Hiltu ja Ragnar: Kertomus kahdesta ihmislapsesta - 2

pysyvät enkelit syvimmissä keskuksissa, ne uinuvat. Mutta kun suuri
tapaus tulee odottamatta, niin ne käyvät levottomiksi. Inhimillisessä
lemmenkohtauksessa kaksi ihmisyyden keskusta joutuu samaan piiriin, ja
silloin enkelit vapisevat toivon ja epätoivon vaiheilla. Onko ihmisyys
tästä tapauksesta voittava ja vahveneva?
Jossain kaukana keskuksista oli Ragnarin kolea pää aivoineen ja
aistimineen. Hän tajusi tilanteen merkityksen ja vaistosi voimiensa
vähyyden. Hän kuuli ikäänkuin vieraan suusta ne sanat, jotka Hiltun
läheinen nyyhkytys toi hänen huulillensa:
-- Älä pelkää -- minä rakastan sinua -- kyllä minä otan tulen --
rakastatko sinä minua?
Mutta silloin tyttö jo itki ääneensä ja lähti pyrkimään kyökkiä kohden.
Ragnar kulki hänen ohessaan riippuen yhä kiinni hänessä. Kuu valaisi jo
välikönkin. Ovella Ragnar yritti suudella tyttöä, mutta ei onnistunut.
Sitten hän hellästi laski tytön menemään keittiöön ja palasi itse
saliin.
Naisen, nuoren neitseen, kyyneleet olivat ensikerran vuotaneet hänen
tähtensä. Se seikka hyväili hänen lapsellisen itsekästä olemustaan
niinkuin lämmin raukaiseva ilma; niinkuin jokin sellainen hyvä, jota
äiti ei sietänyt (-- äiti, jonka vieraus ja vanhuus nyt Ragnarin
vaistolle paljastuivat, kun hänen mieleensä vilahti, että äiti voisi
yhtäkkiä astua tähän ilmapiiriin). Se oli yhtä tämän runsaan kuutamon
kanssa; tämän ensikertaisen yksinäisyyden kanssa, jossa kumminkin oli
verrattomasti enemmän eloa kuin missään tähänastisessa tilassa.
Sillä Ragnarilla oli tällä hetkellä hyvin vahva ja outo yksinäisyyden
tunne. Se Hiltu, joka nyt oli häntä lähellä tässä kuutamoisessa
ilmassa, oli vain mykkä vaativakatseinen mielikuva, ei se, joka oli
paennut kyökkiin ja ehkä jo tyyntynyt itkemästä.
* * * * *
Hiltu nyyhkytti keittiön sängyllä. Hän oli kuin matkalainen, joka on
istahtanut tiepuoleen lepäämään. Tänä iltahetkenä oli hänen matkansa
sillä asteella -- hänen maallinen matkansa, jonka kehyksenä tähän
asti oli ollut Toivolan ränstynyt, suloinen salotölli. Siellä hän oli
kasvanut kenenkään aavistamatta, että hän, vähäpätöisistä vähäpätöisin,
kasvoi tällaista kehystä varten; saadakseen kerran itkeä erään huvilan
keittiössä Pyynikin rinteellä lähellä Tamperetta. Nuoresta iästä
huolimatta oli matka jo ollut pitkä ja monivaiheinen.
Kuinka lämpöisiä olivatkaan ne vaivat, jotka erämaassa olivat versoneet
ihmisenlasta luonnehtien. Riepuihin käärittynä himmeässä valossa imi
siellä pieni vakahinen äidin rintaa. Äiti oli äsken toraillut, mutta
vaistomaisesti hän vaikenee imettäessään. Hänen ajatuksensa tuntuu
imelältä, mutta hän ajattelee kumminkin, sillä ajatus valuu itsellään
samaan tapaan kuin maito rintoihin. Tuolla iällä kuuluu lapsi (sitä
todella sanotaankin lapseksi -- ei kakaraksi eikä mukulaksi) vielä
kokonaan vaimoväen asioihin. Se ei ole mikään pieni ihmisenalku; se
on jotain semmoista, jota ämmillä on ja jota niille tulee; joka on
ristittävä ja ämmä sen jäleltä kirkkoonotettava; josta kaikesta vähät
tietää ja välittää tuo mies, joka tuossa nuolee lusikkaansa päästessään
niukalta aterialtaan. Äitiä lievästi tympäisee se hellyys, jota hän
tuntee, mutta hän ei voi hellyydelle enempää kuin laskevalle maidolle!
Kun hänen mieleensä tulee, että lapsi ehkä kuolee, niin on tämän
ajatuksen puhtaus ja korkeus melkein sietämätön. Samean nykyhetken
asialliset seikat olisivat ainoita kohtuullisia ajateltavia, mutta niin
kauan kuin lapsi imee, asettuvat kaikenkaltaiset entiset ja tulevat
ajatuksen eteen.
