Hiltu ja Ragnar: Kertomus kahdesta ihmislapsesta - 4

sormet, jotka vielä vedestä laidalle haparoivat.
Ragnar tunsi vahvaa kiintymystä tovereihinsa, kun hän välikössä
rappusia hapuillessaan taas selvemmin kuuli heidän puheenporinansa.
Hän tunsi kiintymystä koko elämään, kun hän sivumennen salin oven
aukeamasta näki nousevan kuutamon vinot valoläikät salin lattialla.
Itse kuuta hän ei nähnyt eikä sitä enää kaivannutkaan.
Hiltu hiveli poskeaan niinkuin tehostaakseen vaivalloista ajatustaan.
Hän seisoskeli lattialla ja etsi tukea kuutamostakin, tukea tälle yhä
oudommalle tilalleen. Mutta kuutamo näytti tänä iltana suuntautuvan
muualle päin ja käsi, joka hiveli poskea, oli vain oma käsi, ei muuta.
Ragnar oli taas poissa -- jos häntä lie ollutkaan. Kyllä se äsken oli,
mutta -- nyt kuuluu taas ääntä ylhäältä, jonne minun pitää toimittaa
kahvia.
Koko päivän Hiltu oli ollut yksin, vain Ragnarin kuva seuranaan;
sitten oli kuva ikäänkuin nauraen poistunut jättäen hänet aivan yksin;
nyt tuntui melkein siltä, kuin ei hän itsekään olisi ollut olemassa.
Siinä tilassa epätoivoinen hapuilu vähitellen alkaa; niinkuin kuoleva
alinomaa haluaa vaihtaa paikkaa, vaikka tuskat ovatkin laantuneet...
Olipa jotain tekemistä, kun piti ruveta kahvia laittamaan. Jäsenet
ryhtyivät tarmokkaasti häärimään; oli vallan hyvä, että puut ja vesikin
olivat lopussa, että niitäkin oli ensin noudettava. Oli ihan yhtäläistä
liikkua ulkona kuutamoisella polulla kuin sisälläkin, kaikki oli ihmeen
yhtäläistä... Ja niinkuin ruumis hapuili niin hapuili sielukin. Oli
muka hyvä odottaa sitä, kun vieraat poistuivat ja Ragnar jää ... ja
piti ajattelemalla ajatella sitä, että Ragnar oli äsken hyväillyt
häntä, ja kun vieraat lähtevät, niin hän varmaan tulee uudelleen. --
Niin kai tuleekin ja saakin tulla, mutta entä sitten? Sielukin yritti
hapuilla erinomaisia, mutta kaikki oli yhtäläistä, yhtäläistä. Täytyi
vain liikkua.
Kun Hiltu, tuotuaan ensin puita, sitten oli nousemassa kaivolta, näki
hän Ragnarin kiiruhtavan sisälle kellarista päin. Sitten seisoi Ragnar
välikön kaapilla ja otti sieltä joitakin laseja kiinnittämättä mitään
huomiota ohimenevään Hiltuun. Hiltu tuli kyökkiin ja kädet ja jalat
alkoivat tehdä tehtäviään kahvin laitossa; puoliälytöntä liikuskelua,
jota kumminkin täytyi tehdä, ei sen vuoksi, että oli käsketty, vaan
sen vuoksi, että siinä oli päämäärä, vaikkakin oljenkorren veroinen.
Yhtä täsmällisesti kuin kauan sitten, poistuneen rehtorskan aikoina,
ilmestyivät tarjottimelle kupit, kerma ja sokeri sillaikaa kun pannu
kiehui säädetyn aikansa. Ihan yhtäläistä, liikkumista vain oli sekin,
kun hän tarjottimineen nousi Ragnarin huoneeseen. Ja hyvin sopi tälle
kerralle sekin, mitä hän huoneessa näki: eri tahoilla outoja kasvoja,
pöydällä pullo laseineen ja ilma sakeana savua ja käsittämätöntä
puheenporinaa. Yksi puhui parastaikaa seisoen lasi kädessä.
-- Siinä on ihana voima, uskokaa minua, olen tuntenut sen joka
solussani. Kansa, ilmiönä, ajatelkaa. Ei silti, kyllä minä aion
herrana pysyä, mutta narrina en aio olla, vaikka olin minä kerran
sitäkin, omassa pienessä elämässäni, äsh -- Mutta se on narri, joka
jonkun rakkaan ryhmäkunnan tähden kieltää selvän totuuden, vaikka
se totuus luontuu hyvin niin järkeen kuin tunteeseenkin. Minä olin
mukana soihtukulkueessa, se oli kuin luonnon voimaa. "Tää on viimeinen
taisto, marchons tous et demain -- jaa pojat: demain -- C'est la lutte
finale..." Tai vaikkapa vain, että "Santtu Piri pitkätukka parvekkeelta
huusi: ihramahat, pystynokat, nyt on aika uusi, tararapumpsilei",
niinkuin toverikunnan suurlakkokronikassa laulettiin. Sinäkös sen
laulun teit?
