Ensimmäiset novellit - 1

  
  ENSIMMÄISET NOVELLIT
  Kirj.
  Juhani Aho
  
  WSOY, Porvoo, 1915.
  
  SISÄLLYS:
  Siihen aikaan, kun isä lampun osti
  Sipolan Aapon kosioretki
  Kello
  Lempeni loppu
  Hovin herra
  Tytön kirkossa käynti
  Kievarin pihalla
  
  
  SIIHEN AIKAAN, KUN ISÄ LAMPUN OSTI.
  
  I.
  Siihen aikaan, kun isä lampun osti, sanoi hän äidille näinikään:
  --Äiti hoi, kuulehan,--eiköhän ostettaisi lamppua meillekin
  --Mitä lamppua!
  --No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut
  semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä.
  Jo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet.
  --Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka
  nurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä?
  --Se se on--ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää
  iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttakoon.
  --Mutta mitenkä se märkä öljy palaa?
  --No, mitenkäs viina palaa?
  --Mutta saattaisihan siitä tulla tulipalo koko taloon--kun viina syttyy
  palamaan, ei se sammu vedelläkään.
  --Eihän siitä mitenkä talo palamaan pääse, kun öljy on kiintonaisen
  lasin sisässä ja tuli on myöskin.
  --Lasin sisässä!--Mitenkä se tuli saattaa lasin sisässä olla--eikö se
  poksahda rikki?
  --Tuliko?
  --Ei, vaan lasipa.
  --Poksahda rikki! Eikä poksahda--kyllä se saattaa poksahtaakin, jos
  tulta liian korkealle vääntää, mutta onko pakko vääntää.
  --Tultako vääntää'--Elä--elä, mitenkä sinä tulta väännät!
  --No, ka--kun ruuvia vääntää oikeaan käteen, niin sydän nousee--siinä
  on niinkuin kynttilässäkin sydän, ja tuli nousee myöskin, mutta kun
  vasempaan käteen, niin se pienenee, ja kun sitten puhaisee, niin se
  sammuu.
  --Vai sammuu--mutta en minä sitä nyt ymmärrä, vaikka kuinka
  selittelisit--mitä lienee niitä uusmuotisia herrain laitoksia.
  --Kyllä sitten ymmärrät, kun saat nähdä, jahka minä sen ostan.
  --Paljonko se maksaa
  --Seitsemän ja puoli markkaa--öljy erittäin, ja sitä saa markalla
  kannun!
  --Seitsemän ja puoli markkaa, ja vielä öljy erittäin! Sillähän saa jo
  pärekupoja moneksi talveksi, jos ostaa tahtoo, mutta kun Pekka niitä
  kiskoo, ei mene penniäkään hukkaan.
  --Ei lampussakaan hukkaan mene, ja maksavathan ne metsätkin, eikä
  meidän maalla enää niin joka paikasta pärepuita otetakaan; pitää etsiä
  ja vedättää korven taustalta asti tänne suohautaan, ja sieltäkin jo
  kohta ovat lopussa.
  Äiti kyllä tiesi, etteivät pärepuut vielä kuitenkaan niin yht'äkk taida
  loppua, koskapahan siitä tähän asti ei ole mitään kuulunut, mutta että
  nyt vain piti se syyksi sanoa, kun lamppua teki mieli. Mutta ei se äiti
  siitä asiasta kuitenkaan sen enempää sanonut, sillä isä olisi saattanut
  suuttua. Ja koko lamppu olisi ehkä sitten saattanut jäädä näkemättä ja
  ostamatta. Taikka olisivat johonkuhun muuhun taloon ennen ennättäneet
  lampun ostaa, ja kohta olisi koko pitäjä puhunut, että se talo oli--
  pappilaa lukuun ottamatta--ensimmäinen, jossa alettiin lamppua polttaa.
  Näin se äiti ajatteli sitä asiaa ja sanoi sitten isälle, että »osta
  sitten vain, jos mieli tekee, sama kai minulle on, mikä palaa, pärekö
  vai muu öljy, kunhan vain kehrätä näen. Milloinka sinä sen sitten
  ostaisit?»
  --Ajattelin, että sopisi ehkä jo huomenna lähteä--olisi vähän muutakin
  asiaa kauppamiehelle.
  Tämä oli keskellä viikkoa, ja äiti kyllä tiesi, että ne muut asiat
  olisi ennättänyt lauantainakin ajaa, mutta ei hän nytkään virkkanut
  mitään, ajatteli vain, että kuta pikemmin sitä parempi. Ja jo samana
  iltana kannatti isä aitasta sen ison matkakirstun, jossa ukkovaari
  ennen vanhaan Oulussa käydessään eväänsä kuletti, ja käski äidin
  täyttää sen heinillä sekä panna pumpulia keskelle. Me lapset kysyimme,
  minkä tähden siihen ei panna muuta kuin heiniä ja sitten pumpulia
  keskelle, mutta äiti käski meitä olemaan vaiti. Isä oli paremmalla
  tuulella ja selitti, että hän tuo kauppamieheltä lampun, joka on
  lasista ja saattaisi särkyä, jos sattuisi kaatumaan tai reki muuten
  tärskähtäisi.