Lapsihan voi jäädä elämäänkin. Se on tyttölapsi, siis sen käy
maailmassa niin ja niin. Mieltä etovina vilahtelevat äidin omat
entisyydet. Tuo äijä, joka äsken horisi jotain leipien liian pikaisesta
kulumisesta ja että hän lopettaa sellaiset salaiset äkkikulumiset; se
ei tiedä niistä entisyyksistä, eikä sen päähän ikänä voisi pälkähtää
ruveta niitä arvelemaankaan. Se tietää vain, että ämmällä on nyt jo
toinen; tuskin se ajattelee, että ne ovat erikoisesti hänen, niinkuin
ei tuo tuolla olekaan. -- Tämä on tyttölapsi, samaa tympeyttä kohden se
on kulkeva, kun tästä rinnoilta ehtii.
Niin oli lasta kerran imetetty pienen öljytuikun heikossa valossa
syysiltana. Se hetki näytti silloin kolkolta, mutta kumminkin
tykkivät siinä erämaan kohdassa monet tuhannet lämpimät solut luoden
elämää, suurinta kaikista salaisuuksista. Eikähän elo sielläkään
ollut pelkkää syysiltaa; oli sittemmin taas kesäiltojakin, jolloin
nelivuotias tyttölapsi jo seisoi multaisella pirtin seinustalla
odotellen nyyhkytysten taukoamista. Oli pieneltä vahingossa särkynyt
kahvitassi... Ja siinä matalaa metsänrantaa katsellessa suvisen
ehtoon tyvenessä nyyhkytykset vaikenivatkin ja asia unohtui, samoin
kuin kesken jäänyt ateriakin. Nelivuotias salomaan haaveilija palasi
hämyiseen pirttiin ja meni makuulle. Pitkä, hiukan värähtelevä
hengenveto oli jo unen alkua.
Se oli kaikki ehjää ja yhtenäistä elämää ja kasvamista. Hintelät
jäsenet venyivät pitemmiksi, tukka ulottui ohuelle palmikolle,
aistimukset lisäsivät päivä päivältä pientä ymmärrystä. Maailmaan oli
noussut Toivolan Hiltu; oli jo monta ihmistä, jotka sen nimen tiesivät.
Se kelpasi jo taloon heinäaikana tekemään apupäivää ja eräänä syksynä
se kuului siihen joukkoon, joka lähti rippikouluun. Mikä on siinnyt
ja syntynyt, se kasvaa edelleen, siksi kunnes tulee jokin tulema.
Vaikkapa olisi ollut kuinka tarpeetontakin sikiäminen ja syntyminen,
niin sikiö kumminkin jatkaa etenemistään, että se sitten voisi kuolla.
Sillä muuten sellainen seikka ei voi peräytyä. Ei voida muulla tavoin
tehdä tyhjäksi sellaistakaan suurten luonnonlakien pientä ja sokeaa
soveltamista erämaan viheliäisissä oloissa -- joissa hyvin sopisi uskoa
tällainen asia parempien kokemuksesta, tarvitsematta nyt jokaisen
Jussin sitä aina vaan itse yrittää.
Niinpä niin, rippikouluunhan niitten on vaatteineen sieltä tultava,
työtä niitten on tehtävä -- yleensä kaikkea sitä iänikuista, josta ei
kuitenkaan mitään tule. Joku tällainen tyttölapsi voi vaistomaisesti,
tiedottomasti tajuta koko tämän typerän kohtalon hirmuisuuden. Niinkuin
olisi veressä aavistusta jostakin: että ihmisessä pitäisi olla jokin
semmoinen seikka, joka tämän sen maallisen käväisyn pelastaa kohtalolta
ja että sitä seikkaa tämä minunkin jäsenteni ja ymmärrykseni tämmöinen
itsestään tapahtuva varttuminen kuvastelee -- niinkuin hedelmätönkin
kukka kuvastelee oikeata kukkaa. Ja kun veri näin aavistelee, niin
olento koettaa hädissään hääriä, niinkuin uskollisinkaan hääriminen
mitään auttaisi, niinkuin ehjinkään teriö voisi tyhjän kukan
hedelmälliseksi tehdä. Toinen aavistus sanoo, että sinä elät vain
kuolemaa varten. -- Ei kuolla, ei kuolla -- koetetaan olla siivo ja
uskollinen -- ei kuolla. Niin sykkii veri vastaan.