-- Ei mutta tämäkö on neiti Hildeborg.
Murtomäki keskeytti loilotuksensa, nousi seisomaan ja tarkasteli Hiltua.
-- Ei, sehän on selvä Solveig, ihan ilmetty. Älkää pelätkö minua, en
minä ole herra, vaikka minulla on samanlainen häntäniekka lakki kuin
noilla toisillakin, minä annan sen teille, jos haluatte. -- Ei mutta
kuulkaa, Solveig, te näytätte kalpealta ja väsyneeltä, ottakaa tästä
hiukan punaviiniä; se on hyvää, rehtorskan parasta lajia.
Hiltu oli tulossa poispäin, ja Murtomäki käveli hänen rinnallaan lasi
ojossa ja supisten hänelle hiljempää. -- Älkää pelätkö, me olemme samaa
kansanluokkaa, kyllä meidän vielä hyvin käy; ottakaa nyt hiukan, se
vahvistaa. Te olette Solveig; ette te tiedä, mitä se on, mutta se on
hyvin kaunista; ottakaa nyt vain.
Hiltu tunsi horjuvansa. Edessä kulkeva lasi oli niinkuin jokin patsas,
johon tarttumalla voi pysyä pystyssä. Hän otti sen ja joi kiihkeästi
pohjaan asti; oli kuin hengen asia, että se tuli pian ja kaikki
juotua. Koko ajan hän tunsi käsivarren vyötäisillään. Kun hän antoi
lasin takaisin, kiristyi käsivarsi, mutta samassa toiset vaikenivat ja
Ragnar nousi seisomaan. Murtomäki palasi takaisin ja jatkoi äskeistä
puheluaan, jossa kuului Solveigia ja Hildeborgia. Sitten puhe muuttui
poljennolliseksi, niinkuin olisi virttä lukenut. Hiltu kuuli sen
laskeutuessaan alas portaita ja toisaalta tunnustellessaan viinin
vaikutusta, joka oli niinkuin hyvin läheistä kuiskutusta sekin, vaikka
äänetöntä ja sisältäpäin tulevaa.
Ragnarin vieraista oli vain Murtomäki hänelle läheisempi, toiset kaksi
olivat vieraampia. Nämä kaksi olivat myöskin hillinneet humalaansa ja
pysyneet vähäpuheisina. Murtomäki sen sijaan oli jo Seurahuoneella
ryyppinyt huolettomasti ja tulomatkallakin kallistellut mukaan otetusta
pullosta. Hän vietti omaa juhlaansa, pitäen ikäänkuin kehyksinä noita
kolmea hyvin eriluontoista toveriaan, joita hänen juhlimisensa joskus
viehätti, joskus taas vieroitti -- kun hän lähenteli ujoa piikatyttöä
ja jaaritteli sille rehtorskan viineistä. Ragnar tunsi olevansa
siihen hiukan syypää, sillä hän oli aikaisemmin päivällä Murtomäelle
vihjaissut jotakin Hiltusta. Kun Murtomäki Hiltun poistuttua palasi
ovelta, kävi Ragnar häntä käsipuolesta, talutti pöydän ääreen ja sanoi
äänellä, jonka karskius oli hiukan outo vallitsevaan mielialaan nähden:
"Juo, poikani." -- "Hildeborg-Solveigin malja", huudahti Murtomäki
samanlaisella äänellä. Sitten hän hymähti ja istuutui. Hienon hieno
nolouden häive käväisi koko seurueen tajussa.
Sandström, joka oli mukana kaikessa, mutta ei esillä missään, ymmärsi,
ettei tämä ilta heille toisi mitään lopullista hauskaa. Hän alkoi
toiselle toverilleen kahden kesken puhella lähdöstä. Kun Murtomäki
kuuli puhuttavan ajurin tilaamisesta, nousi hän jälleen lasi kädessä
ja lausahti: "Hyi hitossa, ajaa ajurilla kuutamossa -- vaikka:
vossikallinen polyteekkareita kuutamossa, sopiihan sekin." Hän liikehti
jälleen ovea kohti.
-- Minne sinä menet? Älä nyt taas --.
-- Minä menen pihalle, minä kaipaan kuutamoa ilman vossikkaa, vaikka
olenkin polyteekkari -- kuuta katsomaan, heh-heh -- lainaa sinä
kiikariasi.
-- Katso omallasi vaan, kun et kyökkiin katso. Mitä sinä sillä lasilla
teet?
-- Kysyykö mies, mitä lasilla tehdään? Minä tahdon skoolata kuun kanssa.
