Ensimmäiset novellit - 2

hän sulkupuiden välitse maantielle.
Puolen virstan paikoille kulettuaan juhlallisen tummassa yössä, jossa
ainoastaan joku iltaruskon häikäisemä tähtönen siellä täällä himmeästi
tuikki, tuli hän paikkaan, jossa maantie tekee äkkipolvekkeen ja
jyrkkänä sadeveden uurtelemana törmänä kohoaa kulkijan eteen. Tämän
mäen alle ehdittyään, seisahtui hän yht'äkkiä ja säpsähti. Mäen päältä
alkoi kuulua kummallinen töminä. Ensimmältä se kuului hiljempää,
ikäänkuin kaukana kulkeva ukonilma, mutta läheni lähenemistään yhä
kasvavalla vauhdilla ja kuminaila--ja ennenkuin Aapon hitaat tuumat
ennättivät päästä selville siitä, mitä tuo mahtoi olla, töytäsi mäen
päältä kiviin tulta iskevin kavioin korskuva hevoslauma. Ellei Aapo
olisi nopeasti hypännyt ojaan, josta lika hänen ympärilleen roiskahti,
olisi hänestä siinä paikassa tullut multaisen maantien miehiä. Mutta
kun hän noin kiireesti sivulle siirtyi, niin pelästyivät vauhkot
hevosetkin hänen valkeita housujaan, kaarsivat nekin vähän syrjään ja
kiitivät sitten maha matalana näkymättömiin.
Noustuaan tielle ja toinnuttuaan hiukan, tempasi Aapo ison kiven
kouraansa ja karjaisten kiukkuisella äänellä: »ääh!», johon hiljaiset
metsät vastasivat: »ääh!», lähetti hän sen vonkuen menemään jo kaukana
kumisevan hevoslauman jälkeen.
--Likasin puhtaat housuni tuossa mokoman likarapakossa, mutisi Aapo
kämpiessään törmää ylös ja puhdistellessaan savettuneita vaatteitaan.--
Perkeleen kylänkonit! oli hän vähällä sanoa, mutta ei kuitenkaan
sanonut, sillä kiroaminen on jumalansanassa kielletty.
Äkämielin hän ensimmältä asteli, että kengät lotisivat ja sora
kantapäissä kohosi. Pian talttui hän kuitenkin ennalleen, kun kääntyi
valtatieltä syrjäpolulle, joka vei Tuomaalaan.--Sillä Tuomaan tyttären
luo oli nyt Aapo matkalla, oli Annun luo menossa asiastaan puhumaan.
Yöjalkaretkellä oli nyt se Sipolan isäntä, joka aina ennen oli muita
siitä kovasti kieltänyt. Syrjäistä metsäpolkua hän öiseen aikaan
asteli; kulki kaitaista kinttutietä, joka alamäen rinteestä metsien
poikki luikerteli tuuhean viidakkolehdon halki, jonne ruskokaan ei
kuontunut valaisemaan. Arkana asteli mies, ja kokoon oli kuristunut
sydän hänen rinnassaan, sillä oudolta tuntui tämä salainen kulku, ja
usein kompastui jalka pimeässä milloin kiveen, milloin kantoon.
Viettelipä mielensä silloin häntä takaisin kääntymään ja jättämään
sillensä koko tuuman, mutta tukehdutti hän kuitenkin tämän halunsa ja
kulki eteenpäin.

II.
Tuomaalan mökki on sievoinen mökki, rakennettuna pienoisen
luhtarantaisen lampipyörylän rannalle. Häämöttää siinä nyt hämärän
sisästä vähäinen vasta tehty tervanurkkainen pirttirakennus, sen kanssa
nurkakkain ovat pihanpäähuoneet, ja taampana seisoo aittapari, joista
toinen on vaatehuone, toinen eloaitta.
Hiljaistahan täällä on, hiljaista ja äänetöntä elokuun yön viileässä
helmassa. Narahtaa kuitenkin tuolloin tällöin tuolta lammelta poikiaan
kuletteleva sorsa, ja väliin kalahtaa kujasta pikkuhärän kaulassa
rautainen kello, kun lähelle työntäytynyt lehmävasikka siihen
hännällänsä huiskauttaa. Mutta eipä sitten kaukaan aikaan taas kuulu ei
sorsan narahdusta eikä kellon kalahdusta.