  
  II.
  Sinä iltana me lapset pitkän aikaa valvoimme ja ajattelimme sitä uutta
  lamppua, mutta se vanha istukas-Pekka, joka kaikki päreet kiskoi, alkoi
  jo heti kohta kuorsata, kun päre oli sammutettu. Eikä hän edes
  kertaakaan kysynyt, mikä se lamppu oli, vaikka meillä siitä niin paljon
  puhetta riitti.
  Isä viipyi matkallaan koko päivän, ja se päivä tuntui meistä kaikista
  hyvin pitkältä, ettei tahtonut syöntikään käydä, vaikka oli maitovelliä
  puoliseksi. Istukas-Pekka se vain söi muidenkin edestä ja kiskoi sinä
  päivänä päreitä orren täyteen. Äitikään ei sinä päivänä monta leperettä
  kehrännyt, kun aina tuli menneeksi ikkunaan katsomaan, eikö isää jo
  näkyisi jäältä tulevaksi. Muutaman kerran hän sanoi Pekalle, ettei
  niitä päreitä enää taideta tarvitakaan, mutta Pekka ei sitä puhetta
  edes senkään vertaa mieleensä pannut, että olisi kysynyt, miksi nyt ei
  enää muka päreitä tarvittaisi.
  Vasta iltaista syötäessä kuului ruunan kulkunen kartanolta.
  Pala suussa me kaikki lapset kapistimme ulos, mutta isä ajoi meidät
  pirttiin ja käski istukas-Pekan tulla kirstua reestä nostamaan. Pekka
  jo silloin pankon nurkalla torkkui ja oli siinä käynyt niin kömpelöksi,
  että kolahdutti kirstun jalan kynnykseen, kun sitä isän kanssa pirttiin
  kantoi. Mutta siitä olisi hän saanut isältä korvilleen, jos olisi ollut
  nuorempi mies, mutta hän oli vanha ukko, eikä isä itseään vanhempaa
  miestä ole eläessään lyönyt.
  Paha hänet ehkä sittenkin olisi perinyt, jos lamppu olisi särkynyt,
  mutta ei sille toki tullut mitään.
  --Mene uunille, sen tollo! ärjäisi isä Pekalle, ja Pekka nousi uunille.
  Mutta isä oli jo ottanut lampun kirstusta ja riiputti sitä kädessään.
  --Kas, tässä tämä nyt on, tämmöinen tämä nyt on--tänne lasin sisään
  pannaan öljy, ja tuo suikale siellä sisällä on veeku--pysykää ulompana
  päreinenne siinä!
  --Eikö sitä panna palamaan? kysyi äiti ja siirtyi päreineen vähän
  ulommaksi.
  --Oletko sinä hupakko--mitenkä se palamaan pannaan, kun ei ole vielä
  öljyäkään?
  --No, mutta eikö sitten saata panna öljyä?
  --Vai öljyä panna, e-hei! Niin sen äkkinäinen luulisi, mutta kauppamies
  varoitti moneen kertaan, ettei saa tulen valolla öljyä panna, se
  saattaisi syttyä ja polttaa koko talon.
  --Milloinkas siihen sitten saa sitä öljyä panna?
  --Päivällä, päivällä, etkö sinä jouda päivää odottamaan--ei se niin
  kovin kummaa ole!
  --Oletko sinä sen sitten jo nähnyt palavan!
  --Minäkö? Jo toki montakin kertaa olen lampun palavan nähnyt--olen
  nähnyt pappilassa, ja tätäkin jo kauppamiehen luona koetettiin.
  --No, paloiko se?
  --Paloihan se, ja kun pantiin puodin luukut kiinni, niin olisi nähnyt
  vaikka nuppineulan lattialta--katsokaa, tässä on tämmöinen kuuppa, ja
  kun tuossa tuli palaa, tämän soikulaisen lasin sisässä, niin valo ei
  pääse kattoon jossa sitä ei tarvitakaan, vaan leviää alas kaikki, niin
  että näkee vaikka nuppineulan lattialta.
  Kyllä meidän kaikkien olisi kovasti tehnyt mieli koettaa, näkisikö
  vaikka nuppineulan lattialta, mutta isä ripusti lampun kattoon ja
  rupesi syömään.