Hän laskeutui jo portaita. Hänen muhkea baritoninsa kuului paremmin
alas kuin ylös, kun hän lauloi: Der Mond will schon sich zeigen in
seinem stillen Reigen --
Viini teki tehtäväänsä Hiltun suonissa. Kaikki oli edelleenkin
yhtäläistä, mutta ikäänkuin lämpöisempää ja pehmeämpää. Äskeiset ja
edessä olevat liikutukset ja tukaluudet olivat kyllä entisellään, eivät
ne mihinkään poistuneet; mutta ne lakkasivat koskemasta, ne vain olivat
siinä ympärillä niinkuin tyhjä ilmakehä. Hän huomasi hyräilevänsä
jotakin tähän hetkeen hyvin sopimatonta säveltä; mistä tulikin
sellainen rallatus mieleen. Tuntui melkein hyvältä sekin, että vieraat
vielä viipyivät. Ehkäpä hän saa mennä sinne toisen kerran yön kuluessa.
Nyt joku tulee laulaen alas. Kun ei laulaisi noin kovasti...
Laulaja tuli, vaikeni ja haparoi kyökin ovea. Kaunis jalo neste välkkyi
taas sen lasissa. Hiltu otti nyt niinkuin äskenkin, toisen pitäessä
kättään hänen vyötäisillään. Niin kuljettiin sängylle istumaan. Hiltu
kuuli nuorukaisen kuiskauksen suloisena huminana. -- "Solveig, antakaa
minun suudella teitä, vain yhden kerran." -- Hiltu ei ollut myötä eikä
vastaan; hän tunsi mitä tapahtui, mutta hän ei ajatellut kuka sen teki.
Tämä oli kuin välttämätön läpikäytävä johonkin, jota vielä oli tuleva.
Kyökin katossa riippui korkealla kattolamppu. Nuorukainen
kurkotteli juuri sitä sammuttaakseen, kun toiset jytisten tulivat
alas välikköön ja alkoivat selailla puhelinluetteloa. Hän luopui
sammutusyrityksistään, pusersi vielä tyttöä käsivarresta ja meni
toisten joukkoon.
Toiset olivat tilanneet ajurin. Sen oli määrä olla täällä puolen tunnin
päästä. Oltiin taas menossa ylös, mutta Sandström otti Murtomäen
erikseen ja sanoi: "Palmerus ei kärsi, että sinä hakkailet tuota
piikaa. Se on kai itse siihen pihkassa, niin että anna olla --" Ragnar
näki keskustelun ja arvasi mitä se koski. Hän oli entistä iloisempi ja
vapaampi, kun taas oltiin kaikin ylhäällä.
Murtomäki puolestaan tuli yhä hiljaisemmaksi ja nukahti viimein
siihen sohvankulmaan, missä istui. -- C'est la lutte finale, sanoi
Sandström ja koko seurueen oli kaikin puolin ikäänkuin vapaampi olla.
Keskusteltiin hyväntahtoisesti nukkuneesta ja sovittiin, että hän saa
maata yönsä siinä sohvalla, kun ei rehtorska kumminkaan aamulla voinut
saapua.
Pullo loppui ja vieraat kuulostelivat, joko ajuri saapuisi. Mutta
Ragnar, joka aikaisemmin oli voinut pahoin ja sen jälkeen maistellut
varovasti, tunsi taas elpyvänsä ja voimakkaasti kiintyvänsä noihin
kahteen nuoreen mieheen. Hän pyysi heitä kohteliaasti istumaan ja
juoksahti itse alas luontevasti kuin tottunein isäntä. Yhtä luontevasti
hän puhutteli Hiltuakin pyytäen tätä noutamaan kellarista vielä yhden
pullon. Niitä on siellä perällä vasemmalla.
Enempää puhumatta hän palasi takaisin, mutta ei mennytkään ylös, vaan
poikkesi kuun valaisemaan saliin ja asettui sinne istumaan lähelle
ikkunaa. Hän nautti suunnattomasti tästä hetkestä, jonka hän näin oli
itselleen varannut. Siellä Hiltu meni kellariin, ja Murtomäki, jota
kohtaan Ragnar nyt tunsi vastenmielisyyttä, hän nukkuu ylhäällä ja
toiset kaksi ovat tukevia miehiä, jotka eivät sieltä lähde. Hiltu ei
löydä kellarista pulloa; minä tiedän sen ja menen kohta sinne hänen
perässään. Jos Murtomäki on tyttöön kajonnut, kajoan minä häneen nyt
heti, kellarissa. Sinne ei kukaan tule... Vieraat lähtevät, ehkäpä
Murtomäkikin... Tästä pullosta ei ehditä juoda muuta kuin vähän... Kuu
paistaa kirkkaasti. Järven päällä on valoisa usva. Se näkyy puitten
välistä niinkuin vedenpinta muulloin.