Yht'äkkiä tuosta kuitenkin mörähtää yhteen ääneen koko pikkukarja,
kello kalisee, ja tutusti ynisten rientävät vasikat porstuan ovesta
tulevaa naista vastaan. Ystävällisesti tämä heille huhuaa, lähestyy
sanko kädessä ja panee sen piha-aidan toiselle puolelle. Kilvan vasikat
astiansa tyhjentävät, keikauttavat sen sitten kumolleen ja vieläpä
pohjankin puhtaaksi nuoleksivat. Mutta pian poistuu solakkavartaloinen
tyttö, astuu helkytellen solasta aitallensa ja sinne katoaa. Hetken hän
siellä vaateortensa ääressä viipyy, pukee yllensä puhtaan hameen ja
punareunuksisilla hihansuilla koristetun ostopalttinasta ompelemansa
pyhäpaidan. Kaulaansa kiertää hän Kallelta saamansa pihkahelmet ja
sormeensa sovittaa kultasormuksen, sillä hän on Kallen salainen
kihlattu, on ollut jo helluntaipyhistä saakka. Istuu sitten aitan
kynnykselle, leuka käteen nojaten, ja katselee, katselee metsän laitaan
kesantopellon poikki, ja sitten ahotietä pitkin.
Mutta sitä, jota hän odottaa, ei vielä näy--ei näy muuta kuin mustaa,
pimeätä metsää ja ylempänä himmeästi rusottelevaa iltataivasta.
Rapsahtaapa tuosta yht'äkkiä sitten kuitenkin hänen takanansa aita.
Mutta se onkin vain Vahti, joka nyt päivällisiltä juoksuiltaan
kotiutuu. Hiljaa vikisten ja tuuheata häntäänsä tuttavallisesti
heilutellen se tytön luo juoksee ja laskee päänsä hänen polvilleen.
--Vahtimiestä, voipa sitä Vahtimiestä--mistäs nyt tulet ja mikset
miesten matkassa kule?--Mutta nyt kohoavat koiran korvat pystyyn, pää
luikahtaa tytön käsien alta, ja muristen alkaa se juosta metsäpolulle
päin. Sitten ärähtää se äkkiä äkäiseen haukuntaan, mutta vaikenee vähän
ajan päästä ja tuntuu vikisevän, niinkuin koira tutulle miehelle
vikisee.
Vaan poispäin kääntää tyttö päänsä, nojaa poskensa vasten vasempaa
kättänsä ja katselee kohden hämärää iltatähteä, joka tuvanharjan takaa
jo alkaa pilkutella. Ei hän ole mitään näkevinään eikä kuulevinaankaan,
vaikka Kalle lähenee ja koiran kanssa tullessaan telmii. Eikä hän
päätänsä käännä sittenkään, vaikka Kalle aivan vieressä yhä Vahdin
kanssa mellastelee. Vähän hän kuitenkin sitä kääntää, niin vähän, että
vain parahiksi saattaa sanoa hyvin kuivalla ja välinpitämättömällä
äänellä:--Ka, hyvää päivää--sinäkö se oletkin, minä luulin, että kuka
se on.--Sitten hän kääntää päänsä pois ja alkaa taas hyräillä
itsekseen.--Päivää, päivää! vastaa Kalle, mutta pelailee vain sillä
välin vielä koiran kanssa.--Vahti seh! anna vieraan olla rauhassa!--
Vahti hyppää Annun luo, nuolaisee häntä poskelle ja laukata kaapaisee
siitä häntä suorana pihaan, jossa vasikat ensin hyppäävät mörähtäen
askeleen syrjään, mutta seisahtuvat siihen ja märehtivät sitten taas
yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.
--Minkä tähden sinä niin kauan viivyit?
--Mikä lie isäntään tänä iltana mennyt, kun se ei maata lähtenytkään.
Sinne se vain jäi istumaan ja isäsi jäi kanssa. Porstuasta kuulin, että
ne siellä jotakin juttelivat. Meitä oli monta miestä, jotka olisimme
odottaneet isännän maata menoa, mutta kun ei siitä valmista tullut,
niin ajattelin minä, että kun näkee, niin nähköön, ja sitten päästiin
kuin päästiinkin hiipimällä pois. Maantiellä oli kaikki kylän hevoset,
me hyppäsimme selkään ja ann' mennä vain! Teidän tienhaarassa
käännytettiin hevoset takaisin, lyötiin kämmeniä yhteen ja monen miehen
parkaistiin--mutta sitähän minun piti, että meidän isäntä kuuluu
lähtevän emäntäperiin. Se poika se kuuluu taas alkavan kosia, kuulemma.
--Joko taas?--Ja kirkonmäelläkö niinkuin aina ennenkin, lukkari
puhemiehenä?
--Senpähän sitten näkee, mutta tosi sillä vain mielessä kuuluu olevan.
Meidän Tiina sanoi kuhilaan takana kuulleensa, että hän oli isäsi
kanssa sinusta puheita pitänyt.
--No, mitäs isä oli sanonut?
--Luvanneen kuului, jos itse tahdot.
