla ei
edes ole kelloa...
Ja Martti joi itsekin ja kilisti lasia Antin kanssa.
»Sano nyt, Antti, minulle, että olkoon onnea uudelle kellollesi», sanoi
Martti,--leikillä olevinaan...
»No olkoon ... olkoon...»
Molemmat he naurahtivat, ja Martti tuli yhä paremmalle tuulelle. Ei hän
ollut koskaan rinnassaan tuntenut semmoista paisuvaa tunnetta kuin nyt.
»Tuolta ne nyt taas tulee ... ei olla näkevinämmekään... Ei, ei
käännytä syrjään ... luulevat, että me heitä väistytään ... kuletaan
suoraan ja katsotaan suoraan eteenpäin ... ollaan mekin ylpeitä
puolestamme...»
Sitä ei Antti nyt ymmärtänyt, miksi niin pitäisi olla, mutta hän koetti
kuitenkin niin olla. »Katsooko ne jälkeensä, katsoppas!» sanoi Martti
Antille, kun olivat päässeet ohitse.
»Eihän nuo katso ... menevät vain.»
Ja se vähän harmitti Marttia.
Se kaartilainen, joka äsken oli Marttia survannut, tuli vastaan muuan
tyttö käsipuolessa. Ne kulkivat keskitietä ja Martti kulki myöskin.
Antti väistyi syrjään, mutta Martti ei väistynyt ... tiukotti tahallaan
kulkuaan ja survasi olkapäällään tyttöä, niin että tämän piti
seisahtua.
»Hyi!» sanoi tyttö, ja kaartilainen kirosi. Mutta Martti vain nauraa
hihitteli Antille, eikä ollut tietävinäänkään.
Minkä tähden se nyt noin? kummasteli Antti eikä ymmärtänyt nyt
ollenkaan Marttia.
Mutta Martti tunsi tunteen yhä paisuvan...
»Eikö mennä juomaan pullo olutta?»
Marttiko ehdottaa olutta juomaan?... Eikä Antti nyt enää vähääkään
ymmärtänyt Marttia, joka ei milloinkaan ennen ... ja joka aina oli
siitä Anttia moittinut, että tämän teki välistä mieli muiden kanssa
pistäytyä kapakkaan...
»Mitä katsot ... eikö lähdetä...? Istutaan tähän!»--He olivat tulleet
Kappelin edustalle.
»Eihän me tähän...»
»Minkä tähden ei?...»
»Herrain penkkiin...»
»Kun raha maksetaan, niin ollaan me yhtä suuria herroja kuin
muutkin...»
»Täällä on kalliimpaa...»
»Minnekäs me sitten?»
»Mennään olutpuotiin...»
Olisi Martin tehnyt mieli istuutua tuohon mukavalle puusohvalle pyöreän
pöydän ääreen ... selkäkenoon ... jalka toisen päälle nostettuna ja
käsi kellon vitjoissa ... niinkuin tuo herra tuossa toisella sohvalla,
jolla ei kuitenkaan ole edes niinkään kiiltäviä vitjoja kuin Martilla
... tummat teräksiset mitkä lie ... ja eikö lie sitä mukaa kellokin...?
»Eikähän sieltä kuule soittoakaan», väitti Martti...
Mutta suostui hän kuitenkin tulemaan olutpuotiin, joka oli kauppatorin
laidassa ja jonne Antti osasi viedä------
* * * * *
»Näin minä kelloani vain heittelen ... ja otan ilmasta kiinni! ... sinä
et uskaltaisi milloinkaan...!--Noin! ... hih!»
»Elä ... elä! ... se putoo ... ja särkyy...»
»Ja nyt se pannaan suuhun ... ja nielaistaan vaikka mahaan ... ja
lähtään taas juomaan olutta päälle...!»
»Martti! ei se ole hyvä kellolle ... ota nyt se pois suustasi ja pane
lakkariisi...»
»Se on minun kelloni ... enkö minä ole sitä omalla rahallani maksanut?»
»Olet ... olet...»
»Enkö minä maksanut sinunkin oluttasi ... enkö maksanut...?»