Hiukan väristen ja hyräillen jotain säveletöntä ääntä Ragnar lähti
ulos. Ylhäällä puuvajan edessä näkyi ajurin hevonen ja rattaat, mutta
miestä ei näkynyt. Tuntui niinkuin olisi pitänyt olla menemättä
kellariin, mutta hän meni kumminkin hilliten vaistomaisesti askeliaan.
Sieltä pilkahti lyhdyn valo ja kuului hiljaista voihketta. Pimeän
puolelta Ragnar näki, kuinka ajuri imi viiniä pullon suusta ja
kuullessaan lähestyvät askeleet nopeasti pisti sen manttelinsa
alle. Hiltu näytti itkevän ja pyrki pois työntäen etsimänsä pullon
Ragnarille. -- "Sisko tuli vastaani tossa kellarin edessä ja sanoi,
ettei hän oikein uskalla mennä pimeessä, ja minä sanoin, että kyllä
minä tulen sun kanssas." -- "Niin kai", sanoi Ragnar jyrkällä äänellä
ja seisoi paikoillaan, kunnes ajuri kömpi ulos hänen ohitsensa. Ulkona
ajuri hyvin luontevasti kysäisi, että täältäkö se kyyti oli tilattu.
Ragnar ei vastannut siihen mitään, vaan meni sisälle ajurin jäädessä
kyökin edustalle odottelemaan. Hiltu oli ilmeisesti itkien juossut
kyökkiin, mutta Ragnar ei tällä kertaa halunnut sinne katsoa.
Tuntien jäsenissään ja ryhdissään aivan erikoista nyt juuri paisuvaa
voimaa hän tuli huoneeseensa, jossa Sandström ja Kivivaara jo olivat
hiukan pitkäksyneet hänen viipymistään. Luontevin liikkein hän ryhtyi
avaamaan pulloa ja sanoi: "Sain kun sainkin pahuksen. Tyttö ei
hankkinut löytää."
Toiset huomasivat kumminkin, että Ragnarin mielessä liikkui jotakin,
jota heidän ei sopinut jakaa. Kivivaara, joka tähän asti oli vähimmin
puhunut, sanoi nyt, että tämä oli tarpeetonta hommaa isännän puolelta.
Kun yksi joukosta jo oli ojentunut, sopi heidänkin lähteä. Eiköhän se
ajurikin jo ala saapua.
-- Kyllä se siellä jo norkailee, mutta odottakoon, sanoi Ragnar ja
tarttui rauhallisesti lasiinsa. Toisetkin maistoivat, mutta nousivat
samalla, Sandström ja Kivivaara, kaksi täyttä herrasmiestä, joille tämä
päivä ei ollut mikään erikoinen. Ilta oli kulunut täälläkin, niinkuin
se aina kului. Kun Ragnar viittasi vasta alussa olevaan pulloon,
viittasi Sandström puolestaan nukkuvaan Murtomäkeen ja huomautti,
että pullo kyllä on tarpeen, ennenkuin "huomisaamuna kansat on veljet
keskenään".
Ragnar lähti heitä saattamaan portille asti ja palasi sieltä hitaasti
ikäänkuin voimiaan tunnustellen. Ensi kerran eläissään hänestä tuntui,
että hän on tämän talon isäntä, joka, piru vie, sai tehdä täällä mitä
tahtoi. Jo ulos asti hän oli tuntevinaan tytön itkun hytkeen.
Mutta kun hän tuli välikköön, istui siinä Murtomäki puulaatikon
päällä ja paasasi, sopersi jotakin repaleiksi mennyttä filosofiaansa
olemattomalle kuulijalle. Sillä kyökin ovi oli kiinni. Ja vaikkapa
se tällä kertaa olisi aukikin ollut, eivät ne puheet olisi kuulijan
korvaan ottaneet.
-- Tule ylös nukkumaan, että tyttökin pääsee rauhaan, sanoi Ragnar
hiukan tylysti -- niin että hän itsekin uskoi omaa ääntänsä.
-- Minä lähden kaup-punkiin.
-- Lähde sinne tai tule tänne, mutta älä siinä torku.
Ragnar nousi portaitten puolitiehen ja jäi siihen kuuntelemaan.
Murtomäki ehkä huomasi tämän, tai saattoi olla huomaamattakin. Hetken
päästä hän kumminkin liikahti ja lähti ovea kohden yrittäen laulella
niin hyvin kuin taisi: -- Sua neito kaunis katselen -- likellä vettäsi
-- kuin kukka kaunis suloinen -- kuvastimessasi.
Tämä sekasotku oli tarkoitettu hyvästijätöksi Solveigille.
Tarpeellisen ajan odotettuaan Ragnar palasi takaisin alakertaan,
lukitsi ulko-oven ja meni sitten kyökkiin katsomaan tyttöä, joka siellä
oli. Äsken saavutettu voiman tunne viipyi jäsenissä. Hän ei epäröinyt
vähääkään.