--Mitäs, jos tahtoisin?
--Onhan meidän isäntä vielä poikamies--
--Ja vielä tuoreimmassa iässään--
--Vaikka jo viideskymmen alulla--
--Mutta se on siivoluontoinen ja hyvälukuinen--
--Ja veisatakin osaa.
--Eikä käy yöjalassakaan, niinkuin sinä.
--Mutta huomenna se tulee sinun luoksesi ja kihlat tarjoo--mitäs sanot?
--Senpähän saat sitten kuulla.
Kotvan aikaa siinä vielä puhelivat tämmöistä ja muuta myöskin kesäyön
tyvenessä hämärässä, ja kiireesti kulkivat hauskat hetket. Mutta ei
Kalle kauan tahtonut viipyä, sillä pitihän hänen olla kotona, ennenkuin
päivä valkenisi.

III.
Tummaa tietänsä käveli Kalle takaisin. Hiljainen yöllinen tuuli oli
alkanut hengitellä ja työntänyt pilvilöitä kirkkaan taivaankannen
eteen, eikä nyt enää yhtään tähtöstä näkynyt. Melkeinpä pilkkopimeässä
kulki nyt Kalle, kulki ensin polkua myöten kesantopellon halki, sitten
kolean kivikkoahon poikki ja viiletteli viimein tuota mukavampaa
metsätietä myöten, joka maantielle saattoi.
Vähän aikaa kulettuaan seisahtui hän ja kuulosti.
--Mikä peijakas siellä veisaa, vai korvaniko tilliä soivat
Eivätpä hänen korvansa kuitenkaan tilliä soineet, sillä yhä selkeni
lähenevä ääni, ja pian erotti kuunteleva mies tutun virren nuotin,
tunsi hetken päästä äänenkin, tunsi sen virsikkään isäntänsä, Sipolan
Aapon, omaksi ääneksi.
Ensin hän hetkahti kuin pelästynyt varsa, mutta sitten muisti, että
onhan nyt pimeä.--Mutta minnehän nyt isäntä yöllä kulkee--eihän vain?--
ja nyt oli kaikki selvillä.
Ja kun valkeat housut puiden välistä vilahtivat, hyppäsi Kalle koppina
polulta metsään ja parkaisi julmalla äänellä.
Tulijasta oli matka metsätien hiljaisessa synkeydessä alkanut tuntua
vähän oudolta, semminkin kun hän nyt tiesi tekevänsä sitä, mistä aina
ennen oli väkeänsä kovasti kieltänyt. Senpä vuoksi ja ehkäpä vähän
rosvojenkin pelosta oli hän alottanut virren. Mutta kurkkuunpa katkesi
juuri lähtemäisillään oleva sävel ja yhtä katkonaisesti siihen metsän
seurakunta tuolta kaukaa vaaran kylestä vastasi. Kauhistuksen kamalalla
äänellä kirkaisi hirmuisesti säikähtynyt mies ja oli siihen paikkaansa
istuilleen typertyä. Mutta sai hän kuitenkin siksi luontoaan lyödyksi,
että osasi hänkin tien viereen hypätä. Kova läähätys kuului sieltä
nauruaan pidättelevän Kallen korvaan, ja itse tunsi isäntä, että
housunsa melkoisesti lepattivat vapisevia sääriä vasten. Vastakkain
seisoivat siinä nyt toinen toisella puolen tietä isäntä ja hänen
renkinsä.--Kovasti pelotti Aapoa, sillä muisti hän tämäniltaiset
rosvotarinat ja arveli tuolla mustien puitten takana metsäläisten
väijyvän. Ajatteli hän ensin jo pakoonkin lähteä, mutta uskallus petti,
sydänala kovin pelosta temmelsi ja jalka ei ottanut totellaksensa. Ja
sitten hän jäi paikalleen seisomaan ja tuumi, että ehkä olisikin
parasta, jos ei liikkuisi. Puukkonsa hän kuitenkin tupestansa sujutti
ja painoi sen petäjän kaarnaan, jotta se paremmin käsillä olisi, jos
niiksi tulisi.
Mutta Kallesta alkoi tämä piilosilla olo jo tuntua ikävältä. Hän kohosi
suoraksi ja kysyi kovin rosvon äänellä: »Onko siellä jänis vai mies
siellä kuusen juurella?»--»Jäniskö siellä on vai mies» mörisi Kalle
uudelleen, kun ei vastausta kuulunut. Mutta ei Aapo nytkään saanut
ääneen. Silloin Kalle kaivoi tulukset taskustaan ja iski. »Tottapa se
on jänis--ja jänis on ammuttava», tuumasi hän ja iski uudelleen, että
säkenet kauaksi säihkyivät pimeässä.--Nyt Aapo jo lähti. Hän luuli,
että häntä piilukolla aiotaan ampua tuohon vain noin niinkuin jänistä
makuuseen.