Kun Hiltusta kerran alkoi olla apua, oli hänestä sitä paljon enemmän
kuin monesta hänen ikäisestään. Riitaiselle äidilleen hän oli melkein
vaivaksi sillä, ettei häntä päässyt kunnolla kurittamaan; hänellä oli
siinä suhteessa ikäänkuin rintalapsen olemus. Tytöllä oli joka päivä
ikäänkuin jokin päämäärä, johon haaleahkot silmät aamusta alkaen
katsoivat. Hän teki käskemättä sen, minkä tiesi jokapäiväiseksi
tehtäväksi, häiriten sillä joskus äitiään, jolle laiminlyönti tuotti
eräänlaista nautintoa. Kun Hiltu pesi jonkin astian ihan puhtaaksi,
vaikkei se sillä hetkellä ollut ihan välttämätöntä, niin äiti tuskastui
ja ärähti. Sillä sellainen puhtaana seisova astia häiritsi yleisen olon
ehjää ja auttamatonta tilaa.
Semmoisesta Hiltu säikähti ja masentui: niinkuin olisi töykeästi
huudettu julki arin asia, minkä hänen vaistonsa tiesi. Tai niinkuin
olisi jokin vieras olento muuten vain tyrkännyt hajalle jonkin aran
tasapainolaitteen -- siepannut pois oljenkorren.
Tämmöisiä tapauksia tuli silloin tällöin ja ne syvensivät sitä tytön
olemuksen erikoissävyä, joka toisaalta suojeli häntä eloisilta
ihmisiltä. Rippikoulu oli kokonaisuutena yksi semmoinen tapaus, kaukana
kotoa, vieraitten olentojen vilinässä. Siellä oli suuriäänisiä, rotevia
tyttöjä, jotka tiesivät ja tunsivat koko kirkonkylän ja pitivät
iloa jos jollakin tavoin. He matkivat maantiellä vanhan unilukkarin
ääntä väristäen kädellä kurkkuaan, kävivät kauppapuodista tahtomassa
kaupanpäällisiä ja heittelivät saarnatuolia virsikirjan kansilla. Yksi
suuriluinen hotkottaja kävi kerran käsiksi Hiltuun ja pyöritti häntä
ympäri niin rajusti, että Hiltun suuret rasvakengät tekivät ilmassa
omituisia avuttomia kaaria. Itku ei ollut tällöin Hiltulta kaukana, ja
moneen riehakkaan tyttöön tämä tapaus vaikutti kiusallisesti; heistä
tuntui, että Hiltuun ei sopinut kajota... Sitten mentiin taas kirkkoon
ja opetus alkoi. Siellä oli kuitenkin parempi olla, sillä siellä sai
olla yksin, vaikkakin pastorin ankaran puheen puserruksessa. Pastori
antoi hirvittävän elävyyden niille lauseille, joita Hiltu oli höpissyt
katkismuksesta ja raamatunhistoriasta. Oli todella näkevinään Jumalan
jossakin taivaassa, sen tajusi joskus oppitunnilla tainnuttavan
selvästi; oli kauhistavaa ajatella, että oli aina Jumalan näkyvissä, ja
mahdotonta oli ajatella, että Jumala -- oikein se tainnuttava Jumala
-- voisi antaa anteeksi ihmisten synnit, joita vilisemällä vilisi
kaikkialla. Olisi tuntunut verrattoman suloiselta, kun olisi ollut vain
Jeesus, eikä ollenkaan Jumalaa...
Hiljainen Hiltu, joka väliajoilla seisoskeli muista erillään kirkon
seinustalla, kävi koko kouluaikansa ankaraa sisällistä taistelua,
joka kiihtyi kiihtymistään itse rippipyhän lähestyessä. Toisaalla
oli tämä kirkko ja pastorin voimallinen puhe, joka oli oikein ja
totta, koska se oli Jumalasta; toisaalla oli elämä, hänen omansa,
kotolaisten ja kaikkien näitten täällä. Kuinka voitiin ollenkaan
elää, kun kerran oli Jumala, kirkko ja pastori ja hyvin tiedettiin,
mitä ne kukin sisälsivät? Pastori selitti järjestään eritellen kaikki
ihmisten synnit ja sanoi, että jokainen heistä -- siis Hiltukin --
oli jokaiseen syntiin vikapää; tappamiseen, varkauteen, huorintekoon.
Pastori sanoi edelleen, että joka uskoo, hän saa kaikki nämä synnit
anteeksi. Uskoihan Hiltu kaiken, mitä pastori sanoi. Mutta kuinka voi
semmoinen Jumala, joka siellä taivaassa istui, koskaan mitään anteeksi
antaa? Ja kuinka suunnaton olikaan tämän maailman ihmisten syntien
määrä! Siellä naurettiin, oltiin juovuksissa, halattiin tyttöjä,
haukuttiin ja riideltiin -- itse rippikoulutytöt, niin pian kuin
pääsivät kirkosta ulos, kuvastelivat kaikkea tätä. Tuntui mahdottomalta
ajatella, että Jumala voisi olla jossain tekemisissä kaiken tämän
kanssa. -- Ihmisyyden "suuret kysymykset" ovat luonnonilmiöitä, jotka
esiintyäkseen eivät tarvitse muuta pohjaa kuin ihmisyyttä.