* * * * *
Kun Hiltu, jätettyään Kallen ja nuoren-herran kellariin, pelosta
ja häpeästä itkien juoksi kyökkiin, oli hänellä vain yksi tuskan
jännittämä toivo: että vieraat pian lähtisivät. Sitten sai käydä kuinka
tahansa, kun hän oli kahden kesken Ragnarin kanssa. Ragnar oli nyt
kellarikohtauksen jäleltä kyllä oudon väkevä, mutta samalla ikäänkuin
entistä turvallisempi.
Siellä Ragnar meni ohi kyökin oven. Tuleeko Kalle vielä sisälle? Ei
kuulu, ei voikaan kuulua. Kalle lakkeineen ja nappeineen on nyt poissa.
Kunpa menisivät toisetkin.
Nyt lähdetään, nyt tullaan alas. Mutta vain kaksi, Ragnar kolmantena.
Ja ylhäältä ei kuulu mitään. Mitä vielä tulee? Hiljaisuus.
Nyt lähtee ylhäältä kolmaskin, se sama, joka kävi täällä, Hiltu menee
ja salpaa kyökin lukon. Ei tänne, ennenkuin Ragnar tulee. Kunpa nyt
pian kaikki selviäisi.
Jo tulee, koettaa ovea. Kun ei pääse, niin puhuu; puhuu laahustaen ja
välillä kiihtyen:
-- Te olette kovasydäminen, neiti Hildeborg. Minä olisin vain ottanut
teitä kädestä ja kertonut teille lammaspaimenesta, joka paimensi
isänsä lampaita isänsä vainion perimmäisessä kolkassa, ja siellä hän
rakasti minua ja minä häntä -- en minä kurottanut korkealle, minä
olisin tyytynyt lammaspaimeneen ja minä sainkin hänet, saakeli soikoon,
mutta minä menetin hänet kans', sillä hän hurmaantui konttoristiin ja
hänestä tulee konttoristiskä tai ristiska -- huom. vokaalisointu. Muuan
kenraalintytär sanoi minulle kerran, että minä olen säädytön -- hän ei
tarkoittanut, että minä olisin uuanstendinen -- tästä te ette ymmärrä
mitään, sillä te ette ole päässyt korkeamman sivistyksen osallisuuteen,
mutta korkeamman siveyden te olette...
Jaaha, siinäkö sinä tulet -- minä tässä lukon takaa tunnustan
rakkauttani neiti Hildeborgille -- en häneen, sillä hän on Solveig
vuohipaimen, mutta minä rakastin lammaspaimenta, joka hylkäsi minut...
Aivan niin. Ragnar toimittaa sen pois ja me jäämme kahden. Nyt se
lähti, Ragnar seisoo ylhäällä portailla ei mene huoneeseensa asti.
Hiltu hiipi ovelle ja väänsi salvan auki. Hän vapisi.
Ragnar sanoi katseltuaan tyttöä jonkun aikaa hyvin läheltä: "Älä
pelkää, vaikka se on sinun veljesi. Ei siitä mitään tule."
Tyttö peitti kasvonsa, mutta ei sanonut mitään, eikä liioin
vastustellut Ragnarin hyväilyjä. Ei hän puuttunut siihenkään, kun
Ragnar nousi ja sammutti lampun. Pitkältä, pitkältä jatkui vielä
semmoista, jota ei vaisto noussut vastustamaan. Tällä, mitä nyt humisi
tajunnassa ja tuntui jäsenissä, ei enää ollut mitään yhteistä sen
kanssa, mitä olivat naljailleet juopuneet miehet ja elähtäneet ämmät.
Tämä oli ennen tietämätöntä, tätä oli vain nyt, kun Ragnar vihdoinkin
oli tullut eikä enää menisi.
Ja kun vihdoin viimein Ragnar teki ensimmäisen hyvin vähäisen teon,
joka havahdutti vaistot vastarintaan, niin ei tilanne siitäkään
muuttunut, se vain vahveni.
Yön tunnit kuluvat, läheisen illan tapaukset etääntyvät entisyydeksi.
* * * * *
Tunnit ovat kuluneet ja iltayön äänet etääntyneet. Kuun paiste
on valkoista ja kirkasta. Vaikka se ei osukaan suoraan kyökkiin,
on huoneessa kumminkin niin valoisaa, että ihmishahmot selvästi
erottuvat -- nuo kohtalon toisiinsa takerruttamat ihmishahmot. Yhdessä
vaienneitten äänien kanssa on ajan hetkiltä aivan olemattomiin kadonnut
se ominaisuus, jota merkitään päiväyksellä. Eikä ole heidän kummankaan
tajussa liioin mitään ajallisen asiallista. Siellä vallitsee puhdas
kiihtynyt luonnontila.