--Mies minä olen--ei pidä ampua, mieshän minä olen, rukoili hän
surkealla äänellä, mutta kun Kalle vain yhä iski eikä helpottanut, niin
sai kuoleman kauhistus hänen säärensä viimeinkin liikkeelle. »Ehkä se
ei laukeakaan», ennätti hän ajatella ja kursaisi viidakosta polkua
kohti. Sille kerran päästyään kirmaisi hän eteenpäin kuin hullautunut
hevonen. Kalle jäi paikoilleen polviaan pidellen nauramaan, sytytti
sitten piippunsa ja kuuli vielä kaukaa, kuinka maa jymisi ja oksat
katkeilivat pakenevan miehen jalkojen alla.
Kerran vauhtiinsa päästyään kiiti tuo vakainen mies vihurina eteenpäin
ja tuntui hänestä kuin pyssy joka hetki hänen peräänsä laukeaisi.--
Vihdoin seisautti hän kuitenkin menonsa, kun metsätie loppui ja hän
joutui sille aukealle aholle, jonka toisesta laidasta pellon takaa
kuumotti hänen matkansa määrä, Tuomaalan mökki.
Ankarasti läähättäen pysähtyi hän nyt ja katsoi taakseen. Mutta ei
sieltä ketään näkynyt, ei muuta kuin tuo musta tiensuu, josta hän vasta
oli itse hyökännyt. Eikä hiiskaustakaan, ei muuta kuin hänen omain
keuhkojensa valtava lietsonta--ja vähitellen siinä kivelle istuutuen
rauhoittui mies.
Mutta panipa hän nyt paitansa napin kiinni, joka juoksun temmellyksessä
oli auennut, asetti hattunsa oikealle kantilleen ja lähti mökkiä
lähenemään. Pellolla hyökkäsi häntä vastaan Vahti ärhentelevällä
haukunnalla ja pauhasi sitten hänen kintereillään aitoille asti. Mutta
Aapon rinnassa sykähti nyt rohkeus ja päättäväisyys, eikä hän koiria
pelännyt. Annu oli arvannut Vahdin haukunnasta vieraan tulon ja
istuutunut eloaitan kynnykselle. Aapo oli tullessaan miettinyt hyvinkin
koreita pyrkiäispuheita, mutta kun hän nyt Annun ulkona näki eikä niitä
puheita tarvittukaan, joutui hän kokonaan hämmennyksiin ja osasi tuskin
tervehdystään toivottaa.
--Hyvää iltaa, isäntä--minnekäs se on isännällä matka näin öiseen
aikaan? sanoi Annu.
--Eipähän juuri--eipähän tuota--tännehän minä--tuota--vain läksin
vähän--
--Taloon ei sattunut nyt ketään muita kotiin kuin minä ja Vahti--
lähtivät tästä muut väet kirkkoon, ja eikö tuo isä liene teillä--vaan
isäntä on hyvä ja käypi huoneeseen.
--Kyllä minä saatan tässäkin--eikä minulla olekaan mitään erinäisiä
isällesi eikä muille--läksin vain huvikseni vähän jaloittelemaan--se on
tuo poikamiehen elämä niin yksinäistä ja ikävää.
Kun Annu huomasi, minne päin Aapo tahtoi puhetta kääntää, käänsi hän
sen tahallaan toisaalle.--Onkos teillä vielä paljon leikkuuta tähdennä?
--Leikkuutako--eihän sitä hyvin, vaan onhan sitä vielä--mutta tänä
päivänä minä isäsi kanssa leikkuupellolla puhuin, että--
--Mutta eihän se isäntä nyt tässä pimeässä saata seista--eikö isäntä
nyt lähtisi pihanpäähän?
--Kyllä minä tässäkin saatan--eikä tuo täällä olekaan niin pimeä kuin
tuolla tullessa metsässä--minä istun tähän kynnykselle--ei, istuu vain
Annukin paikoillaan, eihän minua pidä pelätä--
--Kukas sitä nyt isäntää pelkääkään, joka aina on niin hyväluontoinen,
mutta enhän minä nyt toki viitsi isännän vieressä istua.
Annu aukaisi sen aitan oven, jonka kynnyksellä Aapo istui, ja meni
sisään. Aapo meni jälestä. Hän oli kummallisesti hurmaantunut ja tunsi,
kuinka poskensa paloivat.