Hän ei paljoa tiennyt tästä maailmasta sinä aikana minkä liinalla
käynti kesti. Urut hyräilivät hänen lainatuille, väljille vaatteilleen,
suuren seurakunnan läsnäolo humisi takaapäin korviin, kunnes oli
päässyt polvistumaan liinalle. Silloin oli edessä turvallinen tyhjä
tila, jonne hänen ohitseen ei enää kukaan tunkeutunut; näkyi vain
kaartuva rivi tyttöjen vakavia kasvoja. Tällä ainoalla hetkellä Hiltu
tunsi olevansa lähellä tovereitaan, sillä hän vaistosi, ettei niistä
nyt kukaan pitänyt häntä silmällä eikä pilkannut hänen hätäänsä... Nyt
rovasti laskeutui alas korokkeelta antamaan leipää, nyt sai Iita, nyt
sai Lempi, nyt se lähestyy, lähestyy, nyt se tapah... Hän ei nähnyt
kuinka toiset saivat viiniä, hän näki vain lähestyvän kalkin.
Ja taas liikkuivat urkujen soidessa Hiltun väljät lainavaatteet
kuorista penkkiä kohden. Niiden sisällä kulki hentoinen Hiltu kuin
unessa. Jos hän jotain tajusi, niin hän tajusi sen, ettei hänellä
sillä hetkellä ollut mitään suoranaista suhdetta Jumalaan -- Jumala
oli ikäänkuin vallan poissa, yhtä kaukana kuin oli tämä tilaisuus
varsinaisesta koulunkäynnistä. Tällä kertaa hänellä oli suhdetta
vain urkuihin, seurakuntaan, pappeihin ja toisiin tyttöihin. Kun hän
pääsi paikalleen ja toisten tavoin painoi otsansa kirjalautaan, ei
hän rukoillut, vaan lepäsi ja hiveli siellä piilossa nenäliinalla
tulehtuneita kasvojaan. Hän oli kuin väkevän virran pyörteissä; se
ei kolhinut tällä kertaa, mutta vei kumminkin väkevästi mukanaan.
Ihmiselämä on kohtalon suorittamista.
Keväisenä sunnuntaina kirkonajan jälkeen hän äitinsä kanssa käveli
pitkän matkan kirkolta Toivolan torppaan. Puolitiessä he riisuivat
kenkänsä ja jatkoivat avojaloin. Luonto soitti äänetöntä säestystään
heidän menolleen. Viimeinen avokylä oli jäänyt taakse, he olivat
tulleet metsätielle, jossa iltaan raukenevan taivaan alla ei ollut
ainoatakaan tukaluutta heidän tiellään. Heidän -- äidin ja tyttären --
sielunsa ja mielensä, vaikka olivatkin sangen erilaiset ja toisilleen
jotenkin vieraat, lepäsivät tällä kirkkomatkan viimeisellä virstalla
yhteisen luonnon lienteässä lumossa. Heidän kummankin kasvoillaan oli
erikoinen ilme, jota olisi voinut sanoa vaikkapa päivän uupumuksen
tuomaksi. Se oli kumminkin etäisempää uupumusta, jonka salaisen syyn
luonto heille heidän tunnelmassaan heidän tietämättään kyllä ilmoitti.
Jos he olisivat olleet kehittyneempiä ihmisiä, tietäjiä, olisivat he
väittäneet haluavansa nukkua jo pois, illan rauhaan ikuisesti pois.
Nyt he kenkiään kantaen väsyneinä ja nälkäisinä kävelivät kotiinsa.
Hiltu tunsi viimeisiä jätteitä kouluaikaisista sisäisistä
ahdistuksistaan, kun häntä hiukan oudostutti viedä näin pian
suuhunsa silakkaa ja perunaa. Sen hän kuitenkin teki -- jonkinlainen
sisäisen tappion tunne oli muutenkin tämän pitkän päivän kuluessa jo
väkinäisesti asettunut hänen tiedottomaan tajuunsa. Uni tuli. Poloinen
Ville -- pikkuinen poika, jolta Kalle, iso poika, joskus talvella
oli puulla lyönyt selkärangan vialle -- piti jatkuvaa tuskallista
vikinäänsä, johon eivät kirkkolaiset sikeän unensa tähden enää
heränneet. Jussin, äijän, oli itsensä tänä yönä noustava antamaan sille
vettä. Hän höpisi jotain tyynnyttelevää, korjasi samalla nuorempien
peitettä ja nukkui sitten itsekin. Mutta lukemattomat solut tykkivät
sittenkin kevätkesäisessä erämaan yössä asumuksessa ja sen ympärillä.