Tuo ihmeellinen tila, yksi elämän pimentopuolen valtailmiöitä, joka on
pitänyt narrinaan tyhmiä ja viisaita, vääriä ja vanhurskaita, nöyriä ja
kopeita, ja jota vastaan asetettuina ihmisten juhlallisimmat asenteet
käyvät naurettaviksi. Jossa ihmiset vissin rajan yli mentyään eivät
enää ole puhtaita eivätkä riettaita, he vain huohottaen toteuttavat
jatkuvaa kohtaloketjua, kunnes hetken mentyä järki hymähtelyineen ja
jaloine päätöksineen saa luvan koteutua. Niinkuin siivooja palatsiin
juhlan päätyttyä.
Nuorukainen ja neito ovat juuri tulemaisillaan mieheksi ja naiseksi.
Toisen taivuttelu ja toisen vastustelu ovat samaa kiihkeätä pyrkimystä.
-- Älä pelkää, minä nain sinut, sopertaa toisen suu toisen korvaan
typerän, tarpeettoman vakuutuksen. Silmät suljettuina, voimat
menehtymäisillään toinen kumminkin vastustaa viimeiseen asti, syleilee
kiihkeästi ja vastustaa ... vieläkin...
Kohtalo tekee karkean kujeen. Kyökin ikkunaan koputetaan voimakkaasti,
ja ruudun takana näkyy miehen pää. Kaikki luhistuu sopimattomasti,
rumasti, ilkeästi... Äskeinen ihon tuoksu tympäisee silmänräpäyksessä,
ja vastustajalta katoo kuin poikki leikaten kaikki vastustamisen aihe.
Ragnar hiipii kyökistä välikköön, astuu muutamia askelia sisälle päin,
viivyttelee ja palaa sitten ovelle kysymään: "Ken siellä."
-- Anna minun sittenkin nukkua sohvallasi, en minä viitsinyt kävellä
kaupunkiin, minä olen niin pirusti väsyksissä ja janottaa.
Nuo kolme ovat taas saman katon alla. Kahden mielessä on kalsea, valju
aamupuolen tuntu. Ragnar ei ole ollenkaan suutuksissaan Murtomäelle,
ei kenellekään eikä millekään. Häntäkin unettaa, mutta toisaalta ei
nukkuminenkaan tunnu luontevalta. Murtomäki nukkuu heti kun saa vettä
ja pääsee äskeiseen sohvaansa. Ragnar istuu tylsästi tuijotellen
vuoteellaan. On vielä olevinaan mielessä niinkuin pienen pieniä hurman
rippeitä. Sitten hänkin nukkuu.
Kolmas siellä alhaalla ei tiedä nukkuuko hän vai valvoo. Hän on niillä
tiloillaan, joille äsken jäi, silmät vieläkin suljettuina. Hän ei
ajattele mitään, mutta vaisto odottaa, että keskeytyksen jälestä tulisi
hiljaisuus, palaisi se joka äsken lähti. Jostain tietoisuuden uumenista
sanotaan, että kaikki on lopussa kun on tapahtunut se, mitä oli
tapahtumaisillaan. Mutta sen täytyy tapahtua loppuun asti. Minä en saa
tästä hievahtaa enkä avata silmiäni. Niin kauan on elämistä kuin jatkuu
tätä tässä. Kyllä minä jaksan odottaa. Nyt on yö, ei tule rehtorska,
ei mennä tutkimaan kellariin; ei tule kukaan sanomaan, että olen juonut
viiniä, että olen Ragnarin morsian. On kaikki hyvin tässä näin. On jo
kauan ollut hiljaista; miksei jo kuulu hiipimistä? Minä olen morsian ja
lepään tässä hiljaa.
Hiltu oli odottanut päivän, nyt hän sai odottaa yön. Ja niinkuin
päivällä odotus oli kasvattanut kuvan, niin kasvatti nyt öinen odotus
vielä vahvemman kuvan. Odottaminen ei nyt merkinnyt aikaa, se merkitsi
sitä, että jokin, joka jo oli peruuttamattomasti olemassa, ei vielä
vaikuttanut. Ei voinut kuvitella, että tämä yö enää muuttuisi päiväksi.
Niin kumminkin tapahtui ulkona luonnossa. Kuun valo käy valjummaksi,
mutta sittenkin on niinkuin näköisämpää. Piikatyttö istuu kyökin
sängyssä puku ja hiukset epäjärjestyksessä, katse haaleana. Hän nousee
kuin unissakävijä, lähtee siinä asussa, missä on, ulos ovesta ja hiipii
hiljaa yläkertaan. Päässä jyskyttää ja sydänalassa läikähtelee, mutta
kumminkin hän hyvin tarkkaavasti kuuntelee oven takana. Sieltä kuuluu
kahden hengitys eikä ole epäilystäkään, että he molemmat nukkuvat.