»Maksoit, maksoit ... vaikka kyllä minä olisin osastani itsekin...»
»Niin ... mutta minäpähän maksoin ... eihän sinulla ole, millä
maksaa... Paljonko on kellosi, poika?»
»Eihän minulla ole kelloa ... ennenkuin ostan...»
»Ostat? millä sinä sen ostat?»
»Omalla rahallani ... sitten kun säästän...»
»Sinä et saa ikänäsi niin paljon rahaa säästetyksi...»
»Mistä sinä sen tiedät?»
»Kas, kas, kun on äkäinen ... mistä sinä olet äkäinen? Minähän sinun
oluesikin maksoin...»
»Itsehän sinä veit kellon ostajaisia juomaan...»
»Olisit sinä saattanut sen toisen pullon...»
»Sinähän sen kutsuit...»
»Olisit sinä kutsunut ... joitpahan kuitenkin ... kun minä jo kutsuin
ensimmäisen ... sinä olet itara mies ... et milloinkaan saa kellorahaa
... minulla on kello, mutta sinä et saa milloinkaan ... ja sinä olet
itara mies...»
»Mene sitten ... en minä lähde sinun matkaasi ... sinä olet humalassa
ja haukut ... minä lähden kotiin...»
»Mene vain ... joudat mennä ... kelloa sinä et saa milloinkaan, mutta
minulla on kello... Suus kiinni!--sinä olet semmoinen kaitanenä ...
huippunenä ... kuin veitsenkärki ... hieno...»
Se oli suurin loukkaus, minkä Antille saattoi sanoa, se, että hänellä
oli hieno nenä kuin veitsenkärki. Muulla millään eivät kisällit ja
oppipoiat häntä saaneet suuttumaan, mutta niin kohta kuin häntä
huippunenäksi sanoivat, suuttui hän ja suuttui silmittömäksi ... huusi,
viskeli lestejä ympäri verstaan, kaatoi tuolit ja pöydät ja kiroili. Ja
kun joku vanhempi häntä silloin kädestä hillitsi, tavoitteli hän sitä
purrakseen, kun ei muuta tainnut.
Mutta nyt pillahti hän itkemään ja lähti käymään pois...
Martti yksin oli ollut hänelle hyvä, kun muut olivat pahoja. Hän yksin
oli ollut häntä haukkumatta hänen huipusta nenästään ja puolustanut
häntä muita vastaan. Ja nyt hänkin haukkui ... samalla lailla kuin muut
... ja ihan ilman syyttä... Se kävi Anttiin niin pahasti, että häneltä
pääsi itku. Ja hänestä tuntui, ettei heistä enää milloinkaan oikeita
ystäviä tule ja ettei ole yhtään oikeata ihmistä maailmassa, kun
Marttikin on semmoinen. Se häntä itketti vielä enemmän... Ei hän mitään
pahaa olisi tahtonut Martille suoda, mutta ei hän sille mitään tainnut,
kun tuli ajatus mieleen, että kyllä Martti vielä kellonsa pudottaa ja
sen kivikatuun rikkoo...
Mutta Martti kulki kivistä rantatoria pitkin Esplanaadiin päin ja
horjahteli välistä kulkiessaan... Semmoinen Antti ... huipponokka ...
mokoma...
Taisi mennä päähän olut ... ei, eikä ole mennyt ... mitäs tyhjää se sen
vertainen ... aikamiehen ... yks, kaks, kolme ... paljonko se löi ...
seitsemän ... yhdessä on kellot... Olen sitä minäkin yhtä suuri herra
kuin...
Siellä on tuolla musiikkia...
Ja Martti lähti juoksujalassa Kappelin edustalle.
»Onko sinulla, mies, kelloa?...»
»Minullako' Ei! ... onko sinulla?»
»Minulla on kello, vaikka en ole muuta kuin oppipoika ... mikäs sinä
olet?»
»Ei ole sinulla kelloa ... valehtelet...»
»Etkö sinä näe, että vitjat välkkää ... liivien päällä.»--Martti
pullisti mahaansa ja rintaansa--... »minulla on samettiliivit ... ja
kello ... ja vitjat...»