Kesä kului ja Hiltu teki tehtäviään, vaikka hän olikin hiukan toisessa
vireessä kuin oli ollut ennen ripille pääsyään, lapsuuden puolella.
Vaivaisen Villen tila huononi nyt nopeasti, ja Hiltusta tuntui
siltä, kuin olisi tuo taitamaton jollakin tavoin kärsinyt hänen
puolestaan, niinkuin pääsisi hän itse salavihkaa jonkin ohitse siinä
kun Ville sairastaa. Hän ei tietensä toivonut Villen kuolemaa enempää
kuin muutkaan, mutta kaikki olivat entistä enemmän herpaantuneet
jonkinlaiseen toimettomaan odottelemiseen. Isä laiminlöi päivätöitään,
oleskeli ja istuskeli ja vihdoin kesän kuumimmillaan ollessa lähti
asianaiheetta jonnekin Tampereen taakse. Sillaikaa juuri se vapauttava
seikka tapahtui: Ville nukkui kuolemaan eräänä iltapäivänä, sirkkojen
laulaessa intohimoisesti pihamaan rehevässä ruohossa. Hiltu ei voinut
olla pirtissä; hän katseli sinertävää metsänrantaa, jonka taakse
haalea, kuuma taivas painautui. Jotain itkun tapaista jutkahti hänen
kurkussaan. Siellä jossain etäällä kaljupäinen isä kuljeskeli. Kalle
oli lähtenyt kotoa jo kauan sitten, ja Ville oli äsken kuollut
pirtissä. Mitä tämä oleminen on?
Isä tuli kotiin kun äiti vähistä vanhoistaan kokoili jotain valkoista
Villen ruumiin ympärille. Sinä iltapäivänä oli hiukkasen olevinaan
kaivattua vapautuksen tunnetta, mutta pitkällistä se ei ollut. Yhä vain
odotettiin jotain ja usein oltiin entistä tuskaisempia. Ville paran
kuolema oli siis ollut liian heikko tapaus kyetäkseen muuttamaan oloa
tilasta toiseen.
Isän poissaollessa äiti yhä useammin ääneensä huoahtaen oikaisi
sängylle ja sieltä vaisusti neuvoi mitä Hiltun oli tehtävä. Olihan
äiti ennenkin oikonut sängyllä, mutta ei ollut neuvonut mitään, vaan
äkäillyt, jos ei Hiltu itse ymmärtänyt kaikkea. Nyt hänen puheessaan
oli lempeyden vivahdus. Kummallisen enteilevää aikaa tämä oli, auringon
vakaasti alentuessa taas syksyä kohden.
Joskus joku äijän karilas istuu Toivolan pirtissä ja jaarittelee.
-- Taitaa Riina olla vähän kivun vallassa?
-- On tässä tietämistä, huokaa äiti.
-- Pian tuosta Hiltusta paisuu uutta emäntää; johan se on kirkon
perällä käynyt.
-- Ei tiedä.
-- Ää -- kyllä ne koirakset pian haistavat uuden pyyntimaan.
Äijä paasaa pitkälti tympeää paasaamistaan, vaikkei hänelle enää
vastaillakaan. Hän on kuin jokin harvoin nähty ilkeä eläin. Kun
hän lopultakin lähtee, on hän käynnillään pyyhkinyt pois asumuksen
vakinaisen tunnelman, jättämättä mitään sijaan. Ei oikein varmaan
edes tiedetty, kuka se äijä oli. -- Mutta elämä on kumminkin entistä
kiusallisemmin takertunut johonkin.
On lauantai, siis lämmitetään sauna. Riina tekee sen itse huohotellen
ja vaivojaan valitellen. Se oli sama sauna, josta palattuaan Riina ei
enää sängystä noussut. Niin oli siis päästy ainakin siihen asti, että
Riina sairasti kunnollisesti vuoteellaan. Jonkun ajan perästä alkoi
mädän haju ilmetä -- Kyllin, kyllin -- ei jaksa enää tätä kehitellä
pitemmälle ja syvemmälle. Semmoisia teitä Hiltu kulki, sitä vauhtia
häntä vietiin ohi äidin tuskallisen kuoleman selvään syksyyn asti.
Tällöin hän oli erämaan puolesta niin valmiiksi pehmitetty, ettei
eteen tullut matka häneen tehnyt sanottavaa vaikutusta. Vain hiukan
tuli kyyneleitä silmiin, sillä tänne jäävä elonosuus oli kumminkin
kaikkine vaiheineen varhaisimman lapsuuden itkuista alkaen jonkinlainen
ehjä, lämmin kokonaisuus. Lapsuudenaikaiset talvi- ja suvihämärät,
ripillepääsy, Villen ja äidin kohtalo ja kuolema, ne olivat kaikki
näinä lähdön hetkinä arvokkaita muistoaarteita. Niin myös pienet
kotiinjäävät, Lempi ja Martti, ohuine ranteineen; ja itse isä Juha,
joka näihin aikoihin vielä eli oman kohtalonsa eloisimmissa touhuissa.