Tekisi mieli oikaista siihen oven eteen, sulkea silmänsä ja uskoa, että
on tullut se, jota odotti tähän uupumukseen asti.
Taas oli Hiltu aivan yksin. Ja niinkuin kadonnut kuva oli ollut
vahvempi yön hetkinä odottaessa, niin oli yksinäisyys myös masentavampi
nyt aamun sarastaessa. Hän asteli portaita hitaasti ja enää
piittaamatta vaikka olisi jalanääni kuulunutkin, asteli, seisahteli --
ja huokaili -- niinkuin lukemattomat hänen osasisarensa, rotevammat ja
koulutetummatkin, ovat kukin elämänsä vuosina tehneet.
Tiesi mitä olisi tapahtunut jo tänä aamuhetkenä, jollei hän olisi
ollut niin äärettömän väsynyt. Huomisen päivän aavistus seisoi jossain
lähimailla selvänä mutta ikäänkuin asiaankuulumattomana. Uni oli nyt
enempi kuin mikään muu.
Kaikki kolme nukkuvat. Aamun valjetessa unen lukemattomat tekijät
pitävät sekavaa ja kiihkeätä häärinäänsä kolmen hengen uumenissa.
* * * * *
Kun sitä oli siellä jatkunut mittaamattoman ajan, kuun ja auringon
kiertyessä, toisen pois ja toisen esiin, alettiin heräillä. Ensin
heräsi se, joka oli ensin nukkunutkin, Murtomäki. Hänen silmänsä
aukenivat, pää kohosi, ja tuhat seikkaa lehahti mieleen sanomaan,
kuinka asiat taaskin olivat. Ainakin se tärkeä asia, jota varten hän
oli kaupunkiin tullut, oli vielä toimittamatta. Hän oli jättänyt sen
tähän päivään ryhtyäkseen siihen heti aamusta, virkein mielin.
Hän nousi istualleen, antoi harittavan katseensa todeta, että kello
oli seitsemän, ja ymmärsi, ettei unen jatkumisesta enää tullut mitään.
Lohdullinen auringonvalo ikäänkuin viittoi kaupunkiin päin, pitkin
viehkeätä Pyynikin tietä, avarampaan oloon, pois tästä komerosta.
Ragnarkin heräsi vieraansa ähkäyksiin ja liikkeisiin. Ensi hetkessä
tuntui hänestäkin kovin oudolta tämä ympäristö, niin tuttu kuin se
olikin. Tuntui siltä, kuin hän olisi hyvin törkeästi laiminlyönyt
jonkin näihin esineisiin kuuluvan seikan, ja nyt olisi edessä tilinteon
hetki. Sinne tänne toikkaroiva Murtomäki oli kuin laiminlyönnin
kiusallinen merkki. Tuli mieleen eilinen kohtaus vesikioskin luona...
-- Missähän minun lakkini on, köhisi Murtomäki.
Ragnar ei osannut muuta kuin jotakin urahtaa. Silmä pyrki taas
untumaan, mutta seurasi kumminkin Murtomäen hommia, aina siihen asti,
kunnes tämä hätäisesti nyökäten lähti ulos. Portaista kuuluivat hänen
etenevät askeleensa, sitten oven käynti ja sitten hiljaisuus, jota
Ragnarin korva jäi kuuntelemaan. Ajatus sai selville, että tämä päivä
kumminkin vasta on lauantai; sillä viime yö oli nyt juuri tämä yö ja
sitä ennen oli se ensimmäinen yö. Ja nyt ei ole mitään muuta kuin tämä
oleminen tässä näin, suonten tykyttäessä.
Kun Ragnar tämän jälkeen heräsi, osoitti kello kovin kummallista
aikamäärää: puolta kahta. Taas oli ajateltava, että tämä on lauantai;
oli tapahtunut mitä tahansa, mutta lauantai tämä on... Tuossa istui
Sandström ja tuossa Kivivaara, tuolien jalat ikäänkuin kuvastelevat
vielä heidän jalkojaan. Mutta milloin he oikein täällä olivat, kun
kello nyt on puoli kaksi, ja siitäkin on kauan kun Murtomäki lähti?
Ragnar ei ollut milloinkaan ennen tällä tavoin herännyt. Hän oli ollut
mukana jokaisen tähänastisen elinpäivänsä nousussa.
Hetken päästä iski mieleen, että äiti _voi_ jo tulla kotiin tänä
iltana. Hän huomasi aloitetun viinipullon ja kätki sen nopeasti
vaatekomeron perimpään nurkkaan. Sitten hän jäi tuijottamaan ulos
luonnottoman laimeaan iltapäivän valaistukseen, niinkuin olisi jotain
harkinnut. Mutta ajatus ei liikkunut, se vain katseli asiaa siihen
kajoomatta, Hiltun asiaa... Se totesi ääriviivat: kello tulee kaksi
nyt, ja joskus yöllä se jäi kyökkiin. Huima taipale, joka yhä jatkuu
tällä hetkellä. Ja etäällä ollut äiti voi olla tulossa sitä kohden.