  --Tänä iltana pitää vielä pärevalkeaan tyytyä, sanoi isä syödessään,
  mutta huomenna tässä talossa poltetaan lamppua.
  --Katsos, isä, Pekka on tänäpäivänä kiskonut orrellisen päreitä.
  --Ka, eikö ole kiskonut--kyllä nyt on syttyjä täksi talveksi--muuhun ei
  nyt enää päreitä tarvitakaan.
  --Tarvitaan niitä siltä vielä saunassa ja navetassa, sanoi äiti.
  --Mutta tuvassa poltetaan lamppua, sanoi isä.
  
  III.
  Tänä yönä en nukkunut senkään vertaa kuin edellisenä, ja kun aamusella
  heräsin, olisin melkein itkenyt, jos olisin iljennyt, kun muistin, että
  lamppu vasta iltasella pannaan palamaan. Olin nähnyt unta, että isä
  yöllä pani öljyä lamppuun, ja että se sitten koko päivän paloi.
  Heti päivän tultua kaivoi isä siitä matkakirstusta isomahaisen putelin
  ja kaatoi siitä jotakin pienempään puteliin. Olisimme mielellämme
  kysyneet, mitä siinä putelissa oli, mutta emme uskaltaneet, sillä isä
  oli niin totisen näköinen, että meitä vähän pelotti.
  Mutta kun hän laski lampun alemmaksi katosta ja rupesi sitä ruuvaamaan
  ja vääntelemään, niin ei äiti enää malttanut olla ääneti, vaan kysyi:
  --Mitä se isä nyt tekee?
  --Panen öljyä lamppuun.
  --No, vaan särethän sinä sen--mitenkä sinä saat tuon sijoilleen, jonka
  irti väänsit?--Äiti ei tiennyt, emmekä me muutkaan tienneet, miksi
  sanottaisiin sitä, jonka isä oli lasiastiasta irti vääntänyt. Isä ei
  virkkanut mitään siihen, käskihän meidän vain pysyä loitommalla. Sitten
  hän kaasi siitä pienemmästä putelista siihen lasiastiaan, niin että se
  tuli melkein täyteen, ja nyt me arvasimme, että isommassakin putelissa
  mahtoi olla öljyä.
  --No, eikö siihen nyt tulta pannakaan? kysyi äiti taas, kun kaikki ne
  irti väännetyt kalut olivat paikoillaan ja kun näki, että isä nosti
  lampun kattoon.
  --Nytkö päivällä?
  --Niin, no saisihan tuota nyt koetella, mitenkä se palaa.
  --Kyllä se palaa--odota vain iltaa eläkä hätäile!
  Ruokalevon jälkeen kantoi istukas-Pekka jäisen pärepölkyn sisään ja
  romahutti sen olaltaan lattialle, niin että koko tupa hytkähti ja öljy
  lampussa liikahti.
  --So, so! sanoi isä. Mitä sinä nyt?
  --Toin pärepölkyn sulamaan--eihän sitä jäistä ruojaa kukaan kisko.
  --Eihän sitä ole pakko kiskoakaan, sanoi isä ja iski meille silmää.
  --No, ei kai se tuommoisenaankaan pala.
  --Eihän sen ole pakko palaakaan.
  --Eikös niitä sitten päreitä enää kiskotakaan?
  --Entäs jos ei kiskottaisikaan.
  --Sama minulle on, jos isäntä itse ilman toimeen tulee.
  --Eikös se Pekka näe, mikä tuolta orresta riippuu?--Kun isä tämän
  sanoi, katsahti hän ylpeästi lamppuun ja säälivästi Pekkaan. Pekka
  asetti pärepölkkynsä soppeen pystyyn ja katsahti vasta sitten lamppuun.
  --Se on lamppu, ja kun se palaa, niin ei pärevalkeaa enää tarvitakaan.
  --Vai ei tarvitakaan, sanoi Pekka ja lähti muuta puhumatta
  havutukilleen tallin taakse. Pekka pienenteli itsensä korkuisen
  havukoon sinä päivänä niinkuin muinakin, mutta muulta väeltä ei
  tahtonut tulla mitään valmista. Äiti koetti kehrätä, mutta kuontalo ei
  kulunut puolilleenkaan, kun hän jo rukkinsa syrjään siirsi ja lähti
  ulos.
  Isä vähän ensin kirvesvartta veisteli, mutta tottapa työ oli
  vastahakoista, koska se kesken jäi. Äidin mentyä meni isäkin; lieneekö
  kylään mennyt, vai minne. Mennessään hän kielsi meitä minnekään
  lähtemästä ja uhkasi kurittavansa, jos kuka meistä sormellaankaan
  lamppua koettelisi. Mutta ennen me olisimme papin kaulusta uskaltaneet
  mennä koettelemaan kuin lamppua. Se meitä vain pelotti, että jos se
  nuora, josta se orressa riippui, itsestänsä yht'äkkiä katkeaa ja sitä
  sitten sanotaan meidän syyksemme.