Edessä ei ollut mitään, ei mitään. Joukkojen ja yksilöiden kohtalot
ovat hyvinkin verrannollisia. Niinkuin suurien sotien, nälän ja ruton
aikoina kansanlaumat lähtevät liikkeelle vain jotakin taivaanrantaa
kohden, niin lähti tämä heikko yksilö nyt erämaastaan. Ja niinkuin
kansanlauma saapuessaan uljaaseen kaupunkiin ei ihaile kupoolien ja
kuvapatsaiden loistoa, vaan parveilee vaistonsa mukaan, silmissä oma
loimunsa, niin tämäkään ihminen ei paljoa nähnyt laivoja, junia,
tehtaan piippuja, joita myöten häntä kuljetettiin. Sillä tämä kaikki
oli hänelle jokseenkin merkityksetöntä.
Hän tuli taloon, jossa oli monta huonetta, kaikki uuvuttavan puhtaita
(ja sittenkin niitä yhä puhdistettiin). Hän tuli sinne ja oli siellä
-- minne hän sieltä olisi mennyt? Hänenhän piti olla palveluksessa
ei enempää eikä vähempää kuin piikana, hän, Hiltu. Piika -- siihen
sanaan liittyi Hiltun tajussa sellainen arvon, voiman ja varmuuden
määrä, ettei hän unissaankaan olisi osannut semmoista itselleen
kuvitella. Täällä se oli varsin mahdotonta. Eihän hän ruokkinut lehmiä,
ei keittänyt ruokaa työstä tuleville miehille, ei lakaissut pirtin
lattiaa. Täällä ei ollutkaan pirttiä eikä pirtin tuoksua, ei saappaita
eikä tallukoita, ei sylkyä eikä tupakkamällejä muurin otsalla. Täällä
oli kolkon puhtaita huoneita, joissa oli samanlainen ilma kuin
ulkona taivasalla; vaikka niissä oli lämminkin, niin palelsi niiden
tuoksuttomuus. Täällä ei kellään ollut järjellistä tehtävää: täältä ei
lähdetty päivätöihin eikä tänne kukaan tullut päivätöihin. Täällä vain
syötiin, nukuttiin ja häärittiin aivan tarpeetonta häärimistä. Ei edes
päivisin makailtu, vaikka siihen olisi ollut tilaisuuttakin.
Nämä olivat ne tosiasiat, jotka määräsivät Hiltun elämän sisällyksen --
tai oikeammin sisällyksettömyyden -- täällä. Hän ei niitä ajatellut,
mutta ne olivat olemassa. Hän ei ajatellut juuri mitään; hän teki
tehtäviään, joista suurin osa oli hänelle käsittämättömiä. Täältä
käsin hän ei osannut edes muistella kauas jäänyttä rikkaampaa omaa
elämäänsä. Eivät vainajien eivätkä elävien omaisten kuvat päässeet
tänne; eivät yön pimeydessäkään, kun raskaat luomet sulkeutuivat kyökin
sängyssä peiton alla. Talo ja sen hallitus olivat yksi yhteinen seikka,
jonka valvova voima ulottui vielä siihen silmäluomien allekin, niin
ettei siihen mitään muuta voinut saapua. Vielä siinäkin Hiltu tunsi
syvästi että hän kiinteästi oli se "flikkan", josta rehtorska joskus
jotain sanoi nuorelle herralle. Hän ei kuvitellut eteenpäin eikä
muistellut taaksepäin. Hän ei surrut (iloinnut hän ei ollut koskaan)
eikä edes pelännyt. Hän ei elänyt, hän oli -- ikäänkuin valtavan,
ennen aavistamattoman meren pohjassa -- jommoisesta ei ole tapana enää
pinnalle palata.
Toivolan hennon Hiltun kohtalo oli oikeastaan jo kypsä ensimmäisenä
yönä minkä tyttö oli huvilan kyökissä. Se odotti vain muodollista
täyttymistään, vaikkei tyttö siitä itse vielä mitään tiennyt.
* * * * *
Hiukan totuttuaan oli Hiltulla tietysti päivisin yhä enemmän
asiallistakin suhtautumista tähänkin elämään. Oli vielä aurinkoisia
kirkkaita päiviä, jotka sentään aina pitävät puolensa varsinkin nuorta
luonnonlasta vastaan. Auringon paistaessa huvila sai jonkinlaista eloa,
siinä ikäänkuin paljastui jonkinlainen elämänjärjestelmä siinäkin.