»Vitjat lie, mutta ei kelloa...»
»Eikö ole? ... katsoppas, eikö ole... Ähäh! eikö ole?...»
»Näkyy olevan ... hyvä, kun on...»
»Elä mene ... katso kuoren sisään, jos et usko, että tämä on
silinteri...»
»Pudotahan...»
Mutta siitä Martti säpsähti niin, että pisti vikkelästi kellon
taskuunsa...
Oliko hän todellakin ollut pudottaa kellonsa?... Eihän hän taida
ollakaan oikein ... mitenkä se on? ... pää?... Minnekä se Antti
meni?... Jos hyvinkin olisi kello pudonnut?... Ei, ei ... taskussahan
se on ... ja käykö se? ... käy se vielä ... pannaan pois, pidetään
kiinni, ettei putoa...
Mutta silloin rupesi taas musiikki soimaan, ja väkeä kokoontui yhteen
kohti soittolavan ympärille kuuntelemaan. Martti jäi väkijoukon
keskeen. Hänkin rupesi kuuntelemaan ... ja päällään ja jalallaan
innostui hän tahtia polkemaan ja vähitellen koko ruumiillaan ... niin
ettei muistanut kelloaankaan, ei ollenkaan, että sitä oli hänellä
ollutkaan olemassa.
Mutta vähän ajan perästä unohti hän taas soitonkin ja tahdin lyönnin
... niinkuin ei sitä milloinkaan olisi ollut olemassa. Hän huomasi,
että oli joku vähän edempänä lavan juuressa, joka ei muuta kuin häntä
katseli... Mitä se hänestä katselee? ... mitähän se katselee ja
hymyilee? ... ja iskee silmää, niinkuin tutulleen ... eikä herkeä
katselemasta, vaikka Martti on katselevinaan muuannekin... Sitten se
sipattaa jotain jonkun toisen korvaan, mutta ei kuitenkaan silmiään
käännä ... ja ne molemmat katselevat häntä ja hymyilevät ... mutta
sitten taas ei kuin se toinen, jolla on hansikkaat ja punainen hame ...
ja kalvosimet ... ja kaulus ... ja hyvin punaiset posket ... ja silmät
... ne ei muuta kuin katselevat...
Ja Martista tuntui, niinkuin olisi häntä jotenkuten kohotettu ylös
maasta ja yht'aikaa vedetty ja työnnetty, niin että piti koettaa vaikka
miten tahansa sinne päin päästä... Mutta väkeä oli edessä, niin ettei
päässyt...
Martti koetti sitten tunkeutua väkijoukon keskitse, mutta tuli vain yhä
enemmän taapäin työnnetyksi... Hän kadotti vähäksi aikaa sen
silmistään, joka häntä katseli, mutta silloin hän kohosi varpailleen ja
koetti nähdä ylitse...
Ja hän näkikin sen ja näki, että sekin oli noussut varpailleen
katsomaan ... ja katsoi yhä vielä. Hänessä vavahti, niinkuin ei
milloinkaan ennen ollut vavahtanut. Mutta ei hän sitä joutanut
ajattelemaan, vaan työntäytyi kaikin voimin eteenpäin ja tahtoi
päästä...------
Mutta silloin taukosi soitto yht'äkkiä ja hajotessaan vei väki
Marttiakin vähän matkaa mukanaan...
Silloin muisti hän yhtäkkiä kellonsa...
Se välähti kuin salama hänen mieleensä...
Hän haparoi vitjojaan...
Vitjat riippuivat irrallaan koukussaan...
Hän kiidätti kätensä vasempaan liivintaskuunsa...
Se oli tyhjä ... ja toinen tasku oli myöskin tyhjä...
Ei, ei hän sitä vielä uskonut... Mutta sen hän tunsi, että epätoivon
parahdus jo kohosi sydämestä ... ja kurkkua myöten ... ja tinki
pääsemään ulos...
Kello oli poissa ... poissa se oli ... ei ollut povitaskussa ... eikä
housun ... eikä liivienkään...
Ja silloin se pääsikin ulos, mikä oli pyrkinyt...