--Miksi Annu ei viitsi minun vieressäni istua--voi, kyllähän se
viitsii, vaikka se vain--viitsiihän se sylissäkin--ja Aapo oli niin
kuumentunut, että tavoitti tyttöä syliinsä. Mutta silloin Annu sysäsi
hänet luotaan aitan perälle.--»Pysy poissa minusta, senkin vanha
kontti!»--ja samalla paukahti ovi kiinni ja rasahti kahdesti lukkoon.
Aapo kuuli ulkoa helakan naurun ja tunsi nenässään uudiselon tuoreen
tuoksun. Katkerasti kiroten ryntäsi hän ovea vastaan, mutta se ei
liikahtanutkaan. Kumahtihan vain kuin tynnyrin pohja ja ponnisti miehen
takaisin. »Ei siitä pääse--se on meidän vanhan eloaitan ovi--ei se
säry, kun sen isä vainaja kerran on raudoittanut--mutta päästä minun
pitää, pitää vaikka perkele valaisi rautapadan pääni päälle--minä menen
katosta kuin ukkonen, minä sären seinät--missä minun puukkoni?--sehän
jäi sinne puun kylkeen--mutta pääsen minä silti--pääsen minä silti!»--
Ja hän kiipesi hinkalon laidalle ja tavoitti kattoa. Mutta katto olikin
siksi korkealla, että hän sinne kättä ojentaessaan menetti tasapainonsa
ja horjahti, horjahti ensin toisaanne päin, mutta kampesi sitten
ruumiillaan niin, että horjahti vielä pahemmin toisaanne päin ja putosi
pitkäkseen jauhohinkaloon.
Tähän loppui nyt tuo Sipolan Aapon kosissa-käynti, josta hän oli
viimeistä hyvää itselleen toivonut. Kun Tuomas ukko huomisaamuna
verkalleen aamiaisen syötyä lähti isäntätalostaan kotiaan katsomaan,
niin hämmästyipä hän kovin, kun kuuli eloaitastaan rykimistä, vaikka
ovi oli kiinni ja avain suulta poissa. Kummia arvellen nouti hän
pihanpääkamarin naulasta avaimen ja meni aittaansa. Mutta kovinpa hänen
silmänsä repesivät, kun näki siellä isäntänsä, jonka kaikki olivat
luulleet kirkkoon menneen, aivan silmäripsiä myöten jauhoisena
nojautuen hinkaloa vasten ja tuijottaen eteensä maahan. Eikä hän
näyttänyt näkevän eikä kuulevan, että kukaan oli aittaan tullutkaan.
Tuijotti vain ja rykäisi silloin tällöin kuivan yskän. Ja sitten hän
lähti ulos aitasta kotiinsa päin astumaan eikä totellut, vaikka Tuomas
kielsi häntä tupakalle jäämään. Pois hän vain urkeni mökistä ja otti
mennessään puukkonsa petäjän kylestä. Siinä muisti hän, että kun olisi
sitä ensimmäistä varoitusta totellut, joka hänelle sillä paikalla oli
annettu, ja kiertänyt kotiinsa, niin ei olisi tätäkään tapahtunut.
Mutta sitten hän myöskin muisti, että olihan hän monta kertaa
kironnutkin, pari kertaa varmaankin, ja sitä syntiä ei hän ennen vielä
milloinkaan ollut tehnyt.
Sen törmän alla, missä hän oli hevosten tieltä raviin hypännyt, yhtyi
häneen Sipolan pikkukarja. Ne siinä ensin suurin silmin katselivat
valkeaa, jauhoista miestä, mutta kun tunsivat hänet isännäkseen,
alkoivat kävellä lekerrellä jälestä ja hänen nuttunsa liepeistä
maittavaa suurusta nuoleksia. Eikä Aapo heitä pois häsinytkään, eikö
lie huomannut, vai muutenko lie ajatellut, että »nuoleksikoot,
siitäpähän saavat». Aina kotiveräjille seurasivat häntä vasikat ja
surullisesti siihen ynisemään jäivät, kun Aapo sulkupuiden välitse
pihaan pistihe. Siitä astui hän pirttiin, riisui nuttunsa naulaan ja
meni sitten lähteelle peseytymään. Sen tehtyään pukihe hän puhtaihin ja
veisasi ja luki sitten koko päivän, aivan niinkuin ennenkin.
Siitä päivästä pitäen tuli Aapo entistään yhä jurommaksi ja
vähäpuheisemmaksi ja samalla jumalisemmaksikin.
Yhtenä ainoana päivänä oli hänet kuitenkin nähty erittäin iloisena ja
hupaisena. Se päivä oli silloin, kun Annu ja Kalle häitään pitivät.