  Ikävältä meistä kuitenkin rupesi aika pirtissä tuntumaan, ja kun ei
  muuta tiedetty, päätettiin lähteä miehissä mäkeen. Koko kylällä oli
  yhteinen vesitie joelle, ja samassa paikassa oli hyvä mäki, josta
  keikka juoksi aina avannon toiselle puolelle pitkän matkan.
  --Tuolla tulevat Lamppulan lapset! huusivat kylän lapset, kun näkivät
  meidän tulevan.
  Me kyllä ymmärsimme, mitä he sillä tarkoittivat, mutta kuitenkin
  kysyimme me: »Mitkä Lamppulan lapset--eihän meidän talon nimi ole
  Lamppula.»
  --Jos kohta--mutta eikös teille ole ostettu semmoista lamppua?
  --No, mutta mistä tekin sen jo tiedätte?
  --Sinun äitisi oli meidän pihan läpi kulkiessaan sanonut äidille, että
  teidän isänne on kauppamieheltä ostanut semmoisen lampun, että, kun se
  palaa, näkee vaikka nuppineulan lattialta, sanoi lautamiehen tyttö.
  --Se kuuluu olevan ihan samanlainen kuin se, joka on pappilankin
  salissa--niin kertoi teidän isänne meillä vast'ikään, ja minä itse
  kuulin sen, sanoi kievarin poika.
  --No, onhan teillä sitten semmoinen lamppu? kysyivät kaikki kylän
  lapset.
  --On, mutta ei sitä nyt saata mennä katsomaan, kun se ei päivällä pala;
  mutta kun ilta tulee, niin sitten mennään kaikki.
  Me laskea jyrräsimme mäkeä hämäriin asti, ja aina kun noustiin mäen
  päälle, niin puhuttiin kylän lapsille lampusta.
  Sillä lailla kului aika nopeammin, kuin luultiinkaan, ja kun oli vielä
  viimeisen kerran laskettu, niin lähdettiin miehissä kotia kohti
  juoksemaan.
  
  IV.
  Pekka seisoi vielä havutukkinsa ääressä eikä edes päätäänkään
  kääntänyt, vaikka me huusimme hänelle kaikki yhteen ääneen, että tulisi
  katsomaan, kun lamppu pannaan palamaan.
  Yhdessä avauksessa syöksähdimme tupaan koko lapsilauma.
  Mutta siinäpä meille jo tulikin seisaus. Lamppu olikin jo pantu
  palamaan ja loisti katosta meitä vastaan niin kirkkaasti, ettemme
  osanneet muuta kuin silmät sirrallaan siihen tirkistellä.
  --Ovi kiinni, ostolämmin! huusi ääni pöydän päästä.
  --Lentävät kuin kanat tuleen, kuului äiti toruvan karsinasta päin.
  --Ei tuo kumma ole, jos sitä lapset säikähtävät, koskapa minä, vanha
  ihminenkään, en osaa muuta kuin päivitellä, kuului kievarin vanha
  emäntä sanovan.
  --Mutta joka paikkaan se meidänkin tyttö ennättää, sanoi lautamiehen
  miniä.
  Kun silmät alkoivat vähän selvitä, huomasimme me vasta, että tupa oli
  naapurin väkeä puolillaan.
  --No, tulkaa nyt lapset vähän likemmäksi, että oikein näette, puhui isä
  paljoa lempeämmällä äänellä kuin äsken.
  --Kopistelkaa lumi jaloistanne ja tulkaa tänne karsinaan, täältä se
  oikein korealta näyttää, sanoi taas vuorostaan äiti.
  Kuurtaen kaartaen me kiersimme äidin luo ja istuimme kaikki rinnakkain
  hänen viereensä penkille. Nyt me vasta hänen turvistaan uskalsimme
  oikein ruveta lamppua tarkastelemaan. Emme juuri olleet ajatelleet,
  että se ihan tuolla tavalla palaisi, kuin se nyt paloi, mutta kun taas
  mietimme sinne ja tänne, niin kyllä se tuossa nyt paloi, niinkuin
  pitikin. Ja kun vielä vähän aikaa katselimxne, niin tuntui meistä, kuin
  olisimme jo aikoja sitten ajatelleet, että sen pitäisi palaa, niinkuin
  se nyt paloikin.
  Mutta sitä emme kuitenkaan osanneet ymmärtää, mitenkä tuli oli saatu
  tuonne lasin sisään. Kysyimme sitä äidiltä, mutta äiti sanoi:
  »Tottapahan sitten saatte nähdä».