Ragnar laskeutui alas saliin, jossa tuntikausia seissyt ateria häntä
odotti. Kyökistä ei kuulunut hiiskaustakaan; kaikkialla vain viipyi tuo
salaperäinen iltapäivän valaistus niinkuin katkeamaton jatko viime yön
lopputapauksiin. Tuntui siltä kuin Hiltukin olisi kyökissä vielä ihan
samalla tavoin kuin hän sen sinne jätti Murtomäen lyödessä ikkunaan.
Niinkuin ei kukaan eikä mikään olisi tavallisella tavalla nukkunutkaan,
vaan muuten siirrähtänyt ajassa sieltä tänne.
Syötyään Ragnar palasi huoneeseensa ja asettui sohvalle nauttimaan
miellyttävästä sameudestaan. Murtomäen aiheuttama kiusallinen
loppuhäiriö unohtui, mieli muisteli vain niitä hurman hetkiä, joina hän
vähääkään epäröimättä ja vastusta kokematta oli ihan lihaksillaankin
hallinnut ja vallinnut tuota vapisevaa tyttölasta. Tytön on nytkin
tultava tänne siivoomaan huonetta... Mutta kello on puoli kolme,
ja puoli viisi tulee juna. Minä en mene pysäkille, koska hän sanoi
tulevansa joko lauantaina _tai_ sunnuntaina.
Outo iltapäivä tuli hetki hetkeltä yhä tutummaksi. Sekin jännittyneenä
kuulosteli missä rehtorska tällä hetkellä mahtoi olla, ja toisaalta
hartaasti yhtyi niihin paisuviin kuvitelmiin, että kun ratkaisevat
iltatunnit on sivuutettu, tulee pitkä kallis yö, josta ovat kaukana
Murtomäet, ajurit ja muut. Mielikuvitus ei vielä kajonnut yön
yksityiskohtiin, se odotti. Se loi jonnekin epämääräisen etäälle
rehtorskan hahmon, tuijotti siihen ja odotti, hyvin tietäen, ettei
hahmo lähesty. Tunnit kuluivat. Kello osoitti jo sitä aikaa, jolloin
pysäkiltä hyvin sopi olla kotona, mutta vieläkin sai kulua yksi tunti,
täsmälleen yksi tunti.
* * * * *
Niin tuli kello kuusi eikä ketään ollut saapunut. Asia oli varma:
ketään ei tarvinnut odottaa ennen kuin huomenna, sunnuntaina
iltapuolella.
Kokonainen varma vuorokausi oli siis vielä edessä. Voimakas
vapautuksen tunne sykähytti sameana ollutta mieltä. Oli hurmaavaa
jälleen hillittömin mielikuvin yltyä odottelemaan hämärän ja kuutamon
tuloa tänä uutena iltana, jonka jo pelkäsi menettäneensä. Ei hän
enää lähtisi kaupunkiin eikä kuljettaisi tänne nuorukaisia, joiden
nopeasti etääntynyt muistokin tällä hetkellä tuntui vastenmieliseltä.
Erityisesti tympäisi se muiston kohta, kuinka Murtomäki oli puhutellut
ja käsitellyt tyttöä. "Samaa kansanluokkaa" -- Ragnar ei voinut olla
tajuamatta, että noissa sanoissa oli hitunen äitelää totuutta. Ja
kun ajatukset sinne päin eksyivät, niin ne alkoivat löytää pieniä
tympeyden vivahduksia Hiltuakin kohtaan. Oli nopeasti turvauduttava
ajattelemattomuuteen.
Kas, mitkä sanat hän olikaan sanonut Hiltun korvaan suljetuin silmin ja
kuiskaavin äänin juuri hetkeä ennen kuin Murtomäki kolkutti. "Minä nain
sinut." -- Ragnar toisti nuo sanat hiljaa itsekseen samalla kiihkolla,
jolla hän viime yönä ne kuiskasi. Niiden suhdaton luonnottomuus hiveli
vieläkin koko olemusta niinkuin kuumin hekkuma, niinkuin jokin suloinen
petomaisuus, jota oli päässyt harjoittamaan. Hän kuvitteli noilla
sanoilla tunkeutuneensa sisälle tytön korvasta ja vallanneensa hänet
peruuttamattomasti, niin ettei tyttö enää voi tulla entiselleen.
Tuolla se nytkin on alhaalla ja minä täällä. Antaa ajan kulua ja pimeän
tulla... Kun äiti joskus huomenna tulee kotiin, tapahtuu jotakin, mutta
äiti ei näe muuta kuin mitä on hänen silmiensä edessä -- ja sitten