Annua oli isänsä ankarasti torunut, ja Annun oli täytynyt pyytää
Aapolta anteeksi. Aapo oli siitä »sydämen nöyryydestä» niin hyvästynyt,
että oli vietättänyt nuorelle pariskunnalle häät Sipolan isossa
pirtissä ja vihkimätilaisuudessa oli hän itse toimittanut lukkarin
ammattia. Olipa sitten huomentuoppia juotaessa kymmeniä pöytään
heittänyt ja sitä mukaa makeita maistellut, ja siitäkö lie niin
puheliaaksi tullut, että oli kertonut alusta loppuun koko
kosimaretkensä ja puhunut kaikesta, mitä hänelle sillä tiellä oli
tapahtunut, niinkuin hiiristä, hevosista ja muista seikoista. (Sieltä
kautta ne olen minäkin kuullut ja tähän paperille pannut.) Sitä hän
vain kaikista enimmän kuului ihmetelleen, että mikähän se mahtoi olla
se mies, joka häntä oli ampua aikonut, mutta että hän kuitenkin oli
pelastunut, »kun ei Jumala ollut antanut ruudin syttyä, vaikka pyssy
oli jo ihan kohti ojennettuna ollut ja jo säkenetkin piistä
säihkyneet».
1881.


KELLO.

Martti kulki Esplanaadissa ja ajatteli kelloaan ... ei muuta mitään
kuin kelloaan. Grönqvistin monikertaista kivirakennusta katseli ...
silmä juoksi pitkin heijastavia ikkunoita ja rusottavaa kattoa ja
komeita koristuksia ... sitä hän katseli, mutta ajatteli kelloaan.
Martti kulki siivosti Esplanaadissakin, sillä hän oli aina ollut siivo
poika, vähäpuheinen ja miettiväinen. Hän oli oppipoika, kuuliainen
mestarilleen ja hyvämaineinen.
Enimmäkseen katseli Martti eteensä ... kenkäinsä kärkiä ... ja
liivejänsä, joiden päällä välkähteli vaskiset kellon vitjat.
Martti oli maalta tullut, puolen vuotta opissa ollut ... suutarin
opissa.
Alusta alkaen oli hän tarkka ollut, ei tuhlannut penniäkään, mutta nyt
vasta niitä oli sen verran varoja kertynyt, että niillä oli kellon
saanut. Eilen illalla, kun viikkopalkka maksettiin, oli määräsumma
täyteen tullut...
Ja eilen illalla, heti verstaasta päästyä, oli kello käyty kellosepältä
ostamassa. Katsottuna oli se jo siellä ollut monta viikkoa ennen ...
viidestä kolmatta markasta luvassa, ilman vitjoja. Silinterikello se
oli, neljällä kivellä käypä ... joka oli yhtä hyvä, kuin jos olisi
ollut kahdeksalla. Semmoisen oli sanonut itsellään olevan kelloseppäkin
... eikä sitä tavallinen mies sen parempaa tarvitsekaan...
Eikä se viittäkolmatta sitten maksanutkaan. Neljäänkolmatta markkaan ja
viiteenkymmeneen penniin oli kelloseppä tosioston tullessa helpottanut
ja antanut vielä vitjat yhteen hintaan.
Hyvinpä ne nyt välkkyivätkin samettiliivien päällä.
Samettiliivit oli näet Martilla, juutalaiselta ostetut, ja saketti,
edestä aukinainen ... jotta liivit näkyivät ja liivien päältä vaskiset
kellonvitjat.
Martti astuskeli Esplanaadia pitkin ... katseli eteensä ... sitten
kenkäinsä kärkiä ja aina ohimennen vaskisia vitjoja, jotka kiilsivät
kuin kullalle.
Esplanaadissa käveli paljon ihmisiä, ja Kappelin edustalla, jossa
musiikki soitti, oli niitä tungokseen asti. Mutta ei Martti halunnut
tungoksessa kävellä. Marttia miellytti paremmin kävellä väljemmässä
väessä. Siellä on mukavampi kävellä semmoisen miehen, jolla on kello
... on kello ja välkkyvät kellon vitjat. Eihän niitä tungoksessa kukaan
näe ... ei itsekään, vielä vähemmän muut.
Martista näytti välistä, että muutamat hänen kellonvitjoihinsa
sivumennen katsahtivat. Ja niillä ei ollut kelloa niillä, jotka niin
katsahtivat ... mahtoivat ajatella, että kunpa heilläkin olisi. Paljoa
enemmän niitä näytti olevankin niitä, joilla ei ollut kelloa, kuin
niitä, joilla oli... Niillä ei varmaankaan kelloa ollut, joilla oli
takki kiinni ... olisivat kai ne sen auki pitäneet, jos olisi ollut
kello.