  Kilvan kyläläiset lamppua kiittelivät, ja mikä mitäkin sanoi. Kievarin
  vanha emäntä sanoi, että »sehän paistaa ihan yhtä tasaisesti kuin
  taivaan tähti». Kipeäsilmäisestä lautamiehestä oli se siitäkin syystä
  mainio, »ettei siitä ollenkaan savua lähtenyt, jotta sitä saattaisi
  vaikka kamarissakin polttaa, eivätkä seinät mustuisi ollenkaan». Siihen
  sanoi isä, että »kamaria vartenhan se alusta pitäen on tehtykin, mutta
  hyvä se on näin pirtissäkin, kun ei tarvitse monen päreen kanssa
  tuhrata, ja tällä yhdellä tulella näkee koko joukko, vaikka kuinka
  monta olisi».--Kun äiti virkkoi, »ettei kirkon pienempi ruunukaan sen
  kirkkaammin valaise», niin isä käski minun ottaa aapisen ja mennä
  ovensuuhun koettamaan, tokko tuolla lukea näkisi. Minä menin ja aloin
  lukea »Isämeitää». Mutta silloin kaikki sanoivat, että »se poika osaa
  sen ulkomuistista». Silloin äiti sieppasi minulle virsikirjan hyllyltä,
  ja minä rupesin lukemaan »Jerusalemin hävitystä».
  --No, ei häntä kummempaa ole vielä ennen nähty! ihmettelivät
  kyläläiset.
  Sitten isä vielä sanoi, että »jos kellä olisi nuppineula, niin saisi
  viskata sen lattialle, ja se kyllä paikalla löytyisi».
  Lautamiehen miniällä oli nuppineula rinnassa, mutta kun se heitti sen
  lattialle, niin se menikin sillan rakoon, eikä sitä löydetty, vaikka
  mitä olisi tehty.
  
  V.
  Vasta kun kyläläiset olivat lähteneet pois, tuli Pekka pirttiin.
  Hän ensin vähän silmiään siristi lampun outoa valoa vastaan, mutta
  riisui sitten vain rauhallisesti nutun päältään ja töppöset jalastaan.
  --Mikä se tuolla katon rajassa killuu niin, että silmiä häikäisee?
  kysyi hän viimein, kun oli saanut sukkansa orrelle asetetuiksi.
  --Arvaappas nyt, mikä se on, sanoi isä ja vilkutti äidille ja meille
  silmää.
  --En minä häntä arvaa, sanoi Pekka ja läheni lamppua.
  --Ehkä se on kirkon ruunu, ivasi isä.
  --Jos lienee, arveli Pekka, mutta oli jo tullut uteliaaksi ja aikoi
  koetella lamppua.
  --Ei sitä koetella tarvitse--pitää se uskoa koettelemattakin.
  --No, no--en minä häntä tahdokaan, sanoi Pekka vähän vapisevalla
  äänellä ja vetäytyi penkilleen ovensuuseinälle.
  Äidin taisi käydä Pekka parkaa vähän sääliksi, koskapahan rupesi
  selittämään hänelle, ettei se ruunu ole, mutta että sitä sanotaan
  lampuksi, ja että siinä palaa öljy, eikä nyt enää tarvitse pärettä
  polttaakaan.
  Pekka ei kuitenkaan siitä puheesta ymmärtänyt sen enempää, kuin että
  rupesi tuota päivällä tuomaansa pärepölkkyä kiskottavakseen
  pienentelemään, mutta isä sanoi hänelle, että »johan minä päivällä
  sanoin, ettei nyt enää tarvitse päreitä kiskoa».
  --Enhän minä häntä enää muistanut, mutta olkoon sitten, koska ei enää
  tarvitse--ja Pekka pisti pärepuukkonsa seinänrakoon.
  --Kyllä se nyt siinä ruostumaan joutaa, sanoi isä, mutta Pekka ei enää
  puhunut mitään.
  Vähän ajan perästä hän rupesi kenkiään paikkaamaan. Kurotti orrelta
  päreen, pisti sen pihtiin ja istui jakkaralleen pankon nurkkaukseen. Me
  lapset huomasimme sen ennen kuin isä, joka, selin Pekkaan päin,
  kirvesvarttaan lampun alla veisteli. Emme kuitenkaan mitään virkkaneet,
  mutta nauraa kuhersimme vain keskenämme ja ajattelimme, että »annas,
  kunhan isä näkee--mitähän sanoo!» Ja kun isä sen näki, niin hän astui
  kädet kupeissa Pekan eteen ja kysyi hyvin pilkaten, että »mitä sinä
  siinä nyt niin tarkkaa teet, kun et muiden tulella näe?»
  --Kenkiänihän minä tässä paikkaan, sanoi Pekka.