»Varastettu! ... varastettu! ... minun kelloni! ... rosvo!...»
Ja hän tarttui ensimmäiseen nutun helmaan, jonka tapasi käsillään ...
ja sitten toiseen ... ja kolmanteen ja viimein poliisiin, joka tuli
häntä asettamaan, ja huusi häntäkin rosvoksi ... ja huutonsa välissä
itki.
Mutta poliisi otti hänet niskasta kiinni ja vei syrjään joukon
keskestä.
»Ottakaa kiinni ... varas! ... ottakaa kiinni!» huusi Martti, mutta
poliisi käski hänen mennä kotiinsa ja tulla huomenna poliisikamariin.--
Martti lähti kotiinsa ja mennessään itki hän koko matkan ja höpisi
itsekseen...
Ja koko sen viikon höpisi hän työtä tehdessään, niin että muut luulivat
hänen tulevan hulluksi...
... Eikä hän moneen pyhään mennyt Esplanaadiin kävelemään. Mutta kun
viimeinkin meni, kulki hän aivan laitaa myöten ja väistyi kaikkien
tieltä ... ei juonut limunaatia, eikä mennyt koskaan sinne asti, missä
musiikki soitti...
Tyhmän näköisenä kulki hän eikä näyttänyt miettivän mitään... Mutta
yhtä hän kuitenkin mietti ja mietti sitä joka askeleella ... sitä,
mitenkä paljon tarvittaisiin aikaa vielä, ennenkuin olisi kertynyt
rahaa uuteen kelloon...
1884.


LEMPENI LOPPU.

Niinpä kävi lemmelleni,
Ihanille innoilleni,
Tulisille tuntehille
Kuin on suopakuplaselle,
Jonka olkipillin päästä
Ilmaan laittaa lapsukainen.
Keveänä keijukaisna,
Kaunihina, kirjavana
Loisteli se lentäissänsä,
Värit viiet välkytellen,
Kuvat kymmenet kuvaten
Itseni minun iloksi,
Ajan vietoks' armahaksi;
Vaan juur' ollen ihaninna,
Kuvastellen kaunihinna,
Jopa haljeten hajosi,
Palasiksi pullistihe,
Vesi pirskahti väkevä,
Satoi siitä kaste karvas
Poloisen mun poskilleni,
Rakastavan rintasille.
Siihen sammui lemmen liekki,
Tuli tuntehen tukehtui.
1881.


HOVIN HERRA.

Astuu ruokalevoltansa
Hovin herra huoneestaan,
Pitkä piippu hampaissansa,
Vasen käsi puuskassaan.
Suur' on herra hovilainen,
Rikkain puolen Savonmaan,
Pitkin maita käypi maine
Uhkeasta talostaan.
Pulska talo, laajat pellot,
Aluskunta avara,
Sadan lehmän soipi kellot
Tarhatiellä illalla.
Siks'pä hymy huulillansa
Viiksen alta vilahtaa,
Kun hän leikkuupellollansa
Joukkoaan käy katsomaan.
Kuhilaita tuhatmäärin
Sängen päälle kohoaa,
Kirjavana joukko häärii
Työssä siinä uutteraan.
Tuota herra astuissansa
Ihastellen imehtii,
Tyytyväisyys savun kanssa
Rinnastansa lainehtii:
»Onhan tuossa tavarata,
Onhan aluks' ensinkin--
Lähtee siitä hopeata,
Lähtee vähän varsinkin.
»Ensi-yönä panee halla
Viljat viiden pitäjän,
Elon hint' on korkealla
Kuluess' ens' kevähän.»
Ja hän hymyy hyvillänsä,
Tyven rauha rinnassaan,
Hyväileepi viiksiänsä,
Työväkensä luoksi saa.
Niinkuin kukko karjassansa,
Kotkottaa ja kaartelee,
Niin hän johtaa joukkoansa,
Komentaa ja katselee.
Sirpit keikkuu sukkelasti,
Seljät taipuu, oikiaa,
Herran mielest' hitahasti
Kumminkin työ sujuaa.