Martti ei oikein tahtonut osata, missä kätensä pitäisi ... koetti pitää
selän takana ristissä. Olisi ollut mukavampi pitää nutun taskussa
molemmat, mutta Martin saketissa olivat taskut takana. Ei se ollut
mukavaa ... eikä kupeellakaan suoraan riippumassa ... remppasivat niin
pahasti silloin edestakaisin. Parasta oli pitää niitä kellonvitjoissa,
toisen vuoron toista...
Siitä oli sitten sievä katsoa kelloaan. Ja sitten Martti katsoikin
kelloaan... Onko yhdessä tornikellon kanssa?--Yhdessäpä on ...
minuutilleen.--Paljonko se onkaan?--Viittä vailla puoli kuusi.
Martti pani kellon takaisin taskuun ja tunsi koko vasemmalla puolen
ruumistaan, että siellä se on kello ... vasemmassa liivintaskussa.
Tuntui se vähän oudolta ... tuntui liivivaatteen läpi ihoon asti, mutta
hyvältä se kuitenkin tuntui.--
Ennen kellotonna ollessaan oli Martti aina väistynyt kaikkien tieltä,
kun katua tai Esplanaadia kulki ... varsinkin niiden tieltä, joilla oli
kello. Hän melkein oli kunnioittanut niitä, joilla oli ja hänellä ei!
Ainahan on Martti ollut ujonlainen ja aina nöyrä ... ja epävarma
olennossaan, sen hän itsekin huomasi. Mutta ehkä se vain on siksi niin
ollut, ettei hänellä ollut kelloa ennen. Nyt on hänellä kello... Ei hän
tahdo olla liian rohkea nytkään eikä ylpeä millään lailla ... mutta hän
tuntuu itse mielestään kuitenkin entistään varmemmalta. Eikä hän nyt
ainakaan _joka_ miehen tieltä aio ruveta väistymään. On kai sitä tilaa
toisellakin väistyä yhtä paljon ... tarvitseeko hänen väistyä enemmän
kuin toisenkaan, joka katua kulkee? Hän päätti, että ei suinkaan...
Niin hän päätti, sillä ei kai Esplanaadi ole enemmän toisen kuin
toisenkaan. Ja henkirahanhan hänkin maksaa...
Taitavat kaikki luulla, kun hänet näkevät, että hänen sitä mukaa aina
vain pitää väistyä ja muiden ei ollenkaan. Mutta siinä ne erehtyvät,
jotka niin luulevat...
Joka kerran sattuu mistä kulkemaan ... totta kai se siitä kulkeekin,
kulkekoon toinen toisesta kohti...
Ja kyllä Martti nyt kulkikin, mistä tahtoi... Mutta hän tuli kuitenkin
aina väistyneeksi ... ja hän vakuutti itselleen, että sen verran vain,
mikä on ihan välttämättömän tarpeellista. Jos ei ollenkaan väistyisi,
niin ei tulisi kenenkään kulusta mitään. Eikä hän nyt enää väisty
enemmän kellollisten tieltä kuin kellottomainkaan ... minkä väistyy,
väistyy kenen tieltä tahansa ... ilman vain vaikka huvikseen... Ja
tarvitseeko sitä aina suoraan kulkea? Paljoa hauskempi on välistä
mutkitellenkin kävellä milloin mitäkin puolta...
Olisi Martin mieli kuitenkin välistä tehnyt puulautua noiden
kaartilaisten keskitse, työntäytyä heidän välitsensä eikä antaa tietä,
kun siinä niin ylpeästi rivittäin kulkivat. Mutta ei Martti sitä
kuitenkaan tehnyt ... olisivat saattaneet survaista jotenkin ja vitjat
saattaneet jotenkuten tarttua nappiin kiinni ja katketa, tai kello
lentää maahan ja särkyä...
Ehyt kai se vielä on?
Ehyt on ... ja nakuttaa myöskin ... eikä niillä, noilla kaartilaisilla,
kuitenkaan ole monellakaan kelloa. Tyhjää ne siinä kävelevät keskitietä
ja ylpeilevät tyttöjensä kanssa... Ei Martti ole tytöistä milloinkaan
... eikä hän niistä nytkään, vaikka on kello lakkarissa. Hullu se on,
joka rahansa tyttöihin tärvää ... säästää ennen ja ostaa jonkun kalun,
esimerkiksi kellon...
Ei se mitään kuitenkaan, jos itseensä vähän menettäisi ... vaikka joisi
vaikka lasillisen limunaatia ... kymmenen pennin edestä ... ja vaikka
kahdenkymmenenkin pennin edestä ... eihän se paljon olisi...
Sentähden meni Martti juomaan lasillisen liinunaatia. Juo häntä kerran
kellonsa kunniaksi!