  --Vai kenkiäsi sinä paikkaat--mutta jos et näe sitä työtäsi tehdä sillä
  tulella, jolla minä, niin mene sitten päreinesi vaikka saunaan tai
  saunan taakse.
  Ja Pekka lähti.
  Pisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen
  toiseen. Hiljalleen hän kyhni ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä
  kartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma
  rusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä. Tuota me
  lapset ikkunasta katselimme, ja se oli meistä hyvin kaunista. Mutta kun
  Pekka saunan ovesta sinne sisään kumartui, niin pimeni taas kaikki
  kartanolla, ja sen sijaan näimme me vain lampun häikäisevän kuvaimen
  mustassa ikkunassa.
  Sen perästä ei meillä enää pärettä pirtissä milloinkaan poltettu.
  Lamppu se vain katossa loisti, ja usein sitä kyläläiset kävivät
  sunnuntai-iltoina ihmetellen katselemassa. Koko pitäjässä kohta
  tiedettiin, että meidän talo oli ensimmäinen, jossa--pappilaa lukuun
  ottamatta--alettiin lamppua polttaa. Meidän jälkeen osti lautamies
  samanlaisen lampun, kuin meidänkin oli, mutta kun hän ei sitä
  milloinkaan sytyttämään oppinut, niin hän möi sen kievariin, ja siellä
  se on vielä nytkin. Köyhemmät talot eivät ole vielä yrittäneetkään
  lamppua itselleen hankkia, vaan tuhraavat vielä tänäkin päivänä pitkät
  puhteensa pärevaikean ääressä.
  Mutta sitten, kun meillä oli lamppu ollut vähän aikaa, piilusi isä
  tuvan seinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan
  mustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särettiin ja sijaan
  tehtiin uusi uloslämpiävä, peltiniekka.
  Vanhan uunin kivistä Pekka teki saunaan uuden kiukaan, ja niiden kanssa
  muuttivat sinne sirkatkin, koskapa niitä ei sen koommin enää ole
  tuvassa kuulunut. Isä on siitä hyvillään, mutta meille lapsille tulee
  välistä pitkinä talvi-iltoina entisiä aikoja ikävä, ja silloin me
  juoksemme sirkkoja kuuntelemaan Pekan luo saunaan, jossa hän yhä vielä
  pärettä polttaen iltojansa viettää.
  
  
  SIPOLAN AAPON KOSIORETKI.
  
  I.
  On lauantai-ilta loppupuolella elokuuta. Loppuneet ovat viikon
  kiireiset leikkuutyöt; vasta kylpemästä tullut väki istuksii hämärässä
  tuvassa, ja somasti hohtavat kaikkien yllä puhtaat, valkoiset paidat.
  Etuikkunain ääressä miehet päätänsä sukivat, mikä luukammalla, mikä
  liinaharjalla, mutta karsinassa istuu naisväki ja hiuksiansa
  palmikoille laittelee. Jutellaan siinä ja tarinoidaan eikä ennen
  heretä, kuin höyryävä perunapata on liedeltä pöydälle siirtynyt.
  Paikallensa sitten kukin pöytään ehtii, eikä kotvalle muuta kuulu kuin
  piimän särpimistä ja tuoppien kolahtelemista pöydän honkaiseen pintaan.
  Mutta vähitellen kuorikoko kunkin edessä suurenemistaan suurenee ja
  padan mustanpaistava pohja käskee syömämiehiä herkeämään. Kohta
  nouseekin väki pöydästä ravittuna, ja pian kumpuaa miesten piipuista
  sinertävä savu kohden tuvan nokisia orsia. Uudistuu äskeinen puhekin,
  ja hilpeästi hyppelevät ajatukset sukkelain sanojen selässä, kun mieli
  on rauhainen ja tyyni ja lepopäivä vartoo.
  Muut ovat jo aikoja äänessä olleet, mutta talon isäntä, harvapuheinen
  Aapo, ei suutaan avaa. Ei näytä muiden puheista huolivan eikä sekaudu
  niihin; istuu vain ääneti pöydän päässä, piippunykä hampaissa, seinää
  vasten nojaten. Luulisi miehen melkein nukkuvan siinä, ellei rätisevä
  koppa ja pöllyävät savupilvet ilmoittaisi hänen henkensä työstä. Eipä
  kuitenkaan kukaan pidä lukua hänen äänettömyydestään, sillä
  tuommoinenhan on mies ollut jo melkein siitä pitäen, kun isä vainaja
  isännyytensä hänelle jätti ja itse muutti tuvan turvekaton alle
  asumaan. Eipä silti, että Aapo ennenkään olisi ketään puheellaan pulaan
  pannut. Pienuudesta pitäen on hän ollut harvasanainen ja ajatuksiaan
  muille uskomaton mies--ja siksipä hänestä pitäjän mielipide useinkin
  arveli, että »jos hän ei juuri tuhmimpiakaan ole, niin eipä järin
  teräväpäinenkään».