Huoneiden valoisa puhtaus, käytävien ja istutusten säännöllisyys
sopeutui noihin kahteen ihmiseen, rehtorskaan ja nuoreen-herraan,
niin että heidän olemassaolonsa parhaina hetkinä tuntui jotenkin
luontevalta. Hiltukin virkosi -- olihan hänellä vaistot. Hänen arka
katseensa osui joskus nuoreen-herraan, joka ei varmaankaan ollut
hänelle vihainen. Joskus Hiltua melkein hymyilytti jokin sen harppaus,
kun se avopäin liikuskeli puistossa. Ja kun se osui lähelle, oli
siinä toisenlainen sävy kuin rehtorskassa. Ja kun rehtorska lähti
kaupunkiin, tunsi Hiltu olonsa kevyemmäksi, vaikka semmoisesta
kevennyksestä kyllä tuli rangaistus pian. Sillä kun rehtorska sitten
hämyssä palasi, oli hänen ensimmäinen puheensa muistutus jostakin
laiminlyönnistä. Hän ei pysähtynyt sitä selittämään, hän vain meni ja
hääri ja puhui mennessään. Se kaikki kuului kaupungista paluuseen, eikä
siitä sen parempaa lepoa tullut enää sinä iltana. Niinkuin ei tullut
minään iltana. Sama voimakas henki se oli, joka asettui silmäluomien
alle uniajatuksia vartioimaan, niin ettei saanut muuta tajuta kuin
huvilan -- huvilaa oli seinien takana ja vielä katon päälläkin. Siellä
oli nuoren-herran huone. Mikähän se nuori-herra oikein oli? Se on
rehtorskan poika --. Sieltä kuului vielä hiiskumista. Millaista olisi,
jos rehtorska olisi poissa yön? Uskaltaisiko nuori-herra silloin nukkua
ylhäällä? -- ja hän Hiltu täällä keittiössä? Silloin olisi parempi
maata toisiaan lähempänä -- mutta ei sentään samassa huoneessa.
Rehtorska ei suoranaisesti puhunut Hiltulle mitään matkalle lähdöstään.
Hän vain hääri ja päivitteli ja huusi usein nuorta-herraa avukseen.
Loppupuolella hän siinä tullessaan ja mennessään puheli, että "Hildu
tekee sitten niin ja Hildu laittaa sitten näin". Hiltu ei kuullut eikä
ymmärtänyt noista ohjeista suurtakaan osaa, mutta tällä lähtötouhulla
oli se hyvä puoli, ettei rehtorska muistanut moittia tyttöä sen hetken
töistä.
Kun rehtorskan ylle sitten ilmestyi musta puku, tajusi Hiltukin, että
rehtorska lähtee jonnekin. Ulkona taivaalla oli epämääräinen outo
valaistus, joka ikäänkuin kuului rehtorskan mustaan pukuun. Rehtorska
itse väitti kuulleensa ukkosen jyrinää ja uskoi myrskyn olevan tulossa
-- hänellähän täytyi olla vastuksia. Iltapuolella kumminkin päivä
vakiintui leppeäksi, kun rehtorska vihdoin lähti. Nuori-herra lähti
hänen kanssansa. Kuinka -- jäikö Hiltu yksin? Ja kuinka pitkäksi aikaa?
Ei se ainakaan portilta palannut.
Pitkiin aikoihin ei Hiltun mieli ollut niin paljoa liikahtanut kuin nyt
tämän elämänmuutoksen johdosta. Kun ei nuorta-herraa kuulunut, niin hän
jätti keittiön omin lupinsa ja nousi portille päin nautiskellen illan
virkistyneestä ilmasta. Hän näki huvilan alueineen semmoisena kuin se
oli ilman rehtorskaa. Hän uskalsi katsahtaa Pyhäjärven tummeneviin
saariin, vieläpä yli järven Pirkkalan puolelle. Järvenpinta näkyi
tänne rantapuiston latvojen ylitse ja välitse, se ikäänkuin pyrki
uhkaavasti jonnekin tämän kaiken alle, tuo mahtava vesimäärä, jommoista
hän ei ollut tottunut näkemään... Hän tunsi kaikki huvilan huoneet,
tiesi puuvajan ja kaivon, saunan ja laiturin -- jonka päässä uhkui
vihainen syvä vesi. Täällä oli kaikki tainnuttavan voimallista, ilman
rehtorskaakin. Täällä täytyi elää siihen tapaan kuin elettiin. Oli
tällä hetkellä ikäänkuin hänenkin voimansa yrittäisi nousta täällä
tarvittavaan määrään... Hän on jo ripillä käypä... Näinä iltoina on
ollut kirkas kuunpaiste.