»Sarka puolillaan on vasta,
Hallan tuopi ensi yö.--
Lakata ei leikkaamasta,
Ennenkuin on kaikki työ.»--
Olki taittuu nopeasti,
Yhä sänki suurenee--
Pohjoistuuli koleasti
Hallaa ilmaan huokailee.--
Levotonna mieli sillä
Syön-alassa asustaa,
Jonka viljaa tuuli vielä
Näillä ajoin heiluttaa.
Herran työssä leikkaa tuossa
Aapo, mökin ainoa,
Rukihinsa viel' on suossa
Koskematta kokonaan.
Kalvakkana, päänsä hiessä
Päivätöitään maksaa hän,
Toisen ruis sirpin tiessä,
Oma ruis mielessään.
Usein miehen silmä siirtyy
Pilvettömään pohjoiseen,
Usein kuuma kyynel kiertyy
Karkeoille kasvoilleen.
Äkkiä hän työstä lakkaa,
Kesken jättää lyhtehen,
Kuhilaasen sirpin nakkaa,
Astuu herran etehen.
»Eikö laskis' ehkä herra
Mua täksi illaks' pois?--
Viel' ehk' ehtisi sen verran,
Että siemeniksi ois.
»Lapsi pien' on vaimollani,
Isä vanha sairastaa,
Halla tuolla takanani
Nälkää talveks ennustaa.
»Ei se huomiseksi heitä,
Mitä tänään ottaa saa--
Kaikk' on kohta koossa teillä,
Mull' ei vielä ollenkaan.»
Herra katsoo kulmistansa
Pitkin pitkää piippuaan,
Kotkottaapi vihoissansa
Seisovalle huolissaan:
»Mitä kärtät joutavata--
Tuskin hallaa tuleekaan--
Ja jos tulee, panemata
Ei jää pelto minunkaan.»
Aapo ryhtyy lyhteesensä,
Tuuli kuivaa kyyneleen,
Herra imee piippuansa,
Asteleepi edelleen.
Olki taittuu nopeasti,
Yhä sänki suurenee,
Pohjoistuuli koleasti
Hallaa ilmaan huokailee.
1882.


TYTÖN KIRKOSSA KÄYNTI.
Legenda.

Kirkkoon mua käskettihin,
Oma miel' ol' marjamaille;
Näin emo sanoi minulle,
Kallis kantaja puheli:
»Kuules, tytti kultaseni,
Äitis ilo ainokainen,
Mene aittahan mäelle,
Ota orrelta omasi,
Pane päällesi parahat,
Valkoisimpasi valitse,
Katso kaunehin pukusi--
Kuule, kuinka kellot soivat,
Heläjävät Herran luota!
Sua kutsuvi kumunsa,
Äänet taivon toivottavat
Käyväks' kerran kirkkohonkin,
Kerran tänäkin kesänä,
Eikä mennä marjamaille,
Vaaran taaksi vaapukkahan,
Mäen taaksi mansikkahan,
Joka sunnuntai salolle».
Niinhän käski äiti armas,
Vaka vanhempi varoitti,
Kirkkohon mun äiti käski,
Oma miel' ol' marjamaille.--
Menin aittahan mäelle,
Otin orrelta omani,
Panin päälleni parahat,
Valkoisimpani valitsin,
Katsoin kauneimman pukuni;
Vaan en kirkkoon käynytkänä,
Kohen soittoa samonnut;
Otin tuohisen tuvasta,
Kopsan uunilta kopaisin,
Kupehelle kopsan kätkin,
Päälle vyölinän vetäisin.
Äiti vastahan tulevi
Lapsen kanssa kynnyksellä.
Osasi sanan ovessa,
Virkki mulle mennessänsä:
»Mitä piilossa pitelet,
Liinan alla liikuttelet?
Virsikirjako kupehellas,
Herran sana suojassasi?»
Äiti hellästi hymyili,
Nyökki päätä piiallensa.--
Minä pistiime pihalle,
Kaarroin kartanon perälle,
Hiivin hiljaa aitan taaksi
Seinävieriä varoen,
Siitä painuin pientarelle
Taaksi runsahan rukihin,
Kuulostelin kuulevata,
Ojo-kauloin katsojata--
Ei mua kukana kuullut,
Eikä äitini äkännyt;
Tuuinta tuvasta kuului,
Hyrähtely hellän äidin.