  Pahat kielet, jotka aina syitä löytävät jos mihin ja kaikkien asioista
  puhuvat eivätkä jätä hiljaistakaan rauhaan, ne kuitenkin yhä
  juttelivat, että Aapon alakuloisuuteen on syynä yksistään se, ettei hän
  saa millään lailla emäntää taloonsa. Rukkasia niitä on vain joka
  talosta satanut, vaikka Sipola on rikas talo, vaikka äidit ovat
  puolella olleet ja kanttori puhemiehenä.
  Illan kuluessa alkoi Aapon piippu kuitenkin sammumistaan sammua, ja
  rupesipa mies tuosta vähitellen liikahtelemaan ja korvaansa miesten
  tarinoihin kallistamaan. Eivät ne häntä kuitenkaan tainneet erittäin
  huvittaa, koskapahan hän kohta muistutti miehiä, »etteiköhän maatamenon
  aika jo olisi käsissä, jos mieli huomenna kirkkoon nousta».
  Eivätpä miehet nyt kuitenkaan maata joutaneet, sillä mökin Tuomas
  kertoeli parast'aikaa rosvotarinoita ja sanoipa erään nähneensäkin
  monena iltana talonsa ympärillä vainuavan. »Eikä sitä Vahtikaan tahdo
  haukkua, mikä mies se sitten lieneekään.» Tuota kaikki pojat, jotka
  suummalla ovea istuivat, kovasti kummeksivat, renki Kalle kaikista
  enimmän, mutta toisilleen ne siinä silmää iskivät ja ajattelivat:
  »Taisipa se olla sen rosvo».
  Ja jäipä kuin jäikin Aapokin hauskaa pakinoimista kuuntelemaan,
  ehdottipa vielä itsekin tuo harvapuheinen mies, että »sietäisihän siitä
  vallesmannille tieto antaa, koska niitä niin läämältään liikkuu».
  »Niinpähän taitaisi tehtävä olla», arveli tuohon Tuomas, mutta penkin
  päästä meinaili Kalle, että »eikö liene turhaa työtä--kyllä ne
  kinttunsa katsoo».
  Siinä rupatellessa alkoi yö pimitä, ja vihdoin alkoi väki levolle
  hankkiutua. Nuttunsa kukin naulasta otti, heitti sen hartioilleen ja
  siirtyi, mikä aittaan, mikä tallin ylisille, mikä minnekin. Maata eivät
  kuitenkaan kaikki menneet, sillä olisitpahan pirtin perälasista
  katsahtanut tummalle pihalle, olisit ehkä huomannut valkohousuisia
  olennoita hiipimässä siellä. Nuttu korvissa kulkivat he seinämiä
  pitkin, kurkistellen nurkista jälelleen, mutta maantielle päästyään
  juoksivat he sen, minkä jalat kannattivat, lähimmäisen tienkäänteen
  suojaan. Tämä tämmöinen varovaisuus oli välttämätön Sipolan rengeille
  ja kasakoille, sillä Aapo oli kovin vihainen, ja sen hän heti kohta
  pani työstään pois, jonka tiesi yöjalassa kulkeneen.
  Lopulta ei tupaan jäänyt muita kuin Aapo ja Tuomas, joka tämäkin,
  kopistettuaan »kahvit» piipustaan, alkoi haukotellen hakea nuttuaan
  naulasta. Mutta Aapo liikautti itseään lasin kohdalle ja kysäisi:
  --Joko sitä aiotte levolle mennä?
  --Jopahan se lie makuunkin aika--vanhaa enemmän nukuttaa kuin nuoria,
  ja jopa näkyvät pojatkin täältä urjenneen.--No, enhän saa nutustani
  selvää, mihinkähän sen paninkaan.
  --Olisi minulla vielä hiukan puhelemista kanssanne.--Muistattehan sitä
  äskeistä puhettamme pellolla?
  --Muistan kaiketi. Kas, tuossahan on nuttu.--Ettäkö todenteolla
  aikoisit niinkuin naimapuuhiin ruveta.--No, tarvitseehan kunnon talo
  emännänkin.
  --Sepä se on, sepä se on--äitikin alkaa jo käydä vanhanpuoliseksi, ja
  pitäisihän minunkin aikanani naida.
  --Niinpä niin--nuorra naida pitää, vaatii se siihen vielä vanhanakin,
  niinkuin sananlasku sanoo--emäntäähän tässä tarvittaisiin, joka talon
  kunnossa pitäisi. Vaan mahtaisiko tuosta meidän Annusta olla?