Martti joi siitä vesipuodista, jonka ovenpielet olivat peililasista;
niissä näkyi koko mies ja miehen vitjat...
Martti valutteli vähissä erin alas limunaatia ja katseli juomalasia
pitkin ovenpieliin. Sitten Martti maksoi, antoi markan ja sai
yhdeksänkymmentä penniä takaisin. Muut juomamiehet näkyivät maksavan
mikä viidestäkymmenestä, mikä viidestäkolmatta pennistä ... markasta ei
kukaan. Ei mahtanut olla ... eikä niillä näkynyt monella olevan
kelloakaan.
Ei Martti tahdo olla millään lailla ylpeä. Ja erehtyisi se, joka
luulisi, että hän muka sentähden olisi ylpeäksi tullut, että on tullut
kellon ostaneeksi. Hullu tyhjästä ylpeilee... Ei... Mutta taisivat muut
oppipojat ja kisällit hänestä sitä eilen kuitenkin luulla. Siltä
hänestä näytti, kun hän sitä nyt ajatteli, vaikka ei hän sitä eilen
niin... Eihän hän ollut muuta kuin leikillä vain kysynyt, paljonko
_heidän_ kellonsa oli...
Ja siitä ne olivat alkaneet pilkata ja kysellä koko eilisen iltaa ja
tämän aamua.
»Paljonko kellosi on, Martti?... Sano nyt meillekin, paljonko on
kellosi'»
Taisi käydä kateeksi niiden, kun ei itsellään ollut ... olisivat kai ne
saaneet, jos olisivat tahtoneet ... saahan niitä kelloja vaikka kuka
kellosepän puodista...
Tuolla niitä nyt tuleekin!
Martti meni heitä vastaan ja rupesi seisahtumaan heidän kohdallansa.
»Paljonko on kellosi, Martti'» kysyivät ne taas ja mennä reuhkasivat
nauraen ohitse...
Niinpähän on! ... kateeksipahan käy! Mutta käyköön, mitäpä Martti siitä
... oma syynsähän se on ... olisivat säästäneet!... Ja pakkoko oli
panna ansionsa olueen menemään' saavat nyt olla ilman kelloa!... Kun
elää siististi ja säästää, niin äkkiähän sen kellon saa, ja siinä ei
menekään raha hukkaan...
Eipä Martti ollut pitkään aikaan muistanut katsoa kelloaan... Paljonko
nyt olikaan jo aika kulunut?...
»Pois, poika, tieltä!»
Ka, mitä se tuo kaartilainen, mokoma? ... luuleekohan se olevansa mikä
herra ja saavansa survia?... Olisikohan ollut maksajata, jos olisi
kello maahan pudonnut?
Ja Martti katseli vihaisesti kaartilaisen jälkeen. Mutta kaartilainen
vain meni, ja helmat heilui.
»Siinähän sinä olet ... ja minä kun olen etsinyt!»
Se oli oppipoika sekin, Antti, saman suutarin luona opissa kuin
Marttikin ja yht'aikaa maalta tullut.
He olivat hyviä ystäviä. Olivat yhdessä ruvenneet kumpainenkin
kellorahaa säästämään, vaikka Martti oli ennen saanut summan täyteen.
Antista puuttui vielä paljon ... hän ei tahtonut saada millään lailla
kertymään ja hän kunnioitti Marttia, joka sai... Martti piti vuorostaan
Antista, sillä tämä oli toisenlainen kuin ne muut. Ja kun Martti oli
kellon ostanut, piti hän Antista vieläkin enemmän ... sillä nyt Antti
häntä melkein ihmetellen katseli, kun katseli hänen kelloaan...
Yhdessä olivat käyneet kellon ostamassa. Martti oli tahtonut Antin
matkaansa, mutta muille he eivät olleet sanoneet mitään.
Ei Antti ollut tahtonut Martin kelloa paljon kädessään käyttää, vaikka
Martti oli kehoitellen hokenut, että saat tätä lakkariisikin koetella
... koettele vain!...
»Jos minä sen pudotan'» oli Antti sanonut.
Etkä pudota, minä pidän peräimestä kiinni...
Sitten vasta oli Antti uskaltanut, käännellyt, ihmetellen katsellut ja
viimein pitkään huokaisten takaisin antanut ... ja Martin mielestä ei
koko maailmassa ollut parempaa poikaa kuin Antti.
Muut oppipojat ja kisällit sitä vastoin ... ne olivat Antin suhteen
kuin hurttia. Heti kellon nähtyään olivat sen väkisin käsistä vieneet,
töytänneet kaikki sen ympärille yhteen kehään, ettei Martti saanut itse
sitä nähdäkään, ja aukaisseet kuoren ... vaikka olisihan niiden pitänyt