Päivä paistoi, taivas hohti,
Kukka tuoksui, nurmi nuokkui,
Ruis suhkaen sihisi
Ilman hengen heiluttaissa,
Huokuessa hellän tuulen--
Koillisista kirkko kuulti,
Kellot kuuluen kumisi,
Etelässä ahot auken',
Salot siinteli siniset,
Lehot lehväiset levisi.
Kirkkoon kutsui kellon kieli,
Oma miel' ol' marjamaille.
Lemu lenteli lehosta,
Hyvä haju heinikosta,
Minä lemua lensin kohti,
Kiisin kohti kukkuloita,
Vasten armaita ahoja;
Huivi aukes' hyppiessä,
Letti lentäissä levisi,
Karis' rimsut rinnoiltani,
Helyt helmoilta sirosi,
Korut päältäni putosi--
Tuntui kuin ois ken ajanut,
Joku juossut jälkiäni,
Pelko kiiätti pakohon,
Vapistus takoa työnsi.
Ennätin aholle nousta,
Kerkesin kummulle kohota--
Kaukaa kuuluvi hyminä,
Vieri virsi tuulen tietä,
Herran huoneesta humisi--
Tuolloin tuntui tunnossani,
Ääni äitini varoitti:
»Elä mene marjamaille,
Joka sunnuntai salolle,
Käyhän kerran kirkkohonkin,
Kerran tänäkin kesänä--»
Käki kukkui toisahalla,
Takanani lintu lauloi,
Lehon liepeestä helisi:
»Katso tänne, kulta tytti,
Tule tänne, armas impi,
Täällä, tääll' on marjamaita,
Metsä täynnä mansikoita,
Vaapukoita vaaran rinne!»
Minä kurja kuulin tuota,
Koito taakseni katahin--
Poika seisoi puun nojassa,
Mies sorea, muoto kaunis;
Puhui poika puun nojasta,
Hymyhuulin haastatteli:
»Terve, tyttini korea,
Terve sä, ihana impi,
Minne matkas, kunne kulkus,
Kauaksiko käyntis nopsa'»
Minä en vastata osannut,
Hä'ässäni sanoiksi saa'a,
Puna poistui poskiltani,
Syän sykkyrään vetihe,
Kieli kangistui kokohon,
Puhe katkes' kielen alle.
»Miksikä minua pelkäät,
Miksi säikähit kovasti?»
»Enhän mä sinua tunne--
Mikä lienet mies metsästä,
Joku rosvo, ryöveäjä--»
»Enhän ookaan mies metsästä,
Enkä rosvo, ryöveäjä,
Hovin oon suuren herraspoika,
Tuttu suuresta talosta,
Lähin marjan maistantahan,
Tulin mansikan hakuhun».
»Eihän teill' oo tuohistana,
Marja-astiaa mukana?»
»Ei oo mulla, mutt' on sulla,
Yhtehen me yhtykäämme,
Yhen tuohen tienohille,
Yhen astian alalle!»
En mä esteä ilennyt,
Enkä kielteä kehannut--
Suorin sotkut suortuvani,
Panin hapset palmikolle,
Huivin solmuhun sitaisin,
Kaulan alle kiinnittelin,
Hamehen hyvästi laitoin,
Puhistin pyhäpukuni--
Kiiltosilmin herra katsoi,
Hymykatsehin saneli:
»Ootpa kaunis, impi kaino,
Sinisilmäinen sorea,
Suus on mansikka makea,
Poskes puolukka punainen--
Eläkä pelkeä enämmin,
Vieno turhasta vapise».