  --Annun laista minä aina olen ajatellut ja miettinyt, joka ei tyhjää
  koreile eikä kopeile--ettehän pane vastaan, jos hän itse suostuu?
  --Josko itse suostuu--sitä väliä minä en tiedä, niinkuin jo päivällä
  pellolla sanoin, nimittäin sitä tytön omaa mieltä tässä asiassa--mutta
  mikäpähän pitäisi! Olethan poikamies ja kelpo mies, niinkuin isäsikin
  ennen. Luulisipa tytön katsovan etuaan, kun pääsee taloon, mutta
  käskemään en mene enkä taas kieltämäänkään, sillä en tuota ole
  ennenkään tehnyt, ja ovathan nuo tyttäreni muutkin miehelle päässeet,
  yhtä hyvin kuin rikkaampienkin lapset.--Parasta on, että itse käyt
  puheillaan.
  Näin tarinoi tyytyväisenä Tuomas ukko, pisti piippunsa taskuun ja astua
  kyhnysteli verkalleen pirtistä porstuaan. Portaita myöten kohosi hän
  sitten porstuan yläsillalle, jonne hänellä oli vakituinen makuusija
  laitettu, kun hän Sipolassa päivätöitään teki. Ja nahkaset korvilleen
  vedettyään vaipui vanhus pian uneen.
  Mutta kauan vielä ukon mentyä istui Aapo äänetönnä katsellen ikkunasta
  tummaan ulkoilmaan--eikä tuvassa kuulunut muuta kuin sirkan vapiseva
  sävel seinänraossa lähellä uunia. Hiljaa oli kaikki, hiljaa tuvassa,
  hiljaa ulkona--ja näyttipä yksinäinen mies jo käyvän hiukan
  levottomaksi. Syvän huokauksen hän rinnassansa huokasi, kohosi
  seisoalleen, otti nuttunsa naulasta ja istuutui taas. Mietti sitten
  taas, tempasi viimein kenkänsä orrelta ja alkoi niitä jalkaansa vetää.
  Oikeaan jalkaansa jo kengän veti, vieläpä varrenkin alaspäin kiersi,
  mutta vasempi kenkä jäi jo puolitiehen jalkaan. Päivän koittoon olisi
  hän siinä ehkä saattanut istua, ellei karsinapuolelta tupaa olisi
  alkanut kuulua hiljaista vikinää ja ripinää ja kaksi hiirtä juosta
  piipertänyt yht'äkkiä hänen eteensä.
  Päivällä ei Aapo suinkaan olisi mokomia pahaisia säikähtänyt ja olisi
  hän silloin antanut hiirten niinkuin muidenkin pienten elukkain
  elämäänsä rauhassa elää, mutta nyt häntä vähän vavahdutti niiden
  pimeässä kiiltävät silmät, ja niinpä hän ihan kuin tietämättään
  potkaisi vasemmalla jalallaan niin, että kenkä kolisten lennähti aina
  sopelle saakka ja hiiret sitä tietään pakenivat sinne, mistä tulleetkin
  olivat. Tuosta pikku pölähdyksestä tointui nyt Aapo, ja kenkänsä
  noudettuaan ovensuunurkasta veti hän sen kiireesti jalkaansa. Kaikista
  miehen tempuista näkyi, että hänellä nyt mahtoi olla mielessä jotain
  tavallista arveluttavampaa ja entistään oudompaa, koskei hän
  mielinytkään maata mennä, vaikka oli sitä muille tyrkyttänyt.
  Muulloin uneliasta isäntää ei nyt näyttänytkään nukuttavan,
  mietityttihän vain kovasti. Lopulta hän nyt kuitenkin kiireesti veti
  harmaasarkaisen pyhätakin ylleen, pisti piipun kukkaroineen
  lasinpenkiltä taskuunsa ja hiipi hiljaa ulos porstuaan. Täälläkään hän
  ei kuullut hiiskaustakaan, ainoastaan yläsillalla kuorsasi Tuomas ukko.
  Porstuan lotisevia siltapalkkeja pitkin astui hän sitten varovasti
  ulkoilmaan. Yön hiljaisuus oli käärinyt talon ja pihan ja kuhilaspellon
  hämäräiseen peittoonsa. Hiipielihän tuolla kuitenkin talon kissa
  kiiltävin silmin märässä heinikossa ja silloin tällöin kalahtelivat
  maantien takana yösyötässä kulkevan lehmikarjan rautakellot. Mutta
  muuta vaarallisempaa ei Aapon kuunteleva korva tavannut, kun hän
  varovasti hiipi aittojen ja tuvan välisestä solasta veräjälle. Tässä
  seisahtui hän vielä kerran kuuntelemaan, tähysti tarkasti taakseen,
  mutta kun ei mitään kuullut eikä tietäkään liikkeessä nähnyt, pistäytyi