Syyspuolen ilta hievahti äkisti hämärämmäksi -- tästäkin illasta tulee
vielä oikea yö, jonka hän on täällä makaava. Mutta nuorta-herraa ei
kuulunut vieläkään. Hiltun mielessä käväisi kauhistava kuva, että
hänet on jätetty tänne yksin. Sen tunteen vallassa hän juoksi, samoin
elein kuin kotomäellä ennen, mutkaista käytävää alas keittiön eteen ja
siitä sisälle. Siellä hän vaistomaisesti toimitteli jotain rehtorskan
käskyjen mukaista -- kunnes nuoren-herran askeleet kuuluivat. Siis se
tuli kumminkin, eikä hän, Hiltu, jäänyt tänne yksin. Katsoi keittiön
ovesta sillä silmällä, kuin olisi ilmaissut iloaan rehtorskan lähdöstä
hänkin, nuori-herra. Tuntui jäävän saliin... Kuu teki nousua. Aterian
valmistaminen oli tällä kertaa Hiltusta varsin järjellistä, melkeinpä
viehättävää tointa. Saatuaan tarjottimen kuntoon hän lähti viemään sitä
saliin elähtyneenä jostakin -- siitä että tunsi toimiensa ainakin tänä
iltana hyvin kelpaavan nuorelle-herralle.
Tuntiessaan äkisti hellän kosketuksen hartioillaan ja tunnettuaan kuka
siinä oli ei Hiltu tajunnut sitä miksikään pahaksi. Hermot värähtivät
niinkuin olisivat ne tällaista tiedottomasti odottaneet. Pääasiana tuli
nytkin mieleen, että he olivat kahden huvilassa ja että tämä tilanne
rakentui koko rehtorskan hankkimisajan jatkuneille viehättäville
enteille. Matka keittiön ovelta salin pöydän ääreen oli onnellisin
kohta. Se oli luonnon luomaa hiljaista, nousevaa onnen värinää, jonka
mahdollisuuden luonto oli sijoittanut ihmislapsiin kasvattaen sitä
samalla kuin lapsetkin kasvoivat. Kun se yritti toteutua, meni jotain
hajalle, että uutta voisi syntyä. Mutta aina eivät varttuneetkaan
ihmislapset kestä uuden syntymistä.
Tältä Hiltulta tuli pian itku, ja kun hän lopulta pääsi keittiön
sängylle, ei hän tiennyt mitä hän itki. Lukemattomat siellä
entisyydessä kuullut sanat ja koetut vaikutelmat, jotka hiukankin
koskettivat tämän tapaista, ne kumpusivat esiin ja risteilivät tajussa
luoden kiireesti ehdotonta pohjaväriä jo virkoavalle tunteelle. Ja
pohjaväri pääsi pian niin vahvaksi, että se uhkasi sekoittaa kaiken.
Ruma ja kaunis kamppailivat hänen alttiissa pikku sielussaan koko yön.
Mutta vielä oli hänen hyvä olla, sittenkin, vuotavien kyyneleitten
takanakin.
* * * * *
Kuu paistoi tunti tunnilta läpi yön. Palvelustyttö makasi kyökissään
ja nuori-herra yläkerrassa omassa huoneessaan. He pysyivät vuoteissa
aamuun asti, mutta kummankin uni oli heikkoa ja vaihtelevaa; jatkuva
kuutamo ehti monta kertaa käydä heidän tajussaan niinkuin tahaton
harvinainen mietelmä, kun välillä jo rauennut silmä taas aukeni
puolivalveille. Ja pitkähkö väliuinahdus pyyhki aina pois edellisen
mietelmän; kuun loisto oli uusi, kun silmä jälleen raottui. Sen
sisällys vaihtui varjojenkin vaihtuessa, kunnes valkeneva aamu loihti
varjot ja koko sen yön olemattomaksi.
Monenlaisia mielteitä ja ajatuksia olivat sekä Hiltu että Ragnar yön
mittaan kokeneet, mutta mitään uutta suuntaa ei vaaleneva aamu avannut.
Ei muuta kuin ne kaksi valtavaa tosiasiaa, että illalla oli tapahtunut
niinkuin oli tapahtunut ja että rehtorska oli ja tuli yhä olemaan
poissa, mahtavasti poissa.
Hiltu nukkui vähät unensa enemmän ilta- ja keskiyöstä. Kun hän havaitsi
aamun valkenemisen, alkoi häntä painaa lähestyvän päivän murhe; sangen
varhain hän nousi ja puki ylleen entiset vaatteensa, vaikkei vielä
aikoihin ollut mitään kunnon tehtävää. Noina luonnottoman aikaisina
syysaamun hetkinä hän tunsi, että tämä yö oli takerruttanut hänet tähän
oloon ja ilmaan aivan toisin kuin monien viime päivien kummastelut.
Tämä oli kuin pitkä herpaiseva humaus, joka näin yhden yön tietämiin
kiidätti hänet kauas siitä, joka oli jatkunut eiliseen asti. Niin,
Ragnar -- Hiltu ajatteli hänen nimeäänkin. Hänhän kosketteli käsillään