Aloin astella ahoa,
Metsän viertä vieretellä;
Herra kulki kupehella,
Sivulla siputti sorja--
Minä en katsoa rohennut,
Ylös luo'a luomiani,
Huivin otsalle hivutin,
Ve'in liinan leuan päälle,
Päätä palmikon pureksin,
Lettinauhoja nutustin,
Katselin ahon kiviä,
Tietä pitkin tuijottelin;
Keksin marjan mättähältä,
Maasta mansikan havahin,
Oisin marjan maistanunna,
Punaposken poimiellut--
Herra ei ottaa antanunna,
Poika poimia luvannut,
Houkutteli loitommalle,
Ahon viertä alemmaksi,
Siell' ois suurempi marikko,
Siellä mansikat makeimmat!
Otti mun käestä kiinni,
Rantehesta riuhallutti,
Enkä voinut vastustella,
Enkä huutoa hupakko--
Voi, jos oisin vastustellut,
Voi, jos huutanut hupakko!--
Kiiruusti kuletti herra,
Ahneesti ahoa riensi,
Toi mun tuoksu-tuomikkohon,
Lemulehtoon lennähytti--
Riutumus mun rinnan täytti,
Sy'än-alani ahas tunne,
Kun ei päiveä näkynyt
Eikä tuulta tuntununna
Läpi lehväisen lepikon,
Puhki tumman tuomimetsän.--
Heitti mun herra heinikkohon,
Alas painoi pensahasen,
Pimis' päivä, mustui metsä,
Suli sieluni sumuhun---
Vihels' viiasta orihin,
Lepikosta liinaharjan,
Pois katosi puien taaksi,
Ajoi kohta kuuluvista,
Maa jyrisi mennessänsä,
Tanner allani tutisi--
Heitti minut herjatuksi,
Pilatuksi piika raukan,
Viattoman voitetuksi,
Ikipäivin itkettäväks'.
Nousin jällehen jaloille,
Suorin siitä seisoalle,
Tuska tykki tunnossani,
Ahistus povessa painoi,
Peikolta petäjä näytti,
Aavehelta armas koivu--
Enkä itkeä osannut,
Kyynelin kovasta päästä,
Huolistani huojennaita.--
Astelin ylös aholle,
Kohottausin kunnahalle,
Tyhjä tuohinen käessä,
Ontto muisto mielessäni;
Raukeat jalat minulla,
Rinta vielä raukeampi.
Ennätin aholle nousta,
Kerkesin kummulle kohota,
Katsahin kohen kotia,
Vasten huonetta hupaista,
Sijallaan se siinä seisoi,
Pellon keskestä punoitti--
En ois luullut seisovaksi,
Enkä pystyssä pysyväks'.
Siirtyi silmäni ulomma,
Sattui kirkon salvoksihin--
Korkeena se kohos' siellä,
Ylös ilmoihin yleni,
Kirkkahasti ristit kiilsi,
Pyhäisesti pallot paistoi,
Kello kolmesti kumahti,
Mahtavasti vaski vonkui
Pyhäpäivän päättäjäisiks',
Suuren sunnuntain lopuksi.--
Minä lähin liikkehelle,
Kaarroin tuosta kirkkotielle,
Kansa kirkosta kohisi,
Väki tulvi temppelistä,
Hevot juoksi, joukko huusi,
Kärryt ryskyen rytisi;
Toivoin kuolla kärryn alle,
Kavioihin kaatuvani--
Ei ollut sitä imeistä,
Ohillista armeijasta,
Jok' ois allensa ajanut,
Kavioihin kuolettanut.
Kotia mä kurja kuljin,
Onneton omille teille.
Äiti istuvi ovessa,
Kantajani kynnyksellä,
Rakas lapsi rinnoillansa,
Poika pienoinen povella--
Sanoi mua muistaneensa,
Saarn'-aikana aatelleensa--
Kyseli papin puheita,
Sanasia saarnamiehen--
Mitäs tiesin mä poloinen,
Kuta kurja kertoella
Papin pyhistä puheista,
Saarnan suurista sanoista,
Jonk' oli rippini rikosta,
Synnintyötä saarna-aika--
1884.


KIEVARIN PIHALLA.

Kestikievaritalon pihalle paahtoi päivä niin polttavasti, että
auringonpuoleisissa nurkissa ja seinänraoissa ihan kuumuudesta ritisi.
Pihakivetkin polttivat jalkaan kuin kivet uunin arinassa, ja
hipristellen niitä myöten täytyi Vahdinkin astua, kun se unisena
leukojaan levitellen veteli itseään toisesta varjopaikasta toiseen,
aina vain viileämpää leposijaa hakien; joskus se kujaankin poikkesi,
että ehkei siellä nyt niin hiottaisi, mutta siat ne on jo sinne
ennättäneet, eikä Vahti tahdo sikain kanssa saman katoksen alla asua.
Ja sitten ei edes tuulekaan, ei senkään vertaa, että pöly ajavan tiessä
jälelle jäisi, vaan kohoaa se vain kohtisuorana kärryihin ja joka
paikkaan tunkee, tietä kulkevan suuhun ja sieraimiin. Mutta sehän se
onkin kärpäsille mieleen, se tuulematon ilma, niille suuremmille
erittäinkin, jotka aina päivänpuoleisilla seinillä paahtautuvat ja
tuimalla surinalla silloin tällöin toistensa niskaan lennähtävät--kun
on näin tulisen kuuma, niin silloin ne elämästään nauttivat, mutta
sateisella säällä on niillä ikävä olla, ja alakuloisina ne silloin mikä
missäkin jöröttävät.
--Surr!--niin ne panevat.--Surr-rurr-rurr!
--Nöh-nöh--nönönöh!--sanovat siat kujassa toisilleen, ja se merkitsee,
että kylläpä nyt on vähän liian vari.
Mutta Vahti ei sano mitään, vaikka kärpäset kovin hänen korviansa
ahdistelevat, lentävät niihin suurissa parvissa ja ihan verille
purevat. Välistä se kuitenkin suuttuu, kun ei puistelemisesta mitään
apua lähde ja kärpäset vain käyvät yhä äkäisemmiksi--silloin se
kapsahtaa etujaloilleen, sivaltaa käpälällään ne heittiöt korvistaan
irti ja suuhunsa niitä tavoittaa; mutta kärpäset ovat näppärätä väkeä,
jotka päänsä katsovat, ja tyhjänä loksahtavat Vahdin leuat toisiansa
vasten.
Eikä sitten kaukaan aikaan mitään tapahdu, ei näy eikä paljon
kuulukaan. Hollimieskin on tuohon tuvan varjoon nurmelle nukahtanut, ja
siinä hän mahallaan vieläkin makaa, vaikka päivä jo aikoja sitten on
varjonsa toiseen paikkaan kiertänyt ja nyt sen tuuheata tukkaa
kauheasti kuumentaa; tuolla maantiellä jossain kyllä ratasten ritinätä
kuuluu, mutta sitäkään ei sitten taas kotville kuulu, kun hevonen
kaiketi on kuumasta hidas eikä jaksa pikemmin kiiruhtaa, vaikka herra
kyytimiestä käskee--jos se nimittäin kyydillä ajava lie, joka siellä on
tulemassa. Pääskykin tuolla toisen talon päällä leijaa--mutta missähän
on talonväki kaikki, koska ei ketään näy?--Arvatenkin ne ovat niityllä,
uutterina luokoja kouhottelemassa, sillä eihän kukaan tiedä, milloinka
tuonne taivaalle pilven kasvattaa ja sateen sieltä alas maahan paiskaa.
Ei ne kaikki kuitenkaan luo'olla liene--isäntä, kestikievari, kotonansa
köllöttää, ja sehän ei ole tavallisesti hyvä merkki, ettei isäntä
työväen mukana kule, vaan jää kotiin. Mutta saattaahan taas olla
niinkin, että toista ahneus niitylle ajaa, toisen se sieltä käskee
kotona olla--ja niin se on nytkin. Isäntä on asian semmoiseksi nähnyt,
että »kun häntä kuitenkin jonkun talonmiehen pitää kotosalla olla--jos
näet herroja kulkisi ja ne jolloinkin jotain tarvitsemaan sattuisivat--
niin on häntä silloin itse, ja käyköön aikamiespoika työväen mukana--
tottahan se siellä omalla työlläänkin jotakin toimittaa, kun itse en